1.

Käsiteltävissä asioissa Apelativen sad – Varna (Varnan ylioikeus, Bulgaria) on esittänyt unionin tuomioistuimelle rikoksentekovälineiden ja rikoshyödyn jäädyttämisestä ja menetetyksi tuomitsemisesta Euroopan unionissa 3.4.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/42/EU ( 2 ) tulkintaa koskevan ennakkoratkaisupyynnön.

2.

On erityisesti todettava, että unionin tuomioistuimella on tilaisuus ensimmäisen kerran selventää tämän direktiivin tulkinnan kannalta ratkaisevan tärkeitä oikeudellisia kysymyksiä. Ensimmäinen niistä koskee sitä, onko rajat ylittävän tilanteen olemassaolo mahdollisesti välttämätön direktiivin soveltamiseksi. Toinen koskee erilaisia menetetyksi tuomitsemisen tapauksia koskevien direktiivin 2014/42 säännösten välistä suhdetta. Kolmas koskee sen tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevan oikeuden ulottuvuutta, joka on tunnustettu kolmannelle osapuolelle, joka väittää, että hänellä on menetetyksi tuomittuun omaisuuteen liittyviä oikeuksia.

3.

SEUT 83 artiklan 1 kohdassa määrätään seuraavaa:

”1.   Euroopan parlamentti ja neuvosto voivat tavallista lainsäätämisjärjestystä noudattaen annetuilla direktiiveillä säätää rikosten ja seuraamusten määrittelyä koskevista vähimmäissäännöistä erityisen vakavan rikollisuuden alalla, joka on rajatylittävää joko rikosten luonteen tai vaikutusten johdosta tai sen vuoksi, että niiden torjuminen yhteisin perustein on erityisesti tarpeen.

Nämä rikollisuuden alat ovat terrorismi, ihmiskauppa sekä naisten ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, laiton huumausainekauppa, laiton asekauppa, rahanpesu, lahjonta, maksuvälineiden väärentäminen, tietokonerikollisuus ja järjestäytynyt rikollisuus.

– –”

4.

Laittoman huumausainekaupan rikostunnusmerkistöjä ja seuraamuksia koskevien vähimmäissääntöjen vahvistamisesta 25.10.2004 tehdyn neuvoston puitepäätöksen 2004/757/YOS ( 3 ) 2 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Kunkin jäsenvaltion on ryhdyttävä tarvittaviin toimiin varmistaakseen, että seuraava oikeudettomasti harjoitettu tahallinen toiminta on rangaistavaa:

– –

– –”

5.

Direktiivin 2014/42 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Kohde”, säädetään seuraavaa:

”1.   Tässä direktiivissä vahvistetaan vähimmäissäännöt, joiden nojalla omaisuus voidaan jäädyttää sen mahdollista myöhempää menetetyksi tuomitsemista varten tai tuomita menetetyksi rikosasiassa.

2.   Tämä direktiivi ei vaikuta menettelyihin, joita jäsenvaltiot voivat käyttää tuomitakseen menetetyksi kyseessä olevan omaisuuden.”

6.

Direktiivin 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Määritelmät”, säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

– –

– –”

7.

Direktiivin 3 artiklassa, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, säädetään seuraavaa:

”Tätä direktiiviä sovelletaan seuraavissa välineissä tarkoitettuihin rikoksiin:

– –

g) [puitepäätös 2004/757];

– –”

8.

Direktiivin 2014/42 4 artiklan, jonka otsikko on ”Menetetyksi tuomitseminen”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet, jotta rikoksentekovälineet ja rikoshyöty tai rikoksentekovälineiden ja rikoshyödyn arvoa vastaava omaisuus voidaan tuomita joko kokonaan tai osittain menetetyiksi rikoksen johdosta annetulla lainvoimaisella tuomiolla, joka voidaan antaa myös menettelyssä, jossa asia tutkitaan ja ratkaistaan vastaajan poissaolosta huolimatta.”

9.

Direktiivin 5 artiklan, jonka otsikko on ”Laajennettu menetetyksi tuomitseminen”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet, jotta rikoksesta, joka on omiaan tuottamaan taloudellista hyötyä välittömästi tai välillisesti, tuomitulle kuuluva omaisuus voidaan tuomita joko kokonaan tai osittain menetetyksi, jos tuomioistuin on vakuuttunut tapauksen olosuhteiden, mukaan lukien täsmälliset tosiseikat ja saatavilla olevat todisteet, perusteella, että kyseinen omaisuus on peräisin rikollisesta toiminnasta.”

10.

Direktiivin 6 artiklassa, jonka otsikko on ”Kolmansille osapuolille siirrettyjen varojen menetetyksi tuomitseminen”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet, jotta epäillyn tai syytetyn suoraan tai välillisesti kolmannelle osapuolelle siirtämä tai kolmannen osapuolen suoraan tai välillisesti epäillyltä tai syytetyltä hankkima rikoshyöty tai muu omaisuus, jonka arvo vastaa rikoshyödyn arvoa, voidaan tuomita menetetyksi ainakin tapauksissa, joissa kolmas osapuoli tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää konkreettisten tosiasioiden ja olosuhteiden, myös omaisuuden siirtymisen veloituksetta tai huomattavasti markkina-arvoa alemmasta hinnasta, perusteella, että siirron tai hankinnan tarkoituksena oli menetetyksi tuomitsemisen välttäminen.

2.   Edellä olevalla 1 kohdalla ei rajoiteta vilpittömässä mielessä toimineiden kolmansien osapuolten oikeuksia.”

11.

Direktiivin 8 artiklassa, jonka otsikko on ”Suojalauseke”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että henkilöillä, joita tässä direktiivissä säädetyt toimenpiteet koskevat, on oikeus tehokkaisiin suojakeinoihin ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin oikeuksiensa suojaamiseksi.

– –”

12.

Rikoslain (nakazatelen kodeks, jäljempänä NK) 53 §:ssä säädetään seuraavaa:

”(1)   Rikosoikeudellisesta vastuusta riippumatta on tuomittava valtiolle menetetyiksi:

(2)   Valtiolle menetetyksi tuomitaan myös [(uusi – DV nro 28/1982)]

(3)   Sovellettaessa 2 momentin b kohtaa [(uusi – DV nro 7/2019)]:

13.

NK:n 354a §:ssä (ensimmäinen julkaisu – DV nro 95/1975; muutettu – DV nro 28/1982, nro 10/1993, nro 62/1997, nro 21/2000, nro 26/2004 ja nro 75/2006) säädetään seuraavaa:

”1)   Joka ilman asianmukaista lupaa valmistaa, jalostaa, hankkii tai pitää hallussaan huumausaineita tai vastaavia aineita niiden jakelemiseksi taikka jakelee huumausaineita tai vastaavia aineita, on tuomittava, jos kyse on erittäin vaarallisista huumausaineista tai vastaavista aineista, vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kahdeksaksi vuodeksi ja [5 000–20 000 Bulgarian levin (BGN) (n. 2 500–10 000 euron)] sakkoon taikka, jos kyse on vaarallisista huumausaineista tai vastaavista aineista, vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi ja [2 000–10 000 BGN:n (n. 1 000–5 000 euron)] sakkoon. – –

– –

3)   Joka ilman asianmukaista lupaa hankkii tai pitää hallussaan huumausaineita tai vastaavia aineita, on tuomittava

– –”

14.

Rikosprosessilain (nakazatelno-protsesualen kodeks; DV nro 86, 28.10.2005; jäljempänä NPK) 306 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1)   Tuomioistuin voi ratkaista seuraavat asiat myös päätöksellä:

15.

Kyseessä olevien henkilöiden on katsottu yksinään tai tekijäkumppaneina syyllistyneen 21.2.2019 Varnan kaupungissa (Bulgaria) NK:n 354a §:ssä tarkoitettuun rikokseen eli erityisesti siihen, että he olivat ilman lupaa pitäneet hallussaan erittäin vaarallisia huumeita myyntitarkoituksessa. DR tuomittiin 28.6.2019 annetulla rikostuomiolla yhden vuoden vankeusrangaistukseen ja 2500 BGN:n (n. 1250 euron) sakkoon. TS tuomittiin kahden vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen neljän vuoden koeajalla sekä 5000 BGN:n (n. 2500 euron) sakkoon.

16.

Toimivaltaiset viranomaiset tekivät oikeudenkäyntiä edeltäneen menettelyn aikana kotietsinnän asuntoon, jossa DR asui äitinsä ja isovanhempiensa kanssa, ja paikanetsinnän DR:n autoon ja löysivät näissä etsinnöissä 4447,06 BGN:n (n. 2200 euron) suuruisen rahamäärän.

17.

Tehdessään samaten oikeudenkäyntiä edeltäneen menettelyn aikana kotietsinnän asuntoon, jossa TS asui äitinsä kanssa, toimivaltaiset viranomaiset löysivät 9324,25 BGN:n (n. 4800 euron) suuruisen rahamäärän.

18.

Sen jälkeen kun asianomaiset oli tuomittu rangaistukseen, syyttäjä vaati Okrazhen sad Varnaa (Varnan maakunnallinen tuomioistuin, Bulgaria; jäljempänä alioikeus) tuomitsemaan edellä mainitut rahamäärät menetetyiksi valtiolle NPK:n 306 §:n 1 momentin 1 alakohdan mukaisesti. Alioikeus tutki syyttäjän vaatimuksen julkisessa istunnossa, johon osallistuivat syyttäjä, asianomaiset ja heidän kaksi asianajajaansa.

19.

Tässä tuomioistuinmenettelyssä DR väitti, että kyseinen rahamäärä kuului hänen isoäidilleen, joka oli saanut sen ottamalla pankkilainan. DR esitti lisäksi kirjallisen todisteen, joka osoitti, että hänen isoäitinsä oli joulukuussa 2018 nostanut pankkitililtään 7000,06 BGN:iä (n. 3500 euroa). DR:n isoäiti ei osallistunut alioikeudessa NPK:n 306 §:n 1 momentin 1 alakohdan nojalla käytyyn menettelyyn, koska Bulgarian oikeuden mukaan hän ei voinut osallistua siihen itsenäisenä asianosaisena. Häntä ei kuultu myöskään todistajana.

20.

Tässä tuomioistuinmenettelyssä TS puolestaan väitti, että kyseinen rahamäärä kuului hänen äidilleen ja sisarelleen. Hän esitti tästä myös kirjallisen todisteen, joka osoitti, että hänen äitinsä oli maaliskuussa 2018 ottanut DSK EAD ‑pankista 17000 BGN:n (n. 8500 euron) kulutusluoton. Hän esitti lisäksi äitinsä ja sisarensa passeista kopiot, jotka todistivat heidän matkustaneen Turkkiin 19.–21.4.2019. TS:n äiti ei voinut osallistua alioikeuden oikeudenkäyntiin. Häntä kuultiin kuitenkin todistajana rahamäärästä, joka oli löytynyt asunnosta, jossa hän asui poikansa kanssa.

21.

Alioikeus kieltäytyi tuomitsemasta kyseisiä rahamääriä menetetyiksi, koska sen käsityksen mukaan rikos, josta asianomaiset oli tuomittu, eli huumausaineiden hallussapito myyntitarkoituksessa ei ollut omiaan tuottamaan taloudellista hyötyä. Alioikeus katsoi tässä yhteydessä, että vaikka oli näyttöä eli todistajanlausuntoja siitä, että kyseisissä asioissa asianomaiset myivät huumausaineita, NK:n 53 §:n 2 momentissa tarkoitetut valtiolle menetetyksi tuomitsemisen edellytykset eivät täyttyneet, koska syyttäjä ei ollut nostanut tätä koskevaa syytettä eikä annetussa tuomiossa myöskään ollut todettu kyseistä huumausainekauppaa.

22.

Maakunnallinen syyttäjä on valittanut alioikeuden tuomiosta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen ja väittänyt, ettei alioikeus ollut soveltanut NK:n 53 §:n 2 momenttia direktiivin 2014/42 mukaisesti. Asianomaisten asianajajat eivät yhdy syyttäjän käsitykseen vaan katsovat, että menetetyksi voidaan tuomita vain aineellinen omaisuus, joka on saatu välittömästi rikoksesta, josta asianomainen on tuomittu.

23.

Tässä tilanteessa Apelativen sad – Varna on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset, joiden sanamuoto on asioissa C-845/19 ja C-863/19 täysin sama:

24.

Kirjallisia huomautuksia ennakkoratkaisukysymyksistä ovat esittäneet syyttäjä, Bulgarian hallitus ja Euroopan komissio.

25.

Samat osapuolet sekä Itävallan hallitus esittivät suulliset lausumansa 13.1.2021 pidetyssä istunnossa.

26.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii ensimmäisellä kysymyksellään selvittämään pääasiallisesti, sovelletaanko direktiiviä 2014/42 ja Euroopan unionin perusoikeuskirjaa (jäljempänä perusoikeuskirja) jakelutarkoituksessa tapahtuneen huumausaineiden hallussapidon kaltaiseen rikokseen, vaikka kaikki rikoksen tekemiseen sisältyvät osatekijät rajoittuvat yhteen jäsenvaltioon.

27.

Kysymyksestä ilmenee selvästi, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pitää kiistattomana, että rajat ylittävän tilanteen olemassaoloa on pidettävä direktiivin 2014/43 soveltamisen välttämättömänä edellytyksenä. Bulgarian hallitus on sekä kirjallisissa huomautuksissaan että istunnossa kiistänyt tämän lähtöolettamuksen paikkansapitävyyden, sillä sen mukaan tässä direktiivissä säädettyjen sääntöjen soveltaminen jäsenvaltiossa ei riipu siitä, onko kyseisen valtion tuomioistuimessa vireillä olevassa asiassa mahdollista tunnistaa rajat ylittävä tilanne.

28.

Otan tämän huomioon ja esitän ensin kielteisen kannan tähän Bulgarian hallituksen argumenttiin ja totean siten, ettei direktiiviä 2014/42 voida soveltaa, jos rikoksella ei ole rajat ylittävää ulottuvuutta (1 jakso). Tämän jälkeen selvitän, miten tätä ulottuvuutta on luonnehdittava (2 jakso), ja sovellan analyysiani käsiteltävään tapaukseen (3 jakso). Lopuksi ehdotan unionin tuomioistuimelle vastausta ensimmäiseen kysymykseen (4 jakso), kun on täsmennetty, että perusoikeuskirjan sovellettavuus riippuu direktiivin 2014/42 sovellettavuudesta. ( 4 )

29.

Bulgarian hallitus viittaa ehdottamansa tulkinnan tueksi tuomioon Moro, ( 5 ) jossa unionin tuomioistuin katsoi tiedonsaantioikeudesta rikosoikeudellisissa menettelyissä annetun direktiivin 2012/13/EU ( 6 ) osalta, ettei siinä säädettyjen sääntöjen soveltaminen jäsenvaltiossa edellyttänyt, että tässä jäsenvaltiossa käsiteltävän asian yhteydessä oli kyseessä rajat ylittävä tilanne. Päättelyä, jonka perusteella unionin tuomioistuin päätyi tähän kantaan, voidaan Bulgarian hallituksen käsityksen mukaan soveltaa nyt käsiteltäviin asioihin.

30.

On esitettävä yhteenveto tästä päättelystä. ( 7 ) Unionin tuomioistuin muistutti ensinnäkin, että direktiivin 2012/13 oikeusperusta on SEUT 82 artiklan 2 kohta, jonka ensimmäisessä alakohdassa määrätään seuraavaa: ”Euroopan parlamentti ja neuvosto voivat tavallista lainsäätämisjärjestystä noudattaen annetuilla direktiiveillä säätää vähimmäissäännöistä sikäli kuin se on tarpeen tuomioiden ja oikeusviranomaisten päätösten vastavuoroisen tunnustamisen sekä poliisiyhteistyön ja oikeudellisen yhteistyön helpottamiseksi rajatylittävissä rikosasioissa. Näissä vähimmäissäännöissä otetaan huomioon jäsenvaltioiden oikeusperinteiden ja ‑järjestelmien erot.” Seuraavaksi unionin tuomioistuin totesi direktiivin 2012/13 sanamuodosta, ettei direktiivin 1 ja 2 artiklassa, joissa määritellään sen kohde ja soveltamisala, rajoiteta kyseisen direktiivin soveltamista vain rajat ylittäviin tilanteisiin. Lopuksi unionin tuomioistuin pääasiallisesti katsoi direktiivin 2012/13 tavoitteiden osalta, että direktiivin johdanto-osan perustelukappaleista käy ilmi, että tiedonsaantia rikosoikeudellisissa menettelyissä koskevien yhteisten vähimmäissääntöjen antamisella pyritään lisäämään jäsenvaltioiden keskinäistä luottamusta toistensa rikosoikeusjärjestelmiin ja sillä edistetään siten oikeusviranomaisten päätösten vastavuoroista tunnustamista myös silloin, kun nämä päätökset koskevat täysin jäsenvaltion sisäisiä tilanteita. Silloin kun tällaisessa yhteydessä herää rajat ylittävän yhteistyön tarve, jäsenvaltion poliisi- ja oikeusviranomaiset voivat nimittäin mieltää muiden jäsenvaltioiden oikeusviranomaisten päätökset samanarvoisiksi kuin omassa jäsenvaltiossa annetut päätökset.

31.

Olen vakuuttunut, ettei tällaista päättelyä voida noudattaa, kun rajat ylittävän ulottuvuuden välttämättömyyttä koskeva kysymys esitetään direktiivin 2014/42 sovellettavuuden osalta, sillä sen enempää tuomion Moro ( 8 ) sanamuodon mukaista tulkintaa kuin sen teleologista tulkintaa ei seuraavissa kohdissa esiin tuotavista syistä voida soveltaa analogisesti viimeksi mainittuun direktiivin.

32.

Ensinnäkin on todettava direktiivin 2014/42 sanamuodosta, että – toisin kuin direktiivin 2012/13 sanamuoto – se näyttää rajaavan kyseisen direktiivin kattamat rikokset niihin, joilla on rajat ylittävä ulottuvuus, koska direktiivin 2014/42 johdanto-osan ensimmäisessä perustelukappaleessa perustellaan sitä, että toimivaltaisille viranomaisille on tarpeen antaa keinot jäljittää, jäädyttää, hallinnoida ja tuomita menetetyksi rikoksen tuottama hyöty, sillä, että ”rajat ylittävän järjestäytyneen rikollisuuden – – tärkein motiivi on taloudellinen hyöty”. ( 9 ) Sitä, että rajat ylittävä ulottuvuus on välttämätön direktiivin 2014/42 soveltamiseksi, osoittavat sitä paitsi tähän direktiiviin johtaneen komission ehdotuksen ( 10 ) perustelut ja erityisesti niiden 1.1 kohta, jonka mukaan ”tämän direktiiviehdotuksen tarkoituksena on helpottaa jäsenvaltioiden viranomaisten työtä, jonka tavoitteena on tuomita rajat ylittävän, vakavan ja järjestäytyneen rikollisuuden tuottama hyöty menetetyksi ja periä se takaisin rikollisilta. – – Järjestäytyneet rikollisryhmät ovat laittomia yhteisöjä, joiden tarkoituksena on tuottaa voittoa. Ne harjoittavat monenlaista rajat ylittävää rikollista toimintaa, kuten huumekauppaa, ihmiskauppaa, laittomien aseiden kauppaa ja korruptiota, ja saavat niistä valtavat tulot”. ( 11 )

33.

Toiseksi katson direktiivin 2014/42 tavoitteiden osalta, ettei oikeusviranomaisten päätösten vastavuoroisella tunnustamisella ole tässä direktiivissä samaa asemaa kuin se, joka sille on unionin tuomioistuimen mukaan annettu direktiivissä 2012/13.

34.

Tässä yhteydessä on nimittäin huomattava, ettei direktiivin 2014/42 oikeusperusta vastaa täysin direktiivin 2012/13 oikeusperustaa. Direktiivin 2014/42 oikeusperustana nimittäin on SEUT 82 artiklan 2 kohdan lisäksi SEUT 83 artiklan 1 kohta, joka on aineellisen rikosoikeuden yhdenmukaistamisen oikeusperusta. Direktiiviehdotuksessa todetaan lisäksi, että SEUT 83 artiklan 1 kohtaa on pidettävä sen ”pääasiallisena oikeusperustana”.

35.

SEUT 83 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan sanamuodosta ilmenee kuitenkin yksiselitteisesti, että – toisin kuin SEUT 82 artiklan 2 kohdassa määrätään – yhdenmukaistettujen aineellisten säännösten säätäminen ei edellytä, että ne ovat tarpeen oikeusviranomaisten päätösten vastavuoroisen tunnustamisen sekä rajat ylittävän poliisiyhteistyön ja oikeudellisen yhteistyön helpottamiseksi. ( 12 )

36.

SEUT 83 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa määrätään päinvastoin nimenomaisesti, että tällainen yhdenmukaistaminen edellyttää sen ohella, että huomioon otettavat rikollisuudet alat ovat erityisen vakavia, yksinomaan sitä, että näillä aloilla on rajat ylittävä ulottuvuus joko kyseisten rikosten luonteen tai vaikutusten johdosta tai sen vuoksi, että niiden torjuminen yhteisin perustein on erityisesti tarpeen. SEUT 83 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan mukaan nämä rikollisuuden alat ovat terrorismi, ihmiskauppa sekä naisten ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, laiton huumausainekauppa, laiton asekauppa, rahanpesu, lahjonta, maksuvälineiden väärentäminen, tietokonerikollisuus ja järjestäytynyt rikollisuus. Kuten direktiivin 2014/42 3 artiklasta ilmenee, direktiiviä sovelletaan yksinomaan rikoksiin, joita tarkoitetaan johdetun oikeuden toimissa, joilla yhdenmukaistetaan aineellista rikosoikeutta edellä mainituilla aloilla tai paremmin sanottuna aloilla, joilla on rajat ylittävä ulottuvuus.

37.

Lisäksi eräs tulkintaa koskeva lisäseikka vahvistaa vakuuttavasti sen, että direktiivin 2014/42 sovellettavuus riippuu tällaisen rajat ylittävän ulottuvuuden olemassaolosta. Totean nimittäin, että direktiivin 2014/42 14 artiklan 1 kohdassa esitetään tämän direktiivin ja säädöksen, joka sillä on tarkoitus korvata, eli rikoksen tuottaman hyödyn ja rikoksella saadun omaisuuden sekä rikoksentekovälineiden menetetyksi tuomitsemisesta 24.2.2005 tehdyn neuvoston puitepäätöksen 2005/212/YOS ( 13 ) välinen suhde seuraavasti: ”korvataan – – [puitepäätöksen 2005/212] 1 artiklan neljä ensimmäistä luetelmakohtaa ja 3 artikla”; tämä tarkoittaa a contrario, että kyseisen puitepäätöksen 2 artikla (Menetetyksi tuomitseminen), ( 14 ) 4 artikla (Oikeusturvakeinot) ( 15 ) ja 5 artikla (Suojalauseke) ( 16 ) jäävät voimaan. Direktiiviehdotuksen 2.3 kohdassa täsmennetään kuitenkin, että kun otetaan huomioon, että ehdotetun direktiivin soveltamisala on rajattu SEUT 83 artiklan 1 kohdassa mainittuihin rikollisuuden aloihin, puitepäätöksen 2005/212 2, 4 ja 5 artikla on pidetty voimassa, jotta voidaan säilyttää tietty yhdenmukaisuusaste ”tämän direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle jäävien” rikosten osalta ( 17 ) ja siis niiden rikosten osalta, joilla ei tämän vuoksi ole mitään rajat ylittävää ulottuvuutta.

38.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tuo esiin epäilynsä siitä, onko käsiteltävässä asiassa olemassa rajat ylittävä ulottuvuutta, todetessaan, ettei mikään kyseessä olevan rikoksen tekemiseen sisältyvä osatekijä sijoitu Bulgarian alueen ulkopuolelle.

39.

Totean heti aluksi, että nämä epäilyt johtuvat käsitykseni mukaan siitä, että on ymmärretty väärin, miten todetaan sellaisen rajat ylittävän tilanteen olemassaolo, joka käynnistää pääasiallisesti tai yksinomaan SEUT 83 artiklaan perustuvan unionin oikeuden soveltamisen.

40.

Kuten edellä on muistutettu, perussopimuksen tämän määräyksen sanamuodossa viitataan itse asiassa ”rajatylittävää[n ulottuvuuteen]” eikä ”rajatylittävään seikkaan”. Tällainen muotoilu ei käsitykseni mukaan ole sattumaa. Se päinvastoin osoittaa, ettei tämän edellytyksen täyttyminen riipu konkreettisen tapauksen tosiseikkojen arvioinnista vaan pelkästään siitä seikasta, että kyseessä oleva rikos kuuluu johonkin niistä rikollisuuden aloista, jotka voivat olla SEUT 83 artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitetun aineellisen yhdenmukaistaminen kohteena, ja että se kuuluu SEUT 83 artiklan 1 kohdan nojalla annetun ja tällaista alaa sääntelevän johdetun oikeuden säädöksen soveltamisalaan. ( 18 ) Jos tämä toteutuu, kyseessä olevan rikoksen katsotaan automaattisesti täyttävän rajat ylittävää ulottuvuutta koskevan edellytyksen samoin kuin erityistä vakavuutta koskevan edellytyksen. Tästä seuraa, että on täysin merkityksetöntä, onko jollakin kyseisen rikoksen tekemiseen sisältyvällä osatekijällä, kuten tekijän kansalaisuudella, rikoksen tekopaikalla tai rikoshyödyn sijainnilla, rajat ylittävä luonne.

41.

Käsiteltävässä asiassa on muistutettava, että direktiivin 2014/42 3 artiklassa luetellaan tyhjentävästi rikokset, joihin direktiivin säännöksiä sovelletaan ja joita ovat tämän artiklan a–k alakohdassa mainituissa johdetun oikeuden säädöksissä tarkoitetut rikokset. Direktiiviä sovelletaan sen 3 artiklan g alakohdan nojalla rikoksiin, joita tarkoitetaan puitepäätöksessä 2004/757.

42.

Kyseisen puitepäätöksen 2 artiklan 1 kohdan c alakohdassa sisällytetään näihin rikoksiin ”huumausaineiden hallussapito tai ostaminen” jonkin 2 artiklan 1 kohdan a alakohdassa mainitun toimen, muun muassa huumausaineiden jakelun ja myynnin, toteuttamiseksi.

43.

Käsitykseni mukaan on siis selvää, että rikos, josta asianomaiset on pääasioissa tuomittu lainvoimaisella tuomiolla ja joka muodostuu erittäin vaarallisten huumausaineiden hallussapidosta myyntitarkoituksessa, sellaisena kuin tästä säädetään NK:n 354a §:n 1 momentissa, kuuluu direktiivin 2014/42 soveltamisalaan.

44.

Mielestäni Itävallan hallituksen istunnossa esittämä päinvastainen argumentti ei ole omiaan kyseenalaistamaan tätä päätelmää. Yritän selventää tätä argumenttia. Itävallan hallituksen mukaan SEUT 83 artiklan 1 kohdan valinta direktiivin 2014/42 pääasialliseksi oikeusperustaksi merkitsee, että direktiivin 3 artiklaa, jossa määritellään direktiivin soveltamisala, on tulkittava suppeasti siten, ettei direktiiviä sovelleta kaikkiin tässä artiklassa luetelluissa johdetun oikeuden säädöksissä tarkoitettuihin rikoksiin vaan vain rikoksiin, jotka täyttävät erityistä vakavuutta ja rajat ylittävää ulottuvuutta koskevat edellytykset, joista määrätään SEUT 83 artiklan 1 kohdassa. Itävallan hallituksen mukaan tästä seuraa, ettei pääasian kohteena oleva rikos kuulu direktiivin 2014/42 soveltamisalaan.

45.

Mikään seikka ei kuitenkaan näytä tukevan tällaista direktiivin 2014/42 3 artiklan suppeaa tulkintaa. Ennen kuin tässä artiklassa luetellaan SEUT 83 artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitetuilla aloilla annetut johdetun oikeuden säädökset, siinä nimittäin todetaan, että ”tätä direktiiviä sovelletaan seuraavissa välineissä tarkoitettuihin rikoksiin”, mikä voidaan ymmärtää vain niin, että siinä viitataan kaikkiin rikoksiin, joita kussakin näistä säädöksistä tarkoitetaan. Tässä säännöksessä ei toisin sanoen millään tavalla täsmennetä, että näiden rikosten joukosta direktiivin 2014/42 soveltamisalaan kuuluvat vain ne, jotka ovat erityisen vakavia ja joilla on rajat ylittävä ulottuvuus. Kuten edellä on jo selvitetty, kaikki näissä säädöksissä tarkoitetut rikokset sitä paitsi täyttävät automaattisesti erityistä vakavuutta ja rajat ylittävää ulottuvuutta koskevat edellytykset.

46.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen siten, että direktiiviä 2014/42 ja perusoikeuskirjaa sovelletaan, kun on kyse johonkin SEUT 83 artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa luetelluista rikollisuuden aloista kuuluvasta rikoksesta, kuten huumausaineiden hallussapidosta niiden jakelemiseksi, vaikka kaikki tämän rikoksen tekemiseen sisältyvät osatekijät rajoittuvat yhteen jäsenvaltioon.

47.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy toisella kysymyksellään pääasiallisesti direktiivin 2014/42 2 artiklan 1 alakohdassa käytetyn käsitteen ”rikoksen välillisesti tuottama taloudellinen etu” tulkinnasta. Se haluaa tarkemmin sanottuna selvittää, voiko asianomaisten ja heidän perheidensä asunnoista ja DR:n kuljettamasta henkilöautosta takavarikoitu omaisuus olla tällaista taloudellista etua.

48.

Kolmannella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää unionin tuomioistuinta täsmentämään, onko direktiivin 2014/42 2 artiklaa tulkittava siten, että se on esteenä NK:n 53 §:n 2 momentin kaltaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jossa ei säädetä rikoksen välillisesti tuottaman taloudellisen edun menetetyksi tuomitsemisesta.

49.

Aluksi on todettava, että direktiivin 2014/42 2 artiklan 1 alakohdassa rikoshyödyn käsite ymmärretään laajasti ( 19 ) määrittelemällä se niin, että sillä tarkoitetaan ”rikoksen välittömästi tai välillisesti tuottamaa taloudellista etua; se voi muodostua mistä tahansa omaisuudesta, ja siihen kuuluvat minkä tahansa rikoksen välittömästi tuottaman hyödyn myöhempi uudelleensijoittaminen tai muuntaminen ja mitkä tahansa taloudellista arvoa omaavat edut”. Totean kuitenkin, että kun unionin lainsäätäjä on viitannut nimenomaisesti välittömiin tai välillisiin taloudellisiin etuihin, se ei ole aikonut luoda kahta toisistaan riippumatonta käsitettä. Direktiivin 2014/42 johdanto-osan 11 perustelukappaleesta nimittäin ilmenee, ettei rikoshyödyn käsite kata vain rikoksesta suoraan saatua omaisuutta vaan myös tällaisen omaisuuden kaiken muuntamisen. ( 20 ) Tämän johdosta katson, että direktiivin 2014/42 2 artiklan 1 alakohta on saatettu osaksi Bulgarian oikeutta oikein, koska yhtäältä NK:n 53 §:n 2 momentissa säädetään ”välittömän ja välillisen rikoshyödyn” menetetyksi tuomitsemista ja koska toisaalta saman lain 53 §:n 3 momentissa täsmennetään, että ”välillisellä rikoshyödyllä tarkoitetaan kaikkea taloudellista etua, joka on syntynyt välittömään rikoshyötyyn kohdistuvalla määräämistoimella, sekä kaikkea omaisuutta, joka on saatu välittömän rikoshyödyn myöhemmällä täydellisellä tai osittaisella muuntamisella”.

50.

Tällainen laaja käsitys rikoshyödyn käsitteestä ei kuitenkaan kata omaisuutta, joka ei ole peräisin rikoksesta, josta henkilö on tuomittu. Direktiivin 2014/42 2 artiklan 1 alakohdasta nimittäin ilmenee, että taloudellisen edun, olipa se välitöntä tai välillistä, on oltava seurausta rikoksesta. Siitä, ovatko pääasian menettelyssä takavarikoidut rahamäärät ”omaisuutta”, ( 21 ) joka voidaan tuomita menetetyksi, totean, että ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee yhtäältä, että asianomaiset on tuomittu myyntitarkoituksessa tapahtuneesta huumausaineiden hallussapidosta, joka ei sellaisenaan ole omiaan tuottamaan taloudellista etua. Toisaalta oli näyttöä siitä, että asianomaiset myivät huumausaineita, mutta heitä ei syytetty eikä tuomittu tästä viimeksi mainitusta rikoksesta. ( 22 ) Tästä seuraa, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on ratkaistakseen, onko menetetyksi tuomitsemista koskeva vaatimus perustelu, määritettävä, voiko taloudellinen etu olla seurausta rikoksesta, kuten huumausaineiden myynnistä, josta henkilöä ei ole tuomittu.

51.

Näin ollen pidän tarpeellisena, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen unionin tuomioistuimelle esittämät kysymykset muotoillaan uudelleen, jotta sille annettaisiin oikeusriidan ratkaisemiseksi hyödyllinen vastaus. ( 23 )

52.

Ehdotan siis, että unionin tuomioistuin muotoilee toisen ja kolmannen kysymyksen seuraavasti:

”Onko direktiiviä 2014/42 tulkittava siten, että menetetyksi tuomitseminen edellyttää välttämättä, että taloudellinen etu on saatu rikoksella, josta henkilö on tuomittu, vai siten, että menetetyksi tuomitseminen voi koskea taloudellista etua, joka on saatu muulla rikoksella kuin se, josta henkilö on tuomittu?”

53.

Kysymyksen uudelleenmuotoilussa noudatetun logiikan mukaisesti on analysoitava menetetyksi tuomitsemisen eri tyyppejä, joista jäsenvaltioiden on säädettävä direktiivin 2014/42 nojalla, ja varmistuttava näitä säännöksiä tutkittaessa siitä, kuuluvatko tämän asian olosuhteet johonkin näistä tilanteista.

54.

Direktiivin 2014/42 4, 5 ja 6 artiklassa jäsenvaltiot velvoitetaan säätämään rikoshyödyn menetetyksi tuomitsemisesta kolmen tyyppisissä tilanteissa. Ensimmäinen tilanne, jota tarkoitetaan direktiivin 4 artiklassa, vastaa ”tavallista” menetetyksi tuomitsemista, ( 24 ) kun taas toinen ja kolmas tilanne, joita tarkoitetaan direktiivin 5 ja 6 artiklassa, kattavat muun omaisuuden laajennetun menetetyksi tuomitsemisen ja epäillyn tai syytetyn kolmansille osapuolille siirtämien varojen menetetyksi tuomitsemisen.

55.

Katson aluksi, etteivät käsiteltävän asian tosiseikat kuulu sen kolmansille osapuolille siirrettyjen varojen menetetyksi tuomitsemista koskevan tapauksen alaisuuteen, josta säädetään direktiivin 2014/42 6 artiklassa, sillä tässä säännöksessä säädetyn toimenpiteen täytäntöönpano edellyttää sekä sitä, että omaisuutta on siirretty kolmannelle osapuolelle, että sitä, että kolmas osapuoli on tiennyt, että mahdollisen siirron tarkoituksena oli tämän omaisuuden menetetyksi tuomitsemisen välttäminen. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ennakkoratkaisupyynnössä kuitenkaan mainitse sen enempää ensimmäistä kuin jälkimmäistä näistä seikoista.

56.

Direktiivin 2014/42 4 artiklan 1 kohdassa jäsenvaltiot velvoitetaan mahdollistamaan se, että rikoksentekovälineet ja rikoshyöty tai rikoksentekovälineiden ja rikoshyödyn arvoa vastaava omaisuus voidaan tuomita menetetyiksi rikoksen johdosta annetulla lainvoimaisella tuomiolla. Tämän säännöksen soveltamisala voidaan ymmärtää paremmin, kun otetaan huomioon direktiivin 5 artiklassa tarkoitettu menetetyksi tuomitsemista koskeva tapaus. Käsitykseni mukaan direktiivin 2014/42 4 ja 5 artiklan kattamien tapausten välinen ero on tältä osin tuotu esiin direktiivin johdanto-osan 19 perustelukappaleessa, jossa todetaan, että ”joissakin tilanteissa saattaa olla asianmukaista tuomita rikostuomion yhteydessä menetetyksi paitsi suoraan tiettyyn rikokseen liittyvä omaisuus, myös muu omaisuus, jonka tuomioistuin on määrittänyt muista rikoksista saaduksi hyödyksi”, ( 25 ) ja että ”tästä menettelystä käytetään nimitystä laajennettu hyödyn menettäminen”. Mielestäni tästä perustelukappaleesta ilmenee, että direktiivin 2014/42 5 artiklassa tarkoitettu laajennettu menetetyksi tuomitseminen kattaa nimenomaan tilanteita, joissa direktiivin 4 artiklaa ei voida soveltaa sen vuoksi, ettei rikoshyödyn ja tuomioistuimen toteaman rikoksen välillä ole yhteyttä.

57.

Katson siten, että kun otetaan huomioon säännösten systematiikka ja rakenne, direktiivin 2014/42 4 artiklan soveltaminen edellyttää, että rikoshyöty tai omaisuus, joka aiotaan tuomita menetetyksi, on saatu rikoksesta, josta henkilö on tuomittu. Jos noudatetaan tätä tulkintaa, on katsottava, ettei direktiivin 2014/42 4 artiklaa voida soveltaa käsiteltävään tapaukseen, koska ennakkoratkaisupyynnön perustelujen mukaan rahamääriä, joiden menetetyksi tuomitsemista vaaditaan, ei ole voitu saada huumausaineiden hallussapidosta myyntitarkoituksessa.

58.

Direktiivin 2014/42 5 artiklassa puolestaan säädetään laajennetun menetetyksi tuomitsemisen mekanismista ( 26 ) niin, että sen 1 kohdassa jäsenvaltiot velvoitetaan toteuttamaan tarvittavat toimenpiteet, jotta rikoksesta, joka on omiaan tuottamaan taloudellista hyötyä välittömästi tai välillisesti, tuomitulle kuuluva omaisuus voidaan tuomita joko kokonaan tai osittain menetetyksi, jos tuomioistuin on vakuuttunut tapauksen olosuhteiden perusteella, että kyseinen omaisuus on peräisin rikollisesta toiminnasta. Lisäksi tätä säännöstä sovellettaessa rikoksen käsite kattaa vähintään tämän artiklan 2 kohdassa luetellut rikokset. Tästä ilmenee, että siitä varmistumiseksi, kuuluuko tässä asiassa kyseessä oleva tilanne direktiivin 2014/42 5 artiklan säännösten alaisuuteen, on tutkittava peräjälkeen, ovatko artiklan kummassakin kohdassa säädetyt edellytykset täyttyneet.

59.

On ensinnäkin määritettävä, kuuluko käsiteltävässä asiassa rikos, josta asianomainen on tuomittu, direktiivin 2014/42 5 artiklan 2 kohdan e alakohdan soveltamisalaan. Tässä alakohdassa viitataan nimittäin ”riko[kseen], josta on säädetty ankarimmaksi rangaistukseksi vähintään neljä vuotta vankeutta 3 artiklassa tarkoitetun välineen nojalla – –”. Vaikkei ole epäilyjä siitä, että huumausaineiden hallussapito myyntitarkoituksessa on puitepäätöksen 2004/757, johon direktiivin 2014/42 3 artiklan g alakohdassa viitataan, 2 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaisesti säädetty rangaistavaksi, on varmistuttava siitä, voidaanko tästä rikoksesta, sellaisena kuin se on luonnehdittu käsiteltävässä asiassa, määrätä ankarimmaksi rangaistukseksi vähintään neljä vuotta vankeutta. Puitepäätöksen 2004/757 4 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaan sen 2 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitetusta rikoksesta säädetty enimmäisrangaistus on nimittäin vähintään yhdestä kolmeen vuotta vankeutta mutta ainakin seuraavissa tapauksissa kuitenkin vähintään viidestä kymmeneen vuotta vankeutta: (i) rikos koskee suuria huumausainemääriä tai (ii) se koskee terveydelle kaikkein haitallisimpia huumausaineita tai on vahingoittanut vakavasti useiden henkilöiden terveyttä. Voidaan olettaa, että edellytys täyttyy, koska rikokseen, josta asianomaiset on tuomittu, sisältyy erittäin vaarallisten huumausaineiden hallussapito, sillä tällainen tunnusmerkistö vaikuttaa vastaavan edellä mainittua ”terveydelle kaikkein haitallisimpien huumausaineiden” käsitettä.

60.

Toiseksi on tarpeen määrittää, täyttyykö käsiteltävässä asiassa edellytys, jonka mukaan rikoksen on oltava ”omiaan tuottamaan taloudellista hyötyä välittömästi tai välillisesti”. ( 27 ) Jotta ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle annettaisiin hyödyllinen vastaus, on käsitykseni mukaan tässä tarkoituksessa olennaisen tärkeää yksilöidä seikat, jotka on otettava huomioon tällaisessa arvioinnissa. ”Omiaan”-sanan ( 28 ) käyttö merkitsee mielestäni, että on analysoitava rikoksen objektiivista luonnetta, sellaisena kuin se ilmenee rikoksen tunnusmerkistöstä kansallisessa oikeudessa. Voidaan kuitenkin pohtia, onko olemassa lisäedellytyksiä, koska direktiivin 2014/42 johdanto-osan 20 perustelukappaleessa todetaan, että ”määrittäessään, voiko rikoksesta olla taloudellista hyötyä, jäsenvaltiot voivat ottaa huomioon toimintatavat, esimerkiksi jos rikoksen olosuhteisiin kuuluu se, että se tehtiin järjestäytyneen rikollisuuden puitteissa tai tarkoituksena oli saada säännöllistä tuottoa rikoksista”. Kun otetaan huomioon tämä sanamuoto, jolle on leimallista voivat-verbin käyttö, katson, ettei tässä tekstissä velvoiteta jäsenvaltioita ottamaan toimintatapaa huomioon määrittäessään, onko rikos omiaan tuottamaan taloudellista hyötyä. Tämä tulkinta saa lisäksi tukea tämän perustelukappaleen toisesta virkkeestä, jonka mukaan toimintatavan huomioon ottamisen ”ei – – olisi rajoitettava mahdollisuutta soveltaa laajennettua hyödyn menettämistä”. Päättelen tästä, ettei tämän edellytyksen täyttymisestä varmistuminen välttämättä edellytä rikoksessa noudatetun toimintavan tutkimista, koska kansalliset viranomaiset voivat päätellä jo kansallisen oikeuden mukaisen tunnusmerkistön perusteella, että rikos on omiaan tuottamaan taloudellista hyötyä.

61.

Totean tämän päätelmän tueksi vielä, että vaikka puitepäätöksen 2005/212 3 artiklan 1 kohdan a alakohdassa viitattiin rikokseen, joka ”on tehty rikollisjärjestö[n] – – puitteissa”, tämä edellytys on enää toistettu vain direktiivin 2014/42 5 artiklan 2 kohdan b alakohdassa, mistä ilmenee, ettei tätä edellytystä ole järjestelmällisesti vaadittu muiden tässä direktiivissä lueteltujen rikosten osalta.

62.

Jos tätä päättelyä sovelletaan nyt käsiteltävään asiaan, katson ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tavoin, ettei ole mitenkään selviö, että rikosoikeudellisen tunnusmerkistön mukainen huumausaineiden hallussapito myyntitarkoituksessa on omiaan tuottamaan taloudellista hyötyä välittömästi tai välillisesti. Kansallinen tuomioistuin voi tästä kysymyksestä lausuakseen kuitenkin ottaa – jos se on sen kansallisen oikeuden mukaan mahdollista – huomioon rikoksessa noudatetun toimintatavan ja tästä erityisesti sen seikan, että rikos on tehty järjestäytyneen rikollisuuden puitteissa tai että tarkoituksena oli saada säännöllistä tuottoa rikoksista.

63.

Lopuksi on todettava, että jos näiden kahden tutkintavaiheen mukaan rikos kuuluu laajennetun menetetyksi tuomitsemisen alaan, kansallisen tuomioistuimen on direktiivin 2014/42 5 artiklan 1 kohdan mukaisesti määritettävä sille esitettyjen tosiseikkojen ja todisteiden perusteella, onko omaisuus, jonka menetetyksi tuomitsemista vaaditaan, peräisin rikollisesta toiminnasta. Tuomioistuimen vakuuttuneisuuden on perustuttava asian täsmällisiin olosuhteisiin, joihin tässä säännöksessä esitettyjen esimerkkien mukaan kuuluu kyseisen omaisuuden arvon ja tuomitun henkilön laillisten tulojen epäsuhta. ( 29 )

64.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa toiseen ja kolmanteen ennakkoratkaisukysymykseen, sellaisina kuin ne on muotoiltu uudelleen, että direktiiviä 2014/42 on tulkittava siten, ettei menetetyksi tuomitseminen edellytä välttämättä, että taloudellinen hyöty on peräisin rikoksesta, josta henkilö on tuomittu, vaan menetetyksi tuomitseminen voi koskea omaisuutta, jonka osalta tuomioistuin on asian olosuhteiden perusteella vakuuttunut, että se on peräisin muusta rikollisesta toiminnasta, mutta tämä edellyttää, että rikos, johon henkilön on katsottu syyllistyneen, kuuluu direktiivin 5 artiklan 2 kohdassa lueteltuihin rikoksiin ja on omiaan tuottamaan taloudellista hyötyä välittömästi tai välillisesti.

65.

Neljännellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy pääasiallisesti, onko perusoikeuskirjan 47 artiklaa tulkittava siten, että se on esteenä käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan kaltaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jossa mahdollistetaan omaisuuden tuomitseminen menetetyksi valtiolle silloin, kun tämän omaisuuden väitetään kuuluvan muulle henkilölle kuin rikoksentekijälle, vaikka tällä kolmannella henkilöllä ei ole mahdollisuutta osallistua menetetyksi tuomitsemista koskevaan oikeudenkäyntiin asianosaisena.

66.

Aluksi on huomautettava, että – kuten asiakirja-aineistosta ilmenee – NPK:n 306 §:n 1 momentin 1 alakohdassa säännellään menettelyä, jossa toimivaltainen tuomioistuin lausuu langettavan tuomion jälkeen NK:n 53 §:n 2 momentin b alakohtaan perustuvan menetetyksi tuomitsemisen laillisuudesta. Koska menetetyksi tuomitun omaisuuden omistajana itseään pitävä kolmas osapuoli ei voi osallistua tähän menettelyyn asianosaisena, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin näyttää katsovan, ettei kyseinen lainsäädäntö ole tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevan oikeuden mukainen, sellaisena kuin tämä oikeus tunnustetaan perussoikeuskirjan 47 artiklassa.

67.

Perusoikeuskirjan tämän määräyksen osalta on muistutettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeusjärjestyksessä taattuja perusoikeuksia ja siis pääasiallisesti perusoikeuskirjassa vahvistettuja oikeuksia voidaan soveltaa kaikkiin unionin oikeudessa säänneltyihin tilanteisiin mutta ei muihin tilanteisiin. ( 30 )

68.

Käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että NK:n 53 §:n 2 momentin b alakohdasta on säädetty rikoslain muuttamisesta ja täydentämisestä annetussa laissa (zakon na izmenenie i dopalnenie na nakazatelnia kodeksa; DV nro 7, 22.1.2019) ja että tässä laissa oli tarkoitus saattaa direktiivi 2014/42 osaksi Bulgarian oikeutta perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Bulgarian lainsäätäjä oli siten velvollinen kunnioittamaan perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistettuja perusoikeuksia ja erityisesti yksityisten oikeuksia saada tehokasta oikeussuojaa niiden oikeuksien osalta, jotka heille kuuluvat unionin oikeuden perusteella. ( 31 )

69.

Perusoikeuskirjan 47 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan jokaisella, jonka unionin oikeudessa taattuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava tässä artiklassa määrättyjen edellytysten mukaisesti käytettävissään tehokkaat oikeussuojakeinot tuomioistuimessa. Jotta kyseisen perusoikeuden noudattaminen taattaisiin unionissa, SEU 19 artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa asetetaan jäsenvaltioille velvollisuus säätää tarvittavista muutoksenhakukeinoista tehokkaan oikeussuojan takaamiseksi unionin oikeuteen kuuluvilla aloilla. ( 32 )

70.

On lisäksi todettava, että oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin vahvistetaan itse direktiivissä 2014/42. ( 33 ) Direktiivin 8 artiklan 1 kohdassa nimittäin säädetään, että jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että henkilöillä, joita tässä direktiivissä säädetyt toimenpiteet koskevat, on oikeus tehokkaisiin suojakeinoihin ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin oikeuksiensa suojaamiseksi. Säännöksen sanamuodon yleisluonteisuuden takia ei ole mitään epäilyä siitä, että säännöstä sovelletaan myös kolmansiin osapuoliin. ( 34 ) Sitä, onko kyseessä oleva kansallinen lainsäädäntö tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevan oikeuden mukainen, on näin ollen tutkittava direktiivin 2014/42 8 artiklan 1 kohdan kannalta siten, että tämä luetaan perusoikeuskirjan 47 artiklan valossa, joten tämän ennakkoratkaisukysymyksen pitäisi siis koskea tämän säännöksen ja määräyksen tulkintaa.

71.

On selvää, että kansallisella lainsäädännöllä, jossa ei anneta kolmansille osapuolille mitään mahdollisuutta vedota omaisuudensuojaansa kansallisessa tuomioistuimessa, loukataan oikeutta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin. On kuitenkin muistutettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tällaiseen käsitykseen voidaan päätyä vain kansallista oikeusjärjestystä koskevan kokonaisarvioinnin jälkeen. ( 35 ) Unionin oikeus johtaa uuden oikeussuojakeinon luomiseen vain, jos tässä arvioinnissa päädytään kielteiseen vastaukseen. ( 36 )

72.

Bulgarian hallitus on kirjallisissa huomautuksissaan tähdentänyt tässä yhteydessä, että kansallisessa oikeudessa annetaan jokaiselle kolmannelle osapuolelle, joka väittää, että NPK:n 306 §:n 1 momentin 1 alakohdassa säädetyssä menetetyksi tuomitsemista koskevassa menettelyssä on loukattu hänen omaisuudensuojaansa, mahdollisuus esittää vaatimuksensa riita-asioissa toimivaltaisessa tuomioistuimessa. Tarkemmin sanottuna tämä kolmas osapuoli voi käyttää civil law ‑järjestelmien perinteistä esineoikeudellista oikeussuojakeinoa eli omaisuuden palautuskannetta, josta säädetään omaisuudensuojasta annetun lain (zakon za sobstvenostta) 108 §:ssä. Bulgarian hallituksen mukaan tämä oikeussuojakeino mahdollistaa sellaisen suorituskanteen nostamisen, joka ei vanhene ja jolla omistaja voi vaatia omaisuutta takaisin siltä, jonka omistuksessa tai hallinnassa se on perusteettomasti.

73.

Näin ollen unionin tuomioistuimen on tulevassa tuomiossaan ratkaistava, onko se, että kansallisessa oikeudessa on tämä oikeussuojakeino, omiaan täyttämään vaatimukset tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevasta oikeudesta, jota tarkoitetaan direktiivin 2014/42 8 artiklassa, kun tämä luetaan perusoikeuskirjan 47 artiklan valossa, vai edellytetäänkö viimeksi mainituissa määräyksissä, että kyseisessä kansallisessa lainsäädännössä on mahdollistettava, että kolmannet osapuolet voivat osallistua asianosaisina itse menetetyksi tuomitsemista koskevaan menettelyyn.

74.

Aluksi on hylättävä komission istunnossa esittämä argumentti, jonka mukaan on hyväksyttävä jälkimmäinen edellisessä kohdassa esitetyistä tulkinnoista, koska direktiivin 2014/42 8 artiklassa jäsenvaltiot velvoitetaan säätämään oikeussuojakeinosta, joka on varattu kolmansille osapuolille, jotka vetoavat menetetyksi tuomittuun omaisuuteen liittyvään omaisuudensuojaan. Käsitykseni mukaan tämä argumentti nimittäin tarkoittaa, että kyseisessä 8 artiklassa annetaan näille kolmansille osapuolille oikeus nostaa suora kanne menetetyksi tuomitsemista koskevasta päätöksestä. Direktiivin 8 artiklan 6 kohdasta ilmenee kuitenkin, että tällaisesta mahdollisuudesta on säädetty vain jokaisen sellaisen henkilön osalta, ”jota menetetyksi tuomitsemista koskeva asia koskee”, ( 37 ) kun taas direktiivin 2014/42 johdanto-osan 33 perustelukappaleen ( 38 ) ja 8 artiklan 7 kohdan ( 39 ) mukaan kyseisillä kolmansilla osapuolilla on silloin, kun menetetyksi tuomitsemista koskeva asia ei koske heitä, ainoastaan oikeus tulla kuulluksi ja oikeus oikeudelliseen edustajaan koko menetetyksi tuomitsemista koskevan menettelyn ajan. ( 40 )

75.

Tämän jälkeen siirryn tutkimaan sitä, voidaanko Bulgarian oikeudessa säädettyä omaisuuden palautuskannetta luonnehtia perusoikeuskirjan 47 artiklassa tarkoitetuksi tehokkaaksi oikeussuojakeinoksi. Tätä on käsitykseni mukaan tutkittava kaksivaiheisesti siten, että ensin on arvioitava, onko tämä oikeussuojakeino omiaan välittömästi korjaamaan lainvastaiseksi väitetyn tilanteen, ja toiseksi on varmistuttava siitä, etteivät sitä koskevat yksityiskohtaiset menettelysäännöt tee kolmansien osapuolten omaisuudensuojaan vetoamista suhteettoman vaikeaksi.

76.

Katson, että ensimmäinen vaihe voidaan johtaa unionin tuomioistuimen tuomiosta Okrazhna prokuratura – Haskovo ja Apelativna prokuratura – Plovdiv. ( 41 ) Tässä asiassa unionin tuomioistuinta pyydettiin lausumaan vilpittömässä mielessä olleelle kolmannelle osapuolelle kuuluvan omaisuuden menetetyksi tuomitsemisesta salakuljetusrikoksesta annetun tuomion johdosta. Unionin tuomioistuin katsoi, että Bulgarian lainsäädäntö, jonka mukaan kaikki rikoksen tekemiseen käytetty omaisuus, joka kuuluu vilpittömässä mielessä olevalle kolmannelle osapuolelle, on tuomittava menetetyksi, ei täyttänyt tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevan oikeuden vaatimuksia. Koska menetetyksi tuomitun omaisuuden omistaneen kolmannen osapuolen ainoa oikeussuojakeino oli tuomittua henkilöä vastaan nostettava vahingonkorvauskanne, kyseisessä lainsäädännössä ei annettu tälle kolmannelle osapuolelle mahdollisuutta riitauttaa menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen laillisuutta saadakseen omaisuutensa palautetuksi. ( 42 )

77.

Mielestäni käsiteltävässä asiassa ei ole epäilyä siitä, että Bulgarian oikeudessa säädetty omaisuuden palautuskanne on oikeussuojakeino, joka on omiaan välittömästi korjaamaan lainvastaiseksi väitetyn tilanteen, sillä jos tämä kanne menestyy, näin käynnistynyt menettely johtaa täytäntöönpanokelpoiseen tuomioon ja mahdollistaa siten sen, että kyseinen kolmas osapuoli saa NPK:n 306 §:n nojalla menetetyksi tuomitun omaisuutensa takaisin. ( 43 ) Vaikka valtio menetetyksi tuomitseminen jälkeen myisi omaisuuden, katson komission istunnossa esittämän kannan vastaisesti, ettei vastaus voi olla eri, koska käsitykseni mukaan omaisuuden palautuskanne voidaan kohdistaa paitsi valtioon myös omaisuuden hankkijaan. Samalla tavoin en myöskään yhdy komissioon, kun se väittää pääasiallisesti, ettei oikeussuojakeino ole tehokas, jos sitä ei voida käyttää ennen menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen lainvoimaiseksi tuloa. Kuten on jo todettu, perusoikeuskirjan 47 artiklassa nimittäin edellytetään, että tämä oikeussuojakeino antaa kolmansille osapuolille mahdollisuuden saada omaisuutensa takaisin, mutta siinä ei vaadita, että sitä on käytettävä ennen tällaista ajankohtaa.

78.

Toisessa vaiheessa on puolestaan toistettava tehokkuusperiaatteen noudattamista koskeva unionin tuomioistuimen perinteinen analyysi, sillä tämä periaate asettaa yhdessä vastaavuusperiaatteen kanssa rajat jäsenvaltioiden menettelylliselle autonomialle. Kirjallisessa ja suullisessa menettelyssä on kuitenkin saatu vain vähän tietoja yksityiskohtaisista menettelysäännöistä, joilla säännellään Bulgarian oikeudessa tarkoitetun omaisuuden palautuskanteen nostamista. On tutkittava näitä menettelysääntöjä.

79.

Bulgarian hallitus on istunnossa todennut ensinnäkin, että menetetyksi tuomitun omaisuuden omistusoikeuden palauttamista koskevan kanteen nostava kolmas osapuoli voi valita, haluaako hän, että häntä edustaa asianajaja, vai edustaako hän itseään. Vaikka se, ettei ole sääntöä, jonka mukaan oikeudenkäyntiavustajan tai ‑asiamiehen käyttö on pakollista, voitaisiin ottaa huomioon tukemaan kantaa, että tätä oikeussuojakeinoa on luonnehdittava tehokkaaksi, on muistutettava, että tähän käsitykseen päätyminen voi edellyttää, että kyseisellä kolmannella osapuolella on mahdollisuus saada oikeusapua, mitä on – kuten unionin tuomioistuin on katsonut tuomiossa DEB ( 44 ) – arvioitava seuraavien arviointiperusteiden perusteella: oikeudenkäynnin kohde, kantajan tosiasialliset mahdollisuudet asian voittamiseen, asian merkitys kantajalle, asiassa sovellettavien oikeussääntöjen ja oikeudenkäyntimenettelyn vaikeus sekä kantajan kyky puolustaa tehokkaasti etuaan. Tämän arvioinnin tekeminen on tietenkin jätettävä ennakkoratkaisu pyytäneelle tuomioistuimelle.

80.

Toiseksi Bulgarian hallitus on täsmentänyt istunnossa, että omaisuuden palautuskanteen nostamisesta käynnistynyt siviiliprosessi kestää kahdesta viiteen vuotta. Mielestäni on tässä yhteydessä hyödyllistä viitata Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön, joka koskee ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen (jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus) 13 artiklaa, joka voidaan perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdassa olevan vastaavuuslausekkeen nojalla ottaa huomioon perusoikeuskirjan 47 artiklaa tulkittaessa. ( 45 ) Tässä oikeuskäytännössä on katsottu, että koska oikeussuojakeinon on oltava tehokas sekä käytännössä että oikeudellisesti, ( 46 ) Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklasta johtuvat oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevat vaatimukset voivat olla relevantteja arvioitaessa kyseisen sopimuksen 13 artiklassa tarkoitettua oikeussuojakeinon tehokkuutta. ( 47 ) Erityisesti oikeus saada asiansa ratkaistuksi tuomioistuimessa kohtuullisessa ajassa voi olla asianmukainen arviointiperuste tehokkuudesta varmistuttaessa. ( 48 ) Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ajan ”kohtuullisuutta” on kuitenkin arvioitava kunkin asian olosuhteiden perusteella niin, että huomioon otetaan erityisesti oikeusriidan merkitys asianomaiselle, asian monimutkaisuus sekä se, miten asianosaiset ovat toimineet. ( 49 ) Tämän arvioiminen kuuluu ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle.

81.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa neljänteen ennakkoratkaisukysymykseen siten, että direktiivin 2014/42 8 artiklaa, kun se luetaan perusoikeuskirjan 47 artiklan valossa, on tulkittava siten, ettei se ole esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jossa mahdollistetaan omaisuuden tuomitseminen menetetyksi valtiolle silloin, kun tämän omaisuuden väitetään kuuluvan muulle henkilölle kuin rikoksentekijälle, vaikka tällä kolmannella henkilöllä ei ole oikeutta osallistua menetetyksi tuomitsemista koskevaan oikeudenkäyntiin asianosaisena, kunhan kolmannella henkilöllä on käytössään sisäisen oikeuden oikeussuojakeino, jota voidaan käyttää riita-asioita käsittelevässä tuomioistuimessa ja joka antaa hänelle mahdollisuuden saada menetetyksi tuomittu omaisuus takaisin, mutta tämä edellyttää, etteivät tällaiseen oikeussuojakeinoon liittyvät yksityiskohtaiset menettelysäännöt tee hänen omaisuudensuojaansa vetoamista suhteettoman vaikeaksi.

82.

Totean lopuksi, että tehokasta oikeussuojakeinoa koskevalle oikeudelle näin taattu suojan taso ei käsitykseni mukaan ole mitenkään alempi kuin Euroopan ihmisoikeussopimuksessa taattu taso. Vaikka pitää paikkansa, että tuomioon Silickieně v. Liettua perustuvan oikeuskäytännön mukaan kaikille, joiden omaisuutta on tuomittu menetetyksi, on pääsääntöisesti annettava asianosaisen asema menettelyssä, jossa menetetyksi tuomitsemisesta on määrätty, pitää nimittäin samaten paikkansa, että tämän saman oikeuskäytännön mukaan asian tosiseikoista voi ilmetä, että kansalliset viranomaiset ovat tosiasiallisesti antaneet kyseisille henkilöille kohtuullisen ja riittävän mahdollisuuden suojata etujaan asianmukaisesti. ( 50 )

83.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Apelativen sad Varnan (Varnan ylioikeus, Bulgaria) ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: