KOMISSION TIEDONANTO

Suuntaviivat yhteisen tulkinnan antamisesta ympäristövastuusta ympäristövahinkojen ehkäisemisen ja korjaamisen osalta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/35/EY 2 artiklassa määritetylle ilmaisulle ”ympäristövahinko”

(2021/C 118/01)

Sisällysluettelo

1.

Johdanto

1

2.

Oikeudellinen kehys ja laajempi sääntelykehys

2

3.

”Vahinko”

9

4.

Yleiskatsaus ”ympäristövahingosta”

10

5.

”Suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuva vahinko”

17

6.

”Vesille aiheutuva vahinko”

26

7.

”Maaperälle aiheutuva vahinko”

43

8.

Päätelmät

48

LIITE

49

Luettelo unionin tuomioistuimen tuomioista, joihin suuntaviivoissa viitataan

49

1.   JOHDANTO

1.

Ympäristövastuusta ympäristövahinkojen ehkäisemisen ja korjaamisen osalta 21 päivänä huhtikuuta 2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/35/EY (1), jäljempänä ’ympäristövastuudirektiivi’ tai ’direktiivi’, tarkoituksena on luoda aiheuttamisperiaatteeseen perustuva ympäristövastuujärjestelmä ympäristövahinkojen ehkäisemiseksi ja korjaamiseksi (2). Vuonna 2019 hyväksytyssä muutoksessa (3) edellytetään, että Euroopan komissio laatii suuntaviivat, joissa annetaan yhteinen tulkinta direktiivin 2 artiklassa määritellylle ilmaisulle ”ympäristövahinko” (4). Tässä tiedonannossa esitetään nämä suuntaviivat.

2.

”Ympäristövahinko” on direktiivissä keskeinen ilmaisu. Sen avulla määritellään direktiivin yleinen tarkoitus (5). Kun ympäristövahinko tapahtuu tai uhkaa tapahtua, toiminnanharjoittajilla on ehkäisevien tai korjaavien toimien käynnistämistä koskevia velvoitteita, toimivaltaisilla viranomaisilla asiaan liittyviä velvoitteita (6) ja muilla henkilöillä oikeus pyytää, että toimenpiteisiin ryhdytään (7). Jos vahinko on rajat ylittävä ja kohdistuu useampaan kuin yhteen jäsenvaltioon, aloitetaan jäsenvaltioiden välinen yhteistyö (8). Lisäksi ilmaisuun sisältyy seurauksia rahoitusalan toiminnanharjoittajille, jotka tarjoavat rahoitusvakuuksia direktiivin mukaisen vastuun kattamiseen (9). Ilmaisulla voi näin ollen olla merkittävä rooli ympäristönsuojelussa, koska sen avulla voidaan määrittää, ehkäistäänkö ja korjataanko jokin ympäristöhaitta.

3.

Näissä ympäristövahingon yhteistä tulkintaa koskevissa suuntaviivoissa käsitellään tarvetta, joka todettiin komission vuonna 2016 tekemässä direktiivin arvioinnissa, jäljempänä ’arviointi’ (10). Arvioinnissa esitetyn päätelmän mukaan direktiivin täytäntöönpanoa on hankaloittanut se, että keskeisiä käsitteitä, erityisesti ympäristövahinkoon liittyviä, ei ole sovellettu yhdenmukaisesti (11). Siksi komissio antoi toimeksisaajalle tehtäväksi laatia yhdessä ympäristövastuudirektiiviä käsittelevän, hallitusten asiantuntijoista koostuvan ryhmän ja asiaankuuluvan komission yksikön kanssa yhteistä näkemystä koskevan asiakirjan, joka perustuu tutkimukseen ja kuulemisiin (12). Tämän pohjatyön perusteella ei laadittu komission asiakirjaa eikä jäsenvaltioiden kanssa sovittua asiakirjaa, mutta siitä on ollut apua näiden suuntaviivojen valmistelussa.

4.

Tätä taustaa vasten suuntaviivoissa tarkastellaan kaikkia ”ympäristövahingon” määritelmän näkökohtia. Ilmaisu on sisällöltään laaja ja pitää sisällään useita muita ilmaisuja ja käsitteitä tai viittaa niihin. Suuntaviivoissa käsitellään myös niitä, koska ne ovat tarpeen ilmaisun ymmärtämiseksi. Suuntaviivat on jäsennelty siten, että niissä tarkastellaan aluksi oikeudellista ja laajempaa sääntelykehystä, jossa määritelmä on merkityksellinen. Sen jälkeen tarkastellaan ”vahingon” määritelmää ja ”ympäristövahingon” määritelmän koko tekstiä, minkä jälkeen tutkitaan yksityiskohtaisesti siihen sisältyviä kolmea erillistä ympäristövahinkoluokkaa, jotka ovat ”suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuva vahinko”, ”vesille aiheutuva vahinko” ja ”maaperälle aiheutuva vahinko”. Lopuksi esitetään yleiset päätelmät.

5.

Koska suuntaviivojen tarkoituksena on antaa määritelmälle yhteinen tulkinta, niiden sisältö on analyyttinen ja yksityiskohtainen. Vaikka niitä ei ole tarkoitettu vain jollekin tietylle lukijakunnalle, niiden on tarkoitus hyödyttää erityisesti seuraavia tahoja, joilla on jokin direktiivin mukainen tehtävä: jäsenvaltiot, toimivaltaiset viranomaiset, toiminnanharjoittajat, luonnolliset henkilöt ja oikeushenkilöt sekä rahavakuuden tarjoajat. Suuntaviivoissa pyritään käsittelemään mahdollisimman kattavasti jo ilmenneitä tai tulevaisuudessa kohtuudella odotettavissa olevia tulkintavaikeuksia. Tämä toteutetaan analysoimalla tarkasti kaikkia ”ympäristövahingon” määritelmän osia, kiinnittämällä huomiota yksityiskohtaisiin näkökohtiin, jotka voidaan päätellä sanamuodosta sekä oikeudellisesta kehyksestä ja sääntelykehyksestä, ja viittaamalla Euroopan unionin tuomioistuimen, jäljempänä ’unionin tuomioistuin’ tai ’tuomioistuin’, oikeuskäytäntöön, mikä voi auttaa selventämään määritelmän eri näkökohtia joko suoraan tai vastaavan tapauksen kautta.

6.

Suuntaviivojen laatiminen on ollut yksinomaan komission vastuulla. Lopullinen toimivalta tulkita unionin lainsäädäntöä on kuitenkin ainoastaan unionin tuomioistuimella.

2.   OIKEUDELLINEN KEHYS JA LAAJEMPI SÄÄNTELYKEHYS

7.

Ympäristövastuudirektiivi on yleinen ja monialainen ympäristösäädös, jota sovelletaan useisiin ympäristöalan osa-alueisiin. Näin ollen se täydentää muita unionin säädöksiä, joilla pyritään suojelemaan ympäristöä. ”Ympäristövahingon” määritelmässä viitataan nimenomaisesti niistä seuraaviin neljään: neuvoston direktiiviin 79/409/ETY, annettu 2 päivänä huhtikuuta 1979, luonnonvaraisten lintujen suojelusta (13) [nyt direktiivi 2009/147/EY luonnonvaraisten lintujen suojelusta (14) ], jäljempänä ’lintudirektiivi’, neuvoston direktiiviin 92/43/ETY, annettu 21 päivänä toukokuuta 1992, luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta (15), jäljempänä ’luontotyyppidirektiivi’, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2000/60/EY, annettu 23 päivänä lokakuuta 2000, yhteisön vesipolitiikan puitteista (16), jäljempänä ’vesipuitedirektiivi’, ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2008/56/EY, annettu 17 päivänä kesäkuuta 2008, yhteisön meriympäristöpolitiikan puitteista (17), jäljempänä ’meristrategiadirektiivi’. Jotta voidaan tulkita, mikä ”ympäristövahinko” on, vaaditaan ristiviittauksia näiden muiden säädösten säännöksiin sekä niiden tuntemusta.

8.

Ympäristövastuudirektiivi perustuu aiheuttamisperiaatteeseen (18). Lisäksi ”ympäristövahingon” yhteisessä tulkinnassa on sovellettava tarvittaessa muita periaatteita, joihin unionin ympäristöpolitiikka perustuu, erityisesti ennalta varautumisen periaatetta (19) ja periaatteita, joiden mukaan olisi toteutettava ennalta ehkäiseviä toimia ja ympäristövahingot olisi torjuttava ensisijaisesti niiden lähteellä (20), silloin kun ne ovat sen tulkinnan kannalta olennaisia. Direktiivin kannalta olennaisia ovat myös unionin oikeuden yleiset periaatteet, kuten suhteellisuusperiaate.

9.

Ympäristövastuudirektiivin alaan kuuluvat ammatillisesta toiminnasta aiheutuvat haitalliset vaikutukset ympäristölle. Näihin toimintoihin sovelletaan unionin muun ympäristölainsäädännön mukaisia lakisääteisiä vaatimuksia (21). Kyseiset säädökset muodostavat laajemman sääntelykehyksen, joka on direktiivin ympäristövahinkoja koskevien velvoitteiden soveltamisen kannalta olennainen. Tämä johtuu siitä, että myös näiden säädösten säännöksillä pyritään yleensä ehkäisemään tai rajoittamaan monia ilmaisun ”ympäristövahinko” piiriin kuuluvia haitallisia vaikutuksia luonnolle, vesille ja maaperälle.

Vastuu ympäristövahingoista

10.

Ilmaisua ”ympäristövahinko” on tulkittava suhteessa niihin, jotka voivat olla siitä direktiivin mukaisesti oikeudellisesti vastuussa, sekä olosuhteisiin ja edellytyksiin, joiden perusteella heidän vastuunsa voi syntyä, ja toimiin, joihin heidän on ryhdyttävä.

11.

Niitä, jotka voivat olla vahingosta oikeudellisesti vastuussa, kutsutaan ”toiminnanharjoittajiksi” (22). He ovat vastuussa vahingosta ainoastaan direktiivin soveltamisalaan kuuluvan ”ammatillisen toiminnan” (23) osalta. Unionin tuomioistuin totesi asiassa C-297/19, Naturschutzbund Deutschland – Landesverband Schleswig-Holstein eV, että ”ammatillisen toiminnan” käsitettä ei ole rajattu koskemaan yksinomaan toimintaa, jolla on yhteys markkinoihin tai joka on kilpailuperusteista, vaan se kattaa kaiken ammatillisesti harjoitetun toiminnan – ei siis toimintaa, jota harjoitetaan täysin yksityisesti tai kotitalouksissa – ja näin ollen toiminnan, jota harjoitetaan lakiin perustuvan tehtävien siirron nojalla yleisen edun mukaisesti (24). Se vahvisti, että tässä konkreettisessa yksittäistapauksessa direktiiviä sovelletaan julkiseen elimeen, joka vastaa kosteikon kuivatuksesta maatalouden hyväksi.

12.

Pääasiallisilla ammatillisilla toiminnoilla (25) tarkoitetaan direktiivin liitteessä III kuvattuja toimintoja. Niiden toiminnanharjoittajat voivat olla vastuussa kaikista kolmesta direktiivin mukaisesta ympäristövahinkojen luokasta. Lisäksi liitteen III soveltamisalaan kuuluvien toiminnanharjoittajien vastuu on ankara, eli se ei ole riippuvainen siitä, ovatko ne toteuttaneet tai jättäneet toteuttamatta toimia tuottamuksellisesti (tahallisesti tai huolimattomasti). Ankaran vastuun soveltamiseksi riittää, että ympäristövahinkojen ja ammatillisen toiminnan välillä voidaan osoittaa olevan syy-yhteys. Direktiivin johdanto-osan kahdeksannessa kappaleessa esitetään perusteet liitteessä III kuvatun ammatillisen toiminnan sisällyttämiselle sen soveltamisalaan. Siinä todetaan, että direktiiviä olisi sovellettava sellaiseen ammatilliseen toimintaan, joka aiheuttaa riskin ihmisten terveydelle tai ympäristölle. Lisäksi siinä todetaan seuraavaa: ”Tällainen toiminta olisi periaatteessa yksilöitävä viittaamalla asiaa koskevaan [unionin] lainsäädäntöön, jossa asetetaan vaatimuksia tietyille toimille ja käytännöille, joiden katsotaan aiheuttavan mahdollisen tai todellisen riskin ihmisten terveydelle tai ympäristölle.”

13.

Ammatilliset toiminnot määritellään liitteessä III viittaamalla muihin unionin ympäristölainsäädännön säädöksiin, joista monet on kodifioitu, muutettu tai korvattu direktiivin antamisen jälkeen. Kyseiset ammatilliset toiminnot kuuluvat kuitenkin edelleen direktiivin soveltamisalaan. Yhteistä näkemystä koskevassa asiakirjassa annettiin tietoja kyseisen lainsäädännön kehityksestä (26). Liitteen III mukaisiin ammatillisiin toimintoihin kuuluvat muun muassa monet teolliset toiminnot, mukaan lukien suuremmat tai riskialttiimmat teollisuuslaitokset, kuten kemiantehtaat, jätehuoltotoiminnot, tiettyjen pilaavien aineiden päästöt veteen, vedenotto ja patoaminen, tiettyjen aineiden, valmisteiden ja tuotteiden valmistus, käyttö, varastointi, käsittely, täyttö, päästäminen ympäristöön ja paikan päällä tapahtuva siirtäminen sekä vaarallisten aineiden tie-, rautatie-, sisävesi-, meri- tai ilmakuljetukset.

14.

Yhden ”ympäristövahinkojen” luokan, suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuvan vahingon, osalta myös muut kuin liitteessä III luetellut ammatillisen toiminnan harjoittajat voivat olla vastuussa, jos ne ovat toimineet tuottamuksellisesti tai huolimattomasti (27).

15.

Unionin muun sovellettavan ympäristölainsäädännön mukaan toiminnanharjoittajilla on usein oltava lupa, jonka ehtoja heidän on noudatettava, tai he saattavat olla velvoitettuja toimimaan yleisten sitovien vaatimusten mukaisesti. On kuitenkin mahdollista, että jotkut toiminnanharjoittajat harjoittavat ammatillista toimintaa ilman vaadittua lupaa tai eivät noudata kaikkia sovellettavia sääntöjä. Näin voi olla esimerkiksi silloin, kun jotkut henkilöt harjoittavat laitonta jätehuoltotoimintaa. Laiton toiminta ei sulje näitä toiminnanharjoittajia direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle. Jos se sulkisi, lopputulos olisi ristiriidassa aiheuttamisperiaatteen kanssa. Direktiivi ilmentää tätä periaatetta, ja sitä on tulkittava sen valossa (28). Lisätukea sille, että direktiivi kattaa myös laittomat toiminnanharjoittajat, saadaan asiasta C-494/01, komissio v. Irlanti. Tuomioistuin totesi siinä antamassaan tuomiossa, että jätehuoltotoimien suorittaminen ilman lupaa voi johtaa lupavaatimuksiin liittyvien tarkastusvaatimusten noudattamatta jättämiseen (29). Vastaavasti voidaan perustella sitä, että direktiivin mukaisia vastuuvaatimuksia voidaan soveltaa yhtä lailla ammatilliseen toimintaan, jota harjoitetaan lupa- tai muiden sääntelyvaatimusten vastaisesti.

16.

Unionin tuomioistuin katsoi asiassa C-378/08, Raffinerie Mediýee (ERG I) SpA ym., ja asiassa C-534/13, Fipa Group ym., antamissaan tuomioissa, että direktiivissä säädetty ympäristövastuujärjestely edellyttää yhden tai useamman yksilöidyn toiminnanharjoittajan toiminnan ja ympäristövahingon tai tällaisen vahingon välittömän uhan välisen syy-yhteyden osoittamista (30). Tuomioistuin totesi syy-yhteyden osalta, että jos jäsenvaltion lainsäädännössä niin säädetään, uskottavaan näyttöön perustuva olettama on riittävä osoitus yhteydestä (31).

17.

Direktiivissä ei määritellä, mitkä tapaukset osoittavat, että ammatillisen toiminnan ja ympäristövahingon tai sellaisen välittömän uhan välillä on syy-yhteys. Useissa direktiivin tekstin kohdissa viitataan päästöihin, tapahtumiin tai tilanteisiin (32). Näitä ilmaisuja ei ”päästöjä” (33) lukuun ottamatta määritellä, ja kuten asiat C-529/15, Folk (34), ja C-297/19, Naturschutzbund Deutschland – Landesverband Schleswig-Holstein eV, osoittavat, direktiivi kattaa liitteeseen III sisältyvän normaalin ammatillisen toiminnan seuraukset. Asiassa C-529/15 normaaliin toimintaan kuului vesivoimala ja asiassa C-297/19 kuivatetun kosteikon kunnossapito. Sen vuoksi vastuuta ei pitäisi olettaa aiheutuvan vain kertaluonteisista onnettomuuksista tai vaaratilanteista, vaan se voi aiheutua myös normaalista toiminnasta ja liittyä jäljempänä 18 ja 19 kohdassa kuvattuihin olosuhteisiin. Viittausten helpottamiseksi näissä suuntaviivoissa viitataan useiden mahdollisten tapausten joukkoon ”vahinkotapahtumina”.

18.

Haitallisia vaikutuksia aiheuttavien tekijöiden – joita voidaan kutsua ’vahinkoa aiheuttaviksi tekijöiksi’ (35) – luonne voi myös vaihdella (36). Ne voivat olla luonteeltaan lisääviä, mihin liittyy jätteen sijoittaminen maahan tai esimerkiksi inerttien aineiden käyttö kosteikon täyttämiseen tai epäpuhtauksien aiheuttama vastaanottavan ympäristön pilaantuminen. Ne voivat olla myös vähentäviä tai poistavia – liittyen joen vedenkorkeuden muutoksiin (37) tai puiden tai mineraalien poistoon. Ne voivat myös olla pelkästään hävittäviä – esimerkiksi silloin, kun poistetaan maanpinnan muotoja tai tapetaan suojellun lajin yksilöitä.

19.

Haitallisten vaikutusten ilmeneminen voi olla äkillistä ja ennalta arvaamatonta, kuten silloin, kun kemiantehtaan räjähdys aiheuttaa tulipalon, rakennusten tuhoutumisen sekä maaperän ja veden pilaantumisen myrkyllisten aineiden tai palontorjunta-aineiden päästyä veteen. Se voi olla myös välitöntä, kuten silloin, kun suojellun metsämaan luontotyyppi katoaa nopeiden puunhakkuiden seurauksena. Se voi myös olla asteittaista, kuten silloin, kun rikkoutuneen putken vuoto aiheuttaa vastaanottavassa ympäristössä kumulatiivista haittaa, joka havaitaan vasta jonkin ajan kuluttua. On myös mahdollista, että samasta vahinkotapahtumasta aiheutuvat haitalliset vaikutukset ilmenevät molemmilla tavoilla. Näin voi tapahtua esimerkiksi silloin, kun suuri määrä myrkyllisiä aineita vapautuu vahingossa jokeen ja sen seurauksena on kalojen välitön kuoleminen, minkä jälkeen suojellun vesiympäristön tai suojeltujen lajien elinympäristön rakenteet huonontuvat hitaammin ja asteittaisemmin.

20.

Vastaavasti tiedot vahinkotapahtumista ja niiden haitallisista vaikutuksista voivat tulla ilmi eri aikoina. Jos vahinkotapahtuma on suuronnettomuus, se tulee välittömästi ilmi, mutta tuntematon vaaratilanne ei välttämättä tule ilmi vähään aikaan. Tällainen voi olla esimerkiksi repeämä maanalaisessa, vaarallisia aineita sisältävässä varastosäiliössä (38).

21.

Direktiivissä säädetään toiminnanharjoittajille asetettavien velvoitteiden kolmesta pääluokasta: — Kun ympäristövahinkoa ei ole vielä tapahtunut mutta sen välitön uhka on olemassa, toiminnanharjoittajan on toteutettava tarpeelliset ehkäisevät toimenpiteet (39) viipymättä (40). — Kun ympäristövahinko on tapahtunut, toiminnanharjoittajan on toteutettava ”kaikki mahdolliset toimenpiteet kyseisten pilaavien aineiden ja/tai muiden vahinkoa aiheuttavien tekijöiden torjumiseksi, leviämisen estämiseksi, poistamiseksi tai käsittelemiseksi muulla tavalla viipymättä, jotta ympäristölle aiheutuvia lisävahinkoja ja ihmisten terveydelle aiheutuvia haitallisia vaikutuksia voidaan rajoittaa tai ne voidaan estää taikka rajoittaa palvelujen edelleen huononemista” (41). Viittausten helpottamiseksi näissä suuntaviivoissa viitataan näihin vaiheisiin ”vahinkoa aiheuttavien tekijöiden käsittelemisenä viipymättä”. — Kun ympäristövahinko on tapahtunut, toiminnanharjoittajien on toteutettava tarpeelliset korjaavat toimenpiteet. (42) Niiden on osoitettava direktiivin liitteen II mukaisesti asianmukaiset korjaavat toimenpiteet ja esitettävä ne toimivaltaiselle viranomaiselle hyväksyttäviksi (43).

22.

Ilmaisu ”viipymättä” osoittaa, että kaksi ensimmäistä velvoiteluokkaa ovat ajan suhteen kriittisiä. Tämä vaikuttaa ilmaisun ”ympäristövahinko” yhteiseen tulkintaan. Toiminnanharjoittajan velvollisuudet toteuttaa ehkäiseviä toimenpiteitä ja käsitellä viipymättä direktiivin mukaisia vahinkoa aiheuttavia tekijöitä ovat rinnakkaiset unionin muussa ympäristölainsäädännössä säädettyjen vastaavien velvoitteiden kanssa, esimerkiksi teollisuuden päästöistä (yhtenäistetty ympäristön pilaantumisen ehkäiseminen ja vähentäminen) 24 päivänä marraskuuta 2010 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2010/75/EU (44), jäljempänä ’teollisuuspäästödirektiivi’, kanssa.

23.

Toiminnanharjoittajien on myös täytettävä tietyt lisävelvoitteet. Esimerkiksi ympäristövahingon sattuessa niiden on ”viipymättä ilmoitettava toimivaltaiselle viranomaiselle kaikista tilanteeseen liittyvistä olennaisista seikoista” (45), ja niitä voidaan vaatia antamaan lisätietoja (46). Niitä voidaan vaatia täyttämään samanlaiset tiedonantovelvoitteet, jos on olemassa ympäristövahingon välitön uhka (47). Ne voivat myös joutua tekemään oman arviointinsa ympäristövahingoista ja toimittamaan toimivaltaiselle viranomaiselle kaikki tarvittavat tiedot (48). Toiminnanharjoittajia voidaan vaatia toimittamaan asiaankuuluvia tietoja viranomaisille ympäristövastuudirektiivin lisäksi unionin muun ympäristölainsäädännön nojalla, esimerkiksi teollisuuspäästödirektiivin (49) tai vaarallisista aineista aiheutuvien suuronnettomuusvaarojen torjunnasta sekä neuvoston direktiivin 96/82/EY muuttamisesta ja myöhemmästä kumoamisesta 4 päivänä heinäkuuta 2012 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2012/18/EU (50), jäljempänä ’Seveso-direktiivi’, nojalla.

24.

Ympäristövastuudirektiivissä on säännöksiä direktiivin ajallisesta soveltamisesta: siinä rajoitetaan sen soveltamista viittaamalla päivämäärään 30. huhtikuuta 2007 sekä tilanteeseen, jossa vahingosta on kulunut 30 vuotta (51). Muutoksilla käyttöön otettujen osien ajallinen soveltaminen on tietenkin erilaista – esimerkiksi merivesille aiheutuvien vahinkojen osalta direktiiviä sovelletaan 19. heinäkuuta 2015 alkaen (52). On tärkeää huomata, että ammatillinen toiminta, johon sovelletaan ennen 30. huhtikuuta 2007 myönnettyjä lupia, kuuluu vastuuvelvollisuuden piiriin, jos ja siltä osin kuin vahinkoa aiheuttavaa toimintaa jatketaan 30. huhtikuuta 2007 jälkeen. Unionin tuomioistuin katsoi asiassa C-529/15, Folk, että direktiiviä ”sovelletaan ajallisesti ympäristövahinkoihin, jotka ovat aiheutuneet 30.4.2007 jälkeen mutta jotka johtuvat ennen tätä päivämäärää vesioikeudellisen säännöstön perusteella hyväksytyn ja käyttöön otetun laitoksen toiminnasta.” (53)

25.

Direktiivissä on myös poikkeuksia koskevia säännöksiä, joissa rajoitetaan sen soveltamista tiettyjen ympäristövahingon aiheuttajien perusteella (54). Lisäksi siinä esitetään useita perusteita, joihin toiminnanharjoittaja voi vedota välttyäkseen ehkäisevien ja korjaavien toimien kustannuksilta (55). Siinä myös annetaan jäsenvaltioille mahdollisuus vapauttaa toiminnanharjoittaja korjaavista toimista aiheutuvista kustannuksista, jos hän osoittaa, että hän ei ole toiminut tuottamuksellisesti tai huolimattomasti ja on täyttänyt kaikki luvan ehdot (56) tai että hän on toiminut parhaiden tieteellisten ja teknisten tietojen perusteella (57). Viimeksi mainituille mahdollisuuksille on kuitenkin asetettu rajoituksia, mikä käy ilmi unionin tuomioistuimen asiassa C-529/15, Folk (58), antamasta tuomiosta, joka koskee direktiivin 8 artiklan 4 kohdan a alakohtaa.

26.

Direktiivin mukaan jäsenvaltiot voivat pitää voimassa tai antaa tiukempia ympäristövahinkoja koskevia säännöksiä (59). Tämä on Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT-sopimus) 193 artiklan mukaista. Oikeus tiukempiin säännöksiin ei kuitenkaan ole sama asia kuin oikeus erilaisiin säännöksiin, jotka eivät täytä direktiivin vaatimuksia. Se ei myöskään tarkoita oikeutta kumota direktiivin mukaista toiminnanharjoittajien vastuuta ”ympäristövahingosta”. Direktiivin vaatimukset – vähintäänkin ne – on täytettävä kaikilta osin.

Toimivaltaisten viranomaisten rooli ja jäsenvaltioiden asiaankuuluvat laajemmat roolit

27.

Vaikka toiminnanharjoittaja on vastuussa ympäristövahingosta, toimivaltaisilla viranomaisilla (60) on siihen liittyviä velvollisuuksia. Siksi ilmaisun ”ympäristövahinko” yleiseen tulkintaan on sisällyttävä niiden rooli.

28.

Toimivaltaisten viranomaisten on todettava, mikä toiminnanharjoittaja on aiheuttanut ympäristövahingon tai sen välittömän uhan (61). Tämän vuoksi toimivaltaisten viranomaisten on oltava tietoisia ympäristövahingon tai sen uhan olemassaolosta. Muuten toiminnanharjoittajan toteamista koskevalla velvollisuudella ei ole merkitystä.

29.

Toimivaltaisten viranomaisten on myös arvioitava ympäristövahingon vakavuus (62). Tässäkin merkittävyyden arviointivelvollisuudella on merkitystä vain, jos viranomaiset ovat tietoisia vahingon tai sen uhan olemassaolosta.

30.

Toimivaltaisten viranomaisten on päätettävä, mitkä korjaavat toimenpiteet toiminnanharjoittajan on toteutettava direktiivin liitteen II (63) mukaisesti. Näiden toimenpiteiden on perustuttava toiminnanharjoittajan osoittamiin mahdollisiin korjaaviin toimenpiteisiin, ja ne on tarvittaessa toteutettava yhteistyössä asianomaisen toiminnanharjoittajan kanssa. Unionin tuomioistuin vahvisti asiassa C-379/08, Raffinerie Mediýee (ERG) SpA ym., että toimivaltaiset viranomaiset voivat muuttaa korjaavia toimenpiteitä, ja korosti samalla tarvetta antaa toimijalle mahdollisuus tulla kuulluksi (64).

31.

Vastuussa olevan toiminnanharjoittajan määrittämistä, ympäristövahingon merkittävyyden arviointia ja korjaavista toimenpiteistä päättämistä koskevat velvollisuudet edellyttävät, että toimivaltaisilla viranomaisilla on ja ne soveltavat asiaankuuluvia tietoja vahinkotapahtumasta, ammatillisesta toiminnasta, ympäristövahingosta ja niiden välisestä syy-yhteydestä sekä toiminnanharjoittajasta. Jäljempänä 32–37 kohdassa kuvataan useita mahdollisia tarpeellisten tietojen tyyppejä ja lähteitä. Olisi kuitenkin muistettava, että kaikki tiedot eivät aina ole helposti saatavilla ja että toimivaltaisten viranomaisten on mahdollisesti toimittava nopeasti. Tällaisissa olosuhteissa ennalta varautumisen periaate oikeuttaa toimivaltaiset viranomaiset puuttumaan asiaan, jos niillä on perusteltu syy uskoa, että ympäristövahinko on tapahtunut tai uhkaa tapahtua välittömästi.

32.

Kuten edellä 23 kohdassa todetaan, toiminnanharjoittajilla on direktiivin nojalla velvollisuus ilmoittaa toimivaltaisille viranomaisille vahinkotapahtumista ja niihin liittyvistä ympäristövahingoista. Kuten edellä todetaan myös, toiminnanharjoittajilla voi olla erilaiset velvollisuudet, jotka koskevat vahinkotapahtumiin liittyvien tietojen toimittamista toimivaltaisille viranomaisille unionin muun ympäristölainsäädännön mukaisesti. On kuitenkin mahdollista, että jotkut toiminnanharjoittajat laiminlyövät raportoinnin. On epätodennäköistä tai vähemmän todennäköistä, että vahinkotapahtumista ja ympäristövahingoista, joilla on syy-yhteys laittomaan toimintaan tai laittomiin tai huolimattomiin tekoihin tai laiminlyönteihin esimerkiksi luvanvaraisessa toiminnassa, raportoidaan.

33.

Direktiivin johdanto-osan 15 kappaleessa todetaan, että viranomaisten olisi varmistettava direktiivissä säädetyn järjestelmän asianmukainen toteuttaminen ja sen täytäntöönpanon valvominen. Direktiivissä on säännöksiä, joiden mukaan toimivaltaiset viranomaiset voivat vaatia toiminnanharjoittajaa antamaan enemmän tietoja ja toteuttamaan enemmän toimia (65). On kuitenkin tärkeää, että toimivaltaiset viranomaiset turvautuvat muihin kuin toiminnanharjoittajan direktiivin nojalla toimittamiin tietolähteisiin.

34.

Yksi mahdollinen vahinkotapahtumien ja ympäristövahinkojen tietolähde ovat sellaisten luonnollisten henkilöiden tai oikeushenkilöiden esittämät toimintapyynnöt, joilla on oikeus esittää tällaisia pyyntöjä (66). Toimintapyyntöihin on ”liitettävä tarpeelliset tiedot, jotka tukevat kyseistä ympäristövahinkoa koskevia havaintoja” (67).

35.

Toinen tarpeellisten tietojen lähde ovat unionin muun sovellettavan ympäristölainsäädännön mukaisen sääntelyn valvonnan tulokset. Esimerkkinä voidaan mainita teollisuuspäästödirektiivin mukaiset teollisuuslaitosten rutiiniluonteiset tarkastukset (68). Vaikka kaikki vahinkotapahtumat eivät vastuun suhteen osu yhteen toiminnanharjoittajan tekemien sääntelyrikkomusten kanssa, sääntelyrikkomukset tekevät vahinkotapahtumista todennäköisempiä. Tämä johtuu siitä, että kyseisillä sääntelyvaatimuksilla pyritään hallitsemaan kyseiseen ammatilliseen toimintaan liittyviä mahdollisia tai todellisia riskejä ihmisten terveydelle ja ympäristölle. Näin ollen niiden noudattamisen pitäisi käytännössä vähentää sitä todennäköisyyttä, että vahinkotapahtumia ilmenee. Yhtä lailla näiden vaatimusten noudattamatta jättäminen – myös niiden vakava rikkominen – lisää vahinkotapahtumien todennäköisyyttä. Jos käytössä ovat hyvät tiedonvaihtojärjestelmät, sääntelyvaatimusten noudattamisen seurannan olisi autettava direktiivin mukaisia toimivaltaisia viranomaisia saamaan tieto ympäristövahingoista tai välittömästä vahingon uhasta, määrittämään toiminnanharjoittaja ja luonnehtimaan vahinkotapahtumaa. Se voi myös auttaa toimivaltaisia viranomaisia ympäristövahingon arvioinnissa ja antaa tietoa esimerkiksi pilaantumista aiheuttavien päästöjen luonteesta.

36.

Kuten näiden suuntaviivojen myöhemmistä osioista käy ilmi, ympäristövahingon merkittävyyden arvioinnissa tarvitaan yleensä tietoja vastaanottavan ympäristön tilasta. Jotkin ympäristön tilaa koskevat tiedot liittyvät suoraan vahinkotapahtumaan – esimerkiksi pilaantumista aiheuttavien päästöjen kohteeksi hiljattain joutuneen joen kalojen kuolleisuustiedot. Muut tarvittavat ympäristön tilaa koskevat tiedot koostuvat kuitenkin tiedoista, jotka on kerätty muita tarkoituksia varten – esimerkiksi suojeltujen lajien yleisen suojelun tason määrittämiseksi tai suojeltujen luontokohteiden, kuten Natura 2000 -alueen, kunnon määrittämiseksi. Paljon merkityksellisiä tietoja ympäristön tilasta saadaan kansallisten viranomaisten suorittamasta ympäristön tilan seurannasta. Erityisen tärkeää on kerätä ja koota tietoja edellä 7 kohdassa mainittujen neljän direktiivin mukaisesti. Niitä voidaan täydentää muilla tarvittavilla tiedoilla, joilla on tunnustetusti tieteellistä arvoa – esimerkiksi jokin ympäristöalan kansalaisjärjestö voi antaa kansalaistieteen kautta saatavia kattavia tietoja (69).

37.

Ympäristön tilaa koskevien tietojen kannalta mahdollisesti merkittäviin seikkoihin liittyvät tiiviisti tieteelliset ja tekniset tiedot ympäristövahingon kohteesta – esimerkiksi tieteelliset tiedot haitallisen vaikutuksen kohteena olevan lajin elinkaaresta tai tietyille pilaaville aineille altistumisen aiheuttamista riskeistä ihmisten terveydelle.

38.

Kuten edellä todettiin, ympäristövahinko tai sen välitön uhka ilmenee usein mutta ei aina samaan aikaan, kun unionin muuta ympäristölainsäädäntöä rikotaan. Tällaiset rikkomukset voivat edellyttää jäsenvaltioiden viranomaisilta erillisiä toimia tai oikeuttaa ne, jotta voidaan varmistaa unionin muun lainsäädännön edellyttämät tulokset (esim. lintudirektiivin ja luontotyyppidirektiivin mukainen luontokohteiden suojelu) ja määrätä tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia seuraamuksia. Näin ollen samat tosiseikat voivat johtaa sekä ympäristövastuuseen että vastuuseen seuraamuksista, ja käytännössä direktiivin mukainen ympäristövahinkojen arviointi voidaan tehdä samaan aikaan kuin muissa tarkoituksissa tapahtuva rikkomusten arviointi. Esimerkiksi toiminta, joka jäsenvaltioiden on kriminalisoitava ympäristönsuojelusta rikosoikeudellisin keinoin 19 päivänä marraskuuta 2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/99/EY (70), jäljempänä ’ympäristörikosdirektiivi’, nojalla, sisältää joitakin (vaikkakaan ei kaikkia) tekoja, jotka voivat johtaa ympäristövastuuseen (71). Tässä yhteydessä toimivaltaiset viranomaiset voivat ympäristövahinkojen merkittävyyden arvioimiseksi käyttää samoja tietolähteitä kuin seuraamuksista vastaavat viranomaiset. On kuitenkin painotettava, että direktiivin mukaisia vastuuvaatimuksia on sovellettava erillään seuraamusten soveltamisesta. Tässä mielessä se, että viranomaiset ovat saattaneet ryhtyä toimiin hallinnollisten tai rikosoikeudellisten seuraamusten määräämiseksi, ei ole syy sivuuttaa toimivaltaisten viranomaisten velvollisuutta varmistaa ympäristövahinkojen arvioiminen ja ehkäiseminen, vahinkoa aiheuttavien tekijöiden torjuminen tai vahinkojen korjaaminen direktiivin mukaisesti (myös päinvastainen pätee: ympäristövastuun kantaminen ei ole syy seuraamusten roolin sivuuttamiseen) (72).

39.

Muitakin seikkoja on syytä tuoda esiin sellaisten tilanteiden osalta, joissa direktiivin mukainen vastuu osuu yhteen muun asiaa koskevan unionin ympäristölainsäädännön ja erityisesti direktiivissä tarkoitetun muun lainsäädännön säännösten rikkomisen kanssa. Ensinnäkin jos vahinkoa aiheuttavia tekijöitä ei valvota direktiivin tai muun lainsäädännön mukaisesti, tehokkuusperiaate edellyttää, että jäsenvaltiot ja niiden viranomaiset varmistavat niiden direktiivin asiaankuuluvien säännösten ja muun lainsäädännön noudattamisen, joita on rikottu. Toiseksi direktiivissä ei nimenomaisesti säädetä toissijaisesta vastuusta, jonka mukaan viranomaisten on toteutettava ehkäiseviä toimenpiteitä, vahinkoa aiheuttavien tekijöiden viipymättömään käsittelyyn tähtääviä toimenpiteitä ja korjaavia toimenpiteitä, mutta siinä ei myöskään nimenomaisesti säädetä, että kaikista näistä toimenpiteistä voitaisiin luopua, jos toiminnanharjoittaja ei toteuta niitä tai jos toiminnanharjoittaja voi esittää perustelut sille, miksi hänen ei tarvitsisi vastata niiden kustannuksista (73). Se, että direktiivissä tehdään ero toimenpiteiden ja niistä aiheutuvien kustannusten välillä, osoittaa, että toimenpiteitä tarvitaan riippumatta siitä, voiko toiminnanharjoittaja vastata kustannuksista tai pitääkö hänen vastata niistä (74). Kolmanneksi oikeuskäytäntö osoittaa, miten jäsenvaltiota voidaan vaatia toteuttamaan lisätoimia, jos vaadittua tulosta ei saavuteta, vaikka viranomaiset ovat ryhtyneet toimiin toiminnanharjoittajaa vastaan. Unionin tuomioistuin katsoi kaivannaisteollisuusdirektiiviä (75) koskevassa asiassa C-104/15, komissio v. Romania, että jäsenvaltio oli edelleen vastuussa kaivosjätelaitoksen myrkyllisten hiukkaspäästöjen torjunnasta, vaikka se oli määrännyt toiminnanharjoittajalle seuraamuksia (76) ja toiminnanharjoittaja oli muuttunut maksukyvyttömäksi (77).

3.   ”VAHINKO”

40.

”Ympäristövahingon” määritelmä sisältää ilmaisun ”vahinko”, joka on määritelty erikseen. Ilmaisu ”vahinko” ei ole itsenäinen (siinä mielessä, että direktiivin velvoitteita ei sovelleta sen käsittämän yleisyyden tasolla). Kun direktiiviä sovelletaan käytännön tilanteisiin, on nojauduttava ”ympäristövahingon” määritelmään sisältyviin täsmällisempiin sanamuotoihin. Tästä varauksesta huolimatta ”vahingon” määritelmä on tärkeä paitsi siksi, että se sisältyy ”ympäristövahinkojen” määritelmään, myös siksi, että siinä esitetään neljä peruskäsitettä, joita täsmennetään yksityiskohtaisemmassa määritelmässä. Siksi näissä suuntaviivoissa käsitellään ”vahinkoa” ennen muiden ympäristövahinkojen määritelmän osien käsittelyä. Laatikko 1: Ilmaisun ”vahinko” määritelmä

Ympäristövastuudirektiivin 2 artiklan 2 kohdassa olevan määritelmän mukaan ’vahingolla’ tarkoitetaan ”suoraan tai välillisesti tapahtuvaa mitattavissa olevaa luonnonvarojen haitallista muutosta tai luonnonvarapalvelun huonontumista”.

41.

”Vahingon” määritelmä sisältää seuraavat neljä peruskäsitettä: — vaikutuksen kohteena olevan asian aineellinen soveltamisala eli luonnonvarat ja luonnonvarapalvelut — haitalliset vaikutukset eli haitalliset muutokset ja huonontumiset — näiden haitallisten vaikutusten laajuus, eli mitattavissa olevat vaikutukset — tavat, joilla haitallisia vaikutuksia voi esiintyä, eli suoraan tai välillisesti.

Luonnonvarojen ja luonnonvarapalvelujen aineellinen soveltamisala

Laatikko 2: Ilmaisujen ”luonnonvara” ja ”luonnonvarapalvelu” määritelmät

Ympäristövastuudirektiivin 2 artiklan 12 kohdan mukaan ’luonnonvaralla’ tarkoitetaan ”suojeltavia lajeja ja luontotyyppejä, vesiä ja maaperää”. Ympäristövastuudirektiivin 2 artiklan 13 kohdan mukaan ’palveluilla’ ja ’luonnonvarapalveluilla’ tarkoitetaan ”yhden luonnonvaran jonkin toisen luonnonvaran tai kansalaisten hyväksi suorittamia tehtäviä”.

42.

Aineellisen soveltamisalan osalta ”vahingon” määritelmässä viitataan kahteen direktiivissä nimenomaisesti määriteltyyn käsitteeseen: ”luonnonvaraan” ja ”luonnonvarapalveluun”. ’Luonnonvaralla’ tarkoitetaan määritelmän mukaan kolmea erillistä luonnonvarojen luokkaa: suojeltavia lajeja ja luontotyyppejä, vesiä ja maaperää. Samalla ”luonnonvarapalvelun” määritelmässä korostetaan näiden eri luokkien keskinäisiä riippuvuussuhteita viittaamalla tehtäviin, joita ne suorittavat toisilleen. Joitakin esimerkkejä niistä ovat marskimaa (luontotyyppi), joka voi suojella rannikkomaata, pintavesi (vesien luokka), joka voi tukea luonnonvaraisten lintujen suojeltavia lajeja, ja maaperä, joka voi suodattaa pois muuten mahdollisesti pohjaveteen (vesien luokka) päätyvät epäpuhtaudet. ”Luonnonvarapalvelun” määritelmässä viitataan myös luonnonvaran tehtäviin, jotka hyödyttävät ihmisiä. Esimerkiksi jotkin luontotyypit, kuten turvemaat, ovat tärkeitä hiilivarastoja, jotkin vedet ovat juomaveden lähteitä ja joistakin vesistä virkistyskalastuksen harrastajat saavat kalaa ja maaperää puolestaan tarvitaan elintarvikkeiden tuotantoon ja asumiseen.

Haitalliset vaikutukset

43.

Haitallisten vaikutusten osalta ”vahingon” määritelmä liittyy ensinnäkin haitalliseen muutokseen luonnonvarassa ja toiseksi luonnonvarapalvelun huonontumiseen. ”Ympäristövahinkojen” määritelmä on tarkempi, mutta on hyvä pitää mielessä kolme yleistä näkökohtaa: — Sekä haitalliset muutokset että huonontuminen tarkoittavat haitallisia vaikutuksia. — Nämä haitalliset vaikutukset koskevat sekä luonnonvaran tilaa että sen muiden luonnonvarojen ja ihmisten hyväksi suorittamia tehtäviä. Haitallisiin vaikutuksiin kuuluvat siten luonnonvarojen ominaisuuksiin kohdistuvien haitallisten vaikutusten lisäksi haitalliset vaikutukset, jotka kohdistuvat luonnonvarojen ja palvelujen keskinäisiin riippuvuussuhteisiin ja dynaamisiin suhteisiin eli tehtäviin, joita luonnonvarat suorittavat toisten luonnonvarojen ja ihmisten hyväksi. — Muutoksen ja huonontumisen käsitteet tarkoittavat vahinkotapahtumaa edeltävän ja sen jälkeisen tilanteen välistä eroa.

Mitattavissa oleva

44.

Jotta ”vahingon” määritelmää voidaan soveltaa, haitallisten muutosten ja huonontumisen on oltava mitattavissa. Mitattavissa oleva tarkoittaa, että vahinko on voitava kvantifioida tai arvioida ja että vahinkotapahtumaa edeltävää ja sen jälkeistä tilannetta on voitava verrata toisiinsa mielekkäästi.

Suoraan tai välillisesti

45.

”Vahingon” määritelmä mahdollistaa lisäksi sen, että haitallisia muutoksia tai huonontumista voi esiintyä sekä suoraan että välillisesti. Tämä koskee toisaalta vahinkotapahtuman ja toisaalta tiettyjen haitallisten vaikutusten välistä syy-yhteyttä. Joskus syy-yhteys on suora, kuten silloin, kun toiminnanharjoittajan suorittamat metsähakkuut tuhoavat suojellun luonnonmetsän luontotyypin. Joskus se on välillinen, kuten silloin, kun ravinnepäästöt vesistöön johtavat kauempana sijaitsevan suojeltavan vedenalaisen elinympäristön huonontumiseen. Syy-seurausketjun osalta on syytä viitata lähde–kulkeutumisreitti–vastaanottajamalliin. Ammatilliseen toimintaan (eli lähteeseen) liittyvät vahinkoa aiheuttavat tekijät voivat kulkea ilman, veden tai maan (eli kulkeutumisreitin) kautta, ennen kuin ne vaikuttavat tiettyyn luonnonvaraan (eli vastaanottajaan). Unionin tuomioistuin totesi asiassa C-129/16, Túrkevei Tejtermelő Kft., että vaikka ilman pilaantuminen ei ole sellaisenaan ympäristövahinko, ilmansaasteet voivat aiheuttaa vahinkoa luonnonvaroille (78). Vahinkotapahtuma voidaan erottaa sen aiheuttamista haitallisista vaikutuksista ajan suhteen (esim. luonnonvarassa tapahtuu viivästynyt reaktio), tilan suhteen (esim. luonnonvaraan kohdistuu haitallisia vaikutuksia paikassa, joka on kaukana vahinkotapahtuman syntypaikasta) tai asiaan liittyvien luonnonvarojen suhteen (esim. toimi, jossa myrkyllisen aineen levittäminen maahan aiheuttaa suojeltavan lajin kuoleman). Käsitys siitä, että haitallisia vaikutuksia voi aiheutua välillisesti, liittyy myös luonnonvarojen toisilleen suorittamiin tehtäviin.

4.   YLEISKATSAUS ”YMPÄRISTÖVAHINGOSTA”

46.

Ilmaisun ”ympäristövahinko” määritelmä sisältää ilmaisun ”vahinko” määritelmän ja tarkentaa sitä. Ensinnäkin siinä eritellään ja jaotellaan aineellisen ja maantieteellisen soveltamisalan osalta kolme luonnonvaraluokkaa, jotka sisältyvät ilmaisun ”vahinko” määritelmään, eli suojellut lajit ja luontotyypit, vedet ja maaperä. Lisäksi se sisältää kahden ensimmäisen luonnonvaraluokan osalta tiettyjä yksityiskohtia, jotka auttavat määrittämään direktiivin mukaisten velvoitteiden maantieteellisen soveltamisalan. Toiseksi kunkin luonnonvaraluokan merkityksellisiä haittavaikutuksia kuvataan yksityiskohtaisemmin tiettyjen käsitteiden (joita näissä suuntaviivoissa kutsutaan viitekäsitteiksi) avulla. Kolmanneksi siihen sisältyy merkittävyyden käsite, jolla määritellään tarkemmin käsiteltävien haittavaikutusten laajuus. Neljänneksi on huomattava, että ympäristövahingon määritelmä ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että kaikki kolme luonnonvaravahinkojen alaryhmää ovat samanaikaisesti merkityksellisiä. Laatikko 3: Ilmaisun ”ympäristövahinko” määritelmä

Ympäristövastuudirektiivin (79) 2 artiklan 1 kohdassa säädetään, että ’ympäristövahingolla’ tarkoitetaan ”a) suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuvaa vahinkoa, jolla on näiden luontotyyppien tai lajien suotuisan suojelun tason saavuttamisen tai ylläpitämisen kannalta merkittäviä haitallisia vaikutuksia. Tällaisten vaikutusten merkittävyyttä on arvioitava suhteessa perustilaan ottaen huomioon liitteessä I esitetyt perusteet; Suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutunut vahinko ei käsitä aiemmin todettuja haitallisia vaikutuksia, jotka aiheutuvat sellaisesta toiminnanharjoittajan toimesta, johon viranomaiset ovat nimenomaisesti antaneet luvan direktiivin 92/43/ETY 6 artiklan 3 ja 4 kohdan tai 16 artiklan tai direktiivin 79/409/ETY 9 artiklan täytäntöönpanosäännösten mukaisesti tai, sellaisten luontotyyppien tai lajien osalta, jotka eivät kuulu yhteisön lainsäädännön piiriin, vastaavan kansallisen luonnonsuojelua koskevan lainsäädännön mukaisesti. b) vesille aiheutuvaa vahinkoa eli vahinkoa, joka vaikuttaa huomattavan haitallisesti i) kyseessä olevien vesien ekologiseen, kemialliseen tai määrälliseen tilaan tai ekologiseen potentiaaliin, siten kuin ne määritellään direktiivissä 2000/60/EY, lukuun ottamatta haitallisia vaikutuksia, joihin sovelletaan mainitun direktiivin 4 artiklan 7 kohtaa; tai ii) ympäristön tilaan kyseisillä merivesillä, siten kuin ne määritetään direktiivissä 2008/56/EY, siltä osin kuin meriympäristön tilaan liittyviä erityiskysymyksiä ei jo oteta huomioon direktiivissä 2000/60/EY (80); c) maaperälle aiheutuvaa vahinkoa eli maaperän pilaantumista, josta aiheutuu huomattava riski siitä, että aineiden, valmisteiden, organismien tai mikro-organismien suora tai välillinen joutuminen maahan tai maapohjaan vaikuttaa haitallisesti ihmisten terveyteen.”

Kunkin luonnonvaran aineellinen ja maantieteellinen soveltamisala

47.

Aineellisen laajuuden jaotteluasteen vuoksi ”ympäristövahingon” yhteinen tulkinta edellyttää kunkin luonnonvaraluokan tiivistä analysointia. Tähän sisältyy kunkin luonnonvaraluokan maantieteellinen soveltamisala. Aineellista ja maantieteellistä soveltamisalaa koskevat huomautukset esitetään näiden suuntaviivojen seuraavissa osioissa.

Haitallisten vaikutusten viitekäsitteet

48.

Kaikkien kolmen luonnonvaraluokan osalta ”ympäristövahingon” määritelmässä käytetään viitekäsitettä sen määrittämiseksi, ovatko haitalliset vaikutukset merkityksellisiä. Suojeltujen lajien ja luontotyyppien osalta viitekäsite on näiden lajien ja luontotyyppien suotuisa suojelun taso. Vesien osalta se on vesipuitedirektiivin mukainen ekologinen, kemiallinen tai määrällinen tila tai vesistöjen ekologinen potentiaali sekä meristrategiadirektiivin mukainen merivesien ympäristötila, joilla on eri ulottuvuudet. Maaperän osalta se on riski ihmisten terveydelle. Näiden viitekäsitteiden tarkoituksena on tarjota parametreja ja kriteerejä, joiden perusteella voidaan tarkastella haitallisten vaikutusten merkityksellisyyttä. Käsitteisiin sisältyy osia, joiden suhteen haitallisia vaikutuksia on mitattava. Käsitteitä analysoidaan tarkemmin näiden suuntaviivojen osioissa, joissa käsitellään luonnonvaravahinkojen erityisluokkia.

Merkittävyyden arviointi

49.

Viitekäsitteet määrittelevät direktiivin soveltamisalaan kuuluvien haitallisten vaikutusten tyypit. ”Ympäristövahingon” määritelmä sisältää lisämäärittelyn: sanat ”merkittävä” ja ”huomattava” esiintyvät kunkin luonnonvaraluokan yhteydessä, ja direktiivissä edellytetään ehkäiseviä toimenpiteitä, vahinkoa aiheuttavien tekijöiden viipymätöntä käsittelyä tai korjaavia toimenpiteitä vain, jos haitalliset vaikutukset arvioidaan mainittujen viitekäsitteiden kannalta merkittäviksi.

50.

Unionin ympäristölainsäädännön säädösten joukossa ympäristövastuudirektiivin vaatimus merkittävyyden arvioimisesta ei ole ainutlaatuinen. Esimerkiksi luontotyyppidirektiivissä (81) on vastaava vaatimus, ja se on tiettyjen julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arvioinnista 13 päivänä joulukuuta 2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/92/EU (82), jäljempänä ’ympäristövaikutusten arviointia koskeva direktiivi’, ytimessä. Ympäristövastuudirektiivin mukainen merkittävyyden arviointi on kuitenkin ainutlaatuinen (sui generis).

51.

Ympäristövastuudirektiivin yhteydessä merkittävyyden arviointia koskevassa yhteisessä tulkinnassa on hyvä ottaa huomioon seuraavat seikat: — olosuhteet, joissa merkittävyyden arviointi on tarpeen — merkittävyyden arvioinnin päämäärät — arvioinnin tekemiseen liittyvät oikeudelliset velvollisuudet — asiayhteys tai asiayhteydet, joissa arviointi on tehtävä — arvioinnin painopiste — arvioinnin tekeminen — merkittävyyden määrittäminen.

Olosuhteet

52.

Kuten näiden suuntaviivojen osiossa 2 todetaan, vahinkotapahtumat, vahinkoa aiheuttavat tekijät, asiaankuuluva ammatillinen toiminta, toiminnanharjoittaminen ja syy-yhteyden luonne voivat kaikki vaihdella huomattavasti. Merkittävyyden arvioinnin on oltava mukautettavissa kaikkien näiden muuttujien mukaan. Esimerkiksi kertaluonteinen onnettomuus aiheuttaa käynnissä olevalle toiminnalle erilaisia haasteita, kuten asiassa C-529/15, Folk, tapahtui.

Päämäärät

53.

Haitallisten vaikutusten merkittävyyden arviointi ei ole tavoite itsessään, vaan sen tarkoituksena on määrittää, edellyttävätkö haittavaikutukset — ehkäiseviä toimenpiteitä — vahinkoa aiheuttavien tekijöiden viipymätöntä käsittelyä ja/tai — korjaavia toimenpiteitä.

54.

Nämä kolme päämäärää voidaan erottaa toisistaan, ja olosuhteiden mukaan jotkin niistä saattavat olla merkityksellisiä ja jotkin eivät. Esimerkiksi välittömissä uhkatilanteissa arvioinnin ainoana tarkoituksena on estää vahinkotapahtuma. Tilanteissa, joissa vahinko on jo tapahtunut, vahinkoa aiheuttavia tekijöitä voidaan joutua käsittelemään viipymättä. Tällainen viipymätön käsittely ei välttämättä ole enää mahdollista esimerkiksi silloin, kun vahinkoa aiheuttavat tekijät ovat jo aiheuttaneet haitallisia vaikutuksia ja ehtyneet. Kaikista kolmesta päämäärästä voi tulla merkityksellisiä peräkkäin, koska välittömän vahinkotapahtuman uhan muuttuessa todelliseksi vahinkotapahtumaksi vahinkoa aiheuttavia tekijöitä on käsiteltävä viipymättä ja sen jälkeen on tehtävä korjaavia toimenpiteitä. Näin ollen merkittävyyden arviointi on mukautettava niihin päämääriin, jotka ovat ilmenneiden erityisolosuhteiden kannalta merkityksellisiä.

55.

Vahinkoa aiheuttavien tekijöiden ehkäisyn ja viipymättömän käsittelyn päämäärät liittyvät mahdollisiin tai todellisiin vahinkoa aiheuttaviin tekijöihin. Nämä päämäärät ovat perustamissopimuksen ympäristövahinkojen ehkäisemistä ennalta ja torjumista lähteellä koskevien periaatteiden mukaisia. Kuten edellä todettiin, ne ovat ajan suhteen kriittisiä.

56.

Korjaavien toimenpiteiden tarpeen tunnistamisen päämäärä liittyy läheisesti direktiivin korjaavia toimenpiteitä koskeviin erityisvaatimuksiin, jotka on kuvattu yksityiskohtaisesti liitteessä II. Kun on kyse suojeltaville lajeille ja luontotyypeille tai vesille aiheutuneista vahingoista, korjaavilla toimenpiteillä pyritään palauttamaan ympäristö perustilaansa (ks. jäljempänä laatikko 4) ensisijaisella, täydentävällä ja korvaavalla korjaamisella. Kaikki viimeksi mainitut ilmaisut on määritelty. Kuten todettua, nämä vaatimukset painottuvat ympäristöön, johon haitalliset vaikutukset ovat kohdistuneet, eivätkä vahingon aiheuttaneisiin tekijöihin – vaikka vahingon aiheuttaneiden tekijöiden käsittelyä jatkossa ei voida sulkea pois, kuten asiassa Folk (83)on todettu. Kun on kyse maaperälle aiheutuneesta vahingosta, korjaavilla toimenpiteillä pyritään käsittelemään vahingon aiheuttaneita tekijöitä, jos tällaiset tekijät aiheuttavat edelleen huomattavan riskin ihmisten terveydelle vielä edellä mainitun toisen päämäärän saavuttamisen jälkeenkin. Laatikko 4: Ilmaisun ”perustila” määritelmä

Ympäristövastuudirektiivin 2 artiklan 14 kohdan mukaan ’perustilalla’ tarkoitetaan ”luonnonvarojen ja palvelujen sitä tilaa vahinkohetkellä, joka olisi vallinnut, jos ympäristövahinkoa ei olisi tapahtunut ja joka voidaan arvioida parhaan mahdollisen käytettävissä olevan tiedon perusteella”.

Asianosaisten tehtävät

57.

Kuten 29 kohdassa todetaan, toimivaltainen viranomainen on vastuussa merkittävyyden arvioinnista. Direktiivin johdanto-osan 24 kappaleessa todetaan seuraavaa: ”Toimivaltaisten viranomaisten olisi vastattava erityistehtävistä, joihin kuuluu hallinnollista harkintaa, erityisesti vahingon merkityksen arviointia ja korjaavista toimenpiteistä päättämistä.”

58.

On kuitenkin pidettävä mielessä, että toiminnanharjoittajat ovat vastuussa vahinkotapahtumien ehkäisemisestä viipymättä sekä vahinkoa aiheuttavien tekijöiden välittömästä käsittelystä. Nämä vastuut edellyttävät, että toiminnanharjoittajat tunnistavat itsenäisesti ammatilliseen toimintaansa liittyvät vahinkoa aiheuttavat tekijät ja reagoivat niihin ennakoivasti. Lisäksi direktiivin asiaa koskevissa säännöksissä todetaan, että merkittävyyden arvioinnin olisi perustuttava toiminnanharjoittajan ja toimivaltaisen viranomaisen väliseen dynaamiseen suhteeseen ja että ensiksi mainitun olisi annettava aktiivisesti tietoja ja noudatettava toimivaltaisen viranomaisen antamia ohjeita (84). Niihin voi kuulua kyseisen toiminnanharjoittajan ohjeistaminen tekemään oma arviointinsa ja toimittamaan kaikki tarvittavat tiedot (85). Tämä dynaaminen suhde on erityisen tärkeä silloin, kun haittavaikutuksia on jo esiintynyt ja on toteutettava korjaavia toimenpiteitä.

59.

Merkittävyyttä voidaan arvioida tilanteissa, joissa on muita asianosaisia kuin toimivaltainen viranomainen ja toiminnanharjoittaja. Toimivaltaisen viranomaisen on erityisesti täytettävä useita oikeudellisia velvoitteita, jotka koskevat perusteltua toimintapyyntöä (86).

60.

Jos ympäristövahinko vaikuttaa tai todennäköisesti vaikuttaa useisiin jäsenvaltioihin, asianomaisilla jäsenvaltioilla on yhteistyövelvoitteita, jotka ovat merkittävyyden arvioinnin kannalta olennaisia (87).

Asiayhteys

61.

Merkitykselliset luonnonvaraluokat ja vastaavat viitekäsitteet määräävät sen, mitä tekijöitä arvioidaan. Esimerkiksi suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuneiden vahinkojen yhteydessä on otettava huomioon varsin erilaisia tekijöitä verrattuna maaperälle aiheutuneisiin vahinkoihin. Näitä tekijöitä tarkastellaan tarkemmin suuntaviivojen seuraavissa osioissa.

Arvioinnin painopiste

62.

Arvioinnin painopisteen on vaihdeltava asiaan liittyvien olosuhteiden, päämäärien ja asiayhteyden mukaan.

63.

”Vahingon” määritelmä osoittaa, että haitallisiin vaikutuksiin kuuluvat muutokset ja huonontumiset, joiden on oltava mitattavissa, ja ”ympäristövahingon” määritelmä osoittaa, että näiden muutosten ja huonontumisten on liityttävä viitekäsitteisiin.

64.

Mittaamiseen kuuluu luonnonvarojen ja palvelujen vahinkotapahtuman jälkeisen tilan vertaaminen vahinkotapahtumaa edeltävään tilaan (tapahtuman jälkeisen tilan osalta vertailu on tietysti teoreettista silloin, kun kyseessä on välitön uhka, koska välitön uhka ei ole vielä toteutunut vahinkona). Vertailussa on kyse kahdesta erillisestä kvantifioinnin tai estimoinnin muodosta, joista toisessa keskitytään tilanteeseen ennen vahinkotapahtumaa ja toisessa tilanteeseen sen jälkeen (88). On tärkeää korostaa, että vaikka arviointi koskee sekä ehkäiseviä että korjaavia toimia, sitä on käsiteltävä eri tavoin riippuen siitä, onko toimi ajan suhteen kriittinen. Jos se on ajan suhteen kriittinen, arviointi on tehtävä nopean arvion perusteella olemassa olevien ja välittömästi saatavilla olevien, usein yleisluonteisten tietojen pohjalta. Tällaista eriytettyä lähestymistapaa tuetaan muun muassa asiassa C-378/08, Raffinerie Mediterranee (ERG) ym. (89)

65.

Aiemman tilanteen mittaamista varten otetaan käyttöön perustilan käsite (ks. laatikko 4 edellä). Perustila voi olla vakio, mutta todennäköisesti se vaihtelee ajan mittaan. Tila voi esimerkiksi vaihdella säännöllisesti tai ennustettavasti (esim. tulva-alue tai tilapäinen järvi, kuten turlough (90)), tai vahingon kohteena olevan lajin elinympäristö tai kanta voi jo olla kasvamassa tai pienentymässä.

66.

Muutos tai huonontuminen määräytyy luonnonvaran tai palvelun vahinkotapahtuman jälkeisen tilanteen ja perustilan välisen eron perusteella. Siksi myös vahinkotapahtuman jälkeisen tilanteen on oltava tiedossa.

67.

Perustilan ja vahingon jälkeisen tilanteen välinen ero voi olla epävakaa, koska vahinkoa aiheuttavat tekijät tuottavat edelleen haitallisia vaikutuksia ja haitallisten vaikutusten suuruusluokka kasvaa. Vahinkoa aiheuttavien tekijöiden viipymättömän käsittelyn päämäärästä voidaan päätellä, että merkittävyyden arvioinnissa on käsiteltävä myös haitallisia vaikutuksia aiheuttavia tekijöitä.

Arvioinnin tekeminen

68.

Riippuen siitä, mitkä päämäärät ovat esiintyvien olosuhteiden kannalta merkityksellisiä, luonnonvaran muutosten merkittävyyden arviointiin voi liittyä eri vaiheita ja erilaisten tietojen tarkastelua (91).

69.

Jos välitöntä uhkaa koskevia ehkäiseviä toimenpiteitä tarvitaan, toiminnanharjoittajan – ja tarvittaessa toimivaltaisen viranomaisen – on tunnistettava mahdolliset ammatilliseen toimintaan liittyvät vahinkoa aiheuttavat tekijät ja varmistettava viipymättä, etteivät ne aiheuta asianomaisiin luonnonvaroihin kohdistuvia merkittäviä haitallisia vaikutuksia tai huononna luonnonvarapalveluja.

70.

Vastaavasti jos vahinkoa aiheuttavat tekijät edellyttävät viipymätöntä käsittelyä, toiminnanharjoittajan – ja tarvittaessa toimivaltaisen viranomaisen – on tunnistettava ammatilliseen toimintaan liittyvät vahinkoa aiheuttavat tekijät ja varmistettava nopeat toimenpiteet niiden käsittelemiseksi, jotta estetään merkittävien luonnonvaroihin kohdistuvien haitallisten vaikutusten aiheutuminen tai luonnonvarapalvelujen huonontuminen.

71.

Nopean arvioinnin tarve tarkoittaa ehkäisevien toimenpiteiden ja vahinkoa aiheuttavien tekijöiden viipymättömän käsittelyn kannalta sitä, että on käytettävä helposti saatavilla olevia tietoja ja tehtävä johtopäätöksiä niiden perusteella. Yleiset tiedot vahinkoa aiheuttavien tekijöiden luonteesta ja luonnonvarojen altistumisesta niiden haittavaikutuksille ovat usein keskeisiä, koska ei välttämättä ole aikaa odottaa, että saadaan paikkakohtaiset yksityiskohdat. Ennalta varautumisen periaatteen soveltaminen on tällaisissa olosuhteissa välttämätöntä (92).

72.

Jos korjaavia toimenpiteitä tarvitaan, on aiheellista tehdä perusteellisempi arviointi, ja sen toteutuksen olisi oltava ajan suhteen vähemmän kriittistä. Se olisi kuitenkin tehtävä mahdollisimman pian, koska aika on myös liitteessä II kuvattujen korjaavien toimenpiteiden kannalta merkityksellinen tekijä (93).

73.

Erityisesti korjaavien toimenpiteiden osalta ei voida sulkea pois sitä, että vahinkotapahtuman ja sen välillä, että voidaan ensimmäisen kerran arvioida sen merkittävyyttä, on viivettä, kuten 20 kohdassa osoitetaan. Jollei ajallista soveltamisalaa koskevista direktiivin säännöksistä (edellä 24 kohdassa mainituista) muuta johdu, viive ei kuitenkaan ole peruste arvioinnin tekemättä jättämiselle etenkään silloin, kun vahinkotapahtumalla on ollut pysyviä haittavaikutuksia.

74.

Direktiivin mukaiseen mahdolliseen vastuuseen johtavat olosuhteet voivat myös edellyttää arviointia, joka kohdistuu muiden ympäristösäännösten, kuten ympäristövaikutusten arviointia koskevan direktiivin tai luontotyyppidirektiivin säännösten, noudattamisen laiminlyöntiin (94). Ympäristövastuudirektiivin mukaista merkittävyyden arviointia ei kuitenkaan pitäisi yhdistää säännösten noudattamisen laiminlyönnin arviointiin tarvittaviin arviointimuotoihin tai soveltaa niihin. Kaikkien yhteisten menettelyjen (kuten ympäristövaikutusten jälkiarvioinnin), joilla korjataan sekä säännösten noudattamisen laiminlyönti (kuten vaaditun aiemman ympäristövaikutusten arvioinnin laiminlyönti) että ympäristövastuudirektiivin mukaisen luonnonvaraan tehtävien muutosten merkittävyyden arviointi, on oltava yhdenmukaisia viimeksi mainitun vaatimuksen kanssa.

Merkittävyyden määrittäminen

75.

Merkittävyys on määritettävä tavoitteena olevien päämäärien perusteella. Kun otetaan huomioon ”perustilan” määritelmä, merkittävyys on määritettävä suhteessa maan tai veden todelliseen fyysiseen alueeseen tai (suojeltavien lajien osalta) todellisiin kantoihin, joihin vahinko vaikuttaa tai uhkaa vaikuttaa haitallisesti. Tässä yhteydessä on otettava huomioon kaikki olemassa olevat luontaiset ominaispiirteet tai dynaamiset tekijät, jotka ovat saattaneet vaikuttaa kyseisiin luonnonvaroihin riippumatta vahinkotapahtumasta.

76.

Ilmaisusta ”merkittävyys” unionin tuomioistuin totesi asiassa C-297/19, Naturschutzbund Deutschland – Landesverband Schleswig-Holstein eV, seuraavaa: ”Direktiivin 2004/35 2 artiklan 1 alakohdan a alakohdan ensimmäisessä alakohdassa käytetty haitan merkittävyyttä osoittava adverbi [(sen ranskankielisessä versiossa ”gravement”)] osoittaa, että vain sellaiset vahingot, joita voidaan pitää jossain määrin vakavina ja jotka on direktiivin liitteessä I luonnehdittu merkittäviksi vahingoiksi, voidaan katsoa suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuneiksi vahingoiksi, mikä tarkoittaa sitä, että kussakin konkreettisessa yksittäistapauksessa on tarpeen arvioida asianomaisen vahingon vaikutusten laajuus.” (95) Tässä asiassa annettu tuomio osoittaa, että ”merkittävä” on viime kädessä unionin oikeuteen liittyvä seikka. ”Suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuvien vahinkojen” osalta ympäristövastuudirektiivin liitteessä I säädetään, että ”[p]erustilan merkittävät haitalliset muutokset olisi määritettävä muun ohessa seuraavien mitattavissa olevien tietojen perusteella”. Lainaus edellä mainitussa asiassa C-297/19 annetusta tuomiosta osoittaa näin ollen myös, että tämän ympäristövahinkojen luokan osalta merkittävyyden määrittämisessä on kyse objektiivisesta ja teknisestä arvioinnista, joka perustuu mitattavissa oleviin tietoihin. Siitä voidaan päätellä, että sama pätee myös muihin direktiivin mukaisiin ympäristövahinkojen luokkiin.

77.

Edellä esitetystä voidaan myös päätellä, että direktiivin soveltamista ei voida sulkea pois sen perusteella, että annetaan mielivaltaisia ja subjektiivisia lausuntoja siitä, mikä on merkittävää, tai sen perusteella, että nojaudutaan direktiivin ulkopuolisiin sosioekonomisiin näkökohtiin merkittävyyden arvioimiseksi ja määrittämiseksi. Direktiivissä säädettyjen poissulkemisten, poikkeusten (96) ja puolustusten (97) valikoimaa voidaan kuitenkin tarvittaessa käyttää sosioekonomisten näkökohtien käsittelemiseen tai direktiiville ominaiseen suhteellisuutta koskevaan arviointiin (98).

78.

Vaikutusten merkittävyys ei välttämättä riipu niiden laajamittaisuudesta. Tuomioistuin totesi asiassa C-392/96, komissio v. Irlanti, ympäristövaikutusten arviointia koskevaan direktiiviin liittyen seuraavaa: ”Kooltaan vähäiselläkin hankkeella voi itse asiassa olla merkittäviä ympäristövaikutuksia, jos hanke sijaitsee alueella, jossa direktiivin 3 artiklassa mainitut tekijät, kuten eläimet ja kasvit, maaperä, vesi, ilmasto tai kulttuuriperintö eivät kestä vähäisiäkään muutoksia.” Samankaltaisia perusteluja voidaan soveltaa ympäristövastuudirektiivin yhteydessä.

79.

Ehkäisevien toimenpiteiden varmistamisen yhteydessä merkittävyys liittyy tietyille alueille tai väestölle haitallisia vaikutuksia aiheuttavien tekijöiden välttämiseen. Sama pätee vahinkoa aiheuttavien tekijöiden viipymättömän käsittelyn varmistamiseen. Haitallisia vaikutuksia ovat jäljempänä 82 ja 83 kohdassa tarkoitetut vaikutukset. Määrittämisessä olisi keskityttävä siihen, johtavatko vahinkoa aiheuttavat tekijät todennäköisesti joihinkin näistä haittavaikutuksista tai niihin kaikkiin.

80.

Direktiiviä tulkitaan tuomioistuimen tulkintamenetelmien mukaisesti ja asiaa koskevien oikeudellisten periaatteiden, kuten ennalta varautumisen periaatteen, perusteella (ks. myös 8 kohta edellä) (99). Ennalta varautumisen periaatteen mukaisesti tieteellistä varmuutta mitattavissa olevien haittavaikutusten syntymisestä ei vaadita. Perusteltu syy uskoa riittää. Lisäksi jos toiminnanharjoittaja tai toimivaltainen viranomainen päättää olla toteuttamatta tai vaatimatta ehkäiseviä toimenpiteitä tai vahinkoa aiheuttavien tekijöiden viipymätöntä käsittelyä, sen päätöksen olisi perustuttava siihen, että ei ole perusteltua tieteellistä epäilystä siitä, ettei luonnonvaroille aiheudu mitattavissa olevia haitallisia vaikutuksia (100).

81.

Jos ehkäisevien toimenpiteiden ja vahinkoa aiheuttavien tekijöiden viipymättömän käsittelyn merkittävyys on määritetty, herää kysymys siitä, mitkä ehkäisevät toimenpiteet ja millainen vahinkoa aiheuttavien tekijöiden käsittely ovat tarpeellisia ja tarkoituksenmukaisia. Toimenpiteillä ja käsittelyllä olisi pyrittävä pysäyttämään tai katkaisemaan kaikki vahinkoa aiheuttavista tekijöistä johtuvat syy-seurausketjut, jotka voivat johtaa – tai ovat jo johtaneet – jäljempänä 82 ja 83 kohdassa mainittuihin luonnonvaroihin kohdistuviin haittavaikutuksiin. Asia Folk osoittaa, että olemassa oleva vahinkoa aiheuttavia tekijöitä koskeva lupa ei välttämättä vapauta toiminnanharjoittajaa tarpeesta puuttua asiaan. Siltä osin kuin direktiivi mahdollistaa olemassa olevaan lupaan turvautumisen, asiaankuuluvien ehtojen on täytyttävä. Lisäksi asiaankuuluvien lupien tai muiden sääntelyvaatimusten noudattamatta jättäminen on sinällään merkittävä osoitus tarpeesta soveltaa ympäristövastuudirektiivin mukaisia ehkäiseviä toimenpiteitä ja vahinkoa aiheuttavien tekijöiden käsittelytoimenpiteitä. Tämä johtuu siitä, että se todennäköisesti osoittaa, että merkityksellisiä vahinkoa aiheuttavia tekijöitä ei ole valvottu sellaisella tasolla, jonka sääntelyvaatimusten täyttäminen varmistaisi, ja siksi ne aiheuttavat herkemmin direktiivin soveltamisalaan kuuluvia haitallisia vaikutuksia.

82.

Mitä tulee korjaavien toimenpiteiden määrittämistarpeeseen, suojeltaville lajeille, luontotyypeille sekä vesille aiheutuvia vahinkoja koskevat liitteen II säännökset osoittavat, miten palvelujen merkittävyys ja niiden heikentymistä koskevat havainnot olisi määritettävä näiden luonnonvarojen osalta. Asiaankuuluvien viitekäsitteiden ja palvelujen huonontumisen käsitteen osalta on otettava huomioon kaikki seuraavat seikat: alueen, alueen osan, kannan tai kannan osan mitattavissa oleva pysyvä menetys (101), alueen tai alueen osan taikka kannan tai kannan osan elinolosuhteiden mitattavissa oleva heikkeneminen, joka voidaan kuitenkin palauttaa perustilaan (102), kyseisten alueiden tarjoamien palvelujen tai kantojen mitattavissa oleva menetys (103) ja mitattavissa oleva viive, joka syntyisi ennen kuin perustila voitaisiin palauttaa, jos palauttaminen olisi mahdollista (104). Luonnonvaraan kohdistuvat haitalliset vaikutukset ovat merkittäviä, jos alueella tai kannassa on tapahtunut mitattavissa oleva menetys tai heikkeneminen. Mitä taas tulee liitännäispalveluihin, näiden luonnonvarojen tarjoamien palvelujen menetyksen on oltava mitattavissa.

83.

Maaperälle aiheutuneen vahingon osalta liitteen II säännöksissä todetaan, että ainakin seuraavat seikat olisi otettava huomioon: kyseisten saasteiden olemassaolo, tyyppi ja pitoisuus sekä niiden esiintymisriski ja leviämismahdollisuus, maaperän ominaisuudet ja käyttötarkoitus sekä pilaantuneen maaperän tämänhetkinen ja hyväksytty tuleva käyttö. Ihmisten terveydelle aiheutuva riski on merkittävä, jos tietyssä paikallisessa ympäristössä tapahtuu ihmisten suoraan tai välillisesti saasteille altistumisen tasossa mitattavissa oleva muutos, jolla voidaan osoittaa olevan syy-yhteys liitteeseen III kuuluvaan ammatilliseen toimintaan. Välillistä altistumista voi tapahtua, jos pilaantunut maaperä tarjoaa palveluja muille luonnonvaroille eli esimerkiksi suodattaa pilaavia aineita, jotka voivat päästä veteen, tai jos saasteet leviävät maaperän, ilman tai veden kautta.

Ympäristövahinkojen eri luokkien yhdistelmät

84.

Se, että ”ympäristövahingon” määritelmä käsittää kolme erillistä luonnonvaravahinkojen alaryhmää, ei tarkoita, että kaikkien luokkien olisi sisällyttävä haitallisiin vaikutuksiin, jotta vastuu syntyisi. Vastuu voi syntyä, vaikka ympäristövahinkoluokkia olisi vain yksi. Yhtä lailla jos ympäristövahinkoihin kuuluu useamman kuin yhden luokan vahinkoja, kaikkia kyseisiä luokkia on käsiteltävä. Direktiivissä ei anneta mahdollisuutta rajoittaa sen soveltamista tiettyihin luokkiin.

5.   ”SUOJELTAVILLE LAJEILLE JA LUONTOTYYPEILLE AIHEUTUVA VAHINKO”

85.

”Suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuvien vahinkojen” määritelmä liittyy läheisesti lintudirektiivin ja luontotyyppidirektiivin säännöksiin. Näistä direktiiveistä käytetään näissä suuntaviivoissa yhteisnimitystä ”luontodirektiivit”. Erityisesti ympäristövastuudirektiivissä ja luontodirektiiveissä on useita yhteisiä käsitteitä. Kuten ympäristövastuudirektiivin johdanto-osan viidennessä kappaleessa todetaan, jos käsite on peräisin muusta asiaa koskevasta yhteisön lainsäädännöstä, olisi käytettävä samaa määritelmää, jotta voidaan käyttää yhteisiä tulkintaperusteita ja edistää yhdenmukaista soveltamista. Samalla on otettava huomioon, että luontodirektiivien ja ympäristövastuudirektiivin kattavuuden välillä on jonkin verran eroja.

86.

Suuntaviivoissa kiinnitetään huomiota erityisesti seuraaviin seikkoihin: — kyseisten suojeltavien lajien ja luontotyyppien aineellinen ja maantieteellinen soveltamisala — haitallisten vaikutusten viitekäsite eli suotuisa suojelun taso — merkittävyyden arviointi — poikkeukset.

Suojeltavien lajien ja luontotyyppien aineellinen ja maantieteellinen soveltamisala

Laatikko 5: Ilmaisun ”suojeltavat lajit ja luontotyypit” määritelmä

Ympäristövastuudirektiivin 2 artiklan 3 kohdan mukaan ’suojeltavilla lajeilla ja luontotyypeillä’ tarkoitetaan ”a) direktiivin 79/409/ETY 4 artiklan 2 kohdassa mainittuja, liitteessä I lueteltuja tai direktiivin 92/43/ETY liitteissä II ja IV lueteltuja lajeja; b) direktiivin 79/409/ETY 4 artiklan 2 kohdassa mainittujen, liitteessä I lueteltujen tai direktiivin 92/43/ETY liitteessä II lueteltujen lajien elinympäristöjä ja direktiivin 92/43/ETY liitteessä I lueteltuja luontotyyppejä sekä direktiivin 92/43/ETY liitteessä IV lueteltujen lajien lisääntymis- tai levähdyspaikkoja; ja c) jäsenvaltion päätöksen mukaisesti muuta luontotyyppiä tai lajia, jota ei ole lueteltu mainituissa liitteissä, mutta jonka jäsenvaltio osoittaa vastaaviin tarkoituksiin kuin ne, joista säädetään mainituissa kahdessa direktiivissä.”

87.

”Suojeltavat lajit” kattavat ensinnäkin tietyt luontodirektiivien nojalla suojeltavat lajit ja toiseksi kaikki muut lajit, jotka jäsenvaltio päättää sisällyttää vastuuvelvollisuuden piiriin. Toinen lajien luokka kuuluu jäsenvaltioiden harkintaan ympäristövastuudirektiivin 2 artiklan 3 kohdan c alakohdan vaihtoehdon perusteella. Tätä vaihtoehtoa on hyödyntänyt yli puolet jäsenvaltioista (105). Luontodirektiivien ja ympäristövastuudirektiivin soveltamisalaan kuuluvien ensimmäisen lajiluokan lajit eivät ole täysin päällekkäisiä.

88.

Edellä olevassa laatikossa 5 esitetyn määritelmän piiriin kuuluvat lintulajit ovat 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja tai lintudirektiivin liitteessä I lueteltuja lajeja. Lintudirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa viitataan säännöllisesti esiintyviin muuttaviin lajeihin, ja lintudirektiivin liitteessä I luetellaan tiettyjä muita lintulajeja. Ne muodostavat yhdessä Euroopan linnuston osajoukon (106). ”Suojeltavien lajien” määritelmää ei sovelleta lintulajeihin, joita ei ole mainittu lintudirektiivin liitteessä I ja jotka eivät ole säännöllisesti esiintyviä muuttavia lajeja – paitsi jos jäsenvaltio on lisännyt ne siihen.

89.

Muiden kuin lintulajien osalta määritelmä kattaa luontotyyppidirektiivin liitteissä II ja IV luetellut eläin- ja kasvilajit. Se ei kata suoraan tiettyjä lajeja, jotka luetellaan ainoastaan luontotyyppidirektiivin liitteessä V (107) – paitsi jos jäsenvaltiot erikseen lisäävät ne tai jos ne edustavat luontotyyppidirektiivin liitteessä I lueteltuja luontotyypille luonteenomaisia lajeja (108). On kuitenkin huomattava, että liitteeseen V sisältyy kalalajeja, jotka voivat liittyä ’vesille aiheutuviin vahinkoihin’ (ks. osio 6 jäljempänä).

90.

Luontotyyppidirektiivin liitteessä I lueteltuja luontotyyppejä esiintyy erityisesti Natura 2000 -alueilla, jotka on yksilöity näitä luontotyyppejä varten. Ympäristövastuudirektiivin soveltamista ei kuitenkaan ole rajoitettu vain Natura 2000 -alueilla esiintyviin liitteen I luontotyyppeihin. Luontotyyppidirektiivin 17 artiklan mukaan jäsenvaltiot toimittavat kertomuksessaan liitteessä I olevien luontotyyppien levinneisyyskartat, jotka kattavat niiden koko alueen (109). Niitä ei kuitenkaan tulisi pitää ainoina tietoina liitteen I luontotyyppien esiintymisestä. On huomattava, että luontotyypit koostuvat eri osatekijöistä, kuten luonteenomaisista lajeista, jotka on kuvattu luontotyyppien tulkintakäsikirjassa (110).

91.

Säännöllisesti esiintyvien muuttavien lintulajien ja lintudirektiivin liitteessä I lueteltujen lintulajien elinympäristöihin kuuluvat erityisesti lintudirektiivin 4 artiklan mukaisesti luokitelluilla erityisillä suojelualueilla esiintyvät elinympäristöt. Vaikka erityiset suojelualueet ovat todennäköisesti tärkeimpiä elinympäristöjä, ympäristövastuudirektiivin sanamuoto ei rajoita elinympäristöihin kohdistuvien vahinkojen soveltamista lintulajien elinympäristöihin erityisillä suojelualueilla. Jäsenvaltiot toimittavat komissiolle pesimälajien levinneisyyskartat (10 km x 10 km) kaikista liitteessä I luetelluista pesimälajeista (myös paikkalajeista) ja muista muuttavista pesimälajeista, jotka antavat aihetta alueen luokitteluun erityiseksi suojelualueeksi (111).

92.

Luontotyyppidirektiivin liitteessä II lueteltujen lajien luontotyyppejä esiintyy erityisesti Natura 2000 -alueilla, jotka on yksilöity näitä lajeja varten. Ympäristövastuudirektiivin soveltamista ei kuitenkaan ole rajoitettu vain Natura 2000 -alueilla esiintyviin luontotyyppeihin. Luontotyyppidirektiivin 17 artiklan mukaan jäsenvaltiot toimittavat komissiolle liitteessä II olevien lajien levinneisyyskartat, jotka kattavat niiden koko alueen (112).

93.

Luontotyyppidirektiivin liitteessä IV lueteltujen lajien lisääntymis- ja levähdyspaikkojen osalta komissio on laatinut ohjeet, joista voi olla apua niiden tunnistamisessa (113). Luontodirektiiveissä ei kuitenkaan velvoiteta jäsenvaltioita raportoimaan komissiolle paikkojen sijainnista (ainoastaan liitteessä IV lueteltujen lajien osalta).

94.

Samoin kuin lajien suhteen, jäsenvaltiot voivat sisällyttää suojeltaviin luontotyyppeihin kansallisesti vastaaviin tarkoituksiin osoitetut luontotyypit, jotka täydentävät luontodirektiiveihin liittyviä luontotyyppejä (114).

95.

Mitä tulee maantieteellisen soveltamisalaan, merellä esiintyy joitakin suojeltuja lajeja, kuten valaita, ja joitakin luontotyyppejä, kuten riuttoja. Ympäristövastuudirektiiviä sovelletaan niihin seuraavien osalta: sisävedet ja aluemeret, talousvyöhyke ja/tai muut alueet, joilla jäsenvaltioilla on samanlaiset suvereniteettioikeudet, sekä merenpohjassa elävien tai siitä riippuvaisten lajien ja luontotyyppien, esimerkiksi merikilpikonnien, osalta mannerjalusta (115).

Haitallisten vaikutusten viitekäsite

96.

Suojeltuihin lajeihin ja luontotyyppeihin kohdistuvia haitallisia vaikutuksia koskeva viitekäsite ’suotuisa suojelun taso’ määritellään nimenomaisesti sekä ympäristövastuudirektiivissä että luontotyyppidirektiivissä (116), ja niiden määritelmät vastaavat toisiaan. Laatikko 6: Ilmaisun ”suotuisan suojelun taso” määritelmä luontotyyppidirektiivissä

Ympäristövastuudirektiivin 2 artiklan 4 kohdassa säädetään, että ’suojelun tasolla’ tarkoitetaan ”a) luontotyypin osalta luontotyyppiin ja sille luonteenomaisiin lajeihin kohdistuvien eri tekijöiden yhteisvaikutusta, joka voi vaikuttaa kyseisen luontotyypin luontaiseen levinneisyyteen, rakenteeseen ja toimintoihin pitkällä aikavälillä sekä sille luonteenomaisten lajien eloonjäämiseen pitkällä aikavälillä tapauksesta riippuen joko jäsenvaltioiden sillä Euroopassa olevalla alueella, johon perustamissopimusta sovelletaan, tai jonkin jäsenvaltion alueella tai kyseisen luontotyypin luontaisella levinneisyysalueella. Luontotyypin suojelun tasoa pidetään ”suotuisana”, kun — luontotyypin luonnollinen levinneisyys sekä alueet, joilla sitä esiintyy tällä alueella, ovat vakaita tai laajenemassa, — erityinen rakenne ja erityiset toiminnot, jotka ovat tarpeen luontotyypin säilyttämiseksi pitkällä aikavälillä, ovat olemassa ja säilyvät todennäköisesti ennakoitavissa olevassa tulevaisuudessa, ja — luontotyypille luonteenomaisten lajien suojelun taso on suotuisa b alakohdassa olevan tarkoitetulla tavalla; b) lajin osalta kyseiseen lajiin kohdistuvien eri tekijöiden yhteisvaikutusta, joka voi vaikuttaa kyseisen lajin levinneisyyteen ja lukuisuuteen pitkällä aikavälillä tapauksesta riippuen joko jäsenvaltioiden sillä Euroopassa olevalla alueella, johon perustamissopimusta sovelletaan, tai jonkin jäsenvaltion alueella tai kyseisen lajin luontaisella levinnäisyysalueella. Lajin suojelun tasoa pidetään ”suotuisana”, kun — kyseisen lajin kannan kehittymistä koskevat tiedot osoittavat, että laji pystyy pitkällä aikavälillä selviytymään luonnollisten elinympäristöjensä elinkelpoisena osana, — lajin luontainen levinneisyysalue ei pienene eikä ole vaarassa pienentyä ennakoitavissa olevassa tulevaisuudessa, ja — lajin kantojen pitkäaikaiseksi säilymiseksi on ja tulee todennäköisesti olemaan riittävän laaja elinympäristö.”

97.

Laatikossa 6 esitettyyn määritelmään sisältyvä viittaus ”yhteisvaikutuksiin” osoittaa, että erilaiset yksittäiset tekijät vaikuttavat mainittuihin suojelun tason kokonaistuloksiin. Vaikuttavat tekijät voivat olla myönteisiä tai kielteisiä, ja ne voivat vaikuttaa suoraan tai välillisesti. Ympäristövahinkoja aiheuttavat vahinkotapahtumat otetaan huomioon, mutta ne eivät edusta kaikkia yhteisvaikutuksia.

98.

”Suojelun tason” määritelmässä viitataan useisiin parametreihin kuvattaessa sitä, miten yhteisvaikutukset vaikuttavat suojelun tason tuloksiin. Luontotyyppien tapauksessa nämä parametrit käsittävät luontotyypille luonteenomaisten lajien luontaisen levinneisyyden, rakenteen ja toiminnot sekä eloonjäämisen pitkällä aikavälillä tapauksesta riippuen joko jäsenvaltioiden sillä Euroopassa olevalla alueella, johon perustamissopimusta sovelletaan, tai jonkin jäsenvaltion alueella tai kyseisen luontotyypin luontaisella levinneisyysalueella. Lajin osalta parametrit koostuvat kyseisen lajin levinneisyydestä ja lukuisuudesta pitkällä aikavälillä tapauksesta riippuen joko jäsenvaltioiden sillä Euroopassa olevalla alueella, johon perustamissopimusta sovelletaan, tai jonkin jäsenvaltion alueella tai kyseisen lajin luontaisella levinneisyysalueella. Maantieteellisiä viittauksia eri laajuuksiin tarkastellaan jäljempänä 118 kohdassa merkittävyyden arvioinnin osalta.

99.

Edellä mainitut parametrit on määritelty tarkemmin suotuisan suojelun tason tarkoissa kuvauksissa. Esimerkiksi luontotyyppien osalta pitkän aikavälin luontaisen levinneisyyden parametria vastaava määrittely on seuraava: ”luontotyypin luonnollinen levinneisyys sekä alueet, joilla sitä esiintyy tällä alueella, ovat vakaita tai laajenemassa”.

100.

Yksittäiset vaikutukset – kuten ympäristövahinkoja aiheuttavat vahinkotapahtumat – voivat liittyä yhteen tai useampaan näistä parametreista ja määrittelyistä. Yksittäisen vaikutuksen ei siis välttämättä tarvitse kohdistua kaikkiin parametreihin ja määrittelyihin. Vaikka vahinkotapahtuma voi edustaa yksittäistä vaikutusta, ei voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että osa sen aiheuttamista haittavaikutuksista ilmenee yhdessä muiden vaikutusten kanssa. Vahinkotapahtuma voi olla esimerkiksi suojeltavan lajin kantaan kuuluvien yksilöiden myrkyttyminen tilanteessa, jossa kantaan on jo kohdistunut muita kielteisiä vaikutuksia, jotka sitten toimivat yhdessä myrkyn haitallisten vaikutusten kanssa.

101.

Komission yksiköt ovat laatineet luontodirektiivien yhteydessä asiakirjoja, joissa selvennetään ”luonnollisen levinneisyyden” kaltaisia käsitteitä (117).

Merkittävien haittavaikutusten arviointi

Olosuhteet

102.

Kuten edellä olevasta 14 kohdasta käy ilmi, laajemmalla toiminnanharjoittajien joukolla ja ammatillisten toimintojen valikoimalla on suurempi merkitys suojeltuihin lajeihin ja luontotyyppeihin kohdistuvien vahinkojen kannalta kuin vesille ja maaperälle aiheutuvien vahinkojen kannalta. Siksi haittavaikutusten merkityksen arviointiin saattaa liittyä enemmän syitä, vastuuhenkilöitä ja vahinkoa aiheuttavia tekijöitä.

Asiayhteys

103.

Kuten laatikon 3 tekstistä käy ilmi, merkittävyyden käsite tulee esiin, kun kuvataan vahinkoa, jolla on suojeltavien lajien ja luontotyyppien ”suotuisan suojelun tason saavuttamisen tai ylläpitämisen kannalta merkittäviä haitallisia vaikutuksia”.

104.

Kuten edellä olevan 98–101 kohdan perusteella voidaan todeta, haitalliset vaikutukset voivat olla merkittäviä, jos vahinkotapahtuma vaikuttaa vain yhteen tai osaan ”suotuisan suojelun tason” määritelmässä mainituista parametreista ja määrittelyistä. Esimerkiksi harvinaisen petolinnun tappaminen käyttämällä maanmuokkauksessa laittomasti myrkkyä voi vaikuttaa haitallisesti linnun kannan kehittymiseen ja levinneisyysalueeseen, vaikka se ei supistaisikaan käytettävissä olevaa luontotyyppiä (vaikkakin myrkkyjen esiintyminen tietysti heikentää luontotyypin linnulle tarjoamia luonnonvarapalveluja).

105.

Suojeltavien lajien ja luontotyyppien suojelun taso on tosiseikka, eikä se ole kiinteä tai pysyvä. Luontodirektiiveillä pyritään joko säilyttämään suotuisa suojelun taso, jos se on jo saavutettu, tai saavuttamaan suotuisa suojelun taso, jos nykyinen tilanne on epäsuotuisa. Viittaamalla suotuisan suojelun tason saavuttamiseen tai säilyttämiseen määritelmän tekstissä otetaan huomioon molemmat mahdollisuudet. Jos suojelun taso on jo suotuisa, kielteiset vaikutukset voivat vaarantaa positiivisen nykytilan säilyttämisen, ja jos suojelun taso on epäsuotuisa, haitalliset vaikutukset voivat edelleen huonontua tai vaarantaa nykyisen kielteisen tilanteen parantamisen. Tämä tarkoittaa, että ei voida katsoa, etteivät epäsuotuisassa tilassa olevaan suojeltavaan lajiin tai luontotyyppiin kohdistuvat haitalliset vaikutukset kuulu suojeltavalle lajille tai luontotyypille aiheutuneen vahingon piiriin, pelkästään sillä perusteella, että kyseinen laji tai luontotyyppi on jo huonossa kunnossa. Sen sijaan on käsiteltävä lajin tai luontotyypin kykyä saavuttaa suotuisa suojelun taso sekä tämän kyvyn palauttamista tai mahdollista heikentymistä. Kuten jäljempänä 118 kohdassa todetaan, haittavaikutusten merkittävyyden arvioinnin on oltava merkityksellistä paikallisella tasolla.

106.

Käytännössä monien ympäristövastuudirektiivin ja luontodirektiivien soveltamisalaan kuuluvien suojeltavien lajien ja luontotyyppien suojelun tila on epäsuotuisa (118).

107.

Jos luontodirektiiveissä luetellun lajin tai luontotyypin suojelun taso on epäsuotuisa, luontodirektiiveissä edellytetään toimenpiteitä sen palauttamiseksi ennalleen (119). Tässä yhteydessä on otettava huomioon suotuisan suojelun tason saavuttamiseksi toteutettuihin ennallistamistoimenpiteisiin kohdistuvat haitalliset vaikutukset. Tällaisia toimenpiteitä voivat olla esimerkiksi luontotyyppien ennallistamistoimenpiteet ja lajien uudelleenistuttamisohjelmat. Yksi esimerkki tästä on se, että kalakuolemia aiheuttaneen vahinkotapahtuman yhteydessä otettaisiin huomioon mahdolliset paikkakohtaiset aktiiviset suojelutoimenpiteet, joilla pyritään parantamaan kyseisen kalalajin suojelun tasoa. Tämä liittyy lajin kannan kehittymisen näkökohtaan. Myös ennallistamismahdollisuuksiin kohdistuvat haitalliset vaikutukset olisi otettava huomioon. Haitallisten vaikutusten kohteena olevalla alueella voi esimerkiksi esiintyä laji, jonka suojelun taso ei ole suotuisa mutta jonka ennallistamismahdollisuudet vastaavat sen nykyistä esiintymistä. Haitalliset vaikutukset, joilla on kielteinen vaikutus lajin esiintymiseen, voivat myös heikentää ennallistamismahdollisuuksia.

Arvioinnin tekeminen

108.

Määritelmässä edellytetään, että merkittävyyttä arvioidaan ”suhteessa perustilaan ottaen huomioon liitteessä I esitetyt perusteet”. Laatikko 7: Direktiivin liitteessä I esitettyjen perusteiden teksti

109.

Perustila liittyy tiettyyn alueeseen, tiettyjen lajien kantoihin tai kantoihin, joita haittavaikutukset koskevat. Niiden käsittelyyn olisi käytettävä parhaita saatavilla olevia tietoja.

110.

Jotta arviointi voitaisiin tehdä alue- tai kantakohtaisesti, perustilan olisi liityttävä edellä mainittuihin parametreihin ja määrittelyihin. Esimerkiksi luontotyyppidirektiivin liitteessä I lueteltujen luontotyyppien osalta tarkasteltaisiin tietyllä alueella esiintyviä luontotyyppejä, niiden rakennetta ja toimintaa sekä niiden tyypillisiä lajeja. Alueella voi olla esimerkiksi erilaisten luontotyyppien yhdistelmä, tai luontotyypin toiminta voi olla yhteydessä vesistöön (kuten marskimaa, joka toimii rannikkovesien vuoroveden liikkeiden mukaan). Natura 2000 -alueilla vakiomuotoinen tietolomake on todennäköisesti tärkeä tietolähde (120).

111.

Näitä erityispiirteitä määritettäessä voi ilmetä useita mahdollisia käytännön haasteita, kuten parhaiden käytettävissä olevien tietojen määrittäminen kyseisissä olosuhteissa ja tietojen luotettavuuden varmistaminen.

112.

Jos vahinko on jo tapahtunut, vahinko itsessään voi estää perustilan arvioinnin. Jos luontotyyppi on vahingoittunut tai tuhoutunut tai lajit ovat joutuneet siirtymään sieltä pois, perustilaa voi olla erittäin vaikea selvittää jälkikäteen kerättyjen tietojen avulla. Tämä voi olla ilmeistä erityisesti olosuhteissa, joita on kuvattu asioissa C-529/15, Folk, ja C-297/19, Naturschutzbund Deutschland – Landesverband Schleswig-Holstein eV. Niissä ammatillinen toiminta on saattanut aiheuttaa haitallisia vaikutuksia kumulatiivisesti pitkän ajan kuluessa ja estää luontotyypin luontaisen toiminnan tai suojeltavien lajien esiintymisen. Sen tarkkaa mittaamista, mitä on estetty tai hävinnyt, ei kuitenkaan vaadita, koska määritelmässä viitataan ”arvioimiseen”. Tässä yhteydessä voidaan viitata myös asiaan C-374/98, komissio v. Ranska (121), jossa tuomioistuin totesi, että jäsenvaltion ei pitäisi voida hyötyä siitä, että se ei ole noudattanut lintudirektiivin mukaisia velvoitteitaan. Direktiivin yhteydessä toiminnanharjoittaja, joka laittomalla toimella tai laiminlyönnillä tuhoaa mahdollisen tiedonkeruun perustan tai vahingoittaa sitä (esim. täyttämällä suojellun kosteikon taloudellisen hyödyn saamiseksi), ei saisi hyötyä tästä verrattuna laillisesti toimivaan toiminnanharjoittajaan.

113.

Tähän liittyy olennaisesti myös asia C-157/89, komissio v. Italia, jossa tuomioistuin katsoi, että lintudirektiivin yhteydessä parhaiden saatavilla olevien tietojen käsite vahvisti yleisluonteisen arvovaltaisen tieteellisen kirjallisuuden merkityksen tilanteessa, jossa ei ole saatavilla tätä nimenomaista aihetta koskevaa kirjallisuutta (122).

114.

Vaikka kohde olisi vahingoittunut vakavasti, perustilasta voi olla mahdollista saada tietoa olemassa olevien maanhavainnointitietojen avulla. Jos tietoja on vähän, voi myös olla aiheellista määrittää perustila käyttämällä tietoja samankaltaisista paikoista (eli ”vertailupaikoista”), joihin vahinko ei ole vaikuttanut, tai käyttämällä malleja (123).

115.

Komissio on julkaissut Excel-taulukon nimeltä Biodiversity Baseline Condition (124). Tämä tarkoittaa, että unionin tasolla ja kaikkien jäsenvaltioiden tasolla on hyvin laaja tietolähteiden valikoima. Se käsittää myös aluekohtaisia tietoja, kuten kaikkien Natura 2000 -alueiden vakiomuotoiset tietolomakkeet, sekä menetelmiä unionin tasolla ja kansallisella tasolla suojeltavien lajien ja luontotyyppien perustilan määrittämiseksi (125).

116.

Parhaiden saatavilla olevien tietojen käsite kattaa myös perustilan määrittelyssä käytettyjen tietojen laadun ja käytetyistä tiedoista tehdyt päätelmät. Tietojen luotettavuuden ja pätevyyden sekä niistä tehtyjen päätelmien suhteen on oltava tarkkana erityisesti silloin, jos toiminnanharjoittaja kieltää, että haitallisia vaikutuksia olisi aiheutunut tai aiheutuu. Tässä yhteydessä voidaan viitata asiaan C-209/02, komissio v. Itävalta, jossa tuomioistuin katsoi, että toimivaltaiset viranomaiset eivät olleet tehneet Natura 2000 -alueella toteutettavan hankkeen todennäköisten vaikutusten tieteellisestä arvioinnista oikeita päätelmiä (126).

117.

Vahinkotapahtuman jälkeisen tilanteen osalta liitteessä I olevan ensimmäisen kohdan ensimmäisessä virkkeessä autetaan asettamaan perustila asiayhteyteen viittaamalla suojelun tasoon, palvelujen tarjoamiseen ja luonnolliseen uudistumiskykyyn. Ne edustavat yleisiä asiayhteyteen liittyviä perusteita eli sitä, mitä yleisesti tiedetään suojeltavista lajeista tai luontotyypeistä, jotka ovat altistuneet vahinkotapahtuman aiheuttamille haitallisille vaikutuksille (edellä mainittu Excel-taulukko Biodiversity Baseline Condition on tarkoitettu tähän avuksi). ”Suojelun tason” määritelmässä olevat viittaukset jäsenvaltioiden siihen Euroopassa olevaan alueeseen, johon perustamissopimusta sovelletaan, jonkin jäsenvaltion alueeseen ja luontaiseen levinneisyysalueeseen mahdollistavat tämän asiayhteyden määrittämisen eri tasoilla. Esimerkiksi harvinainen paikallinen, maantieteellisesti rajattu luontotyyppi antaa erilaisen kuvan kuin luontotyyppi, joka levittäytyy laajasti sekä jäsenvaltioiden sisällä että niiden välillä.

118.

Liitteessä I olevan ensimmäisen kohdan toisessa virkkeessä viitataan haitallisten muutosten määrittämiseen mitattavissa olevien tietojen perusteella ja annetaan siitä esimerkkejä. Virkkeessä korostetaan, että haitalliset vaikutukset koskevat mitattavissa olevia haitallisia muutoksia ja huonontumisia. Tiedot koskevat sekä tiettyjä alueita ja kantoja että yleisemmin kyseisiä lajeja ja luontotyyppejä. Tämä edellyttää sekä alue- että kantakohtaista yleisluonteisempaa tietoa (esim. tieteellisessä kirjallisuudessa olevaa): — Ensimmäisessä luetelmakohdassa viitataan yksilöiden lukumäärään, niiden esiintymistiheyteen tai esiintymisalueeseen. Suojeltavien lajien osalta tämä voi koskea sekä kuolleiden yksilöiden lukumäärää että niiden yksilöiden lukumäärää, joille on aiheutunut vahinkoa tai muuta haittaa. Luontotyyppien osalta esiintymisalue voi koskea suojeltavien lajien luontotyyppejä, lisääntymispaikkoja ja levähdyspaikkoja sekä luontotyyppidirektiivin liitteessä I lueteltuja luontotyyppejä. Se voi myös liittyä luontotyyppien häviämiseen tai huonontumiseen ja näiden luontotyyppien tarjoamien palvelujen huonontumiseen. — Toinen luetelmakohta on vertaileva, ja sen tarkoituksena on yhdistää vahingon kohteina olevat yksilöt ja alue kyseisten lajien ja luontotyyppien laajempaan suojeluun. Viittaus arviointiin paikallisella, alueellisella ja ylemmällä tasolla vastaa ”suojelun tason” määritelmässä olevaa viittausta Euroopan ja jäsenvaltioiden alueisiin ja luontaiseen levinneisyysalueeseen. Merkittävyyden arvioinnin ja määrittämisen on oltava mielekästä paikallisella tasolla. Viittaukset kansalliseen ja Euroopan tasoon tarjoavat lisämahdollisuuden, jonka avulla yksilöt ja luontotyypit voidaan sijoittaa eri maantieteellisiin yhteyksiin. Se ei tarkoita, että haitallisia vaikutuksia olisi osoitettava kansallisella ja Euroopan tasolla. — Kolmannessa luetelmakohdassa keskitytään kyseisten lajien ja luontotyyppien palautumiskykyyn, joka voi selvästikin vaihdella. Joissakin luontotyypeissä on abioottisia piirteitä, jotka eivät pysty uudistumaan. Esimerkkinä voidaan mainita asiassa C-258/11, Sweetman (127), aiheena ollut kalkkikivikallio, jonka todettiin luontotyyppidirektiivin mukaisen arviointiprosessin yhteydessä olevan vaarassa tuhoutua pysyvästi. Tällaisen pysyvän menetyksen voitaisiin ajatella olevan mahdollinen ympäristövastuudirektiivin yhteydessä. — Neljännessä luetelmakohdassa painopiste on aikatekijässä, ja se liittyy läheisesti kolmanteen luetelmakohtaan. Viittaukset nopeuteen ja toimien puuttumiseen mahdollistavat sen, että laji tai luontotyyppi voi palautua nopeasti itsestään. On kuitenkin korostettava, että tämä koskee perustilaa. Siksi on otettava huomioon kyseisen alueen ja kannan erityispiirteet. Ei voida sulkea pois esimerkiksi sitä mahdollisuutta, että palautuminen kestää kauemmin kuin muualla paikallisten tekijöiden vuoksi. Sitä, mitä tarkoitetaan nopealla, ei määritellä, mutta ilmaisu viittaa siihen, että lajilla tai luontotyypillä on ainakin oltava kyky palautua nopeasti. Tällaista kykyä ei ole lajeilla, joiden lisääntymiskierrot ovat pitkiä, eikä hitaasti muodostuvilla luontotyypeillä.

119.

Kuten edellä todettiin, arviointiprosessi ei ole päämäärä sinänsä, vaan sitä tarvitaan tapauksen mukaan ehkäisevien toimenpiteiden tarpeen tunnistamiseen, vahinkoa aiheuttavien tekijöiden viipymättömään käsittelyyn ja korjaavien toimenpiteiden toteuttamiseen. Arviointiprosessissa on otettava huomioon, että ensimmäinen ja toinen päämäärä ovat ajan suhteen kriittisiä. ’Suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuvan vahingon’ määritelmän tekstissä viitataan liitteessä I esitettyjen arviointiperusteiden ”huomioon ottamiseen”. Näin voitaisiin keskittyä niihin liitteen I näkökohtiin, jotka ovat tarpeen, jotta voidaan nopeasti määrittää ehkäisevien toimenpiteiden tai vahinkoa aiheuttavien tekijöiden viipymättömän käsittelyn tarve. Korjaavia toimenpiteitä varten tarvitaan todennäköisesti perusteellisempi arviointi.

Merkittävyyden määrittäminen

120.

Ehkäisevien toimenpiteiden ja vahinkoa aiheuttavien tekijöiden viipymättömään käsittelyyn tähtäävien toimenpiteiden merkittävyys olisi määritettävä, jos arvioinnin tuloksena saadaan – tai pitäisi saada – kohtuullinen käsitys siitä, että ilman näitä toimenpiteitä aiheutuu jäljempänä 121 ja 122 kohdassa mainittuja haitallisia muutoksia ja huonontumisia.

121.

Jollei jäljempänä 124 ja 125 kohdassa mainituista merkityksettömyyttä koskevista perusteista muuta johdu, luontotyyppejä koskevien korjaavien toimenpiteiden osalta haitalliset muutokset ovat merkittäviä ja niiden seurauksena aiheutuu huonontumista, jos niiden vaikutus kohteena olevan luontotyypin esiintymisalueeseen on vähintään yksi seuraavista: — luontotyypin esiintymisalueen mitattavissa oleva pysyvä tai väliaikainen menetys — luontotyypin rakenteen tai toiminnan mitattavissa oleva huonontuminen — luontotyypin levinneisyysalueen mitattavissa oleva pysyvä tai väliaikainen supistuminen — luonteenomaisten lajien mitattavissa oleva pysyvä tai väliaikainen menetys tai niiden levinneisyysalueen tai käytettävissä olevien luontotyyppien supistuminen — luontotyypin ja sen luonteenomaisten lajien esiintymisalueeseen, rakenteeseen ja toimintoihin liittyvien luonnonvarapalvelujen mitattavissa oleva pysyvä tai väliaikainen huonontuminen — mitattavissa oleva ero haitallisten vaikutusten esiintymisajankohdan sekä sen ajankohdan välillä, jolloin alue, rakenne, toiminnot ja luonteenomaiset lajit palautuvat perustilaan.

122.

Jollei jäljempänä 124 ja 125 kohdassa mainituista merkityksettömyyttä koskevista perusteista muuta johdu, suojeltavia lajeja koskevien korjaavien toimenpiteiden osalta haitalliset muutokset ovat merkittäviä ja niiden seurauksena aiheutuu huonontumista, jos niiden vaikutus kohteena olevaan kantaan on vähintään yksi seuraavista: — Mitattavissa oleva pysyvä tai väliaikainen kannan menetys (myös yksilön tai yksilöiden menetys) tai kannan terveyden heikkeneminen, joka vaikuttaa lajin kannan kehittymiseen alueella, jolla haittavaikutukset ilmenevät. Kannan menetys voi johtua vahinkotapahtumasta johtuvasta kuolleisuudesta. Kannan terveyden heikentymiseen voi liittyä erilaisia haittoja, kuten toksiinien biokertyvät myrkylliset aineet ja haitalliset geneettiset muutokset, jotka ovat seurausta ristiinhedelmöityksestä sellaisten muuntogeenisten yksilöiden kanssa, joita on tarkoituksellisesti levitetty ympäristöön (128). — Kyseisen lajin levinneisyysalueen mitattavissa oleva pysyvä tai väliaikainen pieneneminen. — Kyseisen lajin säilyttämiseksi pitkällä aikavälillä käytettävissä olevien luontotyyppien mitattavissa oleva pysyvä tai väliaikainen väheneminen. — Mitattavissa oleva luonnonvarapalvelujen pysyvä tai väliaikainen huonontuminen, joka liittyy kannan menetykseen, levinneisyysalueen pienenemiseen tai käytettävissä olevien luontotyyppien vähenemiseen. — Mitattavissa oleva ero haitallisten vaikutusten esiintymisajankohdan sekä sen ajankohdan välillä, jolloin kanta, levinneisyysalueen laajuus ja luontotyyppien käytettävyys palautuvat perustilaan.

123.

Liitteessä I olevan toisen kohdan mukaan vahingot, joilla on todistettavasti vaikutuksia ihmisten terveyteen, on luokiteltava merkittäviksi vahingoiksi. On mahdollista, että suojeltavan lajin tai luontotyypin haitalliseen muutokseen liittyy vaikutuksia, joilla on vahinkoa aiheuttaneiden tekijöiden vuoksi samanaikaisesti merkitystä ihmisten terveydelle. Esimerkiksi myrkyllisten aineiden aiheuttama luontotyypin pilaantuminen voi samanaikaisesti altistaa ihmiset haitallisille terveysvaikutuksille.

124.

Liitteen I viimeisessä kohdassa ilmoitetaan, mitä ei tarvitse pitää merkittävänä. Unionin tuomioistuin totesi asiassa C-297/19, Naturschutzbund Deutschland – Landesverband Schleswig-Holstein eV, seuraavaa: ”Verbi-ilmaisun ”ei tarvitse” käyttö osoittaa, että jäsenvaltioilla on mahdollisuus katsoa silloin, kun ne saattavat direktiiviä 2004/35 osaksi kansallista oikeusjärjestystään, että tällaiset vahingot ovat tai eivät ole direktiivin liitteessä I tarkoitetulla tavalla merkittäviä.” (129) Tuomioistuin katsoi myös, että tämän kohdan säännöksiä on tulkittava suppeasti (130).

125.

Liitteen I viimeisen kohdan sisällöstä voidaan todeta seuraavaa: — Ensimmäisessä luetelmakohdassa viitataan kielteisiin muutoksiin, jotka ovat vähäisempiä kuin normaalit luonnolliset vaihtelut. Tämä koskee edellä 65 kohdassa mainitun perustilan mahdollista ei-pysyvää luonnetta. Painopiste on kielteisten muutosten koossa suhteessa luonnollisiin vaihteluihin. — Toisessa luetelmakohdassa viitataan kielteisiin muutoksiin, jotka johtuvat luonnollisista syistä tai alueen normaalista hoidosta. Tuomioistuin tarkasteli tätä luetelmakohtaa yksityiskohtaisesti asiassa C-297/19, Naturschutzbund Deutschland – Landesverband Schleswig Holstein e.V. Asia koski julkisen elimen maatalouden palvelemiseksi suorittamaa Natura 2000 -kosteikon säännöllistä kuivatusta. Kuivatuksen seurauksena vedenpinta laski, mikä vaikutti haitallisesti suojeltavaan lintulajiin, mustatiiraan (Chlidonias niger). Tuomioistuimen tuomion mukaan termi ”normaali hoito” liittyy sekä luontotyyppiä koskeviin rekistereihin tai tavoiteasiakirjoihin (jotka koskevat toimivaltaisten viranomaisten määräämiä hoitoon liittyviä toimenpiteitä) että omistajien tai toiminnanharjoittajien aiempiin hoitoon liittyviin toimenpiteisiin (131). Tuomiossa todetaan: ”Jottei adjektiivilta ”normaali” vietäisi tehokasta vaikutusta ympäristönsuojeluun liittyvissä kysymyksissä, on kuitenkin lisättävä, että hoitoa voidaan pitää normaalina vain, jos se on hyvien käytäntöjen, erityisesti maataloudessa noudatettavien hyvien käytäntöjen, mukaista.” (132) Tuomioistuin totesi myös, että luontotyyppi- ja lintudirektiivin soveltamisalaan kuuluvan alueen hoito voi kattaa maataloustoiminnan, myös kastelun, mutta sitä voidaan pitää normaalina vain, jos se on näiden direktiivien tavoitteiden ja niissä säädettyjen velvoitteiden mukaista (133). Tämä tuomio koskee kaikkia luontodirektiivien soveltamisalaan kuuluvia alueita, ei ainoastaan Natura 2000 -alueita (134). Natura 2000 -alueiden osalta on syytä mainita alueen asianmukaisten suojelutavoitteiden merkitys. — Kolmannessa luetelmakohdassa viitataan siihen, miten luontotyypit tai lajit palautuvat luonnostaan lyhyessä ajassa perustilaa vastaavaan tai parempaan tilaan.

Poikkeukset

126.

Ilmaisun ”suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuva vahinko” määritelmässä säädetään poikkeuksista viittaamalla luontotyyppidirektiivin 6 artiklan 3 ja 4 kohtaan ja 16 artiklaan sekä lintudirektiivin 9 artiklaan. Asiassa C-297/19, Naturschutzbund Deutschland – Landesverband Schleswig-Holstein, tuomioistuin katsoi, että näitä poikkeuksia on tulkittava suppeasti (135).

127.

Viittauksista näihin luontodirektiivien säännöksiin voidaan tehdä useita päätelmiä.

128.

Ensinnäkin pelkästään luvan olemassaolo jonkin edellä mainitun säännöksen perusteella ei sulje haitallisia vaikutuksia yleisesti suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuvien vahinkojen soveltamisalan ulkopuolelle. Jotta haitalliset vaikutukset voidaan todeta poikkeuksiksi, seuraavien ehtojen tulee täyttyä: — Ne on pitänyt tunnistaa aiemmin. — Syy-yhteydellisellä teolla on oltava nimenomainen hyväksyntä. Jos toiminnanharjoittaja ylittää luvassa asetetut ehdot (esim. kajoamalla luontotyyppiin enemmän kuin lupa sallii), voi syntyä vastuu vaatimusten noudattamatta jättämiseen liittyvistä haitallisista vaikutuksista (136).

129.

Toiseksi poissulkemisen sanamuoto osoittaa, että ympäristövastuudirektiivin mukainen vastuu voi syntyä tilanteissa, joissa lupaa ei ole annettu mutta sovelletaan luontotyyppidirektiivin 6 artiklan 3 kohdan ja 4 ja 16 artiklan sekä lintudirektiivin 9 artiklan vaatimuksia. Näin on esimerkiksi silloin, kun toiminnanharjoittajaan olisi pitänyt soveltaa luontotyyppidirektiivin 16 artiklan mukaista poikkeusta, jotta hän voisi harjoittaa laillisesti ammatillista toimintaa, mutta sitä ei sovellettu (137).

6.   ”VESILLE AIHEUTUVA VAHINKO”

130.

Kuten edellä olevasta laatikosta 3 käy ilmi, ”vesille aiheutuva vahinko” liittyy aineellisen soveltamisalan osalta kahteen vesien pääluokkaan: vesipuitedirektiivin mukaiset kyseessä olevat vedet ja meristrategiadirektiivin soveltamisalaan kuuluvat merivedet. Suuntaviivoissa käsitellään niitä vuoron perään.

A)   VESIPUITEDIREKTIIVIN MUKAISET KYSEESSÄ OLEVAT VEDET

Kyseessä olevien vesien aineellinen ja maantieteellinen soveltamisala

131.

”Vesille aiheutuvan vahingon” aineellisen soveltamisalan tuntemiseksi on tiedettävä, mitä tarkoitetaan ilmaisulla ”kyseessä olevat vedet”. ”Vedet” kattavat kaikki vesipuitedirektiivin soveltamisalaan kuuluvat vedet – ks. laatikko 8 jäljempänä. Vesipuitedirektiivin tarkoituksena on ”luoda sisämaan pintavesien, jokisuiden vaihettumisalueiden sekä rannikko- ja pohjavesien suojelua varten puitteet” (138). Tässä lainauksessa tarkoitetut vedet ovat vesipuitedirektiivin soveltamisalaan kuuluvia vesiä. Vesipuitedirektiiviä sovelletaan kaikkiin vesiin niiden koosta ja ominaisuuksista riippumatta (139). Muut merkitykselliset määritelmät esitetään jäljempänä laatikossa 9. ”Kyseessä olevat” vedet ovat niitä, joihin vahinko on kohdistunut. Laatikko 8: Ilmaisun ”vedet” määritelmä

Ympäristövastuudirektiivin 2 artiklan 5 kohdan määritelmän mukaan ilmaisulla ’vedet’ tarkoitetaan ”kaikkia direktiivin 2000/60/EY soveltamisalaan kuuluvia vesiä”.

Laatikko 9: Ilmaisun ”vedet” kannalta merkitykselliset määritelmät vesipuitedirektiivissä

Vesipuitedirektiivissä määritellään nimenomaisesti kaksi vesien perusluokkaa, ”pintavesi” ja ”pohjavesi”. Vesipuitedirektiivin 2 artiklan 1 kohdan määritelmän mukaan ’pintavedellä’ tarkoitetaan ”sisämaan vesiä pohjavesiä lukuun ottamatta sekä jokisuiden vaihettumisalueita ja rannikkovesiä, kuitenkin niin, että kemiallisen tilan osalta käsitteeseen sisältyvät myös aluevedet”. Vesipuitedirektiivin 2 artiklan 2 kohdan määritelmän mukaan ’pohjavedellä’ tarkoitetaan ”kaikkia niitä vesiä, jotka ovat maan pinnan alla kyllästyneessä vyöhykkeessä ja suorassa yhteydessä kallio- tai maaperään”. Kuten voidaan havaita, ”pintaveden” määritelmä koskee neljää vesien alaryhmää eli ”sisämaan vesiä”, ”jokisuiden vaihettumisalueita”, ”rannikkovesiä” ja ”aluevesiä”. Kolme ensimmäistä niistä on määritelty erikseen. Vesipuitedirektiivin 2 artiklan 3 kohdan määritelmän mukaan ’sisämaan vedellä’ tarkoitetaan ”kaikkea maanpinnalla altaassa olevaa tai virtaavaa vettä ja kaikkea pohjavettä, joka on aluevesien määrittelyyn käytetyn perusviivan sisämaan puolella”. Vesipuitedirektiivin 2 artiklan 6 kohdan määritelmän mukaan ’jokisuiden vaihettumisalueilla’ tarkoitetaan ”pintavesimuodostumia, jotka jokisuiden lähistöllä ovat osittain suolaisia johtuen niiden läheisyydestä rannikkovesiin, mutta joihin merkittävästi vaikuttavat suolattoman veden virtaukset”. Vesipuitedirektiivin 2 artiklan 7 kohdan määritelmän mukaan ’rannikkovesillä’ tarkoitetaan ”sellaisen viivan maanpuoleisia pintavesiä, jonka jokainen piste on yhden meripeninkulman etäisyydellä meren puolella lähimmästä sen perusviivan pisteestä, josta aluevesien leveys mitataan, ja jotka joissakin kohdissa rajoittuvat jokisuun vaihettumisalueen ulkorajaan”.

132.

Kuten laatikossa 9 esitetyistä määritelmistä käy ilmi, pintaveden maantieteellinen soveltamisala ulottuu rannikkovesiin ja kemiallisen tilan osalta aluevesiin. Aluevedet ulottuvat perusviivasta enintään 12 meripeninkulman päähän meren puolelle. Lisäksi voidaan todeta kolme asiaa. Ensinnäkin pintaveden määritelmässä on joitakin päällekkäisyyksiä merivesien määritelmän kanssa, kuten käy ilmi jäljempänä olevasta laatikosta 12. Silloin kun niissä on päällekkäisyyksiä, vesipuitedirektiivi on ensisijainen suhteessa ympäristövastuudirektiiviin (ks. laatikko 12 ja 175 kohta jäljempänä). Toiseksi vesipuitedirektiivi sisältää muita merkityksellisiä vesien jaotteluryhmiä, kuten jäljempänä olevasta laatikosta 10 käy ilmi. Kolmanneksi arvioitaessa vesipuitedirektiivin mukaisten haitallisten vaikutusten merkittävyyttä kyseessä oleville vesille on otettava huomioon haitallisten vaikutusten viitekäsitteisiin liittyvät maantieteelliset rajoitukset. Niitä käsitellään jäljempänä. Laatikko 10: Muita vesipuitedirektiivin ”vesien” jaotteluryhmien merkityksellisiä määritelmiä

Vesipuitedirektiivin 2 artiklan 4 kohdassa säädetään, että ’joella’ tarkoitetaan ”virtaavaa sisämaan vesimuodostumaa, joka suurimmalta osin virtaa maan pinnalla, mutta joka voi osan matkaa virrata maan alla”. Vesipuitedirektiivin 2 artiklan 5 kohdassa säädetään, että ’järvellä’ tarkoitetaan ”altaassa olevaa sisämaan pintavesimuodostumaa”. Vesipuitedirektiivin 2 artiklan 8 kohdassa säädetään, että ’keinotekoisella vesimuodostumalla’ tarkoitetaan ”ihmisen rakentamaa pintavesimuodostumaa”. Vesipuitedirektiivin 2 artiklan 9 kohdassa säädetään, että ’voimakkaasti muutetulla vesimuodostumalla’ tarkoitetaan ”pintavesimuodostumaa, jota ihmisen toiminta on merkittävästi muuttanut fyysisesti kuten jäsenvaltio on määritellyt liitteen II vaatimusten mukaisesti”. Vesipuitedirektiivin 2 artiklan 10 kohdassa säädetään, että ’pintavesimuodostumalla’ tarkoitetaan ”pintavesien erillistä ja merkittävää osaa, kuten järveä, tekoallasta, puroa, jokea tai kanavaa, puron, joen tai kanavan osaa, jokisuun vaihettumisaluetta tai rannikkovesien osaa”. Vesipuitedirektiivin 2 artiklan 12 kohdassa säädetään, että ’pohjavesimuodostumalla’ tarkoitetaan ”yhtenäisenä vesimassana akviferiin tai akvifereihin varastoitunutta pohjavettä”. Vesipuitedirektiivin 2 artiklan 11 kohdassa säädetään, että ’akviferilla’ tarkoitetaan ”riittävän huokoista ja läpäisevää maa- tai kallioperämuodostumaa tai kerrosta, joka mahdollistaa joko merkittävän pohjaveden virtauksen tai merkittävän pohjavedenoton”.

Haitallisten vaikutusten viitekäsitteet

133.

Haitallisten vaikutusten viitekäsitteisiin kuuluvat kyseessä olevien vesien ekologinen (merkityksellinen pintavesien kannalta), kemiallinen (merkityksellinen sekä pintavesien että pohjavesien kannalta) ja/tai määrällinen tila (merkityksellinen pohjavesien kannalta) ja/tai ekologinen potentiaali (merkityksellinen voimakkaasti muutettujen ja keinotekoisten vesimuodostumien kannalta), siten kuin ne määritellään direktiivissä 2000/60/EY. Tämä tarkoittaa sitä, että pintavesien ja pohjavesien kemiallisen tilan erot huomioon ottaen on mahdollisesti tarkasteltava viittä eri tilaa ja niiden määritelmissä on viitattava vesipuitedirektiiviin. Kuten jäljempänä olevasta laatikosta 11 käy ilmi, ”ekologinen tila” ja ”määrällinen tila” määritellään nimenomaisesti mutta ”kemiallisen tilan” ja ”ekologisen potentiaalin” määritelmät on johdettava ”hyvän ekologisen tilan” ja ”hyvän ekologisen potentiaalin” määritelmistä. Laatikko 11: Vesipuitedirektiivissä määritellyt viitekäsitteet

Vesipuitedirektiivissä määritellään tarkasti ”ekologinen tila” ja ”määrällinen tila”. Vesipuitedirektiivin 2 artiklan 21 kohdassa säädetään, että ’ekologisella tilalla’ tarkoitetaan ”pintavesiekosysteemien rakenteen ja toiminnan kuvaamista liitteen V mukaisesti luokiteltuna”. Vesipuitedirektiivin 2 artiklan 26 kohdassa säädetään, että ’määrällisellä tilalla’”ilmaistaan, missä määrin suora ja epäsuora vedenotto vaikuttavat pohjavesimuodostumaan”. Vesipuitedirektiivi sisältää ”ekologisen tilan” ja ”määrällisen tilan” nimenomaiset määritelmät mutta ei ”kemiallisen tilan” määritelmää. Sen sijaan sen 2 artiklan 24 kohdassa määritellään ”pintaveden hyvä kemiallinen tila” ja 2 artiklan 25 kohdassa ”pohjaveden hyvä kemiallinen tila” (korostukset lisätty). ’Pintaveden hyvällä kemiallisella tilalla’ tarkoitetaan määritelmän mukaan ”kemiallista tilaa, jota edellytetään 4 artiklan 1 kohdan a alakohdassa säädettyjen pintavesiä koskevien ympäristötavoitteiden saavuttamiseksi, eli sellaista pintavesimuodostuman kemiallista tilaa, jossa pilaavien aineiden pitoisuudet eivät ylitä liitteessä IX (140) eivätkä 16 artiklan 7 kohdassa tarkoitettuja eivätkä yhteisön muun lainsäädännön mukaisia ympäristönlaatunormeja”. ’Pohjaveden hyvällä kemiallisella tilalla’ tarkoitetaan määritelmän mukaan ”pohjavesimuodostuman kemiallista tilaa, joka täyttää kaikki liitteen V taulukossa 2.3.2 säädetyt ehdot (141)”. Vesipuitedirektiivissä ei myöskään ole ”ekologisen potentiaalin” nimenomaista määritelmää, mutta sen 2 artiklan 23 kohdan määritelmän mukaan ”hyvä ekologinen potentiaali” tarkoittaa ”liitteen V mukaisesti sellaiseksi luokiteltua voimakkaasti muutetun tai keinotekoisen vesimuodostuman tilaa”.

134.

Vesipuitedirektiivin mukaan viittä viitekäsitettä käytetään pääasiassa direktiivin mukaisesti rajatuista vesimuodostumista, ja niitä arvioidaan seurantaohjelmien perusteella, joissa jäsenvaltioilla on harkintavaltaa seurantatiheyksien ja -paikkojen suhteen. Tässä oikeudellisessa kehyksessä näitä viitekäsitteitä ja rajattujen vesimuodostumien käsitettä käytetään pääasiassa pitkän aikavälin tavoitteiden saavuttamiseksi asianmukaisen vesipiirin hoidon ja toimenpiteiden suunnittelun avulla. Ohjeasiakirja nro 2 ”Identification of Water Bodies” (142) on vesipuitedirektiivin yhteisen täytäntöönpanostrategian mukaisesti laadittu ei-sitova viiteasiakirja, jossa todetaan tähän liittyen, että vesimuodostumien käsitettä käytetään raportoitaessa direktiivin tärkeimpien ympäristötavoitteiden noudattamisesta ja arvioitaessa sitä. Vesimuodostuman rajaaminen on kuitenkin väline, ei tavoite itsessään.

135.

Ympäristövastuudirektiivin yhteydessä nämä viisi viitekäsitettä liittyvät samoihin kyseessä oleviin vesiin eli vesipuitedirektiivin soveltamisalaan kuuluviin vesiin. Niillä on kuitenkin eri tarkoitus: niitä käytetään vertailuarvoina arvioitaessa vesille aiheutuvaa vahinkoa eli vahinkoa, joka vaikuttaa huomattavan haitallisesti näitä viitekäsitteitä määritteleviin laatutekijöihin.

136.

Kuten jäljempänä osoitetaan tarkemmin, viidessä viitekäsitteessä itsessään viitataan useisiin muihin vesipuitedirektiivin käsitteisiin. Nämä lisäkäsitteet on otettava huomioon ”vesille aiheutuvan vahingon”’ määritelmän täytäntöönpanossa sen mukaan, mihin vesiin haitalliset vaikutukset kohdistuvat. Ympäristövastuudirektiivin soveltamiseksi nämä viisi käsitettä on tarpeen jakaa pintavettä koskeviin käsitteisiin, jotka ovat ekologinen tila, ekologinen potentiaali ja pintaveden kemiallinen tila, sekä pohjavettä koskeviin käsitteisiin, jotka ovat kemiallinen tila ja määrällinen tila.

137.

Määritelmän mukaan ’ekologisella tilalla’ tarkoitetaan pintavesiekosysteemien rakennetta ja toimintaa vesipuitedirektiivin liitteen V mukaisesti luokiteltuna. Liitteessä V viitataan viiteen pintaveden alaryhmään tai jaotteluryhmään: joet, järvet, jokisuiden vaihettumisalueet, rannikkovedet sekä keinotekoiset tai voimakkaasti muutetut vesimuodostumat. Joet, järvet sekä keinotekoiset ja voimakkaasti muutetut vesimuodostumat ovat itse asiassa kaikki edellä laatikossa 9 tarkoitetun ”sisävesien” alaryhmän muita jaotteluryhmiä, ja ne kaikki määritellään nimenomaisesti vesipuitedirektiivissä – ks. laatikko 10 edellä. ”Ekologinen tila” liittyy jokiin, järviin, jokisuiden vaihettumisalueisiin ja rannikkovesiin. Liitteessä V vahvistetaan myös ne laatutekijät, joilla on näiden pintavesien alaryhmien ja jaotteluryhmien kannalta merkitystä: biologiset tekijät, biologisia tekijöitä tukevat hydrologis-morfologiset tekijät, biologisia tekijöitä tukevat kemialliset ja fysikaalis-kemialliset tekijät sekä erityiset pilaavat aineet, joille on asetettava kansalliset ympäristönlaatunormit.

138.

”Hyvän ekologisen potentiaalin” määritelmä sisältää myös viittauksen liitteeseen V ja viittaa keinotekoisiin tai voimakkaasti muutettuihin vesimuodostumiin. Tarkemmin sanottuna liitteessä V olevassa 1.2.5 kohdassa määritellään keinotekoisten ja voimakkaasti muutettujen vesimuodostumien paras mahdollinen, hyvä ja tyydyttävä ekologinen potentiaali viittaamalla samoihin laatutekijöihin, joita käytetään muiden, liitteessä V määriteltyjen lähimpien vertailukelpoisten pintavesien eli jokien, järvien, jokisuiden vaihettumisalueiden ja rannikkovesien ekologisesta tilasta. Se vastaa mahdollisuuksien mukaan näiden laatutekijöiden arvoja, ja siinä otetaan samalla huomioon myös kyseessä olevan vesimuodostuman – esimerkiksi kanavan tai sataman – keinotekoisten tai voimakkaasti muutettujen ominaisuuksien väistämätön vaikutus fyysisiin olosuhteisiin. Tämä kaikki tarkoittaa, että ”ekologinen potentiaali” on viitekäsitteenä hyvin tiiviisti yhteydessä ”ekologiseen tilaan”.

139.

”Pintaveden hyvän kemiallisen tilan” määritelmästä voidaan päätellä, että pintavesien ”kemiallinen tila” koskee kemiallisten pilaavien aineiden pitoisuuksia. Ympäristövastuudirektiivin antamisen jälkeen on hyväksytty erityisiä toimenpiteitä, joilla on merkitystä pintaveden kemiallisen tilan kannalta. Tarkemmin sanottuna sen antamisen jälkeen on hyväksytty vesipuitedirektiivin 16 artiklan mukaisesti ympäristönlaatunormeista vesipolitiikan alalla, neuvoston direktiivien 82/176/ETY, 83/513/ETY, 84/156/ETY, 84/491/ETY ja 86/280/ETY muuttamisesta ja myöhemmästä kumoamisesta sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2000/60/EY muuttamisesta 16 päivänä joulukuuta 2008 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/105/EY (143), jäljempänä ’ympäristönlaatunormeista annettu direktiivi’, sellaisena kuin se on muutettuna (144). Siinä säädetään muun muassa pintaveden (vaarallisten) prioriteettiaineiden laatunormeista (145).

140.

”Pohjaveden hyvän kemiallisen tilan” ja ”määrällisen tilan” määritelmissä viitataan kummassakin ”pohjavesimuodostumaan”, joka määritellään erikseen (ks. laatikko 10 edellä).

141.

”Pohjaveden hyvän kemiallisen tilan” määritelmästä voidaan päätellä, että pohjaveden kemiallinen tila viittaa kemiallisten pilaavien aineiden pitoisuuksiin ja sähkönjohtavuuteen. Sähkönjohtavuus liittyy suolaveden tai muun haittatekijän pääsyyn pohjaveteen (146). Vesipuitedirektiivin 17 artiklan mukaisesti on annettu 12 päivänä joulukuuta 2006 pohjaveden suojelusta pilaantumiselta ja huononemiselta Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2006/118/EY (147), jäljempänä ’pohjavesidirektiivi’. Siinä säädetään muun muassa unionin normeista, jotka koskevat nitraatti- ja torjunta-aineiden pitoisuuksia pohjavedessä (148), sekä jäsenvaltioiden velvollisuudesta vahvistaa kansalliset raja-arvot eräille muille sen liitteessä luetelluille pilaaville aineille.

Merkittävien haittavaikutusten arviointi

Olosuhteet

142.

Ympäristövastuudirektiivin 3 artiklan 1 kohdan a alakohdasta seuraa, että direktiiviä sovelletaan ainoastaan liitteessä III kuvattujen ammatillisten toimintojen harjoittamisesta vesille aiheutuviin vahinkoihin, toisin kuin suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuneiden vahinkojen kohdalla. Monet näistä ammatillisista toiminnoista, kuten vedenotto ja patoaminen (149) sekä pilaavien aineiden päästöt tai injektointi (150), ovat vesien kannalta erityisen merkityksellisiä. Useista näistä säädetään vesipuitedirektiivissä.

Asiayhteys

143.

Vahingon merkittävyyden arvioimiseksi viiden viitekäsitteen perusteella on erotettava toisistaan seuraavat ”vesien” luokat ja jaotteluryhmät: — pohjavedet — joet — järvet — jokisuiden vaihettumisalueet — rannikkovedet ja aluevedet — keinotekoiset tai voimakkaasti muutetut vesimuodostumat.

144.

Kuten jo todettiin, pohjavesiin ja pintavesiin vaikuttavien vahinkojen välillä on tarpeen tehdä perustavanlaatuinen ero, koska viitekäsitteet ovat tämän erottelun mukaisia. On mahdollista, että haitalliset vaikutukset kohdistuvat sekä pohja- että pintavesiin ja useampaan kuin yhteen pintavesien jaotteluryhmään, mutta jos näin on, vahinko on arvioitava kunkin asianomaisen vesiryhmän tai jaotteluryhmän perusteella. Tämä johtuu siitä, että viitekäsitteet ja asiaankuuluvat laatutekijät vaihtelevat vesiryhmän tai jaotteluryhmän mukaan. Esimerkiksi pintavesiin kohdistuvien vahinkojen osalta ”ekologisen tilan” ja ”ekologisen potentiaalin” viitekäsitteiden on tarpeen viitata viimeisessä kohdassa mainittuihin pintavesien eri jaotteluryhmiin.

145.

Myös eri vesimuodostumien yhteydet toisiinsa on otettava huomioon. Kemialliset pilaavat aineet voivat siirtyä esimerkiksi eri vesiryhmien ja jaotteluryhmien välillä, kuten silloin, kun kemiallinen vuoto jokeen saastuttaa järven.

146.

”Vesille aiheutuvan vahingon” käsitteellä tarkoitetaan vesipuitedirektiivissä määriteltyjä vesien tilaan kohdistuvia merkittäviä haitallisia vaikutuksia. On kuitenkin tärkeää muistaa, että ympäristövastuudirektiivin 2 artiklan 2 kohdassa oleva ”vahingon” käsite kattaa paitsi vesille aiheutuvat mitattavissa olevat haitalliset muutokset myös vesien tarjoamien palvelujen mitattavissa olevan huonontumisen. Ympäristövahinkojen luokkaan ”vesille aiheutuvat vahingot” kuuluvat siten haitalliset vaikutukset, jotka kattavat vesien mitattavissa olevien muutosten lisäksi myös vesien tuottamien palvelujen huonontumisen. Tämä vahvistetaan ympäristövastuudirektiivin liitteessä II olevassa 1 kohdassa, jossa viitataan vesille ja suojeltaville lajeille tai luontotyypeille aiheutuvien vahinkojen korjaamisen tarkastelun yhteydessä sekä luonnonvaroihin että luonnonvarapalveluihin. Toisaalta, kuten edellä mainittiin, ”vahingon” käsite ei ole itsenäinen, ja sitä on tulkittava ”ympäristövahingon”, tarkemmin sanottuna erityisesti ”vesille aiheutuvan vahingon” määritelmän valossa. Veden tarjoamien palvelujen huonontumiseen on sen vuoksi liityttävä kyseessä olevien vesien tilaan kohdistuvia merkittäviä haitallisia vaikutuksia.

147.

Vesille aiheutuviin vahinkoihin voi liittyä suojeltaville lajeille tai luontotyypeille tarjottavien palvelujen menetys. Jokin suojeltava laji voi esimerkiksi olla riippuvainen joesta, jossa on erityiset hydrologis-morfologiset olosuhteet.

148.

Vesille aiheutuvaan vahinkoon voi liittyä myös yleisöä hyödyttävien palvelujen menetys. Palvelujen menetys voi koskea suurta tai pientä ihmisjoukkoa tai vain yksittäisiä ihmisiä.

149.

Joillakin palveluilla, kuten juomavedellä ja puhtaalla uimavedellä, on tärkeä terveyteen liittyvä ulottuvuus. Vahinkotapahtuma voi esimerkiksi pilata juomaveden lähteen ja tehdä juomaveden käytöstä vaarallista.

150.

Vesipuitedirektiivissä säädetään suojelualueiden rekisteristä (151), joka voi olla tiettyjen olennaisten palvelujen ja huonontumisten tunnistamisen kannalta merkityksellinen. Suojelualueet käsittävät muun muassa juomaveden ottoon käytettävät alueet, taloudellisesti merkittävien vedessä elävien lajien suojeluun määritellyt alueet, virkistyskäyttöön tarkoitetut vesimuodostumat, mukaan lukien uimavesiksi määritellyt alueet, ja sellaiset elinympäristön tai lajien suojeluun määritellyt alueet, joilla veden tilan ylläpito tai parantaminen ovat tärkeitä tekijöitä niiden suojelun kannalta, kuten luontodirektiivien nojalla määritellyt keskeiset Natura 2000 -alueet.

151.

Viisi viitekäsitettä liittyvät vesipuitedirektiivin yhteydessä rajattuihin vesimuodostumiin, ja niitä käytetään tässä yhteydessä määrittämään, onko vesimuodostumien tila (tai potentiaali) hyvä. Jos vesimuodostumien tila ei ole hyvä, viitekäsitteiden avulla arvioidaan hyvän tilan saavuttamisessa olevaa vajetta ja määritetään asianmukaiset toimenpiteet kyseisen vajeen täyttämiseksi. Vesipuitedirektiivin mukaan vesimuodostumien tilaa arvioidaan seurantaohjelmien perusteella ja se tarkistetaan joka kuudes vuosi. Ympäristövastuudirektiivin yhteydessä on tärkeää ottaa huomioon direktiivin erityissisältö ja tarve mahdollistaa lyhyemmällä aikavälillä vesimuodostumien tilaan kohdistuvien merkittävien haitallisten vaikutusten määrittäminen, sellaisina kuin ne on määritelty vesipuitedirektiivissä. Tältä osin ilmaisua ”joka vaikuttaa huomattavan haitallisesti – – tilaan” ei pidä sekoittaa vesipuitedirektiivin mukaisen aseman huononemiseen tai tilan muuttumiseen (vaikka se voi sisältää nämä). Ilmaisua on tulkittava ottaen huomioon ympäristövastuudirektiivin tavoite ja ”vahingon” käsite, eli on otettava huomioon vesialueiden (mitattavissa olevat) haitalliset muutokset ja vesien tarjoamien palvelujen huonontuminen. Kun viittä viitekäsitettä tulkitaan ja käytetään todellisten vesille aiheutuvien vahinkojen merkittävyyden arvioimiseksi ja määrittämiseksi, on otettava huomioon ympäristövastuudirektiivin erityispiirteet: — Kuten edellä todettiin, ympäristövastuudirektiivin 2 artiklan 1 kohdan määritelmän mukaan ’vesillä’ tarkoitetaan kaikkia direktiivin 2000/60/EY soveltamisalaan kuuluvia vesiä. — Vesien tarjoamien luonnonvarapalvelujen huonontuminen voi koskea vesipuitedirektiivin mukaisia vesimuodostumia rajatumpia vesialueita. Esimerkiksi yhden vedenottopaikan saastuminen voi heikentää veden saantia ihmisen käyttöön. — Luonnonvarojen haitallisista muutoksista (erotuksena luonnonvarapalvelujen huonontumiseen) todettakoon, että todellinen alue, jolla haitalliset muutokset ilmenevät, ei välttämättä sovi täysin yhden rajatun vesimuodostuman rajojen sisäpuolelle, vaan se voi ulottua useaan vesimuodostumaan tai koskea vain osaa vesimuodostumasta. — Vesipuitedirektiivin yhteydessä unionin tuomioistuin tarkasteli vaikutuksia vesimuodostuman osaan asiassa C-535/18, IL ym. v. Nordrhein-Westfalen, jossa käsiteltiin moottoritien rakentamisesta aiheutuvaa pohjaveden kemiallisen pilaantumisen riskiä. Tuomioistuin totesi, että raja-arvon ylittäminen vain yhdessä ainoassa seurantapaikassa osoittaa, että kemiallinen tila on huonontunut merkittävässä osassa vesimuodostumaa, vaikka pohjavesimuodostuman kemiallinen tila olisi mahdollista luokitella kokonaisuudessaan hyväksi direktiivin 2006/118/EY 4 artiklan 2 kohdan c alakohdan perusteella, toisin sanoen ottaen soveltuvissa tapauksissa huomioon muun muassa kyseessä olevan pohjavesimuodostuman laajuus. Lisäksi tuomioistuin korosti, että minkä tahansa raja-arvon ylittyminen missä tahansa seurantapaikassa tarkoittaa joka tapauksessa sitä, että sen kemiallinen tila on huonontunut vesipuitedirektiivin 4 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohdassa tarkoitetulla tavalla (152) ja edellyttää toimia pohjavesidirektiivin ja vesipuitedirektiivin mukaisesti. Tämä osoittaa, että ympäristövastuudirektiivin soveltaminen muilla tasoilla kuin koko vesimuodostuman tasolla ei olisi ristiriidassa vesipuitedirektiivin ja pohjavesidirektiivin täytäntöönpanoa koskevan lähestymistavan kanssa.

152.

Näin ollen tietyn vahinkotapahtuman olosuhteet voivat tehdä ympäristövastuudirektiivin soveltamisesta tarkoituksenmukaista koko rajatun vesimuodostuman tasolla. Esimerkiksi myrkkyvuoto voi vaikuttaa yhteen järveen kokonaisuudessaan. Pohjavesimuodostuma voi myös toimia erillisenä hydrologisena yksikkönä määrällistä tilaa varten, ja tämän tilan perustekijöitä saatetaan joutua arvioimaan koko pohjavesimuodostuman osalta. Lisäksi kyseessä olevista vesistä voi olla paljon tietoa rajattujen vesimuodostumien tasolta, koska vesipuitedirektiivin mukainen seuranta on järjestetty tällaisten vesimuodostumien tasolla.

Painopiste ja arvioinnin tekeminen

153.

Vastaavasti kuin suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuvien vahinkojen merkitystä myös vesille aiheutuvien vahinkojen haitallisten vaikutusten merkitystä olisi arvioitava perustilan perusteella. Ilmaisua ”perustila” ei mainita vesille aiheutuvan vahingon määritelmässä erikseen. Kuten edellä olevasta laatikosta 4 käy ilmi, ”perustilan” määritelmä kattaa kuitenkin kaikki luonnonvarat ja palvelut. Lisäksi perustila mainitaan liitteessä II olevassa 1 kohdassa sekä vesille aiheutuvien vahinkojen että suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuvien vahinkojen yhteydessä.

154.

”Perustilan” määritelmästä seuraa, että merkittävyyden arvioinnin olisi liityttävä vesialueeseen tai -alueisiin, joihin haitallinen vaikutus kohdistuu, ja että siihen olisi sisällyttävä kyseisen alueen tai kyseisten alueiden tilan vertailu ennen vahinkotapahtumaa ja sen jälkeen.

155.

Vesipuitedirektiivissä edellytetään, että pinta- ja pohjavesimuodostumat luokitellaan eri tilaluokkiin kyseisen direktiivin liitteen V mukaisesti. Luokitukset koskevat tilan perustekijöitä, joihin perustilan arviointi ja ympäristövastuudirektiivin mukaisten haitallisten muutosten tai palvelujen mahdollisten haitallisten muutosten ja huonontumisten mittaaminen perustuvat. Siksi vesipuitedirektiivin liitteen V mukaisesti jo tehdyt luokitukset voivat auttaa määrittämään niiden vesialueiden tilan, joihin vahinkotapahtuma vaikuttaa haitallisesti. Paras mahdollinen käytettävissä oleva tieto ei kuitenkaan liity yksinomaan vesipuitedirektiivin täytäntöönpanosta saataviin tietoihin.

156.

Yksi merkityksellinen pintavesien jaotteluryhmä on joet, joiden ekologisen tilan tilaluokat ovat erinomainen, hyvä, tyydyttävä, välttävä ja huono (153).

157.

Vesipuitedirektiivissä on yksityiskohtaisia kuvauksia ekologiselta tilaltaan erinomaisten, hyvien tai välttävien jokien tilan perustekijöistä: — Biologisten laatutekijöiden osalta kuvataan seuraavat tekijät: kasviplankton, makrofyytit ja fytobentos, pohjaeläimistö ja kalasto. — Hydrologis-morfologisten laatutekijöiden osalta kuvataan seuraavat tekijät: hydrologinen järjestelmä, joen esteettömyys ja morfologiset tekijät. — Fysikaalis-kemiallisten laatutekijöiden osalta kuvataan seuraavat tekijät: yleiset olosuhteet, yksilöidyt synteettiset pilaavat aineet ja yksilöidyt ei-synteettiset pilaavat aineet.

158.

Pohjavesien osalta viitekäsitteeseen ”määrällinen tila” sisältyy yksi tilan perustekijä eli ”pohjavedenkorkeus”. Sen yksityiskohtainen kuvaus on seuraava: ”Pohjavesimuodostuman pohjavedenkorkeus pysyy sellaisena, ettei pitkän ajan keskimääräinen vuotuinen vedenotto ylitä käytettävissä olevia pohjavesivaroja. Pohjavedenkorkeuteen ei siten kohdistu sellaisia ihmistoiminnan aiheuttamia muutoksia, jotka aiheuttaisivat: — pohjaveteen yhteydessä olevien pintavesien 4 artiklassa määriteltyjen ympäristötavoitteiden saavuttamatta jäämisen, — näiden vesien tilassa oleellista huononemista, — oleellista haittaa pohjavesimuodostumasta suoraan riippuvaisille maaekosysteemeille. Pohjavedenkorkeuden muutokset voivat siten aiheuttaa virtaussuunnan muutoksia tilapäisesti tai rajatulla alueella jatkuvasti, mutta näistä suunnanmuutoksista ei aiheudu suolaisen veden tai muun haittatekijän pääsyä pohjavesimuodostumaan, eivätkä ne osoita pysyvää tai selvästi havaittavissa olevaa ihmistoiminnan aiheuttamaa virtaussuuntien muutossuuntaa, joka todennäköisesti johtaisi tällaiseen pääsyyn.” (154)

159.

Pohjaveden ”kemiallisen tilan” viitekäsitteeseen sisältyy kaksi tilan perustekijää, ”yleiset” ja ”sähkönjohtavuus”, jotka kuvataan vesipuitedirektiivissä yksityiskohtaisesti. Tilan perustekijän ”yleiset” kuvaus kuuluu seuraavasti: ”Pohjavesimuodostuman kemiallinen koostumus on sellainen, että pilaavien aineiden pitoisuudet: — eivät ilmaise sellaista suolaisen veden tai muiden haittatekijöiden pääsyä siten kuin jäljempänä tarkennetaan, — eivät ylitä muun asiaankuuluvan [unionin] lainsäädännön mukaan sovellettavia laatunormeja 17 artiklan mukaisesti, — eivät aiheuta pohjavesiin yhteydessä olevien pintavesien 4 artiklan mukaisten ympäristötavoitteiden saavuttamatta jäämistä eivätkä sellaisten pintavesien ekologisen tai kemiallisen laadun oleellista huonontumista eivätkä pohjavesimuodostumasta suoraan riippuvaisille maaekosysteemeille oleellista haittaa.”

160.

Kuten pohjavesien kemiallisen tilan perustekijästä ”yleiset” käy ilmi, hyvän kemiallisen tilan kuvauksessa on muita ristiviittauksia. Edellä jo kuvatun mukaisesti vesipuitedirektiivin 17 artiklan mukaisissa muissa säädöksissä viitataan laatunormeihin. Pohjavesidirektiivissä on sen mukaisesti vahvistettu nitraatteja ja torjunta-aineita koskevat normit sekä velvoite, jonka mukaan jäsenvaltioiden on asetettava kansalliset raja-arvot tietyille muille sen liitteessä II olevassa A osassa luetelluille pilaaville aineille.

161.

Kaikki edellä mainitut perustekijät (ja vastaavat perustekijät vesien muiden jaotteluryhmien osalta) voivat olla merkityksellisiä arvioitaessa perustilaa ja mitattaessa haitallista muutosta. Vahinkoa aiheuttavien tekijöiden luonteen olisi osoitettava, minkä tyyppisillä tilan perustekijöillä on todennäköisesti merkitystä, olivatpa nämä tekijät lisääviä, vähentäviä, poistavia tai hävittäviä aineita, kuten edellä 18 kohdassa mainitaan.

162.

Näiden tilan perustekijöiden vaihteleva luonne sekä vesimuodostuman tarjoamat mahdolliset vaihtelevat palvelut edellyttävät vaihtelevia tekniikoita ja menetelmiä, joilla arvioidaan ja mitataan sekä perustilaa että haitallisia muutoksia ja huonontumisia. Niitä voivat olla esimerkiksi kemialliset analyysit, luontotyyppien arviointi, myrkyllisyysmittaukset ja bioindeksit. Perustilaa arvioitaessa olisi otettava huomioon vesipuitedirektiivin mukaista luokitusta ja seurantaa varten tehty työ. Jos vaikutusten kohteena olevien vesialueiden perustilan arvioimista varten ei ole seurantatietoja, ne voi olla mahdollista ekstrapoloida muista vastaavista vesialueista saatavilla olevista tiedoista tai yleisistä viitelähteistä.

163.

Luonnonvarapalvelujen huonontumisen osalta nämä palvelut olisi otettava huomioon, jos on ilmeistä, että vahinko on vaikuttanut huomattavan haitallisesti vesimuodostuman tilaan. Jos esimerkiksi vahinkotapahtuma aiheuttaa järvessä sijaitsevan suojellun pintajuomavesilähteen pilaantumisen ja vaikuttaa samalla huomattavan haitallisesti järven ekologiseen tai kemialliseen tilaan, se kuuluu ympäristövastuudirektiivin mukaisen vesille aiheutuvan vahingon soveltamisalaan. Tällöin palvelun huonontumiseen vaikuttavien vahinkoa aiheuttavien tekijöiden ja tilaan merkittävästi vaikuttavien vahinkoa aiheuttavien tekijöiden on oltava samat, jos vahinkotapahtuma on sama. Jos vahinkotapahtuma on esimerkiksi jätevesivuoto, juomavesipalvelun huonontumisen kannalta merkityksellinen vahinkoa aiheuttava tekijä voi olla mikro-organismien kulkeutuminen juomavesilähteeseen, kun taas tilaan merkittävästi vaikuttava vahinkoa aiheuttava tekijä voi olla ravinteiden kulkeutuminen.

164.

Lisäksi palvelujen huonontumisen laajuus ei välttämättä riipu pelkästään ”vahingon” määritelmästä. Vesipuitedirektiivin mukaisessa suojelualueiden rekisterissä olevat suojelualueita koskevat erityistavoitteet voivat olla tärkeitä. Vesipuitedirektiivin mukaisiin pohjaveden hyvän määrällisen tilan ja pohjaveden hyvän kemiallisen tilan määritelmiin sisältyy selkeä viittaus edellytyksiin, joiden tarkoituksena on välttää direktiivin 4 artiklassa määriteltyjen ympäristötavoitteiden saavuttamatta jättäminen niihin liittyvien pintavesien osalta. Näihin tavoitteisiin sisältyy vesipuitedirektiivin 4 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitettuja suojelualueita koskevia tavoitteita. Pohjavesidirektiivissä asetetaan lisäksi juomaveden laatuun mahdollisesti vaikuttavan pohjaveden pilaantumisen osalta velvoite arvioida pohjaveden kemiallista tilaa ottamalla huomioon se mahdollisuus, että pohjavedessä olevat pilaavat aineet vaarantavat siitä otetun juomaveden laadun (155). Lisäksi vesipuitedirektiivin 7 artiklan 3 kohdassa säädetään, että jäsenvaltioiden on huolehdittava yksilöityjen vesimuodostumien riittävästä suojelusta niiden laadun huononemisen välttämiseksi, jotta juomaveden tuottamisessa vaadittavan puhdistuskäsittelyn tasoa voidaan laskea. Kun otetaan huomioon ”vahingon” määritelmä sekä vesipuitedirektiivissä ja pohjavesidirektiivissä juomaveden ottoon käytettävien pohjavesimuodostumien hyvän tilan varmistamiseksi säädetyt erityistavoitteet ja lisävaatimukset, voidaan tämän perusteella päätellä, että vahinkotapahtumat, jotka johtavat siihen, että juomavesidirektiivin vaatimusten täyttämiseksi tarvitaan korkeamman tasoista puhdistuskäsittelyä, voivat kuulua ympäristövastuudirektiivin mukaisen vesille aiheutuvan vahingon soveltamisalaan (156).

165.

Arvioinnille on kuitenkin myös rajoituksia. On esimerkiksi mahdollista, että vahinkotapahtuman seurauksena pintavesialueelle pääsee mikro-organismeja. Vaikka se voi johtaa juomavesipalvelun heikentymiseen, vahinkotapahtuma ei kuulu vesille aiheutuviin vahinkoihin, ellei voida osoittaa, että se vaikuttaa haitallisesti myös johonkin tilan perustekijään. Tällainen mikro-organismien pääseminen suojelualueelle saattaa kuitenkin joskus kuulua maaperälle aiheutuvien vahinkojen piiriin (ks. näiden suuntaviivojen maaperälle aiheutuvia vahinkoja koskeva kohta).

166.

Perustilan sekä mahdollisten muutosten ja huonontumisten arvioinnissa ja mittaamisessa voi olla tarpeen ottaa huomioon vahinkoa aiheuttavat tekijät, joilla on ollut vaikutuksia hyvin pitkän ajan. Esimerkiksi pilaavia aineita vesimuodostumaan päästävä nykyinen toiminnanharjoittaja on saattanut toimia niin sellaisen ajanjakson ajan, joka ulottuu myös 30. huhtikuuta 2007 edeltävään aikaan (ks. 24 kohta edellä). Sen seurauksena voi olla, että jotkin vahingot (esim. joen sedimenttien pilaantuminen) ovat voineet tapahtua ennen ympäristövastuudirektiivin täytäntöönpanopäivää. Se voi mahdollisesti kuitenkin kattaa myöhemmät vahingot. Saattaa esimerkiksi olla, että toiminnanharjoittaja on toiminut 30. huhtikuuta 2007 jälkeen sovellettavan lupavaatimuksen vastaisesti. Tällaisissa olosuhteissa on erotettava toisistaan myöhemmät vahingot ja aiemmat vahingot, jotta voidaan arvioida perustila ja mitata haitalliset muutokset ja huonontumiset.

Merkittävyyden määrittäminen

167.

Jotta haitalliset vaikutukset olisivat merkittäviä, niiden ei tarvitse koskea kaikkia mahdollisesti merkityksellisiä tilan perustekijöitä. Niiden on kuitenkin koskettava ainakin yhtä niistä (157).

168.

Ehkäisevien toimenpiteiden ja vahinkoa aiheuttavien tekijöiden viipymättömään käsittelyyn tähtäävien toimenpiteiden merkittävyys olisi määritettävä, jos arvioinnin tuloksena saadaan – tai pitäisi saada – kohtuullinen käsitys siitä, että ilman näitä toimenpiteitä aiheutuu jäljempänä 169 kohdassa mainittuja haitallisia muutoksia ja niihin liittyviä huonontumisia.

169.

Haitalliset muutokset ovat korjaavien toimenpiteiden kannalta merkittäviä, ja niihin liittyviä huonontumisia ilmenee, jos niiden kohteena olevien vesimuodostumien alueella tai alueilla seurauksena on jokin seuraavista: — Mitattavissa oleva pysyvä tai väliaikainen menetys, joka kohdistuu tilan perustekijään siten, että kyseisen tilan perustekijän osalta kohteena olevalla vesialueella ei enää esiinny tilan perustekijän ominaisuuksia, joita oli ollut kyseisellä alueella ennen haitallisen muutoksen tai huonontumisen tapahtumista. Esimerkkinä voidaan mainita yksi viitekäsite ja yksi tilan perustekijä eli joen ekologinen tila ja kalasto, joihin kohdistuvat haitalliset vaikutukset ovat merkittäviä, jos myrkyllisen vuodon kaltainen vahingollinen tapahtuma tuhoaa alueen koko kalakannan. — Mitattavissa oleva heikentyminen, joka kohdistuu tilan perustekijään siten, että kyseisen tilan perustekijän osalta kohteena olevalla vesialueella ei enää esiinny tilan perustekijän ominaisuuksia, joita oli ollut kyseisellä alueella ennen haitallisen muutoksen tai huonontumisen tapahtumista. Esimerkkinä voidaan mainita yksi viitekäsite ja yksi tilan perustekijä eli joen ekologinen tila ja kalasto, joihin kohdistuvat haitalliset vaikutukset ovat merkittäviä, jos vahinkotapahtuman kyseisellä alueella aiheuttama kalojen kuolleisuus ylittää mitattavissa määrin normaalin kalojen kuolleisuuden (mutta ei tuhoa koko kalakantaa). Toisena esimerkkinä voidaan mainita toinen viitekäsite eli määrällinen tila ja toinen tilan perustekijä eli pohjavesimuodostuman pohjavedenkorkeus, johon kohdistuvat haitalliset vaikutukset ovat merkittäviä, jos pohjavedenkorkeutta on alennettu tai alennetaan mitattavissa määrin niin, että se ylittää mitattavissa määrin käytettävissä olevat pohjavesivarat. — Luonnonvarapalvelujen mitattavissa oleva huonontuminen, joka liittyy menetyksestä tai heikkenemisestä kärsineisiin tilan perustekijöihin. Esimerkkinä voidaan mainita sama joen kalasto kuin edellä: jos joki on suojeltu virkistyskalastusta varten, sen tila huonontuu, jos vahinkotapahtuma aiheuttaa sen, että vesialueella on saatavilla vähemmän kalaa virkistyskalastukseen. — Mitattavissa oleva ero haitallisten vaikutusten esiintymisajankohdan sekä sen ajankohdan välillä, jolloin tilan perustekijät palautuvat perustilaan. Esimerkkinä voidaan mainita sama joen kalasto: haitalliset vaikutukset ovat merkittäviä, jos ne johtavat ennallistamistoimenpiteistä huolimatta kalakannan pienenemiseen ajanjaksolla, joka on mitattavissa määrin pidempi kuin kalakannan luonnollista vaihtelua vastaava ajanjakso. Tällainen ajallinen ero aiheuttaa luonnonvarojen ja niihin liittyvien palvelujen väliaikaisen menetyksen ja edellyttää korvaavaa korjaamista (158). Tällaisen korvaavan korjaamisen on koskettava koko palautumisaikaa. Siksi on laskettava kyseisen ajanjakson pituus.

170.

Kuten jo aiemmin todettiin: jotta haitalliset vaikutukset olisivat merkittäviä, niiden ei tarvitse johtaa luokituksen muuttumiseen vesipuitedirektiivin soveltamista varten. Siirto huonomman tilan luokkaan olisi kuitenkin esimerkki merkittävästä haitallisesta vaikutuksesta. Vastaavasti vesipuitedirektiiviä koskevassa asiassa C-461/13, Bund für Umwelt und Naturschutz Deutschland eV v. Bundesrepublik Deutschland, unionin tuomioistuin päätti, että vesipuitedirektiivin 4 artiklan 1 kohdan a alakohdan i alakohdassa tarkoitettua käsitettä pintavesimuodostuman ”tilan huononeminen” on tulkittava siten, että kyseessä on huononeminen heti, kun ainakin yhden kyseisen direktiivin liitteessä V tarkoitetun laadullisen tekijän tila huononee yhdellä luokalla, vaikka tämä huononeminen ei johda pintavesimuodostuman luokan alenemiseen kokonaisuudessaan (159). Jos kyseinen liitteessä tarkoitettu laadullinen tekijä kuitenkin jo kuuluu alimpaan luokkaan, tämän tekijän huononeminen merkitsee 4 artiklan 1 kohdan a alakohdan i alakohdassa tarkoitettua pintavesimuodostuman ”tilan huononemista” (160).

171.

”Vesille aiheutuvan vahingon” osalta ympäristövastuudirektiivissä ei ole vastaavia liitteen I perusteita ”suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuvien vahinkojen” merkittävyyden arvioimiseksi ja määrittämiseksi. Siinä ei myöskään esitetä kyseisessä liitteessä olevaa valinnaista perustaa tiettyjen haitallisten vaikutusten käsittelemiseksi ei-merkittävinä. Liitteessä II olevassa 1.3.3 kohdassa todetaan kuitenkin, että toimivaltaisilla viranomaisilla on jonkin verran harkintavaltaa, kun on kyse korjaavista toimista, joita yksittäinen vahinko edellyttää.

Poikkeukset

172.

”Vesille aiheutuvan vahingon” määritelmän soveltamisalaan eivät kuulu haitalliset vaikutukset silloin, kun sovelletaan vesipuitedirektiivin 4 artiklan 7 kohtaa. Vaikka vesipuitedirektiivin tavoitteena on, että kaikki vesimuodostumat saavuttavat hyvän tilan vuoteen 2015 mennessä (tai vuoteen 2027 mennessä, jos sovelletaan ajallisesti rajattuja poikkeuksia), ja siinä lisäksi kielletään vesimuodostumien edelleen huonontaminen, 4 artiklan 7 kohdassa sallitaan uudet muutokset tai hankkeet, jotka huonontavat kyseisen vesimuodostuman tilaa, mikäli ne täyttävät siinä vahvistetut tiukat perusteet. Koska huonontuminen voidaan vesipuitedirektiivin mukaisesti hyväksyä tällaisissa olosuhteissa, siitä vesille aiheutuva vahinko ei kuulu ympäristövastuudirektiivin soveltamisalaan. Asiasta C-297/19, Naturschutzbund Deutschland – Landesverband Schleswig-Holstein, voidaan kuitenkin päätellä, että tätä poikkeusta on tulkittava suppeasti (161).

173.

Vesipuitedirektiivin 4 artiklan 7 kohdassa vaaditaan useiden edellytysten täyttymistä, muun muassa kaikkien käytännössä mahdollisten toimenpiteiden toteuttamista vesimuodostuman tilaan kohdistuvien haitallisten vaikutusten vähentämiseksi (162). Jotta talouden toimija voisi hyötyä 4 artiklan 7 kohdan poikkeuksesta ympäristövastuudirektiivin mukaisesti, toimijan on täytettävä kaikki 4 artiklan 7 kohdan mukaiseen lupaan liittyvät vähentämisen edellytykset. Vaikka 4 artiklan 7 kohdan mukainen lupa olisi saatu, myös ympäristövastuudirektiiviä sovelletaan vesille aiheutuviin vahinkoihin, jotka johtuvat tällaisten edellytysten noudattamatta jättämisestä (163).

174.

Unionin tuomioistuin tarkasteli asiassa C-529/15, Folk, 4 artiklan 7 kohdan mukaista poikkeusta ”vesille aiheutuvan vahingon” määritelmästä. Se totesi seuraavaa: ”Jos lupa on myönnetty kansallisten säännösten mukaisesti tutkimatta Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2000/60/EY 4 artiklan 7 kohdan a–d alakohdan mukaisten edellytysten täyttymistä, kansallinen tuomioistuin ei ole velvollinen itse arvioimaan, täyttyvätkö kyseisessä säännöksessä asetetut edellytykset, jotta se voi ratkaista, onko kyseessä direktiivin 2004/35, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 2009/31, 2 artiklan 1 alakohdan b alakohdassa tarkoitettu ympäristövahinko.” Tässä asiassa korostetaan vielä, että poikkeusta on sovellettava suppeasti. Kansallisella tuomarilla on oikeus evätä poikkeus, jos luvan myöntävä viranomainen ei ole osoittanut, että kaikkia 4 artiklan 7 kohdassa vahvistettuja tiukkoja perusteita noudatetaan.

B)   MERISTRATEGIADIREKTIIVIN SOVELTAMISALAAN KUULUVAT MERIVEDET

Merivesien aineellinen ja maantieteellinen soveltamisala

Laatikko 12: Ilmaisun ”merivedet” määritelmä meristrategiadirektiivissä

Meristrategiadirektiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan ’merivesillä’ tarkoitetaan ”a) vesiä, merenpohjaa ja tämän sisustaa merenpuoleisella alueella perusviivasta, josta aluevesien leveys mitataan, ulottuen sen alueen ulkorajaan saakka, jolla jäsenvaltiolla on ja/tai jolla se käyttää lainkäyttöoikeuksia Yhdistyneiden kansakuntien merioikeusyleissopimuksen mukaisesti, lukuun ottamatta perustamissopimuksen liitteessä II mainittujen maiden ja alueiden viereisiä vesiä sekä Ranskan merentakaisia departementteja ja alueellisia yhteisöjä, ja b) rannikkovesiä sellaisina kuin ne ovat määritelty direktiivissä 2000/60/EY, niiden merenpohjaa ja sen sisustaa sikäli kuin meriympäristön tilaa koskevista erityisnäkökohdista ei ole jo säädetty mainitussa direktiivissä tai muussa yhteisön lainsäädännössä.”

175.

Kuten voidaan havaita, meristrategiadirektiivin ”merivesien” määritelmä on päällekkäinen vesipuitedirektiivin ”rannikkovesien” määritelmän kanssa, ja niihin sovelletaan meristrategiadirektiiviä siltä osin kuin merivesien ympäristön tilaa koskevia erityisnäkökohtia ei ole jo otettu huomioon vesipuitedirektiivissä tai unionin (164) muussa lainsäädännössä. Lisäksi siinä on päällekkäisyyttä vesipuitedirektiivissä tarkoitettujen ”aluevesien” kanssa. Jälkimmäistä säädöstä sovelletaan aluevesiin aina, kun vahinko koskee kemiallista tilaa.

Haitallisten vaikutusten viitekäsite

176.

”Merivesiin” kohdistuvien haitallisten vaikutusten viitekäsite on meristrategiadirektiivissä määritelty ”ympäristön tila” – ks. laatikko 13 jäljempänä. Kuten edellä todettiin, ”merivesien” määritelmässä ei kuitenkaan oteta huomioon ympäristön tilaa koskevia näkökohtia, joita on jo käsitelty vesipuitedirektiivissä tai unionin muussa lainsäädännössä. Unionin muun lainsäädännön osalta erityisen merkityksellisiä ovat luontodirektiivit (ks. 95 kohta edellä). Laatikko 13: Ilmaisun ”ympäristön tila” määritelmä

Meristrategiadirektiivin 3 artiklan 4 kohdan mukaan ’ympäristön tilalla’ tarkoitetaan ”ympäristön yleistä tilaa merivesillä, kun otetaan huomion meriympäristön muodostavien ekosysteemien rakenne, toiminta ja prosessit sekä luonnolliset fysiografiset, maantieteelliset, biologiset, geologiset ja ilmastolliset tekijät sekä fyysiset, akustiset ja kemialliset olosuhteet, mukaan luettuina ne, jotka johtuvat ihmisten toiminnasta kyseisellä alueella tai sen ulkopuolella”.

177.

Jo vesipuitedirektiivissä käsitellään seuraavia asioita rannikkovesien osalta: kemikaalien pitoisuudet, biologiset tekijät, biologisia tekijöitä tukevat hydrologis-morfologiset tekijät, biologisia tekijöitä tukevat kemialliset ja fysikaalis-kemialliset tekijät, yleiset tekijät ja erityiset pilaavat aineet. Lisäksi vesipuitedirektiivissä käsitellään kemikaalien pitoisuuksia aluevesissä.

178.

Luontodirektiiveissä puolestaan käsitellään niiden soveltamisalaan kuuluvia meriluontotyyppejä ja merieläinlajeja. Lisäksi niitä sovelletaan meriympäristöön, myös yksinomaisella talousvyöhykkeellä ja sellaisella mannerjalustalla sijaitsevaan, jolla jäsenvaltio käyttää lainkäyttöoikeuksia (ks. 95 kohta edellä).

Merkittävien haittavaikutusten arviointi

Olosuhteet

179.

Kuten vesipuitedirektiivin soveltamisalaan kuuluvien vesien kohdalla, ympäristövastuudirektiivin kannalta haitalliset vaikutukset ovat merkityksellisiä vain, jos niiden ja ympäristövastuudirektiivin liitteessä III kuvattujen ammatillisten toimintojen välillä on syy-yhteys. Näiden toimintojen luonteesta olisi käytävä ilmi niiden vahinkoa aiheuttavien tekijöiden todennäköinen luonne, jotka voivat aiheuttaa haitallisia vaikutuksia merivesille ja niihin liittyvien palvelujen huonontumista.

180.

Seuraavat ympäristövastuudirektiivin liitteen III mukaiset toiminnot (165) ovat merivesien vahingoittumisen kannalta todennäköisimmin merkityksellisiä: — Liitteessä III olevan 1 kohdan mukainen teollinen toiminta eli ympäristön pilaantumisen ehkäisemisen ja vähentämisen yhtenäistämiseksi annetun neuvoston direktiivin 96/61/EY 24 päivänä syyskuuta 1996 (166) mukaisesti lupaa edellyttävä laitosten toiminta. Yksi esimerkki tästä on se, että öljyn ja kaasun jalostaminen satama-alueilla voi aiheuttaa rannikkovesien pilaantumista. — Liitteessä III olevan 2 kohdan mukaiset jätehuoltotoimet eli jätteistä annetun neuvoston direktiivin 75/442/ETY ja vaarallisista jätteistä annetun neuvoston direktiivin 91/689/ETY (167) perusteella lupaa tai rekisteröintiä edellyttävä jätteiden ja vaarallisten jätteiden keräily, kuljetus, talteenotto ja kaatopaikalle sijoittaminen. Esimerkkinä tästä voidaan mainita se, että jätteiden tarkoituksellinen sijoittaminen mereen tai meren rannalla sijaitsevien kaatopaikkojen huono hoito voi aiheuttaa vahingon (168). — Liitteessä III olevan 7 kohdan a alakohdan mukainen vaarallisten aineiden, sellaisina kuin ne on määritelty vaarallisten aineiden luokitusta, pakkaamista ja merkintöjä koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä 27 päivänä kesäkuuta 1967 annetun neuvoston direktiivin 67/548/ETY 2 artiklan 2 kohdassa, valmistus, käsittely, täyttö ja päästäminen ympäristöön (169). Esimerkkinä tästä voidaan mainita se, että jäsenvaltion lainkäyttövaltaan kuuluvilla merivesillä voi sattua merellä tapahtuvasta öljyn- ja kaasunporaustoiminnasta (esim. etsintä- ja hyödyntämistoimet) johtuvia onnettomuuksia ja vuotoja. On syytä huomata, että joitakin erityissäännöksiä ja määritelmiä sisältyy lisäksi merellä tapahtuvan öljyn- ja kaasunporaustoiminnan turvallisuudesta ja direktiivin 2004/35/EY muuttamisesta 12 päivänä kesäkuuta 2013 annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2013/30/EU (170), jäljempänä ’meriturvallisuusdirektiivi’, erityisesti sen 2 artiklan 5, 11, 15 ja 16 kohta ja 7 artikla. Ympäristövastuudirektiivin mukaan ympäristövahingosta vastaa siten sen aiheuttaneen merellä tapahtuvan etsintä- tai -tuotantotoiminnan ”luvanhaltija” eikä ”toiminnanharjoittaja”. — Liitteessä III olevan 8 kohdan mukaiset merenkulkutoiminnot eli merikuljetukset koskien neuvoston direktiivissä 93/75/ETY (171) määriteltyjä vaarallisia tai ympäristöä pilaavia aineita kuljettavia aluksia koskevia vähimmäisvaatimuksia niiden ollessa matkalla yhteisön merisatamiin tai poistuessa niistä. Merikuljetuksiin voi sisältyä suuria määriä tavaroita, joita kuljetetaan konteissa, ja konttien irtoaminen merellä voi aiheuttaa vahinkotapahtumia. — Euroopan unionissa, Euroopan unioniin tai Euroopan unionista tapahtuva maan rajat ylittävä jätteiden siirto liitteessä III olevan 12 kohdan mukaisesti (edellyttää neuvoston asetuksessa (ETY) N:o 259/93 (172) tarkoitettua lupaa tai kieltoa). Esimerkkinä tästä voidaan mainita se, että jäte voi kadota merellä siirron aikana.

181.

Komission direktiivissä 2017/845/EU (173) olevassa taulukossa 2b ”Käyttö ja ihmisen toiminta, jotka tapahtuvat meriympäristössä tai vaikuttavat siihen” on merkityksellisiä viitteitä merivesille mahdollisesti vahinkoja aiheuttavasta toiminnasta, vaikkakin ympäristövastuudirektiivin soveltamisessa otetaan huomioon ainoastaan ne ammatilliset toiminnot, jotka sisältyvät myös ympäristövastuudirektiivin liitteeseen III.

182.

Merivesien vahingoittumisen osalta on tärkeää mainita ympäristövastuudirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa ja 4 artiklan 3 kohdassa esitetyt poikkeukset. Ympäristövastuudirektiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaisesti direktiiviä ei sovelleta merivesille aiheutuvaan vahinkoon tai sen välittömään uhkaan, jos syynä on tapaus, jota koskeva vahinkovastuu tai korvaus kuuluu jonkin liitteessä IV luetellun kansainvälisen yleissopimuksen (174) soveltamisalaan. Direktiivin 4 artiklan 3 kohdan mukaan se ei vaikuta toiminnanharjoittajan oikeuteen rajoittaa vastuutaan sen kansallisen lainsäädännön mukaisesti, jolla pannaan täytäntöön tietyt kansainväliset yleissopimukset (175).

Arvioinnin tekeminen

183.

Vastaavasti kuin suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuvien vahinkojen sekä vesipuitedirektiivin mukaisille vesille aiheutuvien vahinkojen tapauksessa haitallisten vaikutusten merkitystä olisi arvioitava suhteessa perustilaan. Kuten edellä todettiin, ”perustilan” määritelmä kattaa kaikki luonnonvarat ja palvelut. Lisäksi perustila mainitaan liitteessä II olevassa 1 kohdassa sekä vesille aiheutuvien vahinkojen että suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuvien vahinkojen yhteydessä.

184.

”Perustilan” määritelmästä seuraa, että merkittävien haitallisten vaikutusten arvioinnin olisi liityttävä merivesialueeseen tai -alueisiin, joihin haitallinen vaikutus kohdistuu, ja että siihen olisi sisällyttävä kyseisen alueen tai kyseisten alueiden tilan vertailu ennen vahinkotapahtumaa ja sen jälkeen. Niiden arvioimiseen olisi käytettävä parhaita saatavilla olevia tietoja.

185.

Haitallisiin vaikutuksiin liittyy kielteinen muutos merivesissä. Niihin voi liittyä myös näiden vesien tarjoamien palvelujen huononeminen suhteessa perustilaan. Muiden luonnonvaraluokkien osalta merivedet tarjoavat palveluja niissä esiintyville luontotyypeille ja suojeltaville lajeille, kuten joidenkin rannikkoluontotyyppien tapauksessa vuorovesivirroille tai merinisäkkäiden tai merilintujen tapauksessa ravinnonlähteille. Tällaiset palvelut eivät rajoitu vain suojeltuihin merialueisiin, kuten luontodirektiivien nojalla nimettyihin Natura 2000 -alueisiin, mutta ne ovat niiden kannalta erityisen tärkeitä, koska ne ovat tärkeässä osassa alueiden suojelutavoitteiden saavuttamisessa. Palvelujen käsite kattaa myös ihmisille tarjottavat palvelut. Esimerkiksi merivedet tarjoavat ihmisille kalaa ja muuta ravintoa. Toisena esimerkkinä voidaan mainita se, että ne tarjoavat myös mahdollisuuksia valaiden tarkkailuun virkistystarkoituksessa.

186.

Kun otetaan huomioon viitekäsite ”ympäristön tila”, on tarkoituksenmukaista ottaa huomioon meristrategiadirektiivissä säädetty työ lähtökohtana perustilan ja asiaankuuluvien muutosten tai huonontumisten arvioinnille.

187.

Meristrategiadirektiivin 8 artiklassa säädetään merivesien alustavasta arvioinnista, joka jäsenvaltioiden on tehtävä kyseisen direktiivin mukaisten meristrategioiden laatimiseksi. Meristrategiadirektiivin 17 artiklassa säädetään, että alustavat arvioinnit tarkistetaan joka kuudes vuosi. Kyseisiin arviointeihin viitataan näissä suuntaviivoissa ”meristrategiadirektiivin mukaisina arviointeina” niiden erottamiseksi ympäristövastuudirektiivin mukaisten merkittävien haitallisten vaikutusten arvioinnista.

188.

Meristrategiadirektiivissä käytetään käsitettä ”ympäristön hyvä tila” – ks. seuraavana oleva laatikko 14. Laatikko 14: Ilmaisun ”ympäristön hyvä tila” määritelmä meristrategiadirektiivin 3 artiklan 5 kohdassa

189.

Meristrategiadirektiivin 9 artiklan 1 kohdassa edellytetään, että jäsenvaltiot määrittävät meristrategiadirektiivin mukaisen alustavan arvioinnin perusteella kunkin merialueen tai osa-alueen ympäristön hyvän tilan ominaispiirteet direktiivin liitteessä I luetellun 11 laadullisen kuvaajan perusteella. Kuvaajat on esitetty jäljempänä laatikossa 15. Meristrategiadirektiivissä mainitut merialueet (176) ja osa-alueet (177) määritellään sen 4 artiklan 1 ja 2 kohdassa. Laatikko 15: Laadulliset kuvaajat, jotka on huomioitava ympäristön hyvää tilaa määritettäessä

1) Pidetään yllä biologista monimuotoisuutta. Luontotyyppien laatu ja esiintyminen ja lajien levinneisyys ja runsaus vastaavat vallitsevia fysiografisia, maantieteellisiä ja ilmastollisia oloja. 2) Ihmisen toiminnan välityksellä leviävien tulokaslajien määrät ovat tasoilla, jotka eivät haitallisesti muuta ekosysteemejä. 3) Kaikkien kaupallisesti hyödynnettävien kalojen sekä äyriäisten ja nilviäisten populaatiot ovat turvallisten biologisten rajojen sisällä siten, että populaation ikä- ja kokojakauma kuvastaa kannan olevan hyvässä kunnossa. 4) Meren ravintoverkkojen kaikki tekijät, siltä osin kuin ne tunnetaan, esiintyvät tavanomaisessa runsaudessaan ja monimuotoisuudessaan ja tasolla, joka varmistaa lajien pitkän aikavälin runsauden ja niiden lisääntymiskapasiteetin täydellisen säilymisen. 5) Ihmisen aiheuttama rehevöityminen, erityisesti sen haitalliset vaikutukset, kuten biologisen monimuotoisuuden häviäminen, ekosysteemien tilan huononeminen, haitalliset leväkukinnot ja merenpohjan hapenpuute, on minimoitu. 6) Merenpohjan koskemattomuus on sellaisella tasolla, että ekosysteemien rakenne ja toiminnot on turvattu ja että etenkään pohjaekosysteemeihin ei kohdistu haitallisia vaikutuksia. 7) Hydrografisten olosuhteiden pysyvät muutokset eivät vaikuta haitallisesti meren ekosysteemeihin. 8) Epäpuhtauksien pitoisuudet ovat tasoilla, jotka eivät johda pilaantumisvaikutuksiin. 9) Kalojen ja ihmisravintona käytettävien muiden meren antimien epäpuhtaustasot eivät ylitä yhteisön lainsäädännössä tai muissa asiaa koskevissa normeissa asetettuja tasoja. 10) Roskaantuminen ei ominaisuuksiltaan eikä määrältään aiheuta haittaa rannikko- ja meriympäristölle. 11) Energian mereen johtaminen, myöskään vedenalainen melu, ei ole tasoltaan sellaista, että se vaikuttaisi haitallisesti meriympäristöön.

190.

Komissio on tehnyt päätöksen (178) vertailuperusteista ja menetelmästandardeista kunkin 11 kuvaajan osalta, jotta jäsenvaltiot voivat määrittää ympäristön hyvän tilan (179). Seuraavat seikat ovat ympäristön hyvän tilan määrittämisen ja saavuttamisen kannalta merkityksellisiä: vertailuperusteiden osatekijät (180), kunkin vertailuperusteen (181) kynnysarvot (182), laatutasot (183), se, missä määrin kynnysarvot on saavutettu tai saavutettava (184), sekä ohjeelliset luettelot ominaisuuksista, paineista ja vaikutuksista (185). Myös näiden välinen suhde on tärkeä (186).

191.

Kaikki edellä mainitut muodostavat taustan ympäristövastuudirektiivin mukaiselle merivesille aiheutuvien vahinkojen arvioinnille.

192.

Meristrategiadirektiivin mukaiseen arviointiin verrattuna ympäristövastuudirektiivissä edellytetään merivesille aiheutuvien vahinkojen arvioinnissa tarkempaa menettelyä, koska siinä on vahvistettava vahinkotapahtuman kohteena olevan merivesialueen perustila sekä kyseisen merivesialueen ympäristön tilan muutokset ja sen tarjoamien palvelujen mahdollinen huonontuminen. Tämän vuoksi meristrategiadirektiivin mukaisissa arvioinneissa käsitellään niiden laajempien merivesien ympäristön tilaa, joilla vahingon kohteina olevat merivedet sijaitsevat. Näin ollen meristrategiadirektiivin mukaisesta arvioinnista olisi saatava tietoja, jotka ovat merkityksellisiä perustilan arvioimiseksi. Lisäksi meristrategiadirektiivin mukaiset arvioinnit sekä vertailuperusteet ja menetelmästandardit, joita meristrategiadirektiivissä edellytetään käytettävän ympäristön hyvän tilan ominaispiirteiden määrittämiseksi, helpottavat ympäristövastuudirektiivin mukaista haitallisten muutosten ja haittojen arviointia. Tämä johtuu siitä, että ne mahdollistavat arvioinnin kannalta olennaisten ympäristön tilan osatekijöiden syvemmän ymmärtämisen sekä niiden muutosten ja haittojen syvemmän ymmärtämisen, joilla on todennäköisesti merkitystä.

193.

Merivesillä esiintyvien yksittäisten vahinkotapahtumien arvioinnissa olisi näin ollen käytettävä meristrategiadirektiivin 3 artiklan 5 kohdassa olevaa ’ympäristön hyvän tilan’ määritelmää, edellä mainittuja laadullisia kuvaajia ympäristön hyvän tilan määrittämiseksi, päätöksen (EU) 2017/848 mukaisia vertailuperusteita ja menetelmästandardeja ympäristön hyvän tilan määrittämiseksi sekä jäsenvaltioiden meristrategiadirektiivin 9 artiklan 1 kohdan mukaisesti määrittämiä ja 17 artiklan mukaisesti päivitettyjä ympäristön hyvän tilan ominaisuuksia. Ympäristövastuudirektiivin mukaisessa arvioinnissa olisi hyödynnettävä myös meristrategiadirektiivin ominaisuuksia, paineita ja vaikutuksia koskevia ohjeellisia luetteloita.

194.

”Ympäristön tilan” osalta kaikki laadulliset kuvaajat ympäristön hyvän tilan määrittämiseksi ovat mahdollisesti merkityksellisiä arvioitaessa perustilaa ja mitattaessa luonnonvarapalvelujen haitallista muutosta tai huonontumista. Jos laadulliset kuvaajat ovat merkityksellisiä, olisi otettava huomioon edellisissä kohdissa mainitut näkökohdat eli vertailuperusteet, menetelmästandardit, määritetyt ympäristön hyvän tilan ominaisuudet sekä ohjeelliset luettelot ominaisuuksista, paineista ja vaikutuksista.

195.

Vahingot voidaan joutua toteamaan useamman kuin yhden laadullisen kuvaajan osalta (187). Toisaalta merivesille aiheutuneen vahingon toteamiseksi riittää, että vain yksi vahingon kohteena olevan alueen laadullisista kuvaajista osoittaa haitallisen vaikutuksen olemassaolon.

196.

Käytännössä kaikki kuvaajat eivät todennäköisesti ole ympäristövastuudirektiivin mukaisten merivesille aiheutuvien vahinkojen arvioinnin kannalta yhtä tärkeitä. Kun otetaan huomioon ympäristövastuudirektiivin liitteessä III mainitut ammatilliset toiminnot ja niihin liittyviin vahinkotapahtumiin todennäköisesti liittyvät vahinkoa aiheuttavat tekijät, muita merkityksellisempiä ovat todennäköisesti edellä laatikossa 15 luetellut kuvaajat 1, 5, 8, 10 ja 11.

Merkittävien haittavaikutusten määrittäminen

197.

Ympäristövastuudirektiivin mukaisten merivesiin kohdistuvien merkittävien haitallisten vaikutusten arvioinnin ja määrittämisen laajuus on erotettava meristrategiadirektiivin mukaisen arvioinnin laajuudesta. Ympäristövastuudirektiivissä tukeudutaan meristrategiadirektiivin sisältöön, kummassakin direktiivissä käytetään tiettyjä yhteisiä ilmaisuja ja käsitteitä ja niiden tavoitteet ovat verrattavissa toisiinsa. Esimerkiksi meristrategiadirektiivin 1 artiklan 2 kohdan a alakohdassa säädetään, että jäsenvaltioiden on kehitettävä ja pantava täytäntöön meristrategioita meriympäristön suojelemiseksi ja säilyttämiseksi, sen huonontumisen ehkäisemiseksi tai mahdollisuuksien mukaan merien ekosysteemien ennallistamiseksi alueilla, joilla ne ovat kärsineet. Toimien suunnittelun laajuus ei näissä direktiiveissä kuitenkaan ole sama. Erityisesti ympäristövastuudirektiivin mukaisen arvioinnin ja määrittämisen laajuutta on supistettava, jotta vahinkotapahtuman merkittävät vaikutukset perustilaan voidaan mitata mielekkäästi ja siten edistää ympäristövastuudirektiivin tavoitteita.

198.

Tätä taustaa vasten meriympäristön tilaan kohdistuvien haittavaikutusten merkittävyys on määritettävä perustilan ja haitallisia muutoksia ja niihin liittyviä huonontumisia koskevien merkityksellisten mitattavissa olevien tietojen perusteella. Korjaavien toimenpiteiden kannalta haitalliset muutokset ovat merkittäviä, jos ne johtavat asianomaisen merivesialueen tai -alueiden osalta mitattavissa olevaan pysyvään tai väliaikaiseen menetykseen jonkin laadullisen kuvaajan tilan suhteen tarkasteltuna yhdessä ominaispiirteiden, paineiden ja vaikutusten ohjeellisen luettelon kanssa, kun otetaan huomioon meristrategiadirektiivissä säädetyt ”vertailuperusteiden osatekijät” ja ”kynnysarvo”, niin että asianomaisen merivesialueen ympäristön tila ei enää vastaa sitä, mitä olisi sovellettu alueeseen ennen kuin haitallinen vaikutus kohdistui siihen. Laadullinen kuvaaja olisi esimerkiksi merellä tapahtuneesta öljynporauskaivon onnettomuudesta johtuva merivesialueelle vuotaneiden hiilivetyjen pitoisuus, joka vaikuttaa haitallisesti luontotyyppiin kyseisellä vesialueella. Esimerkki koskee myös mitattavissa olevaa eroa haitallisten vaikutusten esiintymisajankohdan sekä sen ajankohdan välillä, jolloin kyseinen laadullinen kuvaaja palautuu perustilaan.

199.

Jotta haitalliset vaikutukset olisivat ympäristövastuudirektiivin mukaisesti merkittäviä, ei ole välttämätöntä, että ne johtavat ympäristön tilan muuttumiseen meristrategiadirektiivissä tarkoitetulla tavalla. Muutos ympäristön hyvästä tilasta tilaan, joka ei ole hyvä, olisi tosin esimerkki merkittävästä haitallisesta vaikutuksesta. Merivesien, sellaisina kuin ne on arvioitu meristrategiadirektiivin mukaisessa arvioinnissa, ympäristön tilan ei myöskään tarvitse olla hyvä: meristrategiadirektiivin mukainen arviointi voi itse asiassa osoittaa, että niiden tila ei vahingollisen tapahtuman alkaessakaan ollut hyvä. Tämän tilan heikkenemistä edelleen voidaan pitää myös ympäristövastuudirektiivin mukaisena merkittävänä haitallisena vaikutuksena.

200.

Lisäksi kaikissa ympäristövastuudirektiivin mukaisten merkittävien haitallisten vaikutusten arvioinneissa ja määrityksissä on otettava huomioon, vaikuttaako vahinko suojeltuihin merialueisiin. Tämä johtuu siitä, että suojeltuihin merialueisiin sovelletaan tiukempia biologisen monimuotoisuuden säilyttämistä koskevia vaatimuksia kuin muihin merivesiin.

7.   ”MAAPERÄLLE AIHEUTUVA VAHINKO”

201.

”Maaperälle aiheutuvan vahingon” määritelmä on suoraviivaisempi kuin ”suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuvan vahingon” ja ”vesille aiheutuvan vahingon” määritelmät. Toisin kuin viimeksi mainittu, se ei sisällä nimenomaisia viittauksia muuhun unionin ympäristölainsäädäntöön, ristiviittauksia sen aineelliseen soveltamisalaan liittyviin lisämääritelmiin eikä erityisiä poikkeuksia, joissa viitataan muuhun lainsäädäntöön. Siksi yhteisen tulkinnan kehittämiseksi tarvitsee ottaa huomioon vähemmän perustekijöitä.

202.

Määritelmä rajoittuu kuitenkin huomattavaan riskiin siitä, että vahinko vaikuttaa haitallisesti ihmisten terveyteen. Voidaan todeta, että jotkin jäsenvaltiot käyttävät laajempaa määritelmää, joka kattaa esimerkiksi ympäristö- tai tiettyjen pilaavien aineiden raja-arvojen ylittymisen riskin. Tällaisissa tapauksissa asianomaiset jäsenvaltiot voivat pitää voimassa tiukemman maaperän suojelua koskevan lainsäädäntönsä mutta niiden on täytettävä myös vähintään direktiivin maaperälle aiheutuvaa vahinkoa koskevat vaatimukset.

Maaperän aineellinen ja maantieteellinen soveltamisala

203.

Direktiivi ei sisällä käsitteen ”maaperä” (land) määritelmää. ”Maaperälle aiheutuvan vahingon” määritelmässä olevat viittaukset ”maahan tai maapohjaan” tarkoittavat kuitenkin sitä, että soveltamisala ei ulotu ainoastaan maan pinnalle vaan myös sen alle. Soveltamisala kattaa siis myös maa-aineksen (soil). Tämän vahvistaa liitteessä II olevan maaperälle aiheutuneiden vahinkojen korjaamista koskevan 2 kohdan ensimmäisessä kappaleessa oleva viittaus maaperään (englanninkielisessä versiossa ”soil”).

204.

Yksi mahdollisesti merkityksellinen ero koskee edellä laatikossa 10 tarkoitettua ”pohjaveden” määritelmää. Maaperän pilaantuminen ja pohjaveden pilaantuminen voivat usein sattua samaan aikaan, ja vahinkotapahtuma voi aiheuttaa samanaikaisesti vahinkoja maaperälle ja vesille.

205.

Direktiivin ilmaisuissa, joissa täsmennetään, mitä tarkoitetaan suojeltavilla lajeilla, luontotyypeillä ja vesillä, on kyse maantieteellisistä ominaisuuksista, jotka vaikuttavat ”suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuvien vahinkojen” ja ”vesille aiheutuvien vahinkojen” maantieteelliseen soveltamiseen. Sen sijaan ”maaperää” koskevia alaluokkia ei ole. Määritelmän soveltamisala on yhdenmukainen kaikkien jäsenvaltioiden alueella sijaitsevien maa-alueiden osalta.

Haitallisten vaikutusten viitekäsite

206.

Maaperälle aiheutuvan vahingon viitekäsite on ihmisten terveys (ei ympäristölle aiheutuva vahinko, ks. kuitenkin 202 kohta edellä). Tämä kattaa haitalliset vaikutukset vain silloin, kun maan pilaantuminen voi vahingoittaa ihmisten terveyttä.

207.

Direktiivissä ei määritellä ”ihmisten terveyttä”. Asiayhteys osoittaa, että se kattaa ruumiillisen hyvinvoinnin siltä osin kuin määritelmän kattamille pilaaville aineille altistuminen voi vahingoittaa sitä. Näihin pilaaviin aineisiin kuuluvat myrkylliset aineet ja taudinaiheuttajat.

Merkittävyyden arviointi

Olosuhteet

208.

Viittaus maaperän pilaantumiseen osoittaa eron määritelmiin ”suojeltaville lajeille ja luontotyypeille aiheutuva vahinko” ja ”vesille aiheutuva vahinko”. Sen sisällyttäminen ”maaperälle aiheutuvan vahingon” määritelmään rajoittaa niiden mahdollisten vahinkoa aiheuttavien tekijöiden joukkoa, jotka johtavat vastuuseen maaperälle aiheutuvasta vahingosta. Vastaavia muunlaisia luonnonvaroille aiheutuvia vahinkoja koskevia rajoituksia ei ole.

209.

”Maan pilaantumista” ei ole nimenomaisesti määritelty, mutta se liittyy ”maaperälle aiheutuvan vahingon” määritelmässä kohtaan ”aineiden, valmisteiden, organismien tai mikro-organismien suora tai välillinen joutuminen maahan tai maapohjaan”.

210.

Liitteessä II olevassa 2 kohdassa viitataan ”saasteisiin”. Tämä seikka, ilmaisun ”saaste” käyttö itsessään ja yhteys ihmisten terveyteen osoittavat, että maaperälle aiheutuva vahinko syntyy vain, jos esiintyy ainoastaan sellaisia aineita, valmisteita, organismeja ja mikro-organismeja, joilla voi olla suoraan tai välillisesti vaarallisia luontaisia ominaisuuksia, mutta sen lisäksi sen on aiheutettava merkittävä riski ihmisten terveydelle. Riskin merkittävyyttä arvioidaan tunnettujen vaarojen ja ihmisten tietyille saasteille altistumisen asteen perusteella. Ottaen huomioon direktiivin liitteessä III oleva ammatillisten toimintojen luettelo kaikki seuraavat voivat mahdollisesti olla merkityksellisiä: — luonnossa luontaisesti esiintyvät aineet, kuten raskasmetallit ja ravintoaineet — luonnossa luontaisesti esiintyvät aineet, joita on kuitenkin saatettu jalostaa, kuten öljytuotteet — täysin keinotekoiset aineet ja valmisteet, kuten valmistetut kemikaalit — luonnossa luontaisesti esiintyvät organismit tai mikro-organismit, mukaan lukien ihmisen taudinaiheuttajat, kuten salmonella tai E. coli — muuntogeeniset organismit.

211.

Liitteessä III esitettyjen ammatillisten toimintojen luonne voi auttaa ymmärtämään, millaisissa olosuhteissa maaperä voi saastua. Esimerkit, jotka eivät ole tyhjentäviä, osoittavat, että saastuminen voi tapahtua kaivostoiminnan tai louhinnan, jalostuksen tai valmistuksen, kotieläintuotannon, torjunta-aineiden käytön, jätteiden ja kemikaalien kuljetuksen tai jätteiden käsittelyn aikana. Saastuminen voi tapahtua sen jälkeen, kun ammatillisessa toiminnassa on siirrytty taloudellisen eli aktiivisen vaiheen jälkeen jälkihoitovaiheeseen. Esimerkiksi kaatopaikkojen ja kaivosjätealueiden hoitoon liittyvät sääntelyvaatimukset ulottuvat sulkemisen jälkeisiin olosuhteisiin.

212.

Mitä tulee saastumisen syntyyn, ilmaus ”joutuminen maahan tai maapohjaan” tarjoaa monenlaisia mahdollisuuksia, kuten seuraavat: — Saastuminen voi johtua paikan päällä olevista aineista. Näin voi käydä, jos kaivos- tai louhintaoperaatiossa tuodaan pinnan alla olevia raskasmetalleja maan pinnalle ja jätetään ne siihen suojaamattomina. — Saastuminen voi johtua kertaluonteisesta onnettomuudesta tai vaaratilanteesta, joka liittyy esimerkiksi vaarallisten aineiden paikan päällä tapahtuvaan siirtämiseen putkistossa tai vaarallisten aineiden tai saastuttavien aineiden tiekuljetukseen (188). — Saastuminen voi johtua jatkuvasta tunnetusta tai tuntemattomasta syystä (esim. vaurioituneesta putkesta, josta vuotaa jatkuvasti vaarallisia aineita).

213.

Olosuhteet, joissa syntyy maaperälle aiheutuvia vahinkoja, voivat aiheuttaa sen, että toiminnanharjoittajien on täytettävä rinnakkaiset velvoitteet, jotka koskevat unionin muun lainsäädännön mukaisten haitallisten vaikutusten ehkäisemistä ja korjaamista, ja ilmoitettava vahingosta toimivaltaisille viranomaisille. Teollisuuspäästödirektiivin säännökset ovat erityisen merkityksellisiä (189). On kuitenkin tärkeää varmistaa, että tällaisten rinnakkaisten velvoitteiden ei katsota korvaavan ympäristövastuudirektiivin velvoitteita, koska niiden soveltamisala, tarkoitus ja tulokset eivät välttämättä ole samat.

Painopiste ja arvioinnin tekeminen

214.

Maaperälle aiheutuvan vahingon merkittävyyden arviointi liittyy riskiin siitä, että se vaikuttaa haitallisesti ihmisten terveyteen. Siinä arvioidaan, onko kyseinen riski merkittävä.

215.

Vaikka ”maaperälle aiheutuvan vahingon” määritelmässä ei sinällään määritellä, miten riski on arvioitava, direktiivin liitteessä II olevassa maaperälle aiheutuneiden vahinkojen korjaamista koskevassa 2 kohdassa esitetään selvästi, mitä riskinarvioinnin on katettava tilanteissa, joissa maaperä on jo saastunut. Laatikko 16: Direktiivin liitteessä II olevan maaperälle aiheutuneiden vahinkojen korjaamista koskevan 2 kohdan teksti

”On toteutettava tarvittavat toimenpiteet, joilla varmistetaan ainakin se, että kyseessä olevat saasteet poistetaan, niitä valvotaan tai vähennetään tai ne eristetään siten, että pilaantunut maaperä, ottaen huomioon sen tämänhetkisen käytön tai hyväksytyn tulevan käytön vahinkohetkellä, ei enää aiheuta huomattavaa vaaraa ihmisten terveydelle. Tällaisten riskien olemassaolo on arvioitava sellaisilla riskinarviointimenettelyillä, joissa otetaan huomioon maaperän ominaisuudet ja käyttötarkoitus, vahingollisten aineiden, valmisteiden, eliöiden tai mikro-organismien tyyppi ja pitoisuus, niiden esiintymisriski ja leviämismahdollisuus. Varmistetaan, että käyttö tapahtuu vahingon tapahtumisen aikana voimassa olleiden maankäyttösääntöjen tai muiden asiaa koskevien sääntöjen perusteella, jos sellaisia on. Jos maan käyttöä muutetaan, toteutetaan kaikki tarvittavat toimenpiteet ihmisten terveydelle aiheutuvan vakavan vaaran ehkäisemiseksi. Jos maankäyttösääntöjä ei ole, maa-alueen käyttö määräytyy vahingon tapahtumapaikan luonteen mukaisesti sen arvioitu kehitys huomioon ottaen. On otettava huomioon mahdollisuus luonnolliseen palautumiseen ilman ihmisen suoraa vaikuttamista palautumiseen.”

216.

”Perustilan” määritelmä liittyy kaikkiin luonnonvaroihin ja niiden palveluihin, mutta siitä on vain vähän apua ihmisten terveydelle aiheutuvan riskin merkittävyyden arvioimisessa. Jos maaperälle aiheutuvan vahingon uhka on välitön mutta maaperä ei ole vielä saastunut, perustilalla voi olla merkitystä sellaisten ihmisten terveydelle aiheutuvien riskien mittaamisessa, joita voi aiheutua ilman estäviä toimenpiteitä. Jos saastumista tapahtuu parhaillaan, perustilalla voi olla merkitystä ihmisten terveydelle aiheutuvien riskien mittaamisessa, ellei saastumista aiheuttavia tekijöitä käsitellä viipymättä. Maaperälle aiheutuneiden vahinkojen korjaamisen osalta direktiivin tarkoituksena on kuitenkin poistaa merkittävät riskit ihmisten terveydelle sen sijaan, että maaperä palautettaisiin tilaan, jossa se oli ennen saastumista. Tällainen palauttaminen voi tietenkin olla tarkoituksenmukaista tai välttämätöntä joissakin tilanteissa ihmisten terveydelle aiheutuvan riskin torjumiseksi. Saasteita voidaan poistaa, valvoa, eristää tai vähentää korjaustekniikoilla, kuten kaivamalla, käsittelemällä maaperää paikan päällä tai bioremediaatiolla, sekä valvonta- ja eristystoimenpiteillä, kuten vuorauksella, esteiden rakentamisella tai aidoilla. On syytä huomata, että teollisuuspäästödirektiivi edellyttää, että sallittujen laitosten toiminnanharjoittajat laativat perustilaselvityksen (190). Tässä perustilaselvityksessä voidaan sen teollisuuspäästödirektiivin mukaisen tehtävän lisäksi antaa arvokasta tietoa ympäristövastuudirektiivin mukaisten maaperälle aiheutuneiden vahinkojen käsittelemiseksi.

217.

Kuten direktiivin liitteessä II olevassa 2 kohdassa osoitetaan, keskeinen näkökohta on kyseisen maan nykyinen tai hyväksytty tuleva käyttö vahingon tapahtumahetkellä, koska tämä vaikuttaa ihmisten todennäköiseen altistumiseen kyseisille saasteille. Ajallinen ulottuvuus on tärkeä. Esimerkiksi maaperälle aiheutuneet vahingot voivat koskea maata, jota ei tällä hetkellä käytetä ihmisasutukseen mutta jolle on saatu lupa tulevaa asuinrakentamista varten. Merkittävyyden arvioinnissa on otettava huomioon hyväksytyt tulevat maankäyttötarpeet. Liitteessä II olevassa 2 kohdassa todetaan, että käyttö on varmistettava viittaamalla olemassa olevaan maan käyttöön tai muihin asetuksiin, jos niitä on.

218.

On tärkeää panna merkille liitteessä II olevassa 2 kohdassa oleva viittaus maan käytön muuttamiseen. Se ei ole aikaan sidottua. Sillä on merkitystä myös alkuperäisen riskinarvioinnin jälkeen. On esimerkiksi mahdollista, että riskinarvioinnin ajankohtana nykyiseen ja hyväksyttyyn tulevaan maankäyttöön liittyy ihmisten vähäinen altistuminen kyseisille saasteille mutta maankäyttö muuttuu myöhemmin tavalla, joka lisää ihmisten altistumista ja siten ihmisten terveydelle aiheutuvaa riskiä. Käytöstä poistetulle teollisuusmaalle, jota liitteen III mukainen ammatillinen toiminta on aiemmin saastuttanut, voidaan myöntää lupa esimerkiksi asuinrakentamiseen. Tällaisissa olosuhteissa jäsenvaltiot ovat velvollisia ottamaan maankäytön muuttamista koskevassa päätöksessä huomioon saastumisesta aiheutuvat haitalliset vaikutukset, jotta vältetään altistumisen lisääntyminen ja ihmisten terveydelle aiheutuva riski. Riskinarvioinnin ajan tasalle saattamista ei sen vuoksi voida sulkea pois tarvittavien korjaavien toimenpiteiden yhteydessä (191). On suositeltavaa, että asiasta tiedotetaan viranomaisille, joilla on toimivalta hyväksyä saastuneen maan käytön muutokset.

219.

Liitteessä II olevassa 2 kohdassa viitataan riskinarviointimenettelyjen käyttöön ja useisiin seikkoihin, jotka on otettava huomioon riskin esiintymisen osalta: — Maaperän ominaisuudet ja käyttötarkoitus. Maaperän ominaisuudet voivat vaikuttaa riskiin. On esimerkiksi todennäköisempää, että jätevedessä olevat taudinaiheuttajat siirtyvät pohja- tai pintavesiin maaperän läpi, jos se on huokoinen. Maaperä voi palvella tai sen on tarkoitus palvella merkityksellisiä toimintoja. Jos kyseessä on esimerkiksi jäteveden käsittelyyn soveltuva yksittäinen järjestelmä, maaperän tarkoituksena voi olla jätevesipäästöjen puhdistaminen – toisin sanoen niiden sisältämien saasteiden tekeminen vaarattomiksi – ennen kuin ne pääsevät vesimuodostumaan. Kaatopaikan tai muun jätteenkäsittelypaikan osalta maaperän pintakerros voi eristää sen alla olevat jäteainekset ja vähentää siten niiden leviämisriskiä. — Vahingollisten aineiden, valmisteiden, eliöiden tai mikro-organismien tyyppi ja pitoisuus. Tämä viittaus koskee saastuneessa maassa esiintyviä erityisiä saasteita. Niiden tuntemisen lisäksi on tiedettävä, mitkä ovat niiden erityiset riskit. Raskasmetalleihin liittyvä myrkyllisyysriski eroaa varsin paljon taudinaiheuttajaan liittyvästä tartuntatautiriskistä. Lisäksi on otettava huomioon mahdolliset eri altistumisreitit, kuten ihokosketus, kulkeutuminen käden kautta suuhun sekä saastuneiden elintarvikkeiden tai veden kulutus. Voi olla, että on säädetty elintarvikkeisiin ja vesiin sovellettavia normeja, joita voidaan käyttää riskien arvioinnissa, kuten juomavesidirektiivin pakolliset juomavettä koskevat standardit (192). Lisäksi kaikkien henkilöryhmien, kuten työntekijöiden, naapurien ja suuren yleisön altistuminen saastuneelle maaperälle on otettava huomioon. — Vahingollisten aineiden, valmisteiden, eliöiden tai mikro-organismien esiintymisriski ja leviämismahdollisuus. Leviäminen voi tapahtua itse maaperän kautta, koska saastuttavat aineet pääsevät elintarvikeketjuun, kun saastuneella maaperällä viljellään kasveja tai kasvatetaan karjaa. Leviämiseen voi liittyä myös toinen ympäristön väliaine eli ilma tai vesi. Tilanne on tällainen esimerkiksi silloin, kun saastuneesta maasta irtoaa tuulen mukana kulkeutuvaa myrkyllistä pölyä, joka laskeutuu lähistöllä oleviin ihmisten asuinpaikkoihin tai maatalousmaahan (mikä taas luo mahdollisuuden ihmisten altistumiseen elintarvikeketjun kautta). Toinen esimerkki on tilanne, jossa jäteveden käsittelyjärjestelmässä olevat taudinaiheuttajat kulkeutuvat maaperän läpi pohjaveteen ja päätyvät kaivoon, josta otetaan vettä ihmisten käyttöön.

220.

Elohopean saastuttamien alueiden hoitoa koskevissa UNEP:n ohjeissa (193) kuvataan, miten riskinarviointeja voidaan käyttää yhden epäpuhtauden osalta, miten riskinarviointeja yleensä tehdään ja miten päätökset tehdään (194). Eri jäsenvaltiot käyttävät riskinarviointiin omia maaperän seulonta-arvojaan sekä -menettelyjään, -menetelmiään ja -mallejaan (195), jotka poikkeavat toisistaan maantieteellisten, sosiokulttuuristen, sääntelyyn liittyvien, poliittisten tai tieteellisten erojen vuoksi (196).

Merkittävyyden määrittäminen

221.

Merkittävyyden määrittämisessä keskitytään ihmisten terveyden vaarantavaan riskiin, jonka aiheuttaa saastunut maaperä – tai ehkäisevien toimenpiteiden ja vahinkoa aiheuttavien tekijöiden viipymättömien käsittelytoimenpiteiden osalta saastumisvaarassa tai saastumisen lisääntymisen vaarassa oleva maaperä.

222.

Ehkäisevien toimenpiteiden ja vahinkoa aiheuttavien tekijöiden viipymättömien käsittelytoimenpiteiden osalta ihmisten terveydelle aiheutuvan haitallisen vaikutuksen riski on merkittävä, jos on perusteltua epäillä, että ei ole mitattavissa olevaa mahdollisuutta siihen, että ihmiset voivat välittömän uhkan tai vahinkoa aiheuttavien tekijöiden vuoksi altistua suoraan tai välillisesti saasteille terveydelle haitallisessa määrin ottaen huomioon maaperän nykyinen tai hyväksytty tuleva käyttö.

223.

Vastaavasti korjaavien toimenpiteiden osalta ihmisten terveydelle aiheutuvan haitallisen vaikutuksen riski on merkittävä, jos on perusteltua epäillä, että ei ole mitattavissa olevaa mahdollisuutta siihen, että suoraan tai välillisesti maahan tai maapohjaan joutuneet aineet, valmisteet, organismit tai mikro-organismit altistavat ihmiset suoraan tai välillisesti saasteille terveydelle haitallisessa määrin ottaen huomioon maaperän nykyinen tai hyväksytty tuleva käyttö.

224.

Merkittävyyden määrittäminen ei edellytä, että riski olisi ilmennyt tosiasiallisena haittana. Tosiasiallista haittaa ihmisten terveydelle ei tarvitse osoittaa maaperälle aiheutuvan vahingon määritelmän soveltamiseksi. Ei ole myöskään tarpeen osoittaa, että riski on leviämisen vuoksi jo toteutunut ympäristön muun väliaineen, kuten veden, saastumisena. Jos yksittäinen jäteveden käsittelyjärjestelmä aiheuttaa puutteellisen suunnittelun, sijainnin tai käytön vuoksi mitattavissa olevan riskin ihmisen taudinaiheuttajien kulkeutumisesta maaperän läpi jo saastuneeseen juomavesilähteeseen, sovelletaan maaperälle aiheutuvan vahingon määritelmää. Tällaisessa tilanteessa ei kuitenkaan tarvitse osoittaa, että puutteellinen käsittelyjärjestelmä on aiheuttanut kaivon varsinaisen saastumisen.

8.   PÄÄTELMÄT

225.

Näissä suuntaviivoissa kiinnitetään huomiota ympäristövahingon määritelmän käsittämien haitallisten vaikutusten joukkoon. Tämä joukko yhdistettynä haitallisiin vaikutuksiin mahdollisesti liittyvien ammatillisten toimintojen ja vahinkoa aiheuttavien tekijöiden joukkoon tarkoittaa, että toimivaltaisilla viranomaisilla on usein oltava käytettävissään asiantuntemusta, myös asiantuntija-arvioita, jotta ne voivat arvioida haitallisten vaikutusten merkittävyyttä. Koska tarvittava asiantuntemus on usein jakautunut eri hallintoviranomaisten ja osaamiskeskusten kesken, virastojen välinen tehokas yhteistyö on tärkeää.

226.

Lisäksi suuntaviivoissa korostetaan niiden oikeudellisten, teknisten ja tieteellisten näkökohtien laajuutta, joita voi ilmetä, kun toimivaltaiset viranomaiset arvioivat haitallisten vaikutusten merkittävyyttä tai toteuttavat muulla tavoin tehtäviään varmistaakseen haitallisten vaikutusten ehkäisemisen, vahinkoa aiheuttavien tekijöiden viipymättömän käsittelyn tai korjaavien toimenpiteiden toteuttamisen. Asianmukainen ammatillinen koulutus ja parhaiden käytäntöjen jakaminen ovat keinoja, joilla toimivaltaiset viranomaiset ja sidosryhmät voivat vastata näihin tehtäviin liittyviin haasteisiin. Komissio on laatinut jäsenvaltioiden avuksi koulutusmateriaalia, jota se tarkastelee säännöllisesti uudelleen (https://ec.europa.eu/environment/legal/liability/eld_training.htm) myös unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä (https://curia.europa.eu/jcms/jcms/j_6/fi/) tapahtuvan kehityksen perusteella. Komissio on myös tukenut Euroopan unionin ympäristölainsäädännön voimaansaattamista ja täytäntöönpanemista edistävän IMPEL-verkoston työtä, joka liittyy direktiivin täytäntöönpanon käytännön näkökohtiin (https://www.impel.eu/projects/financial-provision-what-works-when/).

---

(1)  EUVL L 143, 30.4.2004, s. 56.

https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/PDF/?uri=CELEX:02004L0035-20190626&qid=1568193390794&from=FI

(2)  1 artikla.

(3)  Direktiiviä on muutettu neljä kertaa: direktiivillä 2006/21/EY (EUVL L 102, 11.4.2006, s. 15), direktiivillä 2009/31/EY (EUVL L 140, 5.6.2009, s. 114), direktiivillä 2013/30/EU (EUVL L 178, 28.6.2013, s. 66) ja asetuksella (EU) 2019/1010 (EUVL L 170, 25.6.2019, s. 115).

(4)  Muutoksella lisättiin direktiivin 18 artiklan 3 kohtaan seuraava teksti: ”Komissio laatii 31 päivään joulukuuta 2020 mennessä suuntaviivat, joissa annetaan yhteinen tulkinta 2 artiklassa määritellylle ilmaisulle ’ympäristövahinko’.”

(5)  Ks. 2 artikla.

(6)  Ks. erityisesti direktiivin 5, 6 ja 11 artikla.

(7)  Direktiivin 12 artikla. Oikeus koskee myös ”ehkäiseviä toimia”, jos jäsenvaltio ei ole direktiivin kansallisessa täytäntöönpanossa päättänyt käyttää 12 artiklan 5 kohdassa säädettyä mahdollisuutta olla soveltamatta tätä oikeutta tapauksiin, joissa on välitön vahingon uhka.

(8)  Direktiivin 15 artiklan 1 ja 2 kohta.

(9)  Direktiivin 14 artikla.

(10)  REFIT-arviointi ympäristövastuuta koskevasta direktiivistä, SWD(2016) 121 final:

https://eur-lex.europa.eu/legal-content/EN/TXT/?uri=SWD:2016:121:FIN

(11)  REFIT-arviointi, s. 60.

(12)  Common Understanding Document - ELD key terms and concepts. Erillissopimus nro 07.0203/2016/745366/SER/ENV.E4 https://circabc.europa.eu/ui/group/cafdbfbb-a3b9-42d8-b3c9-05e8f2c6a6fe/library/3112f0b5-0021-49ce-9dfc-9127a1e12a8b/details

(13)  EYVL L 103, 25.4.1979, s. 1.

(14)  EUVL L 20, 26.1.2010, s. 7.

(15)  EYVL L 206, 22.7.1992, s. 7.

(16)  EYVL L 32, 22.12.2000, s. 1.

(17)  EUVL L 164, 25.6.2008, s. 19.

(18)  Ks. erityisesti direktiivin 1 artikla.

(19)  Ks. tuomiot asiassa C-129/16, Túrkevei Tejtermelő Kft, ja asiassa C-297/19, Naturschutzbund Deutschland – Landesverband Schleswig-Holstein eV, joissa unionin tuomioistuin nimenomaan mainitsee ennalta varautumisen periaatteen – ensiksi mainitun 52 kohdassa ja viimeksi mainitun 31 kohdassa.

(20)  Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 191 artiklan 2 kohta.

(21)  Erityisen olennaisia ovat liitteessä III mainitut säädökset tai säädökset, joilla ne on korvattu.

(22)  Määritelty direktiivin 2 artiklan 6 kohdassa.

(23)  Määritelty direktiivin 2 artiklan 7 kohdassa. Ks. myös direktiivin 3 artiklan 1 kohta.

(24)  Tuomion 76 kohta.

(25)  Ks. direktiivin 3 artiklan 1 kohdan a alakohta.

(26)  Ks. liitteessä III tarkoitetusta lainsäädännöstä laaditun yhteistä näkemystä koskevan asiakirjan 2.9 kohta, s. 41–43.

(27)  Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan b alakohta.

(28)  Ks. vastaavasti asia C-15/19, AMA, 54 kohta.

(29)  Tuomion 190–194 kohta.

(30)  Ensiksi mainitun osalta 52 kohta ja viimeksi mainitun osalta 54 kohta.

(31)  Ks. asia C-378/08, Raffinerie Mediterranee (ERG) SpA ym., jossa tuomioistuin totesi seuraavaa: ”Direktiivi 2004/35 ei ole esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jossa tämän direktiivin puitteissa toimiva toimivaltainen viranomainen oikeutetaan myös hajakuormituksesta johtuvan pilaantumisen yhteydessä olettamaan, että toiminnanharjoittajien ja todetun pilaantumisen välillä on syy-yhteys, koska niiden laitokset sijaitsevat pilaantuneen alueen läheisyydessä. Toimivaltaisella viranomaisella on kuitenkin saastuttaja maksaa -periaatteen mukaisesti oltava tällaisen syy-yhteyden olemassaoloa koskevan olettaman tekemiseksi tiedossaan tosiseikkoja, jotka ovat omiaan tukemaan sen olettamaa, kuten toiminnanharjoittajan laitoksen sijainti todetun pilaantumisen läheisyydessä sekä havaittujen ympäristöä pilaavien aineiden ja kyseisen toiminnanharjoittajan toiminnassaan käyttämien aineiden välinen vastaavuus.”

(32)  Ks. esimerkiksi 17 artikla.

(33)  Ks. direktiivin 2 artiklan 8 kohta.

(34)  Tuomion 33 kohta.

(35)  Ks. ilmaisun käytöstä direktiivin 6 artiklan 1 kohdan a alakohta.

(36)  Maaperän vahingoittumisen osalta vahinkoa aiheuttavat tekijät rajoittuvat kuitenkin aineiden, valmisteiden, organismien tai mikro-organismien suoraan tai välilliseen joutumiseen maahan tai maapohjaan.

(37)  Ks. asiaan C-529/15, Folk, liittyneet olosuhteet.

(38)  Ks. myös direktiivin liitteessä VI oleva 1 kohta, jossa mainitaan ”vahingon tapahtumis- ja/tai havaitsemispäivä”.

(39)  Toiminnanharjoittajia kannustetaan myös toteuttamaan varotoimenpiteitä eli toimenpiteitä, joilla pyritään välttämään ympäristövahinkojen mahdollisuus. Tällaisia toimenpiteitä voivat olla riskinarviointien tekeminen tai riskinhallintajärjestelmien perustaminen ja/tai riskien vähentämis- tai lieventämistekniikoiden soveltaminen. Vaikka ympäristövastuudirektiivissä ei suoraan edellytetä tällaisia toimenpiteitä, ne voivat auttaa vahinkotapahtumien välttämisessä ja toiminnanharjoittajia rahavakuuden hankkimisessa. Nämä toimenpiteet on erotettava direktiivin 5 artiklan mukaisista varsinaisista ”ehkäisevistä toimenpiteistä”.

(40)  Direktiivin 5 artiklan 1 kohta.

(41)  Direktiivin 6 artiklan 1 kohdan a alakohta.

(42)  Direktiivin 6 artiklan 1 kohdan b alakohta.

(43)  Direktiivin 7 artiklan 1 kohta.

(44)  EUVL L 334, 17.12.2010, s. 17.

(45)  Direktiivin 6 artiklan 1 kohta.

(46)  Direktiivin 6 artiklan 2 kohdan a alakohta.

(47)  Direktiivin 5 artiklan 2 ja 3 kohta.

(48)  Direktiivin 11 artiklan 2 kohdan toinen virke.

(49)  Ks. teollisuuspäästödirektiivin 7 ja 8 artikla.

(50)  EUVL L 197, 24.7.2012, s. 1.

(51)  Direktiivin 17 artikla.

(52)  Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/30/EU, annettu 12 päivänä kesäkuuta 2013, merellä tapahtuvan öljyn- ja kaasunporaustoiminnan turvallisuudesta ja direktiivin 2004/35/EY muuttamisesta, 38 artiklan 2 kohta (EUVL L 178, 28.6.2013, s. 66).

(53)  Ks. myös asia C-378/08, ERG.

(54)  Direktiivin 4 artikla.

(55)  Direktiivin 8 artiklan 3 kohta.

(56)  Direktiivin 8 artiklan 4 kohdan a alakohta – viitataan usein ilmaisulla ’lupaehtojen noudattamiseen liittyvä vastuuvapausperuste’.

(57)  Direktiivin 8 artiklan 4 kohdan b alakohta – viitataan usein ilmaisulla ’parhaan tekniikan tason ylläpitämiseen liittyvä vastuuvapausperuste’.

(58)  Tuomioistuin katsoi tuomion 34 kohdassa, että direktiiviä ”on tulkittava siten, että se on esteenä sellaiselle kansallisen oikeuden säännökselle, jossa yleisesti ja automaattisesti suljetaan ympäristövahingon käsitteen ulkopuolelle vahinko, joka vaikuttaa huomattavan haitallisesti kyseessä olevien vesien ekologiseen, kemialliseen tai määrälliseen tilaan tai ekologiseen potentiaaliin, jo pelkästään siitä syystä, että kyseisen oikeuden mukaisesti myönnetty lupa kattaa vahingon”.

(59)  Direktiivin 16 artikla. Ks. esimerkiksi asia C-129/16.

(60)  Nimetty direktiivin 11 artiklan 1 kohdan mukaisesti.

(61)  Direktiivin 11 artiklan 2 kohta.

(62)  Ks. edellinen alaviite.

(63)  Direktiivin 7 artiklan 2 kohta ja 11 artiklan 2 kohta.

(64)  Ks. 47–57 ja 66 kohta.

(65)  Ks. esimerkiksi direktiivin 5 artiklan 3 ja 4 kohta ja 6 artiklan 2 ja 3 kohta.

(66)  Direktiivin 12 artiklan 1 kohta.

(67)  Direktiivin 12 artiklan 2 kohta.

(68)  Ks. teollisuuspäästödirektiivin 23 artikla.

(69)  Lintutieteellisillä kansalaisjärjestöillä on kaikissa jäsenvaltioissa erittäin tärkeä rooli esimerkiksi lintujen levinneisyyttä koskevien tietojen keräämisessä ja kokoamisessa. Tuomioistuin on tunnustanut näiden tietojen tieteellisen arvon, ks. asia C-3/96, komissio v. Alankomaat, 68–70 kohta.

(70)  EUVL L 328, 6.12.2008, s. 91.

(71)  Ks. direktiivin 2008/99/EY 3 artikla.

(72)  Esimerkiksi ympäristörikosdirektiivin johdanto-osan 11 kappaleessa todetaan, että sillä ei rajoiteta muiden sellaisten ympäristövahinkoja koskevien vastuujärjestelmien soveltamista, joista säädetään [unionin] lainsäädännössä tai kansallisessa lainsäädännössä.

(73)  Ks. 8 artikla.

(74)  Ks. 8 artikla uudelleen.

(75)  Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2006/21/EY kaivannaisteollisuuden jätehuollosta ja direktiivin 2004/35/EY muuttamisesta (EUVL L 102, 11.4.2006, s. 15).

(76)  Ks. tuomion 96 kohta.

(77)  Ks. tuomion 99 kohta.

(78)  Ks. tuomion 40–46 kohta. Ks. myös direktiivin johdanto-osan neljäs kappale.

(79)  Tämä on konsolidoitu teksti, johon on direktiivin alkuperäisen antamisen jälkeen lisätty merivesiä koskeva kohta.

(80)  Lisätty direktiivillä 2013/30/EU (EUVL L 178, 28.6.2013, s. 66).

(81)  Luontotyyppidirektiivin 6 artiklan 3 kohta.

(82)  EUVL L 26, 28.1.2012, s. 1.

(83)  Asiassa Folk tuotiin esiin kysymys siitä, voisiko vesivoimalan toiminta johtaa direktiivin mukaiseen vastuuseen.

(84)  Direktiivin 5 ja 6 artikla.

(85)  Direktiivin 11 artiklan 2 kohdan toinen virke.

(86)  Ks. erityisesti direktiivin 12 artiklan 3 ja 4 kohdan säännökset.

(87)  Direktiivin 15 artikla.

(88)  Tarkemmin sanottuna täydentävää ja korvaavaa korjausta varten: tila, joka olisi vallinnut, jos ympäristövahinkoa ei olisi tapahtunut – kun otetaan huomioon vahingon kohteena olleiden luonnonvarojen osalta tapahtuneet väliaikaiset muutokset parempaan tai huonompaan suuntaan, arvioituna vahingon sattuessa voimassa olleista suuntauksista saatavilla olevien parhaiden tietojen perusteella.

(89)  Ks. tuomion 52–54 kohta.

(90)  Turlough’t ovat Irlannissa kalkkikivialueilla sijaitsevia tilapäisiä vesimuodostumia. Ne tulvivat tyypillisesti syksyn aikana ja kuivuvat kesäkuukausien ajaksi. Ne ovat luontotyyppidirektiivin mukainen ensisijainen luontotyyppi.

(91)  Vahingon tai välittömän vahingon uhan merkittävyyden arviointi on erotettava toiminnan riskinarvioinnista, joka ei ole pakollista ja johon toiminnanharjoittajaa voidaan kehottaa ryhtymään varotoimenpiteenä hänen vastuullaan olevan vahinkotapahtuman riskin minimoimiseksi.

(92)  Joissakin tilanteissa on hyvin vaikeaa arvioida ympäristövahinkojen merkittävyyttä ja erityisesti niiden välitöntä uhkaa. Tähän voi olla monia syitä – esimerkiksi hätätilanteessa ei ehkä saada tietoja. Näissä tilanteissa ennalta varautumisen periaate voi olla ratkaisevan tärkeä, koska se oikeuttaa toimet perustellun syyn perusteella. Sen avulla voidaan toteuttaa tarvittavat ehkäisevät toimet ja käynnistää vastaava hallinnollinen menettely.

(93)  Mitä kauemmin ensisijaisen korjauksen käyttöönotto kestää, sitä suurempi on korvaavien korjausten tarve.

(94)  Ks. asia C-411/17, 175 ja 176 kohta.

(95)  Tuomion 34 kohta.

(96)  Ks. erityisesti direktiivin 4 artikla.

(97)  Ks. direktiivin 8 artiklan 3 ja 4 kohta.

(98)  Ks. erityisesti direktiivin 8 artiklan 2 kohta tai liitteessä II olevan 1.3.3 kohdan b alakohta.

(99)  Ks. SEUT-sopimuksen 191 artiklan 2 kohta.

(100)  Tämä on yhdenmukaista tuomioistuimen asiassa C-127/02, Waddenzee, antaman tuomion kanssa. Siinä asiassa tuomioistuin otti käyttöön suunnitelmien ja hankkeiden arvioimista koskevan tiukan testin luontotyyppidirektiivin 6 artiklan 3 kohdan soveltamiseksi. Tuomiossa otetaan huomioon, että viranomainen voi antaa hyväksyntänsä suunnitelmalle tai hankkeelle vasta varmistuttuaan siitä, että se ei vaikuta haitallisesti alueen koskemattomuuteen, ja todetaan lisäksi seuraavaa: ”Näin on silloin, kun ei ole olemassa mitään tieteelliseltä kannalta järkevää epäilyä tällaisten vaikutusten aiheutumatta jäämisestä.” Ympäristövastuudirektiivin mukaisten ehkäisevien toimenpiteiden toteuttamisen ja vahinkoa aiheuttavien tekijöiden viipymättömän käsittelyn aikapaine on merkittävä eriyttävä tekijä ja tarkoittaa sitä, että toiminnanharjoittajalla tai toimivaltaisella viranomaisella voi olla käytettävissään rajalliset tiedot. Ennalta varautumisen periaate merkitsee kuitenkin sitä, että epäilysten pitäisi johtaa ehkäiseviin toimenpiteisiin ja vahinkoa aiheuttavien tekijöiden viipymättömään käsittelyyn sen sijaan, että ne johtaisivat toimimattomuuteen.

(101)  Tämä vastaisi täydentävän korjaamisen käsitettä.

(102)  Tämä vastaisi ensisijaisen korjaamisen käsitettä.

(103)  Palvelut sisältyvät ensisijaisen, täydentävän ja korvaavan korjaamisen määritelmiin.

(104)  Tämä vastaisi korvaavan korjaamisen käsitettä.

(105)  Belgia, Tšekki, Viro, Kreikka, Espanja, Italia, Kypros, Latvia, Liettua, Luxemburg, Unkari, Puola, Portugali, Slovenia ja Ruotsi.

(106)  Luettelo lintulajeista, jotka kuuluvat lintudirektiivin 1 artiklan soveltamisalaan, eli lintulajeista, joita esiintyy luonnostaan luonnonvaraisessa tilassa niiden jäsenvaltioiden Euroopassa sijaitsevalla alueella, joihin perussopimusta sovelletaan, on saatavilla seuraavassa osoitteessa: https://ec.europa.eu/environment/nature/conservation/wildbirds/eu_species/index_en.htm. Ks. myös Checklist for bird species (päivitetty viimeksi 5.7.2018), saatavilla osoitteessa http://cdr.eionet.europa.eu/help/birds_art12

(107)  Ks. luontotyyppidirektiivin mukaista lajien suojelua koskevan ohjeasiakirjan liite II, saatavilla seuraavassa osoitteessa: https://ec.europa.eu/environment/nature/conservation/species/guidance/pdf/guidance_en.pdf

(108)  Ks. tiedot luonteenomaisista lajeista asiakirjan ”Reporting under Article 17 of the Habitats Directive – Explanatory Notes and Guidelines for the period 2013–2018”, josta käytetään nimitystä Reporting guidelines Article 17 (pdf) Addendum, (päivitetty viimeksi 5.7.2018), s. 74, osoitteessa http://cdr.eionet.europa.eu/help/habitats_art17

(109)  Ks. asiakirja ”Reporting under Article 17 of the Habitats Directive – Explanatory Notes and Guidelines for the period 2013–2018”, josta käytetään nimitystä Reporting guidelines Article 17 (pdf) Addendum (päivitetty viimeksi 5.7.2018), s. 164, osoitteessa http://cdr.eionet.europa.eu/help/habitats_art17

(110)  Ks. https://ec.europa.eu/environment/nature/legislation/habitatsdirective/docs/Int_Manual_EU28.pdf

(111)  EU:n konsolidoidut kartat ovat ladattavissa Euroopan ympäristökeskuksen EEA:n tietopalvelusta:

https://www.eea.europa.eu/data-and-maps/data/article-12-database-birds-directive-2009-147-ec-1

(112)  Ks. asiakirja ”Reporting under Article 17 of the Habitats Directive – Explanatory Notes and Guidelines for the period 2013–2018”Reporting guidelines Article 17 (pdf), (päivitetty viimeksi 5.7.2018), s. 121, osoitteessa http://cdr.eionet.europa.eu/help/habitats_art17

(113)  https://ec.europa.eu/environment/nature/conservation/species/guidance/pdf/guidance_en.pdf, tarkistettavana.

(114)  Ks. ympäristövastuudirektiivin 2 artiklan 3 kohdan c alakohta.

(115)  Ks. Natura 2000 -verkoston perustamista meriympäristöön koskevat suuntaviivat, luontotyyppi- ja lintudirektiivin soveltaminen, s. 18-25.

(116)  Luontotyyppidirektiivin 1 artiklan e ja i alakohta.

(117)  Ks. sivulla 11 olevat lajien suojelua koskevat ohjeet, jotka on jo mainittu edellä.

(118)  Ks. esimerkiksi Euroopan ympäristökeskuksen julkaisemat tulokset osoitteessa https://www.eea.europa.eu/themes/biodiversity/state-of-nature-in-the-eu/state-of-nature-2020

(119)  Ks. luontotyyppidirektiivin 2 artiklan 2 kohta.

(120)  https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/PDF/?uri=CELEX:32011D0484&from=EN. Ks. myös ympäristövastuudirektiivin mukaisten biologiselle monimuotoisuudelle aiheutuneiden vahinkojen rekisteri: ”Baseline Info Source Europe” -sivu, jolla on ”Natura 2000 network viewer” (rivillä 5): https://natura2000.eea.europa.eu/

(121)  Ks. tuomion 51 ja 52 kohta.

(122)  Ks. tuomion 15 kohta.

(123)  Ympäristövastuudirektiivi: ”Training Handbook and Accompanying Slides. European Commission/Eftec/Stratus Consulting. Helmikuu 2013”, s. 69.

(124)  https://ec.europa.eu/environment/legal/liability/

(125)  Biodiversity baseline condition

(126)  Ks. erityisesti tuomion 26 kohta.

(127)  Ks. tuomion 11 kohta.

(128)  Ympäristövastuudirektiivin liitteen III soveltamisalaan kuuluvat ammatilliset toimet, joihin liittyy muuntogeenisiä organismeja, sellaisina kuin ne on määritelty geneettisesti muunnettujen organismien tarkoituksellisesta levittämisestä ympäristöön ja neuvoston direktiivin 90/220/ETY kumoamisesta annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2001/18/EY.

(129)  Tuomion 36 kohta.

(130)  Ks. tuomion 44 ja 45 kohta.

(131)  Ks. tuomion 49 kohta.

(132)  Ks. tuomion 52 kohta.

(133)  Ks. tuomion 55 kohta.

(134)  Tämä johtuu tuomion 54 kohdassa olevista viittauksista hoitoon liittyviin toimenpiteisiin, joista säädetään yksityiskohtaisesti luontotyyppidirektiivin 6 ja 12–16 artiklassa sekä lintudirektiivin 3–9 artiklassa.

(135)  Ks. tuomion 44 ja 45 kohta.

(136)  Tämä on sopusoinnussa myös ympäristövastuudirektiivin 8 artiklan 4 kohdan a alakohdan kanssa, jonka mukaan jäsenvaltiot voivat sallia sen, että toiminnanharjoittaja ei vastaa korjaavien toimien kustannuksista – mutta vain, jos tietyt ehdot täyttyvät. Näihin kuuluvat myös luvan ehtojen täysimääräinen noudattaminen.

(137)  Asian C-477/19, IE v. Magistrat der Stadt Wien, 11 ja 12 kohta osoittavat, miten tällaiset olosuhteet voivat syntyä. Rakennustyöt, joita unionin tuomioistuin kuvailee ”vahinkoa aiheuttaneiksi toimenpiteiksi”, vaikuttivat haitallisesti suojeltavan lajin, eurooppalaisen hamsterin, lisääntymis- ja levähdyspaikkaan, eikä niihin ollut haettu etukäteen lupaa.

(138)  Vesipuitedirektiivin 1 artikla.

(139)  Ks. tältä osin myös vesipuitedirektiivin mukaisen yhteisen täytäntöönpanostrategian mukaisesti laaditut ohjeet, erityisesti ohje nro 2.

(140)  Vesipuitedirektiivin liitteessä IX esitetyt säädökset kumottiin vuonna 2012 alaviitteessä 143 tarkoitetulla ympäristönlaatunormeista annetulla direktiivillä. Näissä asiakirjoissa tarkoitetut ympäristönlaatunormit on korvattu ympäristönlaatunormeista annetun direktiivin normeilla.

(141)  Pilaavien aineiden pitoisuudet eivät ilmaise suolaisen veden tai muiden haittatekijöiden vaikutuksia, eivät ylitä yhteisön muun asiaankuuluvan lainsäädännön mukaan sovellettavia laatunormeja 17 artiklan mukaisesti eivätkä aiheuta pohjavesiin yhteydessä olevien pintavesien 4 artiklan mukaisten ympäristötavoitteiden saavuttamatta jäämistä, sellaisten pintavesien ekologisen tai kemiallisen laadun oleellista huonontumista eivätkä pohjavesimuodostumasta suoraan riippuvaisille maaekosysteemeille oleellista haittaa.

(142)  https://circabc.europa.eu/sd/a/655e3e31-3b5d-4053-be19-15bd22b15ba9/Guidance%20No%202%20-%20Identification%20of%20water%20bodies.pdf

(143)  EUVL L 348, 24.12.2008, s. 84.

(144)  Direktiivillä 2013/39/EY (EUVL L 226, 24.8.2013, s. 1).

(145)  Ks. ympäristönlaatunormeista annetun direktiivin liite I.

(146)  Ks. vesipuitedirektiivin liitteessä V oleva 2.3 kohta.

(147)  EUVL L 372, 27.12.2006, s. 19.

(148)  Ks. pohjavesidirektiivin liite I.

(149)  Ks. ympäristövastuudirektiivin liitteessä III oleva 6 kohta.

(150)  Ks. ympäristövastuudirektiivin liitteessä III oleva 5 kohta.

(151)  Ks. puitedirektiivin 6 artikla.

(152)  Ks. tuomion 115 ja 116 kohta.

(153)  Ks. vesipuitedirektiivin liitteessä V oleva 1.2.1 kohta.

(154)  Ks. vesipuitedirektiivin liitteessä V oleva 2.1.2 kohta.

(155)  Ks. pohjavesidirektiivin 4 artiklan 2 kohdan c alakohdan ii ja iii alakohta yhdessä liitteessä III olevan 4 kohdan kanssa.

(156)  Vesipuitedirektiivin 4 artiklan 1 kohdassa viitataan kolmeen tavoiteluokkaan: 4 artiklan 1 kohdan a alakohdassa viitataan pintavesitavoitteisiin, 4 artiklan 1 kohdan b alakohdassa viitataan pohjavesitavoitteisiin ja 4 artiklan 1 kohdan c alakohdassa viitataan suojelualueisiin. Vesipuitedirektiivin tavoitteisiin kuuluvat pintavesien ja pohjavesien tilan heikkenemisen estäminen ja hyvän tilan saavuttaminen sekä unionin lainsäädännön noudattaminen suojelualueiden osalta (jos vesimuodostumat ovat niiden kannalta merkityksellisiä). Vesipuitedirektiivissä tila määritellään pintaveden ja pohjaveden laatutekijöiden perusteella. Direktiivin 4 artiklan 1 kohdan c alakohdan tavoitteet eivät näy pintavesien tilan määritelmässä: yksikään perustekijöistä ei viittaa tähän säännökseen. Sen sijaan 4 artiklan 1 kohdan c alakohdan tavoitteet ovat implisiittisiä pohjavesien kemiallisen (ja määrällisen) tilan määritelmässä. Kemiallinen tila liittyy erityisesti unionin ja kansallisten kemikaaleja koskevien normien noudattamiseen ja sen varmistamiseen, että pilaantuminen ei estä vesipuitedirektiivin (kaikkien) tavoitteiden saavuttamista asiaan liittyvien pintavesien osalta. Siksi 4 artiklan 1 kohdan c alakohdan suojelualueita koskevia tavoitteita käsitellään pohjavesien kemiallisen tilan yhteydessä. Vaikka pohjavesidirektiivissä ei käsitellä suoraan pohjaveden mikrobiologisia epäpuhtauksia (niille ei ole unionin eikä kansallisia normeja), se kattaa mikrobiologisen pilaantumisen, jos tämä pilaantuminen haittaa 4 artiklan 1 kohdan c alakohdan tavoitteiden saavuttamista. Tässä yhteydessä juomaveden suojelualueet ovat merkityksellisiä. Myös uimavesiksi määritellyt suojelualueet voivat olla merkityksellisiä.

(157)  Tämä on sopusoinnussa unionin tuomioistuimen vesipuitedirektiiviä koskevan lähestymistavan kanssa, ks. asia C-461/13.

(158)  Liitteessä II oleva 1.1.3 kohta.

(159)  Ks. tuomion 69 ja 70 kohta.

(160)  Ks. myös 151 kohdan viimeinen luetelmakohta.

(161)  Ks. tuomion 44 ja 45 kohta.

(162)  Ks. vesipuitedirektiivin 4 artiklan 7 kohdan a alakohta.

(163)  Edellä mainittu asia C-461/13, Bund für Umwelt und Naturschutz Deutschland eV v. Bundesrepublik Deutschland, on myös vesipuitedirektiivin 4 artiklan 7 kohdan tulkinnan kannalta merkityksellinen.

(164)  Aiemmin: yhteisön lainsäädäntö.

(165)  Kuten edellä on esitetty, kaikilla näillä toiminnoilla on yleensä lupa.

(166)  Korvattu teollisuuspäästödirektiivillä.

(167)  Yhdistetty ja korvattu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2008/98/EY, annettu 19 päivänä marraskuuta 2008, jätteistä ja tiettyjen direktiivien kumoamisesta (EUVL L 312, 22.11.2008, s. 3).

(168)  Ks. esimerkki meren rannalla sijaitsevasta vahingon aiheuttaneesta kaatopaikasta asiassa C-494/01, komissio v. Irlanti, 84 kohta.

(169)  Korvattu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EY) N:o 1272/2008, annettu 16 päivänä joulukuuta 2008, aineiden ja seosten luokituksesta, merkinnöistä ja pakkaamisesta sekä direktiivien 67/548/ETY ja 1999/45/EY muuttamisesta ja kumoamisesta ja asetuksen (EY) N:o 1907/2006 muuttamisesta (EUVL L 353, 31.12.2008, s. 1).

(170)  EUVL L 178, 28.6.2013, s. 66.

(171)  Korvattu alusliikennettä koskevan yhteisön seuranta- ja tietojärjestelmän perustamisesta sekä neuvoston asetuksen 93/75/ETY kumoamisesta 27 päivänä kesäkuuta 2002 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2002/59/EY (EYVL L 208, 5.8.2002, s. 10).

(172)  Korvattu jätteiden siirrosta 14 päivänä kesäkuuta 2006 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EY) N:o 1013/2006 (EUVL L 190, 12.7.2006, s. 1).

(173)  Komission direktiivi (EU) 2017/845, annettu 17 päivänä toukokuuta 2017, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/56/EY muuttamisesta meristrategioiden valmistelussa huomioon otettavien tekijöiden ohjeellisten luetteloiden osalta (EUVL L 125, 18.5.2017, s. 27).

(174)  Kyseiset yleissopimukset ovat öljyn aiheuttamasta pilaantumisvahingosta johtuvasta siviilioikeudellisesta vastuusta tehty kansainvälinen yleissopimus (1992), öljyn aiheuttamien pilaantumisvahinkojen kansainvälisen korvausrahaston perustamisesta tehty kansainvälinen yleissopimus (1992), siviilioikeudellisesta korvausvastuusta bunkkeriöljyvahingoissa tehty kansainvälinen yleissopimus (2001) ja vahingonkorvausvastuusta vaarallisten ja haitallisten aineiden merikuljetusten yhteydessä tehty kansainvälinen yleissopimus (1996/2010, ei vielä voimassa).

(175)  Yleissopimus merioikeudellisia vaateita koskevan vastuun rajoittamisesta (1976) ja Strasbourgin yleissopimus vastuun rajoittamisesta sisävesiliikenteessä (CLNI, 1988).

(176)  Itämeri, Koillis-Atlantti, Välimeri ja Mustameri.

(177)  Koillis-Atlantilla Pohjanmeri sen laajemmassa merkityksessä, mukaan luettuina Kattegat ja Englannin kanaali, Kelttienmeri, Biskajanlahti ja Iberian niemimaan rannikko, sekä Atlantilla Makaronesian luonnonmaantieteellinen vyöhyke eli Azoreita, Madeiraa ja Kanariansaaria ympäröivät vedet.

Välimerellä läntinen Välimeri, Adrianmeri, Joonianmeri ja keskinen Välimeri sekä Egean- ja Levantinmeri.

(178)  Komission päätös (EU) 2017/848, annettu 17 päivänä toukokuuta 2017, merivesien hyvän ekologisen tilan vertailuperusteista ja menetelmästandardeista sekä seurantaa ja arviointia varten tarkoitetuista täsmennyksistä ja standardoiduista menetelmistä sekä päätöksen 2010/477/EU kumoamisesta (EUVL L 125, 18.5.2017, s. 43).

(179)  Päätöksessä säädetään kunkin kuvaajan osalta, miten on ilmaistava, missä määrin ympäristön hyvä tila on saavutettu kunkin alueen, elinympäristön tai populaation osalta. Ks. päätöksen liitteessä esitetyt menetelmästandardit.

(180)  Nämä ovat päätöksen (EU) 2017/848 2 artiklan 4 kohdan määritelmän mukaan ”ekosysteemin muodostavia osatekijöitä, erityisesti sen biologisia osatekijöitä (lajit, elinympäristöt ja niiden yhteisöt) tai meriympäristöön kohdistuvien paineita (biologiset, fysikaaliset, aineet, roskaantuminen ja energia), joita arvioidaan kunkin vertailuperusteen puitteissa”.

(181)  Ks. päätöksen (EU) 2017/848 4 artikla. Kynnysarvot on kehitettävä unionin tasolla tai alueellisella tai osa-alueellisella tasolla. Kaikkia perusteita koskevia kynnysarvoja ei ole toistaiseksi vahvistettu, mutta niitä kehitetään parhaillaan. Esimerkkinä voidaan mainita tiettyjen roskien määrä neliömetriä kohti. Pilaavien aineiden kynnysarvo on voimassa olevan vesipuitedirektiivin mukainen ympäristönlaatunormi.

(182)  Päätöksen (EU) 2017/848 2 artiklan 5 kohdan määritelmän mukaan ’kynnysarvolla’ tarkoitetaan ”arvoa tai arvojen jakaumaa, jonka perusteella voidaan arvioida laatutason saavuttamista tietyn vertailuperusteen osalta. Sen avulla voidaan siten arvioida, missä määrin ympäristön hyvää tila on saavutettu”.

(183)  Päätöksen (EU) 2017/848 4 artiklan 1 kohdan c alakohdassa säädetään, että kynnysarvojen on siinä määrin kuin on asianmukaista kuvastettava sellaista laatutasoa, joka kuvastaa haitallisen vaikutuksen merkittävyyttä tietyn vertailuperusteen osalta, ja ne olisi vahvistettava suhteessa vertailuolosuhteisiin. Päätöksen johdanto-osan 13 kappaleessa todetaan tältä osin muun muassa seuraavaa: ”Siinä määrin kuin asianmukaista, kynnysarvojen olisi kuvastettava sellaista laatutasoa, joka kuvastaa haitallisen vaikutuksen merkittävyyttä tietyn vertailuperusteen osalta, ja ne olisi vahvistettava suhteessa vertailuolosuhteisiin.” On huomattava, että ilmaisua ’haitallinen vaikutus’ käytetään päätöksessä (EU) 2017/848 itsenäisesti riippumatta ’vesille aiheutuvan vahingon’ määritelmässä olevasta viittauksesta ’merkittäviin haitallisiin vaikutuksiin’.

(184)  Ks. päätöksen (EU) 2017/848 johdanto-osan 14 ja 15 kappale. On huomattava, että meristrategiadirektiivin 1 artiklan 3 kohdan mukaisesti ihmisen toiminnasta aiheutuva kokonaispaine on pidettävä ympäristön hyvän tilan saavuttamisen kanssa yhteensopivalla tasolla, jotta varmistetaan, että merten ekosysteemien kyky vastata ihmisen aiheuttamiin muutoksiin ei vaarannu. Tästä voi tapauksesta riippuen seurata se, että tiettyjä paineita ja niiden ympäristövaikutuksia koskevia kynnysarvoja ei välttämättä saavuteta jäsenvaltioiden merivesien kaikilla alueilla, kunhan meristrategiadirektiivin tavoitteiden saavuttaminen ei vaarannu ja samalla mahdollistetaan merellisten luonnonvarojen ja palvelujen kestävä käyttö.

(185)  Nämä vahvistetaan meristrategiadirektiivin liitteessä III.

(186)  Näiden ympäristön hyvän tilan määrittämiseen liittyvien eri näkökohtien keskinäiset suhteet esitetään komission yksiköiden valmisteluasiakirjassa. Ks. SWD(2020) 62, ”Background document for the Marine Strategy Framework Directive on the determination of good environmental status and its links to assessments and the setting of environmental targets”.

(187)  Ks. myös meristrategiadirektiivin 8 artiklan 1 kohdan b alakohdan ii alakohta.

(188)  Ks. liitteessä III olevan 7 kohdan a alakohta ja 8 kohta.

(189)  Esimerkkejä: Teollisuuspäästödirektiivin 7 artiklassa velvoitetaan toiminnanharjoittajat ilmoittamaan toimivaltaisille viranomaisille vaaratilanteista ja onnettomuuksista ja toteuttamaan estäviä toimenpiteitä. Saman direktiivin 8 artiklassa velvoitetaan toiminnanharjoittajat ilmoittamaan viranomaisille säännösten noudattamatta jättämisestä ja toteuttamaan estäviä toimenpiteitä, ja lisäksi siinä säädetään toiminnan mahdollisesta keskeyttämisestä.

(190)  Ks. teollisuuspäästödirektiivin 22 artikla. Komissio on laatinut ohjeet perustilaselvityksen laatimisesta. Ks. Euroopan komission ohjeet teollisuuspäästödirektiivin 2010/75/EU 22 artiklan 2 kohdan mukaisista perustilaselvityksistä, 2014/C 136/03.

(191)  Direktiivin 6 artiklan 1 kohdan b alakohta.

(192)  Neuvoston direktiivi 98/83/EY, annettu 3 päivänä marraskuuta 1998, ihmisten käyttöön tarkoitetun veden laadusta (EUVL L 330, 5.12.1998, s. 32).

(193)  UNEP/MC/COP.3/8/Rev.1.

(194)  Riskinarvioinnin avulla voidaan määrittää paikan korjaamista tai hoitoa koskevia tavoitteita, kuten

a)	kansallisen tai paikallisen lainsäädännön tai asiaankuuluvien viranomaisten asettamien hyväksyttyjen enimmäisrajojen saavuttaminen tai

b)

arvioinnin perusteella alueelle asetettujen erityisten riskiperusteisten rajojen saavuttaminen. Perustellun riskiperusteisen päätöksenteon ja kestävän riskienhallinnan tukemiseksi ensisijaisena välineenä riskienhallintatoimien tarpeen määrittämisessä voitaisiin pitää aluekohtaista arviointia, joka perustuu tarkasti määriteltyyn yhteiseen riskienhallintaan (eli lähde–kulkeutumistie–vastaanottajayhteyteen) ja jossa otetaan huomioon paikalliset olosuhteet ja tausta-arvot.

Riskinarviointi tehdään yleensä neljässä selvästi määritellyssä vaiheessa, joilla on erityiset tavoitteet vaarojen, annosten ja riskisuhteiden tunnistamiseksi sekä altistumisen suuruuden mittaamiseksi, jotta voidaan määrittää riskitaso ja arvioitu vaikutus altistuneisiin vastaanottajiin:

a)

Laajuuden tunnistaminen ja luonnehdinta (esim. saastumisen laajuus, ihmisten läheisyys, pohjavedenpinnan syvyys, pintaveden läheisyys tai herkät luontotyypit): Riskinarviointi voi kohdistua saasteiden ihmisten terveydelle, maaeläimille ja vesieliöstölle aiheuttamiin vaikutuksiin. Ihmisten terveys on usein etusijalla. Riskinarvioinnin laajuus määräytyy aluekohtaisten tarpeiden mukaan.

b)	Vaaratason ja myrkyllisyyden analyysi: Joidenkin saasteiden vaarat tunnistetaan hyvin, ja niiden vaikutuksista on saatavilla runsaasti tieteellistä tietoa.

c)

Altistumisen analyysi: Tavoitteena on arvioida tunnistettujen saasteiden ja ihmisten tai ympäristön välisen kosketuksen aste. Analyysi perustuu todellisten ja mahdollisten altistumisskenaarioiden kuvaukseen sekä saastumisen luonteen ja laajuuden luonnehdintaan. Tähän voi liittyä altistumismittauksia, kuten vedenottopaikan, paikallisesti kasvatetun ruoan, äyriäisten tai ihmisen hiusten ja virtsan testaus. Sedimenttien, kalojen ja muiden eliöstöjen sisältämien haitallisten aineiden pitoisuuksien mittauksilla voidaan tunnistaa mahdolliset ekologiset vaikutukset.

d)	Riskianalyysi: Aiempien vaiheiden tulokset yhdistetään, jotta voidaan arvioida objektiivisesti suojeltaviin tekijöihin kohdistuvien haitallisten vaikutusten todennäköisyys juuri kyseisen alueen olosuhteissa.

Saastuneen alueen arvioinnin jälkeen päätetään sopivimmista alueen aiheuttamien riskien hallintakeinoista. Tällaiset päätökset voidaan tehdä kansallisella, alueellisella tai paikallisella tasolla tai tietyissä olosuhteissa maanomistajien tai muiden osapuolten toimesta. Riskien hallintaa koskevasta tavoitteesta olisi sovittava etukäteen, ja sen olisi oltava yhdenmukainen sen tavoitteen kanssa, joka koskee ihmisten terveyden ja ympäristön suojelemista ihmisen toiminnasta aiheutuvilta päästöiltä ja saastepäästöiltä. Saastuneiden alueiden hoitoa koskevat vaatimukset voidaan vahvistaa kansallisessa tai paikallisessa lainsäädännössä ja politiikassa.

(195)  Ks. esimerkiksi Flanderissa käytössä oleva S-Risk-malli: www.s-risk.be

(196)  JRC (2007). Derivation methods of soil screening values in Europe. A review and evaluation of national procedures towards harmonization: https://esdac.jrc.ec.europa.eu/ESDB_Archive/eusoils_docs/other/EUR22805.pdf