31971L0250

ENSIMMÄINEN KOMISSION DIREKTIIVI,

annettu 15 päivänä kesäkuuta 1971,

yhteisön määritysmenetelmästä rehujen virallista tarkastusta varten (71/250/ETY)

Euroopan yhteisöjen komissio, joka

ottaa huomioon Euroopan talousyhteisön perustamissopimuksen,

ottaa huomioon yhteisön näytteenotto- ja määritysmenetelmistä rehujen virallista tarkastusta varten 20 päivänä heinäkuuta 1970 annetun neuvoston direktiivin(1) ja erityisesti sen 2 artiklan,

sekä katsoo, että

mainitussa direktiivissä säädetään, että rehujen virallinen tarkastus sen todentamiseksi, noudatetaanko lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten rehujen laatua ja koostumusta koskevia vaatimuksia, suoritetaan yhteisön näytteenotto- ja määritysmenetelmiä käyttäen,

kaikki tarvittavat määritysmenetelmät on vahvistettava mahdollisimman pian; syaanivetyhapon, kalsiumin, karbonaattien, hehkutusjäännöksen, suolahappoon liukenemattoman hehkutusjäännöksen, klorideista peräisin olevan kloorin, sinappiöljyn, laktoosin, kaliumin, natriumin, sokereiden, teobromiinin ja urean määritysmenetelmien sekä lupiineissa olevien alkaloidien määritysmenetelmien ja soijasta peräisin olevien tuotteiden ureaasiaktiivisuuden arviointimenetelmien vahvistaminen ovat ensimmäinen vaihe tässä prosessissa, ja

tässä direktiivissä säädetyt toimenpiteet ovat pysyvän rehukomitean lausunnon mukaiset,

ON ANTANUT TÄMÄN DIREKTIIVIN:

1 artikla

Jäsenvaltioiden on säädettävä, että rehujen virallisessa tarkastuksessa käytettävät syaanivetyhapon, kalsiumin, karbonaattien, hehkutusjäännöksen, suolahappoon liukenemattoman hehkutusjäännöksen, klorideista peräisin olevan kloorin, sinappiöljyn, laktoosin, kaliumin, natriumin, sokereiden, teobromiinin ja urean pitoisuusmääritykset sekä lupiineissa olevien alkaloidien pitoisuusmääritykset ja soijasta peräisin olevien tuotteiden ureaasiaktiivisuuden arviointi suoritetaan tämän direktiivin liitteessä esitettyjä menetelmiä noudattaen.

2 artikla

Jäsenvaltioiden on saatettava tämän direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 1 päivänä heinäkuuta 1972. Niiden on ilmoitettava tästä komissiolle viipymättä.

3 artikla

Tämä direktiivi on osoitettu kaikille jäsenvaltioille.

Tehty Brysselissä 15 päivänä kesäkuuta 1971.

Komission puolesta

Puheenjohtaja

Franco M. MALFATTI

(1) EYVL N:o L 170, 3.8.1970, s. 2

LIITE

REHUJEN AINEOSIEN MÄÄRITYSMENETELMÄT

1. JOHDANTO

Rehujen aineosien määritysmenetelmät soveltuvat yleensä käytettäväksi kaikkiin suoraan käytettäviin rehuihin ja rehuseoksiin. Tiettyjä rehuja varten tarvitaan kuitenkin näiden koostumuksesta johtuvien ominaispiirteiden vuoksi omia yksilöllisiä määritysmenetelmiä. Näitä tapauksia käsitellään menetelmien kuvauksissa "huomautuksia" kohdassa.

Jos kahta tai useampaa menetelmää voidaan käyttää rehun aineosan määrittämiseen, jää menetelmän valinta kyseiselle tutkimuslaboratoriolle, jollei toisin ole mainittu; käytetty menetelmä on kuitenkin ilmoitettava määritysselosteessa.

Näytteen esikäsittely määritystä varten

On tärkeää, että kemiallinen määritys suoritetaan homogeenisesta näytteestä. Pitäisi kuitenkin olla mahdollista suorittaa tiettyjä makroskooppisia tai mikroskooppisia määrityksiä sekä näytteen kosteusmääritys siinä tilassa, jollaisena näyte tulee laboratorioon. Jotta nämä kaksi vaatimusta voitaisiin täyttää, on näyte jaettava kahteen osaan. Toinen osa näytettä otetaan sellaisenaan; toinen osa valmistetaan kemiallista määritystä varten seuraavasti:

Näyte jaetaan mekaanisella välineellä tai käsin sen jälkeen kun se on kokonaisuudessaan sekoitettu huolellisesti puhtaalla, kuivalla pinnalla. Viimeksi mainitussa tapauksessa on suositeltavaa soveltaa neljään osaan jakamisen periaatetta, jossa näytteet otetaan vuorottain kahdesta vastakkaisesta lohkosta. Määritystä varten otetaan lopuksi noin 100 g:n painoinen erä ja se hienonnetaan tarvittaessa siten, että koko näyte on seulottavissa 1 mm:n pyöreäreikäisellä seulalla, tämä näyte siirretään välittömästi kuivaan, ilmatiiviillä sulkijalla varustettuun näyteastiaan ja se suljetaan.

Jos näyte on hyvin kostea, se on esikuivattava siten, että sen kosteuspitoisuus laskee 8 12 %:iin. Tämä tehdään kuivaamalla näytettä sopivassa lämpötilassa riittävän kauan.

Reagenssit ja välineistö

Määritysmenetelmiä koskevassa esityksessä mainitaan ainoastaan erityisinstrumentit tai -välineet taikka sellaiset instrumentit ja välineet, jotka vaativat erityisiä standardeja. Kaikkien niiden laitteiden tai instrumenttien, jotka ovat osa tutkimuslaboratorioiden tavanomaista välineistöä, mainitsemista ei ole katsottu tarpeelliseksi.

Kun vesi mainitaan laimentamisen tai pesun yhteydessä, tarkoitetaan aina tislattua vettä. Samoin kun reagenssiliuos mainitaan, mitään muuta mainitsematta, tarkoitetaan tislattuun veteen tehtyä liuosta.

Tulosten ilmoittaminen

Määritysselosteessa annetun tuloksen on oltava ainakin kahden määrityksen perusteella saatu keskiarvo. Erityismääräysten alainen keskiarvo on ilmoitettava prosentteina alkuperäisestä näytteestä sellaisena kuin se on tullut laboratorioon. Tulosta ei saa antaa useamman merkitsevän numeron tarkkuudella kuin määritysmenetelmän tarkkuus sallii.

2. SYAANIVETYHAPON MÄÄRITYS

1. Tarkoitus ja soveltamisala

Tällä menetelmällä on mahdollista määrittää vapaana olevan ja glykosideihin liittyneenä olevan syaanivetyhapon määrä rehuista ja erityisesti tuotteista, jotka ovat peräisin pellavansiemenistä, maniokkijauhosta ja tietyistä papulajeista.

2. Periaate

Näyte suspensoidaan veteen. Syaanivetyhappo vapautetaan entsyymien avulla, erotetaan vesihöyrytislauksella ja sidotaan tiettyyn määrään happoista hopeanitraattiliuosta. Hopeasyanidi erotetaan suodattamalla ja ylimääräinen hopeanitraattimäärä titrataan ammoniumtiosyanaattiliuoksella.

3. Reagenssit

3.1 Mantelisuspensio: 20 kuorittua mantelia murskataan 100 ml:aan vettä 37 40 °C:ssa. Käyttämällä natriumpikraattipaperia tai suorittamalla nollakoe 5 kohdan viimeisen kappaleen mukaan tarkistetaan, että 10 ml:ssa tätä liuosta ei ole syaanivetyhappoa.

3.2 10 % natriumasetaattiliuos (w/v), joka todetaan neutraaliksi fenolftaleiinilla.

3.3 Kuohunestoaine (esim. silikoni).

3.4 Typpihappo, tiheys 1,40.

3.5 0,02 N hopeanitraattiliuos.

3.6 0,02 N ammoniumtiosyanaattiliuos.

3.7 Ammoniumferrisulfaattiliuos, kyllästetty liuos.

3.8 Ammoniakki, tiheys 0,958.

4. Välineistö

4.1 Lämpökaappi, jonka termostaatti on asetettu 38 °C:seen.

4.2 Vesihöyrytislauslaitteisto, jonka jäähdyttäjään on kytketty kaareva jatkokappale.

4.3 1 000 ml:n tasapohjaisia, lasihiostulpallisia pulloja.

4.4 Öljyhaude.

4.5 Byretti, jossa on 1/20 ml:n jaotus.

5. Suoritus

Punnitaan 20 g näytettä 5 mg:n tarkkuudella 1 litran tasapohjaiseen pulloon ja lisätään 50 ml vettä ja 10 ml mantelisuspensiota (3.1). Pullo suljetaan korkilla ja siirretään lämpökaappiin 16 tunnin ajaksi 38 °C:seen. Sen jälkeen pullon annetaan jäähtyä huoneenlämpöön ja siihen lisätään 80 ml vettä, 10 ml natriumasetaattiliuosta (3.2) ja pisara kuohunestoainetta (3.3).

Pullo yhdistetään vesihöyrytislauslaitteeseen ja se asetetaan öljyhauteelle, jonka lämpötila on ensin nostettu hieman yli 100 °C:seen. Liuosta tislataan 200 300 ml johtamalla pullon läpi voimakkaasti höyryä ja lämmittäen öljyhaudetta varovasti. Tisle otetaan talteen valolta suojattuun erlenmeyerpulloon, joka sisältää tarkalleen 50 ml 0,02 N hopeanitraattiliuosta (3.5) ja 1 ml typpihappoa (3.4). Jäähdyttäjän jatkokappaleen on oltava upotettuna hopeanitraattiliuokseen.

Erlenmeyerpullon sisältö siirretään 500 ml:n mittapulloon, täytetään merkkiin asti vedellä, sekoitetaan ja suodatetaan. Otetaan 250 ml suodosta ja lisätään noin 1 ml ammoniumferrisulfaattiliuosta (3.7) ja hopeanitraattiylimäärä titrataan takaisin 0,02 N ammoniumtiosyanaattiliuoksella (3.6) 1/20 ml:n jaotuksella olevaa byrettiä käyttäen.

Sokeakoe voidaan tarvittaessa suorittaa samaa menettelyä käyttäen 10 ml:lle mantelisuspensiota (3.1) ilman analysoitavaa näytettä.

6. Tulosten laskeminen

Jos sokeakoe osoittaa, että 0,02 N hopeanitraattiliuosta on kulunut, vähennetään saatu arvo näytteestä saadun tisleen kuluttamasta arvosta. 1 ml 0,02 N AgNO3:a vastaa 0,54 mg HCN:ää. Tulos ilmoitetaan prosenttina näytteestä.

7. Huomautus

Jos näyte sisältää suuren määrän sulfideja (esim. pavut), muodostuu musta hopeasulfidisakka, joka jää suodattimelle yhdessä hopeasyanidisakan kanssa. Tämän saostuman muodostuminen aiheuttaa 0,02 N hopeanitraattiliuoksen kulutusta, jonka tilavuus vähennetään HCN-määrän laskemiseen käytetystä tilavuudesta. Se tehdään seuraavasti:

Suodattimelle jäänyt sakka käsitellään 50 ml:lla ammoniakkia (3.8) hopeasyanidin liuottamiseksi. Jäännös pestään laimealla ammoniakilla ja sen hopeamäärä määritetään tämän jälkeen. Saatu arvo muunnetaan ml-määräksi 0,02 N hopeanitraattiliuosta.

Näytteen HCN-määrä voidaan määrittää myös titraamalla happamaksi tehty ammoniakkipitoinen suodos typpihapolla.

3. KALSIUMIN MÄÄRITYS

1. Tarkoitus ja soveltamisala

Menetelmällä on mahdollista määrittää rehujen kokonaiskalsiumpitoisuus.

2. Periaate

Näyte poltetaan tuhkaksi, joka käsitellään kloorivetyhapolla ja kalsium saostetaan kalsiumoksalaattina. Saostuma liuotetaan rikkihappoon ja muodostuva oksaalihappo titrataan kaliumpermanganaattiliuoksella.

3. Reagenssit

3.6 Kloorivetyhappo, analyysilaatua, tiheys 1,14

3.2 Typpihappo, analyysilaatua, tiheys 1,40

3.3 Rikkihappo, analyysilaatua, tiheys 1,13

3.4 Ammoniakki, analyysilaatua, tiheys 0,98

3.5 Kylmä kylläinen ammoniumoksalaattiliuos, (ammoniumoksalaatti, analyysilaatua)

3.6 30 % (w/v) sitruunahappoliuos, (sitruunahappo, analyysilaatua)

3.7 5 % (w/v) ammoniumkloridiliuos, (ammoniumkloridi, analyysilaatua)

3.8 0,04 % (w/v) bromikresolivihreäliuos

3.9 0,1 N kaliumpermanganaattiliuos

4. Välineistö

4.1 Sähkökäyttöinen muhveliuuni, joka on varustettu ilman kierrätyksellä ja termostaatilla.

4.2 Platina-, kvartsi- tai posliiniupokkaita.

4.3 Lasisia suodatusupokkaita, huokoskoko G4.

5. Menettely

Punnitaan noin 5 g (tai tarvittaessa enemmän) näytettä 1 mg:n tarkkuudella, poltetaan tuhkaksi 550 °C:ssa ja siirretään tuhka 250 ml:n dekantterilasiin.

Lisätään 40 ml kloorivetyhappoa (3.1), 60 ml vettä ja muutama pisara typpihappoa (3.2). Kuumennetaan kiehuvaksi ja pidetään kiehumapisteessä 30 minuuttia. Liuos jäähdytetään ja siirretään 250 ml:n mittapulloon. Dekantterilasi huuhdotaan, pullo täytetään merkkiin asti vedellä, homogenoidaan ja suodatetaan.

Pipetoidaan 250 ml:n dekantterilasiin liuosta sellainen määrä, joka oletettavasti sisältää 10 40 mg kalsiumia. Lisätään 1 ml sitruunahappoliuosta (3.6) ja 5 ml ammoniumkloridiliuosta (3.7).

Säädetään tilavuus noin 100 ml:ksi vedellä. Kuumennetaan kiehumispisteeseen, lisätään 8 10 pisaraa bromikresolivihreäliuosta (3.8) ja 30 ml ammoniumoksalaatin (3.5) lämmintä liuosta. Jos sakkaa muodostuu, se liuotetaan lisäämällä muutama pisara kloorivetyhappoa (3.1).

Neutraloidaan hyvin hitaasti ammoniakilla (3.4) jatkuvasti sekoittaen kunnes saadaan pH-lukema 4,4 4,6 (toisin sanoen kun indikaattorin väri muuttuu). Dekantterilasi asetetaan kiehuvaan vesihauteeseen ja pidetään siinä 30 minuuttia, jotta muodostunut saostuma laskeutuisi pohjalle. Dekantterilasi poistetaan vesihauteelta. Dekantterilasin annetaan seistä tunti ja suodatetaan G4-suodatusupokkaan läpi.

Dekantterilasi ja upokas pestään vedellä kunnes ammoniumoksalaattiylimäärä saadaan poistetuksi (kloridin puuttuminen pesuvedestä viittaa siihen, että on pesty riittävästi).

Suodattimella oleva sakka liuotetaan 50 ml:aan lämmintä rikkihappoa (3.3). Upokas huuhdotaan lämpimällä vedellä ja suodoksen tilavuus säädetään noin 100 ml:ksi. Lämpötila nostetaan 70 80 °C:seen ja titrataan pisaroittain kaliumpermanganaattiliuoksella (3.9) kunnes saadaan vaaleanpunainen väri, joka säilyy yhden minuutin.

6. Tulosten laskeminen

Yksi ml 0,1 N kaliumpermanganaattia vastaa 2,004 mg kalsiumia. Saadut tulokset ilmoitetaan prosentteina näytteestä.

7. Huomautuksia

7.1 Jos kalsiumpitoisuudet ovat hyvin alhaisia, toimitaan seuraavasti: kalsiumoksalaattisakka suodatetaan tuhkavapaan suodatinpaperin läpi. Pesun jälkeen suodatin kuivataan ja poltetaan tuhkaksi platinaupokkaassa 550 °C:ssa. Jäännös liuotetaan uudestaan muutamaan pisaraan rikkihappoa (3.3.), haihdutetaan kuivaksi, hehkutetaan uudelleen 550 °C:ssa ja punnitaan. Jos W on saadun kalsiumsulfaatin paino, näytteeksi pipetoidun liuoserän sisältämä kalsiummäärä on = W x 0,2944.

7.2 Jos näyte koostuu yksinomaan mineraaliaineista, sitä ei polteta tuhkaksi, vaan se liuotetaan kloorivetyhappoon. Sellaiset tuotteet, jotka on vaikea liuottaa happoon, kuten kalsiumaluminiumfosfaatti, sulatetaan seuraavalla emäksisellä menetelmällä ennen liuotusta: analysoitava näyte ja sen painoa viisinkertaisesti vastaava määrä seosta, joka koostuu yhtä suurista määristä kaliumkarbonaattia ja natriumkarbonaattia, sekoitetaan perusteellisesti platinaupokkaassa. Kuumennetaan varovasti kunnes seos on täysin sulanut. Jäähdytetään ja liuotetaan kloorivetyhappoon.

7.3 Jos näytteen magnesiumpitoisuus on korkea, kalsiumoksalaatti saostetaan toisen kerran.

4. KARBONAATTIEN MÄÄRITYS

1. Tarkoitus ja soveltamisala

Menetelmällä on mahdollista määrittää useimpien rehujen karbonaatit, jotka tavanomaisesti ilmoitetaan kalsiumkarbonaattina. Tietyissä tapauksissa (esim. rautakarbonaatti) on kuitenkin käytettävä erityismenetelmää.

2. Periaate

Karbonaatit hajotetaan suolahapossa, vapautunut hiilidioksidi kootaan talteen asteikolla varustettuun putkeen ja sen tilavuutta verrataan tilavuuteen, jonka tunnettu määrä kalsiumkarbonaattia, analyysilaatua, vapauttaa samoissa olosuhteissa.

3. Reagenssit

3.1 Suolahappo, tiheys 1,10.

3.2 Kalsiumkarbonaatti, analyysilaatua.

3.3 Noin 0,1 N rikkihappo, värjätty metyylipunalla.

4. Välineistö

Scheibler-Dietrich -laite (ks. kaavio) tai vastaava laite.

5. Menettely

Näytettä punnitaan karbonaattipitoisuudesta riippuen seuraavasti:

0,5 g tuotetta, joka sisältää 50 100 % karbonaattia, kalsiumkarbonaattina ilmoitettuna;

1 g tuotetta, joka sisältää 10 50 % karbonaattia, kalsiumkarbonaattina ilmoitettuna;

2 3 g muita tuotteita.

Punnittu näyte pannaan laitteeseen kuuluvaan pulloon (4), jossa on pieni murtumattomasta materiaalista valmistettu koeputki, joka sisältää 10 ml suolahappoa (3.1), ja pullo liitetään laitteeseen. Käännetään kolmitiehanaa (5) siten, että putki (1) on auki laitteen ulkopuolelle. Käyttäen liikkuvaa putkea (2), joka on täytetty värjätyllä rikkihapolla (3.3) ja liitetty asteikolla varustettuun putkeen (1), säädetään nesteen taso nollamerkkiin. Käännetään hanaa (5) putkien (1) ja (2) yhdistämiseksi ja tarkastetaan, että taso säilyy nollassa.

Kaadetaan suolahappo (3.1) koeputkesta hitaasti näyte-erän päälle pulloa (4) kallistaen. Paine tasoitetaan laskemalla putki (2) alemmaksi. Pulloa (4) ravistellaan kunnes hiilidioksidin kehittyminen on kokonaan lakannut.

Paine palautetaan alkuperäiseksi tuomalla neste samalle tasolle putkissa (1) ja (2). Lukema otetaan muutamien minuuttien kuluttua siitä, kun kaasutilavuus on saavuttanut vakiotason.

Kontrollikoe suoritetaan samoissa olosuhteissa käyttäen 0,5 g kalsiumkarbonaattia (3.2).

6. Tulosten laskeminen

Tulos saadaan prosentteina kalsiumkarbonaatiksi laskettuna kaavasta:

V × 100 T × 2W jossa:

V = ml CO2, jonka punnittu näytemäärä on vapauttanut

T = ml CO2, jonka 0,5 g kalsiumkarbonaattia, analyysilaatua, on vapauttanut

W = näytteen paino grammoina.

7. Huomautuksia

7.1 Jos näyte painaa yli 2 g, lisätään ensin 15 ml tislattua vettä pulloon (4) ja sekoitetaan ennen kokeen alkua. Kontrollikokeessa käytetään samaa vesitilavuutta.

7.2 Jos käytetyssä laitteessa on eri tilavuus kuin Scheibler-Dietrich -laitteessa, on näytteestä ja kontrolliaineesta otettavia eriä ja tulosten laskua muunnettava vastaavanlaisesti.

SCHEIBER-DIETRICH -LAITE CO2:N MÄÄRITTÄMISEKSI

(sisältää kuvan)

>VIITTAUS FILMIIN>

Mittakaava 1 oversm 1:8

(millimetreinä)

5. RAAKATUHKAN MÄÄRITYS

1. Tarkoitus ja soveltamisala

Menetelmällä on mahdollista määrittää rehujen raakatuhkapitoisuus.

2. Periaate

Näyte poltetaan tuhkaksi 550 °C:ssa, jäännös punnitaan.

3. Reagenssit

20 % ammoniumnitraattiliuos (w/v)

4. Välineistö

4.1 Sähkölevy.

4.2 Termostaattisäätöinen muhveliuuni.

4.3 Polttoupokkaat, jotka on valmistettu platinasta tai platinan ja kullan seoksesta (10 % Pt, 90 % Au), suorakulmaisia (60 x 40 x 25 mm) tai pyöreitä (läpimitta: 60 75 mm, korkeus: 20 25 mm).

5. Menettely

Noin 5 grammaa näytettä (2,5 g sellaisia tuotteita, joilla on pyrkimys turvota) punnitaan 1 mg:n tarkkuudella polttoupokkaaseen, joka on ensin hehkutettu ja taarattu. Upokas asetetaan sähkölevylle ja sitä kuumennetaan vähitellen kunnes aine hiiltyy. Upokas asetetaan muhveliuuniin, joka on säädetty 550 °C ± 5 °C:seen. Upokasta pidetään tässä lämpötilassa kunnes saadaan valkea, vaaleanharmaa tai punertava tuhka, jossa ei näytä enää olevan orgaanista ainesta. Upokas asetetaan eksikaattoriin, sen annetaan jäähtyä ja se punnitaan välittömästi.

6. Tulosten laskeminen

Jäännöksen paino lasketaan vähentämällä taarapaino.

Tulos ilmoitetaan prosenttina näytteestä.

7. Huomautuksia

7.1 Niille näytteille, joita on vaikea polttaa tuhkaksi, on alustava tuhkaksi polttaminen tehtävä ainakin kolmen tunnin ajan, jonka jälkeen näyte jäähdytetään ja siihen lisätään muutama pisara 20 % ammoniumnitraattiliuosta (varovasti, välttäen tuhkan leviämistä tai paakkuuntumista). Hehkutusta jatketaan uunissa kuivaamisen jälkeen. Menettely toistetaan tarvittaessa kunnes näyte on palanut täydellisesti.

7.2 Ne aineet, joihin 7.1. kohdan käsittely ei vaikuta, käsitellään seuraavasti: Kolmen tunnin polttamisen jälkeen tuhkan joukkoon lisätään lämmintä vettä ja se suodatetaan pienen tuhkavapaan suodattimen läpi. Suodatin ja sen sisältö poltetaan tuhkaksi alkuperäisessä upokkaassa. Suodos siirretään jäähtyneeseen upokkaaseen, haihdutetaan kuivaksi, poltetaan tuhkaksi ja punnitaan.

7.3 Jos kyse on öljyistä ja rasvoista, punnitaan tarkasti noin 25 g näytettä sopivan kokoiseen upokkaaseen. Näytteen annetaan hiiltyä sytyttämällä se tuhkattomalla suodatinpaperiliuskalla. Palamisen jälkeen näytettä kostutetaan mahdollisimman pienellä määrällä vettä. Kuivataan ja poltetaan tuhkaksi 5 kohdan mukaisesti.

6. SUOLAHAPPOON LIUKENEMATTOMAN TUHKAN MÄÄRITYS

1. Tarkoitus ja soveltamisala

Menetelmällä on mahdollista määrittää rehuista suolahappoon liukenemattomien kivennäisainesten määrä. Näytteen laadusta riippuen voidaan käyttää kahta menetelmää.

1.1 Menetelmä A: soveltuu pelkkää orgaanista alkuperää oleviin rehuihin ja useimpiin rehuseoksiin;

1.2 Menetelmä B: soveltuu kivennäisrehuihin ja kivennäisrehuseoksiin sekä rehuseoksiin, joiden suolahappoon liukenemattomien ainesten pitoisuus menetelmällä A määritettynä on suurempi kuin 1 %.

2. Periaate

2.1 Menetelmä A: näyte poltetaan tuhkaksi, tuhka keitetään suolahapon kanssa ja liukenematon jäännös suodatetaan ja punnitaan.

2.2 Menetelmä B: näytettä käsitellään suolahapolla. Liuos suodatetaan, jäännös poltetaan tuhkaksi ja näin saatu tuhka käsitellään menetelmän A mukaan.

3. Reagenssit

3.1 3 N suolahappo.

3.2 20 % trikloorietikkahappoliuos (w/v)

3.3 1 % trikloorietikkahappoliuos (w/v).

4. Välineistö

4.1 Sähkölevy.

4.2 Termostaattisäätöinen muhveliuuni.

4.3 Polttoupokkaat, jotka on valmistettu platinasta tai platinan ja kullan seoksesta (10 % Pt, 90 % Au), suorakulmaisia (60 x 40 x 25 mm) tai pyöreitä (läpimitta 60 75 mm, korkeus: 20 25 mm).

5. Menettely

5.1 Menetelmä A:

Näyte poltetaan tuhkaksi raakatuhkan määritystä varten esitettyä menetelmää käyttäen. Myös tästä määrityksestä saatua tuhkaa voidaan käyttää.

Tuhka siirretään 250 400 ml:n dekantterilasiin käyttäen 75 ml 3 N suolahappoa (3.1). Liuos kuumennetaan hitaasti kiehumapisteensä ja sitä keitetään varovasti 15 minuuttia. Lämmin liuos suodatetaan tuhkavapaan suodatinpaperin läpi ja jäännös pestään lämpimällä vedellä kunnes pesuvesi ei enää ole happoinen. Jäännöksen sisältävä suodatinpaperi kuivataan ja poltetaan tuhkaksi taaratussa upokkaassa 550 700 °C:n lämpötilassa. Upokkaan annetaan jäähtyä eksikaattorissa ja se punnitaan.

5.2 Menetelmä B:

Punnitaan 5 g näytettä 1 mg:n tarkkuudella 250 400 ml:n dekantterilasiin. Siihen lisätään 25 ml vettä ja 25 ml 3 N suolahappoa (3.1), sekoitetaan ja odotetaan kunnes kuohuminen lakkaa. Lisätään vielä 50 ml 3 N suolahappoa (3.1). Kun kaasuja ei enää muodostu, dekantterilasi asetetaan kiehuvalle vesihauteelle ja pidetään siinä 30 minuuttia tai tarvittaessa pitempään, jotta mahdollinen jäljellä oleva tärkkelys tulisi kokonaan hydrolysoiduksi.

Liuos suodatetaan lämpimänä käyttäen tuhkavapaata suodatinpaperia, joka pestään 50 ml:lla lämmintä vettä (ks. 7. Huomautus). Suodatinpaperi jäännöksineen siirretään polttoupokkaaseen, kuivataan ja poltetaan tuhkaksi 550 700 °C:n lämpötilassa. Tuhka siirretään 250 400 ml:n dekantterilasiin käyttäen 75 ml 3 N suolahappoa (3.1) ja jatketaan 5.1 kohdan toisen alakohdan mukaan.

6. Tulosten laskeminen

Jäännöksen paino lasketaan vähentämällä taarapaino. Tulos ilmoitetaan prosenttina näytteestä.

7. Huomautus

Jos suodatus osoittautuu vaikeaksi, suoritetaan määritys uudelleen korvaamalla 50 ml 3 N suolahappoa 50 ml:lla 20 % trikloorietikkahappoa (3.2) ja suodatinpaperin pesuun käytetään lämmintä 1 % trikloorietikkahappoa (3.3).

7. KLORIDIEN MÄÄRITYS REHUISTA

1. Tarkoitus ja soveltamisala

Menetelmällä on mahdollista määrittää vesiliukoisten kloridien määrä. Tulokset ilmoitetaan yleensä natriumkloridina. Menetelmä soveltuu käytettäväksi kaikkiin rehuihin.

2. Periaate

Kloridit liuotetaan veteen. Jos tuote sisältää orgaanista ainetta, se kirkastetaan. Liuos tehdään hieman happamaksi typpihapolla ja kloridit saostetaan hopeakloridin muodossa hopeanitraattiliuosta käyttäen. Hopeanitraatin ylimäärä titrataan ammoniumtiosyanaattiliuoksella Volhardin menetelmän mukaan.

3. Reagenssit

3.1 0,1 N ammoniumtiosyanaattiliuos.

3.2 0,1 N hopeanitraattiliuos.

3.3 Ammoniumferrisulfaatin kylläinen liuos.

3.4 Typpihappo, tiheys 1,38.

3.5 Dietyylieetteri, analyysilaatua.

3.6 Asetoni, analyysilaatua.

3.7 Carrez I -liuos: liuotetaan veteen 24 g sinkkiasetaattia, Zn(CH3COO)2 7 2 H2O ja 3 g jääetikkaa. Täytetään 100 ml:ksi vedellä.

3.8 Carrez II -liuos: liuotetaan veteen 10,6 g kaliumferrosyanidia K4Fe(CN)6 7 3 H2O. Täytetään 100 ml:ksi vedellä.

3.9 Aktiivihiili, analyysilaatua, kloridivapaa ja niitä absorboimaton.

4. Välineistö

Sekoittaja (pyörivä) noin 35 40 kierr./min.

5. Menettely

5.1 Liuoksen valmistus

Näytteestä riippuen valmistetaan 5.1.1, 5.1.2 ja 5.1.3 kohdassa esitetyt liuokset.

Samanaikaisesti suoritetaan sokeakoe, josta määritettävä näyte on jätetty pois.

5.1.1 Orgaanisesta aineksesta vapaat näytteet

Punnitaan 500 ml:n mittapulloon milligramman tarkkuudella enintään 10 g näytettä, joka sisältää alle 3 g kloridien muodossa olevaa klooria. Lisätään 400 ml noin 20 °C:n lämpöistä vettä. Sekoitetaan 30 minuuttia sekoittajassa. Täytetään merkkiin asti, sekoitetaan ja suodatetaan.

5.1.2 Orgaanista ainesta sisältävät näytteet, paitsi 5.1.3. kohdassa luetellut tuotteet.

Punnitaan 1 mg:n tarkkuudella noin 5 g näytettä sekä 1 g aktiivihiiltä 500 ml:n mittapulloon. Lisätään 400 ml noin 20 °C:n lämpöistä vettä ja 5 ml Carrez I -liuosta (3.7), sekoitetaan ja tämän jälkeen lisätään 5 ml Carrez II -liuosta (3.8). Sekoitetaan 30 minuuttia sekoittajassa. Täytetään merkkiin asti, sekoitetaan ja suodatetaan.

5.1.3 Keitetyt rehut, pellavansiemenkakut ja -jauho, pellavajauhoa runsaasti sisältävät tuotteet ja muut tuotteet, joissa on runsaasti lima-ainesta tai kolloidisia aineksia (esim. dekstrinoitu tärkkelys).

Valmistetaan liuos 5.1.2 kohdassa esitetyllä tavalla, mutta sitä ei suodateta. Dekantoidaan (tarvittaessa sentrifugoidaan), pipetoidaan 100 ml supernatanttia ja kaadetaan ne 200 ml:n mittapulloon. Täytetään merkkiin asti asetonilla (3.6), homogenoidaan ja suodatetaan.

5.2 Titraus

Pipetoidaan erlenmeyerpulloon 25 100 ml suodosta (oletetun klooripitoisuuden mukaan), joka on saatu 5.1.1, 5.1.2 ja 5.1.3 kohdassa esitetyllä tavalla. Pipetoitu erä saa sisältää korkeintaan 150 mg klooria (Cl). Laimennetaan tarvittaessa vähintään 50 ml:ksi vedellä, lisätään 5 ml typpihappoa (3.4), 20 ml kylläistä ammoniumferrisulfaattiliuosta (3.3) ja kaksi tippaa ammoniumtiosyanaattiliuosta (3.1), joka annostellaan nollamerkkiin täytetystä byretistä. Byrettiä käyttäen lisätään hopeanitraattiliuosta (3.2) siten, että saadaan 5 ml:n ylimäärä. Lisätään 5 ml dietyylieetteriä (3.5) ja ravistellaan voimakkaasti saostuman koaguloimiseksi.

Ylimäärä hopeanitraattia titrataan ammoniumtiosyanaattiliuoksella (3.1) kunnes punaruskea väri säilyy noin yhden minuutin ajan.

6. Tulosten laskeminen

Natriumkloridina ilmoitettu kloorimäärä (w), joka esiintyy titraukseen otetussa suodoserässä, lasketaan seuraavaa kaavaa käyttäen:

W = 5,845 (V1-V2) mg

jossa:

V1 = lisätyn 0,1 N hopeanitraattiliuoksen määrä millilitroina

V2 = titraukseen käytetyn 0,1 N ammoniumtiosyanaatin määrä millilitroina.

Jos sokeakoe osoittaa, että 0,1 N hopeanitraattiliuosta on kulunut, tämä arvo vähennetään tilavuudesta ( V1-V2).

Tulos ilmoitetaan prosentteina näytteestä.

7. Huomautuksia

7.1 Titraus voidaan suorittaa myös potentiometrisesti;

7.2 Jos määritettävät tuotteet sisältävät runsaasti öljyjä ja rasvoja, ne on ensin poistettava dietyylieetterillä tai petroolieetterillä;

7.3 Kalajauhon osalta titraus voidaan suorittaa Mohrin menetelmällä.

8. SINAPPIÖLJYN MÄÄRITYS

1. Tarkoitus ja soveltamisala

Tällä menetelmällä on mahdollista määrittää sinappiöljyn määrä Brassica ja Sinapis -lajien siemenkakuista sekä näitä siemenkakkuja sisältävistä rehuseoksista. Sinappiöljy voidaan erottaa vesihöyrytislauksella, jonka määrä ilmoitetaan allyyli-isotiosyanaattina.

2. Periaate

Näyte suspensoidaan veteen. Sinappiöljy vapautetaan entsymaattisesti, erotetaan tislaamalla etanolin läsnäollessa ja otetaan talteen laimeaan ammoniakkiin. Liuos käsitellään lämpimänä määrätyllä hopeanitraattiliuosmäärällä, jäähdytetään ja suodatetaan. Ylimäärä hopeanitraattia titrataan ammoniumtiosyanaattiliuoksella.

3. Reagenssit

3.1 Valkoisia sinapinsiemeniä (Sinapis alba).

3.2 95 96 % etanoli (v/v).

3.3 Kuohunestoaine (esim. silikoni).

3.4 Ammoniakki, tiheys 0,958.

3.5 0,1 N hopeanitraattiliuos.

3.6 0,1 N ammoniumtiosyanaattiliuos.

3.7 Typpihappo, tiheys 1,40.

3.8 Ammoniumferrisulfaattiliuos, kyllästetty liuos.

4. Välineistö

4.1 Tasapohjaisia 500 ml:n lasihiostulpallisia pulloja.

4.2 Tislauslaite, johon on yhdistetty jäähdytin sekä nestepisaroiden muodostumisen estävä laite.

5. Menettely

Punnitaan 10 g näytettä 1 mg:n tarkkuudella 500 ml:n tasapohjaiseen pulloon ja lisätään 2 g hienoksi jauhettua valkoista sinappia (3.1) (entsyymilähde) ja 200 ml 20 °C:ista vettä. Pullo suljetaan tulpalla ja sitä pidetään 20 °C:ssa noin kaksi tuntia pulloa säännöllisesti ravistellen. Lisätään 40 ml etanolia (3.2) ja pisara kuohunestoainetta (3.3). Pullosta tislataan noin 150 ml 250 ml:n mittapulloon, joka sisältää 20 ml ammoniakkia (3.4), varmistuen siitä, että jäähdyttäjän pää on liuoksessa. Ammoniakkipitoiseen liuokseen lisätään 50 ml (tai tarvittaessa enemmän) 0,1 N hopeanitraattiliuosta (3.5), asetetaan pieni suppilo mittapullon päälle ja kuumennetaan seosta kiehuvalla vesihauteella yhden tunnin ajan. Pullon annetaan jäähtyä, se täytetään merkkiin asti vedellä, sekoitetaan ja suodatetaan. Siitä otetaan 100 ml kirkasta suodosta, johon lisätään 5 ml typpihappoa (3.7) ja noin 5 ml ammoniumferrisulfaattiliuosta (3.8). Hopeanitraatin ylimäärä titrataan takaisin 0,1 N ammoniumtiosyanaattiliuoksella (3.6).

Sokeakoe suoritetaan samalla tavoin kuin 2 g hienoksi jauhetun valkoisen sinapin määritys, mutta määritettävä näyte jätetään pois.

6. Tulosten laskeminen

Sokeakokeessa kuluneen 0,1 N hopeanitraattiliuoksen määrä vähennetään liuoksessa olevan näytteen kuluttamasta määrästä. Saatu arvo on se määrä 0,1 N hopeanitraattiliuosta millilitroina, jonka näytteessä oleva sinappiöljy kuluttaa. 1 ml 0,1 N AgNO3:a vastaa 4,956 mg allyyli-isotiosyanaattia. Tulos ilmoitetaan prosenttina näytteestä.

9. LAKTOOSIN MÄÄRITYS

1. Tarkoitus ja soveltamisala

Menetelmällä on mahdollista määrittää laktoosimäärä rehuissa, jotka sisältävät yli 0,5 % laktoosia.

2. Periaate

Sokerit liuotetaan veteen. Liuokselle suoritetaan fermentointi käyttäen Saccharomyces cerevisiae hiivaa, joka ei kuluta laktoosia. Selkeyttämisen ja suodatuksen jälkeen määritetään suodoksen laktoosipitoisuus Luff-Schoorl -menetelmällä.

3. Reagenssit

3.1 Saccharomyces cerevisiae -suspensio: suspensoidaan 25 g tuoretta hiivaa 100 ml:aan vettä. Suspensio säilyy korkeintaan yhden viikon ajan jääkaapissa.

3.2 Carrez-liuos I: liuotetaan veteen 24 g sinkkiasetaattia, Zn(CH3COO)2 7 2 H2O ja 3 g jääetikkaa. Täytetään 100 ml:ksi vedellä.

3.3 Carrez-liuos II: liuotetaan veteen 10,6 g kaliumferrosyanidia K4Fe(CN)6 7 3 H2O. Täytetään 100 ml:ksi vedellä.

3.4 Luff-Schoorl -reagenssi:

Kaadetaan sitruunahappoliuos (3.4.2) natriumkarbonaattiliuokseen (3.4.3) sekoittaen varovasti lisäyksen aikana. Tämän jälkeen lisätään kuparisulfaattiliuos (3.4.1) ja täytetään 1 litraksi vedellä. Annetaan seistä yön yli ja suodatetaan. Näin saadun reagenssin (0,1 N Cu; 2N Na2CO3) normaalisuus tarkistetaan. Liuoksen pH:n tulisi olla noin 9,4.

3.4.1 Kuparisulfaattiliuos: liuotetaan 25 g kuparisulfaattia, analyysilaatua, CuSO4 7 5 H2O 100, rautavapaa, ml:aan vettä.

3.4.2 Sitruunahappoliuos: liuotetaan 50 g sitruunahappoa, analyysilaatua, C6H8O7 7 H2O 50 ml:aan vettä.

3.4.3 Natriumkarbonaattiliuos: liuotetaan 143,8 g vedetöntä natriumkarbonaattia, analyysilaatua, noin 300 ml:aan kuumaa vettä. Annetaan jäähtyä.

3.5 Hohkakivirakeita: hohkakivirakeet keitetään kloorivetyhapossa, pestään vedellä ja kuivataan.

3.6 30 % kaliumjodidiliuos (w/v), kaliumjodidi, analyysilaatua.

3.7 6 N rikkihappo.

3.8 0,1 N natriumtiosulfaattiliuos.

3.9 Tärkkelysliuos: 5 g liukoista tärkkelystä suspensoidaan 30 ml:aan kylmää vettä, lisätään 1 litraan kiehuvaa vettä. Keitetään kolme minuuttia, annetaan jäähtyä ja tarvittaessa lisätään 10 mg elohopeajodidia säilyteaineeksi.

4. Välineistö

Vesihaude, jonka termostaatti on säädetty 38 40 °C:een.

5. Suoritus

Punnitaan 1 mg:n tarkkuudella 1 g näytettä 100 ml:n mittapulloon. Lisätään 25 30 ml vettä. Pullo asetetaan kiehuvaan vesihauteeseen 30 minuutin ajaksi ja tämän jälkeen se jäähdytetään noin 35 °C:seen. Lisätään 5 ml hiivasuspensiota (3.1) ja homogenoidaan. Annetaan pullon seistä kaksi tuntia vesihauteessa 38 40 °C:n lämpötilassa. Jäähdytetään noin 20 °C:een.

Lisätään 2,5 ml Carrez-liuosta I (3.2) ja sekoitetaan 30 sekuntia, tämän jälkeen lisätään 2,5 ml Carrez-liuosta II (3.3) ja sekoitetaan uudelleen 30 sekuntia. Täytetään 100 ml:ksi vedellä, sekoitetaan ja suodatetaan. Suodosta pipetoidaan 300 ml:n erlenmeyerpulloon sellainen määrä, joka sisältää 40 80 mg laktoosia, korkeintaan 25 ml. Tarvittaessa täytetään vedellä 25 ml:ksi.

Sokeakoe suoritetaan samalla tavoin käyttäen 5 ml hiivasuspensiota (3.1).

Laktoosimäärä määritetään Luff-Schoorlin mukaan seuraavasti. Lisätään tarkalleen 25 ml LuffSchoorl-reagenssia (3.4) ja kaksi hohkakivijyvästä (3.5). Lämmitetään keskikokoisen liekin yläpuolella käsin ravistellen ja kuumennetaan neste kiehumispisteeseen noin kahdessa minuutissa. Erlenmeyerpullo asetetaan välittömästi asbestiverkolle, jossa on noin 6 cm:n läpimittainen reikä ja verkon alla on etukäteen sytytetty liekki. Säädetään liekki sellaiseksi, että erlenmeyerpullo kuumenee ainoastaan pohjastaan. Tämän jälkeen erlenmeyerpulloon kiinnitetään pystyjäähdytin. Keitetään tarkalleen 10 minuutin ajan. Jäähdytetään välittömästi kylmässä vedessä ja noin viiden minuutin kuluttua titrataan seuraavasti:

Lisätään 10 ml kaliumjodidiliuosta (3.6) ja välittömästi tämän jälkeen (varovasti, koska liuos voi vaahdota voimakkaasti) lisätään 25 ml 6 N rikkihappoa (3.7). Tämän jälkeen titrataan 0,1 N natriumtiosulfaattiliuoksella (3.8) kunnes väri muuttuu samean keltaiseksi, lisätään tärkkelysindikaattori (3.9) ja titraus suoritetaan loppuun.

Sama titraus suoritetaan liuoksesta, johon pipetoidaan tarkalleen 25 ml Luff-Schoorl -reagenssia (3.4) ja 25 ml vettä, sen jälkeen kun 10 ml kaliumjodidiliuosta (3.6) ja 25 ml 6 N rikkihappoa (3.7) on lisätty kohottamatta lämpötilaa kiehumapisteeseen.

6. Tulosten laskeminen

Oheisen taulukon avulla määritetään milligrammoina se laktoosimäärä, joka vastaa näiden kahden titraustuloksen erotusta ilmaistuna 0,1 N natriumtiosulfaattia millilitroissa.

Tulos ilmoitetaan vedettömän laktoosin prosentteina näytteestä.

7. Huomautus

Yli 40 % fermentoituvaa sokeria sisältäville tuotteille käytetään yli 5 ml hiivasuspensiota (3.1).

Taulukossa on esitetty 0,1 N natriumtiosulfaatin kulutusta (ml) vastaavat sokerimäärät (mg), kun käytetään Luff-Schoorl-reagenssia 25 ml; 2 minuutin kuumennus; 10 minuutin keitto.

>TAULUKON PAIKKA>

10. KALIUMIN MÄÄRITYS

1. Tarkoitus ja soveltamisala

Menetelmällä on mahdollista määrittää rehujen kaliuminpitoisuus.

2. Periaate

Näyte poltetaan tuhkaksi ja tuhka liuotetaan kloorivetyhappoon. Liuoksen kaliumpitoisuus määritetään liekkifotometrialla cesiumkloridin ja aluminiumnitraatin läsnäollessa. Näiden aineiden lisäys poistaa muista häiritsevistä alkuaineista johtuvia häiriöitä.

3. Reagenssit

3.1 Kloorivetyhappo, analyysilaatua, tiheys 1,12.

3.2 Cesiumkloridi, analyysilaatua.

3.3 Aluminiumnitraatti Al(NO3)3 7 9 H2O, yleiskäyttöinen reagenssi.

3.4 Kaliumkloridi, analyysilaatua, vedetön.

3.5 Matriisin modifiointiaine: liuotetaan veteen 50 g cesiumkloridia (3.2) ja 250 g aluminiumnitraattia (3.3), täytetään 1 litraksi vedellä ja homogenoidaan. Säilytetään muovipulloissa.

3.6 Kaliumin standardiliuos: liuotetaan veteen 1,907 g kaliumkloridia (3.4), lisätään 5 ml kloorivetyhappoa (3.1), täytetään 1 litraksi vedellä ja homogenoidaan. Säilytetään muovipulloissa. 1 ml tätä liuosta sisältää 1,00 mg kaliumia.

4. Välineistö

4.1 Platina-, kvartsi- tai posliinipolttoupokkaita, tarvittaessa kannellisia.

4.2 Sähkökäyttöinen muhveliuuni, jossa on termostaatti.

4.3 Liekkifotometri.

5. Menettely

5.1 Näytteen määritys

Yleensä punnitaan 10 mg:n tarkkuudella 10 grammaa näytettä upokkaaseen ja poltetaan tuhkaksi 450 °C:ssa kolme tuntia. Tuhka siirretään sen jäähdyttyä kvantitatiivisesti 500 ml:n mittapulloon käyttäen 250 300 ml vettä ja tämän jälkeen 50 ml kloorivetyhappoa (3.1). Kun hiilidioksidin vapautuminen on päättynyt, liuosta kuumennetaan ja pidetään noin 90 °C:n lämpötilassa kaksi tuntia välillä sekoittaen. Kun liuos on jäähtynyt huoneenlämpöön, täytetään merkkiin asti vedellä, sekoitetaan ja suodatetaan. Suodosta pipetoidaan 100 ml:n mittapulloon korkeintaan 1,0 mg kaliumia sisältävä määrä, lisätään 10,0 ml matriisin modifiointiainetta (3.5), täytetään merkkiin asti vedellä ja homogenoidaan. Kaliumpitoisuuksien ollessa korkeammat määritettävä liuos laimennetaan sopivassa suhteessa ennen matriisin modifiointiaineen lisäystä. Seuraava taulukko esitetään ohjeeksi noin 10 gramman näytteen osalta.

>TAULUKON PAIKKA>

Mittaus suoritetaan liekkifotometrisesti 768 nm:n aallonpituudella. Tulos lasketaan kalibrointikäyrän perusteella.

5.2 Kalibrointikäyrä

Pipetoidaan tarkalleen 10 ml standardiliuosta (3.6) 250 ml:n mittapulloon, täytetään merkkiin asti vedellä ja homogenoidaan. Pipetoidaan 100 ml:n mittapulloon tarkalleen 5, 10, 15, 20 ja 25 ml tätä liuosta, joka vastaa 0,2, 0,4, 0,6, 0,8 ja 1,0 mg:n kaliummääriä. Näytesarja täydennetään sokeakoepullolla, jossa ei ole lainkaan standardiliuosta. Lisätään kuhunkin pulloon 10 ml matriisin modifiointiainetta (3.5), täytetään merkkiin asti vedellä ja homogenoidaan. Mittaukset suoritetaan 5.1. kohdassa esitetyllä tavalla. Kalibrointikäyrä on tavallisesti lineaarinen pitoisuuteen 1 mg kaliumia/100 ml liuosta asti.

6. Tulosten laskeminen

Tulokset ilmoitetaan prosentteina näytteestä.

7. Huomautus

Aina ei ole tarpeen lisätä matriisin modifiointiainetta (3.5) häiritsevistä alkuaineista johtuvien häiriöiden poistamiseksi.

11. NATRIUMIN MÄÄRITYS

1. Tarkoitus ja soveltamisala

Menetelmällä on mahdollista määrittää rehuseosten natriumpitoisuus.

2. Periaate

Näyte poltetaan tuhkaksi ja tuhka liuotetaan kloorivetyhappoon. Liuoksen natriumpitoisuus määritetään liekkifotometrisesti cesiumkloridin ja aluminiumnitraatin läsnäollessa. Näiden aineiden lisäys poistaa muista häiritsevistä alkuaineista johtuvat häiriöt.

3. Reagenssit

3.1 Kloorivetyhappo, analyysilaatua, tiheys 1,12.

3.2 Cesiumkloridi, analyysilaatua.

3.3 Aluminiumnitraatti Al(NO3)3 7 9 H2O, kemiallisesti puhdas.

3.4 Natriumkloridi, analyysilaatua, vedetön.

3.5 Matriisin modifiointiliuos: liuotetaan veteen 50 g cesiumkloridia (3.2) ja 250 g aluminiumnitraattia (3.3), täytetään 1 litraksi vedellä ja homogenoidaan. Säilytetään muovipulloissa.

3.6 Natriumstandardiliuos: liuotetaan veteen 2,542 g natriumkloridia (3.4), lisätään 5 ml kloorivetyhappoa (3.1), täytetään 1 litraksi vedellä ja homogenoidaan. Säilytetään muovipulloissa. 1 ml tätä liuosta sisältää 1,00 mg natriumia.

4. Välineistö

4.1 Platina-, kvartsi- tai posliinipolttoupokkaita, tarvittaessa kannellisia.

4.2 Sähkökäyttöinen muhveliuuni, jossa on termostaatti.

4.3 Liekkifotometri.

5. Menettely

5.1 Näytteen määritys

Yleensä punnitaan 10 mg:n tarkkuudella 10 g näytettä upokkaaseen ja poltetaan tuhkaksi 450 °C:ssa kolme tuntia. Liiallista kuumentamista (syttymistä) on vältettävä. Tuhka siirretään sen jäähdyttyä kvantitatiivisesti 500 ml:n mittapulloon käyttäen 250 300 ml vettä ja tämän jälkeen 50 ml kloorivetyhappoa (3.1). Kun hiilidioksidin vapautuminen on pysähtynyt, liuosta kuumen netaan ja pidetään noin 90 °C:n lämpötilassa kaksi tuntia, välillä sekoittaen. Kun liuos on jäähtynyt huoneenlämpöön, täytetään merkkiin asti vedellä, sekoitetaan ja suodatetaan. Suodosta pipetoidaan 100 ml:n mittapulloon korkeintaan 1,0 mg natriumia sisältävä määrä, lisätään 10,0 ml matriisin modifiointiliuosta (3.5), täytetään merkkiin vedellä ja homogenoidaan. Natriumpitoisuuksien ollessa korkeammat määritettävä liuos laimennetaan sopivassa suhteessa ennen matriisin modifiointiliuoksen lisäystä. Seuraava taulukko esitetään ohjeeksi noin 10 gramman näytteen osalta.

>TAULUKON PAIKKA>

Mittaus suoritetaan liekkifotometrisesti 589 nm:n aallonpituudella. Tulos lasketaan kalibrointikäyrän perusteella.

5.2 Kalibrointikäyrä

Pipetoidaan tarkalleen 10 ml standardiliuosta (3.6) 250 ml:n mittapulloon, täytetään merkkiin asti vedellä ja homogenoidaan. Pipetoidaan 100 ml:n mittapulloon tarkalleen 5, 10, 15, 20 ja 25 ml tätä liuosta, joka vastaa 0,2, 0,4, 0,6, 0,8 ja 1,0 mg:n natriummääriä. Näytesarja täydennetään sokeakoepullolla, jossa ei ole lainkaan standardiliuosta. Lisätään kuhunkin pulloon 10 ml matriisin modifiointiliuosta (3.5), täytetään merkkiin vedellä ja homogenoidaan. Mittaukset suoritetaan 5.1. kohdassa esitetyllä tavalla. Kalibrointikäyrä on tavallisesti lineaarinen pitoisuuteen 1 mg natriumia/100 ml liuosta asti.

6. Tulosten laskeminen

Tulokset ilmoitetaan prosentteina näytteestä.

7. Huomautuksia

7.1 Kun tuotteiden natriumpitoisuus on yli 4 %, on suositeltavaa polttaa ainetta kaksi tuntia uunissa kannellisessa upokkaassa. Jäähtymisen jälkeen lisätään vettä, sekoitetaan tuhkasta ja vedestä suspensio platinalangan avulla, kuivataan ja poltetaan uudelleen uunissa kaksi tuntia kannellisessa upokkaassa.

7.2 Jos näyte koostuu yksinomaan mineraaliaineista, liuotetaan se ilman tuhkaksi polttoa.

12. SOKERIN MÄÄRITYS

1. Tarkoitus ja soveltamisala

Menetelmällä on mahdollista määrittää pelkistävien sokerien ja kokonaissokerien määrä invertoinnin jälkeen glukoosina, tai tarvittaessa sakkaroosina käyttäen muunnoskerrointa 0,95. Menetelmä soveltuu rehuseoksiin. Erityismenetelmiä esitetään muiden rehujen määrittämiseksi. Laktoosi on tarvittaessa mitattava erikseen ja otettava huomioon tuloksia laskettaessa.

2. Periaate

Sokerit uutetaan laimeaan etanoliin, liuos kirkastetaan Carrez-liuoksilla I ja II. Etanolin poiston jälkeen määritykset suoritetaan ennen invertointia ja sen jälkeen saadut Luff-Schoorl -menetelmällä.

3. Reagenssit

3.1 40 % etanoli (v/v),tiheys 0,948 20 °C:ssa, neutraalia fenoliftaleiinilla määritettynä.

3.2 Carrez-liuos I: liuotetaan veteen 24 g sinkkiasetaattia, Zn(CH3COO)2 7 2 H2O ja 3 g jääetikkaa. Täytetään 100 ml:ksi vedellä.

3.3 Carrez-liuos II: liuotetaan veteen 10,6 g kaliumferrosyanidia K4Fe(CN)6 7 3 H2O. Täytetään 100 ml:ksi vedellä.

3.4 0,1 % metyylioranssiliuos (w/v).

3.5 4 N kloorivetyhappo.

3.6 0,1 N kloorivetyhappo.

3.7 0,1 N natriumhydroksidi.

3.8 Luff-Schoorl -reagenssi:

Kaadetaan sitruunahappoliuos (3.8.2) natriumkarbonaattiliuokseen (3.8.3) varovasti sekoittaen. Tämän jälkeen lisätään kuparisulfaattiliuos (3.8.1) ja täytetään 1 litraksi vedellä. Annetaan seistä yön yli ja suodatetaan. Näin saadun reagenssin (0,1 N Cu; 2 N Na2CO3) normaalisuus tarkistetaan. Liuoksen pH:n tulisi olla noin 9,4.

3.8.1 Kuparisulfaattiliuos: liuotetaan 25 g kuparisulfaattia, analyysilaatua, CuSO4 7 5 H2O 100 ml:aan vettä.

3.8.2 Sitruunahappoliuos: liuotetaan 50 g sitruunahappoa, analyysilaatua, C6H8O7 7 H2O 50 ml:aan vettä.

3.8.3 Natriumkarbonaattiliuos: liuotetaan 143,8 g vedetöntä natriumkarbonaattia, analyysilaatua, noin 300 ml:aan kuumaa vettä. Annetaan jäähtyä.

3.9 0,1 N natriumtiosulfaattiliuos.

3.10 Tärkkelysliuos: 5 g liukoista tärkkelystä suspensoidaan 30 ml:aan vettä, seos lisätään 1 litraan kiehuvaa vettä. Keitetään kolme minuuttia, annetaan jäähtyä ja tarvittaessa lisätään 10 mg elohopeajodidia säilyteaineeksi.

3.11 6 N rikkihappo.

3.12 Kaliumjodidin, analyysilaatua, 30-%:inen (w/v) liuos.

3.13 Hohkakivirakeita: hohkakivirakeet keitetään kloorivetyhapossa, pestään vedellä ja kuivataan.

3.14 3-metyylibutan-1-oli.

4. Välineistö

Sekoittaja: noin 35 40 kierr./min.

5. Menettely

5.1 Näytteen uutto

Punnitaan 1 mg:n tarkkuudella 2,5 g näytettä 250 ml:n mittapulloon. Lisätään 200 ml etanolia (3.1) ja sekoitetaan sekoittajassa yhden tunnin ajan. Lisätään 5 ml Carrez-liuosta I (3.2) ja sekoitetaan yhden minuutin ajan. Lisätään 5 ml Carrez-liuosta II (3.3) ja sekoitetaan uudelleen yhden minuutin ajan. Täytetään pullo etanolilla (3.1), homogenoidaan ja suodatetaan. Otetaan 200 ml suodosta ja haihdutetaan se noin puoleen tilavuuteensa, jotta saadaan poistetuksi suurin osa etanolista. Haihdutusjäännös siirretään kvantitatiivisesti 200 ml:n mittapulloon käyttäen lämmintä vettä, jäähdytetään, täytetään vedellä merkkiin asti, homogenoidaan ja suodatetaan tarvittaessa. Tätä liuosta käytetään pelkistävien sokerien määrittämiseksi ja invertointireaktion jälkeen kokonaissokerien määrittämiseksi.

5.2 Pelkistävien sokerien määritys

Pipetoidaan enintään 25 ml liuosta, joka sisältää alle 60 mg glukoosina ilmoitettuja pelkistäviä sokereita. Tarvittaessa tilavuus säädetään 25 ml:ksi tislatulla vedellä ja pelkistävien sokerien pitoisuus määritetään Luff-Schoorl -menetelmällä. Tulos ilmoitetaan glukoosiprosenttina.

5.3 Kokonaissokerien määritys invertointireaktion jälkeen

Pipetoidaan 50 ml liuosta 100 ml:n mittapulloon. Lisätään muutama pisara metyylioranssiliuosta (3.4) ja tämän jälkeen lisätään varovasti ja jatkuvasti sekoittaen 4 N kloorivetyhappoa (3.5) kunnes neste muuttuu selvästi punaiseksi. Lisätään 15 ml 0,1 N kloorivetyhappoa (3.6), pullo upotetaan runsaasti kiehuvaan vesihauteeseen ja pidetään siinä 30 minuutin ajan. Jäähdytetään nopeasti noin 20 °C:seen ja lisätään 15 ml 0,1 N natriumhydroksidiliuosta (3.7). Tilavuus säädetään 100 ml:ksi vedellä ja homogenoidaan. Otetaan enintään 25 ml:n erä, joka sisältää alle 60 mg glukoosina ilmoitettuja pelkistäviä sokereita. Tarvittaessa tilavuus säädetään 25 ml:ksi tislatulla vedellä ja pelkistävien sokerien pitoisuus määritetään Luff-Schoorl -menetelmällä. Tulos ilmoitetaan glukoosiprosenttina tai tarvittaessa sakkaroosina kertomalla kertoimella 0,95.

5.4 Titraus Luff-Schoorl -menetelmällä

Pipetoidaan 25 ml Luff-Schoorl -reagenssia (3.8) 300 ml:n erlenmeyerpulloon, lisätään tarkalleen 25 ml kirkastettua sokeriliuosta. Lisätään kaksi hohkakivijyvästä (3.13), lämmitetään keskikokoisen liekin yläpuolella käsin ravistaen ja kuumennetaan neste kiehumapisteeseen noin kahdessa minuutissa. Erlenmeyerpullo asetetaan välittömästi asbestiverkolle, jossa on noin 6 cm:n läpimittainen reikä ja verkon alla on etukäteen sytytetty liekki. Säädetään liekki sellaiseksi, että erlenmeyerpullo kuumenee ainoastaan pohjastaan. Erlenmeyerpulloon kiinnitetään pystyjäähdytin ja keitetään tarkalleen 10 minuutin ajan. Jäähdytetään välittömästi kylmässä vedessä ja noin viiden minuutin kuluttua titrataan seuraavasti:

Lisätään 10 ml kaliumjodidiliuosta (3.12) ja välittömästi tämän jälkeen (varoen, koska liuos voi vaahdota runsaasti) lisätään 25 ml 6 N rikkihappoa (3.11). Titrataan 0,1 N natriumtiosulfaattiliuoksella (3.9) kunnes väri muuttuu samean keltaiseksi, lisätään tärkkelysindikaattori (3.10) ja titraus suoritetaan loppuun.

Sama titraus suoritetaan liuoksesta, johon pipetoidaan tarkalleen 25 ml Luff-Schoorl-reagenssia (3.8) ja 25 ml vettä, sen jälkeen kun 10 ml kaliumjodidiliuosta (3.12) ja 25 ml 6 N rikkihappoa (3.11) on lisätty kohottamatta lämpötilaa kiehumispisteeseen.

6. Tulosten laskeminen

Oheisen taulukon avulla määritetään milligrammoissa se glukoosimäärä, joka vastaa näiden kahden titrauksen erotusta ilmaistuna 0,1 N natriumtiosulfaattia millilitroissa.

Tulokset ilmoitetaan prosentteina näytteestä.

7. Menettely erityistapauksissa

7.1 Runsaasti melasseja sisältävistä rehuista ja rehuista, jotka eivät ole homogeenisia, punnitaan 20 g näyte 1 litran mittapulloon ja lisätään 500 ml vettä. Sekoitetaan 1 tunti sekoittajassa. Selkeytetään käyttäen Carrez I (3.2) ja II (3.3) -reagensseja 5.1 kohdassa kuvatulla tavalla kuitenkin tällä kertaa käyttäen nelinkertaiset määrät kutakin reagenssia. Tilavuus säädetään 80 % (v/v) etanolilla.

Homogenoidaan ja suodatetaan. Poistetaan etanoli 5.1 kohdan mukaan. Jos yhtään dekstrinoitua tärkkelystä ei esiinny, tilavuus säädetään tislatulla vedellä.

7.2 Melassista ja runsaasti sokeria sisältävistä ja tärkkelysköyhistä rehuista (johanneksenleipäpuun hedelmät, kuivatut sokerijuurikasleikkeet jne.) punnitaan 5 g näyte 250 ml:n mittapulloon, lisätään 200 ml tislattua vettä ja sekoitetaan ravistelijassa yhden tunnin ajan tai tarvittaessa kauemmin. Kirkastetaan käyttäen Carrez-reagensseja I (3.2) ja II (3.3) 5.1 kohdassa kuvatulla tavalla. Mittapullo täytetään vedellä merkkiin, homogenoidaan ja suodatetaan. Kokonaissokerien määrän toteamiseksi suoritusta jatketaan 5.3 kohdan mukaan.

8. Huomautuksia

8.1 On suositeltavaa lisätä noin 1 ml 3-metyylibutan-1-olia (3.14) (riippumatta tilavuudesta) ennen Luff-Schoorl -reagenssin kanssa keittämistä, jotta vältettäisiin vaahdonmuodostus.

8.2 Invertoinnin jälkeen saadun glukoosina ilmoitetun kokonaissokeripitoisuuden ja 0,95:lla kerrotun glukoosina ilmoitetun pelkistävien sokerien pitoisuuden välisestä erosta saadaan sakkaroosin prosentuaalinen pitoisuus.

8.3 Pelkistävien sokerien, paitsi laktoosin, pitoisuuden määrittämiseksi voidaan käyttää kahta menetelmää:

8.3.1 Likimääräisen arvion laskemiseksi laktoosipitoisuus, joka on saatu eri analyysimenetelmällä, kerrotaan 0,675:lla ja saatu tulos vähennetään pelkistävien sokerien pitoisuudesta.

8.3.2 Pelkistävien sokerien, paitsi laktoosin, määrän tarkkaa laskemista varten on samasta näytteestä tehtävä kaksi lopullista määritystä. Toinen määrityksistä suoritetaan liuokselle, joka saadaan kohdan 5.1 mukaisesti ja toinen määrityksistä suoritetaan liuokselle, joka saadaan laktoosimäärityksen yhteydessä tähän tarkoitukseen kehitetyn menetelmän mukaisesti (sen jälkeen kun muut sokerit on fermentoitu ja liuos kirkastettu).

Molemmissa tapauksissa sokerin määrä määritetään Luff-Schoorl -menetelmällä ja lasketaan milligrammoina glukoosia. Arvot vähennetään toisistaan ja erotus ilmoitetaan prosentteina näytteestä.

Esimerkki

Kaksi tilavuutta vastaa 250 mg:n näytteestä tehtyjä määrityksiä.

Ensimmäisessä tapauksessa on kulunut 17 ml 0,1 N natriumtiosulfaattiliuosta, joka vastaa 44,2 mg glukoosia; toisessa tapauksessa 11 ml, joka vastaa 27,6 mg glukoosia.

Erotus on 16,6 mg glukoosia.

Pelkistävien sokerien, laktoosia lukuun ottamatta, glukoosina laskettu määrä on:

4 × 16,6 10 = 6,64 % Taulukossa on esitetty 0,1 N natriumtiosulfaatin kulutusta (ml) vastaavat sokerimäärät (mg), kun käytetään Luff-Schoorl -reagenssia 25 ml; kahden minuutin kuumennus; 10 minuutin keitto.

>TAULUKON PAIKKA>

13. TEOBROMIININ MÄÄRITYS

1. Tarkoitus ja soveltamisala

Menetelmällä on mahdollista määrittää kaakaopapujen käsittelyssä syntyneissä sivutuotteissa esiintyvän teobromiinin määrä.

2. Periaate

Teobromiini uutetaan kloroformilla. Uute haihdutetaan kuivaksi, liuotetaan veteen ja käsitellään tietyllä määrällä hopeanitraattiliuosta.

Vapautunut typpihappo titrataan natriumhydroksidiliuoksella.

3. Reagenssit

3.1 Kloroformi, analyysilaatua.

3.2 Ammoniakki, tiheys 0,958.

3.3 Natriumsulfaatti, analyysilaatua, vedetön

3.4 0,1 N natriumhydroksidiliuos.

3.5 0,1 N hopeanitraattiliuos.

3.6 Fenolipunan 1 % (w/w) etanoliliuos.

3.7 Dietyylieetteri.

4. Välineistö

Tasapohjaisia 500 ml:n hiostulpallisia keittopulloja.

5. Menettely

Punnitaan 1 mg:n tarkkuudella korkeintaan 10 g näytettä, joka sisältää korkeintaan 80 mg teobromiinia. Siirretään näyte 500 ml:n hiostulpalliseen tasapohjaiseen keittopulloon, lisätään 270 ml kloroformia (3.1) ja 10 ml ammoniakkia (3.2). Pullo suljetaan korkilla ja ravistellaan voimakkaasti 5 minuutin ajan. Lisätään 12 g vedetöntä natriumsulfaattia (3.3), ravistellaan uudelleen ja jätetään selkeytymään seuraavaan päivään asti. Suodatetaan 500 ml:n erlenmeyerpulloon ja pestään jäännös 100 ml:lla kloroformia (3.1). Liuotin tislataan ja sen viimeiset jäännökset poistetaan kiehuvalla vesihauteella. Uute liuotetaan uudelleen 50 ml:aan vettä ja kuumennetaan kiehuvaksi.

Jäähdytetään ja neutraloidaan tarkalleen natriumhydroksidiliuoksella (3.4) käyttäen 0,5 ml fenolipunaliuosta (3.6). Lisätään 20 ml hopeanitraattiliuosta (3.5). Titrataan vapautunut typpihappo natriumhydroksidiliuoksella (3.4) kunnes indikaattorin väri muuttuu (pH 7,4).

6. Tulosten laskeminen

Yksi ml 0,1 N NaOH vastaa 18 mg teobromiinia.

Tulos ilmoitetaan prosentteina näytteestä.

7. Huomautus

Yli 8 % raakarasvaa sisältäville tuotteille on ensin suoritettava rasvanpoisto uuttamalla tuotetta kuuden tunnin ajan petroolieetterillä (kp. 40 60 °C).

15. LUPIININ ALKALOIDIEN MÄÄRITYS

1. Tarkoitus ja soveltamisala

Menetelmällä on mahdollista määrittää alkaloidien määrä lupiinin siemenissä.

2. Periaate

Alkaloidit liuotetaan dietyylieetterin ja kloroformin seokseen ja uutetaan kloorivetyhapolla. Alkaloidit saostetaan piiwolframihapolla, saostuma poltetaan tuhkaksi ja jäännös punnitaan.

3. Reagenssit

3.1 Dietyylieetteri.

3.2 Kloroformi.

3.3 4 N natriumhydroksidiliuos.

3.4 0,3 N kloorivetyhappo.

3.5 Natriumkloridi, analyysilaatua.

3.6 10 % (w/v) piiwolframihappoliuos, SiO2 7 12 WO3 7 26 H2O.

4. Välineistö

4.1 Mekaaninen sekoittaja.

4.2 Platina-, kvartsi- tai posliinipolttoupokkaita.

4.3 Muhveliuuni.

5. Menettely

Punnitaan 15 g näytettä 5 mg:n tarkkuudella ja siirretään noin 200 ml:n hiostulpalliseen astiaan (esim. erotussuppilo). Lisätään tarkalleen 100 ml dietyylieetteriä (3.1) ja 50 ml kloroformia (3.2) ja tämän jälkeen lisätään mittapipetillä 10 ml natriumhydroksidiliuosta (3.3). Ravistetaan voimakkaasti kokkaroitumisen välttämiseksi. Ravistellaan uudelleen useita kertoja ja annetaan seistä yön yli. Jos supernatantti ei ole täysin kirkasta, lisätään muutama pisara vettä. Eetteri-kloroformi-kerros suodatetaan. Otetaan 50 ml suodosta 50 ml:n mittapulloon ja siirretään kvantitatiivisesti 150 ml:n erotussuppiloon 50 ml:lla dietyylieetteriä (3.1). Uutetaan kolme kertaa peräkkäin 20 ml:lla kloorivetyhappoa (3.4), jätetään selkeytymään ja kerätään happouute kunkin uuton jälkeen. Happouutteet kootaan 250 ml:n dekantterilasiin ja viimeiset eetteri- ja kloroformijäännökset poistetaan lämmittämällä varovasti. Lisätään noin 1 g natriumkloridia (3.5), annetaan jäähtyä ja alkaloidit saostetaan piiwolframihappoliuoksella (3.6). Sekoitetaan mekaanisella sekoittajalla 30 minuuttia.

Annetaan laskeutua yön yli, suodatetaan tuhkattoman suodatinpaperin läpi ja saostuma pestään kaksi kertaa 10 ml:lla ja kaksi kertaa 5 ml:lla kloorivetyhappoa (3.4).

Saostuman sisältävä suodatinpaperi asetetaan upokkaaseen ja poltetaan tuhkaksi 900 °C:ssa. Annetaan jäähtyä ja punnitaan.

6. Tulosten laskeminen

Näytteen alkaloidipitoisuus saadaan kertomalla tuhkan paino kertoimella 0,2.

Tulos ilmoitetaan prosentteina näytteestä.

16. SOIJASTA PERÄISIN OLEVIEN TUOTTEIDEN UREAASIAKTIIVISUUDEN MÄÄRITYS

1. Tarkoitus ja soveltamisala

Menetelmällä on mahdollista määrittää soijasta peräisin olevien tuotteiden ureaasiaktiivisuus ja todeta, onko näitä tuotteita keitetty riittävän pitkään.

2. Periaate

Ureaasiaktiivisuus määritetään ammoniakkitypen määrästä, jonka 1 g tuotetta vapauttaa minuutissa 30 °C:ssa urealiuoksesta.

3. Reagenssit

3.1 0,1 N suolahappo.

3.2 0,1 N natriumhydroksidiliuos.

3.3 0,05 M fosfaattiperusliuos, joka sisältää 1000 ml:ssa 4,45 g dinatriumfosfaattia (Na2HPO4 7 2H2O) ja 3,40 g monokaliumfosfaattia (KH2PO4).

3.4 Juuri valmistettu ureaperusliuos, joka sisältää 30,0 g ureaa 1 000 ml:ssa fosfaattiperusliuosta (3.3); pH 6,9 7,0.

4. Välineistö

4.1 Potentiometrinen titrauslaite tai suuren herkkyyden omaava pH-mittari (0,02 pH), jossa on magneettisekoittaja.

4.2 Vesihaude, jonka lämpötila voidaan säätää termostaatilla tarkalleen 30 °C:seen.

4.3 Lasihiostulpallisia koeputkia, 150 x 18 mm.

5. Menettely

Noin 10 g näytettä hienonnetaan (esim. kahvimyllyllä) siten, että se läpäisee 0,2 mm:n neliönmuotoisen seulakoon. Punnitaan 0,2 g hienonnettua näytettä 1 mg:n tarkkuudella lasihiostulpalliseen koeputkeen ja lisätään 10 ml ureaperusliuosta (3.4). Koeputki suljetaan välittömästi tulpalla ja ravistetaan voimakkaasti. Putki asetetaan tarkalleen 30 °C:iseen vesihauteeseen ja pidetään siinä tasan 30 minuuttia. Siihen lisätään välittömästi 10 ml 0,1 N suolahappoa (3.1), jäähdytetään nopeasti 20 °C:seen ja putken sisältö siirretään kvantitatiivisesti titrausastiaan. Putki huuhdellaan kahteen kertaan 5 ml:lla vettä. Titraus suoritetaan välittömästi elektronimetrisesti ja titrataan nopeasti 0,1 N natriumhydroksidiliuoksella lasielektrodia (4.1) käyttäen pH-arvoon 4,7.

Sokeakoe suoritetaan seuraavasti:

Punnitaan 0,2 g näytettä 1 mg:n tarkkuudella nopeasti lasihiostulpalliseen koeputkeen. Lisätään 10 ml 0,1 N suolahappoa (3.1) ja 10 ml ureaperusliuosta (3.4). Putki jäähdytetään välittömästi jäävedessä ja jätetään siihen 30 minuutin ajaksi. Koeputken sisältö siirretään titrausastiaan edellä kuvatulla tavalla ja titrataan 0,1 N natriumhydroksidiliuoksella (3.2) pH-arvoon 4,7.

6. Tulosten laskeminen

Ureaasiaktiivisuus lasketaan kaavalla:

mg N g min 30 °C:ssa 1,4 (b a) 30 7 E jossa:

a = näytteen kuluttaman 0,1 N natriumhydroksidiliuoksen määrä millilitroina,

b = nollakokeen kuluttaman 0,1 N natriumhydroksidiliuoksen määrä millilitroina,

E = näytteen paino grammoina.

7. Huomautuksia

7.1 Tämä menetelmä soveltuu näytteille, joiden ureaasiaktiivisuuspitoisuudet ovat korkeintaan 1 mg N/g/min 30 °C:ssa. Aktiivisempien tuotteiden näytekoko voidaan pienentää 50 mg:ksi.

7.2 Yli 10 % raakarasvaa sisältäville tuotteille on ensin suoritettava rasvanpoisto kylmäkäsittelyllä.