–

ALD Automotive s.r.o., edustajanaan J. Melkus, advokát,

–

Tšekin hallitus, asiamiehinään A. Edelmannová, M. Smolek ja J. Vláčil,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään G. Gattinara ja P. Ondrůšek,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjumisesta 16.2.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/7/EU (EUVL 2011, L 48, s. 1) 6 artiklan 1 kohdan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat yhtäältä ALD Automotive s.r.o. (jäljempänä ALD) ja toisaalta DY, joka toimii velallisyhtiön GEDEM-STAV a.s. (jäljempänä Gedem) konkurssipesän pesänhoitajana, ja joka koskee kiinteämääräistä korvausta perintäkuluista, jotka ALD:lle on aiheutunut viidestä sen ja Gedemin välillä tehdystä peräkkäin täytettävästä sopimuksesta.

3

Direktiivin 2011/7 johdanto-osan 3 ja 19 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

4

Kyseisen direktiivin 1 artiklan, jonka otsikko on ”Kohde ja soveltamisala”, 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tämän direktiivin tavoitteena on kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjuminen, jotta voidaan varmistaa sisämarkkinoiden moitteeton toiminta ja edistää näin yritysten ja erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten (pk-yritysten) kilpailukykyä.

2.   Tätä direktiiviä sovelletaan kaikkiin kaupallisista toimista korvauksena suoritettaviin maksuihin.”

5

Mainitun direktiivin 2 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

– –

– –

– –”

6

Saman direktiivin 3 artiklan, jonka otsikko on ”Yritysten väliset kaupalliset toimet”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että velkojalla on oikeus viivästyskorkoon yritysten välisissä kaupallisissa toimissa ilman, että maksumuistutus on tarpeen, kun seuraavat edellytykset täyttyvät:

7

Direktiivin 2011/7 6 artiklassa, jonka otsikko on ”Perintäkulujen korvaaminen”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että viivästyskoron tullessa kaupallisissa toimissa maksettavaksi 3 tai 4 artiklan mukaisesti velkojalla on oikeus saada velalliselta vähintään kiinteä 40 euron summa.

2.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että 1 kohdassa tarkoitettu kiinteä summa on maksettava, ilman että maksumuistutus on tarpeen, korvauksena velkojan omista perintäkuluista.

3.   Velkojalla on oikeus saada velalliselta 1 kohdassa tarkoitetun kiinteän summan lisäksi kohtuullinen korvaus perintäkuluista, jotka ylittävät tämän kiinteän summan ja ovat aiheutuneet velallisen maksuviivästyksestä. Näihin kuluihin voisivat sisältyä menot, jotka ovat aiheutuneet muun muassa lakimiehen tai perintätoimiston käyttämisestä.”

8

Mainitun direktiivin 7 artiklan, jonka otsikko on ”Kohtuuttomat sopimusehdot ja sopimattomat menettelyt”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on säädettävä, että maksupäivää tai ‑aikaa, viivästyskorkoa tai perintäkulujen korvaamista koskevaa sopimusehtoa tai menettelyä joko ei voida panna täytäntöön tai että se antaa oikeuden vaatia vahingonkorvausta, jos sopimusehto on selvästi kohtuuton tai menettely on selvästi sopimaton velkojaa kohtaan.

Ratkaistaessa sitä, onko sopimusehto selvästi kohtuuton tai menettely selvästi sopimaton velkojaa kohtaan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetulla tavalla, otetaan huomioon kaikki tapausta koskevat seikat, mukaan lukien:

– –

– –”

9

Siviililain nro 89/2012 (zákon č. 89/2012 Sb., občanský zákoník) 2 §:n 3 momentissa säädetään seuraavaa:

”Lainsäädännön tulkinta ja soveltaminen ei saa olla hyvien tapojen vastaista eikä johtaa tavanomaisia inhimillisiä tunteita loukkaavaan julmuuteen tai piittaamattomuuteen.”

10

Velan viivästyskorkojen ja perintäkulujen määrän vahvistamisesta, tuomioistuimen nimeämien pesänhoitajien ja oikeushenkilön toimielimen jäsenen palkkioista sekä tiettyjen siviili- ja kauppaoikeudellisten ilmoitusten julkaisemista virallisessa lehdessä samoin kuin oikeushenkilöistä ja luonnollisista henkilöistä, erityisrahastoista ja tosiasiallisia omistajia koskevista tiedoista pidettäviä julkisia rekistereitä koskevien tiettyjen seikkojen täsmentämisestä annetun asetuksen nro 351/2013 (nařízení vlády č. 351/2013 Sb., kterým se určuje výše úroků z prodlení a nákladů spojených s uplatněním pohledávky, určuje odměna likvidátora, likvidačního správce a člena orgánu právnické osoby jmenovaného soudem a upravují některé otázky Obchodního věstníku, veřejných rejstříků právnických a fyzických osob a evidence svěřenských fondů a evidence údajů o skutečných majitelích) (jäljempänä asetus nro 351/2013) 3 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Jos kyseessä on elinkeinonharjoittajien keskinäinen velvoite tai jos elinkeinonharjoittajan ja julkisen hankintaviranomaisen välisen, julkisia hankintoja koskevan lain mukaisen keskinäisen velvoitteen sisältö on velvoite toimittaa tavaroita tai tarjota palveluja vastiketta vastaan julkiselle hankintaviranomaiselle, kuhunkin saatavaan liittyvien kustannusten vähimmäismäärä on 1200 Tšekin korunaa [(CZK) (n. 50 euroa)].”

11

ALD ja Gedem, jotka ovat Tšekin oikeuden mukaan perustettuja yhtiöitä, tekivät viisi sopimusta, jotka koskivat irtaimen omaisuuden vuokrausta (jäljempänä pääasiassa kyseessä olevat sopimukset). Näihin sopimuksiin sovellettavien yleisten sopimusehtojen mukaan ALD:n oli laadittava erilliset laskut rahamääristä, jotka oli maksettava korvauksena näiden sopimusten mukaisesti Gedemille suoritetuista palveluista. Gedemin oli maksettava nämä määrät laskuissa ilmoitettuun eräpäivään mennessä.

12

Gedem ei kuitenkaan suorittanut määräajoissa niiden 25 laskun rahamääriä, jotka oli maksettava pääasiassa kyseessä olevien sopimusten perusteella ja joiden yhteismäärä oli 206799,13 CZK (n. 8750 euroa), 27.4.2016 ja 30.9.2016 väliseltä ajanjaksolta.

13

Krajský soud v Hradci Králové – pobočka v Pardubicích (Hradec Královén alueellinen tuomioistuin – Pardubicicen toimipaikka, Tšekki) totesi 12.4.2017 antamallaan määräyksellä Gedemin maksukyvyttömäksi, asetti sen konkurssiin ja nimesi DY:n sen pesänhoitajaksi.

14

Kyseisessä menettelyssä ALD vaati saatavansa maksamista viivästyskorkoineen sekä asetuksen nro 351/2013 3 §:n perusteella kiinteämääräisinä perintäkuluina 1200 CZK kultakin pääasiassa kyseessä olevien viiden sopimuksen perusteella maksettavalta 25 rahamäärältä eli yhteensä 30000 CZK (n. 1250 euroa).

15

DY:n vastustettua vaatimusta tämän kiinteämääräisen summan maksamisesta ALD nosti Krajský soud v Hradci Králové – pobočka v Pardubicíchissa kanteen, jossa vaadittiin toteamaan, että sillä oli oikeus kiinteämääräiseen korvaukseen perintäkuluista, jotka olivat aiheutuneet kustakin pääasiassa kyseessä olevien viiden sopimuksen perusteella maksettavasta 25 määrästä.

16

Kyseinen tuomioistuin hyväksyi 28.5.2018 antamallaan tuomiolla ALD:n vaatimuksen osittain ja oikeutti sen saamaan kiinteämääräisenä perintäkulujen korvauksena 1200 CZK kuhunkin viiteen sopimukseen perustuvista saatavista eli yhteensä 6000 CZK (n. 250 euroa) ja hylkäsi kanteen muilta osin.

17

ALD valitti tästä tuomiosta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen Vrchní soud v Prazeen (Prahan ylioikeus, Tšekki), joka pysytti mainitun tuomion. Kyseinen tuomioistuin katsoi, että nyt käsiteltävässä asiassa kiinteämääräinen korvaus perintäkuluista oli maksettava vain kerran kustakin viidestä sopimuksesta, riippumatta eräpäivänä suorittamatta jätettyjen maksuerien lukumäärästä.

18

ALD valitti näistä tuomioista Ústavní soudiin (perustuslakituomioistuin, Tšekki), joka kumosi 24.11.2020 antamallaan tuomiolla Vrchní soud v Prazen tuomion ja palautti asian sen käsiteltäväksi hyläten valituksen muilta osin. Ústavní soud katsoi, että koska ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ollut tutkinut tarvetta esittää unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisukysymys SEUT 267 artiklan nojalla, vaikka ALD oli vedonnut tarpeeseen tulkita kansallista säännöstöä unionin oikeuden mukaisesti, se oli loukannut kyseisen yhtiön Tšekin perustuslaissa taattua oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.

19

Siltä osin kuin pääasiassa kyseessä olevat sopimukset edellyttävät peräkkäisten vastikkeiden maksusuorituksia, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, onko direktiivin 2011/7 tavoitteen saavuttamiseksi velkojan saatava kyseisen direktiivin 6 artiklan 1 kohdassa säädetty kiinteä summa jokaisesta yhden ja saman sopimuksen täytäntöönpanon yhteydessä tapahtuneesta maksuviivästyksestä myös silloin, kun eräpäivänä suorittamatta jääneet maksut koskevat pieniä rahamääriä tai jopa tätä kiinteää summaa pienempiä määriä, vai riittääkö, että kyseinen velkoja saa yhden kiinteän summan kaikista kyseisen sopimuksen täyttämisen yhteydessä tapahtuneista maksuviivästyksistä. Kyseinen tuomioistuin pohtii myös sitä, voiko kansallinen tuomioistuin hylätä ensimmäiseen tulkintaan perustuvan vaatimuksen siinä tapauksessa, että tämä vaatimus on ”hyvien tapojen vastainen (lain nro 89/2012 2 §:n 3 momentti)”.

20

Tässä tilanteessa Vrchní soud v Praze päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

21

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin 3 artiklan kanssa, tulkittava siten, että kun yhdessä ja samassa sopimuksessa määrätään toistuvista maksuista, joista kukin on suoritettava tietyssä määräajassa, kyseisessä 6 artiklan 1 kohdassa säädetty 40 euron kiinteä vähimmäismäärä on maksettava velkojalle korvauksena perintäkuluista jokaisesta maksuviivästyksestä, vai onko tämä kiinteä summa maksettava yhden ja saman sopimuksen täyttämisen yhteydessä yhden ainoan kerran riippumatta määräajassa suorittamatta jääneiden maksujen lukumäärästä.

22

Ensinnäkin direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohdassa jäsenvaltiot velvoitetaan varmistamaan, että viivästyskoron tullessa maksettavaksi kyseisen direktiivin 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitetuissa kaupallisissa toimissa velkojalla on oikeus saada velalliselta vähintään kiinteä 40 euron summa. Kyseisen 6 artiklan 2 kohdassa asetetaan jäsenvaltioille lisäksi velvollisuus varmistaa, että kyseinen kiinteä vähimmäissumma on maksettava automaattisesti, vaikkei velalliselle ole annettu maksumuistutusta, ja että sillä korvataan velkojan omat perintäkulut. Mainitun 6 artiklan 3 kohdassa annetaan lopuksi velkojalle oikeus saada velalliselta kiinteän 40 euron vähimmäissumman lisäksi kohtuullinen korvaus perintäkuluista, jotka ylittävät mainitun kiinteän summan ja ovat aiheutuneet velallisen maksuviivästyksestä.

23

Maksuviivästyksen käsite, joka on perusteena velkojan oikeudelle saada velalliselta paitsi direktiivin 2011/7 3 artiklan 1 kohdan nojalla korkoa myös kyseisen direktiivin 6 artiklan 1 kohdan nojalla kiinteä 40 euron vähimmäissumma, määritellään mainitun direktiivin 2 artiklan 4 alakohdassa siten, että sillä tarkoitetaan maksua, jota ei suoriteta sopimukseen tai lakiin perustuvan maksuajan kuluessa. Koska sama direktiivi kattaa sen 1 artiklan 2 kohdan mukaan ”kaikki kaupallisista toimista korvauksena suoritettavat maksut”, tätä maksuviivästyksen käsitettä sovelletaan jokaiseen kaupalliseen toimeen erikseen tarkasteltuna (tuomio 1.12.2022, DOMUS-Software, C‑370/21, EU:C:2022:947, 21 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

24

Toiseksi on todettava, että direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohdassa määritellään edellytykset, joilla kiinteää 40 euron vähimmäissummaa voidaan vaatia maksettavaksi, viittaamalla yritysten välisten kaupallisten toimien osalta kyseisen direktiivin 3 artiklaan. Tämän viimeksi mainitun artiklan 1 kohdassa säädetään, että jäsenvaltioiden on varmistettava, että näissä kaupallisissa toimissa velkojalla, joka on täyttänyt velvoitteensa ja joka ei ole saanut erääntynyttä määrää ajoissa, on oikeus viivästyskorkoon ilman, että maksumuistutus on tarpeen, paitsi jos velallinen ei ole vastuussa tästä viivästyksestä (tuomio 1.12.2022, DOMUS-Software, C‑370/21, EU:C:2022:947, 22 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

25

Tästä seuraa, että kuten direktiivin 2011/7 3 artiklan 1 kohdassa säädetty oikeus viivästyskorkoon, myös kyseisen direktiivin 6 artiklan 1 kohdassa säädetty ja niin ikään mainitun direktiivin 2 artiklan 4 alakohdassa tarkoitetusta ”maksuviivästyksestä” johtuva oikeus kiinteään vähimmäissummaan liittyy ”kaupallisiin toimiin” yksittäin tarkasteltuina. Viivästyskorko, kuten kiinteä vähimmäissummakin, tulee automaattisesti maksettavaksi saman direktiivin 3 artiklan 3–5 kohdassa säädetyn maksuajan päätyttyä, kunhan kyseisen artiklan 1 kohdassa säädetyt edellytykset täyttyvät (ks. vastaavasti tuomio 1.12.2022, DOMUS-Software, C‑370/21, EU:C:2022:947, 23 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

26

Direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 ja 2 kohtaa on näin ollen tulkittava siten, että kiinteä 40 euron vähimmäissumma on maksettava korvauksena perintäkuluista velkojalle, joka on täyttänyt velvoitteensa, kunkin maksun osalta, jota ei ole suoritettu eräpäivänä korvauksena kaupallisesta toimesta, joka on näytetty toteen laskulla tai vastaavalla maksuvaatimuksella, myös silloin, kun useat maksut korvauksena yhden ja saman sopimuksen täyttämiseksi säännöllisesti toimitetuista tavaroista tai suoritetuista palveluista viivästyvät, paitsi jos velallinen ei ole vastuussa näistä viivästyksistä (tuomio 1.12.2022, DOMUS-Software, C‑370/21, EU:C:2022:947, 24–26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

27

Kolmanneksi on todettava, että tämä direktiivin 2011/7 6 artiklan tulkinta saa vahvistuksen kyseisen direktiivin tarkoituksesta. Direktiivin 1 artiklan 1 kohdasta, luettuna sen johdanto-osan kolmannen perustelukappaleen valossa, näet seuraa, että direktiivillä ei pyritä ainoastaan ehkäisemään maksuviivästyksiä estämällä se, että ne olisivat velallisen kannalta taloudellisesti houkuttelevia siksi, että velalliselta laskutetaan tällaisessa tilanteessa alhainen korko tai ei korkoa lainkaan, vaan sillä pyritään myös tehokkaasti suojelemaan velkojaa maksuviivästyksiltä varmistamalla se, että velkoja saa mahdollisimman kattavan korvauksen hänelle aiheutuneista perintäkuluista. Mainitun direktiivin johdanto-osan 19 perustelukappaleessa täsmennetään tältä osin yhtäältä, että perintäkulujen olisi sisällettävä myös hallinnolliset kulut ja korvaus maksuviivästyksistä aiheutuneista yrityksen sisäisistä kuluista, ja toisaalta, että kiinteällä korvaussummalla olisi pyrittävä rajoittamaan perintään liittyviä hallinnollisia ja sisäisiä kuluja (tuomio 1.12.2022, DOMUS-Software, C‑370/21, EU:C:2022:947, 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

28

Se, että velalliselle on kertynyt useita viivästyksiä toistuvissa maksuissa yhden ja saman sopimuksen täyttämisen yhteydessä, ei siis voi johtaa siihen, että kustakin maksuviivästyksestä perintäkulujen korvauksena maksettava kiinteä vähimmäissumma pienennetään yhteen ainoaan kiinteään summaan. Tämän pienentämisen seurauksena direktiivin 2011/7 6 artikla, jonka tavoitteena on tämän tuomion edellisessä kohdassa korostetuin tavoin paitsi maksuviivästysten ehkäiseminen myös korvauksen maksaminen näillä summilla ”velkojan omista perintäkuluista”, menettäisi tehokkaan vaikutuksensa, koska perintäkulut nousevat yleensä suhteessa maksujen lukumäärään ja niihin summiin, joita velallinen ei suorita määräajassa. Tällainen pienentäminen vastaisi niin ikään sellaista tilannetta, jossa velalliselle myönnettäisiin kyseisen direktiivin 6 artiklan 1 kohdasta poikkeus, jolla se vapautettaisiin osittain siitä taloudellisesta taakasta, joka perustuu sen velvollisuuteen maksaa kustakin eräpäivänä maksamatta olevasta maksusta kyseisen 6 artiklan 1 kohdassa säädetty kiinteä 40 euron summa, vaikkei tälle poikkeukselle olisi mitään mainitun direktiivin 7 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan c alakohdassa tarkoitettua ”objektiivista syytä” (ks. vastaavasti tuomio 1.12.2022, DOMUS-Software, C‑370/21, EU:C:2022:947, 28 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

29

Tšekin hallitus vetoaa kirjallisissa huomautuksissaan kuitenkin siihen, että velkojan oikeuttaminen saamaan useita kiinteitä summia yhteen ja samaan sopimukseen perustuvien useiden toistuvien maksujen viivästyessä olisi vastoin direktiivin 2011/7 6 artiklan 3 kohdan tarkoitusta, joka on kohtuullisen korvauksen antaminen kyseiselle velkojalle tosiasiallisesti aiheutuneista kuluista maksuviivästysten ehkäisemiseksi. Kyseisen hallituksen mukaan tällainen korvausten kertautuminen merkitsisi sitä, että velkojalle myönnettäisiin samasta sopimuksesta johtuvien useiden saatavien perinnästä yhdeltä ja samalta velalliselta aiheutuvista kuluista kiinteämääräinen korvaus, joka ylittää perintään liittyvät todelliset hallinnolliset ja sisäiset kustannukset. Kyseisessä säännöksessä säädetyn kiinteämääräisen korvauksen tarkoituksena on kuitenkin vastata velkojalle tosiasiallisesti aiheutuneita kuluja, eikä se ole luonteeltaan rangaistusluonteinen.

30

Tältä osin unionin tuomioistuin on jo täsmentänyt, että direktiivin 2011/7 6 artiklan 3 kohdassa säädetty oikeus ”kohtuulliseen” korvaukseen ”perintäkuluista, jotka ylittävät kiinteän summan ja ovat aiheutuneet velallisen maksuviivästyksestä”, koskee mitä tahansa perintäkuluja, jotka ylittävät 40 euron vähimmäissumman, johon velkojalla on kyseisen direktiivin 6 artiklan 1 kohdan nojalla automaattisesti oikeus viivästyskoron tullessa kaupallisessa toimessa maksettavaksi muun muassa mainitun direktiivin 3 artiklan nojalla. Tämä korvaus ei voi siis kattaa perintäkulujen sitä osaa, jonka kiinteä 40 euron suuruinen summa kattaa, eikä kuluja, jotka vaikuttavat kohtuuttomilta, kun otetaan huomioon yksittäistapauksen kaikki olosuhteet (tuomio 20.10.2022, BFF Finance Iberia, C‑585/20, EU:C:2022:806, 39 kohta).

31

Tästä seuraa, että direktiivin 2011/7 6 artiklan 3 kohtaan vetoamalla ei siis voida rajoittaa 6 artiklan 1 kohdassa säädettyä velkojan oikeutta kiinteän summan saamiseen. Arvioitaessa velallisen maksuviivästyksestä aiheutuneiden muiden perintäkulujen korvaamisen kohtuullisuutta on sitä vastoin mahdollista ottaa tämän tuomion edellisessä kohdassa esitetyissä rajoissa huomioon se, että sellaisista kaupallisista toimista maksettavista korvauksista, joita velallinen ei ole suorittanut velkojalle eräpäivänä, on tehty yksi ainoa vaatimus (tuomio 20.10.2022, BFF Finance Iberia, C‑585/20, EU:C:2022:806, 40 kohta).

32

Edellä esitetyn perusteella ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin 3 artiklan kanssa, on tulkittava siten, että kun yhdessä ja samassa sopimuksessa määrätään toistuvista maksuista, joista kukin on suoritettava tietyssä määräajassa, kyseisessä 6 artiklan 1 kohdassa säädetty 40 euron kiinteä vähimmäismäärä on maksettava velkojalle perintäkulujen korvauksena jokaisesta maksuviivästyksestä.

33

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisella kysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin saman artiklan 3 kohdan ja 7 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan c alakohdan kanssa, tulkittava siten, että se on esteenä sille, että kansallinen tuomioistuin epää ensiksi mainitussa säännöksessä säädetyn kiinteän summan tai alentaa sitä kansallisen yksityisoikeuden yleisten periaatteiden perusteella silloin, kun yhden ja saman sopimuksen yhteydessä tapahtuneet maksuviivästykset koskevat pieniä tai jopa tätä kiinteää summaa pienempiä rahamääriä.

34

Euroopan komissio epäilee, voidaanko toinen kysymys ottaa tutkittavaksi, koska se on luonteeltaan hypoteettinen. Pääasiassa nimittäin pääsaatavan kokonaismäärä on paljon suurempi kuin asetuksen nro 351/2013 3 §:n, jolla direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohta on saatettu osaksi kansallista oikeutta, nojalla vaaditun kiinteämääräisen korvauksen kokonaismäärä.

35

Tästä on muistutettava, että SEUT 267 artiklalla käyttöön otetussa unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisessä yhteistyössä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Kun esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin tuomioistuimella on näin ollen periaatteessa velvollisuus antaa ennakkoratkaisu (tuomio 8.12.2022, Google (Väitetysti virheellisen sisällön poistaminen hakutulosten luettelosta), C‑460/20, EU:C:2022:962, 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

36

Unionin tuomioistuin voi kieltäytyä vastaamasta kansallisen tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen vain, jos on ilmeistä, että unionin oikeuden tulkitsemisella, jota kansallinen tuomioistuin on pyytänyt, ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen tai jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin (tuomio 8.12.2022, Google (Väitetysti virheellisen sisällön poistaminen hakutulosten luettelosta), C‑460/20, EU:C:2022:962, 42 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

37

Kuten komissio huomauttaa, nyt käsiteltävässä asiassa pääsaatavan kokonaismäärä on tosin suurempi kuin vaaditun kiinteämääräisen korvauksen kokonaismäärä. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että esitetty kysymys olisi luonteeltaan hypoteettinen. Koska ennakkoratkaisupyynnössä ei ole tältä osin nimenomaista mainintaa, ei nimittäin voida sulkea pois sitä, että jotkin pääasiassa kyseessä olevista 25 maksusta, joita ei ole suoritettu eräpäivään mennessä, ovat määrältään pieniä tai jopa pienempiä kuin kyseisen asetuksen 3 §:ssä vahvistettu kiinteä määrä, kyseisen direktiivin 6 artiklan 1 kohdan mukaisesti.

38

Näin ollen tämä kysymys on tutkittava aineellisesti.

39

Aluksi on muistutettava, että unionin oikeuden ensisijaisuuden periaate edellyttää kaikkien unionin oikeuden säännösten ja määräysten tehokkuuden varmistamiseksi erityisesti, että kansalliset tuomioistuimet tulkitsevat kansallista oikeuttaan mahdollisimman pitkälle unionin oikeuden mukaisesti (tuomio 13.11.1990, Marleasing,C‑106/89, EU:C:1990:395, 8 kohta ja tuomio 18.1.2022, Thelen Technopark Berlin, C‑261/20, EU:C:2022:33, 26 kohta).

40

Erityisesti on todettava, että kun kansallisen tuomioistuimen ratkaistavana on nyt kyseessä olevin tavoin asia, jossa vastakkain on ainoastaan yksityisiä, sen on soveltaessaan kansallisen oikeuden säännöksiä, jotka on annettu direktiivin saattamiseksi osaksi kansallista oikeusjärjestystä, tulkittava niitä mahdollisimman pitkälle kyseessä olevan direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti direktiivillä tavoitellun päämäärän kanssa yhdenmukaisen ratkaisun aikaansaamiseksi ylittämättä kuitenkaan tiettyjä rajoja, kuten erityisesti kieltoa tulkita kansallista oikeutta contra legem (ks. vastaavasti tuomio 18.1.2022, Thelen Technopark Berlin, C‑261/20, EU:C:2022:33, 27 ja 28 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

41

Nyt käsiteltävässä asiassa on niin, että vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on viitannut kansallisen yksityisoikeuden yleisiin periaatteisiin, joihin kuuluu muun muassa periaate, jonka mukaan lain säännöstä ei saa tulkita ja soveltaa hyvien tapojen vastaisesti, se ei ole todennut, että nämä periaatteet estäisivät sitä tulkitsemasta sovellettavia kansallisen oikeuden säännöksiä direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohdan mukaisesti, luettuna yhdessä kyseisen artiklan 3 kohdan ja kyseisen direktiivin 7 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan c alakohdan kanssa.

42

Näin ollen se, että kansallisen tuomioistuimen sallittaisiin evätä direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu kiinteä summa tai alentaa sitä, merkitsisi sitä, että se voisi poiketa velvollisuudestaan antaa täysi vaikutus kyseiselle säännökselle, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut 20.10.2022 antamassaan tuomiossa BFF Finance Iberia (C‑585/20, EU:C:2022:806) ja 1.12.2022 antamassaan tuomiossa DOMUS-Software (C‑370/21, EU:C:2022:947).

43

Edellä esitetyn perusteella toiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä kyseisen artiklan 3 kohdan ja kyseisen direktiivin 7 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan c alakohdan kanssa, on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että kansallinen tuomioistuin epää ensiksi mainitussa säännöksessä säädetyn kiinteän summan tai alentaa sitä kansallisen yksityisoikeuden yleisten periaatteiden perusteella, ja näin on silloinkin, kun yhden ja saman sopimuksen yhteydessä tapahtuneet maksuviivästykset koskevat muun muassa pieniä tai jopa tätä kiinteää summaa pienempiä rahamääriä.

44

Kun otetaan huomioon toiseen kysymykseen annettu vastaus, kolmanteen kysymykseen ei ole tarpeen vastata.

45

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kahdeksas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: