1

Poczta Polska (jäljempänä PP) on puolalainen osakeyhtiö, jonka ainoa osakas on Puolan tasavallan valtionkassa. Tosiseikkojen tapahtuma-aikaan käsiteltävän asian kohde eli PP:n toiminta käsitti lähinnä postin yleispalvelun ja kuriiripalvelut, joiden alalla PP oli johtava toimija Puolassa.

2

Käsiteltävässä asiassa sovellettavien, sisämarkkinoiden kehitystä koskevien merkityksellisten EY-sopimuksen määräysten mukaisesti kyseiset palvelut kuuluivat sekä tuolloin että kuuluvat edelleen vielä tänäkin päivänä Euroopan yhteisön eli nykyisen Euroopan unionin ja jäsenvaltioiden jaettuun lainsäädäntövaltaan.

3

Unionin oikeudessa sovellettavat säännökset onkin asetettu yhteisön postipalvelujen sisämarkkinoiden kehittämistä ja palvelun laadun parantamista koskevista yhteisistä säännöistä 15.12.1997 annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 97/67/EY (EYVL 1998, L 15, s. 14), sellaisena kuin se on muutettuna direktiivin 97/67 muuttamisesta yhteisön postipalvelujen sisämarkkinoiden täysimääräisen toteuttamisen osalta 20.2.2008 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2008/6/EY (EUVL 2008, L 52, s. 3; jäljempänä postidirektiivi).

4

Postipalveluiden alan vapauttamisesta unionin sisämarkkinoilla mahdollisesti aiheutuvien talousvaikutusten osalta voidaan todeta erityisesti, että postidirektiivin 7 artiklan 3 kohdassa säädetään vielä tänäkin päivänä, että kun yleispalveluvelvoitteista aiheutuu ”kohtuuton taloudellinen rasite”, jonka kyseisen yleispalvelun nimetty tarjoaja joutuu kattamaan kokonaisuudessaan, asianomainen jäsenvaltio voi ottaa käyttöön ”järjestelmän, jolla yleispalveluvelvoitteiden nettokustannukset jaetaan palvelujen tarjoajien – – kesken”.

5

Postidirektiivin 7 artiklan 4 kohdan mukaan on niin, että jos tällainen järjestelmä otetaan käyttöön, asianomainen jäsenvaltio voi ”perustaa korvausrahaston, jota voidaan rahoittaa palveluntarjoajilta – – perittävillä maksuilla”. Postidirektiivi 7 artiklan 5 kohdan mukaan korvausrahastoa perustettaessa sekä kyseisen artiklan 3 ja 4 kohdassa tarkoitettujen tukiosuuksien suuruutta vahvistettaessa ”jäsenvaltion on huolehdittava siitä, että – – noudatetaan avoimuuden, syrjimättömyyden ja suhteellisuuden periaatteita”.

6

Postidirektiivin liitteessä I olevan B osan toisen kohdan sanamuodon mukaisesti yleispalveluvelvoitteen nettokustannukset ovat kustannuksia, jotka liittyvät yleispalvelun toimintaan. Nettokustannukset lasketaan ”niiden nettokustannusten erotuksena, joita [kyseisen] yleispalvelun tarjoajalle aiheutuu toisaalta toiminnasta [kansallisen postilain mukaisten] yleispalveluvelvoitteiden piirissä ja toisaalta toiminnasta ilman yleispalveluvelvoitteita”.

7

Puolassa postidirektiivi on saatettu kansallisen lainsäädännön osaksi 23.11.2012 annetulla postilailla (ustawa Prawo pocztowe; Dz. U. 2012, järjestysnumero 1529; jäljempänä Puolan postilaki). Puolan postilain 2 §:n mukaan yleispalvelun piiriin kuuluvat palvelut käsittävät Puolassa kirje- ja pakettilähetykset sekä näkövammaisen lähetykset, joista nimetty toimija ei huolehdi yleispalveluvelvoitteidensa yhteydessä. Postin yleispalvelun nojalla kirjeiden ja postipakettien kuljetuksesta ja jakelusta on huolehdittava jokaisena työpäivänä ja vähintään viitenä päivänä viikossa. Asianomaisten postilähetysten paino voi olla enintään 2000 grammaa, mutta paketit voivat painaa jopa 10000 grammaa (Puolan postilain 45 ja 46 §).

8

Puolan postilain (178 §:n 1 momentin) perusteella Puolan postipalvelu-uudistuksen toteutus annettiin alkuun PP:n tehtäväksi 1.1.2013 lähtien, ja tehtävän oli määrä kestää kolme vuotta; näin PP sai postin yleispalveluvelvoitteet huolehdittavakseen koko Puolan alueella.

9

Kun kyseisen uudistuksen oikeudellinen kehys oli tällä tavoin vahvistettu, Puolan viranomaiset ilmoittivat Euroopan komissiolle 10.6.2014 erityisesti postidirektiivissä annettuja mahdollisuuksia (ks. edellä 3–6 kohta) sekä asiassa sovellettavia Puolan postilain säännöksiä käyttäen tukiohjelmasta, joka koski yhtäältä yleispalveluvelvoitteesta johtuvien nettokustannusten jakamisjärjestelmää ja toisaalta kyseisen järjestelmän käyttöönottoa täydentävän korvausrahaston perustamista.

10

Korvausrahasto rahoitettiin osittain tukiosuuksilla, joita asianomaisia postialan toimijoita vaadittiin maksamaan rahastoon, ja osittain valtion varoista. Etenkin Puolan postilain 108 §:n 2 momentissa säädetty tukiosuuden maksuvelvollisuus koski vastaavia yleispalveluja tarjoavia postialan toimijoita, joiden tästä toiminnasta saamien tulojen oli kuitenkin oltava yli 1 miljoona Puolan zlotya (PLN). Jokaisen toimijan maksama määrä ei voinut ylittää missään tapauksessa vuotuista enimmäisosuutta, joka oli 2 prosenttia niiden yleispalvelusuoritteista saamien tulojen määrästä (jäljempänä enimmäistukiosuuden määräävä prosenttiosuus).

11

Kyseisen järjestelmän piti alun perin olla käytössä vuodet 2013–2026, mutta sen käyttö rajattiin lopulta vuosiin 2013–2015 Puolan viranomaisten komissiolle 5.1.2015 toimittamalla kirjeellä (jäljempänä kansallinen korvausjärjestelmä tai kyseinen toimenpide).

12

Komissio päätti 26.11.2015 [SEUT] 108 artiklan soveltamista koskevista yksityiskohtaisista säännöistä 13.7.2015 annetun neuvoston asetuksen (EU) 2015/1589 (EUVL 2015, L 248, s. 9) 4 artiklan 3 kohdan nojalla olla vastustamatta kansallista korvausjärjestelmää sillä perusteella, että kyseessä oli sisämarkkinoille soveltuva valtiontuki (jäljempänä riidanalainen päätös). Komission mukaan kyseinen toimenpide ei vaikuttanut julkisesta palvelusta maksettavana korvauksena myönnettävää valtiontukea koskevista Euroopan unionin puitteista (2011) annetun komission tiedonannon (EUVL 2012, C 8, s. 15; jäljempänä yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevat puitteet) 2.1–2.8 jaksossa lueteltujen kriteerien perusteella kauppaan tavalla, joka olisi ristiriidassa unionin etujen kanssa. Lisäksi korvausrahaston toimintaperiaatteet eivät vääristäneet kilpailua vakavalla tavalla eivätkä ne edellyttäneet ylimääräisiä vaatimuksia sen takaamiseksi, ettei niillä olisi vaikutusta kaupan kehitykseen tavalla, joka olisi ristiriidassa unionin etujen kanssa.

13

Kantajina ovat Inpost Paczkomaty sp. z o.o. ja Inpost S.A. Nämä yhtiöt kuuluvat puolalaiseen Integer.pl S.A. ‑nimiseen konserniin, joka osallistuu Puolan postilain 2 §:n nojalla kyseisellä lailla perustetun korvausrahaston rahoittamiseen; PP saa asiaankuuluvia korvauksia kyseisestä korvausrahastosta (ks. edellä 9 kohta).

14

Kantajat nostivat unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 30.5.2016 toimittamillaan kannekirjelmillä kanteet, jotka kirjattiin numeroilla T‑282/16 ja T‑283/16.

15

Puolan tasavalta pyysi unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 15.9.2016 toimittamallaan asiakirjalla saada osallistua oikeudenkäyntiin väliintulijana tukeakseen komission vaatimuksia.

16

Komissio pyysi unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 27.9.2016 toimittamallaan asiakirjalla käsiteltävien asioiden yhdistämistä.

17

Unionin yleisen tuomioistuimen kolmannen jaoston puheenjohtaja hyväksyi 28.10.2016 antamallaan päätöksellä Puolan tasavallan väliintulohakemuksen.

18

Unionin yleisen tuomioistuimen kolmannen jaoston puheenjohtajan 14.11.2016 antamalla päätöksellä asiat T‑282/16 ja T‑283/16 yhdistettiin kirjallista ja suullista käsittelyä sekä lopullisen ratkaisun antamista varten unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 68 artiklan mukaisesti.

19

Puolan tasavalta toimitti väliintulokirjelmänsä 19.1.2017.

20

Unionin yleinen tuomioistuin (kolmas jaosto) päätti esittelevän tuomarin ehdotuksesta aloittaa asian käsittelyn suullisen vaiheen, ja se esitti työjärjestyksen 89 artiklan mukaisina prosessinjohtotoimina asianosaisille ja väliintulijalle kirjallisia kysymyksiä ja kehotti näitä vastaamaan niihin kirjallisesti; asianosaiset ja väliintulija vastasivat määräajassa.

21

Unionin yleinen tuomioistuin päätti kolmannen jaoston ehdotuksesta siirtää asian työjärjestyksensä 28 artiklan nojalla laajennetulle ratkaisukokoonpanolle.

22

Asianosaisten ja väliintulijan lausumat ja vastaukset unionin yleisen tuomioistuimen esittämiin suullisiin kysymyksiin kuultiin 24.4.2018 pidetyssä istunnossa.

23

Kantajat vaativat, että unionin yleinen tuomioistuin

24

Komissio ja Puolan tasavalta vaativat, että unionin yleinen tuomioistuin

25

Käsiteltävän oikeusriidan kohteesta on tuotava esille, että – toisin kuin kantajat väittävät – kansallinen korvausjärjestelmä ei koske 31.12.2015 jälkeistä aikaa, sillä riidanalainen päätös ei koske postin yleispalvelun rahoittamista vuosina 2016–2025 (ks. kyseisen päätöksen johdanto-osan 2 ja 12 perustelukappale sekä edellä tämän tuomion 11 kohta).

26

Lisäksi on korostettava, että kantajat toivat esille unionin yleisen tuomioistuimen prosessinjohtotoimena esittämään kirjalliseen kysymykseen vastatessaan, ettei korvausrahastoa ollut käytetty vuonna 2014 eikä vuonna 2015 ja että koska PP ei ollut esittänyt tosiasiallista pyyntöä kyseisen järjestelmän käyttämisestä mainittuina vuosina, riidanalaisella päätöksellä ei ollut kantajiin kohdistuvia epäedullisia oikeusvaikutuksia. Tästä seuraa, että jopa kantajien itsensä mielestä niillä ei ole oikeussuojan tarvetta riidanalaisen päätöksen suhteen, koska päätöksessä ei vastusteta kyseistä toimenpidettä sen vuosina 2014 ja 2015 soveltamisen osalta, sillä tällainen tarve edellyttää, että kyseisen päätöksen kumoamisella voi itsellään olla oikeusvaikutuksia ja että kanne voi mahdollisesti tuloksellaan tuottaa kantajalle jotakin hyötyä (ks. vastaavasti tuomio 17.9.2015, Mory ym. v. komissio, C‑33/14 P, EU:C:2015:609, 55 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

27

Näissä olosuhteissa on pääteltävä, että esillä olevat kanteet voidaan tutkia vain niiltä osin, kuin riidanalaisesta päätöksestä on aiheutunut kantajien vastaisia oikeusvaikutuksia vuoden 2013 aikana, sillä kyseisen toimenpiteen ja mainitun päätöksen kohteena oleva korvausrahasto ei ole ollut käytössä vuosina 2014 ja 2015.

28

Kantajat esittävät kanteensa tueksi seitsemän kanneperustetta, joista viisi ensimmäistä koskee lähinnä SEUT 106 artiklan 2 kohdan rikkomista siten, ettei yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevia puitteita eikä postidirektiivin 7 artiklaa ole noudatettu; kuudes koskee Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 16 ja 17 artiklan rikkomista ja viimeinen perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä.

29

Kantajat väittävät olennaisin osin, ettei komission olisi pitänyt todeta kyseisen toimenpiteen soveltuvan sisämarkkinoille, sillä Puolan lainsäätäjän päätös antaa kyseinen postin yleispalvelu PP:n huolehdittavaksi tehtiin järjestämättä julkisten hankintojen alalla sovellettavien unionin sääntöjen mukaista hankintamenettelyä eikä menettelyssä missään tapauksessa noudatettu avoimuuden, yhdenvertaisen kohtelun ja syrjimättömyyden periaatteita.

30

Komissio ja Puolan tasavalta kiistävät kanneperusteen perusteltavuuden. Komissio myös lisäsi istunnossa tästä aiheesta, ettei kantajien pitäisi katsoa voivan esittää tällaista kanneperustetta, joka koskee itse asiassa ainoastaan PP:n tilannetta ja sen erityisiä oikeuksia.

31

Postidirektiivin 7 artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiot voivat varmistaa yleispalvelun tarjonnan hankkimalla niihin kuuluvia palveluja noudattaen julkisiin hankintoihin sovellettavia sääntöjä, joihin kuuluvat vesi- ja energiahuollon sekä liikenteen ja postipalvelujen alalla toimivien yksiköiden hankintamenettelyjen yhteensovittamisesta 31 päivänä maaliskuuta 2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/18/EY mukaisesti kilpailuun perustuva neuvottelumenettely tai neuvottelumenettelyt, joissa hankintailmoitus joko julkaistaan tai ei julkaista.”

32

Käsiteltävässä asiassa on tietenkin kiistatonta, että PP on nimetty Puolan postilaissa postin yleispalvelun tarjoajaksi ilman, että Puolan viranomaiset olisivat järjestäneet edeltävää hankintamenettelyä.

33

Kuten komissio ja Puolan tasavalta tuovat kuitenkin perustellusti esille, postidirektiivin 7 artiklan 2 kohdassa ei velvoiteta asianomaista jäsenvaltiota järjestämään hankintamenettelyä sen toimijan valitsemiseksi, jonka tehtäväksi se aikoo postin yleispalvelun tarjoamisen antaa, vaan tällaisen menettelyn järjestäminen on kyseisessä säännöksessä käytetyn ilmauksen ”jäsenvaltiot voivat varmistaa” mukaisesti pelkkä mahdollisuus.

34

Tämä postidirektiivin 7 artiklan 2 kohdan kirjaimellinen tulkinta vahvistuu systemaattisen tulkinnan perusteella, kun kohta luetaan yhdessä erityisesti direktiivin 2008/6 johdanto-osan 23 perustelukappaleen kanssa; tämän perustelukappaleen sanamuoto on seuraava:

”– – jäsenvaltioilla olisi oltava käytössään enemmän joustavuutta valita kaikkein tehokkain ja tarkoituksenmukaisin mekanismi yleispalvelun saatavuuden takaamiseksi, minkä yhteydessä on noudatettava objektiivisuuden, avoimuuden, syrjimättömyyden, suhteellisuuden ja markkinoiden mahdollisimman vähäisen vääristämisen periaatteita [joko toteuttamalla] yleispalvelun tarjonta markkinavoimin, [nimeämällä yksi tai useampi yritys] tarjoamaan yleispalvelun eri osia tai kattamaan jäsenvaltion alueen eri osia [tai järjestämällä] julkinen palvelunhankinta.”

35

Tämän perusteella hankintamenettelyt ovat pelkkä vaihtoehto asianomaisen jäsenvaltion valittavissa olevien muiden vaihtoehtojen joukossa edellyttäen erityisesti, että tätä valinnanvapautta käytettäessä noudatetaan asianmukaisesti avoimuuden, yhdenvertaisen kohtelun ja syrjimättömyyden periaatteita. Sitä paitsi kyseinen tulkinta vastaa tulkintaa, jonka komissio esittää yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 56 kohdassa myöntäessään, että asianomainen jäsenvaltio voi antaa ”ilman kilpailumenettelyä julkisen palvelun tarjoajalle tehtäväksi yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamisen varaamattomilla markkinoilla – –”

36

Kantajat eivät kuitenkaan kiistä lainsäädäntöteitse tapahtuneen, PP:n postin yleispalvelun tarjoajaksi nimeämisen varsinaista laillisuutta, vaan ne väittävät olennaisin osin ainoastaan, ettei kyseisessä nimeämisessä ole otettu huomioon avoimuuden, yhdenvertaisen kohtelun ja syrjimättömyyden vaatimuksia sillä perusteella, että Puolan viranomaiset äänestivät joulukuussa 2012 Puolan postilaista olosuhteissa, jotka eroavat perustavalla tavalla niistä olosuhteista, joissa julkinen kuuleminen järjestettiin syyskuussa 2010, etenkin siltä osin kuin nettokustannusten rahoitusprosenttia korotettiin 1 prosentista 2 prosenttiin tuloista.

37

On kuitenkin todettava, ettei tällainen väite koske tapaa tai menettelyä, jolla PP nimettiin postin yleispalvelun ainoaksi tarjoajaksi kolmen vuoden ajaksi 1.1.2013 lähtien, vaan sillä pyritään kiistämään – myös toista kanneperustetta ennakoiden – tapa, jolla Puolan viranomaiset lopulta laskivat ja valitsivat kyseisen korvausprosentin. Kyseinen väite on siis hylättävä tehottomana siltä osin kuin se perustuu avoimuuden, yhdenvertaisen kohtelun ja syrjintäkiellon vaatimuksiin.

38

Lisäksi on kiistatonta, että PP:n nimeämistä postin yleispalvelun tarjoajaksi tietylle ajalle oli suunniteltu jo silloin, kun julkinen kuuleminen järjestettiin syyskuussa 2010 nimenomaan merkityksellisen kansallisen lainsäädäntömenettelyn yhteydessä. Joka tapauksessa tästä seuraa, ettei kantajien ole perusteltua pyrkiä tukemaan väitettään avoimuuden, yhdenvertaisen kohtelun ja syrjimättömyyden vaatimusten noudattamatta jättämisestä väittämällä postin yleispalvelun tarjoajan valinnan osalta, että postilaista äänestettiin vuonna 2012 olosuhteissa, jotka ”erosivat perustavalla tavalla” niistä olosuhteista, joissa julkinen kuuleminen järjestettiin syyskuussa 2010.

39

Se seikka, että PP nimettiin postin yleispalvelun tarjoajaksi suoraan ja yksinomaan lainsäädäntöteitse, ei riitä yksin osoittamaan avoimuuden, yhdenvertaisen kohtelun ja syrjimättömyyden periaatteiden loukkaamista. Tässä yhteydessä on täsmennettävä, että Puolan postilaki julkaistiin 29.12.2012 Puolan virallisessa lehdessä ja että Puolan tasavalta saattoi päättää vapaasti, yleispalvelun laajuuden määrittelyyn liittyvää laajaa harkintavaltaansa käyttäen (ks. tuomio 20.12.2017, Comunidad Autónoma del País Vasco ym. v. komissio, C‑66/16 P–C‑69/16 P, EU:C:2017:999, 69 ja 70 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen) sekä yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 15 kohdan mukaisesti sen asiakirjan oikeudellisen muodon, jolla se antaa nimetylle yritykselle vastuun yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamisesta.

40

Näin on myös silloin, kun yleispalvelun tarjoajaksi nimetään julkinen toimija, joka on kokonaan valtion omistama, kuten käsiteltävässä asiassa. Se, että palveluntarjoaja on julkinen toimija, ei kyseenalaista yksin sitä seikkaa, että toimijan nimittämisestä on päätetty noudattaen niitä periaatteita, joita sovelletaan yleispalvelun tarjoajan tehtävän antamiseen sellaisina kuin ne on vahvistettu oikeuskäytännössä (ks. vastaavasti tuomio 12.2.2008, BUPA ym. v. komissio, T-289/03, EU:T:2008:29, 161 kohta ja sitä seuraavat kohdat).

41

Kaiken edellä esitetyn perusteella ensimmäinen kanneperuste on joka tapauksessa hylättävä perusteettomana eikä kyseisen kanneperusteen tutkittavaksi ottamiseen liittyvästä kysymyksestä, jonka komissio otti esille istunnossa, ole tarpeen lausua.

42

Kantajat esittävät toisen kanneperusteen yhteydessä kaksi erillistä väitettä. Ne väittävät yhtäältä, ettei käsiteltävässä asiassa ole noudatettu yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 14 kohdan mukaisia julkista kuulemista koskevia vaatimuksia. Puolan postilakiesitys muuttui huomattavasti alkuperäisestä esityksestä, jota syyskuussa 2010 järjestetty julkinen kuuleminen oli koskenut, kun tukiosuusprosenttia nostettiin 1 prosentista 2 prosenttiin asiaankuuluvista tuloista. Koska uutta kuulemista ei järjestetty, vaikka sellainen olisi pitänyt järjestää yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 14 kohdan perusteella, tällainen lakimuutos tehtiin ilman, että Puolan viranomaiset olisivat ottaneet muiden postialan toimijoiden kuin PP:n edut sekä yleispalvelun tarpeen asianmukaisesti huomioon. Toisaalta kantajat katsovat, ettei myöskään yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 60 kohdassa asetettuja avoimuutta koskevia vaatimuksia ollut noudatettu, sillä komissio ei todennut riidanalaisessa päätöksessä, että julkisen kuulemisen tulokset olisi julkaistu joko internetissä tai muulla asianmukaisella tavalla.

43

Komissio ja Puolan tasavalta kiistävät näiden väitteiden perusteltavuuden. Komissio toi istunnossa lisäksi esille, että kyseinen kanneperuste oli jätettävä tutkimatta, sillä se ei vaikuttanut kummankaan kantajan tilanteeseen suoraan eikä erikseen.

44

Ensimmäisen väitteen kohdalla on muistutettava aluksi, että komissio voi SEUT 106 artiklan 2 kohdan mukaista harkintavaltaansa käyttäessään antaa käytännesääntöjä muodostaakseen arviointiperusteet, joilla se aikoo arvioida yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvien palveluiden tuottamiseen liittyvien, jäsenvaltioiden suunnittelemien tukitoimenpiteiden sisämarkkinoille soveltumista. Kun komissio ilmoittaa tällaisia yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden kaltaisia käytännesääntöjä antamalla ja ne julkaisemalla, että niitä sovelletaan vastedes niissä tarkoitettuihin tilanteisiin, se rajoittaa mainitun harkintavaltansa käyttämistä eikä se voi lähtökohtaisesti poiketa näistä säännöistä sillä uhalla, että sen mahdollisesti katsottaisiin loukanneen yhdenvertaisen kohtelun periaatteen tai luottamuksensuojan periaatteen kaltaisia yleisiä oikeusperiaatteita (ks. vastaavasti tuomio 8.3.2016, Kreikka v. komissio, C‑431/14 P, EU:C:2016:145, 68–70 kohta; tuomio 19.7.2016, Kotnik ym., C‑526/14, EU:C:2016:570, 38–40 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 16.7.2014, Zweckverband Tierkörperbeseitigung v. komissio, T‑309/12, ei julkaistu, EU:T:2014:676, 212 kohta).

45

Yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 14 kohdassa todetaan seuraavaa:

”Jotta tässä tiedonannossa vahvistettuja periaatteita voitaisiin soveltaa, jäsenvaltioiden olisi osoitettava, että ne ovat harkinneet asianmukaisella tavalla julkisen palvelun tarvetta käyttämällä julkista kuulemista tai muita asianmukaisia välineitä käyttäjien ja palveluntarjoajien etujen huomioon ottamiseksi. Näin ei ole silloin, kun on selvää, että uusi kuuleminen ei tuo merkittävää lisäarvoa äskettäin järjestettyyn kuulemiseen.”

46

Kyseisen kohdan sanamuodosta käy selvästi ilmi, ettei julkisen kuulemisen järjestäminen ole pakollista, vaan tällainen menettely on itse asiassa vain yksi niistä asianmukaisista tavoista, joiden avulla jäsenvaltiot voivat ottaa huomioon asiaankuuluvan julkisen palvelun tarpeen sekä käyttäjien ja palveluntarjoajien edut.

47

Lisäksi kantajat ovat voineet esittää syyskuussa 2010 järjestetyn julkisen kuulemisen aikana tehokkaasti huomautuksensa korvausrahaston toimintaan liittyvistä edellytyksistä ja erityisesti siitä, etteivät ne hyväksyneet tukiosuuden vahvistamista 1 prosentiksi, joka on alle 2 prosenttia.

48

Koska kantajat olivat pystyneet ilmaisemaan olevansa eri mieltä lopulta valittua prosenttiosuutta alemmasta osuudesta tuomalla esille, että niiden mielestä osuus oli jo tuolloin liian suuri, uusi kuuleminen ei olisi tuonut tämän osalta ”merkittävää lisäarvoa” yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 14 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Se seikka, etteivät toimivaltaiset kansalliset viranomaiset sitten hyväksyneet kantajien esittämiä perusteita, ei merkitse sitä, etteivät kyseiset yritykset olisi pystyneet esittämään huomautuksiaan juuri tästä seikasta (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 12.12.2014, Crown Equipment (Suzhou) ja Crown Gabelstapler v. neuvosto, T‑643/11, EU:T:2014:1076, 43 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

49

Tästä seuraa, että syyskuussa 2010 järjestetty julkinen kuuleminen oli yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 14 kohdassa tarkoitettu ”asianmukainen tapa”, jonka avulla kantajat ovat voineet muun muassa esittää tehokkaasti näkemyksensä ja asianomainen jäsenvaltio on voinut ottaa niiden edut palvelutarjoajina asianmukaisesti huomioon.

50

Näissä olosuhteissa komissio saattoi katsoa riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 122 perustelukappaleessa oikeudellista virhettä tai arviointivirhettä tekemättä, että Puolan tasavalta oli ottanut olennaisin osin huomioon yksikön tarpeet, koska PP:n tehtäväksi Puolan postilailla annetut julkisen palvelun velvoitteet vastasivat postidirektiivissä määriteltyjä palveluvaatimuksia, joista oli joka tapauksessa järjestetty julkinen kuuleminen yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 14 kohdan mukaisesti.

51

Tätä päätelmää eivät voi kyseenalaistaa kantajien väitteet, jotka koskevat yhtäältä sitä, että enimmäistukiosuus nostettiin 2 prosenttiin yksinomaan julkisten varojen käytön välttämiseksi, ja toisaalta sitä, että myös kuriiripalvelujen tarjoajien olisi pitänyt osallistua korvausrahaston rahoittamiseen. Tässä yhteydessä on riittävää todeta, ettei näillä väitteillä voida tukea ensimmäistä väitettä, joka koskee yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 14 kohdassa asetetun menettelyn avoimuutta koskevien vaatimusten noudattamatta jättämistä.

52

Edellä esitetyn perusteella toisen kanneperusteen ensimmäinen väite on hylättävä.

53

Toisen väitteen osalta on syytä kerrata yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 60 kohta, jonka sanamuoto on seuraava:

”Jokaisesta yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvästä palvelusta maksettavasta korvauksesta, joka kuuluu tämän tiedonannon soveltamisalaan, kyseisen jäsenvaltion on julkaistava seuraavat tiedot internetissä tai muulla asianmukaisella tavalla:

– –”

54

Tässä yhteydessä on riittävää tuoda esille, että komissio toteaa riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 158 perustelukappaleessa tosiseikkoja koskevaa virhettä tekemättä, että Puolan postilaki on julkaistu. Lisäksi toisin kuin kantajat väittävät, yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 60 kohdasta ei voida johtaa jäsenvaltioiden velvollisuutta julkaista julkisen kuulemisen tulokset erikseen. Edellä 46–50 kohdassa esitetyistä seikoista ilmenee vielä, että komissio saattoi katsoa pätevällä tavalla, että yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 14 kohdassa tarkoitettuja avoimuutta koskevia vaatimuksia oli noudatettu, niin ettei sen tästä seikasta riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 160 perustelukappaleessa esittämä päätelmä ole virheellinen.

55

Edellä esitetyn perusteella toinenkin väite on siis hylättävä, ja näin ollen toinen kanneperuste on hylättävä kokonaisuudessaan ilman, että sen tutkittavaksi ottamisesta on tarpeen lausua.

56

Kantajat väittävät kolmannessa kanneperusteessaan, ettei komissio ole ottanut huomioon yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 52 kohtaa eikä postidirektiivin 7 artiklan 1 kohtaa eikä 3–5 kohtaa. Lähinnä korvausrahaston rahoitusjärjestelyt ovat syrjivät ja kohtuuttomat, eikä niiden hyväksymisessä noudatettu menettely ollut läpinäkyvä. Ne katsovat lisäksi, ettei komissio ole suorittanut asianmukaista tutkimusta sen selvittämiseksi, aiheutuiko PP:lle postin yleispalveluvelvoitteesta nettokustannuksia ja ”kohtuuton taloudellinen rasite” postidirektiivin 7 artiklan 3 kohdassa tarkoitetussa merkityksessä.

57

Aluksi on muistutettava, että riidanalaisen päätöksen mukaan postialan toimijoilta vaadittu korvausrahastoon maksettava tukiosuuden määrä vahvistettiin tietyksi prosenttiosuudeksi niiden asiaankuuluvasta liikevaihdosta. Huomioon otetaan liikevaihto, joka on saatu viitevuonna yleispalvelusuoritteista (yleispalvelun tarjoaja) sekä vastaavista palvelusuoritteista (yleispalvelun tarjoaja sekä kaikki postialan toimijat, joita vaaditaan maksamaan tukiosuus korvausrahastoon). Ne postialan toimijat, joiden asiaankuuluva liikevaihto on ollut viitevuonna alle 1 miljoona PLN, vapautettiin kuitenkin korvausrahastoon maksettavasta tukiosuudesta. Enimmäistukiosuuden määräävä prosenttiosuus on puolestaan sama kaikille toimijoille, joita vaaditaan maksamaan tukiosuus korvausrahastoon, ja se asetettiin 2 prosenttiin niiden asiaankuuluvasta liikevaihdosta. Kyseinen prosenttiosuus lasketaan yleispalvelun tarjoajalle maksettavan kokonaiskorvauksen ja kaikkien korvausrahastoon viitevuonna tukiosuuksia maksavien postialan toimijoiden asiaankuuluvan liikevaihdon kokonaismäärän välisenä suhteena (riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 164, 165 ja 170 perustelukappale).

58

Puolan postilain mukaan korvauksen kokonaismäärän laskemisesta päätetään Puolan postialan sääntelyviranomaisen (jäljempänä UKE) päätöksellä sen jälkeen, kun riippumaton asiantuntija on tarkastanut laskelmat ja PP:n toimittamat kirjanpitotositteet (riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 18 perustelukappale). Tältä osin PP:llä on oikeus saada korvauksia sille aiheutuvista postin yleispalveluvelvoitteen nettokustannuksista vain siinä tapauksessa, että yleispalvelusuoritteet ovat johtaneet tosiasiassa kirjanpidolliseen tappioon (riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 16 perustelukappale). Jos PP:lle on maksettava korvaus, UKE vahvistaa myös yksilöllisen korvausmäärän jokaisen korvausrahastoon tukiosuuden maksavan postialan toimijan osalta (riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 19 perustelukappale).

59

Komissio katsoi näiden rahoitusjärjestelyjen perusteella, että PP:lle kuuluvan korvauksen laskennassa käytetty menetelmä täyttää yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden vaatimukset, koska PP sai korvauksen vain siinä tapauksessa, että sen yleispalveluvelvoitteesta aiheutui nettokustannuksia ja kohtuuton taakka (riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 152 perustelukappale). Komissio katsoi niin ikään, että korvauksen määrä ja enimmäistukiosuuden määräävä prosenttiosuus olivat syrjimättömyyden periaatteen ja suhteellisuusperiaatteen mukaiset (riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 166 ja 171 perustelukappale). Komissio katsoi lisäksi, että korvausrahaston rahoitusjärjestelyt olivat läpinäkyvät, koska ne oli julkaistu etukäteen Puolan postilaissa (riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 176 perustelukappale).

60

Komissio totesi näin ollen, ettei kyseinen toimenpide vääristänyt kilpailua vakavalla tavalla ja se on yhdenmukainen valtiontukisääntöjen kanssa (riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 177 perustelukappale).

61

Kantajat väittävät kolmannessa kanneperusteessaan erityisesti, ettei komissio ole ottanut huomioon postidirektiivin 7 artiklan 1 kohtaa eikä 3–5 kohtaa.

62

Komissio vaatii, että kanneperuste hylätään kokonaisuudessaan. Se väittää erityisesti, että kolmas kanneperuste on tehoton siltä osin kuin se koskee postidirektiivin 7 artiklan mahdollista rikkomista. Kun huomioon otetaan komission harjoittaman valtiontukien sisämarkkinoille soveltuvuutta koskevan valvonnan sisältö ja laajuus, komission pitäisi nimittäin soveltaa ainoastaan kyseistä alaa koskevia erityissääntöjä ilman, että sen tarvitsisi tarkistaa samalla, onko ilmoitettu toimenpide unionin muiden oikeussääntöjen, tässä tapauksessa postidirektiivin, mukainen.

63

Tässä yhteydessä on muistettava, että valtiontukien valvontaan liittyvää menettelyä soveltaessaan komission on perussopimuksen yleisen systematiikan nojalla noudatettava valtiontukia koskevien määräysten ja muuta kuin valtiontukea koskevien erityisten määräysten johdonmukaisuutta ja näin ollen arvioitava kyseessä olevan tuen yhteensoveltuvuutta näiden erityisten määräysten kanssa (ks. tuomio 3.12.2014, Castelnou Energía v. komissio, T‑57/11, EU:T:2014:1021, 181 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

64

Komissiolla on kuitenkin tällainen velvollisuus ainoastaan, jos tuen osatekijät ovat niin kiinteästi sidoksissa tuen kohteeseen, ettei niitä voida arvioida erikseen. Tällaista velvollisuutta ei sitä vastoin ole silloin, kun kyse on tukeen liittyvistä olosuhteista tai tekijöistä, jotka eivät ole sen kohteen tai soveltamisen kannalta välttämättömiä, vaikka ovatkin kyseisen tuen osia (ks. tuomio 3.12.2014, Castelnou Energía v. komissio, T‑57/11, EU:T:2014:1021, 182 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

65

Komission velvollisuus ottaa tukea koskevassa menettelyssä kyseisen tuen osatekijöiden ja tuen kohteen välisestä yhteydestä riippumatta lopullisesti kantaa siihen, onko muita unionin oikeuden säännöksiä ja määräyksiä kuin SEUT 107 ja SEUT 108 artiklan määräyksiä, kun niitä tarvittaessa luetaan yhdessä SEUT 106 artiklan kanssa, rikottu vai ei, olisi nimittäin ristiriidassa yhtäältä niiden menettelysääntöjen ja menettelyllisten takeiden – jotka eroavat osittain hyvinkin paljon toisistaan ja joista aiheutuu toisistaan eroavia oikeudellisia seurauksia – kanssa, jotka ovat ominaisia näiden määräysten soveltamisen valvontaa varten erityisesti säädetyille menettelyille, ja toisaalta hallinnollisen menettelyn ja oikeussuojakeinojen erillisyyttä koskevan periaatteen kanssa. Tällainen velvollisuus olisi lisäksi vastoin perussopimuksen säännöistä poikkeavaa SEUT 106 artiklan 2 kohdan määräystä, joka ei voisi milloinkaan tuottaa oikeusvaikutuksia, jos sen soveltamisella pitäisi samanaikaisesti varmistaa niiden sääntöjen täysi noudattaminen, joista sillä on tarkoitus poiketa (ks. tuomio 3.12.2014, Castelnou Energía v. komissio, T‑57/11, EU:T:2014:1021, 183 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

66

Jos kyseessä olevan tuen osatekijä on kiinteästi sidoksissa tuen kohteeseen, komissio arvioi sen yhteensoveltuvuutta muuta kuin valtiontukea koskevien säännösten ja määräysten kanssa SEUT 108 artiklassa tarkoitetussa menettelyssä, ja tämä arviointi voi johtaa siihen, että kyseisen tuen todetaan olevan sisämarkkinoille soveltumaton. Sitä vastoin tilanteessa, jossa kyseisen tuen osatekijä voidaan erottaa tuen kohteesta, komissiolla ei ole velvollisuutta arvioida sen yhteensoveltuvuutta muuta kuin valtiontukea koskevien säännösten ja määräysten kanssa SEUT 108 artiklassa tarkoitetussa menettelyssä (ks. tuomio 3.12.2014, Castelnou Energía v. komissio, T‑57/11, EU:T:2014:1021, 184 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

67

Lisäksi on muistettava niin ikään, että oikeuskäytännössä on jo todettu, että tuen rahoitustapa voi tehdä koko valtiontukijärjestelmän sisämarkkinoille soveltumattomaksi, joten komission on tarkasteltava tukea tällaisessa tapauksessa ottamalla huomioon myös tuen rahoituksesta mahdollisesti aiheutuvat taloudelliset ja oikeudelliset vaikutukset (ks. vastaavasti tuomio 21.7.2011, Alcoa Trasformazioni v. komissio, C‑194/09 P, EU:C:2011:497, 48 kohta).

68

Käsiteltävässä asiassa on todettava, että kyseisessä tukitoimenpiteessä pyritään kattamaan PP:lle yleispalveluvelvoitteesta aiheutuvat nettokustannukset korvausrahastolla, johon tiettyjä postialan toimijoita vaaditaan maksamaan tukiosuuksia.

69

Komissio katsoi riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 163 perustelukappaleessa nimenomaisesti, että korvausrahaston rahoitusjärjestelyjä oli tarkasteltava yksityiskohtaisesti kyseisen tukitoimenpiteen sisämarkkinoille soveltuvuuden arvioimiseksi. Komissio katsoi erityisesti, että postialan toimijoiden maksamat tukiosuudet oli erityisen tärkeää vahvistaa asianmukaisen suuruisiksi (niin että ne ovat oikeasuhteisia eivätkä syrjiviä; riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 163 perustelukappale).

70

Lisäksi komissio viittasi nimenomaisesti paitsi postidirektiiviin, myös kyseisen toimenpiteen yhdenmukaisuuteen mainitun direktiivin kanssa, siinä riidanalaisen päätöksen osassa, joka koskee kyseisen toimenpiteen sisämarkkinoille soveltuvuuden arviointia (riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 122, 137, 139, 152 ja 163 perustelukappale).

71

Toisin kuin komissio väittää, korvausrahaston toimintaa varten tarvittavat rahoitusjärjestelyt ovat näin ollen kiinteästi sidoksissa tuen kohteeseen eli PP:lle yleispalveluvelvoitteesta maksettavaan korvaukseen. Komission väite, jonka mukaan kolmas kanneperuste on tehoton siltä osin kuin se koskee postidirektiivin 7 artiklan rikkomista, on siis hylättävä, sanotun vaikuttamatta sen valvonnan laajuuteen, joka komission on pitänyt tältä osin suorittaa käsiteltävässä asiassa.

72

Kolmas kanneperuste on siis tutkittava kokonaisuudessaan, ja siihen sisältyy olennaisesti neljä osaa. Ensimmäisessä osassa kantajat väittävät komission rikkoneen syrjimättömyyden periaatetta ja muita oikeussääntöjä katsoessaan, että enimmäistukiosuuden määräävää prosenttiosuutta voitiin soveltaa yhtenäisellä tavalla yleispalvelun tarjoajiin ja muihin vastaavien palvelujen tarjoajiin (ks. riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 166 perustelukappale). Toisessa osassa kantajat väittävät komission rikkoneen oikeasuhteisuuden periaatetta katsoessaan, että enimmäistukiosuuden määräävä prosenttiosuus ja 1 miljoonan PLN:n tuloraja olivat asianmukaiset (ks. riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 168 ja 171 perustelukappale). Kolmannessa osassa kantajat arvostelevat komission päätelmää, jonka mukaan korvausrahastojärjestelmä oli läpinäkyvä (ks. riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 176 perustelukappale). Neljännessä osassa kantajat väittävät, että komissio on tehnyt virheen yhtäältä, kun se ei tutkinut toimenpidettä asianmukaisesti sen selvittämiseksi, aiheutuiko yleispalveluvelvoitteesta PP:lle nettokustannuksia ja ”kohtuuton” taloudellinen rasite, ja toisaalta, kun se piti PP:lle aiheutuneita tappioita tällaisena kohtuuttomana taloudellisena rasitteena (riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 152 perustelukappale).

73

Kantajat väittävät olennaisin osin komission tehneen arviointivirheen todetessaan, että enimmäistukiosuuden määräävän prosenttiosuuden soveltaminen yhtenäisellä tavalla yleispalvelun tarjoajiin ja vastaavien palvelujen tarjoajiin on syrjimättömyyden periaatteen mukaista (riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 166 perustelukappale). Näin tehdessään komissio on rikkonut yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 52 kohtaa, postidirektiivin 7 artiklan 3–5 kohtaa sekä syrjimättömyyden periaatetta.

74

Kantajat esittävät tämän ensimmäisen osan tueksi kaksi perustelua. Ne väittävät yhtäältä, että yleispalvelun tarjoajien ja vastaavien palvelujen tarjoajien tapaukset eivät ole rinnastettavissa toisiinsa ja että siten enimmäistukiosuuden määräävän prosenttiosuuden soveltaminen yhtenäisellä tavalla on vastoin syrjimättömyyden periaatetta. Toisaalta pikalähettipalveluiksi katsottavien kuriiripalveluiden tarjoajien tapaus on kantajien mukaan rinnastettavissa niiden postialan toimijoiden tapaukseen, joita vaaditaan maksamaan tukiosuus korvausrahastoon, joten ensin mainittujen vapauttaminen korvausrahaston tukiosuuksien maksuvelvollisuudesta loukkaa syrjimättömyyden periaatetta.

75

Sekä riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 163 perustelukappaleesta, jossa pannaan täytäntöön yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 52 kohta, että postidirektiivin 7 artiklan 5 kohdasta ilmenee tässä tapauksessa, että määritettäessä postialan toimijoita, joita vaaditaan maksamaan tukiosuus korvausrahastoon, on noudatettava syrjimättömyyden periaatetta.

76

Vakiintuneessa oikeuskäytännössä todetaan tältä osin, että syrjimättömyyden periaate, jota kutsutaan myös yhdenvertaisen kohtelun periaatteeksi, edellyttää unionin oikeuden yleisenä periaatteena, että toisiinsa rinnastettavia tapauksia ei kohdella eri tavalla eikä erilaisia tapauksia kohdella samalla tavalla, ellei tällaista kohtelua voida objektiivisesti perustella. Erilaisten tapausten rinnastettavuutta on arvioitava näille tapauksille ominaisten seikkojen kokonaisuuden kannalta. Nämä seikat on muun muassa määritettävä ja niitä on arvioitava unionin sen toimen kohteen ja päämäärän valossa, jolla kyseinen erottelu otetaan käyttöön. On myös otettava huomioon sen alan periaatteet ja tavoitteet, johon kyseinen toimi kuuluu (ks. tuomio 12.12.2014, Banco Privado Português ja Massa Insolvente do Banco Privado Português v. komissio, T‑487/11, EU:T:2014:1077, 139 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

77

Kyseisen toimenpiteen tarkoituksesta on todettava ensinnäkin, että sillä pyritään kiistatta korvaamaan PP:lle tämän yleispalveluvelvoitteesta aiheutuvat nettokustannukset ja rahoittamaan kyseinen korvaus korvausrahastolla, johon tiettyjen postialan toimijoiden on maksettava osuuksia (riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 12 perustelukappale).

78

Sen määrittämiseksi, mitkä yritykset voidaan velvoittaa maksamaan tukiosuus korvausrahastoon, on tuotava toiseksi esille, että postidirektiivin johdanto-osan 27 perustelukappaleen mukaan jäsenvaltioiden olisi arvioitava, voidaanko tällaisten yritysten tarjoamia palveluja pitää käyttäjän näkökulmasta katsottuna yleispalvelun piiriin kuuluvina palveluina, koska ne ovat riittävässä määrin yleispalvelua korvaavia, kun otetaan huomioon näiden palvelujen ominaispiirteet, myös lisäarvo, sekä aiottu käyttötarkoitus ja hinta.

79

Näiden periaatteiden perusteella on tutkittava yhtäältä, ovatko yleispalvelun tarjoajan ja vastaavien palvelujen tarjoajien tapaukset rinnastettavissa toisiinsa ja ovatko postialan toimijoiden, joita vaaditaan maksamaan tukiosuuksia korvausrahastoon, ja pikalähettipalveluiksi katsottavien kuriiripalvelujen tarjoajien tapaukset rinnastettavissa toisiinsa.

80

Kantajat väittävät, että enimmäistukiosuuden määräävän prosenttiosuuden soveltaminen yhtenäisellä tavalla sekä yleispalvelun tarjoajiin että vastaavien palvelujen tarjoajiin on syrjivää, sillä näiden toimijoiden tapaukset eivät vastaa toisiaan.

81

Näin on etenkin silloin, kun markkinoilla, joilla yleispalvelun tarjoajat toimivat, on lopulta vain yksi ainoa toimija, tässä tapauksessa PP, eikä markkinoilla ole varsinaista kilpailua, toisin kuin markkinoilla, joille vastaavien palvelujen tarjoajilla on pääsy ja joilla ne voivat harjoittaa toimintaansa. PP saa hoidettavakseen annetusta yleispalvelusta sitä paitsi suhteessa enemmän tuloja kuin mitä vastaavista palveluista saadaan, sillä vastaavien palveluiden voittomarginaalit ovat kilpailun vuoksi selvästi pienempiä. Näillä kahden tyyppisillä markkinoilla toimivilta toimijoilta ei siis pitäisi vaatia samansuuruista tukiosuutta. Korvausrahaston rahoitusjärjestelyt ovat sitäkin syrjivämpiä siksi, että niiden avulla PP pystyy saamaan takaisin yleispalvelun nettokustannusten rahoittamisen kautta marginaalin, jonka sama palveluntarjoaja menettäisi, jos se toimisi vastaavien palveluiden markkinoilla, ja näin PP pystyy asettamaan hinnat poikkeuksellisen alhaisiksi ja poistamaan kaiken kilpailun käytännössä kokonaan etenkin julkisissa hankintamenettelyissä, joissa asianomaiset yritykset kilpailevat keskenään.

82

Komissio vastaa, että kantajien tapaus on päinvastoin olennaisilta osin rinnastettavissa PP:n tapaukseen, siltä osin kuin postin yleispalvelu ja vastaavat postipalvelut muodostavat yhdet ja samat markkinat, koska kaikki asianomaiset toimijat harjoittavat viime kädessä samantyyppistä taloudellista toimintaa.

83

Puolan tasavalta väittää, että enimmäistukiosuuden määräävän prosenttiosuuden yhtenäinen soveltaminen ei voi olla käsiteltävässä asiassa syrjivää, sillä kun sitä sovelletaan toimijoihin, jotka saavat erisuuruisia tuloja tarjoamistaan vastaavista palveluista, ei tällainen korvaus voi olla syrjivää kohtelua, sillä kyseisten toimijoiden markkinatilanteet poikkeavat toisistaan.

84

Tässä yhteydessä on todettava ensinnäkin, että postin yleispalvelulla ja vastaavilla postipalveluilla on samoja ominaispiirteitä. Onkin todettava, että Puolan postilain 2 §:n mukaisesti vastaavat postipalvelut kattavat erityisesti kirjeiden ja postipakettien lähettämisen, ja näiden kirjeiden ja pakettien paino ja mitat ovat samat kuin yleispalvelussa. Vaikka vastaavien palvelujen tarjoajat voivat pyrkiä erottautumaan yleispalvelusta lisäpalveluilla tai alennuksilla, yleispalvelua ja vastaavia palveluja on pidettävinä kuluttajan kannalta toisensa korvaavina niiden ominaispiirteiden vuoksi.

85

Toiseksi on muistutettava, että kyseisen toimenpiteen tarkoituksena on korvata yleispalvelun tarjoajalle yleispalveluvelvoitteesta aiheutuvat nettokustannukset. Kyseisessä toimenpiteessä annetaan tällainen oikeus korvaukseen vain sillä edellytyksellä, että yleispalvelusuoritteista aiheutuu kirjanpidollista tappiota, joten kyseiset tappiot voidaan korvata väistämättä vain muilla tuloilla kuin yleispalvelun tarjoamisesta saatavilla. Koska kyseisessä toimenpiteessä lasketaan PP:n vastattavana olevan osuuden määrä liikevaihdosta, jonka se saa vastaavien palveluiden suoritteista sekä yleispalveluvelvoitteeseen liittyvistä suoritteista, siinä velvoitetaan PP tosiasiassa maksamaan korvausrahastoon osuus, joka on prosentuaalisesti suurempi sen vastaavien palvelujen suoritteista saatavasta liikevaihdosta kuin muilta vastaavien palvelujen tarjoajilta vaadittu 2 prosentin tukiosuus.

86

Kolmanneksi on todettava, että kantajien väitteet, jotka koskevat PP:n mahdollisesti harjoittamaa saalistushinnoittelua ja ristiintukemista, ovat merkityksettömiä käsiteltävässä asiassa. Tällaisia menettelyjä voitaisiin tutkia SEUT 101 ja SEUT 102 artiklan perusteella, mutta niillä ei ole merkitystä tutkittaessa kyseisen toimenpiteen sääntöjenmukaisuutta valtiontuen valvontajärjestelmän osalta.

87

Edellä esitetyn perusteella väite, joka koskee enimmäistukiosuuden määräävän prosenttiosuuden soveltamista yhtenäisellä tavalla sekä yleispalvelun tarjoajiin että vastaavien palvelujen tarjoajiin, on hylättävä.

88

Kantajat väittävät, että niille asetettu velvollisuus maksaa tukiosuuksia korvausrahastoon on syrjivä, sillä kyseinen velvollisuus ei koske pikalähettipalveluiksi katsottavien kuriiripalvelujen tarjoajia, vaikka niiden tapaukset ovat rinnastettavissa kantajien tapaukseen.

89

Kantajat tuovat esille erityisesti, että tällaiset palvelut kattavat sellaisten kirjeiden ja postipakettien lähetyspalvelut, joiden paino ja mitat ovat samat kuin yleispalvelussa. Nämä kuriiripalvelut voivat siis korvata yleispalvelun postidirektiivissä ja erityisesti sen johdanto-osan 27 perustelukappaleessa asetettujen kriteerien osalta. Tämä pätee niiden käyttöön, hintoihin ja myös palvelun tarjoamisen edellytyksiin, kuten velvollisuuteen noudattaa lähetysten jakelussa tiettyä kaikkia postipalveluja koskevaa määräaikaa, sekä lähetysten seurantaan, joka ei ole enää pelkästään kuriiripalveluiden erityisominaisuus vaan kuuluu myös yleispalvelun tarjoajan ja vastaavien palveluiden tarjoajien vakiopalveluihin. Kuriiripalvelujen hinnat eivät poikkea huomattavasti yleispalvelun hinnoista, vaan ne ovat useissa tapauksissa jopa edullisemmat.

90

Komissio ja Puolan tasavalta väittävät, ettei kyseisiä kuriiripalveluita voida rinnastaa vastaaviin palveluihin. Komission mukaan vain kuriiripalveluissa voidaan yhtäältä noutaa postilähetys suoraan lähettäjältä ja toisaalta toimittaa sama lähetys vastaanottajalle henkilökohtaisesti. Lisäksi Puolan tasavallan mukaan näiden kahden palvelun välillä on eroa erityisesti hinnassa. Hinta erottaa kuriiripalvelut postin yleispalvelusta, sillä ensin mainitut ovat väistämättä kalliimpia kuin jälkimmäiset.

91

Tässä yhteydessä on huomautettava ensinnäkin, että pikalähettipalveluiksi katsottavat kuriiripalvelut eroavat postin yleispalvelusta ominaisuuksiltaan.

92

Pikalähettipalvelut eroavat nimittäin postin yleispalvelusta jokaisen asiakkaan saaman sellaisen lisäarvon perusteella, josta nämä asiakkaat ovat itse asiassa valmiita maksamaan enemmän. Tällaiset palvelut ovat siis yleishyödyllisistä palveluista erotettavissa olevia erityispalveluja, jotka vastaavat erityisiin tarpeisiin ja edellyttävät tiettyjä lisäsuorituksia, joita perinteinen postipalvelu ei tarjoa (tuomio 15.6.2017, Ilves Jakelu, C‑368/15, EU:C:2017:462, 24 kohta).

93

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan kotoa nouto ja nopeampi tai joustavampi jakelu taikka postilähetyksen luovuttaminen vastaanottajalle ovat erityispalveluita, jotka ovat selkeästi erotettavissa ”perinteisistä postipalveluista”, jotka määritellään kaikille käyttäjille koko kyseisen jäsenvaltion alueella yhtenäisin hinnoin ja samanlaisin laatua koskevin edellytyksin tarjottaviksi palveluiksi (ks. vastaavasti tuomio 19.5.1993, Corbeau, C‑320/91, EU:C:1993:198, 15 ja 19 kohta).

94

Toisin kuin kantajat väittävät, tällainen arviointi on pätevä tänäkin päivänä. Kantajat eivät sitä paitsi osoita, miten postipalveluiden markkinoilla vuodesta 1993 – jolloin edellä 93 kohdassa mainittu tuomio annettiin – lähtien tapahtuneet muutokset olisivat tehneet kyseisestä arvioinnista vanhentuneen.

95

Ensinnäkin vain pikalähettipalvelussa lähetys voidaan noutaa suoraan lähettäjältä ja luovuttaa asianomaiselle vastaanottajalle henkilökohtaisesti. Näistä palveluista muodostuu lisäarvo käyttäjän kannalta postin yleispalveluun verrattuna, sillä postin yleispalvelussa käyttäjän on vietävä postilähetyksensä itse keruupisteeseen ja kyseinen lähetys toimitetaan vain siihen merkityssä vastaanottajan osoitteessa sijaitsevaan postilaatikkoon.

96

Toisin kuin kantajat väittävät, mahdollisuus saantitodistuskirjeiden lähettämiseen tai lähetyksen seurantaan taikka kuriiripalvelulähetysten toimitus- ja vastaanottopisteiden moninkertaistuminen markkinoilla eivät anna aihetta päätellä, että yleispalvelu ja kuriiripalvelu olisivat riittävällä tavalla toisensa korvaavia, niin että ne kuuluisivat yksille ja samoille markkinoille. Saantitodistuskirjeet eivät ole yhtäältä kovin yleisiä yleispalvelun piiriin kuuluvien lähetysten joukossa, ja käyttäjän on edelleen toimitettava lähetys itse keruupisteeseen. Lähetysten toimitus- ja vastaanottopisteet ovat toisaalta vain lisäpalveluja kodista noudon ja vastaanottajalle henkilökohtaisesti toimittamisen ohella.

97

Toiseksi vaikka lähetysten toimitusaikaa olisi noudatettava kaikissa postipalveluissa, myös kuriiripalveluissa, on todettava, että kuriiripalveluissa tarjotaan myös mahdollisuutta paljon nopeampaan toimitukseen. Nämä palvelut antavat niin ikään lisäarvoa käyttäjän kannalta postin yleispalveluun verrattuna.

98

Pikalähettipalvelujen ei siis voida katsoa korvaavan postin yleispalvelua nimenomaan palvelusuoritteiden ominaispiirteiden ja niiden tuoman lisäarvon vuoksi.

99

Toiseksi kantajat väittävät myös, että joissakin jäsenvaltioissa postin yleispalvelun nettokustannusten rahoitusvelvollisuus koskee kaikkia postipalvelujen tarjoajia ja että näin ollen kuriiripalvelujen tarjoajien tapaus on rinnastettavissa yleispalvelun piiriin kuuluvien palvelujen tarjoajien tapaukseen.

100

Kannekirjelmän liitteenä oleva Instytut Pocztowy ‑nimisen instituutin laatima selvitys aiheesta ”nimetty postitoiminnan harjoittaja Euroopan unionissa”, johon kantajat vetoavat, ei riitä tukemaan tällaista väitettä. Vaikka kyseisessä selvityksessä tuodaan esille, että korvausrahastoon maksettavaa tukiosuutta voidaan vaatia Ranskassa ja Espanjassa ”kaikilta toimijoilta”, Portugalissa ”kaikilta toimiluvan saaneilta toimijoilta”, Itävallassa ”kaikilta toimiluvan saaneilta toimijoilta, joiden tulot ovat yli miljoona euroa”, ja Kreikassa ”kaikilta luvan saaneilta postialan toimijoilta”, on tuotava esille, ettei siinä anneta tietoja, joiden avulla voitaisiin yksilöidä täsmällisesti ne palveluntarjoajat, jotka maksavat tosiasiassa osuuksia eri korvausrahastoihin, kuten vaikkapa laskelmaa kunkin palveluntarjoajan tukiosuudesta kyseisissä maissa. Vaikka kaikkien postipalvelujen tarjoajien pitäisi maksaa tukiosuuksia korvausrahastoon, kävisi niin, että jos kunkin palveluntarjoajan maksuosuus lasketaan suhteessa sen yleispalvelun piirissä kuljettamien postilähetysten määrään, saattaisivat kuriiripalveluiden tarjoajat saada vapautuksen tukiosuuksista. Sitä paitsi, kun tästä asiasta kysyttiin istunnossa, komissio ilmoitti tutkineensa jäsenvaltioiden käytäntöjä tässä asiassa ja tulleensa siihen tulokseen – mitä kantajat eivät muuten kiistä –, ettei yksikään valtioista, joista komissiolla oli tietoja saatavillaan, pitänyt tuolloin pikalähettipalveluiksi katsottavia kuriiripalveluita postin yleispalvelua vastaavina palveluina. Joka tapauksessa on todettava, että edellä 91–98 kohdassa esitetyt seikat, jotka koskevat kyseisten palvelujen erityisominaisuuksia, riittävät yksin kantajien tässä esittämien väitteiden hylkäämiseen.

101

Kolmanneksi väite, jonka mukaan velvollisuus maksaa tukiosuuksia perustettuun korvausrahastoon on jaettu rinnakkaisella televiestinnän alalla yhtenäisemmin kuin postialalla, on niin ikään merkityksetön syrjimättömyyden periaatteen noudattamista arvioitaessa. Vaikka tällainen seikka – jos sen oletetaan olevan merkityksellinen – voidaan ottaa huomion valitun tukiosuuden oikeasuhteisuutta arvioitaessa (ks. jäljempänä 135 kohta ja sitä seuraavat kohdat), se ei kuitenkaan vaikuta väitteeseen, joka koskee postialalla perustetun korvausrahaston väitettyä syrjivyyttä, jota on arvioitava yksin kyseisellä alalla toimivien toimijoiden välillä.

102

Näissä olosuhteissa on todettava, että kuriiripalveluiden jättäminen korvausrahaston rahoitusjärjestelmän ulkopuolelle ei loukkaa syrjintäkiellon periaatetta. Komissio saattoi siis katsoa riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 166 perustelukappaleessa virhettä tekemättä, että kaikkien postipalveluiden markkinoilla toimivien toimijoiden enimmäistukiosuuden määräävän prosenttiosuuden yhtenäisellä soveltamisella yleispalvelusuoritteisiin ja vastaavien palveluiden suoritteisiin taattiin syrjimätön tukiosuus, sillä jokainen tukiosuuksia maksava toimija osallistui suhteessa sen omasta toiminnastaan saamiin tuloihin.

103

Edellä esitetyn perusteella ensimmäinen osa on hylättävä kokonaisuudessaan.

104

Kantajat väittävät olennaisin osin komission tehneen arviointivirheen todetessaan, että enimmäistukiosuuden määräävä prosenttiosuus eli 2 prosenttia asiaankuuluvasta liikevaihdosta, ja 1 miljoonan PLN:n tuloraja olivat asianmukaiset (ks. riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 168 ja 171 perustelukappale). Ne väittävät, että suunnitellun järjestelmän rahoitusjärjestelyt ovat ”lukinneet” postipalveluiden markkinat tai ovat vähintäänkin vääristäneet kilpailua merkittävällä tavalla.

105

Kantajat tuovat tässä yhteydessä esille, että enimmäistukiosuuden määräävä prosenttiosuus oli määritetty ilman, että Puolan viranomaiset olisivat keränneet riittävästi tietoa, kun etenkään vakavasti otettavia markkinatutkimuksia ei tehty, ja ilman, että ne olisivat kuulleet kaikkia asiaankuuluvia toimijoita. Kyseinen prosenttiosuus on määritetty vain sitä varten, ettei korvausrahaston elinkelpoisuuden varmistamiseksi tarvittaisi julkista rahoitusta.

106

Enimmäistukiosuuden määräävän prosenttiosuuden suhteettomuuden vahvistaa myös se seikka, että rinnakkaisilla televiestintäpalveluiden markkinoilla perustetussa korvausrahastossa enimmäistukiosuus on vain 1 prosentti tuloista, ei 2 prosenttia.

107

Kantajat lisäävät, että – toisin kuin komissio väittää riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 167 perustelukappaleessa –2 prosentin osuutta ei vahvistettu julkisen kuulemisen vaiheessa vaan kyseisten neuvottelujen päätyttyä.

108

Lisäksi kantajat kiistävät tukiosuuden maksuvelvollisuudelle asetetun tulorajan osalta Puolan viranomaisten valitseman ja komission vahvistaman menetelmän merkityksellisyyden. Tässä menetelmässä arvioidaan kyseistä tulorajaa viittaamalla televiestintäalan toimijoille valittuun rajaan ja soveltamalla siihen korjauskerrointa, jolla otetaan huomioon postimarkkinoiden pienempi koko, heikompi kannattavuus ja pienemmät tulot. Kantajien mielestä mitään korjauskerrointa ei olisi kuitenkaan pitänyt soveltaa, vaan Puolan viranomaisten olisi pitänyt valita sama 4 miljoonan PLN:n raja kuin rinnakkaisilla televiestintämarkkinoilla. Kyseisen rajan olisi pitänyt kattaa kaikesta postialan toiminnasta saatavat tulot, kuten televiestintämarkkinoilla valitussa ratkaisussa, ei pelkästään yleispalvelusta saatavia tuloja. Valittu tuloraja estää kantajien toiminnan kannattavuuden vastaavien palvelujen alalla, vaikka kantajat joutuvat kuitenkin maksamaan tukiosuuksia korvausrahastoon.

109

Kantajat moittivat komissiota vielä siitä, ettei komissio kuullut kantajia näiden vastaavista palveluista saamien tulojen ja voiton määrän osalta, minkä vuoksi komissio oli tulkinnut virheellisesti Puolan viranomaisten toimittamia tietoja.

110

Komission mukaan tämä väite on hylättävä. Komissio väittää, että yleispalvelun rahoittamiseen televiestintäpalveluiden alalla tarkoitettu enimmäistukiosuuden määräävä prosenttiosuus ja kyseisillä markkinoilla toimiviin yrityksiin sovellettava tuloraja eivät voi olla samat, joita sovelletaan postin yleispalvelun rahoittamiseen, sillä rinnakkainen televiestintäala tuottaa kyseisten palvelujen luonteen ja laajuuden vuoksi suuremmat tulot ja voitot kuin postiala.

111

Lisäksi riidanalaista päätöstä vastaan ei voida vedota tehokkaasti siihen seikkaan, etteivät Puolan viranomaiset ole kuulleet kaikkia toimijoita, vaikka tämän oletettaisiin pitävän paikkansa. Kun huomioon otetaan joka tapauksessa tiedot, jotka komissiolla oli käytettävissään riidanalaisen päätöksen antamisen aikaan, korvauksen rahoitusjärjestelyjä voidaan pitää riittävän asianmukaisina. Kyseiset tiedot koskevat erityisesti Integer.pl-konsernin, johon kantajat kuuluvat, 7,6 prosentin kannattavuutta ja PP:lle kirjattua 5,5 prosentin kannattavuutta sekä tulorajaa, koska 1 miljoonan PLN:n raja antaisi mille tahansa uudelle toimijalle postipalveluiden markkinoiden konkreettinen rakenne huomioon ottaen mahdollisuuden viivästyttää ajankohtaa, jolloin se maksaa tukiosuutensa korvausrahastoon, eikä se näin ollen olisi haitannut muiden toimijoiden mahdollista markkinoille tuloa.

112

Puolan tasavalta väittää lähinnä, ettei tukiosuus ollut suhteeton, koska se ei aiheuttanut kilpailijoille vaaraa joutua poistumaan postipalveluiden markkinoilta eikä se myöskään estänyt uusia toimijoita tulemasta vapaasti markkinoille.

113

Aluksi on tuotava esille, etteivät kantajien väitteet koske PP:lle yleispalvelun tarjoajana myönnettävän korvauksen oikeasuhteisuutta, vaan ainoastaan korvauksen rahoitusjärjestelyjä. Kantajat kiistävät erityisesti komission esittämän arvioinnin perusteltavuuden komission todetessa, että enimmäistukiosuuden määräävä prosenttiosuus (2 prosenttia) ja 1 miljoonaksi PLN:ksi vahvistettu tuloraja ovat suhteellisuusperiaatteen mukaiset.

114

Tältä osin on syytä muistuttaa, että oikeasuhteisuuden valvonta on yksi niistä asioista, jotka komission on suoritettava, kun se tarkistaa valtiontuen yhteensoveltuvuutta SEUT 106 artiklan 2 kohdan määräysten kanssa (tuomio 3.12.2014, Castelnou Energía v. komissio, T‑57/11, EU:T:2014:1021, 147 kohta).

115

Oikeuskäytännössä on myös vakiintuneesti katsottu, että yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tehtävän hoitamista koskevan toimenpiteen oikeasuhteisuuden valvonta rajoittuu sen tarkistamiseen, onko määrätty toimenpide välttämätön, jotta kyseinen yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tehtävä voidaan hoitaa taloudellisesti tyydyttävissä olosuhteissa, tai päinvastoin, onko kyseinen toimenpide selvästi epäasianmukainen tavoiteltuun päämäärään nähden (ks. tuomio 3.12.2014, Castelnou Energía v. komissio, T‑57/11, EU:T:2014:1021, 150 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

116

Niin ikään kun unionin yleinen tuomioistuin valvoo komission tekemää arviointia alustavan tutkintamenettelyn päätteeksi annetussa päätöksessä, on muistettava, että tämä on suoritettava niiden tietojen perusteella, joita komissiolla oli käytettävissään päätöstä tehdessään (ks. tuomio 22.12.2008, Régie Networks, C‑333/07, EU:C:2008:764, 81 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

117

Asiakirja-aineistosta käy ilmi, että kun yksityiskohtaisia tietoja niiden postialan toimijoiden kannattavuudesta, joita vaaditaan maksamaan tukiosuus korvausrahastoon, ei ollut, komissio perusti alustavan tutkintamenettelyn päätteeksi enimmäistukiosuuden määräävän prosenttiosuuden oikeasuhteisuuden arvioinnin lähinnä PP:n kannattavuuteen vastaavien palveluiden alalla sekä muita jäsenvaltioita koskeviin aiempiin päätöksiin (riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 167–169 perustelukappale).

118

Tässä yhteydessä komissiolla oli ensinnäkin oikeus ottaa huomioon PP:n kannattavuus vastaavien palveluiden alalla. Kuten komissio myöntää alaviitteessä 66, johon viitataan riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 168 perustelukappaleessa, tällainen vertailu voi vaikuttaa puutteelliselta siitä syystä, että PP hyötyy mittakaavaeduista, joista muut korvausrahaston tukiosuuksien suhteen maksuvelvolliset toimijat eivät voi hyötyä. Komission oli sitä paitsi kohtuullista katsoa, että muut toimijat saattoivat päästä vastaavaan kannattavuuteen kuin PP, joka on vakiintunut julkinen toimija, paremman tehokkuutensa, toimivuutensa ja joustavuutensa ansiosta ja sitä kautta sen ansiosta, että niillä oli paremmat valmiudet keskittyä tuottavimmille markkinasegmenteille (ks. riidanalaisen päätöksen alaviite 66).

119

Tämä arviointi on sitäkin uskottavampi, kun todetaan, että komission huomioon ottama kannattavuus, noin 5,5 prosenttia, vastasi komission aiempien Kreikkaa ja Belgiaa koskevien päätösten yhteydessä muiden jäsenvaltioiden vakiintuneiden postialan toimijoiden osalta suoritettujen tutkimusten tuloksia, jotka on otettu esille alaviitteessä 67, johon viitataan riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 168 perustelukappaleessa. Lisäksi vaikka oletettaisiin, ettei komissiolla ollut paljoa kokemusta postipalveluiden alalta, sillä oli edelleen käytettävissään kyseisten päätösten yhteydessä hankittuun kokemukseen perustuvat tiedot. Kreikan korvausrahastoa tarkastellessaan komissio totesi esimerkiksi, että vakiintuneen toimijan kilpailijoilta vaadittu enimmäistukiosuus oli suurempi kuin mainitun toimijan omat voitot kaupunkialueilla, jotka kuuluivat vieläpä varattuun alaan, minkä perusteella komissio päätti käynnistää muodollisen tutkintamenettelyn asiasta. Nyt käsiteltävässä asiassa komissio saattoi sitä vastoin todeta perustellusti, ettei enimmäistukiosuuden määräävä prosenttiosuus ollut 5,5 prosentin kannattavuutta suurempi.

120

Lisäksi on todettava, että kritiikki, jota kantajat esittävät PP:n kannattavuuden huomioon ottamisesta enimmäistukiosuuden määräävän prosenttiosuuden arvioinnissa, voidaan kumota kannattavuuksilla, jonka kantajat itse mainitsevat kannekirjelmissään. Ne tuovat nimittäin esille saavuttaneensa 5,6 prosentin kannattavuuden postipalveluiden tarjoamiseen liittyvässä toiminnassaan vuonna 2013, joka on ainoa merkityksellinen vuosi käsiteltävän asian kannalta ja jonka osalta kantajia on vaadittu maksamaan tukiosuus korvausrahastoon. Vaikka katsottaisiin, että kyseiset kannattavuudet koskevat kaikkea kantajien postitoimintaa eikä pelkästään vastaavien palveluiden suoritteita, kantajat myöntävät kuitenkin, että kyseiset kannattavuudet edustavat myös asianomaisen toiminta-alan eli vastaavien palveluiden alan tulosta yhtenäisen kustannusrakenteen vuoksi.

121

Tältä osin ei riidanalaisesta päätöksestä eikä etenkään sen johdanto-osan 168 perustelukappaleesta käy ilmi, toisin kuin kantajat väittävät, että komissio olisi arvioinut toimijoiden, joita vaadittiin maksamaan tukiosuuksia korvausrahastoon, saavuttavan 5,5 prosentin kannattavuuden vastaavien palveluiden suoritteissa korvausrahastoon maksettavan tukiosuuden vähentämisen jälkeen. Asiakirja-aineistosta käy päinvastoin ilmi, että komission analyysissä oli otettu huomioon tällaisten palveluiden kannattavuus ennen tukiosuusprosentin soveltamista, ei soveltamisen jälkeen.

122

Se seikka, että komission alaviitteessä 68 päättelynsä tueksi mainitsema Integer.pl-konsernin kannattavuus koskee konsernin koko toimintaa eikä pelkästään vastaavia palveluja, ei myöskään yksin riitä horjuttamaan komission riidanalaisessa päätöksessä tekemän arvioinnin uskottavuutta. On todettava, ettei komissio väitä, että kyseessä olisi vastaavien palveluiden alan kannattavuus, vaan koko kahdeksan yritystä käsittävän konsernin kannattavuus, ja kaksi konsernin yrityksistä on PP:n suoria kilpailijoita, jotka tarjoavat vastaavia palveluja. Vaikka Integer.pl-konsernin kokonaiskannattavuudella ei voidakaan sellaisenaan tukea komission päättelyä, joka koskee enimmäistukiosuuden määräävää prosenttiosuutta, se on aihetodiste, joka voi vahvistaa sen väitteen uskottavuutta, että PP:n kilpailijat pystyisivät todennäköisesti saavuttamaan noin 5,5 prosentin kannattavuuden vastaavien palveluiden alalla.

123

Toiseksi komissio ei ole tehnyt virhettä, kun se ei muuttanut päätelmäänsä Puolan yksityisten postialan toimijoiden valtakunnallisen työnantajajärjestön (Ogólnopolski Związek Pracodawców Niepublicznych Operatorów Pocztowych, jäljempänä OZPNOP) komission yksiköille 24.7.2015 osoittamassa kirjeessä annettujen tietojen perusteella; OZPNOP viittaa kirjeessään yhtäältä Inpostin kirjeeseen, joka esiteltiin Puolan viranomaisille postilain antamiseen johtaneen lainvalmistelun aikana ja jossa Inpost ilmoitti, että Puolan postipalveluiden kannattavuusraja oli tuolloin 1–2,5 prosenttia voitoista, ja toisaalta oman edustajansa Puolan viranomaisten edessä 5.12.2012 käyttämään puheenvuoroon, jossa kyseinen edustaja toi esille, että tuolloin kaupallisten toimijoiden kannattavuus tai kannattavuusraja oli 1–2,5 prosenttia.

124

On nimittäin osoittautunut, että OZPNOP:n komissiolle lähettämässä kirjeessä mainittu kannattavuus oli laskettu ottamalla huomioon kaikki postialan toimijat, vaikka ainoastaan ne toimijat, joita vaadittiin maksamaan tukiosuus korvausrahastoon, ovat alan suurimpia, ja niiden liikevaihto on yli 1 miljoona PLN. Komission oli siis perusteltua katsoa, että tällainen kannattavuus edusti arvioitavaa tilannetta heikommin kuin PP:n kannattavuus vastaavien palveluiden alalla tai muissa jäsenvaltioissa todetut kannattavuudet. On kuitenkin kiistatonta, että OZPNOP:n esille ottama kannattavuus koskee ainoastaan vuotta 2012, eikä se näin kata riidanalaisessa päätöksessä tarkasteltua ajanjaksoa.

125

Kantajat eivät ole joka tapauksessa esittäneet oikeudenkäynnin aikana todisteita, jotka voisivat osoittaa, että OZPNOP:n kirjeessä komissiolle esitetty keskimääräinen kannattavuus olisi sekä todellinen että merkityksellinen. Ne eivät ole etenkään missään vaiheessa esittäneet omaa kannattavuuttaan verrattuna erityisesti kannattavuuksiin, joita komissio käytti enimmäistukiosuuden määräävän prosenttiosuuden arvioinnissa.

126

Kolmanneksi on todettava väitteestä, jonka mukaan rinnakkaisella televiestintäalalla korvausrahastoon maksettavan enimmäistukiosuuden määrittävä prosenttiosuus on vain 1 prosentti, ettei tällainen seikka riitä yksin osoittamaan, että postialalla käyttöön otettu 2 prosentin osuus olisi suhteeton.

127

Asiakirja-aineistosta ei käy nimittäin ilmi, että nämä alat olisivat rinnastettavissa toimijoiden tai saatavien tulojen osalta. Tässä yhteydessä on todettava, toisin kuin kantajat väittävät vastauksissaan, että matalampi tuloraja ei anna aihetta vastaavasti pienemmän prosenttiosuuden soveltamiseen, vaan se edellyttää päinvastoin suuremman prosenttiosuuden soveltamista pienemmän maksajakunnan kompensoimiseksi.

128

Komissio saattoi siis katsoa, että 5,5 prosentin suuruinen kannattavuus yleispalvelun tai vastaavien palveluiden alalla Puolassa oli kohtuullista ottaa huomioon ja että näin ollen korvausrahastoon maksettavan enimmäistukiosuuden määräävä prosenttiosuus, enintään 2 prosenttia kyseisten palveluiden suoritteista saatavista tuloista, oli oikeasuhteinen.

129

Tätä arviointia ei voida asettaa kyseenalaiseksi kantajien väitteellä, jonka mukaan korvausrahastoon maksettavan enimmäistukiosuuden määräävää prosenttiosuutta ei ollut vahvistettu kansallisen kuulemisen alkuvaiheessa, vaan siitä päätettiin vasta menettelyn päätteeksi. Tällainen menettelyyn liittyvä väite, vaikka se oletettaisiin perustelluksi, ei nimittäin anna aihetta päätellä, että näin vahvistettu prosenttiosuus olisi tästä syystä suhteeton.

130

Kantajien väite, jolla pyritään riitauttamaan Puolan viranomaisten noudattama kansallinen menettely siksi, etteivät nämä väitetysti olleet keränneet riittävästi tietoa, on niin ikään merkityksetön tarkasteltaessa komission esittämän arvioinnin perusteltavuutta ja toimenpiteen yhteensopivuutta valtiontukisääntöjen kanssa.

131

PP:n hinnoittelukäytäntöön liittyvät seikat, jotka kantajat ottivat esille prosessinjohtotoimeen vastatessaan sekä myöhemmin istunnossa, eivät myöskään vaikuta enimmäismaksuosuuden määräävän prosenttiosuuden oikeasuhteisuuteen. Lisäksi ne koskevat vuosia 2016–2018 eli merkityksellistä ajanjaksoa myöhempiä vuosia.

132

Väitteestä, jonka mukaan kannattavuus olisi määritetty vain siksi, ettei valtion varoja jouduttaisi käyttämään korvausrahaston rahoittamiseen, on todettava – vaikka sen oletettaisiin olevan jopa perusteltu –, ettei se merkitse kuitenkaan sitä, että tällainen kannattavuus olisi välttämättä suhteeton siten, että sen ansiosta PP hyötyisi huolehdittavakseen annettujen palveluiden nettokustannukset ylittävästä rahoituksesta.

133

Tältä osin on nimittäin riittävää todeta, että postidirektiivissä säädetään nimenomaisesti mahdollisuudesta rahoittaa tällainen rahasto kyseisten palveluiden ”palveluntarjoajilta [ja] käyttäjiltä perittävillä maksuilla” täysin ilman valtion rahoitusosuutta. Riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 174 perustelukappaleesta käy sitä paitsi ilmi, että Puolan valtion viranomaisten oli joka tapauksessa maksettava korvausrahastoon 1,5 miljoonan euron luokkaa oleva tukiosuus vuonna 2013 eli enemmän kuin miljoona euroa, joka muiden postialan toimijoiden kuin PP:n oli maksettava kyseiseen rahastoon samana vuonna.

134

Näissä olosuhteissa väitettä, joka koskee kyseisessä toimenpiteessä vahvistetun enimmäistukiosuuden määrittävän prosenttiosuuden väitettyä suhteettomuutta, ei voida hyväksyä.

135

Alkuun on todettava komission katsoneen, että tulorajan vahvistaminen 1 miljoonaan PLN:yyn määritettäessä korvausrahaston tukiosuuksien suhteen maksuvelvollisia toimijoita, on suhteellisuusperiaatteen mukainen (riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 170 ja 171 perustelukappale). Komissio toisti siis tässä kohti Puolan viranomaisten päättelyn, otti huomioon postipalvelujen markkinoiden konkreettisen rakenteen ja totesi, että tuloraja oli asetettava korkeammaksi kuin 0,6 miljoonaa PLN, joka olisi valittu, jos postialalla olisi säilytetty sama suhde tällaisten palveluiden markkinoilla saatavien kokonaistulojen ja alan toimijoiden saamia tuloja koskevan tulorajan välillä kuin televiestintäpalveluiden alalla. Komissio toi nimittäin esille, että tällainen tuloraja antoi kaikille uusille toimijoille mahdollisuuden viivästyttää ajankohtaa, jona sen olisi maksettava tukiosuutensa rahastoon, mikä vahvistaa näin tukiosuuden oikeasuhteisuutta. Lisäksi komissio katsoi riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 173 perustelukappaleessa, että Puolan tasavallan kaavailema tuleva lainsäädäntömuutos, jonka mukaan maksusta vapautettaisiin kaikki ensimmäisen miljoonan PLN:n alle sijoittuvat toimijat, oli omiaan parantamaan korvausrahastomallia, sillä riidanalaisen päätöksen antamisen aikaan kyseisen rahaston vaikutus kilpailuun oli vähäinen, kun otetaan huomioon asianomaisten määrien pienuus ja rahaston hyvin lyhyt käytössäoloaika.

136

Tässä yhteydessä on todettava ensinnäkin väitteestä, jonka mukaan rinnakkaisella televiestintäalalla valittua samaa tulorajaa olisi pitänyt soveltaa postipalvelujen alalla, ettei kantajien ole johdonmukaista väittää, että 4 miljoonan PLN:n raja olisi ollut tässä tapauksessa perusteltu, kun ne väittävät samaan aikaan, että kultakin toimijalta vaadittu tukiosuus oli suhteeton siksi, ettei 1 miljoonan PLN:n tulorajaan yltäisi kuin muutama toimija. Jos näin olisi, tämä koskisi samasta syystä ja sitäkin suuremmalla syyllä myös korkeammaksi asetettua rajaa. Kantajat eivät sitä vastoin esittäneet mitään todistetta, joka olisi osoittanut, että rajan nostaminen olisi vähentänyt merkittävästi niiden toimijoiden määrää, joilta vaaditaan tukiosuuksia rahastoon, kun taas komissio katsoi, ettei korkeampi raja olisi vähentänyt niiden toimijoiden määrää, joilta vaaditaan kyseisen tukiosuuden maksamista.

137

Lisäksi on lisättävä, että vastaavien palveluiden alalla vuonna 2013 toimineista 71 toimijasta, joiden tulot vastasivat noin 5 prosenttia alan tuloista, vain kymmenellä oli velvollisuus maksaa tukiosuus rahastoon, kun huomioon otetaan Puolan postilaissa asetetut edellytykset (ks. edellä 10 kohta). Asiakirja-aineistosta käy niin ikään ilmi, että PP:n rahoitusosuus rahastossa oli 95 prosenttia vuonna 2013.

138

Toiseksi väite, jonka mukaan tulorajassa olisi pitänyt ottaa huomioon kaikki postialan tulot, on hylättävä, koska se perustuu virheelliseen olettamaan siitä, että kuriiripalvelut vastaisivat yleispalvelua (ks. edellä 91–98 kohta).

139

On nimittäin riidatonta, että postialan korvausrahastojärjestelmä on tässä tapauksessa uusi, joten siitä tehtävät analyysit eivät voi perustua vielä kokemukseen. Komission oli siis perusteltua arvioida myös televiestintäalan tietojen pohjalta postialan erityispiirteet huomioon ottaen, ettei 1 miljoonan PLN:n raja ollut suhteeton, sillä yhtäältä kilpailu vastaavien postipalveluiden markkinoilla säilyi ja toisaalta sillä taattiin riittävä määrä rahaston tukiosuuden suhteen maksuvelvollisia toimijoita.

140

Edellä esitetyn perusteella komissio pystyi arvioimaan riidanalaisessa päätöksessä virhettä tekemättä, että tukiosuuden suhteen maksuvelvolliset toimijat määräävä tuloraja oli suhteellisuusperiaatteen mukainen.

141

Tutkittava väite on siis hylättävä, ja näin kanneperusteen toinen osa on hylättävä kokonaisuudessaan.

142

Kantajat väittävät lähinnä, että komissio on tehnyt arviointivirheen todetessaan, että korvausrahastojärjestelmä oli avoin (ks. riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 176 perustelukappale). Kantajien mukaan komissio ei voinut päätellä, että kansallinen korvausjärjestelmä oli avoimuusperiaatteen mukainen, sillä toisin kuin Puolan viranomaiset väittivät, tosiasiallista julkista kuulemista ei ollut järjestetty postialan toimijoiden vastustelusta huolimatta. Julkinen kuuleminen oli nimittäin järjestetty vain Puolan postilain alkuperäisistä tavoitteista, ei kyseisen säädösesityksen lopullisesta versiosta eikä etenkään maksettavaa tukiosuutta koskevasta osasta; tukiosuutta nostettiin 1 prosentista 2 prosenttiin suljetuin ovin pidetyssä Puolan hallituksen kokouksessa.

143

Komissio vastaa, että asianomaisilla osapuolilla on ollut mahdollisuus ilmaista kantansa osuuden nostamisesta kahteen prosenttiin Puolan postilain hyväksymiseen liittyneiden parlamentaaristen menettelyiden aikana ja että kantajat ovat sitä paitsi myöntäneet itsekin, että asianomaiset postialan toimijat olivat vastustaneet kyseisen tukiosuuden vahvistamista kiivaasti Puolan parlamentin alahuoneessa käytyjen lainsäädäntömenettelyiden aikana.

144

Puolan tasavalta väittää niin ikään, että kyseinen väite on perusteeton.

145

Tässä yhteydessä on riittävää palauttaa mieliin seikat, jotka esitettiin edellä 44–55 kohdassa vastauksena toiseen kanneperusteeseen, joka on suurelta osin päällekkäinen nyt tarkasteltavan kanneperusteen kanssa. Tästä seuraa, että yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 14 kohdassa tarkoitettu julkinen kuuleminen postialan toimijoiden huomautusten huomioon ottamiseksi oli tosiasiassa järjestetty ja että avoimuutta koskevat vaatimukset täyttyivät, niin että käsiteltävän kanneperusteen keskeinen lähtökohta ei perustu tosiseikkoihin.

146

Kolmas osa on näin ollen hylättävä.

147

Kantajat väittävät olennaisin osin, että komissio on tehnyt arviointivirheen yhtäältä jättämällä asianmukaisen tutkinnan suorittamatta sen selvittämiseksi, onko yleispalveluvelvoitteesta aiheutunut PP:lle nettokustannuksia sekä kohtuuton taloudellinen rasite, ja toisaalta katsomalla, että PP:lle aiheutuneet tappiot olivat tällainen kohtuuton taloudellinen rasite (riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 152 perustelukappale).

148

Kantajat väittävät siis komission katsoneen virheellisesti, että Puolan viranomaiset olivat saattaneet postidirektiivin asianmukaisesti kansallisen lainsäädännön osaksi, vaikka Puolan viranomaiset eivät olleet noudattaneet unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön perustuvia kriteerejä sen määrittämiseksi, milloin taloudellista rasitetta on pidettävä kohtuuttomana toimijalle, joka on nimetty huolehtimaan yleispalvelusta postidirektiivin 7 artiklan 3 kohdan mukaisesti, niin että korvauksen maksaminen sille on aiheellista.

149

Kantajat katsovat tässä yhteydessä, ettei pelkkä alijäämä riitä perustelemaan nettokustannusten rahoitusta, vaan alijäämän on oltava liian suuri eli sen on ylitettävä kyseisen yrityksen valmiudet – muun muassa laitteet ja välineet, taloudellinen tilanne ja rahoitustilanne sekä markkinaosuus – niin ettei yritys pysty vastaamaan alijäämästä omilla varoillaan.

150

Kantajat väittävät edelleen, että jos kohtuuttoman rasitteen olemassaoloa arvioidaan vain yleispalvelun tarjoajalle aiheutuneiden tappioiden perusteella tappioiden korvaamiseksi korvausrahastosta, johtaa tämä kyseisen palvelun huonoon hallinnointiin, sillä toimija voisi saada sitä enemmän rahoitusta yleispalvelun nettokustannuksiin, mitä suuremmat tappiot sille aiheutuisi.

151

Komissio vastaa olennaisin osin, ettei se ollut arvioinut PP:lle myönnetyn yleispalvelusta maksettavan korvauksen sisämarkkinoille soveltuvuutta koskevan valvontansa yhteydessä sitä, ovatko Puolan viranomaiset saattaneet postidirektiivin tältä osin asianmukaisesti lainsäädäntönsä osaksi, eikä myöskään sitä, oliko olemassa kohtuuton taloudellinen rasite, jolla korvausrahaston perustaminen voitiin perustella. Komission valvonta käsittää nimittäin sen tutkimisen, soveltuvako korvauksen maksamista koskevat edellytykset sisämarkkinoille, eli ettei tukiosuuden maksuvelvollisuus haittaa kilpailua postipalveluiden markkinoilla. Yleispalvelun nettokustannusten rahoitusjärjestelmän perustaminen riippumatta siitä, aiheutuuko nimetylle toimijalle kohtuuton taloudellinen rasite, ei ole tästä syystä välttämättä sisämarkkinoille soveltumatonta, kun huomioon otetaan valtiontukiin sovellettavat EUT-sopimuksen määräykset. Kysymykset eivät liity toisiinsa, joten väite on tehoton.

152

Tässä yhteydessä on muistutettava ihan ensimmäiseksi, että postidirektiivin 7 artiklan 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jos jäsenvaltio toteaa, että yleispalveluvelvoitteet, joista on säädetty tässä direktiivissä, johtavat nettokustannuksiin, laskettuna siten, että otetaan liite I huomioon, ja aiheuttavat yleispalvelun tarjoajalle tai tarjoajille kohtuuttoman taloudellisen rasitteen, se voi ottaa käyttöön:

– –

153

Ensinnäkin kyseisen direktiivin 7 artiklan 3 kohdan sanamuodosta ilmenee, että asianomaisen jäsenvaltion on määritettävä, aiheutuuko kyseessä olevasta yleispalveluvelvoitteesta kohtuuton rasite nimetylle palveluntarjoajalle, sanotun vaikuttamatta siihen, oliko komission tutkittava ja missä laajuudessa sen oli tutkittava nyt käsiteltävässä asiassa kyseisen toimenpiteen yhteensopivuus unionin muiden oikeussääntöjen, muun muassa postidirektiivin säännösten, kanssa (ks. edellä 63–66 kohdassa mainittu oikeuskäytäntö). Näin on käsiteltävässä asiassa siltä osin kuin UKE:n tehtävänä on suorittaa kyseinen arviointi postidirektiivin täytäntöön panneen Puolan postilain mukaisesti (riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 16 perustelukappale).

154

Toiseksi väitteestä, jonka mukaan se, että UKE oli pitänyt yleispalvelusuoritteista PP:lle aiheutuvia kirjanpidollisia tappioita kohtuuttomana taloudellisena rasitteena, on vastoin postidirektiivin 7 artiklan 3 kohtaa, on riittävää todeta, että väitteessä on sekoitettu toisiinsa nettokustannusten käsite ja kirjanpidollisten tappioiden käsite ja että yleispalveluvelvoitteesta johtuvat nettokustannukset voivat antaa oikeuden korvaukseen ainoastaan, jos niistä aiheutuu kohtuuton taloudellinen rasite kyseisten velvoitteiden suorittajalle.

155

Unionin tuomioistuin niin ikään vain täsmentää 6.10.2010 antamassaan tuomiossa komissio v. Belgia (C‑222/08, EU:C:2010:583) ja 6.10.2010 antamassaan tuomiossa Base ym. (C‑389/08, EU:C:2010:584), jotka kantajat mainitsevat väitteensä tueksi, etteivät kaikki nettokustannukset aiheuta automaattisesti korvaukseen oikeuden antavaa kohtuutonta taloudellista rasitetta.

156

On kuitenkin todettava, ettei kyseinen toimenpide anna automaattisesti oikeutta saada korvauksia PP:lle yleispalveluvelvoitteesta aiheutuvista nettokustannuksista. Riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 16, 84–87 ja 144 perustelukappaleesta käy nimittäin ilmi, että PP:lle myönnetty oikeus korvauksiin on käytettävissä vain silloin, jos yleispalvelusuoritteet johtavat kirjanpidollisiin tappioihin. Lisäksi kyseinen oikeus korvaukseen määritetään sen määrän mukaan, kumpi on pienempi: yleispalvelusuoritteista aiheutuvat kirjanpidolliset tappiot vai yleispalveluvelvoitteesta johtuvat nettokustannukset. Kuten komissio tuo esille riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 144 perustelukappaleessa, kyseinen toimenpide on näin ollen rajoittavampi kuin yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevat puitteet, joiden perusteella yleispalveluvelvoitteesta johtuvien nettokustannusten korvaaminen kokonaan voisi olla sallittua. Yleispalveluvelvoitteesta johtuvien nettokustannusten korvaamista koskevan oikeuden antaminen ja rajaaminen yleispalvelusuoritteista aiheutuviin tappioihin ei voi siis joka tapauksessa olla vastoin postidirektiivin 7 artiklan 3 kohtaa.

157

Kolmanneksi väitteestä, jonka mukaan valittu menetelmä ei kannustaisi PP:tä tehokkuuteen, on todettava yhtäältä, että yleispalveluvelvoitteesta johtuvien nettokustannusten laskennassa otetaan huomioon tehokkuuteen perustuvat oikaisut, niin ettei huomioon oteta PP:n toiminnan osittaista tehottomuutta, joka on tuotu esille riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 34 perustelukappaleessa. Toisaalta PP:n on esitettävä joka vuosi suunnitelma korjaavista toimista, joilla pyritään poistamaan yleispalvelusuoritteista aiheutuvat tappiot tai ainakin vähentämään niitä (riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 15 perustelukappale). Kantajien väitteet, joiden mukaan korvausrahaston rahoitussäännöt johtaisivat lopulta siihen, että sillä katettaisiin yleispalvelun mahdollinen huono hallinto, on siis hylättävä.

158

Kantajat väittävät neljänneksi olennaisin osin, että PP pystyi vastaamaan yleispalveluvelvoitteestaan ”taloudellisen potentiaalinsa” avulla, sillä alan vapauttamisen ansiosta se pystyi vähentämän tuntuvasti kustannuksiaan lakkauttamalla muun muassa useita satoja postitoimistoja.

159

Kantajat eivät kuitenkaan osoita tällaisilla huomautuksillaan mitenkään sitä, että tällainen yleispalvelukustannusten vähentäminen olisi tehnyt nettokustannuksista aiheutuvasta rasitteesta kohtuullisen, joten yleispalvelusuoritteista aiheutuvien kirjanpidollisten tappioiden rahoitus ei soveltuisi näin yhteen kaupan kehityksen kanssa. Tällaiset huomautukset vain korostavat sitä, että PP on pyrkinyt tehostamaan toimintaansa vähentämällä yleispalvelukustannuksia, mikä täyttää näin yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden vaatimukset.

160

Komission oli nimittäin arvioitava käsiteltävässä asiassa erityisesti sitä, oliko tällainen korvaus suurempi kuin oli tarpeen yleispalveluvelvoitteen täytäntöönpanosta aiheutuvien nettokustannusten kattamiseksi, kun huomioon otetaan mahdollisten tai tulevien kustannusten sijaan yleispalveluvelvoitteen täytäntöönpanosta tosiasiallisesti aiheutuneet todelliset kustannukset (ks. vastaavasti tuomio 24.9.2015, Viasat Broadcasting UK v. komissio, T‑125/12, EU:T:2015:687, 87 ja 88 kohta). Kantajat eivät kuitenkaan osoita, että kyseisellä toimenpiteellä myönnetty korvaus vaikuttaa kielteisesti merkityksellisille markkinoille, vaikkei se kata välttämättä kaikkia yleispalveluvelvoitteesta aiheutuvia nettokustannuksia.

161

Näissä olosuhteissa neljäs osa on hylättävä, ja siten kolmas kanneperuste on hylättävä kokonaisuudessaan.

162

Kantajat väittävät lähinnä, että hyväksyessään yleispalvelusta aiheutuvien kustannusten rahoittamisen PP:lle myönnetyillä yksin- ja erityisoikeuksilla, sellaisina kuin ne on lueteltu riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 51–56 perustelukappaleessa, komissio teki oikeudellisen virheen jättäessään noudattamatta postidirektiivin 7 artiklan 1 kohtaa ja 8 artiklaa. Kantajien mukaan kyseisten oikeuksien antaminen ei ollut joka tapauksessa perusteltua.

163

Komissio tuo ensinäkin esille, ettei se ollut tutkinut tuen sisämarkkinoille soveltuvuuden valvontaa koskevan velvoitteensa yhteydessä, oliko Puolan postilaki postidirektiivin säännösten mukainen. Joka tapauksessa se ei ollut missään nimessä hyväksynyt riidanalaisessa päätöksessä tällaisten oikeuksien myöntämistä PP:lle, vaan se tutki ainoastaan, oliko Puolan viranomaisten nettokustannusten laskennassa käyttämä menetelmä yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden mukainen.

164

Puolan tasavalta vaatii, että kanneperuste hylätään. Se tuo tältä osin esille, että yksin- ja erityisoikeuksia koskevan komission tutkinnan tarkoituksena ei ollut myöntää PP:lle tiettyjä etuja, vaan laskea yleispalvelusuoritteista aiheutuvat nettokustannukset. Sitä paitsi tällaisten oikeuksien arvo oli vähennetty yleispalveluvelvoitteen nettokustannuksista, niin että kanneperuste oli tehoton.

165

Postidirektiivin 7 artiklan 1 kohdassa säädetään tältä osin seuraavaa:

”Jäsenvaltiot eivät saa myöntää tai pitää voimassa postipalvelujen käyttöönottoa ja tarjontaa koskevia yksin- tai erityisoikeuksia. Jäsenvaltiot voivat rahoittaa yleispalvelun tarjonnan yhdellä tai useammalla 2, 3 ja 4 kohdassa tarkoitetuista tavoista tai muulla perustamissopimuksen mukaisella tavalla.”

166

Postidirektiivin 8 artiklassa täsmennetään lisäksi, ettei 7 artiklan säännöksillä ”rajoiteta jäsenvaltioiden oikeutta järjestää postilaatikkojen asettaminen yleisille alueille, postimerkkien liikkeeseen laskeminen ja oikeudellisissa tai hallinnollisissa menettelyissä käytettäviä kirjattuja lähetyksiä koskeva palvelut kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti”.

167

On todettava, etteivät kantajat esitä mitään perustelua, jolla voitaisiin osoittaa, etteivät PP:lle myönnetyt oikeudet, sellaisina kuin ne on täsmennetty riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 51–56 perustelukappaleessa, kuulu postidirektiivin 8 artiklassa nimenomaisesti säädetyn poikkeuksen soveltamisalaan, eikä niillä näin ollen voida osoittaa saman direktiivin väitetystä rikkomisesta muodostuvaa virhettä, sanotun vaikuttamatta siihen, oliko komission tutkittava käsiteltävässä asiassa ja, jos oli, missä laajuudessa sen oli tutkittava kyseisen toimenpiteen yhteensopivuus unionin muiden oikeussääntöjen, muun muassa postidirektiivin säännösten, kanssa (ks. edellä 63–66 kohdassa mainittu oikeuskäytäntö).

168

Edellä esitetyn perusteella tämä kanneperuste on hylättävä.

169

Kantajat väittävät, että PP:lle myönnetty korvaus yleispalvelusta vahvistaa PP:n määräävää markkina-asemaa ja johtaa komission ensisijaisista täytäntöönpanotavoitteista sovellettaessa [SEUT 102] artiklaa yritysten määräävän aseman väärinkäyttöön perustuvaan markkinoiden sulkemiseen annetuissa ohjeissa (EUVL 2009, C 45, s. 7) tarkoitettuun kilpailunvastaiseen markkinoilta sulkemiseen. Näissä olosuhteissa riidanalainen päätös on vastoin SEUT 102 artiklaa ja SEUT 106 artiklan 1 kohtaa yhdessä luettuina.

170

Komissio vaatii kanneperusteen hylkäämistä.

171

Tässä yhteydessä on riittävää todeta, ettei kanneperustetta, sellaisena kuin se esitetään kannekirjelmissä, voida ottaa joka tapauksessa tutkittavaksi, vaikka sitä pidettäisiin tehokkaana, sillä se ei ole riittävän täsmällinen sen perusteltavuuden arvioimiseksi.

172

Vastauksissa tämän kanneperusteen tueksi esitetyt perustelut eivät horjuta tätä päätelmää.

173

Ensin on siis todettava, että väitteet, jotka koskevat Inpostin oletettuja tappioita vuonna 2015 tai sitä, että Inpost oli päättänyt vuonna 2016 lopettaa postipalvelutoimintansa, ovat käsiteltävässä asiassa vailla merkitystä, sillä kuten edellä 26 kohdassa todetaan, korvausrahasto ei ole ollut käytössä vuonna 2015, ja kuten edellä 25 kohdassa täsmennetään, riidanalainen päätös ei koske kyseistä vuotta myöhempiä vuosia.

174

Toiseksi vaikka oletettaisiin, ettei komissio voinut päätellä vastaavien palveluiden kannattavuuden olevan 5,5 prosenttia, koska se piti samaan aikaan pääomakustannusten painotettua keskiarvoa paljon suurempana, sillä se oli vahvistettu 10,82 prosenttiin, ja vaikka oletettaisiin, että kantajat ovat todella halunneet esittää tällaisen väitteen, kantajat eivät näytä toteen, miten tällainen seikka voisi auttaa osoittamaan tarkkojen täydentävien tietojen puuttuessa PP:n määräävän markkina-aseman väärinkäytön, jonka kantajat pyrkivät tässä riitauttamaan.

175

Edellä esitetyn perusteella viides kanneperuste on siis hylättävä.

176

Kantajat väittävät, että kun niiltä edellytetään pakollista suhteetonta tukiosuutta, rajoitetaan riidanalaisella päätöksellä perusteettomasti niiden elinkeinovapautta ja omistusoikeutta, sellaisina kuin nämä on suojattu perusoikeuskirjan 16 artiklalla ja 17 artiklan 1 kohdalla, luettuina yhdessä se 52 artiklan kanssa.

177

Komissio ja Puolan tasavalta kiistävät kantajien väitteiden perusteltavuuden.

178

On tuotava esille, etteivät kantajat täsmennä oikeudellisesti riittävällä tavalla tosiseikkoja, joilla tällaista kanneperustetta voitaisiin tukea ja jotka voisivat osoittaa, miten kyseinen korvaus rajoittaa niiden omistusoikeutta tai elinkeinovapautta suhteettomasti eli tavalla, joka ylittää sen, mikä on asianmukaista ja tarpeen kyseessä olevan yleispalvelun asianmukaisen toteuttamisen varmistamiseksi.

179

Lisäksi näiden perusoikeuksien mahdollinen rajoittaminen ei ole yhtäältä seurausta riidanalaisesta päätöksestä, jossa komissio ei ole kyseenalaistanut sille ilmoitettua tukitoimenpidettä, vaan se on seurausta Puolan postilaista itsestään tai viime kädessä yksittäisestä päätöksestä, jossa kyseistä lakia sovelletaan, mitä kantajat eivät ole riitauttaneet tästä näkökulmasta toimivaltaisissa kansallisissa tuomioistuimissa, kuten asiakirja-aineistosta käy ilmi. Toisaalta on otettava niin ikään huomioon, että koska ei ole osoitettu, että kyseinen korvausjärjestelmä estäisi postipalveluiden tarjoajia pitämästä Puolassa kaupan yleispalvelua vastaavia palveluita, se ei rajoita myöskään kantajien elinkeinovapautta eikä omistusoikeutta. Tällainen tukiosuuksien maksamiseen perustuva toimenpide ei nimittäin estä kantajia millään tavalla käyttämästä oikeuttaan harjoittaa taloudellista toimintaa kyseisillä markkinoilla tai hyödyntämästä omistusoikeuttaan, etenkään teollis- ja tekijänoikeuksiaan, kyseisten palveluiden tuotannossa ja kaupan pitämisessä.

180

Näin ollen kuudes kanneperuste on hylättävä.

181

Kantajat väittävät, ettei riidanalaista päätöstä ole perusteltu riittävästi, ja ne vetoavat tässä seuraaviin yhdeksään perusteeseen: ensinnäkään komissio ei ole kerännyt mitään tietoja muiden toimijoiden kuin PP:n myynnistä saamista voitoista; toiseksi komissio on todennut virheellisesti, ettei sillä ollut käytettävissään tietoja muiden toimijoiden kuin PP:n toiminnan kannattavuudesta, minkä vuoksi komissio käytti ainoastaan PP:tä koskevia tietoja; kolmanneksi komissio oli tehnyt virheen hyväksyessään PP:n osalta pääoman kannattavuudeksi 10,82 prosenttia ja myöntäessään samalla, että kilpailijoilla riittävä toiminnan kannattavuus on 5,5 prosenttia; neljänneksi komissio ei selittänyt riidanalaisen päätöksen perusteluissa syitä, joiden vuoksi enimmäistukiosuuden asettaminen 2 prosenttiin tuloista oli asianmukaista; viidenneksi komissio ei täsmentänyt riidanalaisen päätöksen perusteluissa myöskään syitä, joiden vuoksi se ei ollut pitänyt tukiosuuksien maksuvelvollisuutta syrjivänä; kuudenneksi komissio päätteli virheellisesti, että postilakiesityksestä järjestettiin julkinen kuuleminen vuonna 2012; seitsemänneksi komissio oli katsonut niin ikään virheellisesti, että Puolan viranomaiset olivat asettaneet korvausrahastoon maksettavan tukiosuuden 2 prosenttiin ja tulorajan 1 miljoonaan PLN:yyn; kahdeksanneksi komissio on todennut virheellisesti, etteivät postialan toimijat ole esittäneet huomautuksiaan, ja vielä yhdeksänneksi komissio ei ottanut raskauttavana olosuhteena huomioon sitä, ettei tarjouskilpailua järjestetty kilpailuun kohdistuvien vaikutusten arvioimiseksi.

182

Komissio ja Puolan tasavalta vaativat kyseisen kanneperusteen hylkäämistä kokonaisuudessaan.

183

Aluksi on muistutettava, että komission valtiontukipäätöksen perusteluista, joita edellytetään SEUT 296 artiklan toisessa kohdassa, on selkeästi ja yksiselitteisesti ilmettävä kyseisen toimielimen päättely siten, että niille, joita toimenpide koskee, selviävät sen syyt ja että toimivaltainen tuomioistuin voi tutkia toimenpiteen laillisuuden. Perusteluvelvollisuuden täyttymistä on arvioitava asiaan liittyvien olosuhteiden perusteella, joita ovat muun muassa toimenpiteen sisältö, esitettyjen perustelujen luonne ja se tarve, joka niillä, joille toimenpide on osoitettu tai joita se koskee suoraan ja erikseen, voi olla saada selvennystä tilanteeseen. Perusteluissa ei tarvitse esittää kaikkia asiaan liittyviä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, sillä tutkittaessa sitä, täyttävätkö toimen perustelut SEUT 296 artiklan toisen kohdan vaatimukset, on otettava huomioon sen sanamuodon lisäksi asiayhteys ja kaikki asiaa koskevat oikeussäännöt (ks. tuomio 2.12.2009, komissio v. Irlanti ym., C‑89/08 P, EU:C:2009:742, 77 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Vastustamatta jättämistä koskevan komission päätöksen, joka on annettu alustavan tutkintamenettelyn päätteeksi, on lisäksi sisällettävä olennaiset syyt, jotta asianomaiset kolmannet osapuolet ymmärtävät, millä perusteella komissio katsoo, ettei kyseisen tuen sisämarkkinoille soveltuvuuden arviointiin liity vakavia vaikeuksia (ks. vastaavasti tuomio 22.12.2008, Régie Networks, C‑333/07, EU:C:2008:764, 64 ja 65 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

184

Kun edellä lyhyesti esitetyistä yhdeksästä perustelusta seitsemän luetaan yhdessä, käy selkeästi ilmi, että kantajat sekoittavat olennaisilta osin riidanalaisen päätöksen pohjana käytettyjen tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen perusteltavuuden kyseisen säädöksen perustelujen puuttumiseen tai puutteellisuuteen, joten tällaisia väitteitä on pidettävä tehottomina (ks. vastaavasti tuomio 2.4.1998, komissio v. Sytraval ja Brink’s France, C‑367/95 P, EU:C:1998:154, 65–67 kohta). ”Huonot perustelut”, vaikka ne osoitettaisiin huonoiksi, eivät nimittäin johda automaattisesti perustelujen ”puuttumiseen” tai ”puutteellisuuteen” (ks. vastaavasti tuomio 18.6.2015, Ipatau v. neuvosto, C‑535/14 P, EU:C:2015:407, 37 kohta).

185

Tämä pätee kolmeen ensimmäiseen sekä neljään viimeiseen väitteeseen, sellaisina kuin ne esitetään edellä 180 kohdassa; niillä pyritään lähinnä kyseenalaistamaan riidanalaisen päätöksen perusteltavuus todisteiden riittämättömyyden (ensimmäinen väite), tosiseikkoihin liittyvän asiavirheen (toinen, kuudes ja kahdeksas väite) sekä arviointivirheen ja oikeudellisen virheen (kolmas, seitsemäs ja yhdeksäs väite) vuoksi.

186

Neljännen väitteen mukaan komissio ei ole kantajien mielestä selittänyt riidanalaisen päätöksen perusteluissa syitä, joiden vuoksi enimmäistukiosuuden asettaminen 2 prosenttiin tuloista oli asianmukaista, ja tämän osalta on muistutettava, että komissio katsoo riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 168 perustelukappaleessa, että enimmäistukiosuuden määräävää prosenttiosuutta, joka oli asetettu 2 prosenttiin liikevaihdosta, voidaan pitää oikeasuhteisena, sillä sen enimmäismäärä oli asetettu tasolle, joka on vain murto-osa PP:n kannattavuudesta (myynnin tuotto, ROS) vastaavien palveluiden alalla. Komissio täsmentää odottaneensa, että myös PP:n kilpailijat pääsisivät tällaiseen kannattavuuteen ja että näin saatettiin kohtuudella päätellä, ettei tämän suuruinen tukiosuus ajaisi tai pitäisi tehokkaita kilpailijoita pois markkinoilta.

187

Tästä käy ilmi, että komissio on käsitellyt syitä, joiden vuoksi se katsoi, että enimmäistukiosuuden määrittävä prosenttiosuus oli tässä tapauksessa asianmukainen. Koska komissio on ilmoittanut, että kyseinen prosenttiosuus vastaa vain murto-osaa PP:n kannattavuudesta (ROS) vastaavien palveluiden alalla; että palveluntarjoajat, joiden on maksettava tukiosuuksia korvausrahastoon, voivat päästä samaan kannattavuuteen eikä prosenttiosuus siten ajaisi tai pitäisi tehokkaita kilpailijoita pois markkinoilta, komissio on esittänyt asianmukaisesti syyt, joiden perusteella se piti kyseistä prosenttiosuutta asianmukaisena. Lisäksi kantajat ovat saaneet tästä riidanalaisen päätöksen kohdasta selville toteutetun toimenpiteen perustelut, niin että ne voivat puolustaa yhtäältä oikeuksiaan ja unionin tuomioistuimet voivat valvoa toisaalta päätöksen laillisuutta. Kantajat ovat nimittäin pystyneet riitauttamaan näiden arviointien perusteltavuuden moittimalla komissiota muun muassa siitä, että se on käyttänyt PP:n kannattavuutta ainoana vertailukohtana arvioidessaan 2 prosentin osuuden asianmukaisuutta, vaikka OZPNOP oli ilmoittanut sille, että PP:n kilpailijoiden kannattavuus oli 1–2,5 prosenttia. Lisäksi, kuten edellä 113 kohdassa ja sitä seuraavissa kohdissa todetaan, unionin yleinen tuomioistuin on voinut ottaa kantaa kyseiseen väitteeseen. Kantajat väittävät näin ollen virheellisesti, että perustelut puuttuivat.

188

Viidennestä väitteestä, jonka mukaan komissio ei ollut täsmentänyt riidanalaisen päätöksen perusteluissa myöskään syitä, joiden vuoksi se ei ollut pitänyt tukiosuuden maksuvelvollisuutta syrjivänä, on huomautettava vielä, että riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 10, 11 ja 166 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

189

Koska komissio on todennut, että Puolan postilain mukaisesti vastaavat palvelut eivät käsitä kuriiripalveluja, ja koska se on tuonut esille, että niiden yritysten määrittämiseksi, joilta on vaadittava tukiosuutta korvausrahastoon, oli tutkittava, voitiinko kyseisten yritysten tarjoamia palveluja pitää käyttäjän kannalta yleispalvelun piiriin kuuluvina palveluina, komissio on katsonut implisiittisesti – mutta väistämättä –, etteivät kuriiripalvelut ole käyttäjien näkökulmasta yleispalvelun piiriin kuuluvia palveluita. Komissio katsoi, että koska enimmäistukiosuuden määräävää prosenttiosuutta sovelletaan yhtenäisellä tavalla kaikkiin markkinatoimijoihin, jokaiselta palveluntarjoajalta vaadittu tukiosuus ei ollut syrjivä. Lisäksi kantajat saivat näistä riidanalaisen päätöksen kohdista selville yhtäältä toteutetun toimenpiteen perustelut, niin että ne saattoivat puolustaa oikeuksiaan ja unionin tuomioistuin pystyy toisaalta valvomaan riidanalaisen päätöksen laillisuutta tältä osin. Kantajat ovat nimittäin pystyneet riitauttamaan kyseisten arviointien perusteltavuuden väittämällä erityisesti kannekirjelmien 58 ja 59 kohdassa, ettei ollut vaikeaa määrittää kuriiripalveluja, jotka olivat käyttäjien näkökulmasta samankaltaisia kuin yleispalvelu ja että käytön, hintojen ja tarjoamista koskevien edellytysten puolesta kuriiripalveluilla voidaan korvata yleispalvelu. Lisäksi, kuten edellä 91 kohdassa ja sitä seuraavissa kohdissa todetaan, unionin yleinen tuomioistuin on voinut ottaa kantaa kyseiseen väitteeseen. Kantajat väittävät siis virheellisesti, että perustelut ovat tältä osin puutteelliset.

190

Kaiken edellä esitetyn perusteella seitsemäs kanneperuste on hylättävä, ja näin kanne on hylättävä kokonaisuudessaan.

191

Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

192

Koska kantajat ovat hävinneet asiat, ne on velvoitettava korvaamaan komission oikeudenkäyntikulut, koska komissio on sitä vaatinut.

193

Puolan tasavalta vastaa työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaisesti omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu kolmas jaosto)

on ratkaissut asiat seuraavasti:

I Asian tausta ja asiassa sovellettavat keskeiset oikeussäännöt

II Oikeudenkäyntimenettely ja asianosaisten ja väliintulijan vaatimukset

III Oikeudellinen arviointi

A Oikeusriidan kohde ja kantajien oikeussuojan tarve

B Asiakysymys

1. Ensimmäinen kanneperuste, joka koskee SEUT 106 artiklan 2 kohdan rikkomista siten, ettei postidirektiivin 7 artiklan 2 kohtaa eikä yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 19 kohtaa ole noudatettu

2. Toinen kanneperuste, joka koskee SEUT 106 artiklan 2 kohdan rikkomista siten, että yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 14 ja 60 kohdassa asetettujen edellytysten katsottiin virheellisesti täyttyvän

a) Ensimmäinen väite

b) Toinen väite

3. Kolmas kanneperuste, joka koskee yhtäältä SEUT 106 artiklan 2 kohdan rikkomista siten, ettei komissio ole ottanut yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevien puitteiden 52 kohtaa huomioon, ja toisaalta postidirektiivin 7 artiklan 1 kohdan sekä 3–5 kohdan rikkomista

a) Kolmannen kanneperusteen laajuus ja tehokkuus postidirektiivin 7 artiklan rikkomista koskevaan väitteeseen nähden

b) Ensimmäinen osa, joka koskee enimmäistukiosuuden määräävän prosenttiosuuden väitettyä syrjivyyttä

1) Yleispalvelun tarjoajan ja vastaavien palvelujen tarjoajien vertailu

2) Kuriiripalveluiden vertailu

c) Toinen osa, joka koskee enimmäistukiosuuden määräävän prosenttiosuuden ja tukiosuuden soveltamiselle asetetun tulorajan väitettyä suhteettomuutta

1) Enimmäistukiosuuden määräävän prosenttiosuuden oikeasuhteisuus

2) Tukiosuuden suhteen maksuvelvolliset toimijat määräävä tuloraja

d) Kolmas osa, joka koskee avoimuusperiaatteen loukkaamista

e) Neljäs osa, joka koskee postidirektiivin 7 artiklan 3 kohdassa mainittuun kohtuuttomaan taloudelliseen rasitteeseen liittyvän edellytyksen huomioimatta jättämistä

4. Neljäs kanneperuste, joka koskee postidirektiivin 7 artiklan 1 kohdan ja 8 artiklan rikkomista

5. Viides kanneperuste, joka koskee SEUT 102 artiklan ja 106 artiklan 1 kohdan rikkomista

6. Kuudes kanneperuste, joka koskee perusoikeuskirjan 16 artiklan ja 17 artiklan 1 kohdan rikkomista, kun niitä luetaan yhdessä sen 52 artiklan kanssa

7. Seitsemäs kanneperuste, joka koskee perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä

Oikeudenkäyntikulut