23.11.2015   

FI

Euroopan unionin virallinen lehti

C 389/18

—

pääasiallisesti kumoaa valituksenalaisen tuomion sen vuoksi, että siinä käytetään todisteita, jotka oli saatu todisteiden keräämiseen sovellettavan menettelyn vastaisesti ja että vuoden 2002 yhteistyötiedonantoa oli sovellettu väärin, ja kumoaa 12.10.2011 tehdyn komission päätöksen kokonaisuudessaan;

—

toissijaisesti kumoaa valituksenalaisen tuomion niiltä osin kuin yleinen tuomioistuin jätti täyttä harkintavaltaansa käyttämättä tutkimatta valittajille määrätyn sakon, ja alentaa näin ollen huomattavasti valittajille valituksenalaisessa tuomiossa määrättyä sakkoa;

—

edelleen toissijaisesti valituksenalaisen tuomion niiltä osin kuin yleinen tuomioistuin totesi virheellisesti, että rikkomisella pyrittiin kilpailun rajoittamiseen tai että sillä oli tällainen vaikutus, ja näin ollen palauttaa asian yleiseen tuomioistuimeen, paitsi jos unionin tuomioistuin katsoisi, että sillä on tarvittavat tiedot komission päätöksen kumoamiseksi;

—

velvoittaa joka tapauksessa komission korvaamaan valittajille niin yleisessä tuomioistuimessa kuin unionin tuomioistuimessakin aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

—

Ensimmäisessä perusteessa valittajat väittävät, että yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen ja loukkasi niiden puolustautumisoikeuksia ja rikkoi olennaisia menettelymääräyksiä hylätessään valittajien väitteen, jonka mukaan Italian veroviranomaisten kansallisen verotutkinnan aikana keräämien asiakirjojen lähettäminen komissiolle oli ollut lainvastaista, ja väitteen tällaisen menettelyn lainvastaisuudesta. Ensinnäkin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen katsoessaan, että komissiolla ei ole unionin oikeuteen perustuvaa erityistä velvollisuutta estää perustavanlaatuisten puolustautumisoikeuksien loukkaamista kilpailuoikeudelliseen tutkintaan liittyvässä hallinnollisessa menettelyssä. Toiseksi yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen katsoessaan, ettei komissio ollut loukannut valittajien puolustautumisoikeuksia eikä asetuksen N:o 1/2003 (1) 12 artiklan 2 kohdasta ilmeneviä olennaisia menettelymääräyksiä. Kolmanneksi yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, koska se vääristeli sille esitettyjä selviä todisteita katsoessaan, ettei komission todisteina esittämien asiakirjojen hankkimisen lainvastaisuudella ollut merkitystä.

—

Toisessa valitusperusteessaan valittajat väittävät, että yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, koska se ei moittinut komissiota siitä, että tämä oli myöntänyt immuniteetin hakijalle immuniteetin Etelä-Euroopan osalta ja ettei tämä näin ollut soveltanut vuoden 2002 yhteistyötiedonantoa asianmukaisesti. Valittajat väittävä tarkemmin ottaen, ettei immuniteetin hakijalle olisi pitänyt myöntää immuniteettia Etelä-Euroopan osalta ja että näin ollen kaikki immuniteetin hakijan suulliset lausumat ja viimeksi mainittuihin perustuneista tietojensaantipyynnöistä saadut tiedot olisi pitänyt poistaa kyseisen asian asiakirja-aineistosta.

—

Valittajat väittävät kolmannessa toissijaisessa valitusperusteessaan, että yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, koska se jätti antamatta valittajille tehokasta oikeussuojaa komission niille määräämää rangaistuksenluonteista seuraamusta vastaan, SEUT 6 artiklassa ja perusoikeuskirjan 47 artiklassa määrätystä, tehokasta oikeussuojaa koskevasta periaatteesta ja siitä huolimatta, että sillä on asetuksen N:o 1/2003 31 artiklaan perustuva täysi harkintavalta. Valittajat väittävät edelleen, että yleinen tuomioistuin, jättäessään antamatta valittajille tehokasta oikeussuojaa, laski sakon väärin.

—

Edelleen toissijaisesti valittajat väittävät neljännessä valitusperusteessaan, että yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, koska se tulkitsi rikkomisen käsitettä väärin kohteen perusteella, mikä lopulta johti tosiseikkojen oikeudellisen luokittelun virheellisyyteen ja valittajien puolustautumisoikeuksien loukkaamiseen.