28.9.2004   

FI

Euroopan unionin virallinen lehti

C 241/1

1.1

Euroopan talous- ja sosiaalikomitea on tyytyväinen komission ehdotukseen antaa yhteisön asetus, jossa määritetään sopimuksenulkoisia velvoitteita koskevat lainvalintasäännöt. Näin korjataan puute, joka on tähän asti haitannut merkittävästi yhtenäisen Euroopan oikeusalueen kehittämistä.

1.2

Komitea kannustaa ja kehottaa komissiota saattamaan mahdollisimman pian päätökseen tämän aloitteen, jotta asetus voi tulla voimaan. Komission tulee ottaa huomioon jäljempänä (9 kohdassa) yksityiskohtaisesti käsiteltävät muutos- ja korjausehdotukset.

1.3

Komitea on tyytyväinen komission pyrkimykseen poistaa täydellisen yhdenmukaistamisen avulla sääntelyn nykyinen hajanaisuus sopimuksenulkoisten velvoitteiden alalla, joka on tärkeä osa kansainvälistä yksityisoikeutta. Se yksinkertaistaa lainkäyttäjän työtä tavattomasti. Tulevaisuudessa ei enää jokaisessa kansainvälisessä yksittäistapauksessa tarvitse ensin selvittää, minkä maan lakia sovelletaan ja miten sen sisältö eri jäsenvaltioissa ainakin yksityiskohdiltaan vaihtelee, vaan voidaan tukeutua yhtenäiseen normistoon. Normisto on asetuksen välittömän sovellettavuuden vuoksi sama kaikissa jäsenvaltioissa.

2.1

Komissio aikoo määrittää tämän asetuksen myötä ensimmäistä kertaa Euroopan unionin historiassa yhtenäiset sopimuksenulkoisia velvoitteita koskevat lainvalintasäännöt. Sopimussuhteita koskeva yhtenäinen lainvalintasäännöstö on ollut voimassa jo vuodesta 1980, jolloin valtaosa silloisista Länsi-Euroopan maista päätti laatia yleissopimuksen sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista (Rooman yleissopimus). Myöhemmin Rooman yleissopimukseen on liittynyt lisää maita. Tällöin valittiin oikeudelliseksi välineeksi monenvälinen sopimus, koska EY:n perustamissopimus ei vielä tuolloin tarjonnut oikeusperustaa vastaavan yhteisön säädöksen antamiselle. Sopimuksenulkoisia velvoitteita koskevat lainvalintasäännöt perustuvat vieläkin jäsenvaltioiden itsenäisesti antamiin määräyksiin. Vaikka ne perustuvatkin usein yhteiseen näkemykseen asiasta, ne poikkeavat vähintään yksityiskohdiltaan selvästi toisistaan ja ovat kehittyneet hyvinkin erilaisiksi erityisesti kunkin valtion oikeuskäytännön ja -opin vaikutuksesta. Tämä vaikeuttaa monella tavoin lainkäyttäjän työtä. Vaikeudet alkavat jo normien etsimisestä ja kielivaikeuksista ja jatkuvat vieraaseen oikeuskulttuuriin tutustumisessa ja vieraan valtion oikeuskäytännön ja -opin tulkitsemissa. Koska nämä oikeudenalat liittyvät läheisesti toisiinsa — velvoiteoikeus kattaa sekä sopimusoikeuden että sopimuksenulkoisia velvoitteita koskevan oikeuden — Rooman yleissopimukseen sisältyviä määräyksiä on aina pidetty riittämättöminä, vaikka sopimus olikin suuri edistysaskel. Niistä puuttuu sopimuksenulkoisia velvoitteita koskeva täydentävä osa. Sopimuksenulkoisia velvoitteita koskevien lainvalintasääntöjen harmonisointi parantanee huomattavasti yhteisössä vallitsevaa nykytilannetta, sillä se lisää oikeusvarmuutta ja ennakoitavuutta tapaukseen sovellettavaa aineellista lainsäädäntöä valittaessa. Luonnollisesti lainkäyttäjien kannalta olisi vielä hyödyllisempää, jos Rooma I ja Rooma II -välineet yhdistettäisiin. Komitea myöntää kuitenkin, että tämä on vielä toiveajattelua, koska hankkeet ovat täysin eri vaiheissa. Etusijalla tulee pikemminkin olla toimivan järjestelmän luominen mahdollisimman pian sopimuksenulkoisten velvoitteiden käsittelylle. Komitea pahoittelee, että sen varauksen vuoksi, jonka Tanska on tehnyt EY:n perustamissopimuksen IV osastoon, suunnitellusta oikeusvälineestä ei tule siellä välittömästi sovellettavaa oikeutta (vaikka vapaaehtoinen soveltaminen onkin mahdollista), ja sen vuoksi harmonisoinnin vaikutukset jäävät epätäydellisiksi. Komitea on tyytyväinen siihen, että Yhdistynyt kuningaskunta ja Irlanti ovat ilmoittaneet noudattavansa säädöstä.

2.2.1

Asetus on nähtävä osana sellaista komission laaja-alaista lainsäädäntätoimintaa, joka on joko jo saatettu päätökseen tai jota suunnitellaan tai kehitetään parhaillaan. Komitea on jo usein voinut ottaa kantaa komission yksittäisiin ehdotuksiin.

2.2.2

Ensinnä on mainittava erityisesti seuraavat siviiliprosesseihin liittyvät toimet:

2.2.3

Lisäksi on syytä mainita aineellinen yksityisoikeus ja sen alalta erityisesti seuraavat toimet:

2.2.4

Asetusehdotus liittyy erityisen läheisesti komission toimiin sen määrittämiseksi, mitä aineellista oikeutta sovelletaan. Komissio käynnisti toimet julkaisemalla vihreän kirjan sopimussuhteisiin sovellettavasta laista tehdyn vuoden 1980 Rooman yleissopimuksen muuntamisesta yhteisön säädökseksi (10). Rooma II -asetus on tässä vihreässä kirjassa ehdotetun Rooma I -asetuksen täydennystä ja luonnollista jatkoa sille.

2.2.5

Kaikilla näillä toimilla pyritään luomaan Euroopan oikeusalue, jossa kaikilla talouden toimijoilla on mahdollisuus Euroopan sisämarkkinoiden nykyistä yksinkertaisempaan ja kitkattomampaan hyödyntämiseen. Lisäksi sen avulla lisätään oikeusvarmuutta, helpotetaan tuomioistuinten harjoittamaa lain soveltamista sekä parannetaan Euroopan kansalaisten oikeussuojan saatavuutta.

3.1

Asetuksen tavoitteena on yhtenäistää sopimuksenulkoisia velvoitteita koskevat lainvalintasäännöt. Lainvalintasääntöjen harmonisointi perustuu EY:n perustamissopimuksen 65 artiklan b kohtaan. Sen mukaan komissiolla on valtuutus harmonisointiin, silloin kun se on tarpeen sisämarkkinoiden moitteettoman toiminnan varmistamiseksi. Komitean näkemyksen mukaan tämä edellytys täyttyy nyt, sillä kyseessä olevien lainvalintasääntöjen harmonisointi edistää rajatylittävissä tapauksissa talouden toimijoiden yhdenvertaista kohtelua yhteisössä, parantaa oikeusvarmuutta, yksinkertaistaa lain soveltamista ja edistää näin halukkuutta aloittaa rajatylittävää liiketoimintaa. Lisäksi se edistää jäsenvaltioiden säädösten molemminpuolista tunnustamista siten, että muiden jäsenvaltioiden lainkäyttäjät ja kansalaiset pystyvät välittömästi toteamaan niiden sisällön vastaavuuden.

4.1

Asetus koskee siviili- ja kauppaoikeuden alaa koskevia lainvalintasääntöjä (1 artiklan 1 kohta). Väärinkäsitysten välttämiseksi tämä olisi syytä kirjata asetukseen selkeästi. Komissio voisi käyttää tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla annetun asetuksen (1 artiklan) terminologiaa, koska se on sisällöltään vakiintunutta. Vero- ja tulliasioiden sulkeminen pois asetuksen piiristä on itsestään selvää. Sen mainitsemisesta ei kuitenkaan ole haittaa.

4.2

Asetuksella ei ole tarkoitus säännellä sopimuksenulkoisten velvoitteiden alaa kokonaisuudessaan. Komission olisi sen vuoksi hyvä olla asettamatta liian kunnianhimoisia tavoitteita, jotta säädöksen hallittavuus ei vaarannu. Sen vuoksi on paikallaan, että perhesuhteista, elatusvelvollisuudesta ja perintöoikeudesta johtuvat velvoitteet on jätetty asetuksen ulkopuolelle (1 artiklan 2 kohta). Lainvalintasäännöissä näistä kysymyksistä säädetään perinteisesti erillisissä säädöksissä niiden yhteiskuntapoliittisen ulottuvuuden vuoksi.

4.3

Vekseli- ja sekkiasioiden samoin kuin ydinvahinkojen poissulkeminen (1 artiklan 2 kohta) perustuu niiden riittävään sääntelyyn erityisissä sopimuksissa (11); niiden soveltamisala on yhteisön aluetta laajempi, eikä niitä tulisi kyseenalaistaa.

4.4

Yhtiöoikeudellisten velvoitteiden poissulkeminen 1 artiklan 2 d kohdassa on välttämätöntä, sillä sen piirissä käsiteltävät kysymykset liittyvät niin läheisesti yhtiön oikeudelliseen asemaan, että näitä kysymyksiä tulisi säännellä erikseen.

4.5

Trusti on angloamerikkalaisen oikeusjärjestelmän erityispiirre. Se on oikeudellinen konstruktio, joka sijoittuu yhtiö- ja säätiöoikeuden välimaastoon ja vastaa tehtävältään saksalaista Treuhand -instituutiota. Se ei ole oikeushenkilö. Trusti on Manner-Euroopan oikeusjärjestelmissä tuntematon. Koska sillä on tämä erityispiirteitä ja koska se liittyy läheisesti yhtiöoikeuteen, se jätettiin jo Rooman yleissopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle (1 artiklan 2 g kohta). Koska yhtiöoikeus jää asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle, on johdonmukaista, että tämä pätee myös trustiin (1 artiklan 2 e kohta).

4.6

Asetuksessa säädetään sovellettavasta laista siitä riippumatta, onko kyseessä jäsenvaltion vai unionin ulkopuolisen maan oikeus (2 artikla). Siinä noudatetaan näin yleisesti tunnustettua normia, jonka mukaan lainvalintasäännöissä ei lähtökohtaisesti saa syrjiä muita oikeusjärjestyksiä. Komitea on tähän hyvin tyytyväinen. Mikäli tapauksen tosiseikasto edellyttää sen käsittelyä tietyn valtion oikeusjärjestyksessä, ei voi olla merkitystä sillä, kuuluuko valtio yhteisöön vai ei.

5.1

3 artiklassa, jossa käsitellään vahinkoon perustuvia vaatimuksia, tullaan keskeiseen kysymykseen. Periaatteessa valittavana on useita vaihtoehtoisia kriteerejä, joita kaikkia nimitetään yleensä erittelemättä lex loci delicti commissi -säännöksi. Sen mukaan sovelletaan sitä lainsäädäntöä, joka on voimassa alueella, jossa oikeudenloukkaus on tapahtunut, jossa vahinko ilmenee, jossa vahingon seuraukset ilmenevät tai jossa on vahingonkärsijän asuinpaikka. Kaikki kriteerit pohjautuvat tiettyyn perinteeseen ja ovat sinänsä perusteltuja. Niitä myös tosiasiallisesti käytetään voimassa olevissa eri lainvalintasäännöissä. Yhteisön lainsäätäjän ensisijainen tehtävä on sen vuoksi saattaa kaikissa jäsenvaltioissa voimaan yhtenäiset säännöt. Tämä tehtävä on ensisijainen, ja valittava ratkaisu on vasta toissijainen kysymys. Tarkasteltaessa säännön myöhempää käytännön soveltamista on pidettävä mielessä, että kaikki nämä tai monet näistä kriteereistä johtavat samaan lopputulokseen. Vahingonkärsijän asuinpaikka on yleensä myös vahingon tapahtumapaikka, sen seurausten ilmenemispaikka ja lisäksi paikka, jossa oikeudenloukkaus on tapahtunut. Kiista oikeasta oikeuspaikasta lienee käytännössä pääsääntöisesti teoreettinen. Yhteisön lainsäätäjä on päättänyt soveltaa periaatetta, jonka mukaan oikeuspaikka on alueella, jossa vahinko on tapahtunut. On kyseenalaista, vastaako valinta alan uusinta kehitystä. (12) Valinta on kuitenkin perusteltu sen vuoksi, että etusijalle asetetaan vahingonkärsijän suoja unohtamatta täysin vahingonaiheuttajan etua. Näin kävisi, jos päädyttäisiin pelkästään vahingonkärsijän asuinpaikkaan. Mikäli kriteeriksi valittaisiin vain tekopaikka, suosittaisiin suhteettomasti vahingonaiheuttajaa (13), sillä tällöin ei vastattaisi vahingon kärsineen osapuolen oikeussuojaa koskeviin oikeutettuihin odotuksiin. Lainsäätäjän pyrkimys tasapainottaa eri osapuolten edut vaikuttaa kaikin tavoin kannatettavalta. Direktiiviehdotuksen 3 artiklan 2 kohtaan sisältyvä asianosaisten yhteisen asuinpaikan yleissääntö on tarkoituksenmukainen, ja sen avulla vältetään tarpeeton turvautuminen vieraisiin oikeusjärjestelmiin. Artiklan 3 kohtaan sisältyy tarkoituksenmukainen yleinen tasapainottava sääntö, joka vastaa tarkoitukseltaan Rooman yleissopimuksen 4 artiklan 5 kohdan toista virkettä. Laintulkinnassa on kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, että yksittäistapauksissa sovellettavan poikkeussäännöksen avulla jäsenvaltioissa, joissa on tähän mennessä noudatettu tekopaikan sääntöä, ei tehdä tyhjäksi yhteisön lainsäätäjän tavoittelemaa periaatteellista uudelleensuuntausta.

5.2

Tuotevastuuriitoihin sovelletaan asetuksen (4 artiklan) mukaan vahingonkärsijän asuinpaikan lakia. Valittu sääntö on nähtävä ennen kaikkea kompromissiratkaisuna 6.1.2003 järjestettyä, komission ehdotusta koskevaa kuulemista edeltäviin, osaksi kiivaisiin vastakkainasetteluihin. Muut mahdolliset ja pohditut kriteerit eivät vaikuta kovinkaan käyttökelpoisilta: hankintapaikka esimerkiksi voisi olla täysin sattumanvarainen ja tietyissä tilanteissa hyvin vaikeasti määritettävä oikeuspaikka (Internet-ostokset). Vahingon ilmenemispaikka voi olla tuotevastuutapauksissa yhtä sattumanvarainen (esimerkiksi kun vahinko tapahtuu tuotteen hankkineen henkilön ollessa matkoilla). Tuotteen valmistuspaikkakaan ei olisi tarkoituksenmukainen kriteeri, koska sillä voi olla globalisaation vuoksi varsin vähäiset yhteydet tapauksen tosiseikkoihin. Nyt valitun kriteerin avulla sen sijaan asetetaan etusijalle vahingon kärsineen osapuolen suojeltavat edut. Valinta on sitäkin perustellumpi, kun komission 1.1.2003 toteuttamassa kuulemisessa myös pääasiallisten osallisten eli teollisuuden ja vakuutussektorin edustajat valtaosin puolsivat sitä myönnytyksenä kuluttajien edustajille. Yleissäännön soveltamisen rajoittamisella (liikkeeseen laskeminen ilman suostumusta) otetaan riittävästi huomioon teollisuuden oikeutetut edut, minkä sen edustajat myös myönsivät kuulemisessa.

5.3

Asetukseen sisältyvä vilpillistä kilpailua koskeva sääntö (5 artikla) kuvastaa vakiintunutta oikeuspaikan määräytymistä tällä alalla eli sääntöä, jonka mukaan sovelletaan sen valtion lakia, jossa välittömät ja ilmeisen haitalliset vaikutukset kilpailuun ilmenevät (kilpailuun kohdistuvien todellisten haitallisten vaikutusten ilmenemispaikka). Sääntö edistää yhdenvertaisia mahdollisuuksia kilpailussa, sillä sen mukaan koti- ja ulkomaisia kilpailijoilta kohdellaan yhdenvertaisesti soveltamalla molempiin samoja sääntöjä. Sama kysymys on kuitenkin ratkaistu eri tavoin sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiiviehdotuksen (14) 4 artiklan 1 kohdassa, jossa säädetään sijoittautumispaikan periaatteesta. Vaikka kyseisten säädösten perusteluissa ei käsitellä tätä eroa, yhteisön oikeuden ja sisämarkkinoiden yleisten periaatteiden soveltamisessa ilmenevä ristiriita voidaan ratkaista seuraavasti: asetuksen 5 artiklassa säädetään yhteisön soveltamasta oikeudesta sen suhteissa unionin ulkopuolisiin maihin (tai aloilla, joita direktiivi ei koske) ja direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa säädetään jäsenvaltioiden välisistä suhteista sisämarkkinoilla. Mikäli tämä on komission tavoite, sen kannattaisi mainita se selvästi kummankin säädöksen perusteluissa. Näin ei kuitenkaan ratkaista sitä ongelmaa, että mikäli toinen kilpailijoista on EU-valtiosta ja toinen unionin ulkopuolisesta valtiosta, EU-maassa sovelletaan samoja sääntöjä, kun taas tapauksessa, jossa kilpailijat ovat eri EU-maista, saatetaan soveltaa eri sääntöjä (jälkimmäisessä tilanteessa on tosin kysymys materiaalisen kilpailuoikeuden harmonisoinnin asteesta direktiivissä). 5 artiklan 1 kohtaan sisältyvä yleissäännön rajoittaminen kohdistuu tilanteisiin, jotka jäävät todennäköisesti käytännössä harvinaisiksi. Kyse on tilanteista, joissa vilpillinen kilpailu ei vaikuta yleisesti, vaan ainoastaan yhden kilpailijan etuihin. Tällä voidaan perustella vahinkoa aiheuttavan toiminnan kuuluminen yleissäännön soveltamisen piiriin.

Komitea kehottaa harkitsemaan säännöksen otsikon muuttamista kuulumaan seuraavasti: ”Kilpailu ja sopimattomat kaupan käytännöt”. Näin voitaisiin ilmaista selvemmin se, että sääntö kattaa kaikki kilpailurikkomukset.

5.4

Aluksi voi tuntua oudolta, että sopimuksenulkoisia velvoitteita koskevia lainvalintasääntöjä määrittävässä säädöksessä on yksityisyyden tai henkilöllisyyteen liittyvien oikeuksien loukkaamista koskevia sääntöjä (6 artikla), sillä useissa oikeusjärjestyksissä kysymys kuuluu perinteisesti henkilöoikeuteen. Uusi lähestymistapa on kuitenkin viime aikoina voittanut alaa useissa jäsenvaltioissa, ja kysymystä käsitellään nykyään vahinkoa aiheuttavan toiminnan yhteydessä. Näin ollen on perusteltua käsitellä kysymystä tässä yhteydessä. Kysymys liittyy kuitenkin kiistämättä myös 5 ja 8 artiklassa käsiteltyihin seikkoihin. 6 artiklan 1 kohtaan sisältyvä sääntö on kannatettava. Sama pätee 2 kohtaan sisältyvään vastineoikeutta koskevaan sääntöön. Komitea kehottaa pohtimaan, eikö 22 artiklaan kirjattu poikkeussääntö lex fori -säännön hyväksi ole tässä tilanteessa kuitenkin tarpeeton.

5.5

Ympäristövahinkoja (7 artikla) koskeva perussääntö vastaa yleistä deliktivastuun sääntöä 3 artiklan mukaisesti. Vahingonkärsijälle jätetään kuitenkin mahdollisuus valita oikeuspaikaksi se valtio, jossa vahingon aiheuttanut teko on tapahtunut (mikä saattaa olla hänen kannaltaan edullisempi vaihtoehto). On selvää, että kun yhteisön lainsäätäjä tekee poikkeuksen pääsääntöön antamalla vahingonkärsijälle valinnanvapauden, se pyrkii lainvalintasääntöjen muodossa tavoitteeseen, joka ei oikeastaan kuuluu lainvalintasääntöihin. Lainsäätäjä nimittäin uhkaa potentiaalista ympäristönpilaajaa ankaramman aineellisen oikeuden valitsemisella yleisestävästi ja pyrkii edistämään erityisen vakavaa suhtautumista ympäristönsuojeluun. Tämä näkökohta tulee selväksi myös 7 artiklan perusteluissa.

5.6

Teollis- ja tekijänoikeuksien loukkaamista koskeva periaate (8 artikla) vastaa tällä alalla yleisesti tunnustettua sääntöä, jonka mukaan tulisi soveltaa sen paikan oikeutta, missä suojaa haetaan. Sen ansiosta EU:n ja unionin ulkopuolisten maiden kansalaisia kohdellaan yhdenvertaisesti tietyn jäsenvaltion alueella. Tilannetta, jossa ulkomaalaisen henkinen omaisuus saisi heikompaa tai parempaa suojaa kuin EU:n kansalaisen henkisen työn tulokset, olisi vaikea perustella. 8 artiklan 2 kohdassa todetaan itsestään selvä asia.

6.1

Vahingon aiheuttanutta tekoa koskeva lainsäädäntö, jota käsitellään asetuksen II luvun 1 jaksossa, on sopimuksenulkoisten velvoitteiden ydin. On kuitenkin syytä säännellä myös perusteetonta etua ja asiainhuoltoa. Sen lisäksi jäsenvaltioissa tunnetaan muita, määrältään ja laajuudeltaan vaihtelevia sopimuksenulkoisia velvoitteita, joita voidaan säännellä yleislausekkeen avulla, kuten lainsäätäjä 9 artiklan 1 kohdassa perustellusti tekee.

6.2

Mikäli sopimuksenulkoinen velvoite perustuu jo olemassa olevaan osapuolten väliseen oikeussuhteeseen (sopimukset mukaan luettuina), on itsestään selvää, että siihen sovelletaan samaa lakia kuin jo olemassa olevaan oikeussuhteeseen (täydentävä lainvalinta). Asetuksessa nimenomaisesti mainittavien sopimusten osalta on kuitenkin otettava huomioon Rooman yleissopimus, jossa määrätään erikseen soveltamisalasta. 9 artiklan 1 kohdan sanamuoto on kuitenkin niin joustava, että sitä voidaan soveltaa yhdessä Rooman yleissopimuksen kanssa ilman ristiriitoja. 9 artiklan 2 kohdan säännös vastaa sisällöltään asetuksen 3 artiklan 2 kohtaa, ja on samoista syistä perusteltu.

6.3

Perusteetonta etua koskevan säännön mukaan sovelletaan sen valtion lakia, jossa perusteeton etu syntyi (9 artiklan 3 kohta). Se vastaa useimmissa jäsenvaltioissa tunnustettuja periaatteita. Mikäli perusteeton etu johtuu (pätemättömästä) sopimuksesta, 9 artiklan logiikan mukaan tulee kuitenkin soveltaa sen 1 kohtaa. (15) Tämä olisi syytä ilmaista asetuksessa nykyistä selvemmin, jotta asiaan vähiten perehtyneilläkin lainkäyttäjillä olisi alusta alkaen täysin selvä käsitys asiasta. Mallina voisi olla Saksan liittotasavallan siviililakikirjan 38 §:n 1 ja 3 momentti, joissa noudatetaan samaa periaatetta. Seikkaa selostaneen komission edustajan näkemysten mukaan tätä kriteeriä tulee soveltaa vain silloin, kun ei voida soveltaa 9 artiklan 1 tai 2 kohdan nojalla täydentävää lainvalintasääntöä. Komitean näkemyksen mukaan tämä tulisi ilmaista paljon selvemmin väärinkäsitysten välttämiseksi lainkäyttäjien keskuudessa.

6.4

Asiainhuollosta johtuvaan velvollisuuteen sovelletaan sen valtion lakia, jossa päämiehen asuinpaikka oli asiainhuollon tapahtuessa (paitsi 9 artiklan 4 kohdan toisessa virkkeessä mainituissa tapauksissa). Tällä säännöksellä päämies asetetaan etusijalle lainvalintasäännöissä. Mikäli kriteerinä olisi asiainhoitajan asuinpaikka, hänelle annettaisiin etusija. On kuitenkin vielä se mahdollisuus — jota lainsäätäjä ei ilmeisesti ole harkinnut — että lainvalintasäännöt olisivat neutraaleja siten, että sovellettaisiin sen paikan lakia, jossa tehtävä suoritetaan. Komitea kehottaa komissiota harkitsemaan, olisiko tällainen ratkaisu tarkoituksenmukaisin. Se olisi perusteltua erityisesti siksi, että lainsäätäjä on jo 9 artiklan 4 kohdan toisessa virkkeessä omaksunut tällaisen lähestymistavan. Komission edustajan näkemyksen mukaan tätä kriteeriä tulee soveltaa vain silloin, kun ei voida soveltaa 9 artiklan 1 tai 2 kohdan täydentävää lainvalintasääntöä. Komitean näkemyksen mukaan tämä tulisi ilmaista huomattavasti selvemmin väärinkäsitysten välttämiseksi lainkäyttäjien keskuudessa.

6.5

9 artiklan 5 kohdan poikkeussäännös, jonka mukaan tietyissä tapauksissa sovelletaan sen valtion lakia, johon velvoite läheisimmin liittyy, vastaa asetuksen 3 artiklan 3 kohtaa, ja sillä on samat perustelut. Voidaan kuitenkin kysyä, eikö tästä olisi johdettavissa pääperiaate, jota voitaisiin soveltaa asetuksen kaikkiin säännöksiin, myös 4—8 artiklassa oleviin, vaikka sitä ei ole vielä määrä soveltaa niihin. Komission tulisi harkita tätä ja kirjata 3 jaksoon vastaava säännös, mikäli se katsoo sen tarpeelliseksi. Siinä tapauksessa 3 artiklan 3 kohta ja 9 artiklan 5 kohta tulisi poistaa.

6.6

9 artiklan 6 kohta on komitean näkemyksen mukaan tarpeeton, sillä 8 artiklan erityissäännöksellä on jo samat vaikutukset. Tosin säännöksen säilyttämisestä ei ole haittaakaan.

7.1

II luvun 3 jakson otsikko on tarpeettoman monimutkainen ja vaikeaselkoinen. Komitea suosittaa seuraamaan tältä osin Rooman yleissopimuksen esimerkkiä ja otsikoimaan jakson ”yhteisiksi säännöiksi”.

7.2

Asetuksessa myönnetään sopimuksenulkoisia velvoitteita koskevan oikeudenkäynnin osapuolille mahdollisuus sopia riita-asian syntymisen jälkeen siitä, mitä lakia sovelletaan (10 artikla). Näin asetuksessa seurataan edistyksellistä suuntausta, joka on omaksuttu esimerkiksi Saksan liittotasavallan siviililakikirjan 42 §:ssä tai Alankomaiden kansainvälistä yksityisoikeutta koskevan lain 6 §:ssä. Komitea on tähän tyytyväinen. 10 artiklan 2 ja 3 kohtaan sisältyvä säännösten syrjäyttämiskielto tietyissä tilanteissa on yleisesti tunnustettu normi, jonka tarkoituksena on välttää se, että osapuolet voisivat kiertää lakia. Sen vuoksi sitä tuskin kritisoidaan, vaikka se vaikeuttaakin lainsoveltamista käytännössä.

7.3

Määrittämällä asetuksen 3—10 artiklan soveltamisalan lainsäätäjä käyttää mallina Rooman yleissopimuksen 10 artiklaa sitä vastaavasti mukauttaen. Säännökset on laadittu hyvin yksityiskohtaisiksi, mikä osoittaa komission kiitettävän pyrkimyksen saavuttaa oikeusvarmuuden korkea taso.

7.4

Tosin asetuksen 11 artiklan d kohdan sääntö vaikuttaa ongelmalliselta sen vuoksi, että yleisesti tunnustettujen periaatteiden mukaan prosessioikeudellisiin toimiin sovelletaan lex fori -sääntöä. Yhteisön lainsäätäjän ei tulisi puuttua tähän. Prosesseihin liittyviin toimiin aineellisoikeudellisten vaateiden toteuttamiseksi ja (ennalta ehkäiseväksi) turvaamiseksi tulisi lähtökohtaisesti soveltaa toimivaltaisessa tuomioistuimessa sovellettavaa lainsäädäntöä. Asetuksen 3—10 artiklan mukaan tulisi määräytyä vain vaateen (aineellisoikeudellinen) käsittely. Perusteluissa viitataan siihen, että lainsäätäjä on tarkoittanut tätä. Tilanteissa, joissa aineellisoikeudellinen vaade ja sen toteuttamisen prosessuaaliset keinot ovat niin läheisesti toisiinsa nivoutuneita, ettei niitä enää voi erottaa toisistaan, on perusteltua tehdä poikkeus lex fori -sääntöön ja noudattaa lex causae -sääntöä.

7.5

12 artikla, joka koskee kansainvälisesti pakottavia säännöksiä, perustuu (vastaavin osin) Rooman yleissopimuksen 7 artiklaan ja vastaa näin ollen yleisesti tunnustettua lainvalintasääntökäytäntöä. Otsikointi poikkeaa Rooman yleissopimuksesta, mutta vastaa vuodesta 1980 kehitettyä alan käsitteistöä.

7.6

13 artiklassa määritetään yleisten turvallisuussääntöjen automaattisen sovellettavuuden edellytykset, mikä on lähtökohtaisesti perusteltua. Komitean näkemyksen mukaan tulisi kuitenkin soveltaa niitä sääntöjä, jotka olivat voimassa tekopaikassa, sillä vahingonaiheuttajan voidaan edellyttää noudattavan niitä. Tieliikenneonnettomuuksien käsittelyn oikeuspaikkaa koskevan Haagin yleissopimuksen 7 artiklan määräykset tulee lisäksi (perusteluosan sivulla 26 olevien toteamusten vastaisesti) ymmärtää tällä tavoin, sillä niissä kriteeriksi on valittu onnettomuuspaikalla voimassa olevat säännöt. Myös komission edustaja esitti asiaa tiedusteltaessa tämän suuntaisen tulkinnan. Komitean mielestä tämä ei kuitenkaan käy ainakaan kaikista kielitoisinnoista riittävän selvästi ilmi. Komitea kehottaa sen vuoksi komissiota toteamaan yksiselitteisesti 13 artiklassa, että tekopaikalla tekohetkellä voimassa olleita turvallisuussääntöjä tulee soveltaa.

7.7

Vakuutuksenantajaan kohdistuvan korvausvaatimuksen välitön toteuttaminen on itsestään selvää ja tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla annetun asetuksen 11 artiklan 2 kohdan prosessuaalisen säännön aineellisoikeudellinen vastine.

7.8

Saatavan siirtymistä koskeva sääntö (15 artikla) vastaa Rooman yleissopimuksen 13 artiklaa ja on ongelmaton. Komission täytyy huolehtia siitä, että yhteensopivuus säilytetään myös silloin, kun Rooman yleissopimus muutetaan yhteisön asetukseksi (Rooma I -asetukseksi). Sama koskee 17 artiklaa (todistelu), joka vastaa Rooman yleissopimuksen 14 artiklaa. 16 artiklassa on mukautettu onnistuneesti Rooman yleissopimuksen 9 artiklan 4 kohtaa, sillä yleissopimuksen aihepiiri ei ole sama ja voi näin ollen toimia vain mallina.

8.1

Asetuksen III ja IV luvussa käsiteltävät kysymykset ovat pääosin ongelmattomia, koska ne ovat yleistä lainvalintakäytäntöä vastaavia teknisiä sääntöjä, joita ei tarvitse kommentoida yksityiskohtaisesti. Tämä koskee erityisesti 20 artiklaa (takaisin- ja edelleenviittauksen poissulkeminen), joka vastaa Rooman yleissopimuksen 15 artiklaa, 21 artiklaa (valtion eri alueiden oikeussäännöt), joka vastaa Rooman yleissopimuksen 19 artiklaa, 22 artiklaa (oikeuspaikan oikeusjärjestyksen perusteet), joka vastaa Rooman yleissopimuksen 16 artiklaa sekä 25 artiklaa (suhde voimassa oleviin kansainvälisiin yleissopimuksiin), joka vastaa Rooman yleissopimuksen 21 artiklaa.

8.2

Asetuksen tavoitteiden saavuttamiseksi sen 18 artiklassa rinnastetaan valtion alueeseen tietyt alueet, jotka eivät kuulu suoranaisesti minkään valtion alueellisen suvereenisuuden piiriin. Näin vältetään epätoivotut lainsäädännön aukot ja sattumanvarainen lainvalinta. Komitea on tähän tyytyväinen.

8.3

Henkilön asuinpaikalla on nykyään kansainvälisessä yksityisoikeudessa ja sen vuoksi myös Rooma II -asetuksessa keskeinen merkitys sovellettavan lain määräytymisessä. Luonnollisen henkilön asuinpaikan määrittäminen on yleensä ongelmatonta, mutta oikeushenkilöiden kotipaikka voi olla epäselvä. Asetuksessa ratkaistaan ongelma tarkoituksenmukaisella tavalla: ratkaiseva on pääasiallinen kotipaikka. Tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla annetun asetuksen 60 artiklaa vastaava sääntö ei olisi tarkoituksenmukainen, sillä kyseisen asetuksen mukaan lainvalinta määräytyy yleisesti kotipaikan eikä asuinpaikan mukaan, ja lisäksi siinä omaksuttu kolmen vaihtoehdon ratkaisu olisi heikentänyt oikeusvarmuutta.

8.4

Lainsäätäjä kirjasi 24 artiklan asetukseen vasta vuoden 2003 tammikuussa järjestetyssä kuulemistilaisuudessa esitettyjen ehdotusten tuloksena. Artikla perustuu Saksan siviililakikirjan voimaanpanolain 40 §:n 3 momenttiin, jonka tavoitteena on estää aineellisoikeudellisin keinoin sellaisten vaateiden toteuttaminen, joita pidetään yhteisössä vallitsevan yleisen käsityksen mukaan kohtuuttomina, ja tehdä näin tarpeettomiksi kiistat ja keskustelut siitä, ovatko ne yleisen järjestyksen vastaisia. Komitea on hyvin tyytyväinen tähän lainsäätäjän pyrkimykseen. Se huomauttaa kuitenkin, että olisi korvaukseen oikeutetun edun vastaista, mikäli tämä ei saisi (sinänsä hyväksyttävästä oikeuspoliittisesta syystä) ollenkaan korvausta vahingosta, koska vieraan valtion aineellisoikeudellinen normi sisältää sekä jäsenvaltioiden näkökulmasta katsottuna kohtuullisen vahingonkorvauksen että sellaisen luonteeltaan rankaisevan korvauksen (punitive damages, triple damages), jota ei voida hyväksyä. Komitea pelkää, että 24 artiklan nykyisen sanamuodon perusteella korvausvaade voitaisiin joskus hylätä kokonaan. Sen vuoksi komitea ehdottaa säännöksen sanamuodon muuttamista kuulumaan seuraavasti:

”Tämän asetuksen mukaan valitun lain säännöksen soveltamisen perusteella ei voida toteuttaa vaadetta jos, ja ainoastaan jos sillä on selvästi muita tavoitteita kuin kohtuullisen korvauksen suorittaminen vahingonkärsijälle.”

8.5

Asetuksen 25 artiklaan sisältyy kansainvälisiä yleissopimuksia koskeva varaus, jossa ne asetetaan etusijalle sopimuksenulkoisia velvoitteita koskevissa lainvalintasäännöissä, mikäli jäsenvaltiot ovat niissä osapuolina. Säännös vastaa pääosiltaan Rooman yleissopimuksen 21 artiklaa, mutta — toisin kuin Rooman yleissopimuksessa — siinä ei anneta mahdollisuutta vapautua asetuksen soveltamisesta tulevaisuudessa tehtävillä sopimuksilla. Tämä ero selittyy sillä, että asetuksen on määrä olla jäsenvaltioiden lainsäätäjiä sitova ja estää säännösten hajanaisuuden lisääntyminen yhteisössä. Komitea kannattaa varausta, sillä se antaa jäsenvaltioille mahdollisuuden pitäytyä myös tulevaisuudessa aiempiin sopimusvelvoitteisiinsa ja olla edelleen osapuolina tärkeissä, usein maailmanlaajuisissa sopimuksissa. Esimerkkeinä komitea mainitsee kirjallisten ja taiteellisten teosten suojaamisesta vuonna 9.9.1896 tehdyn Bernin yleissopimuksen, teollis- ja tekijänoikeuksia koskevan TRIPS-sopimuksen, 23.9.1910 solmitun kansainvälisen sopimuksen erinäisten meriapua ja meripelastusta koskevien määräysten yhdenmukaistamisesta sekä avoimella merellä käytettävien alusten omistajien vastuun rajoittamista koskevan yleissopimuksen.

—

selventää asetuksen 5 artiklan ja direktiivin (vilpillinen kilpailu) 4 artiklan 1 kohdan välistä suhdetta ja mukauttaa perustelut vastaavasti

—

selvittää, onko valinnanvapauden myöntäminen vahingonkärsijälle ympäristövahinkotapauksissa (7 artikla) todella tarkoituksenmukaista

—

selventää asetustekstissä 9 artiklan 3 ja 4 kohdan suhde 9 artiklan 1 ja 2 kohtaan

—

pohtia, olisiko tarkoituksenmukaisempaa säätää, että 9 artiklan 4 kohdan nojalla sovellettaisiin sen paikan lakia, jossa asiainhuoltoon liittyvä tehtävä suoritetaan

—

selvittää, voitaisiinko 9 artiklan 5 kohdasta tehdä asetuksen yleisperiaate ja sisällyttää se asetuksen 3 jaksoon

—

muuttaa 3 jakson otsikko muotoon ”Yhteiset säännöt”

—

todeta asetuksen 13 artiklassa, että tulee yksiselitteisesti soveltaa tekopaikan kulloisiakin turvallisuussääntöjä

—

muuttaa 24 artikla kuulumaan seuraavasti: