a)

Unionin yleinen tuomioistuin on vedonnut siihen, että ”komissiolle – – EVM-sopimuksen yhteydessä annettuihin tehtäviin ei sisälly omaa päätöksentekovaltaa, ja – – näiden kahden toimielimen saman sopimuksen puitteissa suorittamat toimet sitovat ainoastaan EVM:ää” (1), arvioimatta lainkaan sen oikeudellisen ehdotuksen vaikutusta, jonka se on hyväksynyt väitteen perusteella 48 kohdassa ja jonka mukaan komissiolla ”oli edelleen tosiasiallinen SEUT 136 artiklan 3 kohdan mukainen kattava päätöksentekotehtävä sen toimivaltansa mukaisesti, joka sillä on SEU 17 artiklan nojalla toimia sinä [unionin] toimielimenä, jonka tehtävänä on huolehtia [EVM-sopimuksen nojalla hyväksyttyjen toimien] yhteensopivuudesta unionin oikeuden kanssa”.

b)

Tuomiossa Pringle (2), johon unionin yleinen tuomioistuin on vedonnut (3), katsotaan, että komission ja EKP:n toimet sitovat ainoastaan EVM:ää (4); unionin tuomioistuin on kuitenkin huomauttanut muun muassa (5) kyseisen tuomion 164 kohdassa, että ”komissiolle EVM-sopimuksessa annetut tehtävät mahdollistavat sen, että se voi EVM-sopimuksen 13 artiklan 3 ja 4 kohdassa määrätyllä tavalla valvoa sitä, että EVM:n tekemät yhteisymmärryspöytäkirjat sopivat yhteen unionin oikeuden kanssa”, ja 174 kohdassa, että ”kyseisen sopimuksen 13 artiklan 3 kohdan mukaan vakaustuen saamista pyytävän jäsenvaltion kanssa neuvoteltavan yhteisymmärryspöytäkirjan on – – oltava kaikilta osin unionin oikeuden – – mukainen”.

c)

Ilmaisua ”unioniin kohdistettu vahingonkorvausvaatimus, joka perustuu pelkkään sellaisen toimen tai menettelyn lainvastaisuuteen, jota unionin toimielin tai sen henkilöstö ei ole toteuttanut, on jätettävä tutkimatta” (6) on sovellettu arvioimatta valittajan vastauskirjelmään sisältyvää väitettä, jonka mukaan ”– – EKP:n [on täytynyt] toimia [unionin toimielimenä], sillä EVM ei voinut laillisesti valvoa tehokkaasti unionin oikeuden mukaisia pakkotoimia, joissa ’uhkavaatimus’ hyväksytään ja/tai menetellään ja/tai toimitaan sen mukaisesti. Nämä pakkotoimet kuuluvat yksinomaan EKP:n toimivaltaan – – ja niiden tehokasta valvontaa ei voitu luovuttaa unionin oikeuden nojalla.”

d)

”Menettelynä, jonka väitetään aiheuttaneen kyseessä olevan vahingon, on komission toimimattomuus yhteisymmärryspöytäkirjan allekirjoituksen yhteydessä – –. Yhteisymmärryspöytäkirja kuitenkin allekirjoitettiin kantajan – – talletuksen arvon alenemisen jälkeen. Arvo nimittäin aleni [29.3.2013 toteutettujen toimenpiteiden] tullessa voimaan – –. Niinpä kantajan ei voida katsoa kyenneen osoittamaan riittävän varmasti, että vahinko, jota hän katsoo kärsineensä, tosiasiassa aiheutui komission väitetystä toimimattomuudesta” (7). Tässä ehdotuksessa ei oteta huomioon määräyksen 41 kohdassa mainittua kantajan väitettä eli sitä, että ”juuri [Kyproksen tasavallalle] 26.4.2013 myönnettyyn rahoitusapuvälineeseen liitetyt ehdot ja tapa, jolla komissio ja EKP niitä vaativat, ovat aiheuttaneet kantajan vahingon, josta hän vaatii korvausta [SEUT] 268 ja SEUT 340 artiklan nojalla”. Tapaan, jolla näitä ehtoja on vaadittu, on kuulunut se, että komissio ei ole varmistanut sitä, että ehdot olivat unionin oikeuden mukaisia, ja EKP:n uhkavaatimus siitä, että se keskeyttää eurojen toimittamisen Kyprokselle, mitkä olivat sellaisia jatkuvia tekoja tai tekemättä jättämisiä, jotka alkoivat 15.3.2013 ja päättyivät ehtojen noudattamiseen 29.3.2013.

e)

Yhteisymmärryspöytäkirjan sisältö on riitautettu sillä perusteella, että siinä on viitattu sellaisten ehtojen, jotka ovat mahdollisesti saaneet alkunsa ennen kantajan talletuksen arvon alenemista, aikaisempaan noudattamiseen, mitä unionin yleinen tuomioistuin ei ole arvioinut menettelyn osana.

f)

”Tapauksissa, joissa menettely, jonka väitetään aiheuttaneen vahingon, perustuu toimimattomuuteen, on erityisen tarpeellista varmistua siitä, että vahinko on tosiasiassa aiheutunut väitetystä toimimattomuudesta eikä sitä ole voinut aiheuttaa muu menettely kuin se, josta vastaajana olevaa toimielintä syytetään”; ks. määräys Portela v. komissio (8). Toisin sanoen ”vaikka” (9) komissio olisi noudattanut velvollisuuttaan varmistaa, että ehdot olivat unionin oikeuden mukaisia, tällä ei olisi ollut mitään merkitystä, sillä ”yhteisymmärryspöytäkirja – – allekirjoitettiin kantajan BoC:ssä olleen talletuksen arvon alenemisen jälkeen” (10). Unionin yleinen tuomioistuin ei ole tässäkään yhteydessä arvioinut valittajan esittämiä väitteitä; ks. edellä d ja e alakohta.

g)

Lisäksi ja toissijaisesti unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt tosiseikkoja koskevan virheen, kun se on katsonut, että yhteisymmärryspöytäkirja allekirjoitettiin sen jälkeen, kun talletusten arvo oli alentunut kaikissa tapauksissa. BoC:n tapauksessa viimeinen arvon aleneminen on tapahtunut vasta sen jälkeen, kun yhteisymmärryspöytäkirja allekirjoitettiin 26.4.2013, eli kesäkuun 2013 lopussa.