—

vahvistamaan Euroopan keskuspankin (EKP), jota sen pääjohtaja Christine Lagarde edustaa, sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun seuraavista syistä:

—

velvoittamaan EKP:n, jota sen pääjohtaja edustaa, korvaamaan kantajalle toteutuneesta tappiosta ja saamatta jääneestä voitosta muodostuvan varallisuusvahingon, edellä mainitun aineettoman vahingon ja mahdollisuuden menettämisestä aiheutuneen vahingon, jotka on arvioitu kannekirjelmän asianomaisissa kohdissa ja alakohdissa ilmoitetuin perustein, maksamalla seuraavat rahamäärät: 1) 1 538 808,12 euroa varallisuusvahingon johdosta, 2) 500 000,00 euroa aineettoman vahingon johdosta, 3) eli näin ollen maksamaan yhteensä 2 038 808,12 euroa.

—

toissijaisesti määräämään kantajalle korvauksia velvoittamalla EKP, jota sen pääjohtaja edustaa, maksamaan sellaiset muut rahamäärät, joiden perusteet mahdollisesti vahvistetaan oikeudenkäynnin aikana tarvittaessa myös unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksensä 70 artiklan nojalla hankkiman asiantuntijalausunnon avulla

—

maksamaan lisäksi unionin yleisen tuomioistuimen kohtuullisiksi harkitsemat rahamäärät korvaukseksi mahdollisuuden menettämisestä aiheutuneesta vahingosta

—

maksamaan viivästyskorkoa laskettuna vahingon aiheuttaneen tapahtuman ajankohdasta 12.3.2020 alkaen aina korvauksen tosiasialliseen suorittamiseen asti

—

velvoittamaan vastaajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, joka perustuu SEUT 340 artiklan kolmannesta kohdasta ja Italian siviililain (Codice civile) 2043 §:stä johtuvaan EKP:n vastuuseen kantajalle aiheutuneesta varallisuusvahingosta ja aineettomasta vahingosta ja jossa hän ilmoittaa aiheutuneiden vahinkojen suuruudet.

2)

Toinen kanneperuste, joka koskee kantajalle väitetysti aiheutuneen varallisuusvahingon, henkisen kärsimyksen ja mahdollisuuden menettämisestä aiheutuneen vahingon kuvailua ja jossa hän selventää näiden vahinkojen suuruuden määrittämisessä sovellettuja periaatteita.

3)

Kolmas kanneperuste joka perustuu unionin tuomioistuinten oikeuskäytännössä ja erityisesti 28.10.2021 annetussa tuomiossa Vialto Consulting v. komissio, C-650/19 P, 9.2.2022 annetussa tuomiossa QI ym. v. komissio ja EKP, T-868/16, ja 21.1.2014 annetussa tuomiossa Klein v. komissio, T-309/10, esitettyihin periaatteisiin.

Kantaja kuvaa kanneperusteessa edellytykset, joiden on täytyttävä, jotta unionin toimielimelle syntyisi sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu Euroopan unionin kansalaista kohtaan, ja hän vetoaa siihen, että mainittujen edellytysten on todettava täyttyvän, kun otetaan huomioon teknisen asiantuntijan virallistetussa asiantuntijalausunnossaan, joka on kanteen liitteenä, tältä osin suorittama tarkastus, jossa vertaillaan unionin säännöksiä ja määräyksiä, jotka koskevat EKP:tä, sen elimiä ja tehtäviä.

Kantaja vetoaa unionin primaarioikeuden ja johdetun oikeuden säännösten ja määräysten rikkomisiin, joihin EKP hänen mukaansa on syyllistynyt sekä EKP:n pääjohtajan rikkomuksiin ja vallan väärinkäyttöön.

Hän vetoaa siihen, että EKP on pääjohtajansa edustamana 12.3.2020 rikkonut EUT-sopimuksen 2 lukuun, jonka otsikko on ”Rahapolitiikka”, sisältyvää 127 artiklaa, Euroopan keskuspankkijärjestelmän ja Euroopan keskuspankin perussäännön 3, 10, 11, 12, 13 ja 38 artiklaa sekä 19.2.2004 tehdyllä EKP:n päätöksellä hyväksytyn työjärjestyksen (1) 17.2 ja 17.3 artiklaa.

4)

Neljäs kanneperuste, jossa esitetään kantajalle aiheutuneen varallisuusvahingon (toteutunut vahinko ja saamatta jäänyt voitto) määrä ja perusteet sekä vahinkoa koskeva asiakirjaselvitys.

5)

Viides kanneperuste, jossa esitetään kantajalle aiheutuneen psyykkisen kärsimyksen ja hänen maineeseensa kohdistuneen vahingon sekä hänen henkilökohtaiseen ja ammatilliseen identiteettiinsä kohdistuneen vahingon määrä ja perusteet sekä näitä vahinkoja koskeva asiakirjaselvitys.

6)

Kuudes kanneperuste, jossa selvennetään, perustellaan ja esitetään presumptio sekä lasketaan todennäköisyys mahdollisuuden menettämisestä aiheutuneelle vahingolle, jonka osalta kantaja vaatii, että sen määrä vahvistetaan kohtuulliseksi.

7)

Seitsemäs kanneperuste, joka perustuu unionin tuomioistuinten oikeuskäytännössä, joka koskee unionin toimielinten unionin kansalaisille aiheuttamaa henkistä kärsimystä, erityisesti 12.9.2007 annetussa tuomiossa Combescot v. komissio, T-250/04, esitettyihin periaatteisiin.