28.6.2005   

FI

Euroopan unionin virallinen lehti

C 157/1

1.1

Vakuutussopimuksen tekoa ja voimassaoloa säätelevät perusperiaatteet vaihtelevat EU:n kunkin jäsenvaltion oikeusjärjestyksestä riippuen, vaikka niillä on yhteinen alkuperä ja sopimusten rakenteissa on huomattavia yhtäläisyyksiä.

1.2

Koska vakuutussopimukset ovat sisämarkkinoiden toimintaa ajatellen olennainen tekijä, sillä ne lisäävät ammattilaisten ja kuluttajien välisten kaupallisten suhteiden turvallisuutta, jäsenvaltioiden lainsäädännössä vallitsevat, vakuutussopimuksen olennaisia seikkoja koskevat toisistaan poikkeavat säännökset saattavat muodostaa esteitä sisämarkkinoiden toteutumiselle ja vaikeuttaa kyseisen rahoitusvälineen markkinointia yli rajojen.

1.3

Tämän oma-aloitteisen lausunnon tavoitteena onkin kiinnittää jäsenvaltioiden ja yhteisön toimivaltaisten viranomaisten huomio seuraaviin välttämättömiin ja aiheellisiin seikkoihin:

1.4

Ryhdyttäessä laatimaan käsillä olevaa oma-aloitteista lausuntoa pidettiin erittäin tärkeänä yhteistyötä vakuutussopimusoikeuden uudelleen määrittelemistä tutkivan ryhmän Restatement of European Insurance Contract Law jäsenten kanssa ja heidän osallistumistaan lausunnon valmistelutyöhön. Tutkimusryhmän johtajana ja koordinaattorina toimii Innsbruckin yliopiston emeritusprofessori Fritz Reichert-Facilides, ja se koostuu 15 EU-maan merkittävistä oikeusoppineista sekä vakuutusoikeuden asiantuntijoista.

1.4.1

Professori Reichert-Facilides otti yhteistyöpyynnön välittömästi ilomielin vastaan ja lupautui toimimaan esittelijän asiantuntijana. Tähän liittyen hän laati alustavan muistion (Position Paper 1).

1.4.2

Professori Reichert-Facilides menehtyi kuitenkin yllättäen kesken lausunnon valmistelua.

1.4.3

Professori Reichert-Facilidesin akateemisessa työssään osoittama jatkuva kiinnostus vakuutusasioihin sekä hänen Restatement-hankkeensa antavat oikeutetusti aiheen viitata häneen käsillä olevassa lausunnossa. Haluaisin erityisesti kiittää häntä arvokkaasta ja sinnikkäästä työstä sekä ilmaista osanottoni hänen poismenonsa johdosta.

1.4.4

Edellä esitetyn vuoksi on perusteltua siteerata tässä yhteydessä professori Reichert-Facilidesin laatiman muistion (Position Paper 1) keskeisiä osia. Muistio on laadittu johdatukseksi lausunnon taustamateriaaliin, ja se lienee yksi professori Reichert-Facilidesin viimeisistä kirjallisista töistä.

1.5

Lausuntoa valmisteltaessa järjestettiin useita kokouksia Euroopan komissiossa vakuutusalaa ja sisämarkkinoiden toteuttamista käsittelevien virkamiesten kanssa. Kokouksiin osallistui myös Euroopan vakuutuskomitean ja Euroopan kuluttajaliiton BEUC:n edustajia. Tarkoituksena oli kerätä näkemyksiä, reaktioita sekä asiaa koskevia ehdotuksia.

1.6

Lisäksi päätettiin laatia kyselylomake, joka lähetettiin useille jäsenvaltioiden ja yhteisön asianomaisille julkisille ja yksityisille tahoille. Samalla päätettiin järjestää myös kuulemistilaisuus, jonka kohderyhmänä olivat huomattavimmat sidosryhmät (vakuutuksenantajat, elinkeinonharjoittajat ja muut ammattilaiset sekä kuluttajat) sekä eri maita ja erilaisia oikeusjärjestelmiä edustavat vakuutusoikeuteen erikoistuneet juristit ja yliopistoväki.

1.7

Lausunnossa esitellään pääpiirteissään edellä mainittuun kyselylomakkeeseen tulleet vastaukset sekä 16. huhtikuuta 2004 järjestetyn kuulemistilaisuuden aikana esiin tulleet reaktiot ja ehdotukset.

2.1

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun ETSK käsittelee vakuutuskysymyksiä. ETSK:n laatimassa oma-aloitteisessa lausunnossa aiheesta ”Kuluttajat vakuutusmarkkinoilla” (1) kiinnitettiin huomiota ehdotukseen neuvoston direktiiviksi vakuutussopimuksia koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta (2). Ehdotetun direktiivin tarkoituksena oli yhdenmukaistaa tietyt vakuutussopimusoikeuden perussäännöt. Komitean lausunnossa pahoiteltiin sitä, ettei komissio ollut toistaiseksi aikonut käsitellä asiaa ”siitäkään huolimatta, että sekä vakuutusalan toimijat että kuluttajajärjestöt ovat yleisesti sitä mieltä, että juuri vakuutussopimuksia koskevien yhteisön sääntöjen puuttuminen (lain sisällön vähimmäismuotoinen yhdenmukaistaminen) estää alan yhtenäismarkkinoiden toteutumisen käytännössä ja hankaloittaa markkinoita.” (3)

2.1.1

Tuonnempana lausunnossa komitea painotti, että yksi suurimmista vakuutusalan yhtenäismarkkinoiden toteutumisen tiellä olevista esteistä on ”yhdenmukaisen materiaalioikeuden puuttuminen, toisin sanoen Euroopan unionilla ei ole vakuutussopimusoikeutta koskevia vähimmäissäännöksiä.” (4)

2.1.2

Toisaalta komitea kiinnitti huomiota siihen, että ”yhteisön tasolla ei ole minkäänlaista lainsäädäntökehystä, jossa määriteltäisiin yleisesti etenkin muiden kuin henkivakuutusten sopimuksenteon avoimuussäännöt tai jossa vakuutusten kohtuuttomat yleiset sopimusehdot olisi luokiteltu erikseen saati sitten määritelty hyvän tavan mukaiset yleiset periaatteet tai erityisesti vakuutussopimusten tasapainoa koskevat periaatteet.” (5)

2.1.3

Asia on ilmaistu tarkemmin seuraavasti: ”Kun kukin jäsenvaltio sääntelee edellä mainittuja seikkoja omalla tavallaan tai jättää antamatta asiaa koskevia määräyksiä eikä säännöksiä ole olemassa (jolloin markkinat jäävät kokonaan oman onnensa nojaan kilpailun ollessa kaikkea muuta kuin täydellistä ja toisen osapuolen pyrkiessä sopimaan asioista toisen vahingoksi), ajaudutaan tilanteeseen, jossa käytännössä samanlaisiin tilanteisiin on yhtenäismarkkinoilla lukuisia eri ratkaisutapoja. Näin tapahtuu varsinkin rajatylittävässä liiketoiminnassa, joka käy entistä helpommaksi ’tietoyhteiskunnan’ toteutumisen myötä.” (6)

2.1.4

Komitea tarkasteli aloja, jotka sen käsityksen mukaan olisi mahdollista tai aiheellista yhdenmukaistaa. Lausunnon päätelmissä kiinnitettiin komission ja jäsenvaltioiden huomiota siihen, että ”komission vuonna 1979 tekemää direktiiviehdotusta vakuutusalan lainsäädännön vähimmäistason yhdenmukaistamisesta on syytä tarkistaa läheisyysperiaatteen valossa” (7). Komitea kehotti komissiota tekemään kaikkensa määritelläkseen vakuutussopimuksiin sovellettavat vähimmäisvaatimukset yhteisön tasolla (direktiiviehdotus). (8)

2.2

Toisaalta sekä kuluttajajärjestöt että vakuutusalan ammattilaisten organisaatiot ovat jo kauan sitten todenneet, että vakuutussopimusoikeutta on yhdenmukaistettava.

2.2.1

Jo vuonna 1986 European Consumer Law Group (ECLG) kiinnitti huomiota siihen, että yhteisössä on ryhdyttävä tietyssä määrin yhdenmukaistamaan vakuutussopimuksia koskevaa lainsäädäntöä, ja osoitti yksityiskohtaisesti ne vakuutussopimussuhteisiin liittyvät seikat, jotka ryhmän käsityksen mukaan olisi aihetta yhdenmukaistaa. (9)

2.2.2

Myös BEUC on ainakin vuodesta 1994 alkaen esittänyt, että olisi syytä luoda perusluonteiset oikeuspuitteet, joissa käsiteltäisiin vakuutussopimusten keskeisimpiä kohtia ja jotka muodostaisivat vähimmäismääräisen yhteisen oikeusperustan.

2.2.3

Useat kuluttajia edustavat järjestöt ilmaisivat joulukuussa 1998 samantapaisen kannan.

2.2.4

Euroopan vakuutuskomitea (Comité Européen des Assurances, CEA) kommentoi äskettäin komission tiedonantoa Euroopan sopimusoikeuden yhtenäistämisestä ja tähdensi komission olevan oikeassa todetessaan, että kuluttajien kanssa tehtyjä vakuutussopimuksia sääntelevien kansallisten säädösten moninaisuus muodostaa esteen vakuutusalan rajatylittävän liiketoiminnan kehittämiselle. CEA huomautti vielä, että ”yhdenmukaistetuksi” sanotussa yhteisön säännöstössä vakuutussopimusoikeuteen sovellettaviin eri teksteihin sisältyvien säännösten lukumäärä ja monimutkaisuus aiheuttaa todellisia ongelmia.

2.2.4.1

CEA luetteli useita tapauksia, joissa samanlaiset tai perusteettomasti erilaiset säännökset toistetaan tarpeettomasti vakuutusalaan sovellettavissa yhteisön teksteissä. Lopuksi CEA totesi kannattavansa tätä yhteisön säännöstön parantamishanketta, kunhan ensin tarkastellaan asianmukaisesti hankkeen kustannuksia ja hyötyjä sekä kuullaan kaikkia sidosryhmiä ja keskitytään yhtenäismarkkinoiden tiellä oleviin esteisiin. (10)

2.3

Komissio on puolestaan korostanut tiedonannoissaan ”Euroopan sopimusoikeus” (11) ja ”Euroopan sopimusoikeuden yhtenäistäminen — Toimintasuunnitelma” (12), että kysyttäessä asiaa useilta tahoilta ne ovat todenneet vakuutusoikeuden olevan yksi rahoituspalvelualan ongelmallisimmista osa-alueista, koska jäsenvaltioiden soveltamat ”säännökset eroavat toisistaan”, ja siksi olisi otettava huomioon, että alan ”edelleen lähentämistä voidaan tarvita tasapainottamaan kansallisten säännösten parempaa yhdenmukaisuutta sekä innovaatioiden ja tuotevalikoimien ylläpitoa”, ja asetettava etusijalle ”paremman sääntelyn toimintasuunnitelman jatkotoimet” (13).

2.4

Euroopan parlamentti pitää edellä mainittua toimintasuunnitelmaa koskevasta komission tiedonannosta antamassaan mietinnössä valitettavana, ettei ”ole ryhdytty ajoissa toimenpiteisiin vaihtoehtoisten välineiden luomiseksi tietyille aloille, kuten kuluttajia koskevat liike- ja vakuutustoimet, joilla voitaisiin saavuttaa huomattavia etuja sekä sisämarkkinoiden moitteettoman toiminnan edistämiseksi että yhteisön sisäisten liiketoimien ja kaupan lisäämiseksi”. Parlamentti katsoo, että ”sisämarkkinoilla harjoitettavan rajat ylittävän kaupan helpottamiseksi olisi ensisijaisen tärkeää luoda varhaisessa vaiheessa vaihtoehtoinen väline tietyille aloille, varsinkin kuluttajia koskevien sopimusten ja vakuutussopimusten aloille, ja kehottaa siksi komissiota korkeatasoinen kuluttajansuoja ja asianmukaiset pakolliset määräykset huomioon ottaen luomaan kuluttajia koskevien sopimusten ja vakuutussopimusten aloille vaihtoehtoisen välineen”. (14)

3.1

Eri tahoille aikoinaan lähetettyyn kyselyyn tuli vastauksia sekä useiden maiden kansallisilta lainsäätäjiltä että vakuutusalan, elinkeinonharjoittajien, kaupan ja kuluttajien etua ajavilta järjestöiltä. Vastauksia saatiin yhteensä 27.

3.1.1

Maittain jaoteltuina vastauksia tuli Belgiasta, Itävallasta, Liechtensteinista, Liettuasta, Maltasta, Norjasta, Puolasta, Ranskasta, Ruotsista, Saksasta, Slovakiasta, Sloveniasta ja Suomesta.

3.1.2

Projektiryhmän Restatement of European Insurance Contract Law jäsenet vastasivat kyselyyn yhdessä ja ilmaisivat yhteisen kantansa.

3.2

Suuri enemmistö totesi seuraavaa:

3.3

Kuulemistilaisuudessa oli läsnä 46 osanottajaa, jotka edustivat 36 instituutiota 17 maasta.

3.4

Kyselylomakkeeseen annettujen vastausten sekä kuulemistilaisuudessa käytyjen keskustelujen perusteella voidaan yhteenvedonomaisesti todeta, että yleisellä tasolla päästiin yhteisymmärrykseen seuraavista päälinjauksista:

3.4.1

Kansallisten säädösjärjestelmien välillä on huomattavia vakuutussopimuksen sääntelyyn liittyviä eroavuuksia.

3.4.2

Vakuutuslainsäädännön yhdenmukaistamisessa on huomattavia puutteita EU:n tasolla, millä on vaikutuksia kyseisen alan sisämarkkinoiden toteutumiseen.

3.4.3

Etenkin pienille ja keskisuurille vakuutetuille (yksittäisille kuluttajille sekä pienille ja keskisuurille yrityksille) tietynasteinen yhdenmukaistaminen on toivottavaa/välttämätöntä eriarvoisuuden ja syrjinnän estämiseksi (massariskit).

3.4.4

Vakuutussopimuslainsäädännön yhdenmukaistamisessa on edettävä asteittain ja ilman liiallista jäykkyyttä ottaen huomioon se, että yhdenmukaistaminen ei ole päämäärä sinänsä, vaan väline sisämarkkinoiden toteuttamiseksi, ja että siinä on noudatettava tarkoituksenmukaisuuden ja suhteellisuuden periaatteita.

3.4.5

Yhdenmukaistamisen ensisijaisena tavoitteena tulee olla

3.4.6

Muodon osalta yhdenmukaistamisen tuloksena syntyvä sopimusmalli voi olla ”valinnainen”, mutta sopimuksen kaikkien käsitteiden ja osatekijöiden tulee olla sitovia siitä hetkestä lähtien, kun sopimus on hyväksytty.

3.4.7

Kyseisenlaisen mallin käyttöönottamiseksi on yhteisön välineenä käytettävä asetusta täydellisen yhdenmukaistamisen varmistamiseksi.

3.4.8

EP:n ja ETSK:n ehdotusten pohjalta muutetut komission ehdotukset direktiiveiksi vuosilta 1979 ja 1980 voivat muodostaa lähtökohdan asetuksen laatimiselle, mutta niitä on työstettävä perusteellisesti vakuutusoikeudessa sittemmin tapahtuneen kehityksen pohjalta.

3.4.9

Edellä kuvaillun kaltainen yhdenmukaistaminen saattaa lisätä rajatylittäviä vakuutuksia sekä edistää alan sisämarkkinoiden kehittymistä.

3.4.10

Perustamissopimuksen 95 artikla voisi muodostaa oikeusperustan tämänkaltaiselle aloitteelle.

3.5

Eräät osallistujat ja kyselyyn vastaajat totesivat lisäksi seuraavaa:

3.5.1

Yhdenmukaistamisen tulee olla ”vapaaehtoista” ja rajoittua keskeisten käsitteiden määrittelyyn.

3.5.2

Yhdenmukaistamisen tulee koskea ainoastaan rajatylittäviä sopimuksia ja luonnollisia henkilöitä.

3.5.3

Yhdenmukaistaminen ei ole yleisratkaisu vakuutusalan sisämarkkinoiden puutteelliseen kehittymiseen.

3.5.4

Erityistä huomiota on kiinnitettävä keskinäiseen vakuuttamiseen ja sosiaaliturvalaitoksiin niiden erityisluonteen takia.

4.1.1.1

Unionin sisämarkkinat käsittävät alueen, jolla ei ole sisäisiä rajoja ja joka mahdollistaa tavaroiden, henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaan liikkuvuuden (EY:n perustamissopimuksen 14 artiklan 2 kohta). Vakuutukset kuuluvat palveluiden vapaan tarjonnan (EY:n perustamissopimuksen 49–55 artikla) tai sijoittautumisoikeuden piiriin tilanteen mukaan. Rajatylittäviä palveluita tarjoavat tai toiseen jäsenvaltioon sijoittautuvat vakuutuksenantajat luovat kilpailua kyseisen valtion vakuutustuotteiden ja omien vakuutustensa välille.

4.1.1.2

Mahdollisten vakuutuksenottajien valinnanvara näin ollen laajenee. Ihanteellisessa tapauksessa vakuutusta etsivien kuluttajien tekemät valinnat ovat vakuutusalan sisämarkkinoita ohjaava ”näkymätön käsi”.

4.1.1.3

Vakuutuksiin liittyvillä kysymyksillä on vaikutuksia myös muihin vapauksiin: vakuutusmaksujen ja -tulojen vapaa siirtäminen taataan (EY:n perustamissopimuksen 56 artikla). Lisäksi EY:n perustamissopimuksen 18 artiklaan sisältyvää vapauttaan käyttävien vakuutuksenottajien vakuutuksiin ei pitäisi kohdistua kielteisiä vaikutuksia, kun he muuttavat pysyvän asuinpaikkansa yhden oikeusjärjestelmän piiristä toiseen.

4.1.2.1

Vakuutuksien (lainsäädännön) ja EY:n perustamissopimukseen sisältyvien vapauksien välisten moninaisten yhteyksien johdosta EY on yhdenmukaistanut merkittäviä vakuutusoikeuden piiriin kuuluvia aloja mahdollistaakseen sisämarkkinoiden (asianmukaisen) toiminnan. Vakuutusvalvontalainsäädäntö on yhdenmukaistettu EU:ssa ja Euroopan talousalueella huomattavassa määrin vakuutusalan niin kutsuttujen kolmen direktiivisukupolven avulla.

4.1.2.2

Tällä tavoin alkuperämaahan on pystytty luomaan lupa- ja valvontajärjestelmä, kuten jo Euroopan yhteisöjen tuomioistuin määräsi 4. joulukuuta 1986 antamassaan tuomiossa (15). Vakuutussopimusoikeuden alalla yhdenmukaistaminen on rajoittunut lähinnä kansainvälistä yksityisoikeutta ja kansainvälistä prosessioikeutta koskeviin kysymyksiin (16).

4.1.2.3

Vakuutussopimuksia koskevaa aineellista oikeutta on yhdenmukaistettu ainoastaan tiettyjä aloja koskevien erityiskysymysten osalta. Esimerkiksi alalla, joka koskee moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalle otettavia vakuutuksia, on huomattava määrä säädöksiä (17). Myös oikeusturvavakuutuksen alalla on yhteisiä sääntöjä (18).

4.1.2.4

Valtaosa vakuutussopimuksia koskevan aineellisen oikeuden säännöistä — eli toisin sanoen yleinen osa, jossa säädetään kaikkiin vakuutusalan osa-alueisiin sovellettavista säännöistä — kuuluu edelleen kansallisen lainsäädännön piiriin. Tämä seikka johtaa väistämättä kysymykseen siitä, edellyttääkö sisämarkkinoiden asianmukainen toiminta myös vakuutussopimusoikeuden yhdenmukaistamista. Kysymykseen on vastattava myöntävästi, mikäli kansallisten vakuutussopimusoikeuksien eroavuudet muodostavat esteen sisämarkkinoille.

4.2.1.1

On olemassa kokemukseen perustuvia näyttöjä siitä, että EY:n tähän mennessä toteuttamat toimenpiteet (19) ovat parantaneet huomattavasti vakuutusalan sisämarkkinoiden toimintaa tekemättä niistä kuitenkaan vielä täydellisiä (20). Tämä koskee esimerkiksi vapautta tarjota palveluita massariskejä koskevien vakuutusten alalla. Kyseinen vapaus taataan EY:n perustamissopimuksen 49 artiklassa ja sitä seuraavissa artikloissa, ja siitä säädetään vakuutusoikeutta koskevissa direktiiveissä, mutta vakuutusala ja kuluttajat eivät käytännössä hyödynnä sitä erityisemmin.

4.2.2.1

Edellä kuvailtua nykytilannetta voidaan selittää tarkastelemalla sen oikeudellista taustaa. Yhtenä keskeisenä tekijänä on se, että vakuutuksen katsotaan usein olevan ”lainsäädännöllinen tuote”. Tällä viitataan siihen, että vakuutusyhtiön myymä tuote on itse asiassa vakuutussopimus, jota määrittävät osapuolten vapaa tahto sekä sopimukseen sovellettava (sitova) lainsäädäntö.

4.2.2.2

Vakuutusalan sisämarkkinoiden asianmukaisesta toiminnasta ei todellakaan ole syytä huolestua, mikäli vakuutussopimusoikeuden alalla osapuolilla on vapaa tahto, jonka pohjalta osapuolet voivat muovata vakuutustuotteet keskinäisten mieltymystensä mukaiseksi.

4.2.2.3

Vakuutuksia säädellään kuitenkin suurelta osin pakollisin säännöksin (21), joista osa on samalla kansainvälisesti pakottavia.

4.2.2.4

Tietyn vakuutuksenantajan tuotteeseen vaikuttaa merkittävällä tavalla siihen sovellettava lainsäädäntö, mikä on syynä siihen, että eroavuudet vakuutussopimuksia koskevien kansallisten lainsäädäntöjen välillä voivat muodostaa esteen sisämarkkinoiden toiminnalle. Euroopan sopimusoikeuden yhtenäistämistä koskevassa komission toimintasuunnitelmassa myönnetään avoimesti kyseinen seikka (22). Tätä tilannetta käsitellään seuraavassa vakuutuksenantajan (kohta 4.2.3), vakuutuksenottajan (kohta 4.2.4) ja vakuutusedustajan (kohta 4.2.5) kannalta.

4.2.3.1

Vakuutuksenantajat tarjoavat vakuutusturvaa. Niiden laatimat vakuutuskirjat perustuvat riskilaskentaan, jossa otetaan huomioon se lainsäädäntöympäristö, jossa vakuutus myydään. Vakuutuksenantaja, joka kykenee myymään tuotteen yhteen ainoaan lainsäädäntöön tukeutuen koko unionin alueella, voi yhdistää unionin alueella katettavat riskit ilman kansallisten vakuutusoikeuksien eroavuuksista aiheutuvia vääristymiä. Tällä tavoin vakuutuksia koskevat lainsäädännölliset eroavuudet eivät muodostaisi estettä vakuutuksenantajan vapauksille.

4.2.3.2

Jos sitä vastoin vakuutuskirjaan sovellettava lainsäädäntö muuttuu vakuutuksen myyntipaikan mukaan, kunkin jäsenvaltion erilaiset lainsäädäntöympäristöt vaikuttavat riskilaskentaan, millä on vaikutuksia vakuutustoiminnan perustana olevan suurten lukujen lain toteutumiseen.

4.2.3.3

Tämän seurauksena rajojen yli palveluitaan myyvien vakuutuksenantajien täytyisi laatia vakuutuskirjat sekä suorittaa niihin liittyvät laskelmat eri tavoin kulloinkin sovellettavan lainsäädännön mukaan, mikä muodostaisi merkittävän esteen sisämarkkinoiden toiminnalle.

4.2.3.4

Kun tarkastellaan pikaisesti vakuutusalan kansainvälistä yksityisoikeutta koskevia yhteisön säännöksiä, käy ilmi, että vakuutuksenantaja on käytännössä velvollinen sovittamaan vakuutuskirjansa sen jäsenvaltion lainsäädännöllisiin puitteisiin, jossa vakuutus myydään. Toisen vahinkovakuutusdirektiivin (23) 7 artiklan 1 kohdan a ja h alakohdan mukaan vakuutussopimukseen sovelletaan sen jäsenvaltion lainsäädäntöä, jossa riski sijaitsee. Henkivakuutusdirektiivin (24) 32 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan siihen sovelletaan sitoumusjäsenvaltion lainsäädäntöä. Riskin sijaintipaikka tai sitoumuspaikka määräytyvät valtaosassa tapauksia vakuutuksenottajan vakinaisen asuinpaikan perusteella (25).

4.2.3.5

Vakuutuksenantaja voi välttää tämän tilanteen valitsemalla vakuutussopimukseen sovellettavan lainsäädännön (hyvin todennäköisesti kyse olisi vakuutuksenantajan toimipaikan lainsäädännöstä) sopimuksella vakuutetun kanssa. Tätä vaihtoehtoa rajoittavat kuitenkin huomattavasti vakuutusdirektiivien kansainvälisen yksityisoikeuden säännökset. Vahinkovakuutusten alalla direktiiveissä sallitaan sovellettavaa lainsäädäntöä koskeva valinnanvapaus ainoastaan, kun kyse on suuria riskejä kattavista vakuutussopimuksista (26). Jäsenvaltioilla — eli jäsenvaltiolla, jossa riski sijaitsee — on mahdollisuus laajentaa osapuolten itsenäisyyttä (27). Kaikissa muissa tapauksissa direktiiveillä rajoitetaan tietyssä määrin osapuolten itsenäisyyttä (28) eikä niillä näin ollen estetä edellä mainittuja, vakuutuksenantajille vakuutussopimusten myymisestä rajojen yli aiheutuvia ongelmia. Henkivakuutusten alalla sitoumusjäsenvaltio voi sallia osapuolten itsenäisyyden (29). Muissa tapauksissa osapuolilla on vain hyvin rajalliset mahdollisuudet valita sovellettava lainsäädäntö (30).

4.2.3.6

Edellä esitetyt huomiot kansainvälisiä vakuutussopimuksia koskevasta oikeudellisesta tilanteesta unionissa osoittavat selkeästi, että massariskejä koskevien vakuutusten kohdalla vakuutuksenantajan on sopeutettava tuotteensa useimmissa tapauksissa vakuutuksenottajan vakinaisen asuinvaltion oikeusjärjestelmään (31). Ongelmaa pahentaa se, että vakuutuksenottaja voi muuttaa vakinaista asuinpaikkaansa sopimuksen solmimisen jälkeen (32).

4.2.3.7

Ainoa poikkeus kansainvälisiä vakuutussopimuksia käsittelevässä unionin lainsäädännössä koskee suurten riskien vakuuttamista vahinkovakuutusalalla. Kyseisessä tapauksessa vakuutuksenantaja ja vakuutuksenottaja voivat valita sovellettavan lainsäädännön. Kuitenkin myös suurten riskien vakuuttamisessa sen jäsenvaltion tuomioistuin, jossa vakuutuksenottaja asuu, voi määrätä (Bryssel I -asetuksen 9 artiklan 1 kohdan d alakohdan nojalla (33)) pakottavien säännöstensä soveltamisesta (34).

4.2.3.8

Vakuutuksenantajat epäröivät suuresti tarjota palvelujaan rajojen yli ainakin massariskejä koskevien vakuutusten alalla. Voidaan väittää, että muuttamalla kansainvälisen yksityisoikeuden järjestelmää tilanne voitaisiin ratkaista. Voitaisiin todellakin olettaa, että edellä mainitut esteet poistuisivat, jos osapuolet voisivat valita sovellettavan lainsäädännön ja jos — kyseisen vaihtoehdon puuttuessa — sovellettava lainsäädäntö määräytyisi vakuutuksenantajan sijoittautumispaikan perusteella. Tällainen kansainvälisen yksityisoikeuden muutos vaarantaisi kuitenkin vakavalla tavalla vakuutuksenottajaa ja kuluttajansuojaa koskevat peruskäsitteet kansainvälisen yksityisoikeuden alalla: Se sallisi lainsäädännön vapaan valinnan vakuutusalalla myös yritysten ja kuluttajien välisissä liikesuhteissa, joissa kuluttajaa muilla aloilla suojaisi Rooman yleissopimuksen 5 artikla. Samalla se ei kuitenkaan ratkaisisi ongelmaa kokonaisuudessaan, sillä vakuutuksenottajan asuinvaltiona olevan jäsenvaltion tuomioistuimet jatkaisivat kansainvälisesti pakottavien säännöstensä soveltamista. Ennen kaikkea vakuutuksenottajat epäröisivät suuresti vakuutusten hankkimista ulkomailta tietäessään, että heiltä puuttuisi asuinvaltionsa lainsäädännön antama suoja ja että heihin sovellettaisiin ulkomaista vakuutuslainsäädäntöä, jota he eivät tunne (35).

4.2.4.1

Voimassaolevan kansainvälisen yksityisoikeudellisen järjestelmän puitteissa vakuutuksenottajat voivat olla halukkaita hankkimaan vakuutusturvan ulkomailta. Tietoisina siitä, että heidän suojanaan on (useimmissa tapauksissa) heidän asuinvaltionaan olevan jäsenvaltion lainsäädäntö, he ovat valmiit hankkimaan vakuutuksen ulkomailta. Vakuutuksenottajat eivät kuitenkaan voi hankkia ulkomaisia tuotteita edes niitä halutessaan, sillä heidän asuinvaltionsa lainsäädännön soveltaminen muuttaa hankitut vakuutuskirjat aina enemmän tai vähemmän kyseisen lainsäädännön mukaisiksi sopimuksiksi. Vaikka he vielä tästä huolimatta yrittäisivät hankkia ulkomaisia vakuutustuotteita, he havaitsisivat, että ulkomaiset vakuutuksenantajat epäröivät suuresti myöntää tällaista vakuutusturvaa.

4.2.4.2

Kuten edellä todettiin, tällainen epäröinti voitaisiin todennäköisesti välttää muuttamalla kansainvälisen vakuutussopimusoikeuden sääntöjä (36). Mikäli näin tehtäisiin, vakuutuksenantajan epäröinti tarjota vakuutusturvaa korvautuisi vakuutuksenottajan yhtä voimakkaalla epäröinnillä hankkia ulkomainen vakuutusturva. Vakuutusalan sisämarkkinoiden ei siis voida odottaa muodostuvan tältä pohjalta.

4.2.4.3

On otettava esille vielä eräs toinen seikka. Vakuutuksenottajalla on liikkumisvapaus sisämarkkinoilla (ks. erityisesti EY:n perustamissopimuksen 18 artikla). Vakinaisen asuinpaikan muuttumisella voi kuitenkin olla kielteisiä vaikutuksia vakuutuksenottajan vakuutustilanteeseen. Ensinnäkin vakuutuksenottajan uutena asuinpaikkana olevan jäsenvaltion tuomioistuimet voivat soveltaa uusia kansainvälisesti pakottavia sääntöjä, joilla on vaikutuksia edellisessä asuinpaikassa hankittuun vakuutukseen. Toiseksi pakollisia vakuutuksia koskevat säädökset voivat edellyttää vakuutuksenottajan edellisessä asuinpaikassa hankkimaan vakuutukseen nähden erilaista vakuutusturvaa. Kolmanneksi vakuutuksenottaja voi haluta sijoittaa riskit eri jäsenvaltioihin siten, että ne katetaan yhdellä ainoalla vakuutuksella.

4.2.4.4

Nykyisessä oikeudellisessa tilanteessa tällaiset eurooppalaiset vakuutukset eivät ole kaikilta osin mahdollisia. Sen sijaan on solmittu niin kutsuttuja sateenvarjosopimuksia, joita on käytännössä yhtä monta kuin asianomaisia jäsenvaltioita. Elämänsä aikana eri puolilla EU:ta asuvilta ja työskenteleviltä liikkuvilta vakuutuksenottajilta (37)puuttuu kuitenkin mahdollisuus hankkia siirrettävä vakuutus.

4.2.5.1

Edustajilla on merkittävä asema vakuutussopimusten jakelijoina. Edustajilla on tärkeä tehtävä vakuutusalan sisämarkkinoiden luomisessa. Tämä koskee erityisesti vakuutuksenvälittäjiä. Käyttäessään vapauttaan tarjota palveluita, joka taataan EY:n perustamissopimuksen 49 ja 55 artiklassa ja joka on pantu täytäntöön vakuutusedustajia koskevalla direktiivillä (38), edustajat edistävät merkittävästi vakuutusalan sisämarkkinoiden syntymistä ja niiden toimintaa. Erityisesti massariskejä koskevien vakuutusten alalla on todennäköisempää, että vakuutuksenvälittäjä pyrkii sijoittamaan riskin ulkomaisille vakuutusmarkkinoille kuin että kuluttaja tekisi sen itse.

4.2.5.2

Ulkomaisia vakuutusmarkkinoita ja sen tuotteita koskevilla tiedoilla ei kuitenkaan ole suurta merkitystä, mikäli vakuutuksenvälittäjä ei tunne paikallista lainsäädäntöä. Koska ulkomaisilla vakuutusmarkkinoilla olevat tuotteet suunnitellaan ottaen huomioon paikallinen lainsäädäntö, vakuutuksenvälittäjä ei voi olettaa, että vakuutuksen sisältö ja hinta pysyvät samoina (ulkomaisen) asiakkaansa lainsäädäntöympäristössä. Vakuutuksenvälittäjät eivät näin ollen voi vaivattomasti hyödyntää ulkomaisia vakuutusmarkkinoita tarjoamalla niillä massariskejä koskevia vakuutuksia, vaan heidän on neuvoteltava sopimuksista yksitellen. Todennäköisesti tästä koituu liiallisia liiketoimintakustannuksia, mikä näin ollen estää vakuutusalan sisämarkkinoiden toiminnan.

4.2.6.1

On usein todettu, että ominaispiirteidensä johdosta vakuutukset edellyttävät tiettyä maantieteellistä läheisyyttä vakuutuksenantajan ja asiakkaan välillä. Kyseinen huomio voi selittää sen, että myös tulevaisuudessa rajatylittävää kauppaa käydään vakuutusalalla vähemmän kuin muilla toimialoilla (esimerkiksi kirjamyynti Internetin välityksellä). Asiakassuhteiden hoitoon liittyvistä syistä vakuutuksenantajat saattavat katsoa paremmaksi toimia muissa jäsenvaltioissa haaraliikkeiden tai tytäryhtiöiden välityksellä.

4.2.6.2

Tämän näkemyksen edustajat eivät periaatteessa vastusta vakuutussopimusoikeuden yhdenmukaistamista, vaan pyrkivät ennemminkin tuomaan esille, että vaikutus rajoittuisi tiettyyn osaan vakuutussopimuksia, joita tosiasiallisesti kaupataan rajojen yli, tai asiakkaisiin, jotka liikkuvat ja muuttavat asuinpaikkaansa jäsenvaltiosta toiseen.

4.2.6.3

Todellinen vaikutus on kuitenkin tätä huomattavampi. Jos vakuutussopimuksia myydään muissa jäsenvaltioissa haaraliikkeiden tai jopa tytäryhtiöiden välityksellä, esiin nousevat samat asiakkaita, edustajia ja vakuutuksenantajia koskevat ongelmat. Vakuutuksenantajien on sopeutettava tuotteensa paikallisiin olosuhteisiin, myös kyseisten markkinoiden lainsäädäntöympäristöön. Tämän seurauksena niiden on muokattava tuotteitaan. Siksi yhdessä jäsenvaltiossa laadittua vakuutusta ei voida myydä toisessa jäsenvaltiossa haaraliikkeen välityksellä ilman siihen tehtäviä huomattavia muutoksia erilaisen (lainsäädännöllisen) ympäristön johdosta. Edustajien ja asiakkaiden ongelmana on yksinkertaisesti se, että he eivät löydä ulkomaisia vakuutustuotteita omilta markkinoiltaan.

4.2.6.4

Vakuutussopimusoikeuden yhdenmukaistaminen vähentäisi merkittävästi tuotesuunnittelukustannuksia sisämarkkinoilla. Toiseen jäsenvaltioon sijoittautuvat vakuutuksenantajat voisivat esimerkiksi rajoittua asiakasneuvontaan asiamiestensä välityksellä tai riita-asioiden ratkaisuun toimivaltaisten alueellisten toimistojensa välityksellä. Siinäkin tapauksessa, että vakuutusyritysryhmät toimisivat tytäryhtiöiden välityksellä, ne voisivat jakaa tuotteiden suunnittelutyön ja -kustannukset.

4.2.6.5

Tämän tuloksena asiakkaat voisivat hyödyntää tehokkaasti sisämarkkinoita. Yhdenmukaistettuun vakuutussopimusoikeuteen perustuvilla sisämarkkinoilla vakuutusalan innovaatiot voisivat siirtyä rajojen yli entistä helpommin. Eurooppalaiset kuluttajat voisivat hankkia ulkomailla suunniteltuja vakuutustuotteita.

4.3.1

Toukokuun 1. päivänä 2004 EU:hun liittyi kymmenen uutta jäsenvaltiota, joista kahdeksan on siirtymävaiheen maita. Niiden vakuutuslainsäädäntö oli saatettava yhteisön säännöstön mukaiseksi ennakkoehtona unioniin liittymiselle (39). Nykyaikainen vakuutussopimuslainsäädäntö on välttämätön ennakkoedellytys vakuutusmarkkinoiden toiminnalle kyseisissä valtioissa. Vaikkakin osa uusista jäsenvaltioista on jo hyväksynyt nykyaikaisen lainsäädännön alalle, toisilla tämä on vielä tekemättä.

4.3.2

Vakuutussopimusoikeuden yhdenmukaistaminen näyttäisi näin ollen ajavan vakuutusalan laajentuneiden sisämarkkinoiden etua tukemalla uusia jäsenvaltioita lainsäädäntöjensä nykyaikaistamisessa ja estämällä uudet eroavuudet kansallisten järjestelmien välillä. Olisi hyödyllistä, jos Euroopan komissio voisi ilmoittaa kyseisille valtioille mahdollisimman pian, milloin se aikoo yhdenmukaistaa vakuutussopimusoikeutta.

5.1

Kuten edellä todettiin, komissio esitti vuonna 1979 ensimmäisen ehdotuksen direktiiviksi vakuutussopimuksia koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta (40). Kyseistä ehdotusta laadittaessa tukeuduttiin palvelujen tarjoamisen vapautta koskevien rajoitusten poistamista käsitelleeseen yleiseen ohjelmaan, jossa ensivakuutusten osalta määrättiin vakuutussopimuksia säätelevien lainsäädännöllisten ja hallinnollisten tekstien yhdenmukaistamisesta siltä osin kuin kyseisten tekstien eroavuudet aiheuttavat vahinkoa vakuutetuille ja kolmansille osapuolille (41).

5.2

Kyseisessä ehdotuksessa pidettiin riittämättömänä tuolloisten vakuutusdirektiivien avulla aikaansaatua yhteensovittamista sekä sitä, että perustamissopimuksessa kiellettiin palveluiden tarjoamiseen liittyvä kaikenlainen syrjivä kohtelu sillä perusteella, että yritys ei ole sijoittautunut siihen jäsenvaltioon, jossa palvelu tarjotaan.

5.2.1

Ehdotuksessa todettiinkin, että olisi asianmukaista yhdenmukaistaa säännöstö tiettyjen sellaisten yleisluonteisten kysymysten osalta, jotka liittyvät erityisesti vakuutusmaksusta riippuvaan vakuutusturvaan, sopimuksen voimassaoloaikaan sekä sellaisten vakuutettujen asemaan, jotka eivät ole vakuutuksenottajia, kuten myös niiden seikkojen osalta, jotka koskevat yhtäältä vakuutuksenottajan vahingonvaaran tai vahinkotapahtuman ilmoittamiseen liittyvien menettelytapojen seurauksia sopimuksen solmimishetkellä ja sen voimassaoloaikana sekä toisaalta hänen toimintaansa vahinkotapahtuman yhteydessä vaadittavien toimenpiteiden osalta.

5.2.2

Lisäksi kyseisessä ehdotuksessa katsottiin, että direktiivissä säädettyjen kysymysten osalta jäsenvaltioita ei voida valtuuttaa tekemään erilaisia ratkaisuja paitsi silloin, kun tästä on nimenomaan säädetty direktiivissä. Muutoin kyseenalaistettaisiin direktiivin tavoitteet. Kyse oli näin merkittävästä askeleesta kyseisen alan yhdenmukaistamiseksi kokonaan (42).

5.3

ETSK hyväksyi yksimielisesti kyseistä ehdotusta käsittelevän lausuntonsa (43), jonka pääkohdat ovat seuraavat:

5.4

Lisäksi ETSK tarkasteli yksityiskohtaisesti kutakin ehdotettua artiklaa ja esitti useita kriittisiä kommentteja, jotka on vielä nykyäänkin syytä ottaa huomioon mitä tahansa alaan liittyvää uutta aloitetta valmisteltaessa.

5.5

Myös Euroopan parlamentti esitti näkemyksensä edellä mainitusta ehdotuksesta (44). Se totesi erityisesti, että yhdenmukaistaminen on tae vakuutuksenottajille annettavasta samantasoisesta suojasta riippumatta siitä, mikä laki valitaan sovellettavaksi.

5.5.1

Lisäksi EP teki useita muutosehdotuksia, jotka koskivat muun muassa direktiivin soveltamisalaa (poikkeustapausten poistaminen), vakuutussopimuksen keskeisiä elementtejä, sekä alkuperäisiä olosuhteita että sopimuksen voimassaolon aikana tapahtuvia muutoksia koskevan vakuutuksenottajan ilmoitusvelvollisuutta ja sen seurauksia sopimuksen voimassapysymiseen, vakuutuksenottajan hankkimia todisteita vahinkotapauksen sattuessa sekä sopimuksen purkamiseen liittyviä ehtoja.

5.5.2

EP:n huomioista käy hyvin selvästi esille, että sen tavoitteena — kuten se selkeästi toteaa — on oikeudenmukainen tasapaino vakuutuksenantajan ja vakuutetun intressien välillä.

5.6

Näiden huomioiden jälkeen komissio laati ehdotuksestaan uuden muutetun version (45), jossa se muun muassa huomioi monet sekä ETSK:n että EP:n tekemät esitykset ja ehdotukset ja jossa se ensimmäistä kertaa kiinnittää huomiota siihen, että vakuutussopimuksia koskevien säännösten yhteensovittaminen helpottaisi tiettyyn jäsenvaltioon sijoittautuneiden vakuutuksenantajien palveluiden tarjoamista jossakin toisessa jäsenvaltiossa. Tämä oli ensimmäinen maininta pyrkimyksestä luoda rahoituspalvelualan sisämarkkinat (46).

5.6.1

Kyseisessä komission ehdotuksessa asetettiin direktiivin voimaantulopäivämääräksi 1. heinäkuuta 1983. Jäsenvaltioiden poliittisen tahdon puutteen vuoksi ehdotusta ei kuitenkaan lopulta hyväksytty.

5.7.1

Kyselylomakkeen pohjalta annetut vastaukset sekä 16. huhtikuuta 2004 järjestetty julkinen kuulemistilaisuus toivat ilmi laajalle levinneen yhteisymmärryksen siitä, että kyseistä ehdotusta — siitä huolimatta, että se on yli 20 vuotta vanha — on edelleen pidettävä validina panoksena sekä hyvänä lähtökohtana alalla tehtävää uutta aloitetta ajatellen.

5.7.2

Samalla kuitenkin tähdennettiin sitä, että vakuutussopimuksen yhdenmukaistamisen nykyinen tarve menee huomattavasti vuoden 1980 ehdotusta pidemmälle ja että ehdotettavien sääntöjen on perustuttava keskusteluun, jota käydään seikkaperäisen oikeusvertailututkimuksen pohjalta.

6.1.1

Ennen kuin Euroopan vakuutussopimusoikeutta ryhdytään yhdenmukaistamaan, on tehtävä valmistelevia oikeusvertailuja. Näitä vertailuja tehdään parhaillaan akateemisella tasolla. Yleisen sopimusoikeuden alalla on jo saatu päätökseen vertailututkimus, jossa esitetään Euroopan sopimusoikeuden periaatteet. Vakuutussopimusoikeuden alalla on julkaistu ja tullaan vielä julkaisemaan suuri määrä oikeusvertailututkimusten tuloksia (47). Edesmennyt professori Reichert-Facilides perusti vuonna 1999 projektiryhmän Restatement of European Insurance Contract Law. Kyseisen ryhmän jäsenet ovat vakuutusoikeuden asiantuntijoita ja edustavat erilaisia oikeusjärjestelmiä (EU:ssa ja sen ulkopuolella).

6.1.2

Jotta ”paras ratkaisu” löydetään vakuutussopimusoikeutta varten, lähestymistapa voi olla seuraavanlainen: Ensinnäkin on otettava asianmukaisella tavalla huomioon kaikkien vakuutussopimuslakien keskeinen tavoite, joka on nimenomaan tarjota vakuutuksenantajan tehokasta riskinkantokykyä tukevat lainsäädäntöpuitteet ja näin ollen varmistaa varsinaisen vakuutustoiminnan asianmukainen toiminta. Toiseksi on olennaista, että osapuolten vastakkaiset intressit saatetaan huolellisesti tasapainoon. Tässä yhteydessä on syytä ottaa asianmukaisella tavalla huomioon nykyinen suuntaus myöntää suhteellisen korkea suojelun taso vakuutuksenottajalle.

6.1.3

Edellä mainittujen huomioiden perusteella vakuutusalan sisämarkkinoiden edistämistoimissa tulisi keskittyä pakollisiin sääntöihin. Kyseiset säännöt tarjoavat välttämättömät puitteet osapuolten oikeudelle solmia vapaasti sopimuksia, ja samalla ne muodostavat esteen vakuutusalan sisämarkkinoille niin kauan kuin kyseisiä sääntöjä ei ole yhdenmukaistettu. Näin ollen sääntelyn tarve vakuutusalalla on yhdenmukainen vakuutusalan sisämarkkinoiden yhdenmukaistamista koskevien vaatimusten kanssa.

6.2.1

Vakuutussopimuksia koskevien lakien tavoitteena on ainakin niiden osittain pakollisten säännösten osalta suojella heikompaa osapuolta, ja toiminnallisesti niitä voidaan kutsua kuluttajalaeiksi. Perinteisesti vakuutuksenottajan suoja on kuitenkin yleistä kuluttajaoikeutta laajempi: yksityisasiakkaiden tavoin myös pienyrityksiä suojellaan vakuutuksen ottamisen yhteydessä.

6.2.2

Kun Euroopan kuluttajaoikeus yhdenmukaistetaan, EY:n on myönnettävä kuluttajille korkea suojan taso (ks. EY:n perustamissopimuksen 95 artiklan 3 kohta). Vastaavaa käsitettä sovelletaan myös muihin EY:n perustamissopimuksen artikloihin perustuviin säädöksiin (vakuutusoikeuden alalla yleisellä tasolla EY:n perustamissopimuksen 47 artiklan 2 kohta yhdistettynä 55 artiklaan). Tämän tuloksena vakuutussopimusoikeuden yhdenmukaistaminen tarjoaisi vakuutuksenottajalle korkean suojan tason.

6.3.1

Tarkasteltaessa vakuutusalan sisämarkkinoiden nykyisiä ongelmia tulee selvästi esille tarve yhdenmukaistaa vakuutussopimusoikeus kokonaisuudessaan. Vähimmäistason yhdenmukaistaminen mahdollistaisi sen, että jäsenvaltiot voisivat soveltaa korkeampaa suojan tasoa, kuten yhteisön oikeudessa säädetään, luoden näin uusia esteitä vakuutusalan sisämarkkinoille.

6.3.2

Vähimmäisvaatimukset eivät estäisi sisämarkkinoiden toimintaa, mikäli voimassaoleva kansainvälisen yksityisoikeuden järjestelmä korvattaisiin säännöillä, joiden pohjalta sovellettaisiin vakuutetun asuinvaltion lainsäädäntöä. Tällä tavoin kaikki vakuutuksenantajat laatisivat tuotteensa kansallisen lainsäädännön mukaisesti (tarjoten ainakin eurooppalaista vähimmäistasoa vastaavan suojan) ja voisivat myydä ne ”alkuperämaan” oikeutta soveltaen kaikissa muissa jäsenvaltioissa. Vakuutuksenottajalla olisi varmuus vähimmäissuojasta siitä huolimatta, että vakuutuksenottajaan sovellettaisiin ulkomaista lainsäädäntöä.

6.3.3

Tämänkaltainen muutos kansainvälisen yksityisoikeuden järjestelmässä ei kuitenkaan ole todennäköinen eikä toivottava. Ensinnäkin kyseisenlainen muutos jättäisi vakuutuspalveluiden kuluttajat ilman kuluttajansuojaa, josta on säädetty Rooman yleissopimuksen 5 artiklassa. Kyseinen artikla suojaa ”passiivista” kuluttajaa myös niillä aloilla, joilla kuluttajaa koskeva aineellinen oikeus on yhdenmukaistettu. Toiseksi tuomioistuimet panisivat täytäntöön vakuutuksenottajan asuinvaltion lainsäädäntöön sisältyvät pakolliset säännökset, ja näin esteet sisämarkkinoiden toiminnalle säilyisivät. Kolmanneksi on syytä mainita, että tuomioistuimen toimivaltaa sekä tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa koskevan asetuksen nojalla vakuutuksenantaja voi haastaa vakuutuksenottajan oikeuteen ainoastaan tämän asuinvaltion tuomioistuimissa (ks. 12 artiklan 1 kohta, jossa on vain muutamia poikkeuksia), ja 9 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaisesti vakuutuksenottaja valitsee hyvin todennäköisesti saman foorumin omia oikeustoimiaan varten.

6.3.4

Näin ollen kansainvälisen yksityisoikeuden järjestelmän muuttaminen loisi tilanteen, jossa toimivaltaisten tuomioistuinten täytyisi yleensä soveltaa ulkomaista lainsäädäntöä. Tämän tuloksena vakuutuksia koskevat riita-asiat tulisivat entistä monimutkaisemmiksi ja kalliimmiksi siinäkin tapauksessa, että varsinainen vakuutusoikeus yhdenmukaistettaisiin. Kyseinen lähestymistapa ei siis ole suositeltava. Kansainvälisen yksityisoikeuden järjestelmän on periaatteessa säilyttävä nykyisellään, ja vakuutussopimusoikeus on puolestaan yhdenmukaistettava kokonaisuudessaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö nykyistä kansainvälisen yksityisoikeuden järjestelmää voitaisi parantaa. Esimerkiksi niin kauan kuin vakuutussopimusoikeutta ei ole yhdenmukaistettu, unionin alueella liikkuvalle kansalaiselle voitaisiin antaa mahdollisuus tehdä valinta asuinvaltionsa ja kansallisuuttaan vastaavan valtion lainsäädännön välillä.

6.4.1

Vakuutussopimusoikeus on liitetty järjestelmällisesti yleisen sopimusoikeuden piiriin. Tämä seikka nostaa esille kysymyksen siitä, voidaanko vakuutussopimusoikeuden yhdenmukaistamisen tavoitteet saavuttaa vasta, kun koko sopimusoikeus on yhdenmukaistettu (tai ainakin sen yleinen osa), vai onko se mahdollista tästä riippumatta. Vaikuttaa siltä, että viimeksi mainittu vaihtoehto on oikea.

6.4.2

Kuten edellä todettiin, juuri pakolliset säännökset muodostavat esteen vakuutusalan sisämarkkinoille, minkä johdosta ne on yhdenmukaistettava. Yleinen sopimusoikeus ei ole perusolemukseltaan pakottavaa, vaikka se sisältääkin eräitä pakottavia sääntöjä. Nämäkään säännökset eivät vaikuta siinä määrin erilaisilta jäsenvaltioiden lainsäädäntöjen välillä, että niiden yhdenmukaistamatta jättäminen häiritsisi vakuutusalan sisämarkkinoiden toimintaa sen lisäksi, että niillä ei ole merkittävää vaikutusta vakuutustuotteisiin sinällään.

6.4.3

Poikkeuksia voi olla, mutta ne voidaan selvittää vakuutusalan yhdenmukaistamisen yhteydessä. Esimerkkiä kyseisenlaisista säännöistä on itse asiassa jo käsitelty kuluttajasopimusten kohtuuttomia ehtoja koskevassa direktiivissä (48), jota sovelletaan myös kuluttajien ottamiin vakuutuksiin (49). Riittäisi, että sopimusoikeutta koskevan unionin laajuisen säädöksen soveltamisalaa laajennettaisiin kattamaan kaikki massariskejä koskevat vakuutukset, jotta taattaisiin vakuutusalan sisämarkkinoiden toiminta.

6.4.4

Tässä yhteydessä esitetyillä toteamuksilla ei pyritä vastustamaan sopimusoikeuden yhdenmukaistamista yleisellä tasolla. Asia jätetään unionin toimielinten harkittavaksi. Tosiasiassa yleisen sopimusoikeuden yhdenmukaistamisella helpotettaisiin vakuutussopimusoikeuden yhdenmukaistamista. Esitetyillä väitteillä pyritään ainoastaan osoittamaan, että pelkästään vakuutussopimusoikeuden yhdenmukaistamisella voidaan saavuttaa halutut tavoitteet.

6.5.1.1

Euroopan sopimusoikeuden yhtenäistämistä käsiteltävässä toimintasuunnitelmassa korostetaan mahdollisuutta ottaa käyttöön vaihtoehtoinen väline sen sijaan, että kansalliset sopimusoikeudet yhdenmukaistettaisiin tai yhtenäistettäisiin. Keskeinen ero näiden vaihtoehtojen välillä liittyy siihen, että vaihtoehtoisella välineellä ei puututa kansallisiin sopimusoikeuksiin silloin, kun osapuolet päättävät käyttää tai olla käyttämättä kyseistä välinettä siitä riippuen, sisältyisikö kyseiseen välineeseen tämänkaltainen vaihtoehto. Tällä tavoin luodaan rinnakkaiset oikeusjärjestelmät (yhteisön ja jäsenvaltion oikeusjärjestelmä), ja osapuolet voivat valita kyseisten järjestelmien välillä.

6.5.1.2

Sen sijaan kansallisten sopimusoikeuksien yhdenmukaistamisella tai yhtenäistämisellä luotaisiin eurooppalainen ratkaisu kansallisten sopimusoikeuksien perinteisten käsitteiden tilalle. Osapuolilla ei olisi mahdollisuutta valita kansallisen mallinsa tai yhteisön mallin välillä.

6.5.2.1

Vakuutusalan sisämarkkinoiden näkökulmasta katsottuna kummallakin vaihtoehdolla on yksi ilmeinen etunäkökohta: niillä poistetaan tosiasiallisesti vakuutusten myynnin esteet unionissa sekä mahdollistetaan vakuutuksenottajien vapaa liikkuvuus unionissa ilman että vakuutussopimusoikeuksien eroavuuksilla olisi haittavaikutuksia vakuutuksiin. Tämän johdosta kumpi tahansa kyseisistä lähestymistavoista on nykytilannetta parempi, ja valinta niiden välillä on loppujen lopuksi ennemminkin poliittinen kuin periaatteellinen kysymys.

6.5.2.2

Kansallisten vakuutussopimusoikeuksien yhdenmukaistaminen voi osoittautua vaihtoehtoisen välineen hyväksymistä työläämmäksi tehtäväksi. Koska se johtaisi kansallisten ”perinteiden” korvaamiseen eurooppalaisella ratkaisulla, jäsenvaltioiden oikeusalan eliitti (ammattilaiset ja yliopistoväki) saattaisi epäröidä noudattaa yhdenmukaistamista koskevaa kehotusta.

6.5.2.3

Yhtenä epäselvyytenä on kansalliseen lainsäädäntöön puuttumisen intensiteetin ja sisämarkkinoilla saatavien tulosten ilmaantumiseen kuluvan ajan välinen korrelaatio. Koska vaihtoehtoinen väline ei kumoa kansallisia lainsäädäntöjä, sitä voidaan pitää pehmeänä lähestymistapana ja siten markkinoiden kannalta helpommin hyväksyttävänä. Toisaalta on pelättävissä, että vaihtoehtoisen välineen seurauksena yhteismarkkinoiden toimijat (kuten yritykset ja vakuutuksenvälittäjät) jäisivät odotuskannalle — epäröidessään liittyä kärkijoukkoon toimijat odottaisivat, että muut ottaisivat ensiaskeleet, ja yrittäisivät oppia kilpailijoiden (huonoista) kokemuksista. Vai suhtauduttaisiinko vaihtoehtoiseen välineeseen kuin ”mahdollisuuksien ikkunaan”, jonka kaikki haluavat avata ensimmäisenä esimerkiksi myymällä vakuutuksia Internetin kautta? On varmaa, että yhdenmukaistaminen toisi välittömiä tuloksia, koska kukaan toimijoista ei voisi välttyä sen täytäntöönpanolta. Toisaalta kyseinen toimi voitaisiin nähdä erittäin tai jopa liian voimakkaana.

6.5.2.4

Yksi vaihtoehtoista välinettä koskeva tekninen huolenaihe liittyy siihen, että se ei voi korvata kokonaan yhdenmukaistamista, mikä voidaan helposti osoittaa tarkastelemalla moottoriajoneuvojen vastuuvakuutuksia. Moottoriajoneuvojen vastuuvakuutuksia koskevan lainsäädännön yhdenmukaistaminen on ensiarvoisen tärkeää unionin kansalaisten liikkuvuutta ajatellen, koska se tarjoaa välttämättömän suojan onnettomuuksien uhreille. On ilmeistä, että uhrin suojelu ei voi riippua millään tavoin siitä, että osapuolet olisivat valinneet yhteisön säädöstä suosivan vakuutussopimuksen. Vaihtoehtoinen väline ei näin ollen voisi korvata moottoriajoneuvojen vastuuvakuutuslainsäädännön yhdenmukaistamista.

6.5.2.5

Lopuksi esitetään kysymys, voidaanko vaihtoehtoisella välineellä päästä hyviin tuloksiin vakuutusoikeuden kaltaisella alalla, jolle on ominaista osapuolten välinen epätasapaino. Tekisivätkö osapuolet järkevän valinnan vai tekisivätkö vakuutuksenantajat valinnan yksipuolisesti vakuutuksen yleisiin ehtoihin sisältyvien soveltamista tai soveltamatta jättämistä koskevien lausekkeiden avulla?

6.5.2.6

Ensisijaisena huolenaiheena ei ole saada selville, päästäänkö vakuutussopimuksia koskevaan yhteisön säädöksen tavoitteeseen yhdenmukaistamalla kansalliset lainsäädännöt vai panemalla täytäntöön vaihtoehtoinen väline. Joka tapauksessa kysymys edellyttää huolellista pohdintaa.

6.6.1

Lopuksi on kysyttävä, voidaanko lainsäädäntöjen yhdenmukaistaminen korvata laatimalla yleiset vakuutusehdot yhteisön tasolla. Huoli vakuutuksenantajista, joiden on otettava huomioon kunkin jäsenvaltion lainsäädännöt, vähenisi varmasti (ellei jopa häviäisi tyystin), jos kyseinen toimenpide suoritettaisiin yhteisesti ja unionin toimielinten tuella.

6.6.2

Tällaista lähestymistapaa ei kuitenkaan voida pitää kannatettavana. Ensinnäkin vaikka unionin alueella sovellettavissa yleisissä ehdoissa voidaan ottaa huomioon kansallisten lainsäädäntöjen eroavuudet, niissä edellytetään kuitenkin erillistä riskien laskentaa, ja ne voivat olla epäedulliset EU:n alueella liikkuvalle kansalaiselle.

6.6.3

Lisäksi kyseisen lähestymistavan seurauksena luotaisiin malleja ehdoista, joilla olisi kielteisiä vaikutuksia kilpailuun sisämarkkinoilla. On syytä muistaa, että yksi vakuutusalan sisämarkkinoiden luomisen tärkeimmistä vaiheista oli se, kun jäsenvaltioilta kumottiin oikeus valvoa järjestelmällisesti vakuutusten yleisiä ehtoja ennen kuin niitä ryhdytään soveltamaan markkinoilla (50). Kyseinen valvonta johtaa siihen, että vakuutustuotteita ei ole tarjolla monipuolisesti, kuluttajilla on vähemmän valinnanvaraa ja näin ollen kilpailua on vähemmän. Vakuutusten yleisten ehtojen laatimiseen yhteisön tasolla liittyy rakenteellisesti samankaltainen vaara.

7.1

Edellä jo mainittiin, että nimenomaan vakuutussopimusoikeuden pakolliset säännöt edellyttävät yhdenmukaistamista. Toinen kysymys koskee sitä, tuleeko yhdenmukaistaa vakuutussopimusoikeuden kaikki vai ainoastaan sen tietyt alat.

7.2

Vakuutusoikeus jaetaan usein yleiseen osaan, johon kuuluvia sääntöjä sovelletaan kaikkiin vakuutussopimuksiin, sekä erityisvakuutusaloja koskevaan oikeuteen. On pohdittava, edellyttävätkö vakuutusalan sisämarkkinat yleisten sääntöjen, erityisaloja koskevien erityissääntöjen vai näiden molempien yhdenmukaistamista

7.3

Teoriassa molemmat ovat välttämättömiä: yleiset säännöt sekä eri vakuutusaloja koskevat erityissäännöt vaikuttavat tuotteeseen ja näin ollen estävät vakuutusalan sisämarkkinoiden toiminnan. Esimerkiksi yleiseen osaan yleensä sisällytettävät maksusitoumuksiin sovellettavat säännöt vaikuttavat riskin ja vakuutusmaksun väliseen suhteeseen samalla tavoin kuin esimerkiksi henkivakuutusalaan vaikuttavat sitä säätelevät erityissäännöt. Näin ollen yhdenmukaistamisessa ei periaatteessa tule tehdä eroa näiden kahden säännöskokonaisuuden välillä.

7.4

Yhdenmukaistaminen voidaan kuitenkin toteuttaa useissa vaiheissa. Jos näin tehdään, on laadittava lista ensisijaisista kohteista. Tässä tapauksessa olisi asianmukaista yhdenmukaistaa ensin yleinen osa. Moniin vakuutusaloihin ei sovelleta erityis- tai pakollisia sääntöjä (51), vaan sen sijaan ainoastaan yleisiä sääntöjä voimassa olevien kansallisten vakuutussopimuslainsäädäntöjen mukaisesti. Näin ollen on kiireellisempää yhdenmukaistaa vakuutussopimusoikeuden yleiset pakolliset säännökset. Tällaisen yhdenmukaistamisen avulla olisi mahdollista luoda välittömästi vakuutusalan sisämarkkinat kaikilla niillä aloilla, joita erityiset ja pakolliset säännökset eivät koske. Kun kyseinen vaihe on saatu päätökseen, myös henkivakuutuksen ja sairausvakuutusten kaltaiset säännellyt alat on otettava yhdenmukaistamisen piiriin.

7.5

Ensimmäisessä vaiheessa voitaisiin yhdenmukaistaa seuraaviin seikkoihin liittyvät säännöt:

8.1

Vakuutus on nykyään olennainen palvelu yhtäältä ammatinharjoittajien ja toisaalta ammatinharjoittajien ja kuluttajien välisissä kaupallisissa suhteissa.

8.2

EU:n jäsenvaltioiden kansallisissa oikeusjärjestelmissä eräiden vakuutussopimuksen solmimista ja sen voimassaoloa yleisesti säätelevien keskeisten periaatteiden välillä on eroja.

8.3

Tämä tilanne muodostaa esteen kyseisen rahoitusvälineen rajatylittävälle markkinoinnille ja estää siten alan sisämarkkinoiden toteutumista.

8.4

Vakuutusoikeuden niin kutsutun ”yleisen osan” pakollisten sääntöjen tietynasteisella yhdenmukaistamisella voidaan edistää merkittävästi monien sellaisten esteiden ja ongelmien poistamista, joita vakuutusyritykset, vakuutusedustajat, vakuutetut ja vakuutuksenottajat — ovatpa he sitten ammatinharjoittajia tai kuluttajia — kohtaavat suorittaessaan vakuutuksiin liittyviä rajatylittäviä toimenpiteitä.

8.5

Tähän näkemykseen yhtyvät poikkeuksetta kaikki asianosaiset, joita on konsultoitu ja kuultu.

8.6

Vaikuttaa siltä, että yhdenmukaistamisen toteuttamisessa on noudatettava asteittaista lähestymistapaa, jonka ensimmäisen vaiheen tavoitteena olisi vapaaehtoisen vakuutussopimusmallin mahdollinen hyväksyminen niin, että kaikki sitä koskevat ehdot ja osatekijät olisivat velvoittavia.

8.7

Vakuutussopimusmallia laadittaessa on otettava huomioon komission ehdotukset direktiiviksi vuosilta 1979 ja 1980 niiden huomioiden ja analyysien valossa, joita siitä ovat esittäneet eri osapuolet sekä kansalaisyhteiskunnan ja jäsenvaltioiden sääntelyelinten edustajat. Lisäksi on otettava huomioon alalla sittemmin tapahtunut kehitys.

8.8

Käytettävän yhteisön välineen tulee olla asetus ja sen oikeusperustan perustamissopimuksen 95 artikla.

8.9

Tässä lausunnossa esitettyjen huomioiden pohjalta ETSK kehottaa komissiota ottamaan asian uudelleen käsittelyyn sekä aloittamaan oikeusvertailua ja kansallisia käytänteitä koskevat vakuutussopimusalan tutkimukset voidakseen vahvistaa, että vakuutussopimusoikeuden yhdenmukaistamiseen yhteisön tasolla johtavien toimien jatkaminen on välttämätöntä, suositeltavaa ja mahdollista.

8.10

Kyseisissä toimenpiteissä on otettava huomioon akateemisten tutkijoiden alalla jo saavuttamat tulokset.

8.11

ETSK suosittelee komissiolle, että kyseiset tutkimukset julkaistaisiin ja että niistä käytäisiin yleistä keskustelua etenkin vihreän kirjan avulla. Vihreä kirja on välttämätön perusta sellaisen yhteisön säädöksen laatimiseksi, jota voidaan pitää kaikkein tarkoituksenmukaisimpana.

8.12

ETSK on tietoinen siitä, että tätä merkittävää toimenpidettä rahoituspalveluiden sisämarkkinoiden toteuttamiseksi voidaan edistää ainoastaan siinä tapauksessa, että jäsenvaltiot ilmaisevat selkeän poliittisen tahtonsa tukea vakuutussopimusoikeuden yhdenmukaistamisaloitetta.

8.13

ETSK kehottaa Euroopan parlamenttia osallistumaan tähän aloitteeseen ja asettamaan aiheen etusijalle poliittisessa ohjelmassaan ilmaisemalla uudelleen tukevansa vakuutussopimusoikeuden yleiseen osaan sisältyvien pakollisten säännösten yhdenmukaistamista koskevaa tavoitetta.

a)

vakuutuskirjan muodollinen rakenne

b)

oikeus takuuilmoitukseen sopimusta solmittaessa sekä sitä koskevat muodolliset vähimmäisvaatimukset

c)

sopimuskieli

d)

säännöt, jotka koskevat vakuutuksenottajan sopimusta tehdessä antamia ilmoituksia, jotka voivat vaikuttaa vahingonvaaranarviointiin ja hyväksymiseen, sekä seuraukset niiden puuttumisesta tai niitä koskevista tahallisista virheistä

e)

säännöt, jotka liittyvät vakuutetun sopimuksen voimassaoloaikana antamiin sellaisia seikkoja tai olosuhteita koskeviinilmoituksiin, jotka voivat lisätä vahingonvaaraa, sekä seuraukset kyseisen velvollisuuden noudattamatta jättämisestä

f)

edellä mainittujen velvollisuuksien noudattamatta jättämiseen liittyvää todistustaakkaa koskevat säännöt

g)

vakuutusmaksua koskevat säännöt vahingonvaaran vähentyessä

h)

vakuutusmaksun kokonaan tai osittain maksamatta jättämisestä vakuutuksen voimassaoloaikana aiheutuvat seuraukset

i)

vakuutuksenottajan velvollisuudet vahinkotapauksen sattuessa

j)

vakuutussopimuksen purkamista koskevat säännöt

k)

osapuolten mahdollisuudet poiketa direktiivin säännöksistä siltä osin kuin tämä olisi edullista vakuutuksenottajalle,vakuutetulle tai vahingon kolmannelle osapuolelle.

a)

raidekulkuneuvot

b)

ilma-alukset

c)

meri-, sisävesi- ja jokialukset

d)

tavarakuljetukset

e)

ilma-, meri-, sisävesi- ja jokialuksiin liittyvä korvausvastuu

f)

luotot ja vakuudet, ottaen huomioon kyseisten vakuutusalojen erityispiirteet.

(a)

Sairausvakuutus jätetään direktiivin ulkopuolelle, kuten ETSK oli ehdottanut.

(b)

Sopimuksen purkamiseen liittyviä yksityiskohtia tarkennetaan. Muutettujen sopimusten voimassaolon jatkamistapidetään parempana kuin niiden yksinkertaista peruuttamista.

(c)

Todistustaakkaa koskevat säännökset tulee muotoilla paremmin.