1)

Kuuluuko direktiivin 2014/42 (1) ja erityisesti sen 4 artiklan ja puitepäätöksen 2005/212 (2) ja erityisesti sen 2 artiklan soveltamisalaan sellainen kansallinen lainsäädäntö, jossa säädetään, että kansallinen tuomioistuin tuomitsee rikoshyödyn menetetyksi lainvastaisesti hankittua omaisuutta koskevassa erillisessä menettelyssä, joka käydään erillään rikosoikeudellisesta päämenettelystä ennen kuin viimeksi mainitussa menettelyssä on todettu tapahtuneen rikos ja ennen kuin ketään on todettu syylliseksi tähän rikokseen, ja jossa lisäksi säädetään, että menetetyksi tuomitseminen perustuu rikosasiaan liittyvästä aineistosta saatuihin tietoihin?

2)

Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan myöntävästi, onko katsottava, että direktiivissä 2014/42 ja erityisesti sen 8 artiklan 6 kohdan toisessa virkkeessä tarkoitettuun menetetyksi tuomitsemista koskevan päätökseen käsitteeseen sisältyvät paitsi tuomioistuinratkaisut, joilla todetaan, että omaisuus on hankittu lainvastaisesti, ja tuomitaan se menetetyksi, myös tuomioistuinratkaisut, joilla lainvastaisesti hankittua omaisuutta koskeva menettely päätetään?

3)

Jos toiseen kysymykseen vastataan kieltävästi, voidaanko perusoikeuskirjan 47 artiklan ja direktiivin 2014/42 8 artiklan 6 kohdan toisen virkkeen mukaisena pitää lainsäädäntöä, jossa ei säädetä henkilön, johon kyseinen omaisuus liittyy, oikeudesta hakea muutosta menetetyksi tuomitsemista koskevaan päätökseen?

4)

Onko unionin oikeuden ensisijaisuuden periaatetta tulkittava siten, että se on esteenä sille, että jäsenvaltion perustuslakituomioistuin, jonka on ratkaistava unionin oikeuden vastaiseksi todetun kansallisen lainsäädännön perustuslainvastaisuutta koskeva kanne, toteaa, että asiassa sovelletaan oikeusvarmuuden periaatetta ja että kyseisen lainsäädännön oikeusvaikutukset pysyvät väliaikaisesti voimassa siihen ajankohtaan asti, joka kyseisen tuomioistuimen ratkaisussa määritetään ajankohdaksi, jona riidanalaisen säännöksen oikeusvaikutukset lakkaavat?