52014SC0401

SISÄLLYSLUETTELO

Tiivistelmä……………………………………………………………………………3

1.         Johdanto……………………………………………………………………...5

2.         Euroalueen haasteita ja toimintapolitiikkaa koskeva arvio…………………...5

2.1       Rakenneuudistustoimet………………………………………………………5

2.2       Finanssipolitiikka……………………………………………………………11

2.3       Rahoitussektorin politiikka………………………………………………….16

Tiivistelmä

Nähtävissä on selviä merkkejä siitä, että euroalueen elpyminen on nyt pysyvää. Elpyminen on vielä haurasta, mutta se vahvistuu vähitellen ja leviää koko EU:hun. Kasvu kääntyi positiiviseksi useimmissa jäsenvaltioissa viime vuoden aikana, ja näkymät ovat kohentuneet myös haavoittuvammissa jäsenvaltioissa. Euroalueen kokonaistuotannon kasvun ennustetaan olevan vuonna 2014 maltillista ja nopeutuvan vuonna 2015. Työmarkkinatilanne on alkanut kohentua ja työttömyyden pitäisi edelleen supistua useimmissa jäsenvaltioissa, joskin hyvin hitaasti. Euroalueen julkisen talouden kokonaiskuva on edelleen parantunut, kun viime vuosien taloudellisesti vaikeina aikoina toteutetut mittavat vakauttamistoimet kantavat hedelmää.

Kriisin jälkiseurauksia ovat kuitenkin julkisen ja yksityisen sektorin velan suuri määrä ja tästä johtuvat velkaantumisen vähentämispaineet alhaisen inflaation olosuhteissa, kriisistä toipuvan ja hajanaisen rahoitusjärjestelmän tarjoamat heikot mahdollisuudet tehdä tuottavia investointeja ja kohtuuttoman korkeat työttömyysluvut, ja niiden vuoksi paluu hauraasta elpymisestä vahvaan ja kestävään kasvuun ja työllisyyteen on haasteellista. Koska euroalueen jäsenvaltioiden taloudet ovat tiiviisti sidoksissa toisiinsa ja potentiaalisten heijastusvaikutusten riski niiden välillä on suuri, niillä on erityinen vastuu kunnianhimoisten ja koordinoitujen toimenpiteiden toteuttamisesta osa-alueilla, jotka ovat talous- ja rahaliiton toiminnan kannalta erityisen tärkeitä.

Sekä euroalueen jäsenvaltiot että EU:n toimielimet ovat edistyneet merkittävästi euroalueelle vuonna 2013 annettujen suositusten täytäntöönpanossa. Jäsenvaltiot ja erityisesti haavoittuvat jäsenvaltiot ovat jatkaneet julkisen talouden vakauttamista ja rakenneuudistuksia, kun taas EU:n tasolla on toteutettu merkittäviä toimia talous- ja rahaliiton syventämiseksi erityisesti pankkiunionin osa-alueella ja soveltamalla tiukennettua talous- ja budjettiohjausjärjestelyä. Yksittäisille euroalueen jäsenvaltioille ja koko euroalueelle annettujen erillisten suositusten täytäntöönpanossa on kuitenkin puutteita, ja haasteita on vielä jäljellä. Euroalueen jäsenvaltioiden on toteutettava kunnianhimoisia ja koordinoituja toimenpiteitä useilla osa-alueilla:

· Rakenneuudistustoimet: Talouden tasapainottaminen etenee euroalueella, mutta sopeutustoimet ovat olleet epäsymmetrisiä eikä vaihtotaseen ylijäämien sopeutus ole edistynyt. Yksityisen sektorin velkaantumisen vähentäminen vaatii useissa euroalueen jäsenvaltioissa vielä paljon työtä. Työttömyysluvut ovat edelleen korkeat, joissakin euroalueen jäsenvaltioissa suorastaan sietämättömän korkeat. Koska euroalueen taloudet ovat tiiviisti sidoksissa toisiinsa, tarvitaan edelleen kunnianhimoisia rakenneuudistuksia. Näin voidaan varmistaa talous- ja rahaliiton toimivuus, edistää lähentymistä ja lieventää edelleen vakauteen, tulevaan kasvupotentiaaliin ja euroalueen sosiaaliseen koheesioon kohdistuvia riskejä, ottaen huomioon tällaisten uudistusten potentiaalisesti suuret heijastusvaikutukset.  .

· Finanssipolitiikka: Viime vuosien mittavien toimenpiteiden ansiosta julkisen talouden vakauttamista voidaan nyt jatkaa rauhallisempaan tahtiin. Toimia kuitenkin on jatkettava, jotta velan määrää voidaan vähentää ja edetä kohti keskipitkän aikavälin tavoitteita. Olennaista on, että sopeutus tukee kasvua mahdollisimman paljon. Tämä edellyttää paremmin kasvua edistävää menojen ja tulojen yhdistelmää ja menojen tehostamista. Euroalueen jäsenvaltioilla on tässä suhteessa erityinen vastuu, koska niiden on varmistettava euroalueen finanssipolitiikan asianmukainen kokonaisviritys ja niiden välillä on potentiaalisesti suuria keskinäisiä heijastusvaikutuksia, jotka liittyvät julkisen talouden kestävyyteen.

· Rahoitussektori: Rahoituksen saaminen on erityisesti pk-yrityksille edelleen haasteellista monissa jäsenvaltioissa. Tämä uhkaa viedä pohjan talouden elpymiseltä ja talous- ja rahaliiton toimivuudelta. Euroopassa on edelleen riski, että tuottaville investoinneille ei löydy riittävästi rahoitusta. Taustalla ovat velkaantumisen vähentämiseen liittyvien paineiden jatkuminen ja markkinoiden edelleen merkittävä hajanaisuus, joka haittaa talous- ja rahaliiton toimivuutta. Pankkiunionin perustamisen jälkeen tarvitaan aloitteita, joilla edistetään Euroopan talouden pitkäaikaista rahoitusta. Luottokanavan korjautumista edistää pankkien taseiden tervehdyttäminen edelleen ja pääomapuskureiden vahvistamisen jatkaminen tarvittaessa.

1.         Johdanto

Euroalueen talouden elpyminen alkoi vuoden 2013 toisella neljänneksellä. Sen odotetaan leviävän kaikkiin maihin ja voimistuvan ja samalla tasapainottuvan kasvun eri vetureiden osalta. Elpyminen on kuitenkin vielä haurasta, mikä on tyypillistä syvän finanssikriisin jälkeen. Tässä tilanteessa euroalueen haasteiden luonne on muuttumassa. Vain muutama vuosi sitten suurimmat ongelmat liittyivät julkisen talouden uskottavuuden lujittamiseen alijäämien syventyessä ja julkisen velan kasvaessa nopeasti, valtioiden ja pankkien välisen negatiivisen kierteen katkaisemiseen, kestämättömien vaihtotaseen alijäämien kanssa kamppailevan reaalitalouden ongelmien korjaamiseen. Näitä ongelmia olivat huolestuttava kilpailukyvyn menettäminen, yksityisen velkaantuneisuuden kasvu ja asuntojen korkeat hinnat. Sekä EU:n että jäsenvaltioiden tasolla toteutettujen kunnianhimoisten politiikkatoimien ansiosta euroalueella on päästy eroon näistä ongelmista. Tällä hetkellä euroalueen suurimmat haasteet liittyvät niihin pitkällisiin vaikutuksiin, joita velkaantumisen vähentäminen aiheuttaa keskipitkän aikavälin kasvulle monissa maissa sekä sietämättömän korkeisiin työttömyyslukuihin ja epätasa-arvoisuuden lisääntymiseen, yksityisen ja julkisen velan kestävyyteen tilanteessa, jossa disinflaatio parantaa kilpailukykyä, ja tarpeeseen varmistaa elinkelpoisten investointien luototus haavoittuvissa talouksissa, joiden rahoitusjärjestelmä on vielä toipumisvaiheessa. Näitä tekijöitä ei pitäisi tarkastella erikseen vaan keskinäisessä vuorovaikutuksessa olevien talouden muuttujien monimutkaisena järjestelmänä, korostaen sitä, että kansallisten ja euroalueen toimenpiteiden tulisi muodostaa johdonmukainen ja koordinoitu kokonaisuus.

Seuraavassa jaksossa arvioidaan euroalueen toimintapolitiikkaa, jonka tarkoituksena on varmistaa talous- ja rahaliiton toimivuus, kiinnittäen erityistä huomiota rakenneuudistuksiin, finanssipolitiikkaan ja rahoitussektoriin liittyviin toimenpiteisiin.

2.         Euroalueen haasteita ja toimintapolitiikkaa koskeva arvio

2.1       Rakenneuudistustoimet

Talouden tasapainottaminen etenee euroalueella kiitettävästi. Euroalueen reunavaltioissa, joissa oli ennen finanssikriisin alkua suuret vaihtotaseen alijäämät, on tapahtunut merkittävä sopeutus. Itse asiassa näiden haavoittuvien maiden vaihtotase oli vuonna 2013 kokonaisuutena ylijäämäinen noin 1,3 prosenttia suhteessa BKT:hen, ja ylijäämän odotetaan edelleen kasvavan 2,0 prosenttiin suhteessa BKT:hen vuonna 2015. Suuri osa tästä sopeutuksesta on suhdanteista riippumatonta, minkä vuoksi se ei ole vaarassa kadota talouden kokonaistilanteen parantuessa. Se on seurausta sekä kotimaisen kysynnän rakenteellisesta supistumisesta ja enenevässä määrin myös viennin lisääntymisestä. Siltä osin kuin sopeutus on seurausta kotimaisen kysynnän supistumisesta, joka liittyy potentiaalisen tuotannon supistumiseen, siitä aiheutuu suuret taloudelliset ja sosiaaliset kustannukset. Koska sekä yksityinen että julkinen sektori on näissä maissa voimakkaasti velkaantunut, mikä heikentää kotimaista kysyntää, tulevan kasvun on perustuttava suurelta osin vientiin, joka auttaa terveen ulkoisen rahoitusaseman ylläpitämisessä. Useimmat haavoittuvista maista ovat tältä osin edistyneet merkittävästi ennen kriisiä heikentyneen kustannuskilpailukyvyn palauttamisessa.

Talouden tasapainottaminen vaatii vielä paljon työtä, koska velkaa on jäljellä runsaasti. Rahoitusvirtojen sopeutuksesta huolimatta ulkoinen velka on useimmissa haavoittuvissa talouksissa erittäin suuri. Tältä osin kahtiajako näihin ”velallismaihin” ja niiden ”velkojiin” on euroalueella korvannut perinteisen jaon alijäämä- ja ylijäämämaihin. Vaihtotaseiden koheneminen ei ole samassa suhteessa supistanut ulkomaista nettovarallisuutta suhteessa BKT:hen, koska nimellistuotanto ei ole juuri kasvanut. Joissain tapauksissa syynä on ollut myös negatiivinen arvostusvaikutus (siltä osin kuin tällainen vaikutus johtuu ulkomaisten velkojen arvon noususta, esimerkiksi ulkomaisessa omistuksessa olevien kotimaisten osakkeiden hinnan noususta, ne voivat olla merkki markkinoiden luottamuksesta kyseisiin talouksiin). Kaavio 1 osoittaa, että ne euroalueen maat, joilla on eniten ulkomaista nettovelkaa, ovat niitä, joissa kasvu ja/tai inflaatio ovat olleet erittäin alhaisella tasolla. Tällainen tilanne tukkii tehokkaasti kaksi pääkanavaa, jotka perinteisesti on todettu keskeisen tärkeiksi ylivelkaantumisenvähentämisessä. Jotta erittäin suurta ulkoista velkaantuneisuutta voitaisiin vähentää kestävämmälle tasolle, vaihtotase on myös jatkossa pidettävä paremmin tasapainossa, ja joissain tapauksissa vaaditaan myös muita parannuksia. Vaikka kaikkien haavoittuvien maiden vaihtotase takaa nyt ulkomaisen nettovarallisuuden (NIIP) vakaan kehityksen suhteessa BKT:hen, näiden suhdelukujen kohtuullisen nopea supistaminen edellyttäisi joissain tapauksissa vielä suurempia kauppa- ja vaihtotaseen ylijäämiä.

Sopeutustoimet ovat kuitenkin olleet epäsymmetrisiä, eikä vaihtotaseen ylijäämien sopeutuksessa ole tapahtunut edistymistä. Tämän seurauksena euroalueen vaihtotase kääntyi vuonna 2013 noin 2,2 prosenttia ylijäämäiseksi, ja sen odotetaan kasvavan vielä hieman, 2,3 prosenttiin vuosina 2014 ja 2015 (ks. kaavio 2). Tällaisesta ylijäämästä johtuvat riskit liittyvät kotimaisen kysynnän heikkenemiseen ja sitä kautta euroalueen kasvukykyyn, mutta myös euron arvon mahdolliseen vahvistumiseen. Tästä johtuva vaikutus ulkoiseen kysyntään ja hintojen ja kustannusten sopeutukseen voisi vaikeuttaa reunavaltioiden pyrkimyksiä kilpailukyvyn palauttamiseen. Toisaalta vaikutus käytettävissä oleviin tuloihin voisi myös laajentaa disinflaatiota.

Kaavio 1: Ulkoinen velkaantuneisuus ja nimelliskasvu || Kaavio 2: Euroalueen vaihtotaseen maantieteellinen koostumus

||

Huom. IT, LV, LU (2013Q3), MT (2013Q2), FR (2012Q4); NIIP, kertoimena (-1) Lähde: Eurostat, AMECO || Lähde: Eurostat

Euroalueen vaihtotaseen ylijäämän kasvu on merkki kotimaisen kokonaiskysynnän heikkoudesta. Koska korot ovat lähellä nollassa olevaa alarajaa, rahapolitiikassa on rajoitetusti tai ei lainkaan varaa kysynnän lisäämiseen. Myös finanssipolitiikan liikkumavara on useimmissa maissa yhtä vähäinen. Koska reunavaltioissa myöskään kotimaisen kysynnän lisääminen ei ole juuri mahdollista, ainoa keino kuroa umpeen koko euroalueen tuotantokuilu on kotimaisen kysynnän lisääminen ylijäämämaissa. Lisäksi kotimaisen kysynnän supistuminen koko euroalueella on omiaan aiheuttamaan painetta hintojen alentamiseen. Koska inflaatio on erittäin alhainen – eli alempi kuin EKP:n esittämän hintavakauden määritelmän mukainen vain hieman alle 2 prosenttia – , reunavaltioiden on paljon vaikeampaa toteuttaa tarvittava sopeutus suhteellisina hintoina mitaten. Kun otetaan huomioon nimelliset jäykkyydet, pitkään hyvin alhaisena pysyttelevä inflaatio saattaa myös muodostaa esteen tarvittavalle reaalipalkkojen sopeuttamiselle, mikä vaikuttaa tuntuvasti työllisyyteen ja työttömyyteen. Symmetrisempi sopeutus euroalueella helpottaisi kokonaissopeutusta ja vähentäisi siitä aiheutuvia kustannuksia sekä kohtuullistaisi koko euroalueen ylijäämää.

Rahoitussektorin ulkopuolisen yksityisen sektorin velkaantuneisuuden vähentäminen vaatii useissa Euroopan maissa vielä paljon työtä. Haavoittuvien maiden suuri ulkoinen velka on seurausta sekä yksityisen että julkisen sektorin voimakkaasta velkaantuneisuudesta. Tässä vaiheessa kulutusta ja investointeja heikentävät erityisesti yksityisen sektorin velan vähentämisestä johtuvat paineet, jotka vaikuttavat sekä kotitalouksiin että yrityksiin. Kuten kaaviosta 3 käy ilmi, velkaantuneisuus on erittäin korkealla tasolla monissa euroalueen maissa, ja useissa tapauksissa sitä ei ole onnistuttu vähentämään lainkaan kriisin alkamisen jälkeen. Velkaantuneisuuden vähentäminen on ollut hyvin hidasta erityisesti yrityssektorilla, ja yritysten velkaantuneisuus on vähentynyt vain muutamassa maassa. Myös niissä tapauksissa, joissa velkaantuneisuus on vähentynyt, tähän mennessä havaittu velkasuhteen sopeutus kattaa vain pienen osan ennen kriisiä tapahtuneesta lisäyksestä. Tämän perusteella voitaneen päätellä, että jäljellä olevan yksityisen velkakannan supistaminen on vasta alkuvaiheessa. Vaikka uusien luottojen kasvu on hidasta, BKT:n hidas tai jopa negatiivinen kasvu heikentää velkasuhteen alentamista.

Kaavio 3. Yksityisen sektorin velkaantuneisuus, rahoitusalan ulkopuoliset yritykset (vas.) ja kotitaloudet (oik.), % suhteessa BKT:hen

||

1. Lähde: Eurostat Huom. Rahoitusalan ulkopuolisten yritysten osalta esitetään konsolidoidut luvut. Velka kattaa lainat ja arvopaperit osakkeita lukuun ottamatta, johdannaiset pois lukien. Rahoitusalan ulkopuolisten yritysten velkaantuneisuutta koskeva luku ei kata Luxemburgia.

Työttömyys nousi 12 prosenttiin vuonna 2013, eli lisäystä on 0,7 prosenttiyksikköä vuoteen 2012 verrattuna. Työttömyysluvut kasvoivat voimakkaasti kolmasosassa euroalueen jäsenvaltioista, myös useissa sellaisissa maissa, joissa ne olivat jo ennestään hyvin korkeat. Sopeutus on edelleen hidasta, ja pitkäaikaistyöttömien osuus on edelleen kasvanut niin, että se oli 50 prosenttia kokonaistyöttömyydestä vuonna 2013. Tämä pahentaa riskiä, että työttömyydestä tulee yhä enenevässä määrin rakenteellinen ongelma. Reaaliset yksikkötyökustannukset ovat nousseet hitaammin korkeamman työttömyysasteen maissa, mikä on vähentänyt työpaikkojen katoamista. Samalla on pyritty hillitsemään työttömyysasteen eroavuuksia euroalueen maiden välillä. On kuitenkin edelleen olemassa riski, että työttömyys ei enää reagoi yhtä herkästi palkkadynamiikkaan. Resurssien uudelleenkohdentaminen on alkanut tuottaa tuloksia, sillä nimellispalkat alenivat suljetulla sektorilla enemmän kuin avoimilla sektoreilla, mikä kertoo, että näissä olosuhteissa työvoimaa siirtyy pois suljetulta sektorilta kohti avointa sektoria. Tämä resurssien uudelleenkohdentaminen ja työvoiman liikkuvuus yleensä on keskeisessä asemassa, kun ulkoista rahoitusasemaa pyritään parantamaan kestävällä tavalla maissa, joihin on viime vuoden aikana kertynyt suurelta osin negatiivinen ulkomainen nettovarallisuusasema.

Sosiaaliset olot euroalueella heikkenivät koko kriisin ajan, ja lähes kaikki indikaattorit huononivat vuonna 2012 (vuoden 2011 tulojen mukaan), alityöllistetyissä kotitalouksissa asuvien osuutta lukuun ottamatta. Tilanne on huonontunut edelleen etenkin työikäisen väestön osalta, johon työmarkkinaolosuhteiden heikkeneminen kohdistuu suorimmin. Kaikki indikaattorit ovat tällä hetkellä kriisiä edeltänyttä tasoa korkeammalla. Köyhyysriskiaste on 17 prosenttia, vakavan aineellisen puutteen riski 7,6 prosenttia, alityöllistetyissä kotitalouksissa asuvien osuus 10,5 prosenttia, työssäkäyvien köyhyysaste 10,6 prosenttia ja köyhyysvaje 23,4 prosenttia. Vakavan aineellisen puutteen riski on kasvanut kriisin pahiten koettelemissa maissa jyrkästi vuodesta 2010 alkaen, kun taas useissa jäsenvaltioissa useimmat köyhyysindikaattorit ovat pysyneet vakaina. Sosiaalinen kehitys voi vaikuttaa pitkän aikavälin kasvuun ja julkisen velan kestävyyteen monin eri tavoin[1]. Köyhyys vaikuttaa tuottavuuteen koulutuksen ja terveydenhuoltopalvelujen saatavuuden kautta, ja epätasa-arvoisuus vaikuttaa dynaamisesti kasvuun yksityisen velan ja kulutuksen kasvun kautta. Lisäksi suurempi köyhyys- ja työttömyysaste voi pahentaa uudistusväsymystä, joka voi huomattavasti vaikeuttaa tarvittavaa elpymistä euroalueella ja vaikuttaa vuorostaan julkisen talouden kestävyyteen haavoittuvissa maissa.

Euroalueen toimivuuden kannalta on tärkeää ratkoa näitä haasteita toteuttamalla kunnianhimoisia rakenneuudistuksia talouden joustavuuden lisäämiseksi. Sen lisäksi, että rakenneuudistukset tukevat kestävää julkisen talouden tasapainottamista, ne myös lieventävät kotitalouksien velkaantuneisuuden vähentämisestä johtuvia kielteisiä vaikutuksia: suurempi reaalipalkkojen sopeuttaminen pehmentää työllisyyteen ja sen myötä kokonaistuotantoon kohdistuvia vaikutuksia, kun taas nopeampi hintojen sopeuttaminen mahdollistaa samalla reaalikorkojen nopeamman sopeuttamisen kohti tasapainoa. Uudistukset ovat välttämättömiä, jotta kestävä ja osallistava kasvu saadaan jälleen vauhtiin ja voidaan parantaa työllisyyttä, mikä puolestaan tukee yksityisen ja julkisen velkaantuneisuuden kestävyyttä ja suojaa sosiaaliturvajärjestelmiä julkisen talouden vakauttamistoimien yhteydessä.

Koska euroalueen jäsenvaltioiden taloudet ovat tiiviisti sidoksissa toisiinsa, rakenneuudistusten toteuttamiseen liittyy suuri potentiaalisten heijastusvaikutusten riski. Kauppa ja kilpailukyky ovat pääasialliset kanavat, joita pitkin heijastusvaikutukset leviävät. Tuote-, palvelu- ja työmarkkinoiden uudistukset samoin kuin tietyt verouudistukset voivat vaikuttaa työllisyyteen ja kasvuun uudistuksen toteuttavassa jäsenvaltiossa ja sen myötä toisten jäsenvaltioiden tuotteiden ja palvelujen kysyntään. Osa uudistuksista voi tuottaa heijastusvaikutuksia rahoitusmarkkinoiden kautta, kun uudistukset parantavat jäsenvaltion kykyä kestää ulkoisia häiriöitä ja rajoittavat riskilisiin liittyvien ongelmien leviämistä silloin, kun velan kestävyys on kyseenalainen. Niillä osa-alueilla, joilla rakenneuudistuksia tarvitaan useimmissa tai kaikissa euroalueen maissa, niiden yhteensovittaminen voi auttaa viestimään rakenneuudistuksen laajemmista vaikutuksista hyvinvointiin, minkä lisäksi vertailuanalyysi, keskinäinen oppiminen ja parhaiden käytänteiden vaihto voivat tuoda lisähyötyä.

Haavoittuvat jäsenvaltiot ovat viime aikoina toteuttaneet mittavia rakenneuudistuksia. Näistä saavutuksista huolimatta lisäedistyminen on tarpeen, jotta voidaan luoda investointimahdollisuuksia, jotka osaltaan edistävät työvoiman siirtymistä avoimen sektorin tavaroiden ja palvelujen tuotantoon, mikä parantaa ulkoista kilpailukykyä ja tuottavuutta. Ydinalueen jäsenvaltioissa uudistukset ovat tähän asti olleet yleensä vaatimattomampia. Asianmukaiset uudistukset ydinalueen maissa ja symmetrisempi sopeutus lisäisivät kotimaista kysyntää velkojamaissa ja koko euroalueella ja helpottaisivat kilpailukyvyn ja kasvun palauttamista reuna-alueilla. Investointien kasvua edistävät toimenpiteet ovat erityisen tärkeitä, koska ne lisäävät kysyntää lyhyellä aikavälillä ja lisäävät potentiaalista kasvua tulevaisuudessa. Etenkin tuotemarkkinoiden uudistukset, joiden tarkoituksena on lisätä kilpailua suljetuilla sektoreilla, edistäisivät investointeja ja helpottaisivat näiden sektoreiden kehittymistä.

Yleensä tuotemarkkinoilla ei ole juuri toteutettu rakenneuudistuksia. Suositeltujen toimenpiteiden toteuttamisessa on tapahtunut hyvin vähän edistymistä palvelualalla. Tämä koskee myös uudistuksia, joiden tarkoituksena on poistaa tiettyihin ammatteihin pääsyä ja niiden harjoittamista koskevat aiheettomat rajoitukset ja vähentää vähittäiskaupan alalle pääsyn esteitä. Liiketoimintaympäristön uudistamisessa on niin ikään edistytty vain vähän (mm. byrokratian vähentäminen, sopimusten täytäntöönpano, yrityksen perustaminen, pk-yritysten tukeminen, maksukyvyttömyysmenettelyt, maksuviivästykset). Jonkin verran toimenpiteitä on toteutettu kilpailun lisäämiseksi, mutta tietyissä maissa olisi toteutettava lisätoimia kilpailuviranomaisen riippumattomuuden ja tuloksellisuuden vahvistamiseksi. Lisäuudistuksia tarvitaan myös T&K-toiminnan, innovoinnin ja verkkotoimialojen, etenkin rautateiden, alalla.

Monissa jäsenvaltioissa on varaa ja myös tarvetta parantaa verotuksen rakennetta siirtämällä verotusta pois työn ja yhtiötulojen verotuksesta kasvun kannalta vähemmän haitallisiin veropohjiin kuten kulutukseen, ympäristöön ja juokseviin omaisuusveroihin. Verotuksen painopiste on euroalueella liiaksi työn verotuksessa. Verokiila on euroalueella yli 45 prosenttia eli paljon suurempi kuin Euroopan ulkopuolisissa OECD-maissa (ks. taulukko 1).

Taulukko 1. Keskivertopalkkaa saavan naimattoman ja lapsettoman työntekijän keskimääräinen verokiila (%).                            

|| 2013 || Muutos 2013–2009

euroalue || 46,5 || -0,2

OECD – keskiarvo || 35,9 || 0,7

Australia || 27,4 || 0,7

Kanada || 30,7 || 0,5

Japani || 31,6 || 2,5

Uusi-Seelanti || 16,9 || -1,2

Ruotsi || 42,9 || -0,3

Yhdysvallat || 31,3 || 1,3

Yhdistynyt kuningaskunta || 31,5 || -0,9

OECD (2010), Taxing Wages: Comparative tables, OECD:n verotilastot (tietokanta). Euroalueen keskimääräinen verokiila on yhtä kuin OECD:hen kuuluvien euroalueen 15 jäsenvaltion painotettu keskiarvo.

Resurssien uudelleenkohdentamista olisi tuettava paremmin toimivilla työmarkkinoilla sekä jäsenvaltioiden että euroalueen tasolla. Useissa euroalueen maissa on toteutettu viime vuosina työmarkkinoiden sopeutusta tehostavia uudistuksia, esimerkiksi muuttamalla laillisen irtisanomisen määritelmää tai erorahan määrää, mutta myös lisäämällä työmarkkinoilta poistumisen joustavuutta irtisanomissääntöjä tarkistamalla. Erityisten toimenpiteiden avulla on pyritty vähentämään väliaikaisten ja epätyypillisten työsopimusten käyttöä, jotta voitaisiin vähentää työmarkkinoiden segmentoitumista, joka on työmarkkinoilla silti yhä merkittävä tulevaisuuden haaste. Useissa maissa on myös vähennetty irtisanomisiin liittyvää hallinnollista rasitusta tai uudelleenkohdentamismahdollisuuksia.

Työttömyysetuusjärjestelmiä uudistamalla olisi tuettava työelämään palaamista, ensisijaisesti mukauttamalla työttömyysetuuksien määrää työttömyysjakson aikana ja joissain tapauksissa vahvistamalla etuuksiin liittyviä työnhakua koskevia ehtoja. Kannustintoimenpiteitä ovat muun muassa etuuksien enimmäismäärän alentaminen, etuuksien määrän mukauttaminen työttömyysjakson aikana, etuusjakson lyhentäminen ja myöntämisedellytysten tiukentaminen.

Useissa jäsenvaltioissa on vahvistettu aktiivisen työmarkkinapolitiikan järjestelmiä, erityisesti tarjoamalla räätälöidympiä työnhakupalveluja ja tiukentamalla jatkuvien etuuksien myöntämisedellytyksiä. Aktivointitoimien ohella joissakin maissa on pyritty puuttumaan köyhyyteen myös uudistamalla sosiaaliturvajärjestelmiä.

2.2.      Finanssipolitiikka

Euroalueen julkisen talouden kokonaiskuva on jatkuvasti parantunut: viime vuosien taloudellisesti vaikeina aikoina toteutetut mittavat vakauttamistoimet kantavat nyt hedelmää, ja taloustilanteen parantuminen tukee kehitystä. Itse asiassa euroalueen nimellisalijäämän odotetaan supistuvan vuonna 2014 alle 3 prosentin suhteessa BKT:hen ensi kertaa sitten vuoden 2009, sillä sen odotetaan olevan 2,5 prosenttia suhteessa BKT:hen. Lisäksi julkisen velan määrän odotetaan euroalueella vihdoin vakautuvan vuonna 2014, tosin korkealle tasolle eli 96 prosenttiin suhteessa BKT:hen. Tämä lopettaisi viime vuosien jatkuvasti nousevan suuntauksen. Tämän vuoksi sekä euroalueen velkaantumisen että alijäämien kehitysennusteet ovat huomattavasti positiivisemmat kuin muissa suurissa talouksissa Yhdysvallat ja Japani mukaan lukien. Komission yksiköiden kevään talousennuste osoittaa, että julkisen talouden vakauttaminen on euroalueella vuonna 2014 edellisvuotta hitaampaa, alle ¼ prosenttiyksikköä suhteessa BKT:hen.

Finanssipolitiikan saavutuksista on annettava tunnustusta, mutta toimia kohti kestävää julkisen talouden rahoitusasemaa on jatkettava. Vakauttamistoimet ovat olleet viime vuosina mittavia, ja niiden avulla onkin onnistuttu pienentämään alijäämiä ja pysäyttämään velkaantumisen kasvu. Myös talousnäkymät ovat kohentuneet ja parantaneet alijäämä- ja velkasuhdetta koskevia ennusteita. Menettelyjen kannalta tämä on näkynyt siten, että eräät jäsenvaltiot ovat korjanneet liialliset alijäämänsä kestävällä tavalla ja päässeet näin pois liiallisia alijäämiä koskevasta menettelystä. Monissa jäsenvaltioissa alijäämä on kuitenkin yhä 3 prosentin viitearvoa suurempi ja velkasuhde ylittää 60 prosenttia. Niiden on jatkettava toimia alijäämän pienentämiseksi ja saatava velka pysyvästi lasku-uralle tarkistetussa vakaus- ja kasvusopimuksessa käyttöön otetun, velan supistamista koskevan viitearvon mukaisesti. Lisäksi monet jäsenvaltiot, jotka ovat korjanneet liiallisen alijäämänsä, eivät ole kuitenkaan saavuttaneet keskipitkän aikavälin tavoitteiden mukaisesti määriteltyä kestävää julkisen talouden rahoitusasemaa.

Kriisiä edeltäneiden vuosien virheitä on vältettävä. Yksi tärkeimmistä talouspolitiikan ohjauspaketin (ns. six-pack) nojalla käyttöön otetuista EU:n finanssipoliittisen kehyksen uudistuksista oli vakaus- ja kasvusopimuksen ehkäisevän osion vahvistaminen. Taustalla on se kriisin antama opetus, että vakaus- ja kasvusopimuksen ehkäisevän osion heikko noudattaminen oli tärkeimpiä syitä siihen, että kriisin aikana syntyi suuria julkisen talouden alijäämiä ja velka kasvoi nopeasti. Tosin jo ennen vuonna 2005 toteutettua vakaus- ja kasvusopimuksen uudistusta tehty analyysi osoitti, että ehkäisevän osion noudattamatta jättäminen oli tärkeimpiä syitä finanssipoliittisten ongelmien syntymiseen. Puutteita on pyritty korjaamaan täsmentämällä talouspolitiikan ohjauspaketissa sitä, miten keskipitkän aikavälin tavoitteen noudattamista tai sopeutusuraa sen saavuttamiseksi arvioidaan, ja ottamalla käyttöön seuraamuksia, joita euroalueen jäsenvaltioihin kohdistetaan siinä tapauksessa, että ne eivät noudata sopimuksen määräyksiä. Korostaakseen rakenteellisesti tasapainoisen rahoitusaseman merkitystä jäsenvaltiot ovat allekirjoittaneet sopimuksen talous- ja rahaliiton vakaudesta, yhteensovittamisesta sekä ohjauksesta ja hallinnasta (vakaussopimus), jolla vaatimus keskipitkän aikavälin tavoitteen noudattamisesta saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä perustuslaillisella tai sitä vastaavalla tasolla. Sen vuoksi on olennaisen tärkeää, että jäsenvaltiot huolehtivat siitä, että ehkäisevän osion vaatimuksia noudatetaan täysimääräisesti. Talouden olosuhteiden parantuminen olisi nähtävä mahdollisuutena edetä sopeutusuralla kohti keskipitkän aikavälin tavoitetta ja rakentaa finanssipoliittisia puskureita ennen kuin suhdannetekijät jälleen muuttuvat. Tältä kannalta katsoen rakenteelliset vakauttamistoimet, joiden vaikutus on alle ¼ prosenttiyksikköä suhteessa BKT:hen vuonna 2014, eivät kokonaisuutena riitä vastamaan euroalueen finanssipoliittisiin haasteisiin. Tämä pätee erityisesti kun otetaan huomioon, että niissä jäsenvaltioissa, jotka ovat liiallista alijäämää koskevassa menettelyssä vielä vuonna 2014, menettelyssä tälle vuodelle suositettu keskimääräinen rakennesopeutus on 1 prosentti suhteessa BKT:hen, kun taas niissä jäsenvaltioissa, joihin sovelletaan vakaussopimuksen ennalta ehkäisevää osiota, rakennesopeutuksen vertailuarvo kohti keskipitkän aikavälin tavoitetta on 0,5 prosenttia suhteessa BKT:hen, ja että vain neljä euroalueen maata on saavuttanut keskipitkän aikavälin tavoitteen. Tätä päätelmää on kuitenkin tarkennettava siltä osin, että rakenteellinen rahoitusasema ei välttämättä kerro koko totuutta julkisen talouden toimenpiteiden todellisista vaikutuksista siksi, että tulopuolen reaktio talouskasvuun on jäänyt normaalia heikommaksi ja potentiaalisen tuotannon keskipitkän aikavälin kasvu on nykyään heikko.

Eurooppa 2020 -strategian hyväksymisestä alkaen komissio on johdonmukaisesti kehottanut jäsenvaltioita korostamaan julkisen talouden vakauttamisessa kasvua edistäviä toimenpiteitä. Merkittäviä kasvua edistäviä finanssipolitiikantekijöitä ovat finanssipoliittisten vakauttamistoimien eriyttäminen, pitkän aikavälin kestävyys (kumpaakin on arvioitu edellä), tulojen ja menojen koostumus ja rakenne sekä vakaa julkisen talouden kehys.

Menojen kokonaislaatu perustuu kahteen päänäkökohtaan: i) menojen koostumukseen, erityisesti kasvua enemmän tukevien menojen painoarvoon; ja ii) menojen tehokkuuteen, eli siihen, miten hyvin julkiset resurssit muunnetaan kansalaisille ja yrityksille suunnatuiksi palveluiksi.

Kun menoja halutaan kohdentaa aloille, joiden pitäisi periaatteessa tukea kasvua, painopisteinä ovat yleensä julkiset investoinnit, koulutus sekä tutkimus- ja kehitys (T&K). Uusimmat trendit euroalueen menojen koostumuksessa talous- ja finanssikriisin puhkeamisen jälkeen osoittavat, että sosiaalimenojen osuus on yleisesti kasvanut samalla kun useita muita osa-alueita, kuten koulutusta, on supistettu. Yleinen suuntaus on myös julkisten investointien vähentäminen, koska sitä pidetään usein helppona vakauttamistoimien kohteena. Esimerkiksi keskimääräiset pääomanmuodostusmenot olivat euroalueella 2,1 prosenttia suhteessa BKT:hen ja 4,3 prosenttia kokonaismenoista vuonna 2013, kun vastaavat luvut vuonna 2007 olivat 2,6 prosenttia suhteessa BKT:hen ja 5,7 prosenttia kokonaismenoista (ks. taulukko 2).

Taulukko 2. Julkiset investoinnit (kiinteän pääoman bruttomuodostus) prosentteina suhteessa BKT:hen ja kokonaismenoihin

|| Kiinteän pääoman brutto­muodostus (% suhteessa BKT:hen) || || || Kiinteän pääoman bruttomuodostus (% kokonais­menoista) || ||

|| 2007 || 2014 || muutos || 2007 || 2014 || muutos

Belgia || 1,6 || 1,6 || 0,0 || 3,2 || 2,9 || –0,3

Saksa || 1,5 || 1,6 || 0,1 || 3,4 || 3,5 || 0,1

Viro || 5,1 || 4,0 || –1,1 || 14,9 || 10,3 || –4,5

Irlanti || 4,7 || 1,6 || –3,1 || 12,7 || 3,9 || –8,8

Kreikka || 3,4 || 2,6 || –0,8 || 7,1 || 5,5 || –1,6

Espanja || 4,0 || 1,3 || –2,7 || 10,3 || 3,0 || –7,3

Ranska || 3,3 || 3,0 || –0,2 || 6,2 || 5,3 || –0,8

Italia || 2,3 || 1,6 || –0,7 || 4,9 || 3,3 || –1,6

Kypros || 3,0 || 2,3 || –0,7 || 7,3 || 4,8 || –2,4

Latvia || 5,7 || 3,7 || –2,0 || 15,8 || 10,5 || –5,3

Luxemburg || 3,3 || 3,1 || –0,2 || 9,1 || 7,2 || –1,9

Malta || 3,7 || 2,7 || –1,0 || 8,8 || 6,2 || –2,7

Alankomaat || 3,3 || 3,3 || 0,0 || 7,3 || 6,6 || –0,7

Itävalta || 1,1 || 1,0 || –0,1 || 2,2 || 1,9 || –0,3

Portugali || 2,7 || 1,8 || –0,9 || 6,1 || 3,8 || –2,3

Slovenia || 4,2 || 4,2 || 0,0 || 10,0 || 8,4 || –1,6

Slovakia || 1,9 || 1,9 || 0,0 || 5,5 || 5,0 || –0,5

Suomi || 2,4 || 2,9 || 0,4 || 5,1 || 4,8 || –0,3

Euroalueen 18 maata || 2,6 || 2,0 || –0,6 || 5,7 || 4,1 || –1,5

Lähde: Komission yksiköt (Ameco)

Myös menojen tehokkuudessa on euroalueella runsaasti parantamisen varaa. Tämä näkyy selvästi sosiaalimenoissa. Kaaviossa 1 esitetään tulonjaon epätasaisuuden vähentymisen ja sosiaalimenojen välinen korrelaatio. Vaikka tulonjaon epätasaisuuden vähentäminen ei olekaan sosiaaliturvamenojen ainoa tavoite, kaavion perusteella on mahdollista parantaa julkista taloutta lisäämättä tulonjaon epätasaisuutta, jos tehokkuushyötyjä pystytään tunnistamaan.

Kaavio 1. Markkinatuloihin perustuvan tulonjaon epätasaisuuden vähenemisen ja sosiaaliturvamenojen korrelaatio vuosina 2000–2011

Lähde: Eurostat ja Standardised World Income Inequality Database. Huom. Markkinatuloihin perustuva tulonjaon epätasaisuuden väheneminen ilmaistaan verojen ja tulonsiirtojen vähentämisen jälkeen lasketun Gini-kertoimen ja ennen verojen ja tulonsiirtojen vähentämistä lasketun Gini-kertoimen prosentuaalisena erotuksena.

Julkisen talouden kehysten osalta euroalueella on tapahtunut edistymistä parin viime vuoden aikana. Taustalla on tarve osoittaa ja myös noudattaa tiukempaa budjettikuria sekä unionin julkisen talouden ohjausjärjestelmän vaatimusten tiukentaminen, mistä on osoituksena esimerkiksi kansallisista julkisen talouden kehyksistä annettu direktiivi[2], joka tuli voimaan vuoden 2014 alussa kaikissa EU:n 28 jäsenvaltiossa. Julkisen talouden ohjausjärjestelmän kehittämistä on korostettu erityisesti euroalueella, missä on annettu lisäsitoumuksia budjettikurin tukemiseksi. Euroalueen julkisen talouden kehys otettiin käyttöön vuoden 2013 aikana, kun voimaan tulivat two-pack-lainsäädäntö[3] (ks. edellä) ja ns. finanssipoliittinen sopimus[4], jota sovelletaan täysimääräisesti kaikkiin euroalueen jäsenvaltioihin.

Vuosi 2014 on julkisen talouden kehykseen sisältyvien uusien vaatimusten noudattamisen kannalta olennaisen tärkeä. Edellä mainittujen uusien säännösten mukaisesti euroalueen jäsenvaltioiden on mahdollisimman nopeasti varmistettava, että nyt päätökseen saatettua uutta lainsäädäntökehystä noudatetaan kaikilta osin; komissio laatii parhaillaan arviota direktiivin ja finanssipoliittisen sopimuksen kansallisesta täytäntöönpanotilanteesta. Euroalueen jäsenvaltioiden olisi kiinnitettävä tulevina kuukausina huomiota erityisesti finanssipoliittisten sääntöjen ja etenkin rakenteellista rahoitusasemaa koskevan säännön tulokselliseen toteutukseen ja toimivuuteen sekä niiden seurantaan, joka on riippumattomien finanssipoliittisten laitosten tehtävä. Myös siihen olisi kiinnitettävä huomiota, että kansallisella tasolla otetaan kaikilta osin käyttöön uusi yhteinen talousarvioaikataulu, joka käsittää alustavat talousarviosuunnitelmat ja keskipitkän aikavälin finanssipoliittiset suunnitelmat, jotka perustuvat riippumattomien elinten laatimiin tai vahvistamiin ennusteisiin.

2.3 Rahoitussektorin politiikka

Erot luotonantoedellytyksissä ovat pysyneet hyvin suurina, mikä on ristiriidassa muilla markkinasegmenteillä, kuten valtioiden ja yritysten joukkovelkakirjamarkkinoilla, havaitun rahoitusalan hajanaisuuden vähentymisen kanssa. EKP:n laatimassa pankkien luotonantokyselyssä (Bank Lending Survey) euroalueen pankit arvelevat, että valtionvelkaan liittyvien jännitteiden hälveneminen on osaltaan keskimäärin parantanut pankkien varainhankintatilannetta. Valtionvelkakriisin lieventyminen ei sen sijaan ole juurikaan vaikuttanut pankkien luottovaatimuksiin. Tämä viittaa siihen, että pankkien varainhankintatilanteen parantumisesta huolimatta niiden luotonantoedellytykset eivät ole vielä parantuneet. Viimeisten kahden kuukauden aikana Saksan ja Ranskan kaltaisissa euroalueen ydinmaissa yrityksille myönnettyjen lainojen korkojen lasku on pysähtynyt. Korot ovat jatkaneet hienoista laskuaan haavoittuvimmissa maissa, kuten Kreikassa ja Portugalissa. Esimerkiksi Italiassa ja Espanjassa yrityksille myönnettävien lainojen korkoerot eivät kuitenkaan ole vielä merkittävästi kaventuneet Saksaan verrattuna. Lisäksi luottovirrat ovat olleet vaimeita. Pankkien tuoreimmat luotonantotiedot vahvistavat sen tosiseikan, että talouden tämänhetkiseen elpymiseen ei juurikaan kuulu luotonannon kasvu. Yksityissektorin luottovirrat supistuivat viime kuukausina, koska luotonanto muille kuin finanssisektorin yrityksille on edelleen hyvin vähäistä. Tällaiset luotonannon rajoitukset voivat jarruttaa elpymistä, etenkin haavoittuvissa maissa, ja lisätä paineita inflaation hidastamiseksi.

Reaalitalouteen suuntautuvan luotonannon vähäisyys johtuu sekä kysyntä- että tarjontapuolen tekijöistä. Tarjontapuolella luottoriskiin vaikuttaa talouden pitkittyneen heikon kehityksen ja taseiden huonolaatuisten omaisuuserien vuorovaikutus, minkä lisäksi joidenkin maiden asuin- ja liikekiinteistöjen markkinoilla tapahtuu edelleen korjausliikkeitä. Tämän vuoksi luottojen laatu heikkenee ja euroalueen pankkien järjestämättömien lainojen suhde lainojen kokonaismäärään kasvaa. Joidenkin markkinatoimijoiden mukaan omaisuuserien laatuun liittyvät ongelmat ovat raportoitua pahempia, koska pankit ovat suhtautuneet pitkämielisesti velallisiin, joilla on heikkolaatuisia luottoja. Tämä puolestaan saattaa heikentää pankkien mahdollisuuksia myöntää uusia lainoja tuottaville yrityksille, koska järjestämättömien ja muiden laadultaan heikompien lainojen suuri osuus sitoo pääomaa ja heikentää mahdollisuuksia myöntää rahoitusta. EKP:n käynnissä olevan omaisuuserien laadun tarkastelun ja sen jälkeisen EU:n laajuisen stressitestin odotetaan paljastavan pankkien mahdolliset kirjaamattomat tappiot ja edistävän taseiden korjaamisen loppuunsaattamista. Toisaalta yksityissektorin liian suuri velkataakka ja sen käynnissä oleva keventäminen, euroalueen kehno talousympäristö ja huonot näkymät heikentävät velallisten velanhoitokykyä ja vähentävät luottojen kysyntää. Joissakin euroalueen maissa yrityssektorin rakenneuudistusten hidas edistyminen vähentää entisestään uusien lainojen kysyntää.

Euroalueen pankit ovat jatkaneet pääomapositioidensa vahvistamista suhteellisen vaikeasta talousympäristöstä huolimatta. Tämän ansiosta euroalueen suurten pankkien Basel III -säännöstön mukainen rajoituksettomien ensisijaisten omien varojen osuus (CET 1 -suhdeluku) on yleisesti ottaen samalla tasolla kuin vastaavankokoisilla pankeilla muualla maailmassa. Lisäksi monet suuret pankit, jotka jo ilmoittavat Basel III -vaatimusten mukaisen CET 1 -suhdeluvun, saavuttivat tai ylittivät 9 prosentin tason syyskuuhun 2013 mennessä. Tämän vuoksi euroalueen pankkien vakavaraisuussuhteet ovat pysyneet luottotappiovarausten kasvusta huolimatta yleisesti ottaen vakaina ja jopa parantuneet monissa euroalueen jäsenvaltioissa. Pankkien likviditeettivalmius on kuitenkin ollut varsin alhainen joissakin maissa, koska järjestämättömät lainat kasvavat nopeammin kuin niistä tehtävät varaukset. Euroalueen pankit ovat parantaneet vakavaraisuussuhteitaan sekä lisäämällä pääomaa että vähentämällä riskipainotettuja omaisuuseriä. Koska finanssimarkkinoiden toimijoiden laskelmat riskipainotetuista omaisuuseristä ovat epävarmoja, pelkkää velkaantuneisuusastetta käytetään yhä enemmän täydentävänä indikaattorina mitattaessa pankkisektorin vakautta. Tällä mittarilla euroalueen pankkien edistyminen on ollut vaatimattomampaa.

Rahoitusmarkkinoiden hajanaisuutta voitaisiin jatkossa vähentää, jos sen taustalla olevien syiden ratkaisemisessa edistyttäisiin. Parhaillaan ollaan toteuttamassa useita aloitteita, joissa paneudutaan tähän ongelmaan ja pankkijärjestelmän haurauteen. Pankkiunioniin liittyvät aloitteet ovat EU:n poliittisen asialistan keskeisiä osia. Pankkiunionilla euroalueelle luodaan vakaampi rahoitussektori, ja kaikki pankit ovat kriisinhallintakeinojen ansiosta turvallisempia. Valvonnan keskittäminen yhteiseen valvontamekanismiin puolestaan vähentää valvontaloukun riskiä, jossa valvottavat pystyisivät vaikuttamaan valvontaviranomaisiin. Jos pankeilla on vakavaraisuuteen, maksuvalmiuteen tai elinkelpoisuuteen liittyviä ongelmia, valvontaviranomaiset voivat puuttua asiaan varhaisessa vaiheessa. Lisäksi nyt on tarvittaessa käytössä mekanismi, jolla ongelmalaitosten kriisit voidaan ratkaista järjestelmällisesti.

EKP on edistynyt merkittävästi toimissaan, joilla se ottaa euroalueen pankkivalvonnan vastuulleen. EKP on laatimassa kattavaa arviota euroalueen suurimmista pankeista (128 luottolaitosta 18 jäsenvaltiossa, mikä kattaa noin 85 prosenttia euroalueen pankkien kokonaisvaroista). Arvio on tarkoitus saada valmiiksi ennen kuin EKP ottaa valvonnan kokonaisvastuun marraskuussa 2014. Arvioon kuuluvat kunkin pankin riskien arviointi, omaisuuserien laadun tarkastelu sekä stressitesti, joka tehdään EU:n kaikissa 28 jäsenvaltiossa tiiviissä yhteistyössä Euroopan pankkiviranomaisen (EPV) kanssa. Omaisuuserien laadun tarkastelu on hyvässä vauhdissa. Menetelmätiedot julkaistiin maaliskuun lopussa, ja tarkastelu valmistuu arvion mukaan heinäkuussa. Stressitestien valmistelut ovat myös käynnissä, ja EPV julkaisi skenaariot ja menetelmät 29. huhtikuuta 2014. EPV ja EKP ovat yhdessä ilmoittaneet prosessin keskeiset osat, joihin kuuluvat 8 prosentin pääomavaatimus (CET 1) perusskenaariossa ja 5,5 prosentin pääomavaatimus epäsuotuisassa skenaariossa. Aiemmista vastaavista menettelyistä poiketen EPV ei koordinoi valvontaan liittyviä päätöksiä, joilla käsitellään stressitestien tuloksia ja niiden vaikutuksia pankkien suorituskykyyn. Kyseinen tehtävä annetaan EKP:lle ja muille toimivaltaisille viranomaisille. Stressitestin uskottavuus vahvistetaan useilla tekijöillä. Erityisesti on otettava huomioon, että lähtökohta on uskottavampi ja tiukempi ennen testejä tehdyn omaisuuserien laadun tarkastelun vuoksi. Muita uskottavuutta lisääviä tekijöitä ovat i) tarkastelujakson pidentäminen kahdesta kolmeen vuoteen, ii) yhdenmukaisemmat määritelmät järjestämättömien lainojen kaltaisille tärkeille parametreille ja iii) yhteinen lähestymistapa valtionvelkakirjojen käsittelylle ilman kansallista harkinnanvaraa. Lisäksi prosessin aiempaa parempi läpinäkyvyys ja sen kattavuus lisäävät rahoituslaitosten ja markkinatoimijoiden luottamusta. Hyvin suotuisat markkinaolosuhteet voivat myös antaa pankeille mahdollisuuden hankkia pääomaa helpommin ja halvemmalla tai luopua paremmilla ehdoilla omaisuuseristä, jotka voisivat vaikuttaa negatiivisesti prosessin aikana tehtäviin arvioihin.

Lainsäädäntövallan käyttäjät hyväksyivät yhteisen kriisinratkaisumekanismin huhtikuussa 2104. Yhteistä kriisinratkaisumekanismia sovelletaan kaikkiin pankkeihin euroalueella ja muissa siihen osallistuvissa jäsenvaltioissa. Yhteisen kriisinratkaisumekanismin päätöksentekomenettelyt on hiottu sellaisiksi, että yksittäisestä kriisitapauksesta voidaan tarvittaessa tehdä päätös viikonlopun aikana. Yhteinen kriisinratkaisumekanismi perustuu vaikutusvaltaiseen yhteiseen kriisinratkaisuneuvostoon, jossa on komission, neuvoston, EKP:n ja kansallisten kriisinratkaisuviranomaisten edustajien lisäksi pysyviä jäseniä. Useimmissa tapauksissa, kun joudutaan ratkaisemaan euroalueelle tai pankkiunioniin osallistuvaan jäsenvaltioon sijoittautuneen pankin kriisitilanne, EKP ilmoittaa asiasta kriisinratkaisuneuvostolle, komissiolle ja asianomaisille kansallisille kriisinratkaisuviranomaisille. Pankkiunionissa kansalliset kriisinratkaisurahastot yhdistetään asteittain yhteiseksi pankkialan kriisinratkaisurahastoksi, johon pankkiunioniin kuuluvien maiden kaikki pankit maksavat osuutensa vuodesta 2016 alkaen. Rahastoon kerätään varoja yhteensä 55 miljardia euroa vuoteen 2024 mennessä. Yhteistä kriisinratkaisumekanismia koskevassa asetuksessa ei ole kuitenkaan määritetty vielä yhteisiä varautumisjärjestelyjä rahastolle, joka muodostetaan tulevina vuosina.

Pk-yritysten rahoituksen saanti on edelleen vaikeaa useissa jäsenvaltioissa, mikä uhkaa hidastaa talouden elpymistä. Tämän lisäksi liikenne-, energia- ja laajakaistainfrastruktuurin verkkoihin liittyvien investointitarpeiden arvioidaan olevan 1 000 miljardia euroa vuoteen 2020 mennessä. Rahoitusvajeen riski on edelleen Euroopassa suuri, koska velkataakan keventämiseen kohdistuu paineita ja markkinat ovat yhä hyvin hajanaiset (ks. edellä). Pankkiunionin perustamisen lisäksi on toteutettu tai suunnitellaan useita aloitteita, jotka liittyvät talouden rahoittamiseen pitkällä aikavälillä.

Rahoituslähteiden monipuolistamisen tarpeesta vallitsee laaja yhteisymmärrys, koska pankkien rahoituksenvälityksellä on hallitseva asema Euroopassa. Eurooppalaiset pääomamarkkinat ovat suhteellisen alikehittyneet, eivätkä ne pysty nykytilanteessa täyttämään pankkien luotonannon vähentymisestä johtuvaa rahoitusvajetta. Useat pullonkaulat hidastavat pääomamarkkinarahoituksen vauhtiinpääsyä. Vakuutuksenantajien kaltaisten institutionaalisten toimijoiden kannustimia osallistua pitkäaikaiseen rahoitukseen voitaisiin parantaa. Epäsymmetriset tiedot ja likvidien arvopaperistamismarkkinoiden puute jarruttavat nykyään pk-yritysten pääsyä pääomamarkkinoille. Arvopaperistamismarkkinoiden elvyttämiseksi olisi ehdottomasti eroteltava hyvällä pohjalla oleva arvopaperistaminen huonosta, minkä jälkeen voitaisiin parantaa ensin mainitun vakavaraisuuskehystä. Rahoitusmarkkinoiden toimijat ovat usein todenneet, että infrastruktuurirahoituksen markkinoilla hankkeiden valmistelu ei ole riittävän läpinäkyvää, mikä vähentää rahoituksen ennakoitavuutta esimerkiksi julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksissa. Parempi tiedonsaanti kansallisista infrastruktuuri- ja investointisuunnitelmista ja kansallisten viranomaisten tukemista hankkeista voisi kannustaa pääomamarkkinoiden toimijoita osallistumaan EU:ssa toteutettaviin hankkeisiin. Markkinarahoituksen saatavuutta vähentävät myös monialaisesti vaikuttavat tekijät, jotka liittyvät hallinto- ja ohjausjärjestelmiin, kirjanpitokysymyksiin sekä verotukseen ja oikeudellisiin seikkoihin. Maaliskuun lopussa 2014 annetussa pitkäaikaista rahoitusta koskevassa komission tiedonannossa keskitytään konkreettisen toimintasuunnitelman. Toimintasuunnitelma sisältää useita toimia, joilla ongelmiin on tarkoitus paneutua jo kuluvan vuoden aikana.

[1] Darvas, Z. ja Wolff, G.: Europe's social problem and its implication for economic growth, Bruegel policy brief, nro 03/2014.

[2] Neuvoston direktiivi 2011/85/EU jäsenvaltioiden julkisen talouden kehyksiä koskevista vaatimuksista, osa ns. six-pack-lainsäädäntöä.

[3] Asetus (EU) N:o 472/2013 alustavien talousarviosuunnitelmien seurantaa ja arviointia sekä euroalueen jäsenvaltioiden liiallisen alijäämän tilanteen korjaamisen varmistamista koskevista yhteisistä säännöksistä.

[4] Finanssipoliittinen sopimus on talous- ja rahaliiton vakaudesta, yhteensovittamisesta sekä ohjauksesta ja hallinnasta tehdyn sopimuksen (vakaussopimus) finanssipolitiikkaa käsittelevä luku.