1.

Käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuinta pyydetään ottamaan kantaa jäsenvaltioiden tuomioistuinten välisestä yhteistyöstä siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa tapahtuvassa todisteiden vastaanottamisessa 28.5.2001 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1206/2001 ( 2 ) tulkintaan. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii erityisesti sitä, miten on tulkittava asetuksen 1 artiklan 1 kohtaa, jossa määritellään asetuksen asiallinen soveltamisala esittämällä kaksi sellaista oikeudellisen yhteistyön muotoa, joihin jäsenvaltion ( 3 ) tuomioistuin voi turvautua silloin, kun se haluaa vastaanottaa todisteita toisessa jäsenvaltiossa.

2.

Ennakkoratkaisupyynnön on esittänyt Hoge Raad der Nederlanden (Alankomaat) pääasiassa sellaisia vastaajia vastaan alankomaalaisessa tuomioistuimessa (Rechtbank Utrecht) nostetun kanteen yhteydessä, joiden kotipaikka on Belgiassa ja joiden alustavaa kuulemista todistajina kantajat ovat vaatineet. Vaikka asianomaiset toivoivat, että asiaa käsittelevä tuomioistuin osoittaisi Belgian oikeusviranomaisille asetuksen N:o 1206/2001 mukaisesti pyynnön, joka mahdollistaisi heidän kuulemisensa asuinmaassaan ranskan kielellä, Rechtbank Utrecht hylkäsi pyynnön ja totesi, että kuuleminen on järjestettävä Alankomaissa kutsumalla todistajat kansallisen prosessioikeuden mukaan saapumaan henkilökohtaisesti oikeuteen.

3.

Unionin tuomioistuinta pyydetään tässä yhteydessä toteamaan, onko jäsenvaltion tuomioistuimella, joka haluaa kuulla toisen jäsenvaltion alueella asuvaa todistajaa – tässä tapauksessa oikeudenkäynnin asianosaista –, velvollisuus soveltaa asetuksessa N:o 1206/2001 käyttöön otettuja tutkintamenetelmiä vai onko sillä mahdollisuus käyttää edelleen tuomioistuimen sijaintivaltiossa voimassa olevissa prosessisäännöissä säädettyjä tutkintamenetelmiä ja turvautua mahdollisesti pakkokeinoihin todistajan niskoitellessa. On siten ensimmäistä kertaa määritettävä, säännelläänkö asetuksessa N:o 1206/2001 todisteiden keräämistä jäsenvaltiosta toiseen poissulkevasti ja kattavasti vai jätetäänkö siinä tilaa muille keinoille hankkia tällaisia todisteita.

4.

Asetuksen N:o 1206/2001 johdanto-osassa todetaan seuraavaa:

”– –

– –

– –

– –”

5.

Asetuksen N:o 1206/2001 1 artiklan, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tätä asetusta sovelletaan siviili- tai kauppaoikeudellisissa asioissa, joissa jäsenvaltion tuomioistuin kyseisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti

2.   Pyyntöä ei voida esittää sellaisten todisteiden saamiseksi, joita ei ole tarkoitettu käytettäviksi aloitetussa tai aiotussa oikeudenkäynnissä.”

6.

Asetuksen 3 jaksossa olevissa 10–16 artiklassa vahvistetaan yksityiskohtaiset säännöt, joiden mukaan pyynnön vastaanottanut tuomioistuin vastaanottaa todisteet (nk. ”välillinen” yhteistyömenetelmä).

7.

Asetuksen N:o 1206/2001 10 artiklan 2 kohdassa täsmennetään, että ”pyynnön vastaanottaneen tuomioistuimen on täytettävä pyyntö oman jäsenvaltionsa lainsäädäntöä noudattaen”.

8.

Asetuksen 11 artiklan 1 kohdassa säädetään, että välillinen todisteiden vastaanottaminen tapahtuu asianosaisten läsnä ollessa ja heidän osallistuessaan siihen, seuraavaa sanamuotoa käyttäen:

”Asianosaisilla ja heidän edustajillaan on oikeus olla läsnä, kun todisteita otetaan vastaan pyynnön vastaanottaneessa tuomioistuimessa, jos tästä on säädetty pyynnön esittäneen tuomioistuimen jäsenvaltion lainsäädännössä.”

9.

Asetuksen 13 artiklassa sallitaan pakkokeinojen käyttäminen välillisen todisteiden vastaanottamismenetelmän yhteydessä seuraavasti:

”Pyynnön vastaanottaneen tuomioistuimen on pyyntöä täyttäessään käytettävä tarvittaessa asianmukaisia pakkokeinoja niissä tapauksissa ja siinä laajuudessa kuin niistä säädetään pyynnön vastaanottaneen tuomioistuimen jäsenvaltion lainsäädännössä kansallisten viranomaisten tai jonkun asianosaisen samassa tarkoituksessa esittämien pyyntöjen täytäntöönpanoa varten.”

10.

Asetuksen 17 artiklassa, jossa säännellään pyynnön esittäneessä tuomioistuimessa tapahtuvaa välitöntä todisteiden vastaanottamista (nk. ”välitön” yhteistyömenetelmä), säädetään seuraavaa:

”1.   Jos tuomioistuin pyytää, että se saa vastaanottaa välittömästi todisteita toisessa jäsenvaltiossa, sen on esitettävä pyyntö 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetulle kyseisen jäsenvaltion keskuselimelle – –.

2.   Välitön todisteiden vastaanottaminen on mahdollista vain, jos se voidaan suorittaa vapaaehtoiselta pohjalta tarvitsematta turvautua pakkotoimiin.

Jos välitön todisteiden vastaanottaminen edellyttää henkilön kuulemista, pyynnön esittäneen tuomioistuimen on ilmoitettava kyseiselle henkilölle, että todisteiden vastaanottaminen tapahtuu vapaaehtoiselta pohjalta.

3.   Todisteet vastaanottaa pyynnön esittäneen tuomioistuimen jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti nimettävä lainkäyttöhenkilöstöön kuuluva tai jokin muu henkilö, esimerkiksi asiantuntija.

– –”

11.

Alankomaissa todistajien kuulemista ja todistajien alustavaa kuulemista säännellään siviiliprosessilaissa (Wetboek van Burgerlijke Rechtsvordering, jäljempänä WBR). ( 5 )

12.

WBR:n 164 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.   Asianosaiset voidaan kutsua oikeuteen myös todistajiksi.

– –

3.   Jos asianosainen, jonka on esitettävä lausunto todistajana, ei saavu suulliseen käsittelyyn, ei vastaa hänelle esitettyihin kysymyksiin tai kieltäytyy allekirjoittamasta kertomustaan, tuomioistuin voi tehdä tästä asianmukaiset päätelmät.”

13.

WBR:n 165 §:n 1 momentissa säädetään, että ”jokaisella henkilöllä, joka on kutsuttu kuultavaksi todistajana laissa säädetyn mukaisesti, on velvollisuus tulla antamaan todistajankertomuksensa”.

14.

WBR:n 176 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Mikäli yleissopimuksessa tai EU-asetuksessa ei toisin säädetä, todistajan asuessa ulkomailla tuomioistuin voi pyytää osoittamaansa todistajan asuinpaikan viranomaista kuulemaan todistajaa mahdollisuuksien mukaan valaehtoisesti tai tuomioistuin voi siirtää tehtävän sellaiselle Alankomaiden konsuliedustuston virkamiehelle, jonka toiminnan piiriin todistajan asuinpaikka kuuluu.”

15.

WBR:n 186 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.   Tapauksissa, joissa laissa sallitaan todistajien kuuleminen, on asianomaisen osapuolen pyynnöstä mahdollista määrätä todistajien alustavasta kuulemisesta viipymättä ennen asian vireille saattamista.

2.   Tuomioistuin voi asianosaisen pyynnöstä määrätä todistajien alustavasta kuulemisesta, kun asia on jo pantu vireille.”

16.

WBR:n 189 §:ssä säädetään, että ”todistajan kuulemista koskevia säännöksiä sovelletaan myös alustavaan kuulemiseen”.

17.

Useat Fortis NV -nimisen yhtiön ( 6 ) arvopaperien haltijat ( 7 )(jäljempänä Kortekaas ym.) panivat 3.8.2009 vireille oikeudenkäynnin Rechtbank Utrechtissa (Alankomaat) kolmea kyseisen yhtiön johtoon kuuluvaa henkilöä, joiden kotipaikka on Belgiassa ( 8 ) (jäljempänä Lippens ym.), ja itse yhtiötä vastaan, jotta nämä velvoitettaisiin maksamaan heille vahingonkorvausta lainvastaisten toimien vuoksi.

18.

Pääasian oikeudenkäynnissä Kortekaas ym. esittivät 6.8.2009 Rechtbank Utrechtille pyynnön, joka koski Lippens ym:iden alustavaa kuulemista todistajina heidän esittämistään väitteistä. Rechtbank Utrecht hyväksyi pyynnön 25.11.2009 tekemällään päätöksellä täsmentämällä, että kuulemisen suorittaisi tutkintaa varten myöhemmin nimitettävä tuomari (rechter-commissaris).

19.

Lippens ym. pyysivät 9.12.2009 Rechtbank Utrechtia esittämään oikeusapupyynnön, jotta ranskankielinen tuomari voisi kuulla heitä Belgiassa, jossa he asuvat. Heidän pyyntönsä hylättiin 3.2.2010 annetulla määräyksellä.

20.

Lippens ym. valittivat Gerechtshof te Amsterdamiin, joka pysytti valituksenalaisen määräyksen 18.5.2010 tekemällään päätöksellä nojautumalla WBR:n 176 §:n 1 momenttiin, jonka mukaan alankomaalaisella tuomioistuimella, jonka on kuultava ulkomailla asuvaa todistajaa, joka ei vapaaehtoisesti halua saapua kyseiseen tuomioistuimeen, on oikeus mutta ei velvollisuutta pyytää oikeusapua. Gerechtshof te Amsterdam täsmensi, että todistajia on lähtökohtaisesti kuultava siinä tuomioistuimessa, jossa pääasian oikeudenkäynti on vireillä, ja että käsiteltävässä asiassa mikään erityinen seikka ei oikeuttanut sitä, että kyseisestä säännöstä poiketaan Lippens ym:iden hyväksi, kun otetaan huomioon etenkin se, että Kortekaas ym. ovat vastustaneet pyyntöä. Se totesi vielä, että kuuleminen Belgiassa ei voi olla oikeutettua kieleen liittyvistä syistä, sillä Lippens ym:illa on mahdollisuus käyttää apuna ranskan kielen tulkkia, kun heitä kuullaan Alankomaissa.

21.

Lippens ym. tekivät Gerechtshof te Amsterdamin päätöksestä kassaatiovalituksen Hoge Raad der Nederlandeniin.

22.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, ettei asetus N:o 1206/2001 ole esteenä sille, että jäsenvaltion tuomioistuin kutsuu kyseisessä valtiossa voimassa olevien prosessisääntöjen mukaisesti toisessa jäsenvaltiossa asuvan todistajan saapumaan henkilökohtaisesti oikeuteen ja soveltaa mainituissa säännöissä säädettyjä seurauksia siinä tapauksessa, että todistaja kieltäytyy saapumasta oikeuteen. Sen mukaan asetuksen N:o 1206/2001 sanamuodon sekä sen johdanto-osan toisen ja viidennen perustelukappaleen ( 9 ) nojalla ei voida päätellä, että asetuksessa säädetyt todisteiden vastaanottamismenetelmät merkitsevät sitä, ettei muihin oikeudellisiin keinoihin ole mahdollista turvautua. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mielestä mainitulla asetuksella pyritään ainoastaan helpottamaan todisteiden vastaanottamista eikä sillä velvoiteta jäsenvaltioita muuttamaan niiden kansallisessa prosessioikeudessa säädettyjä todisteiden vastaanottamismenetelmiä.

23.

Kyseinen tuomioistuin vetoaa lisäksi todisteiden vastaanottamisesta ulkomailla siviili- tai kauppaoikeudellisissa asioissa Haagissa 18.3.1970 tehtyyn yleissopimukseen, jonka asetus N:o 1206/2001 on korvannut niiden yhdentoista jäsenvaltion osalta, joiden välillä mainittu yleissopimus oli voimassa. ( 10 ) Se korostaa, että on olemassa erilaisia käsityksiä siitä, onko kyseisen yleissopimuksen soveltamisala poissulkeva ja sitova vai jättääkö se tilaa muille keinoille, niin kuin Yhdysvaltojen Supreme Court on katsonut. ( 11 ) Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa vielä, että yksi unionin tuomioistuimen tuomio viittaa siihen, että asetuksella N:o 1206/2001 voi olla kyseisen tuomioistuimen tarkoittama ”poissulkeva oikeusvaikutus”. ( 12 )

24.

Tässä asiayhteydessä Hoge Raad der Nederlanden päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko [asetusta N:o 1206/2001] ja erityisesti tämän asetuksen 1 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että tuomioistuimen, joka haluaa kuulla toisessa jäsenvaltiossa asuvaa todistajaa, on tällaisen todisteiden vastaanottamisen yhteydessä aina sovellettava mainitussa asetuksessa säädettyjä menetelmiä, vai onko tuomioistuin toimivaltainen soveltamaan kansallisen prosessioikeutensa mukaisia menetelmiä, kuten kutsumaan todistajan saapumaan henkilökohtaisesti oikeuteen?”

25.

Hoge Raad der Nederlandenin esittämä ennakkoratkaisupyyntö rekisteröitiin 7.4.2011 unionin tuomioistuimen kirjaamossa.

26.

Lippens ym., Alankomaiden, Tšekin, Saksan, Itävallan, Puolan, Suomen ja Yhdistyneen kuningaskunnan hallitukset sekä Euroopan komissio ovat esittäneet unionin tuomioistuimelle kirjallisia huomautuksia.

27.

Asianosaisille ja muille osapuolille, joita asia koskee, osoitetun istuntoa koskevan kutsun liitteessä unionin tuomioistuin esitti suullisessa käsittelyssä vastattavaksi seuraavat kysymykset:

28.

Lippens ym., Alankomaiden, Tšekin, Saksan, Irlannin ja Suomen hallitukset sekä komissio ovat esittäneet suullisia huomautuksia 7.3.2012 pidetyssä istunnossa.

29.

Jokaisen jäsenvaltion tuomioistuin voi pätevästi käyttää toimivaltaansa ja ”imperiumiansa” eli täytäntöönpanovaltaansa ainoastaan tuomiopiirinsä rajoissa. Sääntöön on olemassa poikkeus asian selvittämistoimien osalta, jotka tuomioistuin voi sinällään panna täytäntöön koko maan alueella. Valtion suvereniteettiperiaatteeseen liittyvän kansainvälisen oikeuden alueperiaatteen vuoksi tuomioistuin ei kuitenkaan tavallisesti voi ryhtyä toimenpiteisiin tällaisten toimien täytäntöön panemiseksi toisessa jäsenvaltiossa.

30.

Kuten asetuksen N:o 1206/2001 johdanto-osassa korostetaan, ”ratkaisu jäsenvaltion tuomioistuimessa vireillä olevassa siviili- tai kauppaoikeudellisessa oikeuskäsittelyssä edellyttää välttämättä usein toisessa jäsenvaltiossa tapahtuvaa todisteiden vastaanottamista, [ja näin ollen on] tarpeen jatkaa jäsenvaltioiden tuomioistuinten välisen yhteistyön parantamista todisteiden vastaanottamisen alalla”. ( 13 ) Asetuksella vastataan siten Euroopan unionissa kasvavaan tarpeeseen kyetä vastaanottamaan todisteita muussa jäsenvaltiossa kuin siinä, jossa oikeudenkäynti on vireillä tai se saattaa tulla vireille, ( 14 ) silloin, kun oikeusriita liittyy toiseen maahan.

31.

Koska asetuksessa N:o 1206/2001 ei ole määritelty siinä tarkoitettua todisteiden vastaanottamisen käsitettä, yhteisöjen tuomioistuinta on jo pyydetty määrittelemään sen rajat sitä tulkitsemalla. ( 15 ) Mielestäni on selvää, että pääasiassa tarkoitetun kaltainen todistajan kuuleminen kuuluu kyseisen luonnehdinnan piiriin. ( 16 )

32.

Asetuksen N:o 1206/2001 päätavoitteena on määrittää, miten jäsenvaltion tuomioistuin voi vastaanottaa yksinkertaisesti ja nopeasti ( 17 ) toisen jäsenvaltion alueella olevat todisteet viimeksi mainitun jäsenvaltion viranomaisten avustuksella. Siinä säädetään tämän vuoksi kahdesta tuomioistuimien keskinäisen avunannon menetelmästä, joiden sisältö on esitetty tiivistetysti mainitun asetuksen 1 artiklan 1 kohdassa. Näitä menetelmiä ovat

33.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta ensimmäistä kertaa sitä, onko tuomioistuimella silloin, kun se haluaa suorittaa todisteiden vastaanottamisen, jolla on rajat ylittävä vaikutus, esimerkiksi kun se haluaa kuulla toisen jäsenvaltion alueella olevaa todistajaa, velvollisuus valita jompikumpi edellä kuvatuista asetuksessa N:o 1206/2001 säädetyistä todisteiden vastaanottamismenetelmistä eli joko välillinen todisteiden vastaanottaminen pyynnön vastaanottaneen tuomioistuimen avustuksella tai välitön todisteiden vastaanottaminen pyynnön esittäneen tuomioistuimen toimesta – kuten yksin Lippens ym. väittävät unionin tuomioistuimessa – vai voiko kyseinen tuomioistuin soveltaa sijaintijäsenvaltionsa prosessioikeudessa säädettyjä menetelmiä. Tämä ennakkoratkaisupyyntö edellyttää asetuksen N:o 1206/2001 asiallisen soveltamisalan määrittämistä.

34.

Ennakkoratkaisupyynnön perusteluista ja unionin tuomioistuimen suullista vastausta varten esittämistä kysymyksistä ilmenee implisiittisesti muita ongelmia. Ne koskevat eräitä käytännön seurauksia siitä tulkinnasta, joka tulevassa tuomiossa omaksutaan, eli yhtäältä kuulemista pyytävällä tuomioistuimella mahdollisesti olevaa mahdollisuutta käyttää pakkokeinoja tai ryhtyä henkilölle vastaisiin toimiin, ( 21 ) jos todistaja, jonka kotipaikka on toisessa jäsenvaltiossa, kieltäytyy antamasta todistajankertomusta, ja toisaalta sen mahdollista vaikutusta, että kuultava todistaja on oikeudenkäynnin asianosainen.

35.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei selkeästi löydy vastausta ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen.

36.

Ennakkoratkaisupyynnössä mainitussa asiassa St. Paul Dairy annettu tuomio, joka koskee Brysselin yleissopimuksessa olevien tuomioistuimien toimivaltaa koskevien sääntöjen tulkintaa ja jossa mainitaan ainoastaan obiter dictum asetus N:o 1206/2001, ( 22 ) sisältää vain viitteitä vastauksesta, eikä siinä tarkastella lainkaan unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi tässä asiassa saatettua problematiikkaa. Sama koskee asiassa Aguirre Zarraga annettua tuomiota, jossa oli samalla tavalla kyse tuomioistuimen toimivallasta ja joka antaa ymmärtää, että kansallinen tuomioistuin voisi päättää siitä, turvautuuko se asetuksessa N:o 1206/2001 säädettyyn järjestelyyn. ( 23 ) Kun otetaan huomioon näiden kummankin tuomion – jotka eivät koskeneet mainitun asetuksen tulkintaa vaan sen tavoitteeseen ja soveltamisalaan nähden hyvin erilaisten säännösten tulkintaa, ( 24 ) vaikka myös niillä pyritään eurooppalaisen oikeusalueen luomiseen – erityisluonne, unionin tuomioistuimen on tässä tapauksessa otettava konkreettisemmin kantaa niihin edellytyksiin, joiden täyttyessä tuomioistuin on velvollinen soveltamaan mainittua asetusta.

37.

Siinä ainoassa tuomiossa, jonka unionin tuomioistuin on tietääkseni antanut ( 25 ) asetuksen N:o 1206/2001 tulkinnasta, ei mielestäni ole mitään käsiteltävän asian ratkaisemisen kannalta hyödyllisiä seikkoja. ( 26 )

38.

Täsmennän heti alkuun olevani väliintulijoista suurimman osan tavoin sitä mieltä, että kun jäsenvaltion tuomioistuin pyrkii vastaanottamaan toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevia todisteita, sillä on velvollisuus soveltaa asetuksessa N:o 1206/2001 säädettyjä menetelmiä ainoastaan tietyissä tapauksissa, eikä tämä velvollisuus ole järjestelmällinen, kun otetaan huomioon jäljempänä esittämäni syyt.

39.

Asetuksen N:o 1206/2001 1 artiklan 1 kohdan, jonka tulkintaa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin erityisesti tiedustelee, sanamuodon perusteella voidaan osittain ottaa kantaa siihen, onko siinä esitettyjä kahta rajat ylittävää todisteiden vastaanottamismenetelmää sovellettava laajasti eli kaikissa niissä tilanteissa, joissa on kyse toiseen maahan liittyvästä tekijästä, kuten tässä tapauksessa todistajan asuinpaikasta, jonka takia kysymyksessä olevalla todistuskeinolla on yhteys toiseen jäsenvaltioon siviili- tai kauppaoikeudellisessa asiassa.

40.

Kun mainitussa artiklassa todetaan alustavana edellytyksenä, että ”asioissa, joissa jäsenvaltion tuomioistuin – – pyytää”, ( 27 ) siinä rajataan mielestäni asetuksen N:o 1206/2001 asiallinen soveltamisala koskemaan siinä tämän jälkeen esitettyä kahta nimenomaista tilannetta. Sen mukaan asetusta sovelletaan siten ainoastaan tapauksissa, joissa ”toisen jäsenvaltion” tuomioistuimen yhteistyö on tarpeen sen tuomioistuimen mielestä, joka pyrkii todisteiden vastaanottamiseen, tai joissa mainittu tuomioistuin haluaa itse vastaanottaa todisteet ”toisessa jäsenvaltiossa”. Asetuksella ei sitä vastoin ole tarkoitus säännellä tilannetta, jos kyseinen tuomioistuin katsoo voivansa vastaanottaa todistuskeinon, vaikka se sijaitsee toisessa jäsenvaltiossa, tarvitsematta käyttää jompaakumpaa kyseisistä todisteiden hankkimiskeinoista eli tarvitsematta pyytää mainitun jäsenvaltion oikeusviranomaisten toimenpiteitä tai matkustaa kyseiseen jäsenvaltioon.

41.

Asetuksen N:o 1206/2001 johdanto-osan 7 ja 15 perustelukappaleessa todetaan samoin, että asetuksen tarkoituksena on mahdollistaa jäsenvaltion tuomioistuimelle todisteiden vastaanottaminen ”toisessa jäsenvaltiossa” eikä oman maan alueella, kuten Alankomaiden tuomioistuin haluaisi tehdä pääasiassa kutsumalla todistajan saapumaan henkilökohtaisesti oikeuteen.

42.

Lisäksi teleologisen eikä pelkästään sanamuodon mukaisen tarkastelun perusteella haluan vielä todeta, että asetuksen johdanto-osan toisessa perustelukappaleessa huomautetaan, että sen tehtävänä on ”todisteiden vastaanottamista koskevan tuomioistuinten välisen yhteistyön parantami[nen] sekä erityisesti sen yksinkertaistami[nen] ja nopeuttami[nen]”, ja kyseinen tavoite mainitaan seitsemännen perustelukappaleen lopussa. Asetuksen N:o 1206/2001 nimessä korostetaan myös sitä, että asetuksen tavoitteena on yksinomaan ottaa käyttöön menetelmät, joilla helpotetaan ”jäsenvaltioiden tuomioistuinten väli[s]tä yhteistyö[t]ä”, eikä luopua jäsenvaltioissa voimassa olevista todisteiden vastaanottamistavoista yhdenmukaistamalla. Kun tällainen yhteistyö ei ole välttämätöntä tai tuomioistuin ei sitä halua, ei mielestäni ole syytä panna täytäntöön kyseisessä asetuksessa käyttöön otetun yksinkertaistetun oikeusavun menetelmiä, ( 28 ) vaikka, kuten pääasiassa, todistajat, jotka tässä tapauksessa ovat myös asianosaisia, vaativat voida hyötyä niistä.

43.

Asetuksella N:o 1206/2001 ei näet ole tarkoitus häiritä toimivaltaisen tuomioistuimen toimintaa rajoittamalla sen toimivaltaa varmistaa menettelyn kulku sitä sitovien kansainvälisen oikeuden, unionin oikeuden ja kansallisen oikeuden sääntöjen rajoissa, vaan vahvistaa kyseistä toimivaltaa ja määrittää sille kehykset asianosaisten oikeuksien suojelemiseksi ja muiden jäsenvaltioiden oikeuksien kunnioittamiseksi. Katson, että säädöksen tavoitteena on helpottaa jäsenvaltioiden tuomioistuimien rajat ylittävää toimintaa eikä rajoittaa sitä supistamalla niitä keinoja, jotka tuomioistuimilla on käytössään todisteiden vastaanottamiseksi.

44.

Asetuksen tarkoitus itsessään joutuisi kyseenalaiseksi, jos sen pakottava täytäntöönpano johtaisi todisteiden vastaanottamista koskevien mahdollisuuksien vähenemiseen sulkemalla pois jäsenvaltion tuomioistuimella olevan oikeuden turvautua vaihtoehtoisiin todisteiden vastaanottamismenetelmiin silloin, kun se katsoo ne paremmiksi kuin asetukseen N:o 1206/2001 sisältyvät rajat ylittävän tuomioistuimien yhteistyön välineet. ( 29 )

45.

Huomautan tästä, että mainitun asetuksen 21 artiklan 2 kohdassa, luettuna yhdessä sen johdanto-osan 17 perustelukappaleen kanssa, täsmennetään, ettei asetuksella ole tarkoitus estää jäsenvaltioita pitämästä voimassa tai tekemästä sopimuksia tai hyväksymästä järjestelyjä kahden tai useamman jäsenvaltion välillä helpottaakseen ”edelleen” ( 30 ) yhteistyötä todisteiden vastaanottamisessa, edellyttäen että nämä eivät ole ristiriidassa asetuksen kanssa. Varaus osoittaa, että asetuksen N:o 1206/2001 laatijat eivät tehokkuuden vuoksi vastustaneet ajatusta jättää tällä alalla ylimääräistä tilaa muille välineille, jos jälkimmäiset osoittautuvat takeiltaan ja konkreettisilta vaikutuksiltaan asianmukaisimmiksi oikeusriidan sisällön kannalta.

46.

Käytännössä on kuitenkin mahdollista, että kansallisessa oikeudessa säädetyt tutkintamenetelmät ovat yhtä tehokkaita tai jopa tehokkaampia kuin asetuksessa N:o 1206/2001 säädetyt. Komission 5.12.2007 päivätystä selvityksestä, jossa kartoitetaan asetuksen N:o 1206/2001 soveltamista, ( 31 ) ilmenee nimittäin, että tehdyn empiirisen tutkimuksen ( 32 ) mukaan suuressa määrässä tapauksia mainitun asetuksen nojalla esitetyt todisteiden vastaanottamista koskevat pyynnöt on pantu täytäntöön ajassa, joka ylittää 10 artiklan 1 kohdassa asetetun määräajan, joka on 90 päivää pyynnön saapumisesta, ja se on joskus kestänyt yli kuusi kuukautta. Tämän perusteella on ymmärrettävää, että jäsenvaltion tuomioistuin saattaa joskus valita menetelmän, joka ei edellytä välikäsiä, esimerkiksi kutsumalla todistajan suoraan kuultavaksi tuomioistuimeen, sen johtaman menettelyn nopeuden ja siis tehokkuuden varmistamiseksi.

47.

Täsmennän, että tällainen asetuksen säännösten tulkinta ei vaaranna asetuksen tehokasta vaikutusta, kun otetaan huomioon, ettei asetuksella pyritä sääntelemään kaikkia tilanteita, joissa todistuskeino sijaitsee toisessa jäsenvaltiossa, vaan pelkästään tilannetta, jossa tuomioistuin, joka pyrkii vastaanottamaan todisteita, toteaa tarvitsevansa toisen jäsenvaltion viranomaisten apua. Jälkimmäisessä tapauksessa sen on valittava joko välillinen todisteiden vastaanottaminen, johon liittyy se haitta, että tuomioistuimen on luotettava siihen, että pyynnön vastaanottanut tuomioistuin vastaanottaa todisteet asianmukaisesti, ja että sen seurauksena tuomioistuin, jota on pyydetty ratkaisemaan asia, ei suorita itse todistajan kuulemista, ( 33 ) tai välitön todisteiden vastaanottaminen, joka edellyttää sen jäsenvaltion lupaa, jossa vastaanotettavat todisteet ovat, ( 34 ) ja jolla tuomioistuimelta otetaan pois mahdollisuus soveltaa pakkokeinoja. ( 35 ) Asetuksen N:o 1206/2001 yksinomainen soveltaminen johtaisi siten ainakin potentiaalisesti siihen, että kyseessä olevan jäsenvaltion alueen ulkopuolella suoritettava todistajien kuuleminen on joskus laadultaan heikompaa verrattuna tilanteeseen, jossa asetusta ei olisi olemassa. Tätä ei voida pitää tyydyttävänä asetuksen tavoitteen kannalta, jona on helpottaa todisteiden vastaanottamista.

48.

Näiden seikkojen perusteella unionin lainsäätäjän aikomuksena ei mielestäni ollut, että asetuksessa N:o 1206/2001 säädettyjä tuomioistuimien välisen yhteistyön menetelmiä on sovellettava järjestelmällisesti silloin, kun jäsenvaltion tuomioistuin haluaa suorittaa todisteiden vastaanottamisen, jolla on liittymäkohtia toiseen jäsenvaltioon. Tämä on mielestäni velvoittavaa ainoastaan siinä tilanteessa – josta ei ole kyse pääasiassa –, jossa todisteet on vastaanotettava asianomaisen tuomioistuimen jäsenvaltion alueen ulkopuolella. Käytännössä on mielestäni soveliasta, että mainittu tuomioistuin voi tapauskohtaisesti arvioida hyvän lainkäytön mukaisesti, mikä kansalliseen oikeuteen ja unionin oikeuteen perustuvista vastaanottamismenetelmistä on kaikkein tehokkain niiden todisteiden vastaanottamiseksi, jotka se tarvitsee asian ratkaisemiseksi.

49.

Esitettyäni näin perustelut, joiden nojalla katson väliintulijoina olevien jäsenvaltioiden ja komission tavoin, että jäsenvaltion tuomioistuin, joka on halukas kuulemaan toisessa jäsenvaltiossa asuvaa todistajaa, on velvollinen käyttämään asetuksessa N:o 1206/2001 säädettyjä yhteistyömenetelmiä ainoastaan, jos kyseinen tuomioistuin haluaa, että todistajaa kuullaan tässä jälkimmäisessä valtiossa jommallakummalla edellä mainitulla menetelmällä, mutta sillä ei ole tällaista velvollisuutta, jos se pitää tarkoituksenmukaisempana, että todistaja tulee kuultavaksi sen oman maan alueelle, keskityn seuraavaksi unionin tuomioistuimelle näin ehdottamani tulkinnan konkreettisiin seurauksiin niiden kahden erityistilanteen osalta, joihin ennakkoratkaisupyynnön yhteydessä on viitattu.

50.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ennakkoratkaisukysymyksensä sanamuodon perusteella tiedustele unionin tuomioistuimelta nimenomaisesti sitä, voisiko jäsenvaltion tuomioistuin turvautua pakkokeinoihin ( 36 ) tai ryhtyä henkilölle vastaisiin toimiin ( 37 ) sellaista todistajaa vastaan, joka asuu toisessa jäsenvaltiossa ja joka ei haluaisi noudattaa kehotusta saapua henkilökohtaisesti oikeuteen.

51.

Tämä problematiikka käy kuitenkin ilmi ennakkoratkaisupyynnön perusteluista, koska Hoge Raad der Nederlanden täsmentää, että sen mukaan ”asetuksen N:o 1206/2001 vastaista ei ole – – alankomaalaisen tuomioistuimen toimivalt[a] kutsua toisessa jäsenvaltiossa asuva todistaja saapumaan henkilökohtaisesti oikeuteen, eikä ole myöskään asetuksen vastaista, että tuomioistuin soveltaa kansallisessa prosessioikeudessa säädettyjä seurauksia, jos todistaja jää saapumatta oikeuteen”. ( 38 )

52.

Aluksi totean, että problematiikka ei koske sitä epäilemättä käytännössä kaikkein tavallisinta tilannetta, jossa toisessa jäsenvaltiossa asuva todistaja suostuu vapaaehtoisesti matkustamaan todistaakseen siinä tuomioistuimessa, joka hänet on kutsunut. Koska osallistuminen todisteiden vastaanottamiseen on siis vapaaehtoista, tässä tapauksessa ei ole tarpeen soveltaa asetuksessa N:o 1206/2001 säädettyjä tuomioistuimien välisen yhteistyön menetelmiä.

53.

Tilanteessa, jossa todistaja kieltäytyy ilman pätevää syytä ( 39 ) saapumasta toimivaltaisen tuomioistuimen kuultavaksi ja jos kyseinen tuomioistuin pysyy aikeessaan kuulla häntä, on erotettava toisistaan kaksi erityistapausta.

54.

Yhtäältä on niin, että jos toimivaltainen tuomioistuin haluaa kuulla sen jäsenvaltion alueella, jossa se sijaitsee, toisessa jäsenvaltiossa asuvaa todistajaa – kuten Alankomaiden tuomioistuin on halunnut tehdä käsiteltävänä olevassa pääasiassa –, se voisi tässä tapauksessa turvautua asianomaista vastaan pakkokeinoihin ainoastaan kansainvälisen julkisoikeuden säännöistä ( 40 ) ilmenevin rajoituksin. Suullisessa käsittelyssä esitetyn perusteella väliintulijoina olevat jäsenvaltiot ovat mielestäni kaikki sitä mieltä, ettei tällaisia keinoja voida käyttää sellaista todistajaa vastaan, joka oleskelee kyseisen maan alueen ulkopuolella, jollei kyse ole erityistapauksista ( 41 ) tai jollei se ole mahdollista asianomaisia kahta jäsenvaltiota sitovan monenvälisen tai kahdenvälisen sopimuksen perusteella.

55.

Unionin oikeudesta on todettava, ettei siihen sisälly sen nykyisessä kehitysvaiheessa kyseistä kysymystä säänteleviä oikeussääntöjä. Suhteellisuusperiaatteen kaltaiset unionin oikeuden yleiset periaatteet rajoittavat kuitenkin jäsenvaltioilla tällä alalla olevaa liikkumavaraa.

56.

Toisaalta on niin, että jos tällaista todistajaa on kuultava sen jäsenvaltion alueella, jossa hän asuu, koska asianomainen henkilö kieltäytyy saapumasta toisen jäsenvaltion tuomioistuimeen, joka ei luovu kuulemisesta, jälkimmäisellä on edellä toteamallani tavalla velvollisuus turvautua yhteen niistä asetuksessa N:o 1206/2001 säädetyistä todisteiden vastaanottamistavoista, joista toinen on välitön ja toinen välillinen.

57.

Jos mainittu tuomioistuin haluaisi itse vastaanottaa todisteet ulkomailla niin kutsutulla välittömällä menetelmällä, se voi ryhtyä siihen asetuksen 17 artiklan 2 kohdan mukaan ainoastaan ”vapaaehtoiselta pohjalta” ja ”tarvitsematta – – pakkotoimi[a]”, millä suljetaan pois se, että todistaja voitaisiin pakottaa tähän välittömään kuulemiseen, jollei asianomaisten jäsenvaltioiden välillä ole tehty yhteistyösopimuksia.

58.

Sitä vastoin silloin, kun todisteiden vastaanottaminen on annettu sen jäsenvaltion tuomioistuimen tehtäväksi, jossa todistaja asuu, asetuksen 13 artiklan mukaan ”pyynnön vastaanottaneen tuomioistuimen on pyyntöä täyttäessään käytettävä – – asianmukaisia pakkokeinoja niissä tapauksissa ja siinä laajuudessa kuin niistä säädetään pyynnön vastaanottaneen tuomioistuimen jäsenvaltion lainsäädännössä kansallisten viranomaisten tai jonkun asianosaisen samassa tarkoituksessa esittämien pyyntöjen täytäntöönpanoa varten”. Mielestäni päätös käyttää alueella sovellettavassa oikeudessa sallittua pakkokeinoa niskoittelevaa todistajaa vastaan ei kuitenkaan kuulu pääasiaa käsittelevälle tuomioistuimelle vaan pyynnön vastaanottaneelle tuomioistuimelle, jonka on arvioitava, onko siihen ”tarvetta” 13 artiklassa tarkoitetulla tavalla. ( 42 ) Lisäksi kyseisen pakkokeinon täytäntöön panemisesta kieltäytymiseen ei liity mitään seuraamusta, joten se voi jäädä ilman konkreettista vaikutusta, mikä paljastaa yhden asetuksella N:o 1206/2001 käyttöön otetun järjestelmän rajoista.

59.

Vielä erityisempi todistajan kuulemistapaus voi tulla esiin silloin, kun – kuten tilanne on pääasiassa – asianomainen henkilö on myös pääasian asianosainen.

60.

Unionin tuomioistuimen tarkoituksena on väliintulijoille esittämiensä kysymysten perusteella arvioida, onko ennakkoratkaisukysymykseen vastaamisen kannalta ratkaisevaa, onko todistaja oikeudenkäynnin asianosainen vai riitaan nähden ulkopuolinen henkilö.

61.

Tässä suhteessa jäsenvaltioita, jotka ovat esittäneet suullisia huomautuksia, on pyydetty tarkentamaan, olisiko tällaisen eron tekemisellä ennakkoratkaisukysymykseen annettavassa vastauksessa vaikutusta niiden alueilla voimassa oleviin kansallisiin prosessisääntöihin.

62.

Mielestäni tähän seikkaan ei ole tarvetta ottaa kantaa esitettyyn ennakkoratkaisukysymykseen vastaamiseksi, koska ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole muotoillut edes implisiittisesti tämän suuntaista pyyntöä. Koska pääasian asianosaisia ja väliintulijoina olevia jäsenvaltioita on kuitenkin pyydetty lausumaan asiasta suullisessa käsittelyssä, haluaisin esittää muutamia asiaa koskevia huomautuksia.

63.

Korostan, ettei asetuksessa N:o 1206/2001 säädetä erilaisesta kohtelusta todistajina kuultujen henkilöiden aseman perusteella sen mukaan, ovatko he pääasian asianosaisia vai eivät. Asetuksen 11 artiklassa viitataan pelkästään välillisen todisteiden vastaanottamismenetelmän yhteydessä asianosaisen mahdolliseen läsnäoloon ja osallistumiseen henkilökohtaisesti tai edustajan välityksellä silloin, kun pyynnön vastaanottanut tuomioistuin ottaa todisteet vastaan esimerkiksi kuulemalla todistajaa, kun otetaan lisäksi huomioon, että kyseinen todistaja saattaisi olla ulkopuolinen henkilö tai vastapuoli, koska asetuksessa ei tehdä eroa tällä perusteella.

64.

Mielestäni siinä tilanteessa, että kuultava todistaja on oikeudenkäynnin asianosainen ja suostuu saapumaan toisen jäsenvaltion tuomioistuimeen tässä tarkoituksessa, asetusta N:o 1206/2001 ei ole tarkoitus soveltaa, ja kuuleminen voi tapahtua, jos tuomioistuinmaan laki (lex fori) sen sallii. Jos tällainen todistaja kieltäytyy saapumasta tai jättää saapumatta henkilökohtaisesti sen jäsenvaltion alueella, jossa tuomioistuin sijaitsee, kansallisen lainsäädännön mukaan määräytyvät ne konkreettiset päätelmät, jotka asianomainen tuomioistuin voi tehdä tällaisen käyttäytymisen perusteella silloin, kun kyseinen oikeus sallii asianosaisen kuulemisen todistajana.

65.

Haluan muistuttaa, että kansainvälisen oikeuden kannalta sellaisen todistajan oikeudellinen tilanne, joka on myös asianosainen, eroaa sellaisen todistajan tilanteesta, joka ei ole asianosainen, siltä osin kuin asianomaisen tuomioistuimen kansainvälinen toimivalta laajentaa sen tuomiovaltaa ja siis sen toimivaltaa käyttää uhkasakon kaltaisia pakkokeinoja ( 43 ) oikeudenkäynnin asianosaisia vastaan, vaikka he asuisivatkin ulkomailla, mistä ei ole kyse muiden todistajien osalta.

66.

Sitä vastoin tilanteessa, jossa mainittu tuomioistuin toivoo saavansa kuulla asianosaista todistajana sen jäsenvaltion alueella, jossa kyseinen henkilö asuu, kuulemalla häntä itse tai antamalla kyseisen toisen jäsenvaltion tuomioistuimen kuulla häntä, olisi tarpeen panna täytäntöön jompikumpi asetuksessa N:o 1206/2001 säädetyistä yhteistyöjärjestelmistä tällaisen rajat ylittävän todisteiden vastaanottamisen suorittamiseksi mahdollisesti asetuksen 13 artiklassa sallittujen pakkokeinojen avulla samalla tavalla kuin jos todistaja olisi oikeudenkäyntiin nähden ulkopuolinen henkilö.

67.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Hoge Raad der Nederlandenin esittämään ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:

Jäsenvaltioiden tuomioistuinten välisestä yhteistyöstä siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa tapahtuvassa todisteiden vastaanottamisessa 28.5.2001 annettua neuvoston asetusta (EY) N:o 1206/2001 ja erityisesti sen 1 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että jäsenvaltion tuomioistuimella, joka haluaa kuulla toisessa jäsenvaltiossa asuvaa todistajaa siviili- tai kauppaoikeudellisessa oikeusriidassa, on velvollisuus soveltaa mainitussa asetuksessa säädettyjä yksinkertaistetun oikeusavun menetelmiä ainoastaan, kun se päättää tällaisesta todisteiden vastaanottamisesta pyytämällä joko kyseisen toisen jäsenvaltion toimivaltaisen tuomioistuimen apua tai lupaa vastaanottaa todisteet välittömästi jälkimmäisen alueella. Sitä vastoin niissä tapauksissa, joissa – kuten pääasiassa – tuomioistuin haluaa kuulla sen jäsenvaltion alueella, jossa se sijaitsee, toisessa jäsenvaltiossa asuvaa todistajaa, sillä on oikeus käyttää sen kansallisessa prosessioikeudessa säädettyjä menetelmiä esimerkiksi kutsumalla todistajan saapumaan henkilökohtaisesti oikeuteen, jos se katsoo, että kyseiset menetelmät ovat riittävän tehokkaita kyseisessä tapauksessa.