51998AC0444

Talous- ja sosiaalikomitean lausunto aiheesta "Ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä ja direktiivien 73/239/ETY ja 92/49/ETY muuttamisesta (Neljäs liikennevakuutusdirektiivi)" () (98/C 157/02)

Neuvosto päätti 4. marraskuuta 1997 yhteisön perustamissopimuksen 100 a artiklan mukaisesti pyytää talous- ja sosiaalikomitean lausunnon edellä mainitusta ehdotuksesta.

Asian valmistelusta vastannut teollisuus-, kauppa-, käsiteollisuus- ja palvelujaosto antoi lausuntonsa 4. maaliskuuta 1998. Esittelijä oli Robert Pelletier.

Talous- ja sosiaalikomitea hyväksyi 25. 26. maaliskuuta 1998 pitämässään 353. täysistunnossa (maaliskuun 25. päivän kokouksessa) seuraavan lausunnon. Äänestyksessä annettiin 94 ääntä puolesta ja kaksi pidättyi äänestämästä.

1. Johdanto

1.1. Korvausten maksaminen Euroopan unionissa liikennevahinkojen yhteydessä vahingonkärsineille on ollut yksi yhteisölainsäädännön hankalimmista kysymyksistä vakuutusalan yhtenäismarkkinoiden perustamisesta lähtien.

1.2. Huoli on oikeutettu etenkin siksi, että korvausten maksaminen edesauttaa perustamissopimuksen mukaista ihmisten vapaata liikkuvuutta ja yhtenäismarkkinoiden toteuttamista.

1.3. Tämä neljäs liikennevakuutusdirektiivi liittyy Euroopan unionin kansalaisten liikkuvuuden lisääntymiseen, mikä aiheutuu siitä, että unionin kansalaiset oleskelevat säännöllisesti lyhyehköjä aikoja muissa jäsenvaltioissa kuin omassa asuinvaltiossaan. Tyypillistä tälle usein lomakausien mukaan rytmittyvälle väestövirralle on sen määrän jatkuva kasvu ja hyvin epätasainen jakautuminen eri jäsenmaiden välille. On nimittäin varsin selvästi erotettavissa matkailijoiden "vienti-", "tuonti-" ja kauttakulkumaat.

1.4. Vahingonkärsijäksi joutumisen tilastollinen riski muussa jäsenvaltiossa kuin omassa asuinvaltiossaan matkustavalle henkilölle on siis todellinen, mistä todistavat Euroopan parlamentille toimitetut valituskirjelmät, vaikka niiden lukumäärä onkin vielä pienehkö.

2. Taustaa

2.1. YK:n liikennekomitean aloitteesta luotiin 40-luvun lopulla ns. vihreän kortin järjestelmä. Sen perusteella toteutettiin vakuutuksenantajien kansallisten toimistojen välisen sopimuksen mukaan vahingonkorvausmenettelyt niissä tapauksissa, joissa Euroopan maissa vakuutetut ajoneuvot aiheuttavat vahingon rekisteröintimaansa ulkopuolella.

2.2. Komissio on pyrkinyt parantamaan korvausten maksua Euroopan unionissa liikennevahinkojen yhteydessä vahingon kärsineille ensimmäisestä, vuoden 1972 liikennevakuutusdirektiivistä (72/166/ETY) lähtien. Direktiivissä säädettiin vastuun varalta otettava vakuutus pakolliseksi koko senaikaisessa Euroopan talousyhteisössä. Vahingonkärsineiden turvaa on edelleen parannettu toisella (84/5/ETY) ja kolmannella (90/232/ETY) direktiivillä.

2.3. Vihreän kortin järjestelmästä vaikutteita saaneessa, syyskuun 30. päivä 1983 annetussa toisessa direktiivissä säädetään liikennevahingoista, jotka sattuvat vahingonkärsijän asuinvaltiossa ja jotka aiheuttaa kyseisessä valtiossa tai jossain toisessa jäsenvaltiossa rekisteröity ja vakuutettu ajoneuvo.

2.4. Toukokuun 14. päivänä 1990 annettu kolmas direktiivi, joka koskee autovakuutusalan palvelujen vapaata tarjontaa, kattaa puolestaan tilanteet, joissa onnettomuus tapahtuu vahingonkärsijän asuinvaltiossa ja joissa vahingon aiheuttanut ajoneuvo on rekisteröity samassa valtiossa, mutta vakuutettu palvelujen vapaan tarjonnan mukaisesti jossakin toisessa jäsenvaltiossa toimivassa vakuutusyhtiössä.

2.4.1. Direktiivi tekee pakolliseksi kaikkien vakiintuneiden ja vakiintumattomien, alalla toimivien vakuutuksenantajien liittymisen vihreän kortin järjestelmään ja kansalliseen takuurahastoon.

2.5. Ajoneuvodirektiivit eivät siis käytännössä kata tyydyttävällä tavalla tapauksia, joissa vahingonkärsijä on joutunut liikenneonnettomuuteen asuinvaltionsa ulkopuolella.

2.6. Huomattuaan tämän puutteen Euroopan unionin komissio antoi 1990-luvun alussa asian käsiteltäväksi kahdelle vakuutusalan ammatilliselle järjestölle, Euroopan vakuutuskomitealle ja kansallisten toimistojen neuvostolle, joiden katsottiin parhaiten kykenevän löytämään tilanteeseen ratkaisun.

2.7. Vihreän kortin järjestelmän hallinnosta vastaava kansallisten toimistojen neuvosto laati sopimuksen ulkomaisten matkailijoiden aseman turvaamiseksi. Asiaa ei kuitenkaan pystytty ratkaisemaan sovintoteitse. Ensinnäkään sille ei saatu kaikkien vakuutusyhtiöiden hyväksyntää, ja toisaalta suoralle korvausvaatimusoikeudelle ei voitu taata riittävän laajaa oikeusturvaa, mikä puolestaan oli korvausedustajalle esitettävään korvausvaatimukseen perustuvan järjestelmän avainkohta.

2.8. Todettuaan tilanteen ja aiheen luonteen vaikeuden, Euroopan vakuutuskomitea ilmaisi selvän mielipiteensä direktiiviehdotuksen puolesta pitäen tätä ainoana keinona taata koko Euroopan unionissa yhtenäinen vakuutusturvan taso ja ennen kaikkea perustaa kaikissa jäsenvaltioissa suoran korvausvaatimuksen järjestelmä, jonka mukaan vahingonkärsijä voi esittää korvausvaatimuksensa suoraan vahingon aiheuttajan vastuuvakuutusyhtiölle.

2.9. Euroopan parlamentti ryhtyi jatkamaan työtä asian eteenpäin viemiseksi seurauksena valituskirjelmistä, joita oli tullut asuinvaltionsa ulkopuolella liikenteessä vahingonkärsineiltä ja joissa esitettiin moitteita korvausten viivästymisestä ja korvausmenettelyjen hitaudesta. Parlamentin oikeusasioita käsittelevä valiokunta nimitti esittelijäksi Willy Rothleyn ja antoi 26. lokakuuta 1995 Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 138 b artiklan nojalla asiasta päätöslauselman.

2.10. Euroopan unionin komissio laati parlamentin suositukset huomioiden ehdotuksen direktiiviksi, jonka perusteella:

luodaan järjestelmä, jonka mukaan vahingonkärsijällä on oikeus esittää vaatimus suoraan onnettomuuden aiheuttajan vastuuvakuutusyhtiölle;

jokaisen vakuutusyhtiön tulee nimetä kuhunkin Euroopan unionin jäsenvaltioon korvausedustaja;

perustetaan informaatiokeskuksia, joista vahingonkärsijä saa tietoa vahingon aiheuttajan vakuutusyhtiöstä ja sen korvausasiamiehestä vahingonkärsijän asuinvaltiossa;

vakuutuksenantaja on pakotteiden uhalla velvollinen esittämään korvaustarjouksen määräajassa;

vahingonkärsijän asuinvaltiossa toimiva tilapäinen korvaustoimielin korvaa vahingot sellaisissa tapauksissa, joissa korvausedustajaa ei ole tai jos vakuutuksenantaja ei vastaa korvausvaatimukseen tyydyttävällä tavalla määräajassa. Kyseinen korvaustoimielin saa oikeuden periä maksun takaisin sen jäsenvaltion vastaavasti toimivalta korvaustoimielimeltä, jossa vahinko on tapahtunut.

3. Yleistä

3.1. Komitea puoltaa direktiiviehdotusta, jota se pitää välttämättömänä osana yhtenäismarkkinoiden rakentamista. Yhtenäismarkkinoiden tulisi auttaa kuluttajia, jotka ulkomailla tapahtuneiden vahinkojen yhteydessä saattavat hyvinkin kohdata vaikeuksia kuten esim:

kieli- ja kommunikointivaikeudet;

vaikeus tunnistaa vahingonaiheuttaja ja tämän vakuutuksenantaja;

vahingonaiheuttajiin kohdistuvien vastuuvelvoitteiden kirjavuus;

korvausmenettelyjä ja korvauksia koskevan lainsäädännön erilaisuus eri maissa.

3.2. Komitea toivoo, että direktiivi hyväksyttäisiin mahdollisimman nopeasti ja että siitä tiedottaisivat niin komissio kuin myös jäsenvaltioissa toimivat, kyseisen järjestelmän kehittämiseen osallistuvat kaikki tahot (viranomaiset, vakuutuksenantajien ammattijärjestöt, kuluttajajärjestöt, matkailualan ammattilaiset jne.).

3.3. Sen lisäksi, että komitea katsoo joidenkin tekstinkohtien kaipaavan selkeyttämistä, se toteaa joidenkin kysymysten vielä askarruttavan alan ammattilaispiirejä. Kysymykset liittyvät tiettyjen direktiiviehdotuksessa asetettujen velvoitteiden täytäntöönpanoon, etenkin velvoitteeseen perustaa tiedostoja autorekistereistä, vastuuvakuutuksen antajista ja korvausedustajista.

3.4. Komitea katsoo aiheelliseksi pohtia vielä erityisen määräajan asettamista kyseisen säännöksen täytäntöönpanolle. Monissa jäsenvaltioissa ei vielä tällä hetkellä ole tällaisia tiedostoja direktiivissä määritellyssä muodossa. Niiden laatimiselle on varattava kohtuullinen aika, jotta voidaan koota yhteen niiden toimivuudelle välttämättömät tekniset välineet ja rahoituskeinot.

3.5. Asianomaiset piirit ovat yleensä ottaneet esille kysymyksen kyseisen direktiivikohdan toteuttamiseen liittyvistä kustannuksista. Komitea tiedustelee, onko komissio yrittänyt arvioida tämän lakialoitteen kustannuksia perinteisesti vaikutusten arviointilomakkeiden avulla.

3.6. Komitean mielestä on myös selvää, että direktiiviehdotuksen tultua hyväksytyksi asiassa olisi edettävä seuraaviin vaiheisiin.

3.6.1. Vaikka ongelma onkin yleisempää lajia, komitean mielestä olisi suotavaa, että komissio miettisi keinoja nopeuttaa ja helpottaa vahingonkärsijöiden mahdollisuutta tutustua näyttöä koskevaan aineistoon, erityisesti poliisiraporttien luovuttamisen ja niistä ilmoittamisen osalta.

3.6.2. Tavoite lähentää Euroopan tasolla korvauksenvaatimusoikeuksia ja hyvityksiä koskevaa säädöstöä on pitkällä tähtäimellä myös toivottava, vaikkakaan edellytykset todelliselle säädösten yhdistämiselle eivät vielä tällä hetkellä näytä olevan olemassa.

3.6.3. Euroopan vakuutuskomitea on osaltaan konkreettisesti helpottanut vahingonkorvausten suorittamista ulkomailla laatimalla "eurooppalaisen raporttimallin", jota käytetään useissa jäsenvaltioissa.

Suora korvauksenvaatimisoikeus

3.7. Tämän oikeuden kirjaaminen kaikkien jäsenvaltioiden lainsäädäntöön on kiistatta välttämätöntä hyvitystä hakevien vahingonkärsijöiden aseman parantamiseksi. Yhdistyneelle kuningaskunnalle ja Irlannille asia on täysin uusi.

3.8. Komitea toteaa, että suora korvauksenvaatimisoikeus pätee vain vahingonkärsineisiin, jotka täyttävät 1 artiklan kriteerit. Ne täyttävän henkilön on pitänyt joutua vahingonkärsijäksi jossain muussa jäsenvaltiossa kuin hänen omassa asuinvaltiossaan sattuneessa liikennevahingossa, ja sen aiheuttanut ajoneuvo on oltava rekisteröity jossain toisessa jäsenvaltiossa ja vakuutettu jossain toisessa jäsenvaltiossa toimivassa yrityksessä.

3.9. Komitea tiedustelee syitä rajoitukseen ja on sitä mieltä, että tämän direktiiviehdotuksen yhteydessä olisi ollut hyvä tilaisuus laajentaa kyseinen oikeus kattamaan yleisesti kaikki Euroopan unionin alueella liikennevahingossa vahingonkärsijöiksi joutuneet.

Korvausedustajan nimeäminen

3.10. Jäsenvaltioiden tulee ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin, jotta vakuutusluokkaan 10 kuuluvaa vakuutustoimintaa harjoittavat toimiluvan saaneet vakuutusyhtiöt nimeävät jokaiseen jäsenvaltioon korvausedustajan. Tämän uuden yrityksille asetetun velvoitteen on tarkoitus helpottaa vahingonkärsijän asemaa. Se on jatkoa muille toimiluvan myöntämisen edellytyksille.

3.10.1. Kyseisen edustajan nimeämisestä tulee siis yksi eurooppalaisen passin saamisen ehto.

3.11. Komitea pitää menetelmän valintaa onnistuneena, mutta se epäilee valvontaviranomaisten edellytyksiä toteuttaa sitä. Ne joutuvat ryhtymään järjestelyihin vaatiakseen jo toimiluvan saaneita yrityksiä nimittämään korvausedustajan ja valvoakseen, että vahinkoilmoitukset ovat täydellisiä. Eurooppalaisten vakuutuksenantajien tulisi saada omien maidensa asianomaiset valvontaviranomaiset ymmärtämään tämän uuden tehtävän tärkeys. Olisi myös aiheellista, että asiaa koskeva täydentävä määräys kirjattaisiin lokakuussa 1997 muutettuun sopimuskohtaan, jossa käsitellään Euroopan talousalueen vakuutusvalvontaviranomaisten yhteistyötä.

3.12. Tämä uusi muodollisuus ei vaikuttaisi liian suurelta taakalta yrityksille, mikäli tehtävän täyttämiseen pätevien fyysisten tai oikeushenkilöiden lista on avoin. Komissio ilmaiseekin 3 artiklaa koskevissa perusteluissaan, että sillä " on tarkoitus jättää yrityksille hyvin suuri vapaus". Yhtiöt voivat siis helposti käyttää nykyisiä rakenteita kuten tytäryhtiöitä, haarakonttoreita, asiamiehiä, korvaustoimistoja tai luonnollisia henkilöitä, jotka jo toimivat asianajajina, asiamiehinä, veroasiantuntijoina tai direktiivin 90/618/ETY 6 artiklan mukaisina palveluedustajina.

3.13. Korvausedustajan nimeäminen ei luonnollisestikaan estä yhtiötä ottamasta suoraan yhteyttä vahingonkärsijään. Joustavuus, jonka ansiosta korvausedustajan käyttö on yksi toimintatapa muiden joukossa, on erityisen tärkeää, sillä näin voidaan ottaa huomioon tilanteiden moninaisuus ja erityisesti ne tilanteet, joissa vahingonkärsijällä on ns. oikeusturvavakuutus.

3.14. Korvausedustajan ja edustajan nimittäneen yhtiön välisen toimeksiannon määritelmään tulee sisällyttää sama joustavuus (kuten 3.5 artiklassa todetaan), jotta toimijat eivät joutuisi muuttamaan sopimussuhteitaan kolmansien osapuolien kanssa taikka järjestäytymistapaansa ulkomaisilla markkinoilla.

3.15. Korvausedustajalta vaadittavan pätevyyden osalta, tulisi nimenomaisesti täsmentää, että korvausedustajan ja vahingonkärsijän väliset yhteydet on hoidettava sen jäsenvaltion virallisella kielellä (tai virallisilla kielillä), joka on vahingonkärsijän asuinvaltio. Kielivaikeudet ovat yksi korvausmenettelyiden joustavan toiminnan suurimmista esteistä.

Korvaustarjouksen esittämisvelvollisuus

3.16. Direktiiviehdotuksen 3 artiklan 6 kohdassa säädetään velvollisuus pakotteiden uhalla esittää kolmen kuukauden kuluessa korvaustarjous tapauksissa, " joissa vastuuvelvollisuus on vahvistettu ja joissa korvaussumma on määritetty". Tämä on hyvin tärkeä säännös, joka yksinään on suurelta osin ehtona direktiivin tehokkuudelle ja jonka ansiosta 5 artiklan mukaisen korvaustoimielimen väliintulon pitäisi olla poikkeuksellista.

3.17. Tällainen korvaustarjouksen esittämisvelvollisuus on ollut olemassa Ranskassa jo 5. heinäkuuta 1985 annetun lain astuttua voimaan. Järjestelmä, jonka mukaan määrätään sakkorangaistuksia korvaustarjouksen puuttuessa tai sen ollessa epätyydyttävä, on toiminut yli kymmenen vuoden ajan vakuutuksenantajia ja vakuutettuja tyydyttävällä tavalla.

3.18. On myös huomattava edelleen Ranskasta saadun kokemuksen valossa että onnettomuuden aiheuttajan vastuuvakuutusyhtiölle asetettavan korvaustarjouksen esittämisvelvollisuuden toimivuus perustuu ruumiinvammojen ja aineellisten vahinkojen arviointimenetelmien realistiseen arviointiin. Sen vuoksi myös vakuutuslainsäädännössä viitataan käsitteeseen vahingonkärsineen tilan vahvistaminen.

3.19. Tämä viittaus, joka muuten vastaa eräillä muilla Euroopan unionin markkinoilla (Belgia, Espanja, Portugali, Italia) noudatetaan käytäntöä, on lähemmän tarkastelun arvoinen sikäli kuin sen avulla pystytään takaamaan niin vakuutuksenantajien kuin vahingonkärsineenkin kannalta tehokkaampi järjestelmä.

3.20. Komitea pohtii, olisiko mahdollista sopia seuraavan viittauksen lisäämisestä 3 artiklan 6 kohdan ensimmäisen luetelmakohdan loppuun seuraavassa muodossa: " ja joissa nimenomaan on vahvistettu vahingonkärsineen tila." Tällä lisäyksellä on kuitenkin merkitystä vain silloin kun viittausta käytetään yleisesti kaikissa jäsenvaltioissa.

3.21. Realistisuuteen pyrittäessä olisi myös tarpeen täsmentää, että vahingonkärsijän itsensä tai tämän edustajan esittämän korvausvaatimuksen tulee olla perusteltu ja että siinä tulee esittää kaikki aineellisten vahinkojen ja ruumiinvammojen arvioimiseen tarpeellinen tieto.

Rekisterin perustaminen

3.22. Direktiiviehdotuksen 4 artiklan ensimmäisessä kohdassa kuvatun informaatiokeskuksen tärkein tehtävä on pitää " rekisteriä alueellaan rekisteröidyistä moottoriajoneuvoista, vakuutusyhtiöistä, jotka myöntävät liikennevakuutuksia tällaisille ajoneuvoille, ja korvausedustajista ", jotta voitaisiin helpottaa vahingonkorvausmenettelyn aloittamiselle tarpeellista vastuullisen vakuutuksenantajan tunnistamista.

3.23. Komitea tukee tietenkin tällaista liikennevahinkojen vahingonkärsineen auttamiseksi tarkoitettua keskusta, jonka sitä paitsi pitäisi tarjota lisäkeinoja vakuutusten laiminlyömisen estämiseksi, mutta se epäilee kuitenkin hankkeen toteutettavuutta direktiiviehdotuksessa suunniteltujen määräaikojen kuluessa.

3.24. Vaikeuksia on kuitenkin useita:

Monissa jäsenvaltioissa vakuutusyhtiöillä, jotka tarjoavat moottoriajoneuvojen vastuuvakuutuksia, ei ole järjestelmällisiä tietoja kaikkien ajoneuvojen rekisterinumeroista.

Kaikissa jäsenvaltioissa ei ole vielä mahdollista tunnistaa vakuutuksenantajaa rekisterinumeron perusteella. Järjestelmä on olemassa Saksassa ja Itävallassa, kun taas esimerkiksi Ranskassa tai Italiassa rekisteritunnus on sidoksissa vakuutuksenottajaan.

Suunnilleen 4 artiklan sisältöä vastaavia nykyisiä tiedostoja ylläpitää yksi tai useampi taho (viranomaiset, ammatilliset järjestöt, itsenäiset elimet). Niille tulee antaa aikaa kartoittaa yhteistyökumppaninsa yhteisen tiedoston luomiseksi.

3.25. Komitea korostaa, että joka tapauksessa on tarpeellista myöntää lisämääräaika, esimerkiksi 30 kuukautta 24 kuukauden sijaan. Tällaisen määräajan puitteissa kaikilla jäsenvaltioilla näyttäisi olevan realistiset mahdollisuudet perustaa yksityistietojen tietosuojaa koskevia jäsenvaltioiden ja yhteisönsääntöjä noudattaen yhteinen tiedosto, johon on luotettavalla tavalla, ja jos mahdollista, yhteisten normien mukaisesti koottu kyseiset tiedot. Kuitenkin on kiinnitettävä huomiota siihen, että kyseinen tiedosto luodaan tilanteen mukaan joko tyhjästä tai nykyisistä hajanaisista rekistereistä.

3.26. Lisäksi tällaisen määräajan puitteissa voidaan hyödyntää mahdollisimman paljon eri maiden kiinnostavimpia tiedostoihin liittyviä kokemuksia. Tässä yhteydessä mainittakoon vastaavanlainen rekisteri, joka on maaliskuusta 1996 lähtien toiminut hyvin Espanjan markkinoilla. Mainitusta ajankohdasta lähtien vakuutuksenantajat ovat ilmeisesti suhteellisen kitkattomasti tiedottaneet takuurahastolle vakuuttamiensa ajoneuvojen rekisterinumerot, oman nimensä ja osoitteensa, sopimuksen luonteen (vuosittainen, väliaikainen) ja voimassaoloajan sekä tiedot kunkin ajoneuvon merkistä ja yrityksen rekisteröintinumerosta tarkastusviranomaisten rekisterissä.

Ehdot korvaustoimielimen väliintulolle

3.27. Direktiiviehdotuksessa kuvataan yksityiskohtaisesti, millä ehdoilla korvaustoimielin suorittaa korvauksia vahingonkärsijälle yritysten jättäessä huomioimatta 3 artiklan säännökset.

3.27.1. Direktiiviehdotuksen 5 artikla on turvaverkko, jota " tullaan soveltamaan ainoastaan hyvin harvoissa tapauksissa", kuten komissio itse perusteluissaan myöntää.

3.28. Korvaustoimielimenä tulee jäsenvaltiosta riippuen todennäköisesti toimimaan joko takuurahasto tai "vihreistä korteista" vastaava toimisto. Olisi joka tapauksessa syytä valvoa, että jäsenvaltiot ryhtyvät muutoksen tullessa ajankohtaiseksi tarvittaviin toimenpiteisiin artiklassa mainittujen tavoitteiden saavuttamiseksi, jotka ovat:

aineellisten ja rahoitusvälineiden takaaminen nykyisille rakenteille vahingonkärsijöiden toisinaan varsin huomattavien vahinkojen korvaamiseksi;

korvausjärjestelmän toimivuuden takaaminen korvaustoimielinten välillä. Vaikka direktiiviehdotuksen perusteluissa puhutaan "vastaavasti toimivista korvaustoimielimistä", on hyvinkin mahdollista, että kyseisillä toimielimillä ei ole samanlaista rakennetta esimerkiksi tapauksissa, joissa vahingonkärsineen asuinvaltion takuurahasto saa korvauksen liikennevahingon tapahtumamaan "vihreistä korteista" vastaavalta toimistolta.

3.29. Sikäli kuin kaksi elintä saattaisi toimia korvaustoimielimenä, olisi hyödyllistä lisätä direktiivin liitteeksi lista kunkin jäsenvaltion 5 artiklan mukaisista korvaustoimielimistä. Kyseisellä listalla, jotka tulisi päivittää säännöllisesti, olisi merkitystä oikeusturvan kannalta.

3.30. Jotta pystyttäisiin takaamaan korvaustoimielimen väliintulolle säädetyn kahden kuukauden määräajan kunnioittaminen, tulisi tutkia mahdollisuus täydentää "vihreistä korteista" vastaavien toimistojen ja takuurahastojen välisiä nykyisiä sopimuksia.

3.30.1. Tällainen ratkaisu mahdollistaisi lisäksi kahdenvälisen tiedonvaihdon vahingon suuruutta koskevien harkitsemattomien arviointien välttämiseksi.

3.31. Direktiiviehdotuksen 6 artikla kattaa tapaukset, joissa vakuutuksenantaja jää tuntemattomaksi, ja määrää vahingonkärsijän asuinvaltion takuurahaston suorittamaan tälle vahingonkorvaukset. Komission olisi aiheellista täsmentää asiaa, jotta tiedettäisiin varmuudella, minkälaisia tilanteita artikla koskee.

3.31.1. Tilanteet voivat nimittäin olla seuraavanlaisia:

Direktiivin 4 artiklassa tarkoitettu informaatiokeskus ei ole toiminut hyvin eikä se ole syystä tai toisesta pystynyt toimittamaan vastuuvakuutusyhtiön ja sen korvausedustajan yhteystietoja.

Vakuutuksenantajan tunnistaminen ei ole ollut mahdollista asiallisista syistä (syyllisen pakeneminen onnettomuuspaikalta ennen kuin rekisterinumero on merkitty muistiin, voimassaolevan sopimuksen puuttuminen jne.).

4. Erityishuomautuksia

1 artikla

4.1. Tämän artiklan mukainen maantieteellinen alue käsittää ainoastaan Euroopan unionin alueen. Komitea tiedustelee, olisiko mahdollista ja aiheellista ulottaa alue muihinkin maihin.

4.2. Seuraaviin seikkoihin on syytä kiinnittää huomiota:

Yhteisön direktiivin tulee kattaa Euroopan talousalueen jäsenvaltiot (Islanti, Norja, Liechtenstein) sen jälkeen, kun se on hyväksytty Euroopan unionin ja ETAn välillä solmittujen sopimusten perusteella.

Sveitsi, jolla on yhteinen raja useampien jäsenvaltioiden kanssa, on erityisen ongelmallinen, koska se ei ole ETAn jäsen. Euroopan unionin ja Sveitsin kantonien liiton viranomaiset ovat käyneet kahdenvälisiä neuvotteluja, jotka kaatuivat hiljattain tieliikenteen kauttakulun ehtoihin. Komitea haluaisi tietää, onko vahingonkärsineiden suojelemisen nimissä mahdollista oikeusteitse laajentaa direktiivissä säädetyistä menetelmistä saatava hyöty kattamaan yhteisön asukkaat, jotka joutuvat liikenneonnettomuuteen Sveitsin alueella. Monenvälisen takuusopimuksen kaltaisen sopimuskaavan mukaan laadittua ratkaisua voitaisiin harkita lyhyellä aikavälillä.

Myös Keski- ja Itä-Euroopan mailla on yhteisiä rajoja useiden jäsenvaltioiden kanssa, ja näissä maissa autoliikenteen määrä kasvaa jatkuvasti. Maiden on määrä liittyä jäseniksi Euroopan unioniin, ja joidenkin osalta laajenemisneuvottelut alkavat 31. maaliskuuta 1998. Ne ovat liittyneet "vihreän kortin" järjestelmään ja ovat osapuolina monenvälisessä takuusopimuksessa. Niiden jäsenyyttä odoteltaessa olisi siis hyvä tutkia mahdollisuudet käyttää sopimusvaihtoehtoa.

Muiden EU:n ulkopuolisten maiden tilanne on oikeusperiaatteiden kannalta pulmallisempi. On kuitenkin mainittava tapaus, jota 1 artiklassa ei käsitellä. Onnettomuuden aiheuttaa esimerkiksi amerikkalaisen omistajan kuljettama, muualla kuin Euroopan unionin alueella rekisteröity ajoneuvo, jonka takaa EU:n alueella toimivan vakuutuksenantajan rajavakuutus.

4.2.1. Direktiiviehdotuksen 1 artiklassa rekisteröintiä ei itse asiassa voi erottaa vakuuttamisesta. Tilanteet, joissa nämä kaksi yhdessä vaikuttavaa ehtoa eivät täyty, ovat kuitenkin mahdollisia.

4.3. Komitea toteaa lisäksi Euroopan unionin alueella voimassa olevien rekisteröintijärjestelmien välillä esiintyvän suuria eroja rekisterikilvet toimittavien viranomaisten, vaadittavien tietojen, rekisterikilpien vaihtamiseen liittyvien määräaikojen jne. osalta, sillä autodirektiiveissä asiaa ei ole käsitelty.

4.3.1. Kysymys olisi syytä ottaa esityslistalle sellaisessa yhteydessä, jossa käsitellään joidenkin hämäräperäisten autoalan palveluyritysten toimintaa.

2 artikla

4.4. Komitea suosittaa suoran korvausvaatimusoikeuden laajentamista kattamaan kaikki henkilöt, jotka ovat joutuneet vahingonkärsijöiksi direktiivin 72/166/ETY 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Se siis ehdottaa nykyisen sanamuodon muuttamista seuraavasti:

"Jokaisen jäsenvaltion on varmistettava, että jokaisella direktiivin 72/166/ETY 1 artiklan 2 kohdan mukaisesti määritellyllä henkilöllä on oikeus vaatia korvausta suoraan vahingosta vastuussa olevan osapuolen vakuutuksenantajalta."

3 artikla

4.5. Vaikuttaisi asianmukaiselta lisätä maininta korvausedustajan velvollisuudesta hoitaa yhteydet vahingonkärsineeseen tämän omalla kielellä. Tämä täsmennys voitaisiin lisätä 4 kohdan loppuun seuraavassa muodossa:

"Yhteydet vahingonkärsineeseen on hoidettava hänen asuinvaltionsa virallisella kielellä tai virallisilla kielillä."

4.6. Ehdotuksen 6 kohtaa, joka on olennainen korvaustarjouksen esittämisvelvollisuuden toimivuuden kannalta, on syytä täydentää kolmessa kohdin.

4.7. Ensinnäkin olisi varauduttava tilanteisiin, joissa vakuutuksenantaja hylkää vahingonkärsijän korvausvaatimuksen sen kohtuuttomuuden vuoksi. Vakuutuksenantajan on tällöin perusteltava kieltävä vastaus kolmessa kuukaudessa.

4.7.1. Ilmaisu "korvaustarjouksen esittäminen" kattaa varmaankin myös tilanteet, joissa tarjousta ei tehdä, mutta komitean mielestä olisi viisaampaa käyttää selvempää sanamuotoa 5 artiklan 1 kohdan toisen luetelmakohdan tapaisesti, jossa käytetään ilmaisua perusteltu vastaus.

4.7.2. Sanojen "esitettävä korvaustarjouksensa" jatkoksi olisi siis syytä tehdä seuraava lisäys: " tai perusteltava tarkasti korvausvaatimuksen hylkäämisen syyt ".

4.8. Samankaltainen täsmennys tulisi tehdä korvausvaatimuksen muotoon. Kun otetaan huomioon pakotteet, jotka seuraavat vastaamatta jättämisestä tai epätyydyttävästä vastauksesta, on pidettävä huolta siitä, että vastaus on mahdollisimman täydellinen ja perusteltu.

4.8.1. On siis hyödyllistä liittää ensimmäisessä alakohdassa esiintyvän sanan "korvausvaatimus" yhteyteen adjektiivi perusteltu.

4.9. Sanamuoto toisessa luetelmakodassa, jonka mukaan vakuutuksenantajan on annettava "asianmukainen vastaus" "korvaustarjouksen esittämisen" sijaan, vaatii selkiyttämistä. Mainitut kaksi ehtoa voivat itse asiassa vaikuttaa sekä yhdessä että vaihtoehtoisesti. Virkkeen loppuosa olisi siis syytä muotoilla seuraavasti: " vastuuvelvollisuutta ei ole vahvistettu ja/tai vahingonkärsineelle aiheutunutta vahinkoa ei ole täysin määritetty."

4 artikla

4.10. Direktiiviehdotuksen 4 artiklasta alkaen voisi olla aiheellista lisätä viittaus takuurahastoon. Näin ollen 3 kohdan viimeisen virkkeen loppuun voitaisiin lisätä seuraava ilmaisu: " sekä direktiivin 84/5/ETY 1 artiklan 4 kohdan mukaisen elimen nimi- ja osoitetiedot."

4.11. Tässä artiklassa, jossa esitetään yksityiskohtaisesti korvausten maksun helpottamiseksi tarvittavien tietojen sisältö, säädetään jäsenvaltioiden ja vakuutusyhtiöiden välisistä velvollisuuksista. On vahinko, ettei siinä lainkaan mainita eri jäsenvaltioiden korvaustoimielinten velvollisuutta vaihtaa tietoja keskenään. Komissio myöntää artiklaa koskevissa perusteluissaan, että " informaatiokeskusten välinen yhteistyö on välttämätöntä, jotta vahingonkärsineen asuinvaltiossa saataisiin selville ajoneuvon rekisterinumero ja vakuutuksenantajan nimi, sillä nämä tiedot on usein kirjattu rekisteriin ainoastaan siinä valtiossa, jossa kyseessä oleva ajoneuvo on rekisteröity".

4.11.1. Komitean mielestä on hyödyllistä määritellä kyseinen yhteistyö 4 artiklassa selvästi. Se ehdottaa lisättäväksi kyseisen artiklan 4 kohdaksi seuraavaa:

"4. Jäsenvaltioiden tulee ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin tiedonvaihdon helpottamiseksi tämän artiklan 1 kohdan mukaisesti perustettujen informaatiokeskusten välillä."

6 artikla

4.12. Jotta vältyttäisiin väärinkäsityksiltä tapauksissa, joita artikla koskee, voisi olla hyödyllistä muuttaa ensimmäisen virkkeen alku:"Jos vakuutuksenantaja jää tuntemattomaksi " seuraavaan täsmällisemmäksi ilmaukseksi: "Jos informaatiokeskus ei ole kyennyt tunnistamaan alueellaan rekisteröidyn ajoneuvon vakuutuksenantajaa ."

7 artikla

4.13. Komitea ottaa huomioon 4 artiklassa kuvatun tiedoston perustamisen käytännön vaikeudet ja suosittelee 1 kohdassa suunnitellun määräajan lisäämistä 24 kuukaudesta 30 kuukauteen.

Bryssel, 25. maaliskuuta 1998.

Talous- ja sosiaalikomitean puheenjohtaja

Tom JENKINS

() EYVL C 343, 13.11.1997, s. 11.