Valitus, jonka Euroopan komissio on tehnyt 1.8.2013 unionin yleisen tuomioistuimen (ensimmäinen jaosto) asiassa T-146/09, Parker ITR Srl ja Parker-Hannifin Corp. v. komissio, 17.5.2013 antamasta tuomiosta

(Asia C-434/13 P)

2013/C 313/17

Oikeudenkäyntikieli: englanti

Asianosaiset

Valittaja: Euroopan komissio (asiamiehet: S. Noë, V. Bottka, R. Sauer)

Muut osapuolet: Parker ITR Srl ja Parker-Hannifin Corp

Vaatimukset

Oikeudelliset perusteet ja pääasialliset perustelut

Komissio esittää kaksi valitusperustetta, ja vaatii tuomion osittaista kumoamista siltä osin sillä kumotaan komission päätös asiassa COMP/39.406 — Aluksilla käytettävät siirtoletkut — ja mukautetaan sakon määrää.

Ensimmäisessä valitusperusteessa väitetään, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen jättäessään ottamasta huomioon oikeuskäytännön — tai soveltaessaan sitä virheellisesti — joka koskee yhtäältä konsernin sisäistä taloudellista seuraantoa ja toisaalta vastuun siirtymistä peräkkäisten yritysten välillä. Kun unionin yleinen tuomioistuin tarkasteli varojen siirtoa ITR:ltä Parker ITR:lle (kyseisenä ajankohtana ITR Rupper) (Saiag-korsernissa) ja myöhempää osakekauppaa (Parker ITR:n osakkeiden siirto Saiagilta Parker-Hannifinille) yhdessä, se oletti virheellisesti, että kyse on konsernin sisäisestä kilpailusääntöjä rikkovan liiketoiminnan siirrosta Saiagilta Parker-Hannifinille. Unionin yleinen tuomioistuin erehtyi arvioidessaan taloudellista jatkuvuutta ainoastaan mahdollisena vastuun siirtymisenä itsenäisten yritysten Saiagin ja Parker-Hannifinin välillä, koska tällaisessa arvioinnissa jätetään ottamatta huomioon jo suoritettu konsernin sisäinen taloudellinen seuraanto Parker ITR:lle. Unionin yleisen tuomioistuimen tuomiossa nojaudutaan näin subjektiivisiin aikomuksiin eli siihen, että aluksilla käytettäviä siirtoletkuja koskevan toiminnan siirtäminen Parker ITR:lle oli osa sitä päämäärää, johon kyseisen tytäryhtiön osakkeiden myynnillä kolmannelle osapuolelle pyrittiin. Tällaiset osapuolten aikomukset eivät kuitenkaan estä soveltamasta konsernin sisäistä taloudellista seuraantoa koskevaa oikeuskäytäntöä (asia C-204/00 P, Aalborg; asia C-280/06, ETI; asia C-511/11 P, Versalis; asia T-43/02, Jungbunzlauer sekä asia T-405/06 ja yhdistetyt asiat C-201/09 P ja C-216/09 P, ArcelorMittal), jonka mukaan taloudellinen seuraanto tapahtuu konsernin sisäisen siirron ajankohtana siltä osin kuin luovuttavan yksikön (tässä Saiag/ITR) ja vastaanottavan yksikön (tässä Parker ITR) välillä on olemassa rakenteellisia yhteyksiä. Lisäksi varojen siirron ja oikeushenkilön siirron välillä on olemassa oikeudellinen ero. Jälkimmäisessä tapauksessa luovutettu yksikkö on edelleen itse vastuussa mistä tahansa rikkomisesta, johon on syyllistytty ennen siirtoa, ja tähän voi sisältyä vastuu taloudellisena seuraajana yksikölle siirretyistä varoista ajankohtana, jolloin siirretty yksikkö muodosti vielä osan kilpailusääntöjen rikkomiseen syyllistynyttä yritystä. Se, että yrityksessä myös muiden oikeudellisten yksiköiden olisi voitu katsoa olevan vastuussa (vaikkei niille olekaan määrätty tässä tapauksessa sakkoa), ei ole pätevä syy jättää katsomatta, että vastuu kuuluu taloudellisena seuraajana luovutetulle tytäryhtiölle Parker ITR:lle.

Toinen valitusperuste perustuu siihen, että unionin yleinen tuomioistuin toimi täyttä harkintavaltaansa käyttäessään ultra petita ja alensi laittomasti rikkomisen keston johdosta sovellettua korotuksen määrää 100 000 eurolla emoyhtiö Parker Hannifinin osalta. Komission mukaan Parker-Hannifin (tai Parker ITR) ei ollut riitauttanut kilpailusääntöjen rikkomiseen osallistumisensa tosiasiallista kestoa eikä tätä vastaavaa rikkomisen kestoon perustuvaa kerrointa sakon määrää laskettaessa. Vaikka Parker-Hannifin riitautti menestyksekkäästi johtajan asemaa koskevan raskauttavan seikan, jonka perusteella unionin yleinen tuomioistuin mukautti sakon määrää, unionin yleisellä tuomioistuimella ei tämän perusteella saisi olla mahdollisuutta edes täyttä harkintavaltaansa käyttäen muuttaa sellaisia muita sakkoon liittyviä näkökohtia (tässä kestoon perustuva kerroin), joihin kantaja ei ole vedonnut.