52014DC0299

1. Johdanto:

Tiettyjen suuntaviivojen soveltamisesta julkisesti tuettuihin vientiluottoihin ja neuvoston päätösten 2001/76/EY ja 2001/77/EY kumoamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1233/2011[1] liitteessä I säädetään, että Euroopan komissio ”esittää toimivaltansa mukaisesti Euroopan parlamentille vuotuisen kertomuksen erilaisilla kansainvälisillä yhteistyöfoorumeilla käydyistä neuvotteluista, joissa komissiolla on neuvotteluvaltuudet, julkisesti tuettuja vientiluottoja koskevien yleisten normien aikaansaamiseksi”

Tämä kertomus koskee maaliskuun 2013 ja maaliskuun 2014 välistä aikaa. 

2. Vientiluottojen osalta vuonna 2013 tapahtunut merkittävä kehitys

Valtaosa komission tämän alan neuvotteluista käydään perinteisesti Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestössä (OECD), joka on edelleen ainoa kansainvälinen elin, joka on antanut yksityiskohtaisia teknisiä sääntöjä vientiluotoista. Euroopan komission velvollisuuksiin kuuluu kauppaneuvottelujen käyminen, minkä vuoksi se edustaa EU:ta kaikissa neuvotteluissa, joita käydään julkisesti tuettuja vientiluottoja koskevasta OECD:n järjestelystä[2] ja sen alakohtaisista sopimuksista (jotka koskevat tiettyjen teollisuusalojen erityisiä rahoitussääntöjä). Näitä alakohtaisia sopimuksia ovat seuraavat:

· Alakohtainen sopimus laivojen vientiluotoista

· Alakohtainen sopimus ydinvoimalaitosten vientiluotoista

· Alakohtainen sopimus siviili-ilma-alusten vientiluotoista

· Alakohtainen sopimus uusiutuvia energianlähteitä, ilmastonmuutoksen torjumista ja vesihankkeita koskevista vientiluotoista.

Neuvottelut jatkuvat OECD:ssä. Raportointijakson aikana hyväksytään mm. uusi alakohtainen sopimus rautatieinfrastruktuurin vientiluotoista ja käynnistetään keskustelu uusiutuvia energianlähteitä, ilmastonmuutoksen torjumista ja vesihankkeita koskevista vientiluotoista tehdyn alakohtaisen sopimuksen soveltamisalan laajentamista (ks. 4 jakso).

OECD-järjestelyllä on yleisesti ottaen onnistuttu luomaan tasavertaiset toimintamahdollisuudet järjestelyn osapuolten vientiluotto-ohjelmille. Eräät yhä merkittävämmät vientiluottojen tarjoaja, kuten Kiina, Intia ja Brasilia[3], eivät kuitenkaan ole järjestelyn osapuolia.

Presidentti Obaman ja varapääministeri Xi Jinpingin helmikuussa 2012 esittämän yhteisen aloitteen pohjalta tapahtunut kansainvälisen vientiluottotyöryhmän (IWG) perustaminen antoi OECD-osapuolille ja muille osapuolille strategisen tilaisuuden tehdä yhteistyötä vientiluottoja koskevien uusien sääntöjen vahvistamiseksi täysin uudessa ympäristössä. Sen vuoksi Euroopan unioni on tukenut varauksetta IWG-prosessia sen alusta alkaen. IWG oli keskeisessä asemassa vuonna 2013, sillä asiaankuuluvien toimintojen osuus EU:n vientiluottotehtävistä oli vieläkin suurempi kuin vuonna 2012 (ks. 3 jakso).

3. Kansainvälinen vientiluottotyöryhmä

Uutta kansainvälistä vientiluottotyöryhmää perustettaessa siihen pyydettiin mukaan yhteensä 18 merkittävää vientiluoton tarjoajaa, joita olivat kaikki julkisesti tuettujen vientiluottojen suuntaviivoja koskevan OECD:n järjestelyn yhdeksän osapuolta (EU, Yhdysvallat, Kanada, Japani, Korea, Norja, Sveitsi, Australia ja Uusi-Seelanti) sekä Kiina, Brasilia, Venäjän federaatio, Etelä-Afrikka, Intia, Indonesia, Malesia, Turkki ja Israel. Sovittiin, että Yhdysvaltojen, EU:n, Kiinan ja Brasilian muodostama johtoryhmä tapaisi ennen IWG:n täysistuntoja. IWG:llä ei ole pysyvää puheenjohtajaa ja sihteeristöä eikä pysyviä toimitiloja. Johtoryhmän jäsenet järjestävät kokoukset vuorotellen.

Kuten edellisessä komission kertomuksessa todetaan, ensimmäisessä virallisessa IWG-kokouksessa (Washingtonissa marraskuussa 2012) käydyt ensimmäiset keskustelut eivät olleet helppoja. Useimmat IWG-jäsenet olisivat halunneet heti keskittyä yleisiin monialaisiin sääntöihin, joita sovellettaisiin kaikkiin vientiluottoihin. Kiina halusi kuitenkin ehdottomasti noudattaa ”alakohtaista lähestymistapaa” eli IWG:n olisi ensin tutkittava vientiluottokäytänteitä erityisillä teollisuusaloilla ja vasta toisessa vaiheessa keskityttäisiin monialaisiin sääntöihin. Vaikka alakohtaisen lähestymistavan periaate hyväksyttiin loppujen lopuksi IWG:n työmenetelmäksi, alan/alojen valinta osoittautui vaikeaksi. Kiina vaati laivasektorin mukaanottoa, vaikka oli yleisesti tiedossa, ettei Yhdysvalloilla ja useilla muilla IWG-jäsenillä ole ollenkaan vientiluottotoimintaa kyseisellä alalla. Toista alaa koskevat ehdotukset (jotta kaikki IWG-jäsenet voisivat osallistua aktiivisesti) eivät aluksi onnistuneet.

Pattitilanteen ratkaisemiseksi EU:n valtuuskunta tarjoutui järjestämään epävirallisen kokouksen, jossa valtuuskunnat pystyivät jatkamaan keskusteluja asiantuntijatasolla. Tämä tilaisuus pidettiin Berliinissä maaliskuussa 2013. Sillä oli erittäin myönteinen vaikutus IWG:n työskentely-ympäristöön (eri teollisuusalojen osapuolten teknisestä kokemuksesta käytiin rakentavia keskusteluja). Kiinan Pekingissä toukokuussa 2013 järjestämässä toisessa virallisessa IWG-kokouksessa päästiin sopuun toisesta alasta (lääkinnälliset laitteet). Vaikka lääkinnällisiä laitteita ei tavallisesti pidetä tärkeänä vientiluottojen alana, erityisten vientiluottokäytänteiden puuttuminen tekee tästä alasta sopivan yleisistä monialaisista säännöistä käytäville keskusteluille. Kiinan valtuuskunta on toistuvasti todennut, että alakohtaisen lähestymistavan tavoitteena ei ole tehdä virallista alakohtaista sopimusta (sellaisina kuin ne ovat esim. OECD-järjestelyissä). Sen sijaan sen tavoitteena on, että IWG siirtyy monialaisiin keskusteluihin heti, kun laivoista ja lääkinnällisistä laitteista käydyt keskustelut ovat edenneet riittävän pitkälle.

EU järjesti kolmannen virallisen kokouksen Brysselissä syyskuussa 2013. EU esitti yksityiskohtaisen teknisen mietinnön, jossa käsiteltiin keskeisiä kysymyksiä, kuten IWG-prosessin mahdollisia kokonaistavoitteita sekä laivoista ja lääkinnällisistä laitteista käytävien keskustelujen asemaa tulevan monialaisen vientiluottosopimuksen perustana. Lisäksi mietinnössä esitettiin IWG-osapuolille yksityiskohtaisia näkökohtia ja kysymyksiä keskustelujen soveltamisalan määrittelystä (eli kuinka asianomaiset kaksi talouden alaa rajataan ja kuinka uusien suuntaviivojen soveltamisalaan välttämättä kuuluvat viralliset tukimekanismit määritellään) sekä muuhun kuin hintaan liittyvien erityisnäkökohtien käsittelystä (esim. käsirahat, enimmäis- ja vähimmäislaina-aika, takaisinmaksuprofiilit ja turvallisuuspaketit) ja vientiluotolla tapahtuvien liiketoimien hintaan liittyvistä tekijöistä (peruskorko, luottoriskin takuumaksut). Muut IWG-jäsenet ottivat mietinnön hyvin vastaan, ja työryhmä kävi täysistunnossa erittäin hedelmällisiä keskusteluja. Korkeatasoisia esityksiä saatiin erityisesti muilta OECD-osapuolilta, mutta myös esim. Kiina osallistui aktiivisesti näihin keskusteluihin. Yleisesti ottaen Brysselin kokous ja työryhmässä käytyjen aitojen teknisten keskustelujen aloittaminen olivat pitkiä edistysaskeleita.

Brasilia järjesti neljännen virallisen kokouksen tammikuussa Brasiliassa tammikuussa 2014. Kahta alaa koskevat neuvottelut jatkuivat (edelleen kolmannessa IWG-kokouksessa esitetyn EU-mietinnön kysymyksiin saatujen kirjallisten vastausten perusteella). Kokouksessa päätettiin, että IWG siirtyisi nykyisiä vientiluottokäytänteitä koskevasta tiedonvaihdosta erityisempiin tekstipohjaisiin keskusteluihin (valtuuskunnat esittäisivät luonnoksia kyseisten kahden alan rahoitusjärjestelyistä konkreettisempien keskustelujen vauhdittamiseksi). Tätä lähestymistapaa sovelletaan Yhdysvaltojen järjestämässä viidennessä virallisessa IWG-kokouksessa Washingtonissa 20.–22- toukokuuta 2014).

Jos IWG-prosessin nykytilasta esitettäisiin alustava yhteenveto, tilanne olisi kahtalainen.

Myönteistä on se, että tällaisen foorumin, jossa vientitukia tarjoavat OECD-osapuolet ja muut vientitukien tarjoajat keskustelevat säännöllisesti sääntelykysymyksistä, onnistunut perustaminen ja jatkuva toiminta on jo sinällään suuri saavutus. On pidettävä mielessä, että kaikki aiemmat yritykset saada erityisesti Kiina mukaan tällaisiin kahden- tai monenvälisiin keskusteluihin epäonnistuivat. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kaikki merkittävimmät vientitukia tarjoavat OECD:hen kuulumattomat osapuolet ovat liittyneet virallisesti tähän prosessiin. Tämä poikkeus on Intia, joka kuitenkin osallistui tarkkailijana neljänteen kokoukseen.

Vaikka EU ei ollut prosessin alkuperäisiä käynnistäjiä, siitä on tullut keskeinen toimija, joka on järjestänyt onnistuneesti kaksi kokousta ja jonka panostus prosessiin on ollut merkittävä. Lisäksi se laati mietinnön, joka näyttää edelleen ohjaavan IWG:ssä käytäviä keskusteluja.

Ongelmana tässä vaiheessa on kuitenkin se, että OECD-osapuolet johtavat yhä suuressa määrin IWG:n toimintoja. Etelä-Afrikkaa ja Turkkia lukuun ottamatta monet OECD:hen kuulumattomat osapuolet osallistuvat toimintaan (esim. esitysten pitämiseen) melko varovaisesti. Kirjallisia mietintöjä on tähän mennessä saatu lähes yksinomaan OECD-osapuolilta.

Vuonna 2014 pidettävät kokoukset ovat eittämättä ratkaisevassa asemassa arvioitaessa, ovatko kaikki IWG-jäsenet vakavasti sitoutuneet prosessiin ja edetäänkö prosessissa todennäköisesti alustavia keskusteluja pidemmälle. Jos IWG-prosessissa todennäköisesti edetään muodollisiin neuvotteluihin, komissio pyytää tarvittavan valtuutuksen perussopimusten mukaisesti.

4. Kehitys OECD:ssä raportointijaksolla

OECD-järjestelyn osapuolet saivat päätökseen kaksi vuotta kestäneet neuvottelut rautatieinfrastruktuurin vientiluottoja koskevasta alakohtaisesta sopimuksesta (RSU) marraskuussa 2013. EU oli panostanut voimakkaasti RSU:n hyväksymiseen. Siinä vahvistetaan erityisiä rahoitusedellytyksiä junien kuljettamiseksi tarvittavan rautatieinfrastruktuuriomaisuuden (esim. rautatiejärjestelmä, sähköistäminen, radat, liikkuva kalusto ja asianomaiset rakennustyöt) viennille. RSU:ssa vahvistetaan pidennetty takaisinmaksuaika vientiluotoille, joilla tällainen vienti tapahtuu[4], ja siinä tehdään ero korkean tulotason OECD-maihin suuntautuvan viennin (vientiluoton takaisinmaksuaika enintään 12 vuotta) ja kaikkiin muihin maihin suuntautuvan viennin (vientiluoton takaisinmaksuaika enintään 14 vuotta) välillä. Lisäksi siinä annetaan mahdollisuus tietynasteiseen joustavuuteen takaisinmaksuprofiilin suhteen. Sopuun pääsemiseksi oli kuitenkin tarpeen tehdä joitakin myönnytyksiä, jotta yksityisiltä markkinoilta saatava rahoitus ei olisi halvempaa korkean tulotason OECD-maihin suuntautuvan viennin osalta. Tällaista vientiä varten myönnettävistä RSU:n mukaisista vientiluotoista on annettava etukäteisilmoitus muille OECD-osapuolille (mukaan lukien tarkka selvitys). Jos valtaosa korkean tulotason OECD-maahan suuntautuvan viennin rahoituksesta on vientiluottoa, asiassa on pyydettävä poikkeusta. Eurooppa on maailman suurin rautatietuotteiden markkina-alue, jolla toimii valtaosa maailman rautatievarustealasta.

EU ajaa myös voimakkaasti kahden lisäyksen sisällyttämistä vuoden 2012 alakohtaiseen sopimukseen uusiutuvia energianlähteitä, ilmastonmuutoksen torjumista ja vesihankkeita koskevista vientiluotoista. Nämä parhaillaan neuvoteltavat alakohtaiset lisäykset koskevat ilmastonmuutokseen sopeutumiseksi toteutettavia hankkeita ja älykkäitä sähköverkkoja. Useat näiden alojen keskeisistä teollisista toimijoista ovat sijoittautuneet EU:hun. Keskusteluja ilmastonmuutokseen sopeutumisesta on käyty kauemmin kuin älykkäistä sähköverkoista, minkä vuoksi sitä koskevat neuvottelut ovat edenneet hieman pidemmälle (älykkäitä sähköverkkoja koskevissa neuvotteluissa käydään nyt OECD:ssä teknisiä keskusteluja perusmääritelmistä). Kaikilla osapuolilla ei näytä olevan omaa etua näissä keskusteluissa.

EU ja Kanada esittivät OECD:n viimeisimmässä vientiluottokokouksessa yhteisen ehdotuksen ilmastonmuutokseen sopeutumisesta. Yhdysvaltojen valtuuskunta ilmoitti kommentoivansa ehdotusta aikanaan. OECD-osapuolet ovat periaatteessa valmiita jatkamaan älykkäitä sähköverkkoja koskevia neuvotteluja, mutta tätä ennen olisi tehtävä ehdotus kyseisen ilmaisun yleisesti hyväksyttävästä määritelmästä ja tämän alan vientiluottojen tarpeellisuutta koskevista vankoista perusteista. Ilmastonmuutokseen liittyviä eri kysymyksiä käsitellään jälleen seuraavassa OECD:n vientiluottokokouksessa vuonna 2014.

OECD-järjestelyn korkokantaa koskevien määräysten uudelleentarkastelu on strategisesti tärkeä kysymys. Järjestelyssä on kiinteää vähimmäiskorkokantaa koskevia määräyksiä, jotka vahvistettiin 1980-luvulla. Osapuolet pyrkivät parhaillaan nykyaikaistamaan näitä määräyksiä ja sisällyttämään järjestelyyn säännöt vaihtuvan vähimmäiskorkokannan määrittelystä. Uudelleentarkastelun taustalla ovat finanssikriisin aiheuttamat rahoitusmarkkinoiden muutokset, jotka antavat aihetta epäillä, että nykyisillä säännöillä olisi vääristäviä vaikutuksia. EU on todennäköisesti se osapuoli, jonka vientiluottojärjestelmä on eniten riippuvainen liikepankeista, minkä vuoksi sillä olisi oltava neuvotteluissa keskeinen asema.

Vaikka useilla muilla osapuolilla ei vielä ole virallista kantaa, komissio onnistui saavuttamaan jäsenvaltioiden välillä yhteisymmärryksen seuraavista korkokannan uudelleentarkastelua koskevista neljästä perusperiaatteesta:

Kiinteiden korkokantojen valintaa ja muuttumattomuutta koskevia vientiluottokäytänteitä olisi yhdenmukaistettava enemmän.  Järjestelyssä vahvistettuun kiinteän korkokannan järjestelmään olennaisesti kuuluva ennustettavuus olisi säilytettävä, mutta hinnoittelu olisi asetettava sopivammalle tasolle. Kiinteän korkokannan järjestelmän perusrakenne (kaupallinen viitekorko) olisi säilytettävä sekä tukia ja tasoitustulleja koskevan sopimuksen "turvasatamalauseketta" olisi noudatettava edelleen, mutta peruskorkokannan päälle lisättävän marginaalin (tällä hetkellä kiinteä määrä peruspisteitä) olisi vastattava nykyistä paremmin liikepankkien korkotasoja. Vaihtelevat korkokannat olisi lisättävä OECD-järjestelyyn.

Komissio valmistelee nyt näitä periaatteita noudattaen vankempaa ehdotusta, jonka se pyrkii esittämään OECD:ssä myöhemmin vuonna 2014.

Ilma-alukset ovat perinteisesti olleet kaupalliselta kannalta kaikkein tärkein vientiluottoala. Viime aikoina alalla ei ole kuitenkaan saavutettu merkittävää edistymistä. Vuoden 2011 ilma-alusten vientiluottoja koskevan alakohtaisen sopimuksen täytäntöönpano jatkuu (uudelleentarkastelu on tarkoitus tehdä vuonna 2015).

Komissio pitää Euroopan parlamentin ajan tasalla asian kehityksestä.

[1]. EUVL L 326, 8.12.2011, s. 45.

[2] ”Järjestely” on EU:n, Yhdysvaltojen, Kanadan, Japanin, Korean, Norjan, Sveitsin, Uuden-Seelannin ja Australian välinen herrasmiessopimus. Niitä on tehty vuodesta 1978 alkaen ja niiden päätavoitteena on varmistaa tasavertaiset toimintamahdollisuudet järjestelyn osapuolten vientiluotto-ohjelmille. Järjestely ja siihen myöhemmin tehdyt muutokset on säännöllisesti sisällytetty EU:n lainsäädäntöön.

[3] Esim. Brasilia on osapuoli vain siviili-ilma-alusten vientiluottoja koskevassa alakohtaisessa sopimuksessa, mutta se ei ole kiinnostunut liittymään yleiseen järjestelyyn.

[4] Järjestelyn mukaan pisin takaisinmaksuaika on yleensä viisi vuotta (poikkeustapauksissa 8,5 vuotta) korkean tulotason OECD-maihin suuntatuvassa viennissä ja 10 vuotta kaikkiin muihin maihin suuntautuvassa viennissä. Järjestelyssä vahvistetaan kuitenkin pidempi takaisinmaksun enimmäisaika useille teollisuusaloille ja tietyille liiketoimille (enimmillään 18 vuotta ydinvoimalaitoksia koskevan alakohtaisen sopimuksen mukaisille liiketoimille ja tietyille uusiutuvia energianlähteitä, ilmastonmuutoksen torjumista ja vesihankkeita koskevan alakohtaisen sopimuksen mukaisille liiketoimille).