19.10.2015   

FI

Euroopan unionin virallinen lehti

C 346/3

1)

Onko Wienin vuoden 1994 palkkausasetuksen (Wiener Besoldungsordnung 1994) 41a §:n 2 momentin kyseessä olevan säännöksen kaltainen kansallinen lainsäädäntö, jossa työntekijälle, joka päättää työsuhteensa tiettynä ajankohtana omasta aloitteestaan, ei lähtökohtaisesti myönnetä oikeutta direktiivin 2003/88/EY 7 artiklassa tarkoitettuun lomakorvaukseen, yhteensopiva direktiivin 2003/88 (1) 7 artiklan kanssa?

Jos kysymykseen vastataan kieltävästi, [onko direktiivin 2003/88 7 artiklan kanssa yhteensopiva] kansallinen säännös, jossa säädetään, että työntekijän, joka päättää palvelussuhteensa omasta aloitteestaan, on tehtävä kaikkensa käyttääkseen avoimen lomaoikeutensa palvelussuhteen päättymiseen mennessä ja että kun työntekijän palvelussuhde päätetään hänen omasta aloitteestaan, lomakorvausoikeus syntyy ainoastaan silloin, kun työntekijä ei voisi myöskään lomaa, joka alkaa palvelussuhteen päättämisen hakupäivänä, hakiessaan käyttää lomaa lomakorvausoikeutensa perustana olevaa määrää?

2)

Onko lähtökohdaksi otettava se, että lomakorvausoikeus syntyy ainoastaan silloin, kun työntekijä, joka ei työkyvyttömyyden vuoksi ole kyennyt käyttämään lomaoikeuttaan ennen työsuhteensa päättymistä, a) on ilmoittanut työnantajalleen (esimerkiksi sairastumisesta johtuvasta) työkyvyttömyydestään ilman tarpeettomia viivytyksiä (ja näin ollen lähtökohtaisesti ennen työsuhteensa päättymistä) ja b) on (esimerkiksi lääkärintodistuksella) todistanut (esimerkiksi sairastumisesta johtuvan) työkyvyttömyytensä ilman tarpeettomia viivytyksiä (ja näin ollen lähtökohtaisesti ennen työsuhteensa päättymistä)?

Jos kysymykseen vastataan kieltävästi, onko direktiivin 2003/88 7 artiklan kanssa yhteensopiva kansallinen säännös, jossa säädetään, että lomakorvausoikeus syntyy ainoastaan silloin, kun työntekijä, joka ei työkyvyttömyyden vuoksi ole kyennyt käyttämään lomaoikeuttaan ennen työsuhteensa päättymistä, a) on ilmoittanut työnantajalleen (esimerkiksi sairastumisesta johtuvasta) työkyvyttömyydestään ilman tarpeettomia viivytyksiä (ja näin ollen lähtökohtaisesti ennen työsuhteensa päättymistä) ja b) on (esimerkiksi lääkärintodistuksella) todistanut (esimerkiksi sairastumisesta johtuvan) työkyvyttömyytensä ilman tarpeettomia viivytyksiä (ja näin ollen lähtökohtaisesti ennen työsuhteensa päättymistä).

3)

Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan (ks. tuomio Gomez, C 342/01, EU:C:2004:160, 31 kohta; tuomio Dominguez, C 282/10, EU:C:2012:33, 47–50 kohta ja tuomio Neidel, C 337/10, EU:C:2012:263, 37 kohta) jäsenvaltiot voivat vapaasti myöntää lainsäädännössään työntekijälle direktiivin 2003/88 7 artiklalla taattua neljän viikon vähimmäisaikaa pidemmän lomaoikeuden tai lomakorvausoikeuden. Direktiivin 2003/88 7 artiklalla myönnetyillä oikeuksilla on myös välitön oikeusvaikutus (ks. tuomio Dominguez, C 282/10, EU:C:2012:33, 34–36 kohta ja tuomio Bollacke, C 118/13, EU:C:2014:1755, 28 kohta).

Kun otetaan huomioon direktiivin 2003/88 7 artiklan tällainen tulkinta, aiheuttaako tilanne, jossa kansallinen lainsäätäjä myöntää tietylle henkilöryhmälle selvästi direktiivin kyseistä säännöstä laajemman lomakorvausoikeuden, sen, että direktiivin 2003/88 7 artiklan välittömän oikeusvaikutuksen vuoksi myös henkilöille, joilta on direktiivin vastaisesti evätty kansallisessa lainsäädännössä oikeus lomakorvaukseen, on myönnettävä tasoltaan selvästi direktiivin kyseisen säännöksen vaatimuksia laajempi, kansallisessa säännöksessä ainoastaan kyseiselle henkilöryhmälle myönnetty lomakorvausoikeus?