1. 

Postipalvelujen sisämarkkinoiden asteittainen vapauttaminen on tarjonnut erilaisille yrityksille tilaisuuden näiden taloudellisen ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden kannalta olennaisten palvelujen tarjoamiseen niiden vanhojen toiminnanharjoittajien rinnalla, joiden hoidettavaksi postipalvelut on perinteisesti uskottu. Tämän uuden tilanteen vuoksi joudutaan täsmentämään muun muassa, milloin on katsottava, että kuljetus- ja pikalähetyspalveluita tarjoavat yritykset tarjoavatkin todellisuudessa postipalveluja.

2. 

Markkinoiden vapautumisen vastapainona jäsenvaltioiden on taattava palvelujen käyttäjille oikeus siihen, että käyttäjille tarjotaan kyseisiä palveluita (erityisesti muutamia peruspalveluiksi luokiteltavia palveluita) riittävän laadukkaasti ja pysyvällä tavalla koko alueella kohtuulliseen hintaan. Tähän kiteytyy yleispalvelun käsite. Yhteisymmärrys käsitteen keskeisistä piirteistä rakoilee kuitenkin silloin, kun pitäisi ratkaista, kenen on rahoitettava nämä palvelut ja miten.

3. 

Tribunale Amministrativo Regionale per il Lazio (Lazion alueellinen hallintotuomioistuin, Italia) haluaa selvittää lyhyesti sanottuna, a) sovelletaanko direktiiviä 97/67/EY ( 2 ) kuljetus- ja pikalähetyspalveluihin; b) jos sovelletaan, tarvitsevatko tällaista toimintaa harjoittavat yritykset valtuutuksen toimintaansa varten, ja c) onko niiden osallistuttava yleispalvelun rahoittamiseen Italiassa.

4. 

Riidan taustalla ovat kuljetus- ja pikalähetyspalveluyritysten sekä niiden yhteenliittymien nostamat kanteet, joissa vaaditaan kumoamaan Autorità per le garanzie nelle Comunicazionin ( 3 ) antamat päätös ja asetus sekä Ministro dello Sviluppo Economicon ( 4 ) antama asetus postipalveluiden yleisölle tarjoamista koskevien valtuutusten myöntämisessä sovellettavasta järjestelmästä. ( 5 )

5.

Direktiivin johdanto-osan 22 ja 23 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

6.

Sen 2 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

7.

Saman artiklan 6 alakohdassa määritellään postilähetykset seuraavasti:

”’postilähetyksellä’ postipalvelun tarjoajan kuljetettavaa valmista lähetystä, joka on osoitettu jollekin vastaanottajalle. Tällaiset lähetykset voivat kirjelähetysten lisäksi olla esimerkiksi kirjoja, luetteloita, sanomalehtiä ja aikakausjulkaisuja sekä postipaketteja, jotka sisältävät joko kaupallista arvoa omaavaa tai sitä vailla olevaa tavaraa”.

8.

Direktiivin 2 artiklan 19 alakohdan mukaan ”olennaisilla vaatimuksilla” tarkoitetaan

”yleistä etua koskevia, muita kuin taloudellisia syitä, joiden vuoksi jäsenvaltio saattaa joutua säätämään postipalvelujen tarjoamista koskevia ehtoja. Näitä syitä ovat kirjesalaisuus, verkon turvallisuus vaarallista tavaraa kuljetettaessa, lakeihin, asetuksiin ja hallinnollisiin määräyksiin ja/tai kansallisten työmarkkinaosapuolten neuvottelemiin työehtosopimuksiin perustuvien työehtojen ja työolojen ja sosiaaliturvajärjestelmien noudattaminen yhteisön ja kansallisen lainsäädännön mukaisesti, ja perustelluissa tapauksissa tietosuoja, ympäristön suojelu ja aluesuunnittelu – –”.

9.

Sen 7 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   – – Jäsenvaltiot voivat rahoittaa yleispalvelun tarjonnan yhdellä tai useammalla 2, 3 ja 4 kohdassa tarkoitetuista tavoista tai muulla perustamissopimuksen mukaisella tavalla.

– –

3.   Jos jäsenvaltio toteaa, että yleispalveluvelvoitteet, joista on säädetty tässä direktiivissä, johtavat nettokustannuksiin, laskettuna siten, että otetaan liite I huomioon, ja aiheuttavat yleispalvelun tarjoajalle tai tarjoajille kohtuuttoman taloudellisen rasitteen, se voi ottaa käyttöön:

4.   Jos nettokustannukset jaetaan 3 kohdan b alakohdan mukaisesti, jäsenvaltiot voivat perustaa korvausrahaston, jota voidaan rahoittaa palveluntarjoajilta ja/tai käyttäjiltä perittävillä maksuilla – –. Jäsenvaltiot voivat asettaa 9 artiklan 2 kohdan mukaisen valtuutusten myöntämisen ehdoksi sen, että palvelun tarjoajat velvoitetaan maksamaan tukiosuus mainittuun rahastoon tai noudattamaan yleispalveluvelvoitteita. – –”

10.

Sen 9 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltiot voivat ottaa yleispalvelun piiriin kuulumattomia palveluja varten käyttöön yleisvaltuutuksia, siinä laajuudessa kuin se on tarpeen olennaisten vaatimusten noudattamisen takaamiseksi.

2.   Jäsenvaltiot voivat ottaa yleispalvelun piiriin kuuluvia palveluja varten käyttöön valtuutusmenettelyjä, yksittäiset toimiluvat mukaan lukien, siinä laajuudessa kuin se on tarpeen olennaisten vaatimusten noudattamisen takaamiseksi ja yleispalvelun tarjoamisen turvaamiseksi.

Valtuutusten myöntämisen ehdoksi voidaan

– –

Lukuun ottamatta yrityksiä, jotka on nimetty yleispalvelun tarjoajiksi 4 artiklan mukaisesti, valtuutukset eivät saa

– –”

11.

Direktiivin johdanto-osan 17 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Pelkkää kuljetusta ei olisi pidettävä postipalveluna. – –”

12.

Johdanto-osan 27 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

13.

Direktiivi 97/67 saatettiin Italian lainsäädännön osaksi 22.7.1999 annetulla asetuksella nro 261 (decreto legislativo). ( 7 ) Direktiivillä 2008/6 ( 8 ) kyseiseen direktiiviin tehdyt muutokset saatettiin kansallisen lainsäädännön osaksi 31.3.2011 annetulla asetuksella nro 58 (decreto legislativo). ( 9 )

14.

Asetuksen nro 261/1999, sellaisena kuin se on muutettuna asetuksella nro 58, 6 §:n 1 ja 1 bis momentissa säädetään seuraavaa:

”1   Yleispalvelun piiriin kuulumattomien palvelujen tarjoaminen yleisölle, mukaan lukien yksityisten kirjelaatikkojen toimittaminen lähetysten jakelua varten, edellyttää – – yleisvaltuutusta – –.

1 bis   Yleisvaltuutuksen myöntämisen ehtona voidaan edellyttää myös yleispalvelun tarjoajan kohdalla, markkinatilanne ja postipalvelujen järjestäminen huomioon ottaen, yleispalveluun liittyvien erityisten velvollisuuksien täyttämistä mukaan lukien – – velvollisuus maksaa tukiosuus tämän asetuksen 10 §:ssä tarkoitettuihin kustannustenjakomekanismeihin. – –”

15.

Asetuksen nro 261/1999 10 §:n 2 momentissa säädetään seuraavaa:

”2. Yleispalvelun piiriin kuuluvia palveluja korvaavia palveluja koskevien yksittäisten toimilupien ja yleisvaltuutusten haltijat ovat velvollisia maksamaan tukiosuutena 1 momentissa tarkoitettuun rahastoon enintään 10 prosenttia bruttotuloista, jotka on saatu valtuutuksen piiriin kuuluvasta toiminnasta.”

16.

AGComin hyväksymän asetuksen ( 10 ) valtuutuksesta postipalvelujen tarjoamiseksi yleisölle (jäljempänä valtuutuksesta annettu asetus) 1 §:n 1 momentin g ja r kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tässä asetuksessa tarkoitetaan

– –

– –

– –

17.

Kyseisen asetuksen 8 §:n 4 momentin mukaan ”yleisvaltuutusta ei tarvita pelkkään kuljetustoimintaan”.

18.

Valtuutuksesta annetun asetuksen 11 §:n 1 momentin f kohdan ja 15 §:n 2 momentin mukaisesti yleisvaltuutuksen saaneella on velvollisuus maksaa tukiosuus yleispalvelusta aiheutuvien kustannusten korvausrahastoon, mikäli direktiivin 2008/6 johdanto-osan 27 perustelukappaleessa ja asetuksen nro 261/1999 10 §:n 2 momentissa säädetyt edellytykset täyttyvät.

19.

Talouskehitysministerin antaman asetuksen ( 11 ) 9 §:ssä säädetään, että yksittäisten toimilupien tai yleisvaltuutusten haltijoiden on noudatettava asetuksen 11 §:ssä säädettyjä velvollisuuksia.

20.

Kantajat ovat yrityksiä ja yritysten yhteenliittymiä, jotka harjoittavat kuljetus-, huolinta- ja pikalähetyspalvelutoimintaa. ( 12 ) Vaikka ne väittävät, etteivät ne tarjoa postipalveluita, ne ovat saaneet asetuksen nro 261/1999 6 §:ssä tarkoitetun yleisvaltuutuksen, jota ne olivat hakeneet varmuuden vuoksi, sillä ne katsoivat kyseisiä palveluita koskevan Italian lainsäädännön olevan epäselvä.

21.

Ne nostivat vuonna 2015 kanteen ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa ja vaativat sitä kumoamaan päätöksen nro 129/15 ja valtuutuksesta annetun asetuksen. Ne väittivät, ettei niiden toimintaa kuljetuspalvelujen tarjoajina ja välittäjinä sekä pikalähetyspalveluiden tarjoajina voida luokitella postipalveluiksi direktiivin 97/67 2 artiklassa ja asetuksen nro 261/1999 1 §:ssä tarkoitetussa merkityksessä. Ne arvostelevat lisäksi riidanalaista lainsäädäntöä siitä, että se aiheuttaa niille rasitusta, on vastoin unionin oikeutta ja on lisäksi suhteeton verrattuna sillä suojattaviin etuihin sekä niiden omaan toimintaan. Ne moittivat erityisesti sitä, että valtuutusta edellytetään palveluilta, jotka pitäisi vapauttaa valtuutuksesta, ja ne kiistävät velvollisuuden maksaa tukiosuus yleispalvelusta aiheutuvien kustannusten korvausrahastoon.

22.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esitti ennakkoratkaisupyyntöpäätöksessä (yleisen, kantajien näkemystä puoltavan) kantansa ja päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

23.

Asian C-259/16 ennakkoratkaisupyyntö saapui unionin tuomioistuimen kirjaamoon 10.5.2016 ja asian C-260/16 seuraavana päivänä eli 11.5.2016. Koska asiat liittyvät toisiinsa, ne päätettiin yhdistää.

24.

Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet Confetra ym., ( 14 ) AICAI ym., ( 15 ) UPS Italia, Poste Italiane SpA, Italian hallitus ja komissio. Ne kaikki sekä Ranskan hallitus osallistuivat suulliseen käsittelyyn, joka pidettiin 20.9.2017.

25.

Kaikissa neljässä ennakkoratkaisukysymyksessä mainitaan ministerin asetus, ja tarkoituksena on selvittää, onko se direktiivin 96/67 mukainen. Kyseisellä säädöksellä säännellään kuitenkin aineellisten seikkojen sijasta pikemmin Italian postialan toimilupiin ja valtuutuksiin liittyviä menettelyllisiä seikkoja. Aineellisiin seikkoihin sovelletaan tosiasiassa ensisijaisesti kahta muuta säädöstä (asetusta nro 261/1999 ja valtuutuksesta annettua asetusta).

26.

Joka tapauksessa koska ensimmäisessä ja toisessa ennakkoratkaisukysymyksessä ei mainita mitään ministerin asetuksen erityistä säännöstä, kyseinen analyysi on lähes mahdoton. Kolmannessa ja neljännessä kysymyksessä mainitaan sen 9 §, mutta en pidä sen tarkastelua välttämättömänä, sillä siinä viitataan vain yleisvaltuutuksen saaneiden velvollisuuksiin, jotka on vahvistettu valtuutuksesta annetun asetuksen 11 §:ssä. Keskityn näin ollen muihin kansallisiin oikeussääntöihin, joita ennakkoratkaisupyyntö koskee.

27.

Tämän ennakkoratkaisumenettelyn kirjallisen käsittelyn vaiheen aikana unionin tuomioistuin antoi tuomion DHL Express (Austria), ( 16 ) jossa ratkaistiin kuriiri- ja pikalähetyspalvelujen alalla toimivan yrityksen velvollisuus maksaa tukiosuuksia alasta vastaavan sääntelyviranomaisen toiminnan rahoittamiseksi direktiivin 97/67 9 artiklan 2 kohdan perusteella. Suullisessa käsittelyssä keskusteltiin kyseisen tuomion sekä 15.6.2017 annetun tuomion Ilves Jakelu ( 17 ) vaikutuksesta käsiteltäviin ennakkoratkaisupyyntöihin.

28.

Confetran mukaan direktiivi 97/67 on esteenä kansalliselle oikeussäännölle, jossa kuljetus-, huolinta- ja pikalähetyspalvelut sisällytetään postipalveluiden soveltamisalaan. Niiden yhdenkään oikeudellisella määritelmällä tai luonteella ei ole minkäänlaista yhteyttä postipalveluihin. Direktiiviä ei sovelleta etenkään sellaisiin kuljetuspalvelujen tarjoajiin, jotka harjoittavat postilähetysten keräilyä ja jakelua, jotka ovat yleensä niiden päätoimintaan (kuljetukseen) liittyviä oheistehtäviä.

29.

AICAI ym. sekä UPS tukevat Confetraa, joka ottaa esille pikalähetyspalveluiden selkeät ominaispiirteet, joita ovat esimerkiksi pakettien käsittelyn joustavuus, pakettien yksilöllinen hinnoittelu, lähetyksen maksaminen jälkikäteen, ovelta ovelle ‑toimitus ja muut vastaavat tekijät, jotka erottavat sen yleispalvelun piirin kuuluvista postipalveluista, vaikka ne muodostavatkin yhden postipalvelujen osa-alueen.

30.

AICAI ym. katsoo, että ensimmäiseen kysymykseen on vastattu tuomiossa Corbeau, ( 18 ) ja väittää, että direktiivin 97/67 johdanto-osan 18 perustelukappaleen perusteella pikalähetystoiminta ei kuulu yleispalvelun piiriin. Se lisää, että kyseisen direktiivin 2 artiklan ensimmäisen kohdan 1 alakohdassa annettu määritelmä muistuttaa perinteisten postipalveluiden määritelmää eli suurelle yleisölle suunnattuja vakiopalveluja. Sen mukaan mainitussa johdanto-osan perustelukappaleessa typistetään kuitenkin virheellisesti pikalähetyspalvelujen selkeät ominaispiirteet pelkäksi lisäarvoa sisältäväksi postipalveluksi.

31.

UPS huomauttaa, että yleistä taloudellista etua koskevat postipalvelut jäävät nimenomaisesti palveluista sisämarkkinoilla annetun direktiivin 2006/123/EY ( 19 ) soveltamisalan ulkopuolelle kyseisen direktiivin 1 artiklan sekä 17 artiklan 1 kohdan a alakohdan perusteella yhdessä luettuina. Näin ollen tällaiset postipalvelut kuuluvat sen mukaan päinvastoin direktiivin 97/67 soveltamisalaan, kun taas muihin palveluihin, kuten pikalähetyspalveluihin, sovelletaan direktiiviä 2006/123. UPS:n mukaan yrityskeskittymien valvontaan liittyvä komission päätöskäytäntö vahvistaa, että normaalikuljetukseen kuuluvien pakettien ja pikapakettien markkinat eroavat toisistaan. ( 20 ) Sen mukaan komissio on nimittäin todennut, että standardilähetyksiin liittyviä postipalveluita tarjoavia perinteisiä toiminnanharjoittajia on hyvin vähän pikalähetyspalveluiden markkinoilla. ( 21 )

32.

Poste Italiane, Italian hallitus ja komissio ovat yhtä mieltä siitä, että kun direktiivin 97/67 2 artiklan 1 ja 1 a alakohtaa luetaan yhdessä direktiivin 2008/6 johdanto-osan 17 perustelukappaleen kanssa, käy ilmi, että postipalveluiden määritelmä kattaa kaikki kuljetusyritykset, jotka suorittavat samalla joitain postipalveluille tyypillisiä toimintoja, kuten postilähetysten keräilyä, lajittelua tai jakelua. Määritelmän ulkopuolelle jäävät ainoastaan pelkät kuljetuspalvelut. ( 22 ) Sen ulkopuolelle ei siis pidä jättää pikalähetyspalveluita tarjoavia yrityksiä, sillä ne suorittavat myös yhtä tai useampaa postipalveluille ominaista toimintoa. ( 23 ) Pikalähetyspalveluille ominaisten lisäarvoa sisältävien palveluiden tarjoaminen ei muuta mitenkään niiden kuulumista postipalveluiden soveltamisalaan.

33.

Italian hallitus kiinnittää huomiota myös johdetun oikeuden kehitysnäkymiin, jotka vahvistavat sen mukaan tällaisen tulkinnan. Asetusta 2016/149 koskevassa ehdotuksessa ( 24 ) ei sen mukaan tehdä eroa postipakettien ja muiden pakettien välillä, toisin kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää.

34.

Direktiivin 97/67 1 artiklan ensimmäisessä luetelmakohdassa vahvistetaan yhteiset säännöt, jotka koskevat postipalvelujen tarjoamisessa sovellettavia edellytyksiä; direktiivin 2 artiklan 1 alakohdassa annetun tyhjentävän määritelmän ( 25 ) mukaan postipalveluilla tarkoitetaan ”palveluja, joihin kuuluu postilähetysten keräily, lajittelu, kuljetus ja jakelu”. Kuljetus on kursivoitu, sillä se on tärkeä seikka kysymykseen vastaamisen kannalta.

35.

Postilähetyksen käsite on määritelty direktiivin 97/67 2 artiklan 6 alakohdassa. Se käsittää valmiin lähetyksen, joka on osoitettu jollekin vastaanottajalle ja joka postipalvelun tarjoajan on kuljetettava. Postilähetykset voivat olla kirjelähetysten ( 26 ) lisäksi esimerkiksi kirjoja, luetteloita, sanomalehtiä ja aikakausjulkaisuja sekä ”postipaketteja, jotka sisältävät joko kaupallista arvoa omaavaa tai sitä vailla olevaa tavaraa”.

36.

Koska postipalvelujen tarjoajana pidetään jokaista yritystä, joka tarjoaa yhtä tai useampaa direktiivin 97/67 2 artiklan 1 alakohdassa luetelluista palveluista, voitaisiin edellä mainittujen säännösten yhdessä lukemisen perusteella päätellä ensi alkuun, että postilähetysten kuljetus kuuluu postipalveluihin. Direktiivin 97/67 soveltamisalaan kuulumiseksi riittäisi siis, että yritys harjoittaa kyseisten postilähetysten kuljetusta, eikä sen tarvitsisi välttämättä harjoittaa lisäksi mitään muuta direktiivin 2 artiklan 1 alakohdassa mainittua toimintaa.

37.

Direktiiviä 97/67 uudistaneen direktiivin 2008/6 johdanto-osan 17 perustelukappaleen ensimmäisessä virkkeessä ilmaistiin kuitenkin, ettei pelkkää kuljetusta olisi pidettävä postipalveluna. Vaikka tämä toteamus ei sisälly artiklaosaan, ( 27 ) voidaan sen ajatella vastaavan alkuperäisen lainsäätäjän tarkoitusta, jonka mukaan muista postipalveluista erillisen kuljetuksen ei pitäisi kuulua välittömästi direktiivin 97/67 soveltamisalaan.

38.

Pääasioiden yhteydessä postipalvelujen tarjoajien mahdollinen luokittelu kattaa kaksi yritysten luokkaa: yhtäältä kuljetustoimintaa ja huolintaa harjoittavat yritykset ja toisaalta pikalähetystoimintaa harjoittavat yritykset. Postipalvelujen alan sääntelyelimet tai ‑virastot ovat kiinnittäneet huomiota siihen, miten vaikea on rajata monialaisten oikeussääntöjen (kuten kuljetusta koskevien oikeussääntöjen) soveltamisalaa suhteessa nimenomaan postipalveluja koskeviin oikeussääntöihin, kun nämä molemmat vaikuttavat molempien luokkien yrityksiin. ( 28 ) Käsittelen kumpaakin luokkaa erikseen.

39.

Viime vuosien kehitys postipalveluiden markkinoilla osoittaa selkeästi alan hajautuvan, mikä johtuu lähinnä verkkokaupan nopeasta leviämisestä. Postipalveluja tarjoavat perinteiset yritykset kilpailevat logistiikka- ja kuljetusyritysten kanssa, ja teollisuuden tavarankuljetuksista vastaavat yritykset muuttuvat pakettipalveluyrityksiksi. Niiden asiakkaat ovat nykyään vailla muutakin kuin perinteisiä tavarankuljetuspalveluja (tehtailta kauppakeskittymiin): ne haluavat myös yksittäisten pakettien jakelua. Onkin ilmestynyt uudenlaisia yritysten luokkia, joihin kuuluvat yritykset eivät sovi täysin postitoiminnan harjoittajan muottiin mutta jotka tarjoavat samankaltaisia, postipalveluja mahdollisesti korvaavia palveluja. ( 29 )

40.

Kuljetus- ja huolintayritykset vaativat tulkitsemaan direktiiviä 97/67 siten, että ne jäävät sen soveltamisalan ulkopuolelle. Ne väittävät, että postilähetysten kuljetuspalveluita tarjotessaan ne toteuttavat mahdollisia muita tehtäviä (kuten lähetysten keräily ja jakelu) ainoastaan päätoimintansa oheistoimintana. Niitä ei siis pitäisi rinnastaa postipalvelujen tarjoajiin. ( 30 )

41.

Olen tästä väittämästä eri mieltä monestakin syystä.

42.

Ensinnäkin koska direktiivin 2008/6 valmistelutoimista ei muuta ilmene, ( 31 ) on direktiivin johdanto-osan 17 perustelukappaleen ensimmäistä virkettä loogisinta tulkita siten, ( 32 ) että siinä täsmennetään 2 artiklan 1 ja 6 alakohtaa, joita se siis selventää, muttei kuitenkaan muuta, ( 33 ) ja että pelkkään postilähetysten kuljetukseen rajoittuvan palvelun tarjoaminen mitään muuta postipalveluiksi määriteltävää toimintaa (keräily, lajittelu tai jakaminen) harjoittamatta ei kuulu postialaa koskevan lainsäädännön soveltamisalaan. ( 34 )

43.

Toiseksi tulkintavaikeudet moninkertaistuvat, jos hyväksytään kuljetusyritysten jääminen direktiivin 97/67 soveltamisalan ulkopuolelle sillä perusteella, että postilähetysten keräily tai jakelu on luonteeltaan oheistoimintaa. Sen sijaan, että arvioitaisiin objektiivista, helposti varmistettavissa olevaa seikkaa eli sitä, onko tapahtunut postilähetysten keräilyä, lajittelua tai jakamista, olisi sovellettavan lainsäädännön rajaamiseksi arvioitava tapauskohtaisesti, miten suuren tai pienen osuuden nämä ”oheispalvelut” muodostavat kyseisten yritysten tarjoamasta pääpalvelusta (kuljetus).

44.

Nähdäkseni direktiivin 97/67 kannalta ei ole merkitystä, miten suuren prosenttiosuuden apupalvelut muodostavat kuljetuspalveluihin verrattuna, vaan olennaista on, että toimija tarjoaa näitä palveluja yhdessä muiden postipalveluiden määritelmään kuuluvien palveluiden kanssa. ( 35 ) Confetran esittämä tulkinta aiheuttaisi oikeudellista epävarmuutta, eikä sille löydy myöskään tukea direktiivistä 97/67.

45.

Lopuksi totean, että selitystäni tukee rajatylittävistä pakettipalveluista annettua asetusta koskeva ehdotus, ( 36 ) jonka johdanto-osan kahdeksannen perustelukappaleen mukaan ”nykyisen käytännön ja direktiivin [97/67] mukaisesti[ ( 37 )] jokaista postiketjun vaihetta eli keräilyä, lajittelua ja jakelua olisi pidettävä pakettipalveluna” ja ”pelkän kuljetuksen, jota ei toteuteta jonkin edellä mainitun vaiheen yhteydessä, ei pitäisi kuulua pakettipalvelujen piiriin, koska tässä tapauksessa voidaan olettaa, että kyseinen toiminta on osa kuljetusalaa”. ( 38 )

46.

Unionin tuomioistuin on käsitellyt pikalähetyspalveluiden tarjoajia palveluntarjoajina ainakin neljään otteeseen: i) se on luokitellut kyseiset palvelut ”erityispalveluiksi” tuomiossa Corbeau; ( 39 ) ii) se on arvioinut tuomiossa DHL International, että näihin palveluihin sovelletaan vaatimusta ulkoisen valitusten käsittelymenettelyn käyttämisestä direktiivin 97/67 19 artiklassa säädetyn mukaisesti; ( 40 ) iii) se on tulkinnut kyseisen direktiivin 9 artiklan 2 kohtaa tuomiossa DHL Express (Austria) siten, että kansallisessa lainsäädännössä voidaan velvoittaa ne muiden postitoiminnan harjoittajien tavoin rahoittamaan postialan sääntelystä vastaavan viranomaisen toimintaa, ( 41 ) ja iv) se on todennut tuomiossa Ilves Jakelu, että tällaisten palvelujen tarjoamisen edellytykseksi voidaan asettaa yleisvaltuutuksen myöntäminen. ( 42 ) Nämä tuomiot eivät olisi järkeenkäypiä, ellei unionin tuomioistuin hyväksyisi lähtökohtaisesti pikalähetyspalvelujen kuuluvan postipalveluihin.

47.

Vaikka pikalähetyspalvelut eroavat kirjelähetyksiin keskittyvistä postipalveluista toisinaan merkittävästikin, sen ydintoiminta sisältyy väistämättä postipalveluille ominaisiin viestinnän ja tietojenvaihdon välineisiin. ( 43 ) Se on todella yksi postipalvelumarkkinoiden segmentti, jolle on ominaista korkeatasoiset palvelut, joista asiakkaat maksavat asianmukaisen korvauksen. Lisäksi direktiiviin 97/67 sisältyvät määritelmät, kuten ”postipalvelut” tai ”postilähetys”, ( 44 ) ovat riittävän laajat, niin että ne käsittävät nämä suuren lisäarvon sisältävät erityispalvelut. ( 45 )

48.

Näistä lähtökohdista käsin ja vaikka viime kädessä asian ratkaisevan tuomioistuimen on punnittava, onko kansallinen lainsäädäntö direktiivin 97/67 mukainen unionin tuomioistuimen aikanaan antaman tuomion perusteella, olen sitä mieltä, että ennakkoratkaisupyyntöpäätöksen ensimmäisessä kysymyksessä mainitut säännökset ovat direktiivin mukaisia. Yhtäältä sama tuomioistuin on vahvistanut, että direktiivin 97/67 2 artiklan 1, 1 a ja 6 alakohta on saatettu sanasanaisesti kansallisen lainsäädännön osaksi asetuksen nro 261/1999 2 §:n a ja f kohdassa. Toisaalta valtuutuksesta annetun asetuksen 1 §:n 1 momentin g, i ja r kohta sekä 8 §:n 4 momentti sopivat ehdottamaani posti- ja kuljetuspalveluita koskevaan tulkintaan.

49.

Tämä johtuu erityisesti siitä, ettei kyseisessä asetuksessa (sen 8 §:n 4 momentissa) edellytetä yleisvaltuutusta, kun kyseessä on pelkkä kuljetustoiminta. Asetuksen 1 §:n 1 momentin r kohdassa annetun määritelmän mukaan kyseisellä käsitteellä tarkoitetaan ”kuljetusvaiheeseen liittyviä toimintoja, jotka eivät sisällä g kohdassa tarkoitettujen postipalvelujen hoitamisen vaiheisiin liittyvien muiden toimintojen suorittamista”; viimeksi mainitussa kohdassa määritetään käytännössä, mitä postipalveluilla tarkoitetaan.

50.

Confetra väittää, että yleisvaltuutuksen hankkimista koskevan velvollisuuden määrääminen yrityksille, jotka eivät tarjoa yleispalvelua, on direktiivin 97/67 9 artiklan 1 kohdassa alisteinen tarpeelle taata 2 artiklan 19 alakohdassa lueteltujen olennaisten vaatimusten täyttäminen. Sen mielestä valtuutus otettiin Italiassa käyttöön ilman, että viranomaiset arvioivat mitenkään tällaisiin vaatimuksiin perustuvien sääntelytoimenpiteiden tarvetta. Lisäksi se pitää siltä vaadittuja velvollisuuksia suhteettomina.

51.

AICAI ym. ja UPS yhtyvät näihin moitteisiin. Ne lisäävät, että postipalveluiden markkinoilla on paljon kilpailua eikä sillä ilmene mitään heikkoutta, jonka vuoksi olisi turvauduttava yleistä etua koskeviin syihin (olennaisiin vaatimuksiin), joilla edellytysten asettaminen voitaisiin perustella. Asetuksen nro 261/1999 1 §:ssä postilähetysten keräily, lajittelu, kuljetus ja jakelu luokitellaan erityisen tärkeän yleisen edun mukaisiksi toiminnoiksi, mutta sillä ei voida perustella pakollista valtuutusjärjestelmää, sillä näin estettäisiin direktiivin 97/67 9 artiklan 1 kohdan tehokas vaikutus. Lisäksi monet kyseisessä asetuksessa säädetyt velvollisuudet sisältyvät jo muihin alakohtaisiin säädöksiin.

52.

Poste Italianen mukaan direktiivissä 97/67 annetaan jäsenvaltioille laaja harkintavalta päättää yleisten valtuutusjärjestelmien käyttöönottamisesta ja nimetä yleispalvelun piiriin kuulumattomia postipalveluita luvanvaraisiksi, minkä perusteella Italian lainsäädäntö on unionin oikeuden mukainen. Se väittää, että kansallinen lainsäätäjä on tarkastellut sääntelytoimenpiteiden tarvetta olennaisten vaatimusten valossa asetuksen nro 261/1999 6 §:n välityksellä sekä luokittelemalla palveluita erityisen tärkeän yleisen edun mukaisiksi sen 1 §:ssä. Oikeasuhteisuudesta on todettava, että työlainsäädännön noudattamista koskeva tavoite on hyväksyttävä direktiivin 97/67 2 artiklan 19 alakohdan mukaisesti. Lisäksi valtuutusmenettelyssä rajoitetaan perusoikeuksia mahdollisimman vähän, sillä postipalveluiden tarjoaja voi aloittaa toimintansa 45 päivän kuluttua hakemuksen jättämisestä.

53.

Italian hallitus on samaa mieltä Poste Italianen kanssa jäsenvaltioille annetusta laajasta harkintavallasta etenkin, kun otetaan huomioon, että direktiivillä 97/67 on yhdenmukaistettu vähimmäisvaatimukset. Jäsenvaltioilla oleva sääntelyvalta ei siis rajoitu yleispalveluun, vaan viranomaisten on otettava huomioon koko alan yleinen etu. ( 46 )

54.

Komission mukaan asiassa kyseessä olevan kaltainen järjestelmä on hyväksyttävä, jos se voidaan perustella jollakin direktiivin 97/67 2 artiklan 19 alakohdassa luetelluista olennaisista vaatimuksista, se on oikeasuhteinen ja direktiivin 9 artiklan 3 kohdan edellytykset täyttyvät.

55.

Jäsenvaltiot voivat lähtökohtaisesti edellyttää yleisvaltuutusta yleispalvelun piiriin kuulumattomien postipalvelujen tarjoamiselta, ja direktiivin 97/67 9 artiklan 1 kohta on tässä suhteessa kiistaton. ( 47 ) Jos postikuljetusyritykset ( 48 ) ja pikalähetysyritykset tarjoavat kyseisiä palveluita, kuten olen esittänyt edellä, niihin sovelletaan yleisvaltuutusjärjestelmää.

56.

Katson Poste Italianen ja Italian hallituksen tavoin, että direktiivin 97/67 9 artiklan 1 kohdassa, luettuna yhdessä sitä edeltävän johdanto-osan 22 perustelukappaleen kanssa, annetaan kansallisille viranomaisille jonkin verran harkintavaltaa a) päättää, ottavatko ne käyttöön yleisvaltuutusjärjestelmän, ja b) jos ottavat, säätää sitä koskevista edellytyksistä direktiivissä säädetyn mukaisesti.

57.

Saman säännöksen mukaan valtuutuksien myöntämismenettely on hyväksyttävä vain siinä laajuudessa kuin se on tarpeen olennaisten vaatimusten noudattamisen takaamiseksi. Koska jäsenvaltioiden harkintavalta riippuu sen direktiivin säännösten täsmällisyydestä, johon kansallinen lainsäädäntö on mukautettava, ( 49 ) kavennetaan harkintavaltaa tässä huomattavasti, sillä olennaiset vaatimukset on muotoiltu nimenomaisesti ja tyhjentävästi ( 50 ) direktiivin 97/67 2 artiklan 19 alakohdassa.

58.

Näin ollen jos jäsenvaltio päättää edellyttää postipalveluiden markkinoille pääsyltä yleisvaltuutuksen hankkimista, on sen perusteltava tämä viittaamalla yhteen tai useampaan kyseiseen vaatimukseen, jotka ovat tosiasiassa luonteeltaan hyvin moninaisia yleistä etua koskevia syitä. ( 51 ) Jäsenvaltion ei ole välttämätöntä mainita jokaista säännökseen sisältyvää yleistä etua koskevaa muuta kuin taloudellista syytä. Riittää, että se perustelee yleisvaltuutusjärjestelmän yhdellä tai muutamalla niistä.

59.

Asetuksen nro 261/1999 mukaan erityisen tärkeän yleisen edun mukaista toimintaa ovat postilähetysten keräily, lajittelu, kuljetus ja jakelu. Myöhemmän päätöksen nro 129/15 perusteluosassa esitetään ensin laaja analyysi valtuutuksesta annetun asetuksen perusteltavuudesta ( 52 ) ja selitetään sitten, että julkinen kuuleminen järjestettiin muun muassa työehtojen noudattamisvelvollisuudesta.

60.

Kiista kohdistuu siihen, ovatko Italian viranomaiset käyttäneet asianmukaisesti direktiivissä 97/67 niille annettua harkintavaltaa päättäessään edellyttää yleisvaltuutusta yleispalvelun piiriin kuulumattomia postipalveluita tarjoavien toimijoiden toiminnalta.

61.

Direktiivissä 97/67 ei edellytetä järjestelmän käyttöönoton tarkoituksenmukaisuuden yksityiskohtaista perustelemista (tarkoituksenmukaisuus riippuu kunkin jäsenvaltion käyttämistä arviointiperusteista), vaan järjestelmän on ainoastaan vastattava niitä edellytyksiä, jotka asetetaan 9 artiklan 1 kohdassa, luettuna yhdessä 2 artiklan 19 alakohdan kanssa. Toisin sanoen jos jäsenvaltio haluaa edellyttää kyseisten palveluiden tarjoamiselta valtuutusta, sen on yhdistettävä tällaisen valtuutusjärjestelmän käyttöönotto johonkin direktiivin 97/67 mukaisista yleistä etua koskevista syistä.

62.

Kuten asiakirja-aineistosta käy ilmi, kun asetuksessa nro 261/1999 määritellään olennaiset vaatimukset, joiden perusteella Italian lainsäätäjä on asettanut yleisvaltuutusjärjestelmän koskemaan kantajina olevien yritysten harjoittaman kaltaista toimintaa, sen 1 §:n 2 momentin u kohdassa mainitaan useita direktiivissä 97/67 mainittuja vaatimuksia (esim. kirjesalaisuus ja henkilötietojen suoja).

63.

Samaan sarjaan kuuluu myös pyrkimys turvata postitoiminnan harjoittajien työntekijöihin liittyvät sosiaaliset velvoitteet sekä kansallinen työlainsäädäntö ja alan työehtosopimukset. Tästä erityisestä tavoitteesta näkyy jälkiä asetusta myöhemmissä säädösteksteissä, minkä perusteella Poste Italiane ( 53 ) toteaa, että Italian lainsäädännössä otetaan huomioon yksi direktiivin 97/67 2 artiklan 19 alakohtaan sisältyvä yleistä etua koskeva syy (”lakeihin, asetuksiin ja hallinnollisiin määräyksiin ja/tai kansallisten työmarkkinaosapuolten neuvottelemiin työehtosopimuksiin perustuvien työehtojen ja työolojen ja sosiaaliturvajärjestelmien noudattaminen”). ( 54 )

64.

Kun riidanalaisen postipalveluja koskevan yleisvaltuutuksen olemassaolo voidaan tällä tavoin hyväksyä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, ovatko Italian viranomaiset asettaneet kyseisen valtuutuksen edellytykseksi erinäisten kohtuuttomien velvollisuuksien täyttämisen. Ennakkoratkaisupyyntöpäätöksissä ei kuitenkaan täsmennetä ( 55 ) varsinaisesti, mitä velvollisuuksia (jäljempänä käsiteltävää yleispalvelun rahoittamiseen liittyvää velvollisuutta ( 56 ) lukuun ottamatta) voitaisiin pitää kohtuuttomina.

65.

Valtuutuksesta annetun asetuksen 11 §:ssä säädetyt velvollisuudet eivät ole nähdäkseni millään muotoa suhteettomia. Velvollisuudet käyttäjiä kohtaan on lueteltu kyseisen pykälän 2 momentissa (yrityksen tunnusten esillä pitäminen, palveluesitteen julkaiseminen ja asiaan liittyvien yleissääntöjen noudattaminen), ja ne vaikuttavat melko loogisilta. Sama pätee 3 momentissa säädettyihin tietojen ilmoittamista koskeviin velvoitteisiin (toimintaa ja reklamaatioita koskevien tietojen välittäminen AGComille tai toimivaltaiselle ministeriölle ja alkuperäisen valtuutuksen myöntämisen jälkeen tapahtuneista muutoksista ilmoittaminen).

66.

Kyseisen asetuksen 11 §:n 1 momentin velvollisuuksista eniten keskustelua on käyty f kohdassa säädetystä velvollisuudesta, jota käsittelen seuraavaksi. Kyseisen momentin muut velvollisuudet eivät nähdäkseni ole suhteettomia: pari niistä (a ja b kohta) koskee palvelukseen ottamista ja henkilöstöön sovellettavia sääntöjä ja sitä, ettei palvelukseen otettavilla henkilöillä ole rikosrekisterimerkintöjä, sekä työehtoja koskevien kansallisten oikeussääntöjen ja sopimusten noudattamista; muut velvollisuudet (c, d ja e kohta) koskevat toimijoiden ja hallintoviranomaisten välisiä suhteita, mihin sisältyvät viranomaisten valvontatehtävän hoitamisesta aiheutuvien kulujen kattaminen tukiosuuksia maksamalla tai AGComin toimintakustannusten rahoittamiseen osallistuminen sekä velvollisuus ilmoittaa näille mahdollisista alkuperäisiin vaatimuksiin liittyvistä muutoksista.

67.

Vaikka asian arviointi on viime kädessä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävä, toistan, että nähdäkseni edellä luetellut postipalvelujen tarjoamiselta edellytetyt velvollisuudet ovat asianmukaisia eivätkä liian ankaria, kun huomioon otetaan toimijoiden yrittäjänvapaus ja niiden toimintaa samalla koskevat vähimmäisvaatimukset, joiden noudattamista valvontatehtävän saaneet viranomaiset valvovat.

68.

Confetra ( 57 ) kannattaa direktiivin 97/67 9 artiklan 1 ja 2 kohdan sekä 7 artiklan 4 kohdan kirjaimellista tulkintaa, jonka mukaan velvollisuus maksaa tukiosuus yleispalvelusta aiheutuvien kustannusten korvausrahastoon olisi asetettava ainoastaan yleispalvelua tarjoaville yrityksille (ei siis kantajille). Sen mukaan unionin oikeus on esteenä kansalliselle oikeussäännölle, jossa säädetään automaattisesta velvollisuudesta maksaa tukiosuus kyseiseen rahastoon tekemättä mitään eroa maksuvelvollisten tilanteen tai merkityksellisten markkinoiden perusteella.

69.

AICAI ym. ja UPS ovat samaa mieltä kuin Confetra. Ne lisäävät, että kirjaimelliselta, teleologiselta, systeemiseltä ja historialliselta kannalta tarkasteltuna direktiivin 97/67 9 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa mainitut valtuutukset eivät pidä sisällään 1 kohdassa mainittuja valtuutuksia, joten korvausrahastoon maksettava tukiosuus koskee vain yleispalvelua tarjoavia toimijoita. Niiden mukaan direktiivin 2008/6 johdanto-osan 27 perustelukappale tukee tätä tulkintaa.

70.

Sen sijaan Poste Italianen ja Italian hallituksen näkemyksen mukaan asetuksen nro 261/1999 3 §:n 12 momenttia, joka koskee yleispalvelun piiriin kuulumattomien postipalveluiden tarjoajien velvollisuutta maksaa tukiosuus yleispalvelusta aiheutuvien kustannusten korvausrahastoon, ei sovelleta suoraan. Sen soveltaminen edellyttää, että AGCom vahvistaa nettokustannuksen; sen, että kyseisen palvelun tarjoajalle aiheutuva taloudellinen rasite on kohtuuton, ja kustannuksen rahoitusmuodon. Ne täsmentävät, että valtuutuksesta annetun asetuksen 11 §:n 1 momentin f kohdan ja 15 §:n 2 momentin mukaan tällaiseen rahastoon maksettavaa tukiosuutta arvioidaan tapauskohtaisesti ja maksuvelvollisuus edellyttää, että tarjotut palvelut ovat luonteeltaan yleispalvelun korvaavia; yleispalvelun ominaispiirteet puolestaan kehittyvät taloudellisten, teknisten ja sosiaalisten tekijöiden vaikutuksesta.

71.

Ne tuovat esiin, että direktiivin 97/67 9 artiklan 2 kohdan epäonnistuneesta sanamuodosta huolimatta kohdassa viitataan valtuutuksiin yleisesti eikä pelkästään 1 kohdassa tarkoitettuihin yleispalvelua koskeviin valtuutuksiin, vaikka kohtien vertaamisesta voi saada tällaisen vaikutelman. Säännöksen kirjaimellinen, systeeminen, looginen ja teleologinen tulkinta vahvistavat niiden mukaan tällaisen näkemyksen.

72.

Ranskan hallitus, joka osallistui suulliseen käsittelyyn vain vastatakseen näihin kahteen kysymykseen, esittää, että pikalähetysyritysten erityispiirteiden, niiden tarjoamiin palveluihin sisältyvän lisäarvon ja niiden palveluiden käyttötarkoituksen ja palveluiden hinnoittelun perusteella niitä ei pidä velvoittaa maksamaan tukiosuuksia korvausrahastoon.

73.

Komissio epäilee, ettei kysymyksiä voi ottaa tutkittavaksi, sillä se pitää niitä hypoteettisina: AGCom ei ole antanut toistaiseksi yhtään päätöstä, joka velvoittaisi tällaiset yritykset maksamaan tukiosuuksia korvausrahastoon. Muilta osin se on Poste Italianen ja Italian hallituksen kanssa samaa mieltä mahdollisuudesta liittää kyseiseen rahastoon yritykset, jotka tarjoavat yleispalvelun yhteydessä tarjottavat palvelut korvaavia palveluita.

74.

Komissio epäilee käsiteltävien ennakkoratkaisukysymysten olevan hypoteettisia, joten ennakkoratkaisupyynnön tämän osan tutkittavaksi ottaminen vaatii tarkastelua.

75.

Suullisessa käsittelyssä kävi ilmi, ettei AGCom ollut vielä päättänyt perustaa yleispalvelusta aiheutuvien kustannusten korvausrahastoa eikä se näin ollen ollut velvoittanut yhtään yritystä maksamaan siihen tukiosuuksia. ( 58 ) Jos asia on näin, mikä asian ratkaisevan tuomioistuimen on varmistettava, ennakkoratkaisupyynnön kolmas ja neljäs kysymys liittyvät lähtökohtaisesti tulevaisuuteen, joka on vielä epävarma, minkä vuoksi niitä ei voida ottaa tutkittavaksi. ( 59 )

76.

Kolmas ennakkoratkaisukysymys olisi kuitenkin tutkittava, jos siinä katsotaan esitettävän abstraktisella tavalla epäily direktiivin 97/67 ja sellaisten kansallisten oikeussääntöjen yhdenmukaisuudesta, joissa annetaan mahdollisuus määrätä (muttei pakoteta määräämään) myöhemmin yleisvaltuutuksen haltijoille velvollisuus maksaa tukiosuuksia korvausrahastoon.

77.

Esitän joka tapauksessa näkemykseni molemmista kysymyksistä, joihin voidaan vastata yhteisesti, siltä varalta, että unionin tuomioistuin päätyy hylkäämään tutkimatta jättämistä koskevan väitteen.

78.

Direktiivin 97/67 9 artiklan 2 kohdan soveltaminen yleisvaltuutuksiin on vahvistettu jo tuomiossa DHL Express (Austria). ( 60 ) Unionin tuomioistuin on todennut konkreettisesti, että direktiivin 97/67 9 artiklan 2 kohdan toisesta alakohdasta käy ilmi, että ilmaisulla ”valtuutukset” tarkoitetaan sekä kyseisen artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan valtuutuksia (yksittäiset) että sen 1 kohdan valtuutuksia (yleiset).

79.

Vaikka kyseiseen asiaan liittyvä ennakkoratkaisukysymys koski saman direktiivin 9 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan neljättä luetelmakohtaa, epäilys kohdistui ilmaisun ”valtuutukset” merkitykseen, jota unionin tuomioistuin analysoi kaikkien saman säännöksen luetelmakohtien osalta.

80.

Mitään lähtökohtaista estettä ei siis ole sille, että jäsenvaltiot asettavat yleisvaltuutuksen myöntämisen edellytykseksi tukiosuuden maksamisen korvausrahastoon.

81.

Tällaisen rahaston perustaminen direktiivin 97/67 7 artiklan 4 kohdassa mainituin edellytyksin on yksi jäsenvaltioiden käytettävissä olevista yleispalvelun rahoittamiskeinoista. Kuten olen jo todennut, viimeksi mainittu on todellisuudessa tasapainottava mekanismi direktiivillä 2008/6 toteutetussa markkinoiden vapauttamisen ja kilpailulle avaamisen prosessissa. Postipalveluiden tarjoajilta perittävällä maksulla pyritään tiettyyn toimijoiden väliseen yhdenvertaisuuteen velvoittamalla uudet tulokkaat, joihin ei kohdistu samoja rasitteita kuin yleispalvelun tarjoajiin, ( 61 ) maksamaan tukiosuuksia kyseiseen rahastoon ja osallistumaan näin yhteisvastuuperiaatteeseen perustuvien velvollisuuksien rahoittamiseen.

82.

Direktiivin 2008/6 johdanto-osan 27 perustelukappaleen mukaan postipalvelujen tarjoajia voidaan vaatia osallistumaan tällaisen rahaston rahoittamiseen. Kyseinen kohta käsittää tietenkin myös yleisvaltuutuksen saaneet toimijat. Riittää, että näiden valtuutusten nojalla tarjottavien postipalvelujen (joilla ”ei välttämättä tarvitse olla kaikkia yleispalvelun ominaispiirteitä”) voidaan katsoa olevan käyttäjän näkökulmasta ”riittävässä määrin [yleispalvelun] korvaavia”.

83.

Jos käyttäjä näkee postialan yrityksen tarjoaman palvelun vaihtoehtona yleispalvelun tarjoajan tarjoamalle palvelulle, voidaan päätellä palvelujen olevan keskenään korvaavia, minkä toistan riittävän siihen, että yritys velvoitetaan maksamaan tukiosuus korvausrahastoon. ( 62 )

84.

Italian lainsäädäntö, sellaisena kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin sen esittää, sopii nähdäkseni tähän malliin. Yhtäältä asetuksen nro 261/1999 6 §:n 1 bis momentissa ja 10 §:n 2 momentissa säädetään, että yleisvaltuutuksen haltijoiden on osallistuttava yleispalvelusta aiheutuvien kustannusten korvausrahastoon, jos ne tarjoavat yleispalvelun piiriin kuuluvia palveluja korvaavia palveluja.

85.

Toisaalta keskeinen lainsäädäntöön liittyvä seikka on se, että valtuutuksesta annetun asetuksen 11 §:n 1 momentin f kohdassa ja 15 §:n 2 momentissa säädetään täsmälleen samalla tavalla ( 63 ) velvollisuudesta maksaa tukiosuus kyseiseen rahastoon ja viitataan direktiivin 2008/6 johdanto-osan 27 perustelukappaleen vaatimuksiin. Nähdäkseni kansallisen oikeussäännön, jossa edellytetään täsmälleen samaa kuin kyseisessä direktiivissä määriteltäessä korvausrahaston rahoittamisvelvoitteen ulottuvuutta, ei voida katsoa olevan mainitun direktiivin vastainen.

86.

Näin ollen en havaitse näissä Italian lainsäädännön säännöksissä mitään ristiriitaa direktiivin 97/67 kanssa. Jos AGCom päättää tulevaisuudessa ottaa kyseisen mekanismin käyttöön ja vaatia tukiosuutta yhdeltä tai useammalta yritykseltä, on silloin – ei siis nyt – selvitettävä, missä määrin direktiiviin 97/67 perustuvat kriteerit täyttyvät.

87.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Tribunale Amministrativo Regionale per il Lazion esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: