21.3.2016   

FI

Euroopan unionin virallinen lehti

C 106/19

1)

Onko talletusvakuusdirektiiviä (1) tulkittava siten, että varoja, jotka veloitetaan tileiltä asianomaisten henkilöiden suostumuksella tai jotka kyseiset henkilöt itse siirtävät tai maksavat luottolaitoksen nimiin toisessa luottolaitoksessa avatulle tilille, voidaan pitää kyseisessä direktiivissä tarkoitettuina talletuksina?

2)

Onko talletusvakuusdirektiivin 7 artiklan 1 kohtaa ja 8 artiklan 3 kohtaa tulkittava yhdessä siten, että jokaiselle, jonka saatavat voidaan todeta oikeutetuiksi ennen talletusvakuusdirektiivin 1 artiklan 3 kohdan i ja ii alakohdassa tarkoitetun määrityksen tai päätöksenteon ajankohtaa, on maksettava talletusvakuutuksesta enintään 7 artiklan 1 kohdassa mainittu korvaus?

3)

Onko talletusvakuusdirektiivissä esitetyllä ”tavanomaisen pankkitoiminnan” määritelmällä merkitystä, kun tulkitaan talletuksen käsitettä pankkitoiminnassa syntyvänä saatavana? Onko tämä määritelmä otettava huomioon myös tulkittaessa talletusvakuusdirektiivin täytäntöön panemiseksi annetussa kansallisessa lainsäädännössä esitettyä talletuksen käsitettä?

4)

Jos kolmanteen kysymykseen vastataan myöntävästi, kuinka talletusvakuusdirektiivin 1 artiklan 1 kohdassa käytetty tavanomaisen pankkitoiminnan käsite on ymmärrettävä ja miten sitä on tulkittava eli

5)

Jos varat eivät sisälly talletusvakuusdirektiivissä esitettyyn talletuksen määritelmään, mutta jäsenvaltio on päättänyt panna talletusvakuus- ja sijoittajasuojadirektiivin (2) täytäntöön kansallisessa lainsäädännössä siten, että talletuksina pidetään myös sellaisia tallettajille kuuluvia saatavia, jotka aiheutuvat luottolaitoksen velvollisuudesta tarjota heille sijoituspalveluja, voidaanko talletusturvaa soveltaa vasta sen jälkeen, kun on määritetty, että luottolaitos on konkreettisessa tapauksessa toiminut sijoituspalveluyrityksenä ja että varat on siirretty sille sijoittajasuojadirektiivissä ja MiFID-direktiivissä (3) tarkoitettujen sijoitustoimien/sijoitustoiminnan toteuttamista varten?