–

MS, edustajanaan J. Herbst, Rechtsanwalt,

–

Itävallan hallitus, asiamiehinään A. Posch, J. Schmoll ja M.‑T. Rappersberger,

–

Saksan hallitus, asiamiehinään J. Möller, P. Busche, M. Hellmann ja D. Klebs,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään S. Grünheid ja M. Wasmeier,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee rikosasioita koskevasta eurooppalaisesta tutkintamääräyksestä 3.4.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/41/EU (EUVL 2014, L 130, s. 1) 1 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan ja 2 artiklan c alakohdan i alakohdan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa on kyse Finanzamt für Steuerstrafsachen und Steuerfahndung Düsseldorfin (verorikosten tutkinnan alalla toimivaltainen Düsseldorfin verovirasto, Saksa; jäljempänä verovirasto) esittämästä pyynnöstä panna täytäntöön sen MS:stä antama eurooppalainen tutkintamääräys Itävallassa.

3

Direktiivin 2014/41 johdanto‑osan viidennestä kahdeksanteen perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

4

Tämän direktiivin 1 artiklan, jonka otsikko on ”Eurooppalainen tutkintamääräys ja velvollisuus panna se täytäntöön”, 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Eurooppalainen tutkintamääräys on jäsenvaltion, jäljempänä ’määräyksen antanut valtio’, oikeusviranomaisen antama tai vahvistama oikeudellinen päätös, jonka tarkoituksena on, että toisessa jäsenvaltiossa, jäljempänä ’täytäntöönpanovaltio’, suoritetaan yksi tai useampi yksittäinen tutkintatoimenpide tarkoituksin hankkia todisteita tämän direktiivin mukaisesti.”

5

Mainitun direktiivin 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Määritelmät”, säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä sovelletaan seuraavia määritelmiä:

– –

– –”

6

Saman direktiivin 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Menettelytyypit, joita varten eurooppalainen tutkintamääräys voidaan antaa”, säädetään seuraavaa:

”Eurooppalainen tutkintamääräys voidaan antaa seuraavien osalta:

7

Direktiivin 2014/41 33 artiklan, jonka otsikko on ”Ilmoitukset”, 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Kunkin jäsenvaltion on viimeistään 22 päivänä toukokuuta 2017 ilmoitettava komissiolle seuraavat:

– –

2.   Kukin jäsenvaltio voi toimittaa komissiolle myös luettelon tarvittavista asiakirjoista, jotka se aikoo 22 artiklan 4 kohdan nojalla vaatia.”

8

Direktiivin liitteessä A oleva eurooppalaista tutkintamääräystä koskeva lomake sisältää muun muassa K jakson, jossa on ilmoitettava erityisesti eurooppalaisen tutkintamääräyksen antavan viranomaisen tyyppi eli se, onko se oikeusviranomainen vai muu määräyksen antavan valtion lainsäädännössä määritelty toimivaltainen viranomainen. Lomake sisältää myös L jakson, jossa on tarvittaessa ilmoitettava tiedot eurooppalaisen tutkintamääräyksen vahvistavasta oikeusviranomaisesta.

9

Saksan liittotasavallan pysyvä edustusto Euroopan unionissa ilmoitti 14.3.2017 päivätyllä kirjeellä direktiivin 2014/41 33 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaisesti seuraavaa:

”Määräyksen antavia viranomaisia ja täytäntöönpanoviranomaisia voivat Saksassa olla – yksittäistapaukseen sovellettavien osavaltioiden toimivaltasääntöjen mukaan – yhtäältä kaikki oikeusviranomaiset eli erityisesti Generalbundesanwalt beim Bundesgerichtshof [(liittovaltion ylimmän tuomioistuimen syyttäjä, Saksa)], syyttäjäviranomaiset, osavaltioiden ylioikeuksien syyttäjät ja Zentrale Stelle in Ludwigsburg [(Ludwigsburgissa sijaitseva osavaltioiden oikeusministeriöiden kansallissosialististen rikosten tutkinnan keskusvirasto, Saksa)] sekä kaikki rikosasioissa toimivaltaiset tuomioistuimet.

Toisaalta määräyksen antavia viranomaisia ja täytäntöönpanoviranomaisia voivat olla myös hallintoviranomaiset, joilla on Saksan oikeuden nojalla toimivalta tutkintaan ja sanktioihin hallinnollisten rikkomusten osalta.

Saksan hallintoviranomaisten toiselle unionin jäsenvaltiolle osoittamista pyynnöistä säädetään [direktiivin 2014/41] 2 artiklan c alakohdan mukaisesti, että niiden on lähtökohtaisesti oltava sen alueellisen alioikeuden syyttäjäviranomaisen vahvistamia, jonka alueella hallintoviranomaisen kotipaikka on. Osavaltiot voivat tästä poiketen päättää, että vahvistaminen on tuomioistuimen tehtävä, tai säätää vahvistavan syyttäjäviranomaisen alueellisesta toimivallasta muulla tavoin. – –

Saksan veroviranomaisten, jotka suorittavat rikostutkintaa itsenäisesti Saksan yleisistä verosäännöksistä annetun lain [(Abgabenordnung, sellaisena kuin se on julkaistuna 1.10.2002 (BGBl. 2002 I, s. 3866; BGBl. 2003 I, s. 61))] 386 §:n 2 momentin nojalla, pyyntöjen ei tarvitse olla oikeusviranomaisen tai tuomioistuimen vahvistamia. Veroviranomaiset käyttävät tällaisessa tapauksessa Saksan verolain 399 §:n 1 momentin, luettuna yhdessä kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain [(Gesetz über die internationale Rechtshilfe in Strafsachen, sellaisena kuin se on julkaistuna 27.6.1994 (BGBl. 1994 I, s. 1537))] 77 §:n 1 momentin kanssa, nojalla syyttäjänviranomaisen oikeuksia ja velvollisuuksia ja toimivat näin ollen itse [direktiivin 2014/41] 2 artiklan c alakohdan mukaisina oikeusviranomaisina.”

10

Verovirasto tutkii veropetosta MS:n osalta. Häntä epäillään rajavastuuyhtiön johtajana siitä, että hän on jättänyt ilmoittamatta vuoden 2015 ja vuoden 2020 helmikuun välisenä aikana bordelliyrityksen liikevaihdon, minkä seurauksena veroja on jäänyt kantamatta noin 1,6 miljoonaa euroa.

11

Verovirasto antoi tätä tutkintaa varten eurooppalaisen tutkintamääräyksen, jonka se toimitti 23.7.2020 Staatsanwaltschaft Grazille (Grazin syyttäjäviranomainen, Itävalta). Tällä määräyksellä verovirasto kehotti Grazin syyttäjäviranomaista pyytämään itävaltalaiselta pankilta tiliotteita kahdesta MS:n nimissä olevasta pankkitilistä ajanjaksolta 1.1.2015–28.2.2020.

12

Tutkintamääräyksen jaksossa K todettiin, että sen on antanut ”oikeusviranomainen”. Näin ollen toimivaltainen verovirasto ei täyttänyt tämän määräyksen jaksoa L, jossa on annettava – jos oikeusviranomainen vahvistaa tutkintamääräyksen – tietoja kyseisestä viranomaisesta.

13

Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että Itävallan rikosprosessilain (Strafprozessordnung) mukaan pankki voidaan velvoittaa antamaan tietoja pankkitileistä ja toimittamaan tiliotteita ainoastaan sellaisen tutkintatoimenpiteen nojalla, josta syyttäjäviranomainen on määrännyt tuomioistuimen myöntämän luvan perusteella.

14

Haft‑ und Rechtsschutzrichterin des Landesgerichts für Strafsachen Graz (pidätys‑ ja oikeusturva‑asioita käsittelevä tuomari rikosasioissa toimivaltaisessa osavaltion tuomioistuimessa, Graz, Itävalta) myönsi Grazin syyttäjäviranomaisen pyynnön mukaisesti 5.8.2020 antamallaan määräyksellä luvan edellä 11 kohdassa mainitun eurooppalaisen tutkintamääräyksen täytäntöönpanoon. Grazin syyttäjäviranomainen määräsi 7.8.2020 kyseisen toimenpiteen suoritettavaksi.

15

MS valitti 5.8.2020 annetusta määräyksestä Oberlandesgericht Graziin (osavaltion ylioikeus, Graz, Itävalta), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin. MS väittää kyseisessä tuomioistuimessa, ettei verovirasto ole direktiivin 2014/41 1 artiklan 1 kohdan mukainen ”oikeusviranomainen” eikä tämän direktiivin 2 artiklan c alakohdan mukainen ”määräyksen antava viranomainen”. Hänen mukaansa verotoimisto ei näin ollen ole toimivaltainen antamaan eurooppalaista tutkintamääräystä.

16

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että sen on arvioitava veroviraston antaman eurooppalaisen tutkintamääräyksen täytäntöönpanon laillisuutta. Se täsmentää, että tämä määräys ei ole oikeusviranomaisen vahvistama, kuten direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdan ii alakohdassa säädetään, kun määräyksen antava viranomainen on muu viranomainen kuin kyseisessä asiassa toimivaltainen tuomari, tuomioistuin, tutkintatuomari tai yleinen syyttäjä. On siis tarpeen määrittää, voidaanko veroviranomainen, joka käyttää Saksan lainsäädännön nojalla tiettyjen rikosten osalta syyttäjäviranomaisen oikeuksia ja velvollisuuksia, rinnastaa tämän direktiivin 1 artiklan 1 kohdan mukaiseen ”oikeusviranomaiseen” ja direktiivin 2 artiklan c alakohdan i alakohdan mukaiseen ”yleiseen syyttäjään”.

17

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan näiden säännösten, sellaisina kuin niitä on tulkittu unionin tuomioistuimen 8.12.2020 antamassa tuomiossa Staatsanwaltschaft Wien (Väärennetyt tilisiirtotoimeksiannot) (C‑584/19, EU:C:2020:1002) ja julkisasiamies Campos Sánchez‑Bordonan ratkaisuehdotuksessa asiassa Finanzamt für Steuerstrafsachen und Steuerfahndung Münster (C‑66/20, EU:C:2021:299), sanamuotoon ja tarkoitukseen tukeutuvissa argumenteissa vastustetaan tällaista rinnastamista.

18

Tässä yhteydessä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että verohallinnon, jota ei mainita direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdan i alakohdassa olevassa oikeusviranomaisten luettelossa määräyksen antavana viranomaisena, institutionaalinen asema on selvästi erilainen kuin syyttäjäviranomaisen, joka mainitaan kyseisessä luettelossa.

19

Toisin kuin syyttäjäviranomainen, verohallinto on toimeenpanoelimiin lukeutuva hallintoviranomainen, joka on toimivaltainen veroasioissa, joka on osa Saksan valtiovarainministeriön hierarkkista viranomaisrakennetta ja jolla ei ole autonomiaa, riippumattomuutta ja itsenäistä harkintavaltaa päätöksenteossa. Sillä on toimivalta suorittaa rikostutkintaa itsenäisesti vain tiettyjen rikosten osalta ja vain niin kauan kuin se ei itse luovuta tällaista asiaa syyttäjäviranomaiselle tai tämä ei ota kyseistä rikosasiaa hoitaakseen, mikä on mahdollista milloin tahansa ja ilman erityistä syytä. Kun syyttäjäviranomainen suorittaa tutkinnan, veroviranomaisella on vain samat oikeudet ja velvollisuudet kuin poliisilla. Jos veroviranomainen suorittaa tutkinnan itsenäisesti, se vain ”käyttää” syyttäjäviranomaisella rikostutkinnassa olevia oikeuksia ja velvollisuuksia ilman, että sillä itsellään varsinaisesti olisi niitä.

20

Syyttäjäviranomaisen institutionaaliselle asemalle on sen sijaan ominaista, että tämä viranomainen toimii tuomioistuimissa laillisuuden takaajana, osallistuu tosiasiallisesti oikeudenkäyttöön ja palvelee lain noudattamista koskevaa yleistä etua.

21

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa kuitenkin, että voidaan myös katsoa, että veroviranomainen, joka käyttää syyttäjäviranomaisen oikeuksia ja velvollisuuksia, rinnastetaan direktiivin 2014/41 1 artiklan 1 kohdan mukaiseen ”oikeusviranomaiseen” ja sen 2 artiklan c alakohdan i alakohdan mukaiseen ”määräyksen antavaan viranomaiseen”.

22

Asiassa Staatsanwaltschaft Wien (Väärennetyt tilisiirtotoimeksiannot) (C‑584/19, EU:C:2020:1002, 51 ja 56–73 kohta) 8.12.2020 annetusta tuomiosta nimittäin ilmenee, että viranomaisen, joka mainitaan direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdan i alakohdassa, pitämiseksi ”määräyksen antavana viranomaisena” edellytetään ainoastaan, että se on kyseisessä asiassa toimivaltainen ja että eurooppalainen tutkintamääräys annetaan tässä direktiivissä säädettyjä takeita noudattaen.

23

Tässä tilanteessa Oberlandesgericht Graz on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko direktiivin 2014/41 1 artiklan 1 kohdan ensimmäistä alakohtaa ja 2 artiklan c alakohdan i alakohtaa tulkittava siten, että näissä säännöksissä tarkoitettuina ’oikeusviranomaisina’ ja ’määräyksen antavina viranomaisina’ on pidettävä myös saksalaista verorikosten tutkinnan alalla toimivaltaista verovirastoa, jolla on kansallisen lainsäädännön nojalla toimivalta käyttää syyttäjäviranomaisen oikeuksia ja velvollisuuksia määrättyjen rikosten osalta?”

24

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ainoalla kysymyksellään lähinnä sitä, onko direktiivin 2014/41 1 artiklan 1 kohdan ensimmäistä alakohtaa ja 2 artiklan c alakohdan i alakohtaa tulkittava siten, että jäsenvaltion veroviranomaista, joka tosin lukeutuu jäsenvaltion toimeenpanoelimiin mutta suorittaa kansallisen lainsäädännön nojalla verorikostutkintaa itsenäisesti syyttäjäviranomaisen sijasta ja käyttää tälle kuuluvia oikeuksia ja velvollisuuksia, voidaan pitää näiden säännösten mukaisena ”oikeusviranomaisena” ja ”määräyksen antavana viranomaisena”.

25

Näiden säännösten tulkitsemisessa on otettava huomioon paitsi niiden sanamuoto myös asiayhteys ja sillä säännöstöllä tavoitellut päämäärät, jonka osa ne ovat (ks. vastaavasti tuomio 8.12.2020, Staatsanwaltschaft Wien (Väärennetyt tilisiirtotoimeksiannot), C‑584/19, EU:C:2020:1002, 49 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

26

Ensinnäkin sanamuodon mukaisesta tulkinnasta on huomattava, että direktiivin 2014/41 1 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa määritellään, että eurooppalainen tutkintamääräys on jäsenvaltion oikeusviranomaisen antama tai vahvistama oikeudellinen päätös, jonka tarkoituksena on, että toisessa jäsenvaltiossa suoritetaan yksi tai useampi yksittäinen tutkintatoimenpide tarkoituksin hankkia todisteita tämän direktiivin mukaisesti.

27

Kyseisessä säännöksessä käytettyä oikeusviranomaisen käsitettä ei ole määritelty siinä. Tätä säännöstä on näin ollen luettava yhdessä direktiivin 2014/41 muiden säännösten ja erityisesti sen 2 artiklan c alakohdan kanssa.

28

Direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdassa määritellään, mitä direktiivissä tarkoitetaan ”määräyksen antavalla viranomaisella”. Mainitun direktiivin 2 artiklan c alakohdan i alakohdan mukaan ”määräyksen antavalla viranomaisella” tarkoitetaan ”kyseessä olevassa asiassa toimivaltaista tuomaria, tuomioistuinta, tutkintatuomaria tai yleistä syyttäjää”. Direktiivin 2 artiklan c alakohdan ii alakohdan mukaan määräyksen antavalla viranomaisella tarkoitetaan myös ”mitä tahansa muuta määräyksen antavan valtion määrittelemää toimivaltaista viranomaista, joka kyseessä olevassa tapauksessa toimii tutkintaviranomaisena rikosoikeudellisessa menettelyssä ja jolla on kansallisen lainsäädännön mukaisesti toimivalta antaa todisteiden hankkimista koskeva määräys”. Viimeksi mainitusta säännöksestä ilmenee lisäksi, että kun tällainen ”muu viranomainen” antaa eurooppalaisen tutkintamääräyksen, määräyksen antavan viranomaisen eli määräyksen antavan valtion tuomarin, tuomioistuimen, tutkintatuomarin tai yleisen syyttäjän on vahvistettava se ennen kuin se toimitetaan täytäntöönpanoviranomaiselle.

29

Näin ollen direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdan selkeästä sanamuodosta johtuu, että tässä säännöksessä erotetaan toisistaan i ja ii alakohdan mukaiset kaksi määräyksen antavien viranomaisten ryhmää.

30

Kyseisen direktiivin 2 artiklan c alakohdan i alakohdassa nimetään näin ollen tuomarit, tuomioistuimet, tutkintatuomarit tai yleiset syyttäjät nimenomaisesti ”määräyksen antaviksi viranomaisiksi” sillä ainoalla edellytyksellä, että ne ovat toimivaltaisia kyseisessä asiassa (ks. vastaavasti tuomio 8.12.2020, Staatsanwaltschaft Wien (Väärennetyt tilisiirtotoimeksiannot), C‑584/19, EU:C:2020:1002, 50 ja 51 kohta).

31

Näille neljälle viranomaiselle on yhteistä, että ne kaikki voivat osallistua oikeudenkäyttöön (ks. analogisesti tuomio 27.5.2019, OG ja PI (Lyypekin ja Zwickaun syyttäjäviranomaiset), C‑508/18 ja C‑82/19 PPU, EU:C:2019:456, 60 kohta). Lisäksi niitä voidaan, kuten direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdan ii alakohdasta ilmenee, pitää tämän arvioinnin mukaisesti direktiivissä tarkoitettuina ”oikeusviranomaisina”.

32

Lisäksi nämä neljä viranomaista, kuten direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdan i alakohdan sanamuodosta ja erityisesti rinnastuskonjunktion ”tai” käytöstä ilmenee, on tässä säännöksessä lueteltu tyhjentävästi.

33

Tätä tulkintaa tukee direktiivin 2 artiklan c alakohdan ii alakohta, jossa säädetään, että ”määräyksen antavan viranomaisen” käsitteen alaan kuuluu toinen viranomaisten ryhmä. Tähän ryhmään kuuluvat kaikki ”muut” viranomaiset kuin ne, jotka mainitaan direktiivin 2 artiklan c alakohdan i alakohdassa, jos tällaisella viranomaisella on toimivalta toimia tutkintaviranomaisena rikosoikeudellisessa menettelyssä (ks. vastaavasti tuomio 16.12.2021, Spetsializirana prokuratura (Liikenne‑ ja paikkatiedot), C‑724/19, EU:C:2021:1020, 29 kohta). Direktiivin 2 artiklan c alakohdan i alakohdan soveltamisalaan kuuluvan ”oikeusviranomaisen” on vahvistettava tällaisen muun viranomaisen antama eurooppalainen tutkintamääräys ennen sen toimittamista täytäntöönpanoviranomaiselle.

34

Näin ollen direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdan ii alakohdassa oleva viittaus ”mihin tahansa muuhun viranomaiseen” osoittaa selvästi, että jokaista viranomaista, jotka ei ole tämän direktiivin 2 artiklan c alakohdan i alakohdassa tarkoitettu tuomari, tuomioistuin, tutkintatuomari tai yleinen syyttäjä, on tarkasteltava kyseisen direktiivin 2 artiklan c alakohdan ii alakohdan kannalta. Muu kuin oikeusviranomainen, kuten hallintoviranomainen, voi näin ollen kuulua direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdan ii alakohdan mukaisen käsitteen ”määräyksen antava viranomainen” alaan edellä 33 kohdassa mainituin edellytyksin.

35

Tästä seuraa, että kyseisen direktiivin 2 artiklan c alakohdan i ja ii alakohdasta kuvastuu tuomiovallan ja toimeenpanopanovallan välinen erottelu, joka on olennaista oikeusvaltion toiminnalle tunnusomaiselle vallanjako‑opin periaatteelle. Oikeusviranomaisilla tarkoitetaan perinteisesti oikeudenkäyttöön osallistuvia viranomaisia erotuksena toimeenpanovaltaa harjoittavista hallinto‑ tai poliisiviranomaisista (ks. vastaavasti tuomio 10.11.2016, Poltorak, C‑452/16 PPU, EU:C:2016:858, 35 kohta).

36

Edellä esitetystä seuraa, että direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdassa erotellaan sen sanamuodon perusteella kaksi määräyksen antavien viranomaisten ryhmää, jotka sulkevat toisensa pois. Jokaisen viranomaisen, jota ei nimenomaisesti mainita tämän säännöksen i alakohdassa, asemaa on tarkasteltava sen ii alakohdan mukaisesti.

37

Jäsenvaltioiden veroviranomaiset eivät kuitenkaan kuulu kyseisen säännöksen i alakohdassa tyhjentävästi lueteltuihin viranomaisiin. Niitä on näin ollen pidettävä direktiivin 2 artiklan c alakohdan ii alakohdan mukaisina määräyksen antavina viranomaisina, jos kyseisessä säännöksessä säädetyt edellytykset täyttyvät.

38

Toiseksi myös direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdan asiayhteys ja tämän direktiivin tavoite tukevat edellä 36 kohdassa esitettyä tämän säännöksen sanamuodon mukaista tulkintaa.

39

Asiayhteyteen perustuvasta tulkinnasta on nimittäin ensinnäkin huomautettava, että direktiivin 2014/41 4 artiklassa, jossa määritellään ne menettelytyypit, joita varten eurooppalainen tutkintamääräys voidaan antaa, mainitaan sekä ”oikeusviranomaisen” vireille panemat menettelyt että ”hallintoviranomaisten” vireille panemat menettelyt. Tässä artiklassa näin ollen vahvistetaan näiden kahden viranomaistyypin erottelun merkitystä tässä direktiivissä ja erityisesti sen 2 artiklan c alakohdassa luodussa oikeudellisessa kehyksessä.

40

Toiseksi direktiivin 2014/41 1 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan ja 2 artiklan c alakohdan säännöksistä yhdessä luettuina ilmenee, että eurooppalaisen tutkintamääräyksen, joka on oikeudellinen päätös, antaminen edellyttää joka tapauksessa oikeusviranomaisen toimintaa. Tällaisen määräyksen on nimittäin oltava joko oikeusviranomaisen itsensä antama tai tämän vahvistama, kun tutkintamääräyksen on antanut direktiivin 2 artiklan c alakohdan ii alakohdan mukainen ”muu viranomainen”.

41

Näiden säännösten sanamuodon tavoin myös niiden asiayhteydestä ilmenee selvä erottelu oikeusviranomaisten ja muiden viranomaisten, jotka voivat antaa eurooppalaisen tutkintamääräyksen, välillä.

42

Direktiivin 2014/41 tavoitteesta on todettava, että sillä on tarkoitus, kuten sen viidennestä kahdeksanteen perustelukappaleesta ilmenee, korvata pirstoutunut ja monimutkainen järjestelmä, joka oli voimassa mainitun direktiivin antamiseen saakka, todisteiden hankkimiseksi rikosasioissa, joilla on rajatylittävä ulottuvuus, ja sillä pyritään – luomalla yksinkertainen ja tehokkaampi järjestelmä, joka perustuu yhteen ainoaan välineeseen, eurooppalaiseen tutkintamääräykseen – helpottamaan ja nopeuttamaan oikeudellista yhteistyötä, jotta voitaisiin myötävaikuttaa sellaisen unionille asetetun tavoitteen toteutumiseen, jonka mukaan siitä tulee vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuva alue, sen vankan luottamuksen perusteella, jonka on vallittava jäsenvaltioiden välillä (tuomio 16.12.2021, Spetsializirana prokuratura (Liikenne‑ ja paikkatiedot), C‑724/19, EU:C:2021:1020, 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

43

Tältä osin jäsenvaltioiden välisen yksinkertaisen ja tehokkaan yhteistyön tavoite edellyttää, että eurooppalaisen tutkintamääräyksen antava viranomainen voidaan tunnistaa helposti ja yksiselitteisesti, jotta voidaan määrittää, onko oikeusviranomaisen vahvistettava tällainen tutkintamääräys direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdan ii alakohdan mukaisesti vai ei. Edellä 36 kohdassa puolletulla tulkinnalla, jonka mukaan direktiivin 2 artiklan c alakohdan mukaiset kaksi määräyksen antavien viranomaisten ryhmää sulkevat toisensa pois, voidaan saavuttaa tämä tavoite, koska tämän tulkinnan avulla voidaan yksiselitteisesti määrittää, kuuluuko määräyksen antava viranomainen kyseisen säännöksen i vai ii alakohdan soveltamisalaan.

44

Edellä esitetystä seuraa, että sekä direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdan sanamuoto että kyseisen säännöksen asiayhteys ja direktiivillä tavoiteltu tavoite ovat esteenä Itävallan hallituksen ja Saksan hallituksen puoltamalle toiminnalliselle tulkinnalle, jonka mukaan veroviranomainen, joka käyttää kansallisen lainsäädännön nojalla syyttäjäviranomaisen oikeuksia ja velvollisuuksia, on rinnastettava syyttäjäviranomaiseen ja sitä on näin ollen pidettävä direktiivin 2 artiklan c alakohdan i alakohdan mukaisena ”määräyksen antavana viranomaisena”.

45

Tästä tulkinnasta nimittäin seuraisi, että veroviranomaista pidettäisiin sen oikeudellisen kehyksen mukaan, jossa se käyttää toimivaltaansa, direktiivin 2014/41 2 artiklan c alakohdan i alakohdassa tai 2 artiklan c alakohdan ii alakohdan mukaisena määräyksen antavana viranomaisena. Lisäksi tällainen tulkinta hämärtäisi direktiivissä tehtyä selvää erottelua oikeus‑ ja hallintoviranomaisten välillä. Siitä seuraisi myös, että jos toimeenpanoelimiin kuuluva veroviranomainen kuuluisi näistä säännöksistä ensimmäisen soveltamisalaan, se voisi antaa eurooppalaisen tutkintamääräyksen ilman oikeusviranomaisen osallistumista asiaan. Tällainen lähestymistapa aiheuttaisi siten oikeudellista epävarmuutta ja voisi monimutkaistaa eurooppalaisen tutkintamääräyksen täytäntöönpanojärjestelmää ja tällä tavoin vaarantaa yksinkertaisen ja tehokkaan rikosoikeudellisen yhteistyön järjestelmän käyttöönoton jäsenvaltioiden välillä.

46

Edellä esitetyn perusteella esitettyyn kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2014/41 1 artiklan 1 kohdan ensimmäistä alakohtaa ja 2 artiklan c alakohdan i alakohtaa on tulkittava siten, että

47

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kolmas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Rikosasioita koskevasta eurooppalaisesta tutkintamääräyksestä 3.4.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/41/EU 1 artiklan 1 kohdan ensimmäistä alakohtaa ja 2 artiklan c alakohdan i alakohtaa

on tulkittava siten, että