1

Valituksellaan Planet AE Anonymi Etaireia Parochis Symvouleftikon Ypiresion vaatii kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen määräyksen Planet v. komissio (T‑489/12, EU:T:2013:496, jäljempänä valituksenalainen määräys), jolla unionin yleinen tuomioistuin jätti tutkittavaksi ottamisen edellytysten selvän puuttumisen vuoksi tutkimatta sen nostaman SEUT 272 artiklaan ja SEUT 340 artiklan ensimmäiseen kohtaan perustuvan kanteen, jossa vaadittiin toteamaan, että Euroopan komissio oli rikkonut useita sen kanssa tekemiään sopimuksia hylkäämällä sen palveluksessa oleviin ylempiin toimihenkilöihin kohdistuvat henkilöstökustannukset ja että nämä kustannukset olivat tukikelpoisia eikä niiden määrää sen vuoksi ollut palautettava komissiolle.

2

Asian tausta on selostettu valituksenalaisen määräyksen 1–22 kohdassa seuraavasti:

3

Valittaja nosti unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 8.11.2012 jättämällään kannekirjelmällä SEUT 272 artiklaan ja SEUT 340 artiklan ensimmäiseen kohtaan perustuvan kanteen, jossa vaadittiin toteamaan, että komissio oli rikkonut useita sen kanssa tekemiään sopimuksia hylkäämällä riidanalaiset kustannukset ja että nämä kustannukset olivat tukikelpoisia eikä niiden määrää siten ollut palautettava komissiolle.

4

Komissio teki 24.1.2013 oikeudenkäyntiväitteen unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 114 artiklan 1 kohdan perusteella. Valittaja toimitti 11.3.2013 huomautuksensa komission oikeudenkäyntiväitteestä.

5

Valituksenalaisella määräyksellä unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi komission oikeudenkäyntiväitteen katsoen, ettei valittajalla ollut kanteensa nostamispäivänä konkreettista ja ajankohtaista oikeussuojan tarvetta.

6

Valittaja vaatii, että unionin tuomioistuin

7

Komissio vaatii, että unionin tuomioistuin hylkää valituksen selvästi perusteettomana.

8

Valittaja väittää ainoassa valitusperusteessaan, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan valituksenalaisen määräyksen 31–35, 37, 38, 42–45 ja 50 kohdassa, ettei valittajalla ollut konkreettista ja ajankohtaista oikeussuojan tarvetta SEUT 272 artiklaan ja SEUT 340 artiklan ensimmäiseen kohtaan perustuvan kanteensa nostamispäivänä.

9

Valittaja katsoo, että oikeussuojan tarve, jota edellytetään unionin yleisessä tuomioistuimessa nostetun kaltaiselta SEUT 272 artiklaan ja SEUT 340 artiklan ensimmäiseen kohtaan perustuvalta vahvistuskanteelta, jossa vaaditaan toteamaan sopimussuhteeseen perustuva unionin vastuu, on sisällöltään erilainen kuin oikeussuojan tarve, jota edellytetään unionin oikeuteen sisältyviltä muilta kanteilta kuten kumoamiskanteelta ja korvauskanteelta.

10

Valittajan mukaan tällaiselta sopimussuhteeseen perustuvan unionin vastuun toteamista koskevalta vahvistuskanteelta edellytettävä oikeussuojan tarve on olemassa, kun sopimuskumppanin tai sen valtuutetun edustajan on todettu kiistäneen vakavasti, järjestelmällisesti ja toistuvasti sopimukseen perustuvan oikeuden siten, että syntyy järkevä epäily kyseisen osapuolen oikeuden olemassaolosta, laajuudesta ja vapaasta käyttämisestä. Näin ollen tällaiselta sopimussuhteeseen perustuvaa vastuuta koskevalta kanteelta edellytettävä oikeussuojan tarve ei valittajan mukaan edellytä sitä, että komissio olisi toteuttanut asianomaiselle epäedullisen lopullisen toimen tai että vahinko olisi toteutunut.

11

Tässä tapauksessa valittaja katsoo, ettei sen oikeussuojan tarve ole hypoteettinen vaan täysin konkreettinen ja ajankohtainen, koska komission esittämät toistuvat kiistämiset ovat aiheuttaneet epävarmuuden valittajan oikeudesta kirjata ylempien toimihenkilöiden palkat tukikelpoisiksi kustannuksiksi.

12

Näiden periaatteiden valossa valittaja katsoo, että unionin yleinen tuomioistuin on menetellyt virheellisesti soveltaessaan valituksenalaisen määräyksen 34 kohdassa, luettuna yhdessä sen 45, 35, 37, 38 ja 42 kohdan kanssa, kumoamiskanteen nostamisen edellytyksenä olevaa oikeussuojan tarpeen kriteeriä eli vaatimusta lopullisen toimen olemassaolosta. Valittaja katsoo myös, että unionin yleinen tuomioistuin on menetellyt virheellisesti soveltaessaan valituksenalaisen määräyksen 42–44 kohdassa korvauskanteen nostamisen edellytyksenä olevaa oikeussuojan tarpeen kriteeriä eli vaatimusta varmuudella olemassa olevasta vahingosta.

13

Valittaja katsoo, että unionin yleinen tuomioistuin on menetellyt virheellisesti katsoessaan valituksenalaisen määräyksen 50 kohdassa, että valittajalla voi olla konkreettinen ja ajankohtainen oikeussuojan tarve vasta komission annettua takaisinperintämääräyksen tai muun toimen. Tämä vaatimus aiheuttaa yksityisille pitkäaikaisen oikeudellisen epävarmuuden, koska näiden on pakko odottaa takaisinperintämääräyksen antamista, vaikka komissio on jo kiistänyt niiden sopimukseen perustuvan oikeuden vakavasti, toistuvasti ja järjestelmällisesti.

14

Komissio katsoo, ettei unionin yleinen tuomioistuin ole tehnyt minkäänlaista oikeudellista virhettä katsoessaan, ettei valittajalla ollut konkreettista ja ajankohtaista oikeussuojan tarvetta sinä päivänä, jona se nosti SEUT 272 artiklaan ja SEUT 340 artiklan ensimmäiseen kohtaan perustuneen kanteensa, jossa vaadittiin sopimusvelvoitteiden laiminlyönnin toteamista.

15

Ensinnäkin komissio vetoaa siihen, ettei unionin yleinen tuomioistuin ole perustanut valituksenalaista määräystä kumoamiskanteiden tutkittavaksi ottamisen edellytyksiin. Unionin yleinen tuomioistuin ei varsinkaan ole perustanut arviointiaan SEUT 263 artiklassa tarkoitetun asianosaiselle vastaisen toimen puuttumiseen.

16

Toiseksi komissio huomauttaa, ettei se ole kiistänyt valittajan sopimukseen perustuvia oikeuksia, sillä se ei ole antanut takaisinperintämääräystä vaatiakseen riidanalaisten kustannusten määrän palauttamista. Tältä osin komissio muistuttaa, että valittajan kanssa tehtyjen riidanalaisten sopimusten II.29 artiklan 1 kohdassa määrätään, että ”näiden tilintarkastusten tulosten mukaisesti komissiolle mahdollisesti maksettavat määrät voidaan periä”. Tämän määräyksen mukaan epäedullisen lopullisen kertomuksen laatimisesta ei automaattisesti seuraa riidanalaisten kustannusten takaisinperintä, koska niiden takaisinmaksun vaatiminen tai vaatimatta jättäminen jää komission toimivaltaisten yksikköjen harkintavaltaan. Sitä, että yksi komission sisäisistä yksiköistä on laatinut epäedullisen kertomuksen, ei tässä tapauksessa voida pitää valittajan sopimukseen perustuvien oikeuksien kiistämisenä sitä suuremmalla syyllä, kun tilintarkastusmenettely ei ollut edes päättynyt. Komissio toteaa lopullisena näkemyksenään, ettei sopimuspuolten välillä vielä ole oikeusriitaa, koska kumpikaan niistä ei ole ryhtynyt konkreettisiin toimenpiteisiin saattaakseen pakottavasti sovellettavaksi sopimusehdon, josta asianosaiset olisivat erimielisiä.

17

Kolmanneksi komissio katsoo, ettei siitä, ettei se ole vielä antanut veloitusilmoitusta, aiheudu mitään kielteisiä seurauksia valittajalle. Tämä tilanne ei aiheuta minkäänlaista oikeudellista epävarmuutta, koska komission oikeus takaisinmaksun vaatimiseen vanhentuu sopimuksiin sovellettavien kansallisen oikeuden säännösten mukaisesti ja mahdollinen takaisinperintämääräys kuuluisi tuomioistuinten harjoittaman täysimääräisen valvonnan piiriin.

18

Aluksi on syytä todeta, että valittaja on unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 8.11.2012 jättämällään kannekirjelmällä nostanut muun muassa SEUT 272 artiklaan perustuvan vahvistuskanteen. Kuten nimittäin julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 16 kohdassa todennut, valittajan unionin yleisessä tuomioistuimessa nostamassa kanteessa ei vaadittu komissiolta suoritusta vaan unionin tuomioistuimia vaadittiin vahvistamaan valittajan oikeus pitää rahamäärät, jotka komissio oli jo maksanut riidanalaisten sopimusten perusteella.

19

Koska valittajan unionin yleisessä tuomioistuimessa nostama kanne on luonteeltaan vahvistuskanne, on selvitettävä, ovatko unionin tuomioistuimet toimivaltaisia tutkimaan tämäntyyppisiä kanteita, ja tämä on tehtävä siitä huolimatta, ettei komissio ole tehnyt väitettä unionin yleisen tuomioistuimen toimivallan puuttumisesta asiaa siellä käsiteltäessä eikä myöskään tässä muutoksenhakumenettelyssä.

20

Tuomioistuinten on nimittäin tutkittava unionin tuomioistuinten itsensä toimivaltaa koskeva kysymys omasta aloitteestaan, vaikkei mikään asianosainen olisi pyytänyt niitä tekemään sitä (ks. vastaavasti tuomio Saksa v. korkea viranomainen, 19/58, EU:C:1960:19, s. 488 ja tuomio Ferriera Valsabbia ym. v. komissio, 154/78, 205/78, 206/78, 226/78–228/78, 263/78, 264/78, 31/79, 39/79, 83/79 ja 85/79, EU:C:1980:81, 7 kohta). Asianosaisia on sitä paitsi kehotettu esittämään huomautuksensa tästä unionin tuomioistuimen omasta aloitteestaan esiin ottamasta kysymyksestä.

21

Tältä osin unionin tuomioistuimella on jo ollut tilaisuus katsoa, että vaikka unionin tuomioistuimen saattaa SEUT 272 artiklaan perustuvan välityslausekkeen nojalla olla ratkaistava oikeusriita soveltamalla sopimukseen sovellettavaa kansallista oikeutta, sen toimivaltaa kyseistä sopimusta koskevan oikeusriidan ratkaisemiseen on arvioitava pelkästään tämän artiklan ja välityslausekkeen määräysten perusteella eikä unionin tuomioistuimelle voi esittää väitettä siitä, että kansallisen oikeuden säännökset olisivat esteenä sen toimivallalle (tuomio komissio v. Zoubek, 426/85, EU:C:1986:501, 10 kohta ja tuomio komissio v. Feilhauer, C‑209/90, EU:C:1992:172, 13 kohta).

22

SEUT 272 artiklan mukaisesti, luettuna yhdessä SEUT 256 artiklan kanssa, unionin yleisellä tuomioistuimella on toimivalta ratkaista ensimmäisenä oikeusasteena asia unionin tekemässä tai sen puolesta tehdyssä julkis- tai yksityisoikeudellisessa sopimuksessa olevan välityslausekkeen nojalla.

23

Edellä todetusta seuraa, että SEUT 272 artikla on erityismääräys, jonka perusteella asia voidaan saattaa unionin tuomioistuinten käsiteltäväksi julkis- tai yksityisoikeudellisen sopimuksen osapuolten laatiman välityslausekkeen nojalla ja ilman unionin tuomioistuimissa nostettavan kanteen luonteeseen liittyviä rajoituksia.

24

On kuitenkin tarkistettava, perustaako riidanalaisiin sopimuksiin sisällytetty välityslauseke tässä tapauksessa unionin yleiselle tuomioistuimelle toimivallan ratkaista valittajan nostama vahvistuskanne.

25

Riidanalaisten sopimusten 13 artiklaan sisällytetyn välityslausekkeen mukaan toimivalta unionin ja sopimuspuolten välisten tämän sopimuksen pätevyyttä, soveltamista tai tulkintaa koskevien erimielisyyksien ratkaisemiseen on tapauksen mukaan unionin yleisellä tuomioistuimella tai unionin tuomioistuimella. Tästä seuraa, ettei myöskään tämä välityslauseke rajoita unionin yleisen tuomioistuimen tai unionin tuomioistuimen toimivaltaa kanteen luonteen perusteella.

26

Sanamuotonsa perusteella tämä välityslauseke voi siten perustaa unionin yleiselle tuomioistuimelle tai unionin tuomioistuimelle toimivallan ratkaista nyt kyseessä olevan kaltainen vahvistuskanne, joka koskee unionin ja valittajan välistä erimielisyyttä kyseisten sopimusten pätevyydestä, soveltamisesta tai tulkinnasta.

27

Tältä osin ei liene epäselvää, että valittajan unionin yleisessä tuomioistuimessa nostama kanne koski riidanalaisten sopimusten tulkintaa ja erityisesti riidanalaisten kustannusten tukikelpoisuutta näiden sopimusten perusteella.

28

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi kuitenkin valituksenalaisen määräyksen 33 kohdassa, ettei valittaja ollut osoittanut, että sen kanne olisi sen nostamispäivänä perustunut konkreettiseen ja ajankohtaiseen oikeussuojan tarpeeseen.

29

Valittaja katsoo, että näin menetellessään unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen, koska vahvistuskanteen yhteydessä tällaisen tarpeen syntymiseen riittää, että yksi sopimuspuolista kiistää sopimukseen perustuvan oikeuden vakavasti, järjestelmällisesti ja toistuvasti ja aikaansaa siten yhdelle sopimuskumppaneista epävarmuuden tämän oikeuden olemassaolosta tai laajuudesta. Tässä tapauksessa tämä edellytys täyttyy, koska komissio on vakavasti, järjestelmällisesti ja toistuvasti kiistänyt valittajan oikeuden saada korvaus riidanalaisista kustannuksista.

30

Komissio katsoo tämän tuomion 16 kohdassa yhteenvetona esitetyin perustein, ettei se ole kiistänyt valittajan sopimukseen perustuvia oikeuksia. Komissio vetoaa pääasiallisesti siihen, että sinä päivänä, jona valittaja nosti kanteensa unionin yleisessä tuomioistuimessa, komissio ei vielä ollut vaatinut riidanalaisten kustannusten määrän palauttamista antamalla veloitusilmoituksen, näiden kustannusten tukikelpoisuus oli vielä keskeneräisen tilintarkastusmenettelyn kohteena eikä tilintarkastuksesta laadittavalla loppukertomuksella missään tapauksessa olisi komission perintäyksikköjä velvoittavaa vaikutusta riidanalaisten sopimusten II.29 artiklan 1 kohdan mukaan.

31

Tältä osin on syytä muistuttaa, että kantajan oikeussuojan tarpeen on kanteen kohteen kannalta oltava olemassa kannetta nostettaessa uhalla, että kanne jätetään muuten tutkimatta (ks. analogisesti ja kumoamiskanteen osalta tuomio Wunenburger v. komissio, C‑362/05 P, EU:C:2007:322, 42 kohta ja tuomio Cañas v. komissio, C‑269/12 P, EU:C:2013:415, 15 kohta).

32

Valituksenalaisen määräyksen 34 kohtaan sisältyvien unionin yleisen tuomioistuimen toteamusten mukaan kyseisen kanteen nostamispäivänä komission toimivaltainen yksikkö ei vielä ollut esittänyt minkäänlaisia vaatimuksia kustannuksista riidanalaisten sopimusten perusteella maksettujen ennakkojen palauttamisesta. Lisäksi unionin yleinen tuomioistuin täsmensi valituksenalaisen määräyksen 35 kohdassa, että riidanalaisten kustannusten tukikelpoisuus oli tilintarkastusmenettelyn kohteena ja että tilintarkastusmenettely on pelkästään ennakoiva ja valmisteleva menettely, joka on erillinen siitä menettelystä, joka saattaa mahdollisesti johtaa takaisinperintään, josta siinä tapauksessa huolehtivat komission operatiiviset yksiköt.

33

Sitä paitsi valituksenalaisen määräyksen 36–39 kohdasta ilmenee, ettei tämä tilintarkastusmenettely ollut vielä päättynyt sinä päivänä, jona valittaja nosti kanteensa, ja että tilintarkastuksesta huolehtinut komission yksikkö jatkoi tuon päivän jälkeenkin yhteydenpitoa valittajan kanssa kyseisen tilintarkastuksen ennakkopäätelmien mahdollisesta tarkistamisesta.

34

Tämän tuomion 32 ja 33 kohdassa toistetut seikat huomioon ottaen valittajalla ei ole perustetta väittää, että sillä olisi ollut konkreettinen ja ajankohtainen oikeussuojan tarve unionin yleisessä tuomioistuimessa käsitellyn kanteensa nostamispäivänä.

35

Kun riidanalaisten kustannusten tukikelpoisuus nimittäin oli vielä tilintarkastusmenettelyn kohteena eikä tämän menettelyn loppukertomuksella missään tapauksessa ollut komission perintäyksikköjä velvoittavaa vaikutusta, on todettava, ettei komissio ollut vielä määrittänyt lopullisesti niitä kustannuksia, joiden se ei katsonut olevan tukikelpoisia riidanalaisten sopimusten asiaa koskevien määräysten perusteella. Siten oli vielä epävarmaa, saattoivatko nämä kustannukset todella johtaa komission esittämään takaisinmaksuvaatimukseen ja jos niin miltä osin. Näin ollen valittajalla ei ollut oikeussuojan tarvetta kanteensa nostamispäivänä.

36

Edellä todetusta seuraa, ettei unionin yleinen tuomioistuin ole tehnyt oikeudellista virhettä katsoessaan, ettei valittajalla ollut konkreettista ja ajankohtaista oikeussuojan tarvetta kanteensa nostamispäivänä.

37

Kaikesta edellä todetusta seuraa, ettei perustetta, johon valittaja on vedonnut valituksensa tueksi, voida hyväksyä ja valitus on näin ollen hylättävä kokonaisuudessaan.

38

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdan mukaan unionin tuomioistuin tekee ratkaisun oikeudenkäyntikuluista, jos valitus on perusteeton. Saman työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan, jota sovelletaan sen 184 artiklan 1 kohdan nojalla valituksen käsittelyyn, asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

39

Koska komissio ei ole vaatinut valittajan velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikuluja, valittaja ja komissio vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (viides jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: