—

ottamaan kanteen tutkittavaksi ja toteamaan sen perustelluksi

—

kumoamaan komission 15.10.2019 tekemän päätöksen, jolla määrättiin julkisen hankinnan CARDS/2008/166-429 arvon alentamisesta 1 199 125 eurosta 0 (nolla) euroon ja kaikkien kyseisen hankinnan perusteella suoritettujen maksujen, joiden määrä on 1 197 055,86 euroa, takaisinperimisestä

—

määräämään, että kaikki komission kyseisen päätöksen perusteella takaisinperimät määrät, lisättynä viivästyskorolla, joka vastaa Euroopan keskuspankin soveltamaa korkokantaa 7 prosenttiyksiköllä korotettuna, on palautettava

—

määräämään maksettavaksi kantajan antama viimeinen lasku, jonka määrä on 437 649,39 euroa, lisättynä viivästyskorolla, joka vastaa Euroopan keskuspankin soveltamaa korkokantaa 7 prosenttiyksiköllä korotettuna, sekä vapauttamaan pankkitakaus ja korvaamaan sen vapauttamisen viivästymisestä aiheutunut aineellinen vahinko

—

velvoittamaan komissio vastaamaan oikeudenkäyntikuluista.

1)

Ensimmäinen kanneperuste perustuu siihen, että komissiolla ei ollut toimivaltaa tehdä riidanalaista päätöstä, että kyseiseltä päätökseltä puuttuu oikeusperusta ja että luottamuksensuojan periaatetta on loukattu. Kantaja esittää tältä osin, että komissiolla ei ollut toimivaltaa tehdä riidanalaista päätöstä, joka on täytäntöönpanoperuste saatavan, joka komissiolla mielestään on kantajalta, takaisinperimiseksi, koska sopimusehdoissa ei anneta unionin tuomioistuimille toimivaltaa ratkaista kantajan ja komission välisiä sopimusoikeudellisia riita-asioita.

2)

Toinen kanneperuste perustuu siihen, että väitetty saatava on Euroopan yhteisöjen yleiseen talousarvioon sovellettavasta varainhoitoasetuksesta 25.6.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY, Euratom) N:o 1605/2002 (EYVL 2002, L 248, s.1; jäljempänä vuoden 2002 varainhoitoasetus) 73 a artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla vanhentunut tai sitä koskeva kohtuullinen määräaika on joka tapauksessa ylittynyt, sekä hyvää hallintoa koskevan oikeuden, sellaisena kuin se vahvistetaan Euroopan unionin perusoikeuskirjan 41 artiklassa ja ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamista koskevan yleissopimuksen (jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus) 6 artiklassa, loukkaamiseen. Kantajan mukaan saatava, joka komissiolla mielestään on kantajalta, on vanhentunut, koska vuoden 2002 varainhoitoasetuksen 73 a artiklassa säädetty viiden vuoden määräaika on kulunut umpeen. Lisäksi se pitää Euroopan yhteisöjen yleiseen talousarvioon sovellettavasta varainhoitoasetuksesta annetun neuvoston asetuksen (EY, Euratom) N:o 1605/2002 soveltamissäännöistä 23.12.2002 annetun komission asetuksen (EY, Euratom) N:o 2342/2002 (EYVL 2002, L 357, s. 1; jäljempänä vuoden 2002 täytäntöönpanoasetus) 85 b artiklan 4 kohtaa, joka koskee vanhentumisajan keskeytymisperusteita, tehottomana. Se katsoo, että vaikka vanhentumisajan kuluminen olisi asianmukaisesti keskeytetty, riidanalaisen päätökseen tekemiseen ja siihen liittyvän perintäilmoituksen antamiseen käytetty aika oli joka tapauksessa ilmeisen kohtuuton ja perusoikeuskirjan 41 artiklan ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdan vastainen (koska niissä ilmaistaan perusoikeus, joka on myös yleinen oikeusperuste).

3)

Kolmas kanneperuste perustuu tribunal de première instance de Bruxellesin (Brysselin alioikeus, Belgia) 5.10.2017 antaman tuomion sivuttamiseen ja periaatteen, jonka mukaan hallintoasiaa käsiteltäessä on odotettava rikosasiassa annettavaa ratkaisua, noudattamatta jättämiseen. Kantaja väittää, että komission on noudatettava belgialaisen tuomioistuimen 5.10.2017 antamaa tuomiota, jossa syytteet jätettiin tutkimatta sillä perusteella, ettei moitittujen tekojen todenperäisyyden tueksi ollut näyttöä. Koska komissio, joka sitä paitsi oli rikosoikeudenkäynnin asianomistajana, oli päättänyt odottaa Belgiassa käydyn oikeudenkäynnin lopputulosta ennen takaisinperintäpäätöksen tekemistä, mainittu lopputulos ja kansallisen tuomioistuimen toteamukset sitovat sitä, vaikka belgialaisen tuomioistuimen tuomio ei ollut komissioon nähden lainvoimainen.

4)

Neljäs kanneperuste perustuu riidanalaisen päätöksen sisältämiin ilmeisiin arviointivirheisiin. Kantaja katsoo tältä osin, että moititut teot ovat selvästi jääneet näyttämättä toteen eikä sääntöjenvastaisuuksia – saati vakavia sääntöjenvastaisuuksia – ole tapahtunut. Sen mukaan riidanalainen päätös perustuu kahteen OLAFin kertomukseen. Komission esittämiä väitteitä ei kuitenkaan ole näytetty toteen.

5)

Viides kanneperuste perustuu tarjouksentekijöille annettujen ohjeiden noudattamatta jättämiseen ja vuoden 2002 varainhoitoasetuksen 103 artiklan rikkomiseen. Kantaja katsoo, että mikään vastaajan kantajaan kohdistamista moitteista ei koske sitä, että kantaja olisi saanut luottamuksellisia tietoja, tehnyt lainvastaisen sopimuksen kilpailijan kanssa tai vaikuttanut arviointikomiteaan tai hankintaviranomaiseen tarjousten tutkimisen, selventämisen, arvioinnin tai vertailun yhteydessä. Niinpä se katsoo, etteivät vuoden 2002 varainhoitoasetuksen 103 artiklassa ja tarjouksentekijöille annettujen ohjeiden 13 artiklan a alakohdassa tarkoitetut edellytykset täyty.

6)

Kuudes kanneperuste perustuu puolustautumisoikeuksien loukkaamiseen siitä syystä, ettei kantajalle annettu oikeutta tulla kuulluksi.

7)

Seitsemäs kanneperuste perustuu hyvän hallinnon periaatteen, sopimusten täyttämistä vilpittömässä mielessä koskevan periaatteen ja oikeuden väärinkäytön kieltoa koskevan periaatteen loukkaamiseen. Kantaja väittää tältä osin, ettei komissio toiminut huolellisesti eikä puolueettomasti.

8)

Kahdeksas kanneperuste perustuu vuoden 2002 varainhoitoasetuksen lainvastaisuuteen siitä syystä, että kyseinen artikla on yleisen perusteettoman edun kiellon periaatteen vastainen. Vuoden 2002 varainhoitoasetuksen 103 artiklassa avataan nimittäin toimielimelle mahdollisuus periä takaisin kaikki sopimuksen koko täytäntöönpanoaikana maksetut määrät, vaikka sopimuspuoli on pannut sopimuksen kokonaisuudessaan täytäntöön. Vuoden 2002 varainhoitoasetuksen 103 artiklasta seuraa, että toimielin voi saada hyväkseen kaikki sopimuspuolen tekemät suoritukset ilman mitään maksua. Kantajan mukaan 103 artikla on todettava lainvastaiseksi siltä osin kuin siinä sallitaan toimielimen kasvattavan varallisuuttaan perusteettomasti sopimuspuolen kustannuksella.

9)

Yhdeksäs kanneperuste on toissijainen ja perustuu vuoden 2002 varainhoitoasetuksen 103 artiklan rikkomiseen ja suhteellisuusperiaatteen loukkaamiseen. Kantajan mukaan toimielimen arviointi on suoritettava vuoden 2002 varainhoitoasetuksen 103 artiklan mukaisesti. Tämä tarkoittaa, ettei komissio voi soveltaa useita seuraamuksia, sillä 103 artiklassa annetaan seuraamusten luettelo, joka ei ole kumulatiivinen. Lisäksi kyseinen arviointi on suoritettava suhteellisuusperiaatteen mukaisesti ja toimielimen on varmistettava, että sen päätös on oikeasuhteinen kyseessä olevan rikkomisen vakavuuteen nähden. Kyseinen oikeasuhteisuutta koskeva velvollisuus ilmentää sopimusten täytäntöönpanoon sovellettavaa vilpittömän mielen periaatetta. Nyt käsiteltävässä asiassa kyseistä velvollisuutta ei ole kantajan mukaan noudatettu.