1)

Ammattipätevyyden tunnustamisesta 7.9.2005 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviä 2005/36/EY, sellaisena kuin se on muutettuna 20.11.2013 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2013/55/EU, erityisesti sen 1 artiklaa ja 10 artiklan b alakohtaa, on tulkittava siten, että sitä ei sovelleta tilanteessa, jossa ammatillisen pätevyytensä tunnustamista hakeva henkilö ei ole saanut kotijäsenvaltiossa muodollista pätevyyttä osoittavaa asiakirjaa, joka antaa hänelle pätevyyden harjoittaa säänneltyä ammattia kyseisessä jäsenvaltiossa.

2)

SEUT 45 ja SEUT 49 artiklaa on tulkittava siten, että tilanteessa, jossa asianomaisella henkilöllä ei ole direktiivin 2005/36, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 2013/55, liitteessä V olevassa 5.6.2. kohdassa tarkoitettua asiakirjaa, joka osoittaa, että hänellä on proviisorin ammattipätevyys, mutta hän on hankkinut kyseiseen ammattiin liittyvää ammatillistan osaamista sekä kotijäsenvaltiossa että vastaanottavassa jäsenvaltiossa, viimeksi mainitun jäsenvaltion toimivaltaisten viranomaisten on silloin, kun niille toimitetaan hakemus ammattipätevyyden tunnustamisesta, arvioitava kyseistä osaamista ja verrattava sitä osaamiseen, jota vastaanottavassa jäsenvaltiossa edellytetään proviisorin ammatin harjoittamisen aloittamista varten. Jos kyseinen osaaminen vastaa vastaanottavan jäsenvaltion kansallisessa lainsäädännössä edellytettyä osaamista, kyseisen jäsenvaltion on tunnustettava se. Jos kyseinen vertailu sen sijaan osoittaa, että asianomaisen henkilön osaaminen ja kyseisessä jäsenvaltiossa edellytetty osaaminen vastaavat toisiaan vain osittain, vastaanottavalla jäsenvaltiolla on oikeus vaatia asianomaista henkilöä osoittamaan, että hän on hankkinut puuttuneet tiedot ja pätevyyden. Kansallisten toimivaltaisten viranomaisten tehtävänä on arvioida tarvittaessa, kelpaavatko vastaanottavassa jäsenvaltiossa muun muassa käytännön kokemuksen yhteydessä hankitut tiedot sen osoittamiseen, että asianomainen henkilö on hankkinut puuttuneet tiedot. Jos mainittu vertailu osoittaa, että hakijan suorittaman koulutuksen ja vastaanottavassa jäsenvaltiossa edellytetyn koulutuksen välillä on olennaisia eroja, toimivaltaiset viranomaiset voivat määrätä korvaavista toimenpiteistä kyseisten erojen kattamiseksi.