1.

Tämä Oberster Gerichtshofin (ylin yleinen tuomioistuin, Itävalta) esittämä ennakkoratkaisupyyntö liittyy vahingonkorvauskanteeseen, jonka kuluttaja, jonka asuinpaikka on Itävallassa, on nostanut Itävallan tuomioistuimissa Maltalle rekisteröidyn (nyt konkurssissa olevan) onnenpeliyhtiön entisiä johtajia vastaan. Kuluttaja väittää, että se, että kyseinen yhtiö tarjoaa Itävallassa internetissä pelattavia onnenpelejä ilman Itävallan lainsäädännössä edellytettyä toimilupaa, on vahingonkorvausvastuun perustava tapahtuma (josta on aiheutunut hänelle huomattavia rahallisia menetyksiä), josta kyseiset johtajat ovat vastuussa.

2.

Koska ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on ratkaistava, sovelletaanko kyseiseen deliktiin Itävallan vai Maltan lainsäädäntöä, se pyytää selventämään kahta seikkaa. Ensinnäkin se haluaa tietää, sovelletaanko tällaiseen deliktiin sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavasta laista annettua asetusta (EY) N:o 864/2007 ( 2 ) (jäljempänä Rooma II ‑asetus). Tarkemmin sanottuna ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, sovelletaanko kyseisen säädöksen 1 artiklan 2 kohdan d alakohtaa, jossa suljetaan säädöksen soveltamisalan ulkopuolelle sopimukseen perustumattomat velvoitteet, ”jotka johtuvat yhtiöitä – – koskevasta laista”, johtajien tämäntyyppiseen vastuuseen yhtiön toimista. Jos ei sovelleta, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, miten olisi tulkittava kyseisen asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa säädettyä yleistä sääntöä, jonka mukaan sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen, joka johtuu vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta, sovelletaan sen maan lakia, jossa ”vahinko” aiheutuu. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä sitä, mitä ”vahingolla” tarkalleen ottaen tarkoitetaan ja missä se aiheutuu, kun kyse on tällaisista vahingoista.

3.

Rooma II ‑asetuksen 1 artiklan 2 kohdan d alakohdassa säädetään, että asetusta ei sovelleta ”sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin, jotka johtuvat – – yhtiöitä koskevasta laista, kun kyse on esimerkiksi – – toimihenkilöiden – – henkilökohtaisesta vastuusta – – yhtiön – – velvoitteista – –”.

4.

Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan, jonka otsikko on ”Yleissääntö”, 1 kohdassa säädetään, että ”jollei tässä asetuksessa toisin säädetä, sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen, joka johtuu vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta, sovelletaan sen maan lakia, jossa vahinko aiheutuu, riippumatta siitä, missä maassa vahingon aiheuttanut tapahtuma sattui, ja siitä, missä maassa tai maissa tuon tapahtuman välilliset seuraukset ilmenevät”.

5.

Itävallan siviililain (Allgemeines Bürgerliches Gesetzbuch, jäljempänä ABGB) 1301 §:ssä säädetään, että ”useampi henkilö voi olla vastuussa laittomasti aiheutetusta vahingosta, jos he ovat myötävaikuttaneet siihen yhteisesti, suoraan tai välillisesti, yllyttämällä, uhkaamalla, käskemällä, avustamalla, salaamalla ja vastaavalla tavalla tai myös pelkästään laiminlyömällä erityisen velvoitteensa vahingon estämiseksi”.

6.

ABGB:n 1311 §:ssä säädetään, että ”pelkkä ennalta arvaamaton tapahtuma koskee sitä, jonka omaisuuteen tai henkilöön se kohdistuu. Jos joku on kuitenkin tuottamuksellaan aiheuttanut ennalta arvaamattoman tapahtuman, jos hän on rikkonut lakia, jolla pyritään estämään ennalta arvaamattomia haittoja; tai – –, hän on vastuussa kaikista vahingoista, joita ei olisi muutoin aiheutunut.”

7.

Onnenpeleistä annetun Itävallan lain (Glücksspielgesetz, jäljempänä GSpG) 3 §:ssä säädetään että ”oikeus järjestää onnenpelejä on, sikäli kuin tässä liittovaltion laissa ei toisin säädetä, varattu liittovaltiolle (onnenpelialan monopoli)”.

8.

Ennakkoratkaisupyynnöstä ja asiakirja-aineistosta käy ilmi, että tällä hetkellä selvitystilassa oleva Titanium Brace Marketing Limited (jäljempänä Titanium) tarjosi aiemmin internetissä onnenpelejä Maltalla sijaitsevasta kotipaikastaan käsin. Kaikki tähän toimintaan käytettävät tilat, palvelimet mukaan lukien, sijaitsivat Maltalla. NM ja OU toimivat kyseisen yhtiön johtajina merkityksellisenä ajankohtana. Titanium suuntasi tarjontansa useisiin maihin, myös Itävaltaan, verkkosivustolla www.drueckglueck.com. Kuluttajat saattoivat osallistua peleihin tällä verkkosivustolla näistä maista käsin. Titaniumilla oli Maltan viranomaisten Maltan lainsäädännön mukaisesti myöntämä toimilupa onnenpelien tarjoamiseen. Sillä ei kuitenkaan ollut Itävallassa onnenpelilain mukaista toimilupaa.

9.

Osallistuakseen internetissä pelattaviin onnenpeleihin kuluttajien oli luotava tili (pelitili) Titaniumin verkkosivustolle, jolloin kuluttaja hyväksyi kyseisen yhtiön yleiset sopimusehdot (ja teki käytännössä onnenpelisopimuksen Titaniumin kanssa). Tämän jälkeen kuluttajan oli ladattava tilille saldoa jollakin ehdotetuista menetelmistä, kuten luottokortilla tai pankkisiirrolla. Kun kuluttaja osallistui onnenpeleihin, asetetut pelipanokset veloitettiin kyseiseltä tililtä. Myös mahdolliset voitot hyvitettiin tilille. Kuluttajat saattoivat vaatia Titaniumia maksamaan pelitilillään olleen saldon.

10.

Titaniumilla oli Maltan lainsäädännön mukaisesti Maltalle sijoittautuneen pankin hallinnoima pankkitili (Player Protection Bank Account, jäljempänä pelaajasuojan mukainen pankkitili), jolle se talletti kaikille pelitileille kertynyttä saldoa vastaavat summat. Nämä varat pidettiin näin ollen erillään yhtiön muusta omaisuudesta, jotta voitiin taata pelaajien saatavien maksaminen konkurssitilanteessa.

11.

Kuluttaja TE, jonka asuinpaikka on Wienissä (Itävalta), osallistui 14.11.2019–3.4.2020 internetissä pelattaviin onnenpeleihin Titaniumin verkkosivustolla. Ladatakseen saldoa pelitililleen hän siirsi varoja henkilökohtaiselta pankkitililtään, jota hallinnoi Itävaltaan sijoittautunut pankki, Maltalla sijaitsevalle pelaajasuojan mukaiselle pankkitililleen. Mainittuna ajanjaksona hänelle aiheutui tästä pelitoiminnastaan tappioita yhteensä 18547,67 euroa.

12.

TE nosti NM:ää ja OU:ta vastaan vahingonkorvauskanteen Landesgericht für Zivilrechtssachen Wienissä (siviiliasioita käsittelevä Wienin osavaltion tuomioistuin, Itävalta) ja vaati maksamaan vahingonkorvausta, joka vastaa hänen pelitappioitaan korkoineen ja kuluineen. TE väitti, että internetissä pelattavien onnenpelien tarjoaminen Itävallassa ilman Itävallan onnenpelilain edellyttämää toimilupaa merkitsee kyseisen lain rikkomista. Titaniumin johtajina NM ja OU ovat vastuussa yhtiön toimista. Koska Itävallan onnenpelilaki on laadittu (muun muassa) Itävallan kuluttajille aiheutuvien vahinkojen estämiseksi, se on Itävallan ABGB:n 1311 §:ssä tarkoitettu suojelunormi (Schutzgesetz). TE väitti, että kyseisen pykälän mukaan tällaisten suojelunormien rikkominen on vahingonkorvausvastuun perustava tapahtuma (delikti), josta NM ja OU ovat henkilökohtaisesti vastuussa Titaniumin asiakkaille. TE väitti myös, että tuomioistuin, jossa asia on saatettu vireille, on tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla annetun asetuksen (EU) N:o 1215/2012 ( 3 ) (jäljempänä Bryssel Ia ‑asetus") 7 artiklan 2 alakohdan nojalla kansainvälisesti toimivaltainen.

13.

NM ja OU vastasivat, että Itävallan tuomioistuimilla ei ole kansainvälistä toimivaltaa. Ne katsoivat, että Bryssel Ia ‑asetuksen 7 artiklan 2 alakohdassa toimivalta annetaan tosiasiassa Maltan tuomioistuimille. Ne väittivät myös, että TE:n vaatimukseen ei sovelleta Itävallan vaan Maltan lakia, jossa ei tunneta tällaista johtajan vastuuta.

14.

Landesgericht für Zivilrechtssachen Wien hylkäsi kanteen 27.4.2023 antamallaan tuomiolla kansainvälisen toimivallan puuttumisen vuoksi.

15.

Oberlandesgericht Wien (Wienin osavaltion ylioikeus, Itävalta) katsoi TE:n tekemän valituksen johdosta 4.9.2023 antamassaan ratkaisussa, että Itävallan tuomioistuimet olivat Bryssel Ia ‑asetuksen 7 artiklan 2 alakohdan nojalla toimivaltaisia käsittelemään TE:n kanteen. Se kumosi näin ollen ensimmäisen oikeusasteen antaman ratkaisun merkityksellisen osan ja määräsi Landesgericht für Zivilrechtssachen Wienin ratkaisemaan asiakysymyksen.

16.

Tämän jälkeen NM ja OU tekivät Oberlandesgericht Wienin ratkaisusta Oberster Gerichtshofiin Revision-valituksen, jonka tekemiseen ensin mainittu tuomioistuin myönsi luvan.

17.

Oberster Gerichtshof katsoi, että Bryssel Ia ‑asetuksen nojalla Itävallan tuomioistuinten toimivalta näytti olevan selvä mutta kysymys TE:n vaatimukseen sovellettavasta laista ei sitä ollut, minkä vuoksi se päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

18.

Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet NM, OU, TE, Belgian ja Maltan hallitukset sekä Euroopan komissio. NM, OU, TE, Itävallan, Saksan, Belgian ja Maltan hallitukset sekä komissio olivat edustettuina 5.2.2025 pidetyssä istunnossa.

19.

Käsiteltävä asia koskee Maltalle sijoittautuneiden yhtiöiden internetissä tarjoamia onnenpelejä. Sen lisäksi, että niiden verkkosivustot ovat saatavilla muista jäsenvaltioista, ne on usein myös suunnattu (käytettyjen kielten, mainonnan jne. avulla) muihin jäsenvaltioihin. Vaikka nämä yhtiöt toimivat Maltan viranomaisten Maltan lainsäädännön mukaisesti myöntämien toimilupien nojalla (joiden on tarkoitus kattaa onnenpelipalvelujen tarjoaminen paitsi Maltan sisällä myös Maltalta käsin), niillä ei useinkaan ole kohdejäsenvaltioiden lainsäädännön edellyttämiä toimilupia tällaisten palvelujen tarjoamiseksi kyseisissä maissa (tai Itävallan tapauksessa ne eivät saa lainkaan tarjota tällaisia palveluja, koska onnenpelit ovat pääsääntöisesti valtion monopolin alaisia).

20.

Lukuisat kuluttajat osallistuvat näihin internetissä pelattaviin onnenpeleihin muissa jäsenvaltioissa. Monet heistä menettävät tämän vuoksi huomattavia rahasummia. Viime vuosina tällaiset epäonniset pelaajat ovat pyrkineet saamaan tappionsa korvattua nostamalla paikallisissa tuomioistuimissa vahingonkorvauskanteita onnenpelejä tarjoavia maltalaisia yhtiöitä vastaan. He vetoavat tyypillisesti siihen, että koska heidän pelaamiaan pelejä oli tarjottu heille laittomasti (koska kyseinen palveluntarjoaja ei noudattanut sen jäsenvaltion lainsäädäntöä, josta käsin kuluttaja pelasi), kyseinen onnenpelisopimus on pätemätön, minkä vuoksi sopimuksen nojalla vaihdetut edut, mukaan lukien kuluttajan asettamat pelipanokset, on palautettava. Itävallassa ja Saksassa nämä menettelyt ovat johtaneet jopa ryhmäkanteisiin. ( 4 ) Vaikuttaa siltä, että Itävallan ja Saksan tuomioistuimet ovat useimmissa tapauksissa suhtautuneet myönteisesti tällaisiin vaatimuksiin.

21.

TE:n Itävallan tuomioistuimissa vireille panema menettely sopii tähän kuvaukseen. Myös TE osallistui maltalaisen yhtiön (Titanium) internetissä tarjoamiin onnenpeleihin, menetti merkittävän rahasumman ja vaatii sen korvaamista. Hänen vaatimuksessaan on kuitenkin joitakin erityispiirteitä. Kuten edellä 12 kohdassa todettiin, ensinnäkin se ei kohdistu itse onnenpeliyhtiöön (Titanium) vaan se on nostettu kahta sen entistä johtajaa vastaan, ja toiseksi se ei perustu onnenpelisopimuksen väitettyyn lainvastaisuuteen ja palauttamista koskevaan lainsäädäntöön vaan (Itävallan) vahingonkorvausoikeuteen.

22.

Vaikuttaa siltä, että TE päätti nostaa kanteen Titaniumin sijasta NM:ää ja OU:ta vastaan kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on melko tavanomainen: yhtiö meni konkurssiin. Toinen syy on sitä vastoin poikkeuksellinen: vastauksena edellä kuvailtuihin ryhmäkanteisiin ja maltalaisille onnenpeliyhtiöille mahdollisesti aiheutuvien taloudellisten seurausten vuoksi Maltan lainsäätäjä hyväksyi 12.6.2023 lain, tarkemmin sanottuna lain 55, jolla Maltan onnenpelilakiin lisättiin 56A §. Tässä uudessa säännöksessä säädetään lähinnä, että pelaajien palautusvaatimuksia ei voida ottaa tutkittavaksi Maltan tuomioistuimissa ja että ulkomaisia tuomioita, joissa tällainen vaatimus hyväksytään, ei tunnusteta eikä panna täytäntöön Maltalla.

23.

TE:n vaatimukseen sovellettavalla lailla, joka on Oberster Gerichtshofin esittämien kysymysten ainoa aihe, ( 5 ) on ratkaiseva merkitys vaatimuksen ratkaisun kannalta. Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selventää, Itävallan lainsäädännön perusteella, siten kuin sitä on tulkittu sen omassa oikeuskäytännössä, vaatimus todennäköisesti menestyisi. ABGB:n 1301 ja 1311 §:n mukaan johtajat voidaan asettaa vastuuseen yhtiön tekemästä (jälkimmäisessä säännöksessä tarkoitetun) suojelunormin rikkomisesta, ja Itävallan onnenpelilain asiaa koskevia osia voidaan pitää sellaisena. NM:n ja OU:n väitteiden mukaan Maltan lainsäädännössä ei sen sijaan tunneta tällaista vastuuta.

24.

Noudatan sitä loogista järjestystä, jossa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on esittänyt kysymyksensä, ja tarkastelen jäljempänä ensin Rooma II ‑asetuksen sovellettavuutta TE:n esittämän kaltaiseen vaatimukseen (A osa, ensimmäinen kysymys). Toiseksi tarkastelen kysymystä siitä, mitä lakia tähän vaatimukseen sovelletaan kyseisen asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa säädetyn lainvalintasäännön nojalla (B osa, toinen kysymys). Kolmanneksi tarkastelen lyhyesti näiden seikkojen lisäksi viimeiseen kysymykseen läheisesti liittyvää aihetta, nimittäin mahdollisuutta syrjäyttää Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu laki kyseisen asetuksen 4 artiklan 3 kohdassa säädetyn ”varaventtiililausekkeen” perusteella (C osa).

25.

Rooma II ‑asetuksen soveltamisala määritellään sen 1 artiklan 1 kohdassa. Kyseisen säännöksen mukaan asetusta sovelletaan ”määrättäessä sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavaa lakia siviili- ja kauppaoikeuden alalla”.

26.

Nämä edellytykset täyttyvät tässä asiassa. Ensinnäkin TE:n vaatimuksen perustana olevaan tilanteeseen liittyy lainvalinta. Tosiseikoilla on liittymä sekä Itävaltaan että Maltaan, minkä vuoksi herää kysymys, onko tämä vaatimus ratkaistava Itävallan vai Maltan lainsäädännön perusteella. Toiseksi TE:n vaatimuksessa, jonka mukaan NM ja OU ovat velvollisia korvaamaan TE:lle aiheutuneet vahingot, on selvästi kyse Rooma II ‑asetuksessa tarkoitetusta ”sopimukseen perustumattomasta velvoitteesta”. Se perustuu ”vahingonkorvausvastuun perustavaan tapahtumaan” (asetuksen sanamuotoa käyttäen), ( 6 ) johon NM:n ja OU:n väitetään syyllistyneen ja joka muodostuu laissa yleisesti asetetun kiellon (tarkemmin sanottuna Itävallan onnenpelilaissa säädetyn Itävallassa yleisölle tarjottavia luvattomia onnenpelejä koskevan kiellon) rikkomisesta ”sopimuksesta” riippumatta. Kolmanneksi tämä riita koskee ”siviili- ja kauppaoikeuden alaa”, koska se on syntynyt yksityisten osapuolten välillä tavanomaisissa siviilioikeuden säännöksissä tarkoitetulla tavalla.

27.

Tällaiseen ”sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen” sovellettava laki määräytyy lähtökohtaisesti Rooma II ‑asetuksen lainvalintasääntöjen mukaan. Kyseisen asetuksen 1 artiklan 2 kohdassa jätetään kuitenkin tietyt asiat asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle. Erityisesti sen d alakohdassa säädetään, että kyseistä säädöstä ei poikkeuksellisesti sovelleta ”velvoitteisiin, jotka johtuvat yhtiöitä – – koskevasta laista”. Kyseisessä säännöksessä täsmennetään esimerkiksi, että tähän ryhmään kuuluu ”toimihenkilöiden – – henkilökohtainen vastuu yhtiön – – veloista”.

28.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee tältä osin ensimmäisessä kysymyksessään, kattaako Rooma II ‑asetuksen 1 artiklan 2 kohdan d alakohdassa säädetty poikkeus vaatimuksen, jonka TE on esittänyt Titaniumin johtajia NM:ää ja OU:ta vastaan.

29.

TE:n, Itävallan ja Belgian hallitusten sekä komission tavoin katson, ettei näin ole.

30.

Ensinnäkin, koska Rooma II ‑asetuksen 1 artiklan 2 kohdan d alakohdassa ei ole viittausta (mihinkään) kansalliseen lainsäädäntöön, yhtiöitä koskevasta laista johtuvien sopimukseen perustumattomien velvoitteiden luokka on määriteltävä itsenäisesti kyseistä asetusta sovellettaessa. Tältä osin erityistä huomiota olisi kiinnitettävä siihen, mihin tavoitteeseen unionin lainsäätäjä on pyrkinyt tällä soveltamisalan ulkopuolelle jättämisellä.

31.

Kuten unionin tuomioistuin totesi tuomiossa BMA Nederland, ( 7 ) tavoitteena on lähinnä varmistaa, että tietyt yhtiöiden ”syntyyn” (perustaminen), ”elämään” (toiminta ja operointi) ja ”kuolemaan” (purkaminen) läheisesti liittyvät näkökohdat, joihin sovelletaan jäsenvaltioiden lainsäädännössä tavallisesti erityissäännöksiä, jotka poikkeavat siviili- ja kauppaoikeuden tavanomaisista säännöksistä, säilytetään yhden ainoan lain eli yhtiöön sovellettavan lain tai lex societatisin piirissä.

32.

Jos muilla säännöillä (esimerkiksi yleisellä sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta koskevalla oikeudella) puututtaisiin tällaisiin asioihin silloin, kun yhtiöt harjoittavat toimintaansa useissa valtioissa, se aiheuttaisi niille (ja niiden osakkaille tai jäsenille, toimihenkilöille ja velkojille) huomattavaa oikeudellista epävarmuutta. Sen sijaan Rooma II ‑asetuksen 1 artiklan 2 kohdan d alakohdassa säädetyn yhtiöön sovellettavan lain valintaa koskevalla oikeusvarmuudella on tarkoitus edistää yhtiöiden vapautta sijoittautua ja tarjota palveluja kaikkialla sisämarkkinoilla SEUT 49 ja SEUT 56 artiklan mukaisesti. ( 8 )

33.

Kun otetaan huomioon Rooma II ‑asetuksen 1 artiklan 2 kohdan d alakohdan taustalla oleva tavoite, ja kuten unionin tuomioistuin on todennut tuomiossa BMA Nederland, tämä soveltamisalan ulkopuolelle jättäminen kattaa yhtiön toimihenkilöiden (esim. johtajien) vastuun tai ”sopimukseen perustumattomat velvoitteet”, jotka johtuvat ”yhtiöoikeudellisista – – syistä”. ( 9 ) Näin on silloin, kun tämä vastuu tai ”velvoite” johtuu sellaisen velvollisuuden laiminlyönnistä (tai kiellon rikkomisesta), joka on asetettu kyseiselle johtajalle hänen nimittämisensä perusteella (ja joka lähtökohtaisesti ylittää tavanomaisissa siviili- ja kauppaoikeudellisissa säännöksissä yleisesti asetettavat velvoitteet), riippumatta siitä, miten tällainen velvoite luokitellaan kansallisessa lex forissa tai lex causaessa. Yleensä johtajien oikeudet ja velvoitteet, joita heille heidän nimityksensä perusteella asetetaan, liittyvät erottamattomasti yhtiön päivittäiseen hallintoon, toimintaan, operointiin ja siten sen ”elämään”. Lisäksi nämä oikeudet ja velvoitteet riippuvat yleensä yhtiömuodosta. Näin ollen tällaisten kysymysten pitäisi kuulua yksinomaan asian kannalta merkityksellisen lex societatisin piiriin. Tällaista vastuuta tai velvoitetta olisi siten pidettävä Rooma II ‑asetuksen 1 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitettuna ”yhtiöitä koskevasta laista” johtuvana. Tätä lainsäätäjä on ajatellut mainitessaan säännöksessä ”toimihenkilöiden – – henkilökohtaisen vastuun”. ( 10 )

34.

Sitä vastoin, kuten TE, Belgian hallitus ja komissio väittävät, Rooma II ‑asetuksen 1 artiklan 2 kohdan d alakohdassa säädetty poissulkeminen ei voi kattaa yhtiön toimihenkilön vastuuta tai ”sopimukseen perustumattomia velvoitteita”, jotka johtuvat muista kuin ”yhtiöoikeudellisista syistä”. ( 11 ) Vaikka, kuten Maltan hallitus väittää, yhtiön toimihenkilöiden oikeusvarmuutta lisättäisiin, jos kaikenlainen vastuu, joka heille saattaa mistä tahansa syystä aiheutua heidän toimiessaan tässä tehtävässä, kuuluisi yhden ainoan lain eli lex societatisin piiriin, tämän poikkeuksen soveltamisalan laajentamisella ylitettäisiin sen tavoite, jota on hahmoteltu edellä 31 kohdassa. Se olisi sitäkin epäasianmukaisempaa, kun otetaan huomioon, että asetuksen 1 artiklan 2 kohdan d alakohtaa on tulkittava suppeasti, koska se on kyseisen asetuksen soveltamisalaa koskeva poikkeus. ( 12 )

35.

Vaikka TE:n nostama kanne (ja vastaava NM:n ja OU:n vastuu tai ”sopimukseen perustumaton velvoite”, johon kanne perustuu) on nostettu yhtiön johtajia vastaan, se koskee edellä toisena kuvailtua tilannetta. NM:n ja OU:n vastuu tai ”velvoite” johtuu siitä, että he ovat rikkoneet laissa säädettyä kieltoa, joka ei ole riippuvainen heidän nimittämisestään (nimittäin Itävallan onnenpelilaissa säädettyä kieltoa, jonka mukaan kukaan Itävallassa ei saa tarjota yleisölle luvattomia onnenpelejä). Tällainen kielto ja sen rikkomisen seuraukset eivät liity kyseisen yrityksen päivittäiseen hallintoon, toimintaan, operointiin ja siten ”elämään”. Se on määrätty ”muista” syistä (mukaan lukien kuluttajien etujen suojaaminen).

36.

Näin ollen NM:ää ja OU:ta koskevan väitetyn vastuun tai ”sopimukseen perustumattoman velvoitteen” ei voida katsoa johtuvan yhtiöitä koskevasta laista kyseisessä säännöksessä tarkoitetulla tavalla. Tällainen vastuu tai ”velvoite” kuuluu siten Rooma II ‑asetuksen soveltamisalaan. Sitä säännellään lailla, joka on määritetty siinä vahvistettujen sääntöjen mukaisesti. Näistä säännöistä ja tapauksen tosiseikoista riippuen tämä laki voi hyvinkin poiketa yhtiöön sovellettavasta lex societatisista. Tähän ”velvoitteeseen” sovellettavaa lakia koskevaa kysymystä tarkastellaan tämän ratkaisuehdotuksen seuraavassa osassa.

37.

NM, OU ja Maltan hallitus eivät voi horjuttaa tätä päätelmää väitteellään siitä, että koska riidanalaisia onnenpelejä tarjosi Itävallassa oikeastaan Titanium eikä sen johtajat, vain tämä yhtiö olisi voinut rikkoa Itävallan onnenpelilain mukaista kieltoa. Niiden mukaan väitetty vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta johtuva ”sopimukseen perustumaton velvoite” on itse asiassa ”yhtiön velvoite”. Se, voidaanko yhtiön johtajan katsoa olevan ”henkilökohtaisesti vastuussa” vahingon kärsineelle kolmannelle osapuolelle tällaisesta ”velvoitteesta”, on pohjimmiltaan yhtiöoikeudellinen kysymys. Tällainen vastuu on olemassa (vain) silloin, kun kyseinen johtaja on rikkonut huolellisuusvelvoitetta, joka hänelle on nimityksensä perusteella asetettu sen varmistamiseksi, että yhtiö noudattaa lakisääteisiä velvoitteitaan. ( 13 )

38.

Toisin kuin kyseiset väliintulijat ovat väittäneet, ensinnäkin silloin, kun yhtiö syyllistyy deliktiin, se, voidaanko tästä johtuvan ”sopimukseen perustumattoman velvoitteen” katsoa aiheutuneen yhtiön toimihenkilöiden vuoksi, on pohjimmiltaan kysymys, joka on ratkaistava kyseiseen deliktiin sovellettavan Rooma II ‑asetuksessa tarkoitetun lain perusteella. ( 14 ) Jäsenvaltioiden siviilioikeudellista vastuuta koskevissa säännöksissä (samoin kuin niiden rikosoikeudellisissa säännöksissä) henkilön teot luetaan usein eri teorioiden (yllytys, liitännäinen vastuu jne.) perusteella toisen henkilön syyksi. Erityisesti yhtiöiden tekemien deliktien voidaan toisinaan katsoa johtuvan niiden toimihenkilöistä (sillä perusteella, että he ovat määränneet riidanalaisesta toiminnasta tai heillä on ollut oikeus, edellytykset tai velvollisuus valvoa sitä ja niin edelleen) riippumatta siitä, mitä velvollisuuksia toimihenkilöille muutoin asetetaan yhtiöoikeudessa. Tällaisen mahdollisen vastuuseen asettamisen perustelut pohjautuvat deliktioikeudellisiin seikkoihin. Niillä pyritään varmistamaan käyttäytymissääntöjen noudattaminen yhteisössä ja vahingonkärsijän saama asianmukainen korvaus näiden sääntöjen rikkomisesta. Sillä, että yhtiön toimihenkilöiden katsotaan olevan vastuussa tietyistä yhtiön tekemistä vahingoista, voidaan auttaa varmistamaan, että tällaiset oikeussubjektit ottavat nämä säännöt asianmukaisesti huomioon ja että vahingonkärsijä voi saada korvausta rikkomistapauksissa. Kysymyksen deliktioikeudellinen luonne vahvistetaan tarvittaessa Rooma II ‑asetuksen 15 artiklan g alakohdassa. Kyseisessä säännöksessä täsmennetään, että deliktistä johtuvaan ”sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen” sovellettavan lain mukaan määräytyy ”vastuu jonkin muun henkilön teoista”.

39.

Toiseksi on mahdollista, että asian tosiseikkojen perusteella NM:llä ja OU:lla voisi olla Itävallan onnenpelilain rikkomisesta johtuvan sopimukseen perustumattoman vahingonkorvausvastuun tai ”sopimukseen perustumattoman velvoitteen”lisäksi myös ”yhtiöitä – – koskevasta laista” johtuva vastuu ja ”sopimukseen perustumaton velvoite”, koska he ovat rikkoneet huolellisuusvelvoitettaan, joka heille on asetettu heidän nimityksensä perusteella sen varmistamiseksi, että yhtiö noudattaa lakisääteisiä velvoitteitaan. Itse asiassa on tavallista, että yksittäinen tapahtuma aiheuttaa yhtiön johtajalle tällaisen vastuun kasautumisen. ( 15 ) Nämä ”velvoitteet” ovat kuitenkin toisistaan erillisiä, ja ne luokitellaan vastaavasti asiaan liittyvien perusteiden valossa. Niihin sovelletaan eri lakeja, jotka määräytyvät erilaisten lainvalintasääntöjen (yhtäältä Rooma II ‑asetuksen ja toisaalta kansallisten sääntöjen) perusteella. Muistutan, että tässä tapauksessa TE:n vaatimus perustuu NM:n ja OU:n sopimukseen perustumattomaan vahingonkorvausvastuuseen eikä mahdolliseen rinnakkaiseen yhtiöoikeudelliseen vastuuseen, johon heidät voidaan asettaa.

40.

Edellä esitetyn perusteella ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että Rooma II ‑asetuksen 1 artiklan 2 kohdan d alakohdassa säädettyä soveltamisalan ulkopuolelle jättämistä, joka koskee ”sopimukseen perustumattomia velvoitteita, jotka johtuvat yhtiöitä – – koskevasta laista”, ei sovelleta sellaiseen yhtiön johtajan väitettyyn ”sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen”, joka johtuu hänen nimityksestään riippumattomasta, laissa säädetyn velvollisuuden tai kiellon, kuten kielto tarjota onnenpelejä tietyssä jäsenvaltiossa ilman kyseisen valtion viranomaisten myöntämää toimilupaa, rikkomisesta.

41.

Edellisestä osasta seuraa, että Rooma II ‑asetusta voidaan soveltaa TE:n kanteen perustana olevan kaltaiseen ”sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen”. Tarkastelen seuraavaksi sitä, mikä on kyseisen asetuksen mukaan tällaista ”velvoitetta” sääntelevä laki.

42.

Mikään Rooma II ‑asetuksen 5–9 artiklassa säädetyistä erityissäännöistä ei kata kysymyksessä olevan kaltaista deliktiä. Asianosaiset eivät ole myöskään sopineet, mitä lakia kyseisestä deliktistä johtuvaan ”sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen” sovelletaan, kuten asetuksen 14 artiklassa sallitaan. Tämä laki olisi siten määriteltävä kyseisen asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa vahvistetun yleisen säännön mukaisesti.

43.

Kyseisen yleisen säännön mukaan ”sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen”, joka johtuu deliktistä, sovelletaan sen maan lakia, jossa ”vahinko” aiheutuu, riippumatta siitä, missä maassa ”vahingon aiheuttanut tapahtuma” sattui, ja siitä, missä maassa tai maissa tuon tapahtuman ”välilliset seuraukset” ilmenevät.

44.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee tältä osin toisessa kysymyksessään pääasiassa sitä, mikä on TE:n kanteen perustana olevan (väitetyn) deliktin aiheuttama ”vahinko” ja missä tämän ”vahingon” katsotaan aiheutuneen Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohtaa sovellettaessa. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin mainitsee kysymyksessään useita liittymäperusteita, jotka voivat olla tältä osin merkityksellisiä. Mielestäni tämän kysymyksen monitahoisuus edellyttää joitakin alustavia huomautuksia.

45.

Rooma II ‑asetuksen 2 artiklan 1 kohdassa määritellään ”vahingon” käsite siten, että sillä tarkoitetaan ”kaikkia vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta – – johtuvia seurauksia” (kursivointi tässä). Edellä olevasta 43 kohdasta seuraa kuitenkin, että mainitun asetuksen 4 artiklan 1 kohta perustuu hienovaraisempaan erotteluun vahingollisen tapahtuman aiheuttaman välittömän ( 16 )”vahingon” ja tämän tapahtuman välillisten”seurausten” välillä. Ainoastaan ensimmäisellä seikalla on merkitystä sopimukseen perustumattomaan vahingonkorvausvastuuseen sovellettavan lain määrittämisessä.

46.

Monissa tapauksissa on suhteellisen helppoa erottaa toisistaan vahingollisen tapahtuman aiheuttama välitön ”vahinko” ja sen ”välilliset seuraukset”. Esimerkiksi liikenneonnettomuudessa tällainen ”vahinko” on uhrin fyysinen vamma ja/tai hänen autolleen kyseisestä onnettomuudesta aiheutunut aineellinen vahinko. Vahinko aiheutui siellä, missä onnettomuus tapahtui. Tällaisen vahingon muut taloudelliset seuraukset (sairaanhoitokulut, vahingon aiheuttama tulonmenetys jne.) ja/tai omaisuusvahingot (auton korjauskustannukset jne.) ovat onnettomuuden ”välillisiä seurauksia”. ( 17 )

47.

Sitä vastoin vahingollisen tapahtuman aiheuttaman välittömän ”vahingon” erottaminen sen ”välillisistä seurauksista” voi osoittautua haasteelliseksi tilanteissa, joissa kantajan väittämä menetys ei ilmene fyysisesti. Näin on nyt tarkasteltavassa asiassa, jossa TE:n vaatimat onnenpelitappiot muodostuvat olennaisilta osin aineettoman, rahamääräisen varallisuuden pienentymisestä. Ne kuuluvat niin sanottujen ”puhtaasti taloudellisten” tai ”puhtaasti rahoituksellisten” vahinkojen luokkaan. Tätä koskee ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuin toinen kysymys.

48.

Tämän selvennyksen jälkeen ja vastatakseni mainittuun kysymykseen muistutan, että Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa mainitulla ”vahingolla” tarkoitetaan yleensä vahingon aiheuttaneen tapahtuman välittömiä kielteisiä seurauksia vahingon kärsineelle (eli tämän laillisesti suojatulle edulle, johon vaatimus liittyy). Tämä riippuu vaatimuksen perustana olevan (väitetyn) deliktin luonteesta. ( 18 ) Tätä ”vahinkoa” yksilöitäessä on näin ollen analysoitava ensin kyseisen deliktin ominaispiirteitä. Koska ”vahingon” yksilöimisen tarkoituksena on kuitenkin sovellettavan lain määrittäminen Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohdan mukaisesti, on pidettävä mielessä kyseisellä säännöksellä tavoiteltu päämäärä. Sillä, että unionin lainsäätäjä valitsi liittymäperusteeksi maan, jossa vahinko aiheutuu, pyrittiin useimmissa tapauksissa varmistamaan sellaisen lain soveltaminen, joka liittyy läheisimmin deliktiin ja joka on sekä vahingonkärsijän että vahingonaiheuttajan ennakoitavissa, ja turvaamaan siten oikeusvarmuus. Tämän liittymäperusteen tarkoituksena oli myös varmistaa ”kohtuullinen tasapaino” osapuolten etujen välillä. ( 19 ) Tämän ”vahingon” määrittämiseksi valitun kriteerin on oltava vakuuttava näiden tavoitteiden kannalta, ja kriteeri voi olla eri kuin mahdollinen asiaa koskeva ratkaisu aineellisessa oikeudessa. ( 20 )

49.

Tässä yhteydessä olisi otettava huomioon myös Bryssel Ia ‑asetuksen 7 artiklan 2 kohtaa koskeva unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö. Muistutan, että kyseiseen säännökseen sisältyy erityistä toimivaltaa koskeva sääntö, jota sovelletaan ”sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta koskevassa asiassa” ja jossa vahvistetaan toimivaltaiseksi tuomioistuimeksi ”sen paikkakunnan tuomioistuin, missä vahinko sattui – –”. Unionin tuomioistuin katsoi tuomiossa Bier, ( 21 ) että tämä tarkoittaa sekä i) sitä paikkakuntaa, jossa ”vahinko” ilmeni, että ii) sitä paikkakuntaa, jossa vahingon aiheuttanut tapahtuma sattui (jolloin kantaja voi valita, missä hän nostaa kanteen, jos nämä kaksi paikkaa eivät ole samat). Unionin tuomioistuin totesi ensimmäisen kriteerin osalta tuomiossa Marinari, ( 22 ) että tämä käsite rajoittuu paikkaan, jossa vahinko ”alun perin” ilmeni, eikä se kata paikkoja, joissa vahingonkärsijä väittää kärsineensä vahingon muista ”välillisistä seurauksista”. Koska Bryssel Ia ‑asetuksen 7 artiklan 2 alakohta ja Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohta perustuvat samoihin erotteluihin ja niillä on samanlaiset tavoitteet (ainakin siltä osin kuin kyse on läheisestä liittymästä deliktiin, ennakoitavuudesta ja oikeusvarmuudesta), ( 23 ) olisi varmistettava näiden kahden säännöksen johdonmukainen tulkinta. ( 24 )

50.

Edellä 8–11 kohdassa tiivistetysti esitettyjen tosiseikkojen valossa osapuolet, jotka ovat osallistuneet ennakkoratkaisumenettelyyn, esittävät täysin erilaisia näkemyksiä siitä, mitä tässä tapauksessa olisi pidettävä TE:n vaatimuksen perustana olevan (väitetyn) vahingonkorvausvastuun perustavan tapahtuman aiheuttamana välittömänä ”vahinkona” ja missä tämä ”vahinko” aiheutui Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

51.

Yhtäältä NM ja OU, Maltan hallitus ja komissio väittävät, että tämä ”vahinko” muodostuu onnenpelitappioista, joita TE:lle aiheutui, kun hän asetti pelipanoksia Titaniumin verkkosivustolla. Näiden tappioiden välittömänä seurauksena oli TE:n muusta varallisuudesta erotetun varallisuuserän, tarkemmin sanottuna sen rahasumman, jonka hän oli vapaaehtoisesti siirtänyt pelaajasuojan mukaiselle pankkitililleen ladatakseen saldoa (virtuaaliselle) pelitililleen, pienentyminen ja lopulta täydellinen menettäminen. ( 25 ) Tämä ”vahinko” aiheutui siinä paikassa, missä tämä pankkitili sijaitsee, ja tämän paikan katsotaan puolestaan olevan siellä, mihin tiliä pitävä laitos on sijoittautunut. ( 26 ) Koska tämä pankki on Maltalla, ”vahinko” aiheutui kyseisessä maassa, ja Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohdan nojalla TE:n vaatimukseen sovelletaan näin ollen Maltan lainsäädäntöä. Sitä vastoin tämän tappion taloudelliset vaikutukset TE:n koko varallisuuteen ovat vain väitetyn deliktin ”välillisiä seurauksia”. Näin ollen, vaikka katsottaisiinkin, että TE tunsi nämä vaikutukset asuinpaikassaan Itävallassa (sen fiktion perusteella, että hänen ”omaisuutensa keskus” sijaitsi siellä), tällä ei ole merkitystä kyseisen säännöksen kannalta.

52.

Toisaalta TE sekä Itävallan, Saksan ja Belgian hallitukset katsovat lähinnä, että Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu ”vahinko” muodostuu siitä alkuperäisestä rahansiirrosta Titaniumille, jonka TE teki ladatakseen pelisaldoa (virtuaaliselle) pelitililleen ja asettaakseen pelipanokset. Tämän ”vahingon” katsotaan aiheutuneen Itävallassa, kun otetaan huomioon useiden eri tekijöiden yhdistelmä, nimittäin se, että Titaniumin toiminta oli suunnattu Itävaltaan, että TE osallistui riidanalaisiin rahapeleihin kyseisestä maasta käsin, että hän siirsi nämä rahat itävaltalaiselta pankkitililtään, että hänen asuinpaikkansa ja ”omaisuutensa keskus” sijaitsevat Itävallassa ja että hänen vaatimuksensa perustuu Itävallan onnenpelilain väitettyyn rikkomiseen. ( 27 ) Näin ollen kyseiseen vahingonkorvausvastuun perustavaan tapahtumaan olisi sovellettava Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohdan nojalla Itävallan lainsäädäntöä.

53.

On myönnettävä, että valinta näiden kahden ratkaisun välillä ei ole helppo. Huolellisen harkinnan jälkeen yhdyn kuitenkin mainittuun toiseen näkemykseen.

54.

NM:n ja OU:n sekä Maltan hallituksen ja komission ehdottama ratkaisu perustuu lähinnä analogiaan tuomion Kronhofer ( 28 ) kanssa, joka koskee tuomioistuimen toimivaltaa ”sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta koskevassa asiassa”, josta säädetään nykyään Bryssel Ia ‑asetuksen 7 artiklan 2 alakohdassa. Kyseisessä asiassa kuluttaja (Kronhofer), jonka kotipaikka oli Itävallassa, oli tehnyt sopimuksen Saksassa sijaitsevan sijoituspalveluyrityksen kanssa. Hän siirsi sopimuksen perusteella varoja yhtiön sijoitustilille Saksassa. Nämä varat käytettiin myöhemmin rahoitusvälineiden merkitsemiseen. Nämä välineet menettivät arvoaan, minkä seurauksena osa sijoitetuista varoista menetettiin.

55.

Mainitusta tuomiosta voidaan päätellä, että unionin tuomioistuin katsoi, että välitön ”vahinko” oli lähinnä se, että osa sijoitustilille talletetuista varoista menetettiin. Tämä ”vahinko” aiheutui Saksassa, paikassa, missä tiliä pitänyt laitos sijaitsi. ( 29 ) Sitä vastoin tämän tappion taloudelliset vaikutukset Kronhoferin koko omaisuuteen ovat vain vahingon ”välillisiä seurauksia”. Vaikka oletettaisiin, että Kronhofer on kärsinyt näistä vaikutuksista asuinpaikassaan Itävallassa (sen fiktion perusteella, että vahingonkärsijän ”omaisuuden keskus” sijaitsi siellä), ( 30 ) tämä ei voisi oikeuttaa myöntämään toimivaltaa tämän paikan tuomioistuimille. ( 31 )

56.

Tuomiosta Kronhoferin johdettu ratkaisu soveltuu mielestäni hyvin tapauksiin, joissa i) henkilö on antanut toiselle (tyypillisesti pankille tai sijoituspalveluyritykselle) tehtäväksi hallinnoida tiettyä omaisuuttaan, ii) erottanut vapaaehtoisesti mainitun omaisuuden muusta omaisuudestaan ja tallettanut tämän omaisuuden tietylle tilille yhteisymmärryksessä toimeksiannon vastaanottajan kanssa, ja iii) jälkimmäinen on syyllistynyt kyseisen omaisuuden huonoon hallinnointiin liittyvään deliktiin (huolimaton sijoittaminen, kavallus, liiallinen kaupankäynti ja niin edelleen). Tällaisessa tapauksessa Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna välittömänä ”vahinkona” voidaan uskottavasti pitää omaisuuden vähenemistä tai menettämistä (koska kantajan tämän taloudellisen edun suojaaminen on kyseisen vahingonkorvausvastuun perustavan tapahtuman ydin), ja sen voidaan katsoa aiheutuneen siinä maassa, jonne varat talletettiin. Kyseisen maan lainsäädännöllä on läheisin liittymä deliktiin, ja koska osapuolet olivat sopineet omaisuuden kohdemaasta, he saattoivat molemmat ennakoida, että kyseistä lakia sovellettaisiin.

57.

TE:n vaatimuksen perustana oleva (väitetty) delikti on kuitenkin aivan erilainen kuin edellä kuvailtu. Kuten TE sekä Itävallan, Saksan ja Belgian hallitukset korostavat, tämä delikti ei liity siihen, että Titanium olisi hallinnoinut huonosti rahamäärää, jonka TE siirsi pelaajasuojan mukaiselle pankkitilille ladatakseen saldoa (virtuaaliselle) pelitililleen. Väitetty vahinko muodostuu siitä, että Titanium on tarjonnut näitä onnenpelejä TE:lle, vaikka sillä ei ollut Itävallan onnenpelilain edellyttämää toimilupaa.

58.

Tämän deliktin ominaispiirteiden valossa vaikuttaa siltä, että TE pyrkii kanteellaan puolustamaan kuluttajana Itävallan onnenpelilailla suojattua intressiään, joka muodostuu siitä, ettei hän voi osallistua onnenpeleihin, lukuun ottamatta valtion tarjoamia rajoitettuja ja säänneltyjä rahapelejä (millä estetään peliriippuvuutta ja sen yhteiskunnallisia ja taloudellisia seurauksia, petoksia jne.). ( 32 ) Kajoaminen tällaiseen intressiin ja siten deliktistä johtuva ”vahinko” muodostuu TE:n osallistumisesta tällaiseen luvattomaan onnenpeliin erityisesti asettamalla pelipanoksia (koska hän ei olisi voinut tehdä sitä, jos lakia olisi noudatettu). ( 33 )

59.

Tässä yhteydessä se, että TE on luonut pelitilin Titaniumin verkkosivustolle ja siirtänyt Titaniumille rahaa saldon lataamiseksi pelitilille, on nähdäkseni vain valmistelutoimi, joka johti kyseiseen ”vahinkoon”. Tästä seuraa erityisesti, että pelaajan tätä tarkoitusta varten käyttämällä pankkitilillä (tai siihen liittyvällä luottokortilla) ei ole merkitystä Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohdan kannalta. Kyseisen tilin sijainnin pitäminen liittymäperusteena tuskin olisi kyseisessä säädöksessä vahvistettujen, läheiseen liittymään, ennakoitavuuteen ja oikeusvarmuuteen liittyvien tavoitteiden mukaista. Pelaajalla voi olla pankkitilejä useissa eri maissa, ja hän voisi käyttää mitä tahansa näistä pankkitileistä ladatakseen saldoa pelitililleen. Tällainen seikka voisi näin ollen johtaa sellaisen lain soveltamiseen, jolla ei ole mitään yhteyttä deliktiin ja jota vahingonaiheuttaja ei pystyisi ennakoimaan. ( 34 )

60.

Vastaavasti pelaamisesta johtuvat muut haitalliset taloudelliset seuraukset ( 35 ) (kuten se, että onnenpeliyhtiöltä ei voida vaatia rahoja takaisin, koska pelitilillä ei ole enää saldoa) ovat mielestäni deliktin ”välillisiä seurauksia”, joilla ei ole merkitystä määriteltäessä sovellettavaa lakia Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohdan nojalla. Sitä paitsi näiden ”seurausten” sijaintipaikka olisi huono valinta liittymäperusteeksi. Sillä, että ne ilmenevät maassa, jossa onnenpeliyhtiö säilyttää pelaajilta saatuja varoja (tässä tapauksessa siinä paikassa, missä pelaajasuojan mukaista pankkitiliä pidettiin), ei ole vaikutusta asiaan. Tällainen maa ei välttämättä olisi pelaajan ennakoitavissa. ( 36 ) Näiden varojen siirtäminen Titaniumille on toisarvoinen seikka onnenpeleihin osallistumisessa, ( 37 ) ja sovellettavan lain ei pitäisi olla riippuvainen tällaisesta järjestelystä. Kuten edellä totesin, pankkitilin voi nykyään avata missä tahansa; onnenpeliyhtiöt voisivat jopa manipuloida tällaista tekijää lainvalintaa varten. Näin ollen sen maan lainsäädännöllä, jossa kyseinen tili sijaitsee, ei voi olla erityisen läheistä liittymää deliktiin. Jos nämä taloudelliset seuraukset sijoitettaisiin vaihtoehtoisesti pelaajan ”omaisuuden keskukseen” tehtäisiin liian pitkälle meneviä olettamuksia.

61.

Koska ”vahinko” väitettyyn suojattuun etuun kohdistuvien haitallisten vaikutusten merkityksessä muodostuu osallistumisesta luvattomaan onnenpeliin, tämä ”vahinko” aiheutui siellä, missä pelejä pelattiin. Mielestäni liiketoimen paikan valinta liittymäkohdaksi määritettäessä paikkaa, missä Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu välitön ”vahinko” on aiheutunut, vastaa Bryssel Ia ‑asetuksen 7 artiklan 2 alakohtaa koskevaa unionin tuomioistuimen nykyistä oikeuskäytäntöä sellaisten taloudellisten tappioiden osalta, jotka ovat aiheutuneet liiketoimista, joita vahingonkärsijä ei olisi tehnyt ilman vahingonaiheuttajan toimia tai joita hän ei olisi tehnyt samoissa olosuhteissa. ( 38 )

62.

Tämän liittymäperusteen mukaan välittömän ”vahingon” aiheutumispaikaksi on helppo määrittää se fyysinen sijainti, missä henkilö osallistui luvattomiin onnenpeleihin (esimerkiksi laiton kasino). Tämä ”vahinko” aiheutuu kyseisessä paikassa. Nyt käsiteltävänä tapauksessa vaikeutena on se, että TE osallistui peleihin internetissä, Titaniumin verkkosivustolla.

63.

NM ja OU sekä Maltan hallitus ehdottavat lähinnä, että on luotava sellainen oikeudellinen fiktio, että riidanalaiset uhkapelit järjestettiin Maltalla, ja perustelevat tätä sillä, että kaikki Titaniumin näiden pelien tarjoamiseen ja pelipanosten käsittelyyn käyttämät tilat ja infrastruktuurit, palvelimet mukaan lukien, sijaitsivat Maltalla, että Titaniumin henkilökunta hallinnoi verkkosivustoa ja (virtuaalisia) pelitilejä Maltalla ja että myös kaikki Titaniumin johtajien tekemät päätökset, jotka koskivat Titaniumin toimintaa, tehtiin Maltalla.

64.

Mielestäni on selvää, että kaikki Titaniumin, NM:n ja OU:n päätökset ja toimet, jotka johtivat TE:n etuihin kohdistuviin (väitettyihin) haitallisiin vaikutuksiin, tehtiin Maltalla. Tämä merkitsee ennen kaikkea sitä, että Malta on Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu maa, missä ”vahingon aiheuttanut tapahtuma sattui”. Kuten edellä 43 kohdassa on todettu, lainsäätäjä on tarkoituksellisesti hylännyt tämän liittymätekijän delikteihin sovellettavan lain osalta muun muassa siksi, ettei sillä varmistettu ”kohtuullista tasapainoa” osapuolten etujen välillä ( 39 ) (koska tämä johtaisi ymmärtääkseni siihen, sovellettava laki määräytyisi usein sen maan mukaan, jonne vahingonaiheuttaja on sijoittautunut tai jossa sen asuinpaikka on).

65.

Jos nyt käsiteltävässä asiassa katsottaisiin, että myös välitön ”vahinko” on aiheutunut Maltalla sen fiktion perusteella, että riidanalaisia pelejä pelattiin kyseisessä maassa, jätettäisiin mielestäni huomiotta tämä lainsäädännön tarkoitus. Sitä vastoin tässä asiassa vaikuttaa kohtuulliselta tehdä sellainen olettamus, että TE osallistui kyseisiin peleihin Itävallassa, kuten TE ja Itävallan, Saksan ja Belgian hallitukset pääosin väittävät.

66.

Toisin kuin NM ja OU ovat väittäneet, tämän fiktion perusteena ei ole pelkästään se, että Titaniumin verkkosivusto oli saatavilla Itävallassa. Itse asiassa on kiistatonta, että Titanium kohdisti toimintansa (muun muassa) itävaltalaisille kuluttajille, kuten TE:lle. Kyseisellä verkkosivustolla oli saksankielinen otsikko (www.drueckglueck.com), ja sivustolla käytettiin saksan kieltä, sivuston aluetunnus oli neutraali ”.com” (maltalaisen ”.mt” sijasta) ja sivustoa mainostettiin ilmeisesti Itävallassa. Siksi on mielestäni perusteltua pitää ratkaisevana sitä, että TE asetti pelipanokset kyseiselle verkkosivustolle Itävallassa. ( 40 ) Tämä fiktio vastaa myös suurelta osin TE:n vaatimusta: koska Itävallan onnenpelilain, joka on Itävallan valtion antama julkisoikeudellinen säädös, soveltamisala rajoittuu Itävallan alueeseen, tämän lain nojalla suojattua kuluttajan etua on voitu loukata vain, jos kuluttaja osallistui luvattomiin onnenpeleihin Itävallassa.

67.

NM ja OU vastustavat tätä näkemystä sillä perusteella, että todellisuudessa TE olisi voinut käyttää Titaniumin verkkosivustoa esimerkiksi älypuhelimella mistä tahansa, myös Itävallan ulkopuolelta. Itse asiassa ei ole selvää, missä TE tarkalleen ottaen oli käydessään verkkosivustolla. Vahingonkorvausvastuun perustava tapahtuma ei myöskään koske yksittäistä pelipanosta vaan pelipanosten sarjaa, jotka on voitu asettaa eri paikoista Itävallassa ja sen ulkopuolella.

68.

On selvää, että sovellettava laki ei saa vaihdella jokaisen asetetun pelipanoksen osalta sen mukaan, missä TE oli kyseisenä ajankohtana. Sen lisäksi, että voisi olla vaikea todistaa, mistä sijainneista pelipanokset asetettiin, tällainen lähestymistapa voisi myös johtaa sovellettavan lain pirstaloitumiseen ja sellaisen lain (tai sellaisten lakien) määrittämiseen, jolla (joilla) on vain vähän tai ei lainkaan yhteyttä vahingonkorvausvastuun perustavaa tapahtumaan ja joka voisi olla vahingonaiheuttajan kannalta täysin ennalta arvaamaton. ( 41 )

69.

Kuitenkin näiden ongelmien välttämiseksi (kaikki) pelipanokset olisi katsottava asetetuiksi TE:n kyseisen ajankohdan asuinpaikassa, eikä huomioon tule ottaa hänen todellista sijaintiaan joka kerta, kun hän pelaa onnenpeliä.

70.

Katson, että tämä tulkinta johtaa sellaisen lain (tässä tapauksessa Itävallan lain) määrittämiseen, jolla on läheinen liittymä väitettyyn vahingonkorvausvastuun perustavaan tapahtumaan (joka perustuu juuri siihen, että kyseiset onnenpelit olivat Itävallan onnenpelilain mukaan laittomia). Se vastaa myös oikeusvarmuuden ja ennakoitavuuden tavoitetta, eli kuten TE sekä Itävallan, Saksan ja Belgian hallitukset korostavat, maltalainen onnenpeliyhtiö, joka suuntaa toimintansa tiettyyn jäsenvaltioon, voi perustellusti odottaa, että kyseisen valtion lakia voidaan soveltaa tähän toimintaan liittyvään vahingonkorvausvastuuseen. ( 42 )

71.

Edellä esitetyn perusteella toiseen kysymykseen on vastattava, että kun kuluttaja väittää kärsineensä onnenpelitappioita osallistumalla asuinjäsenvaltiostaan käsin internetissä pelattaviin onnenpeleihin, joita toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut palveluntarjoaja on tarjonnut hänelle ilman ensiksi mainitun jäsenvaltion viranomaisten myöntämää toimilupaa, Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu ”vahinko” aiheutuu ensin mainitussa valtiossa eli maassa, jossa pelipanokset on asetettu.

72.

NM ja OU sekä Maltan hallitus väittävät unionin tuomioistuimessa, että jos vastoin niiden näkemystä TE:n kanteen perustana olevaan deliktiin sovelletaan Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 1 kohdan nojalla Itävallan lakia, tämä laki olisi syrjäytettävä kyseisen säädöksen 4 artiklan 3 kohdassa vahvistetun ”varaventtiililausekkeen” nojalla. Ne katsovat asetuksen 4 artiklan 3 kohdan mukaisesti, että ”kaikista tapaukseen liittyvistä seikoista ilmenee, että vahingonkorvausvastuun perustava tapahtuma [liittyi] – – selvästi läheisemmin johonkin toiseen maahan” eli Maltaan. Kyseisen säännöksen nojalla olisi siten sovellettava Maltan lakia. Koska tämä asia liittyy toiseen ennakkoratkaisukysymykseen, käsittelen sitä lyhyesti.

73.

Korostan heti alkuun, että vaikka Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 3 kohdassa vahvistetulla ”varaventtiililausekkeella” on tarkoitus tasapainottaa kyseisen asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa säädettyä ”jäykkää” yleissääntöä antamalla tuomioistuimelle, jossa asia on saatettu vireille, jonkin verran liikkumavaraa, jotta se voi kaikissa tapauksissa varmistaa, että sovellettava laki on se, jolla on tosiasiallisesti läheisempi liittymä vahingonkorvausvastuun perustavaan tapahtumaan, ( 43 ) 4 artiklan 1 kohdan perusteella määritetyn lain syrjäyttämisen on oltava poikkeuksellista, jotta varmistetaan Rooma II ‑asetuksella tavoiteltu ennakoitavuus ja oikeusvarmuus. Kuten 4 artiklan 3 kohdan sanamuodosta ilmenee, ”varaventtiililauseketta” olisi sovellettava vain silloin, kun vahingonkorvausvastuun perustavalla tapahtumalla on tapaukseen liittyvien seikkojen kokonaisarvioinnin perusteella selvästi läheisempi liittymä toiseen maahan kuin siihen, jossa ”vahinko” on aiheutunut. Tätä vaatimusta on vaikea täyttää.

74.

Kuten TE sekä Itävallan, Saksan ja Belgian hallitukset toteavat, tässä tapauksessa ei ole kyse tällaisesta tapauksesta. Vaikka deliktillä on kiistatta liittymiä Maltaan, ne eivät ole lainvalinnan kannalta selvästi merkittävämpiä kuin liittymät Itävaltaan.

75.

Vaikka Titaniumin kotipaikka ja tilat sijaitsivat Maltalla, riidanalaiset onnenpelit oli suunnattu Itävaltaan, jossa vahingonkärsijän asuinpaikka oli ja josta käsin hän osallistui kyseisiin peleihin. Vaikka NM ja OU ovat saattaneet hoitaa velvoitteitaan Maltalta käsin Maltan yhtiöoikeuden mukaisesti, muistutan siitä, että TE:n vaatimus perustuu Itävallan onnenpelilain väitettyyn rikkomiseen. Kuten olen selventänyt edellisessä osassa, pelaajasuojan mukaisen pankkitilin sijainnilla Maltalla ei ole merkitystä nyt tarkasteltavan vahingonkorvausvastuun perustavan tapahtuman kannalta (kuten ei myöskään TE:n henkilökohtaisen pankkitilin sijainnilla Itävallassa). Lopuksi tarkasteltaessa NM:n ja OU:n sekä Maltan hallituksen esittämää väitettä, jonka mukaan TE:n ja Titaniumin väliseen onnenpelisopimukseen sovellettiin Maltan lainsäädäntöä, on totta, että 4 artiklan 3 kohdassa täsmennetään, että selvästi läheisempi liittymä toiseen maahan ”voi perustua erityisesti osapuolten väliseen ennestään olemassa olevaan [sopimukseen], – – joka liittyy läheisesti kyseiseen vahingonkorvausvastuun perustavaan tapahtumaan” (kursivointi tässä). Ensinnäkin en siltikään ole vakuuttunut siitä, että kyseinen sopimus on merkityksellinen väitetyn vahingonkorvausvastuun perustavan tapahtuman kannalta. Toiseksi on kaikkea muuta kuin selvää, että kyseiseen sopimukseen sovellettiin Maltan lakia. Koska sopimus oli tehty kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välillä, joka oli kohdistanut toimintansa ensin mainittuun, sopimukseen sovellettiin sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista annetun asetuksen (EY) N:o 593/2008 6 artiklan 1 kohdan nojalla pikemminkin sen maan lakia, jossa kuluttajan asuinpaikka oli (eli Itävallan lakia). ( 44 )

76.

Esitän vielä viimeisen huomautuksen nyt käsiteltävästä asiasta. Tässä ratkaisuehdotuksessa on tarkasteltu pelkästään TE:n vaatimuksen perustana olevaan deliktiin sovellettavaa lainsäädäntöä. Se, onko tämä vaatimus perusteltu, on eri asia. Se, onko TE:llä esimerkiksi oikeus saada korvausta tappioistaan vai onko tällainen korvaus evättävä sillä perusteella, että hän on myötävaikuttanut näihin tappioihin tai toiminut tuottamuksellisesti päättämällä pelata Titaniumin tarjoamia onnenpelejä, on lähtökohtaisesti aineellinen kysymys, joka on ratkaistava Itävallan vahingonkorvausoikeuden perusteella. Vastaavasti merkittävä osa unionin tuomioistuimessa käydystä keskustelusta liittyi siihen, onko se, että Maltalle sijoittautuneet ja maltalaisen toimiluvan nojalla toimivat onnenpeliyhtiöt velvoitetaan noudattamaan Itävallan onnenpelilakia ja että nämä yhtiöt ja niiden johtajat asetetaan sopimukseen perustumattomaan vahingonkorvausvastuuseen, jos ne eivät noudata sitä, sopusoinnussa SEUT 56 artiklassa taatun palvelujen tarjoamisen vapauden kanssa. Kyse on myös aineellisesta kysymyksestä, jonka tuomioistuin, jossa asia on pantu vireille, ratkaisee asiakysymystä arvioidessaan. On selvää, että jos Itävallan onnenpelilain asiaa koskevat säännökset merkitsevät tämän vapauden perusteetonta rajoittamista, NM:ää ja OU:ta ei voida asettaa tästä vastuuseen, ja TE:n kanne olisi tällöin hylättävä. Jos sitä vastoin tämä laki on yhteensopiva kyseisen vapauden kanssa, tämän vapauden mukaista olisi myös saattaa nämä johtajat vastuuseen Titaniumin aiheuttamista vahingoista.

77.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Oberster Gerichtshofin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: