This document is an excerpt from the EUR-Lex website
Document 52013DC0866
REPORT FROM THE COMMISSION TO THE EUROPEAN PARLIAMENT AND THE COUNCIL on the case for a local farming and direct sales labelling scheme
KOMISSION KERTOMUS NEUVOSTOLLE JA EUROOPAN PARLAMENTILLE paikallistuotantoa ja suoramyyntiä koskevasta merkintäjärjestelmästä
KOMISSION KERTOMUS NEUVOSTOLLE JA EUROOPAN PARLAMENTILLE paikallistuotantoa ja suoramyyntiä koskevasta merkintäjärjestelmästä
/* COM/2013/0866 final */
KOMISSION KERTOMUS NEUVOSTOLLE JA EUROOPAN PARLAMENTILLE paikallistuotantoa ja suoramyyntiä koskevasta merkintäjärjestelmästä /* COM/2013/0866 final */
SISÄLLYS 1............ Johdanto. 3 2............ Kertomuksen taustaa ja tietolähteet 3 3............ Paikallistuotantoon ja suoramyyntiin liittyvä tilanne. 4 3.1......... Paikallistuotannon ja suoramyynnin sosioekonominen merkitys. 5 3.2......... Ympäristökriteerit 6 4............ Jäsenvaltioissa käytössä olevia merkintäjärjestelmiä koskevia
havaintoja. 8 5............ Onko EU:n merkintäjärjestelmän käyttöönotto tarpeen?. 9 5.1......... Erityinen merkintäjärjestelmä. 10 5.2......... Vaihtoehtoinen toimintatapa. 11 6............ Päätelmät 11 KOMISSION KERTOMUS NEUVOSTOLLE JA
EUROOPAN PARLAMENTILLE paikallistuotantoa ja suoramyyntiä
koskevasta merkintäjärjestelmästä
1. Johdanto Maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden laatujärjestelmistä
annettu asetus (EU) N:o 1151/2012[1] tuli voimaan
3. tammikuuta 2013. Sen 55 artiklassa todetaan, että komissio
esittää viimeistään 4. tammikuuta 2014 kertomuksen Euroopan
parlamentille ja neuvostolle uudesta paikallistuotannon ja suoramyynnin merkintäjärjestelmästä,
joka auttaa tuottajia pitämään tuotteitaan kaupan paikallisesti. Kertomuksessa
keskitytään viljelijöiden mahdollisuuteen hankkia tuotteilleen lisäarvoa uusien
merkintöjen avulla, ja siinä olisi otettava huomioon muut perusteet, kuten
mahdollisuus vähentää hiilipäästöjä ja jätteen määrää lyhyiden tuotanto- ja
jakeluketjujen avulla. Lopuksi todetaan, että kertomukseen liitetään
tarvittaessa asianmukaisia lainsäädäntöehdotuksia paikallistuotantoa ja
suoramyyntiä koskevan merkintäjärjestelmän perustamisesta. Kertomuksessa tarkastellaan paikallistuotannon ja
suoramyynnin sosioekonomisia ja ympäristöllisiä vaikutuksia sekä
mahdollisuuksia ottaa käyttöön EU:n tason merkintäväline. 2. Kertomuksen taustaa ja tietolähteet Euroopan parlamentti kehottaa päätöslauselmassaan ”Oikeudenmukaiset
tulot maanviljelijöille: toimivampi elintarvikeketju Eurooppaan”[2]
komissiota ehdottamaan välineitä, joilla tuetaan ja edistetään viljelijöiden
johtamia elintarvikeketjuja, lyhyitä tuotantoketjuja sekä maatilatoreja, jotta
kuluttajien kanssa voidaan luoda suora yhteys ja tarjota viljelijöille
mahdollisuus saada nykyistä oikeudenmukaisempi osuus lopullisen myyntihinnan
arvosta, kun tuotteiden paikasta toiseen siirtymisten ja välitysten määrä vähenee.
Päätöslauselmassa ”Yhteisen maatalouspolitiikan
tulevaisuus vuoden 2013 jälkeen”[3] Euroopan parlamentti toteaa, että
kilpailukyvyn parantamisen eri tasoilla, mukaan lukien lähimarkkinat, olisi
oltava vuoden 2013 jälkeisen YMP:n perustavoite. Alueiden komitea katsoo[4],
että komission tulisi ”sopia lähiruokatuotteiden ja lähiruokajärjestelmän määritelmistä
ja ottaa paikallistuotteita varten käyttöön uusi tunnus ja määritellä yhteinen
symboli ja järjestelmä […]”. Tarkastellessaan YMP:n haasteita vuoden 2013
jälkeisenä aikana[5] komissio korostaa, että EU:n kansalaiset
toivovat laajaa valikoimaa laadukkaita elintarvikkeita, jotka täyttävät
elintarvikkeiden turvallisuutta, laatua ja hyvinvointia koskevat vaatimukset ja
joihin kuuluu myös paikallisia tuotteita. Saadakseen paremman käsityksen
paikallistuotannosta ja suoramyynnistä Euroopan unionissa komissio on toteuttanut
monenlaisia toimia, joista mainittakoon jäsenvaltioiden ja sidosryhmien
kuuleminen, asiaa tarkastelevan työryhmän perustaminen ja ulkoisen tutkimuksen
teettäminen[6]. Komissio kutsui myös asianomaiset osapuolet
huhtikuussa 2012 korkean tason konferenssiin, jonka aiheena olivat
paikallinen maatalous ja lyhyet elintarvikeketjut (”Local agriculture and short
food supply chains”). Lisätietoa mainituista toimista on saatavilla kertomusta
täydentävästä komission yksiköiden valmisteluasiakirjasta[7]. Näistä toimenpiteistä saadaan keskeistä ainesta tähän
kertomukseen. Se sisältää myös tietoa, joka perustuu vertaisarvioituun
aineistoon sekä muihin ulkoisiin asiakirjoihin ja artikkeleihin. 3. Paikallistuotantoon ja suoramyyntiin liittyvä tilanne Tässä kertomuksessa tarkoitetaan –
’paikallistuotannolla’ maataloustuotteiden ja
elintarvikkeiden tuotantoa, jonka tavoitteena on myydä tuotteet alueella, joka
sijaitsee kohtuullisen lähellä tuotantotilaa; –
’suoramyynnillä’ sitä, että viljelijä myy tuotteita
suoraan kuluttajalle ilman myyntipuolen välittäjiä; –
’lyhyillä elintarvikeketjuilla’ sitä, että viljelijä
myy tuotteita kuluttajalle välittäjien määrän ollessa rajoitettu; –
’lähiruokajärjestelmällä’ sitä, että
elintarvikkeita tuotetaan, käsitellään, myydään ja kulutetaan suhteellisen
pienellä maantieteellisellä alueella. ’Lähialueelle’ ei ole yhdenmukaista määritelmää.
Vaikka eri lähteistä ilmenee, että termillä tarkoitetaan suhteellisen pientä
maantieteellistä aluetta, ei ole saavutettu yhteisymmärrystä etäisyydestä, joka
vaihtelee 20:n ja 100 kilometrin välillä tuotantopaikasta. Kun otetaan
huomioon ’lähialue’-termin väljät tulkinnat, sen määrittäminen EU:ssa vaikuttaisi
mielivaltaiselta. Kuluttaja on ensisijaisesti se, joka päättää, onko jokin
tuote peräisin lähialueelta vaiko ei. Paikallistuotantoon ja suoramyyntiin kohdistuu
lukuisia haasteita, joita tarkasteltiin huhtikuussa 2012 järjestetyssä
konferenssissa. Komissiota kehotettiin tukemaan asianmukaisesti
paikallistuotannon ja lyhyiden elintarvikeketjujen kehittämistä, mukauttamaan
EU:n julkisia hankintoja koskevia sääntöjä, selventämään EU:n hygieniasääntöjä
ja tarkastelemaan, miten olisi parannettava markkinoille pääsyä, mahdollisesti
erityisen merkintäjärjestelmän avulla. Tämän kertomuksen liitteenä olevassa
komission yksiköiden valmisteluasiakirjassa käsitellään näitä haasteita ja
miten niihin olisi mahdollista vastata olemassa olevien tai uusien EU:n välineiden
avulla. 3.1. Paikallistuotannon ja suoramyynnin sosioekonominen merkitys Eurostat Farm Structure Survey 2007[8] ‑tutkimuksessa ilmeni, että jäsenvaltioiden välillä on suoramyynnin
kehittämisen suhteen merkittäviä eroja. Keskimäärin noin 15 prosenttia
tiloista myy yli 50 prosenttia tuotannostaan suoraan kuluttajille. Jäsenvaltioiden
väliset erot ovat suuret: Kreikassa tällaisia tiloja on lähes neljäsosasta
kaikista tiloista, kun Espanjassa niiden osuus on 0,1 prosenttia. On huomionarvoista,
että pientilat osallistuvat suhteessa enemmän lyhyisiin elintarvikeketjuihin. Ostokäyttäytymistä koskevat empiiriset tutkimukset
osoittavat, että paikallisten elintarvikkeiden ostamista kohtaan tunnetaan
suurta kiinnostusta. Erään tutkimuksen[9] mukaan Yhdistyneessä kuningaskunnassa
70 prosenttia haluaa ostaa paikallisia elintarvikkeita, lähes
50 prosenttia haluaa ostaa niitä enemmän tulevaisuudessa ja
60 prosenttia ostaa niitä tällä hetkellä. Natural Marketing Institute
‑instituutin[10] mukaan 71 prosenttia Ranskan ja 47 prosenttia
Espanjan ja Yhdistyneen kuningaskunnan kuluttajista pitää paikallisten
tuotteiden ostamista tärkeänä. Paikallisten tuotteiden kasvavan kysynnän täyttämiseksi
toteutettavilla toimilla voidaan vahvistaa ja kehittää maaseutualueiden
kilpailukykyä. Lähiruokajärjestelmiin osallistuminen ei tarjoa mahdollisuuksia
ainoastaan maataloustuottajille, vaan vaikutukset kohdistuvat myös
alkutuotannon jälkeiseen toimintaan, kuten jalostukseen, jakeluun ja jälleenmyyntiin.
Tällaisella toiminnalla on näin ollen kerrannaisvaikutuksia paikalliseen yhteisöön
nähden, koska se tuottaa työllistymismahdollisuuksia. Tällä on entistä enemmän
merkitystä vallitsevan talouskriisin vuoksi. Hyöty olisi mahdollista maksimoida
myöntämällä julkista tukea paikallistuotannolle ja suoramyynnille. Euroopanlaajuisen IMPACT-tutkimushankkeen[11]
yhteydessä ilmeni, että vaikka suoramyyntiä harjoittavien tilojen kokonaismäärä
vaihteli merkittävästi jäsenvaltiosta toiseen (0,5 prosentista Irlannissa
34,6 prosenttiin Italiassa), arvioitu luku oli 15 jäsenvaltion EU:ssa
20,2 prosenttia. Suoramyynnin tuottaman nettolisäarvon arvioitiin olevan
15 jäsenvaltion EU:ssa 2,7 prosenttia koko nettolisäarvosta.
Tutkimuksessa pääteltiin muun muassa, että suoramyynnin kehittämisestä on
tullut yksi maaseudun kehittämisen keskeisistä tekijöistä useissa jäsenvaltioissa. Määrällisen tiedon puutetta korvattiin arvioilla,
jotka koskivat taloudellista merkitystä alan kannalta. Esimerkiksi EU:n Rural
Review[12] -julkaisussa esitetyt arviot
valituista jäsenvaltioista osoittavat, että vaihtelu on merkittävää EU:ssa:
siinä, missä vaikkapa Tanskassa ainoastaan noin kolme prosenttia tuottajista
harjoittaa suoramyyntiä, Itävallassa sitä harjoittaa kolmasosa kaikista
tiloista. Lyhyitä elintarvikeketjuja koskevassa tutkimuksessa
analysoitiin 84:ää lyhyttä elintarvikkeiden tuotantojärjestelmää kaikkialla
EU:ssa, ja siinä sovellettiin niin sanottua five capital assets framework
-menetelmää[13]. Tutkimuksesta ilmenee, että suurin osa järjestelmistä
(54) on suunnattu voimakkaasti sosiaalisen pääoman luomiseen, ihmisten välisten
sosiaalisten yhteyksien lisäämiseen sekä yhteisöllisyyden, luottamuksen ja
yhteistyön edistämiseen yhtäältä yrityksien välillä ja toisaalta tuottajien ja
kuluttajien välillä. Tutkimus osoittaa myös, että tuottajien ja kuluttajien väliset
tiiviit yhteydet lisäävät kuluttajien tietoa ja tietoisuutta elintarvikealasta
ja vaikuttavat myönteisesti tilojen toimintaan ja ympäristöasioihin. Joissakin
tapauksissa tämä saattaa johtaa käyttäytymisen muuttumiseen, esimerkiksi ruokailutottumuksien
ja ostopäätöksien kohdalla. Lopuksi tutkimuksesta ilmenee, että lyhyet
elintarvikeketjut edellyttävät niihin liittyvän jalostus-, pakkaus- ja
markkinointitoiminnan vuoksi tiloilta enemmän työvoimaa kuin
maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden myyminen perinteisten markkinoiden välityksellä. 3.2. Ympäristökriteerit Elintarvikeketjuja käsittelevässä kirjallisuudessa
ja tutkimuksissa tarkastellaan yleensä elintarvikkeiden tuotannosta,
jalostuksesta, varastoinnista ja jakelusta aiheutuvia energiankulutusta ja
hiilipäästöjä. Koska elintarvikealan osuus on noin 30 prosenttia energian
kokonaiskulutuksesta[14], se vaikuttaa suoraan ilmastonmuutokseen.
A. Jonesin laatimassa
tutkimuksessa[15],
joka perustuu elintarvikeketjun kuljetusosuuden ympäristövaikutuksien
analyysiin, todettiin, että Yhdistyneessä kuningaskunnassa paikallisesti
tuotettujen omenoiden hankinta johti pienempiin hiilidioksidipäästöihin kuin
jos omenat olisi tuotu Uudesta-Seelannista ja ostettu supermarketista. Toisaalta
Saundersin et al. toteuttamassa tutkimuksessa[16]
noudatettiin eri lähestymistapaa ja päädyttiin päinvastaiseen tulokseen. Sen
mukaan Uusi-Seelanti oli Yhdistynyttä kuningaskuntaa tehokkaampi vaihtoehto
energian kokonaiskulutuksen kannalta, kun tarkasteltiin omenien tuotannossa käytettyä
suoraa ja epäsuoraa energiaa sekä kuljetusta ja varastointia. Espanjassa toteutetussa tapaustutkimuksessa
osoitettiin kuljetusmallia käyttäen, että siirtymällä paikallisempaan
kulutukseen säästetään energiaa (Aranda et al.[17]). Toisessa tutkimuksessa (Sundkvist et al.[18]) analysoitiin paikallisen
pienimuotoisen leipomotoiminnan ympäristövaikutusta keskitettyyn
laajamittaiseen leipomotoimintaan verrattuna. Tuloksista ilmenee, että paikallisten
leipomoiden hiilidioksidi-, rikkidioksidi- ja typpioksidipäästöt jäävät Manner-Ruotsin
isojen leipomoiden päästöjä pienemmiksi. Coleyn et al.[19] tutkimuksessa tarkastellaan sellaisen kuluttajan energiankulutusta ja
hiilijalanjälkeä, joka matkustaa maatilakauppaan ostamaan tuotteita.
Tutkimuksessa todettiin, että ajomatkan ratkaiseva pituus on 7,4 kilometriä:
jos matka on pitempi, hiilidioksidipäästöt ovat tavanomaiseen elintarvikeketjuun
verrattuna suuremmat. Elintarvikejätteen ympäristövaikutusten osalta tutkimuksissa
viitataan kahteen näkökulmaan: ensimmäinen on tuotannon yhteydessä hukkaan
menevän energian ja veden määrä, ja toinen liittyy hajoamisvaiheessa syntyvän
ylimääräisen hiilidioksidin, metaanin ja ammoniakin määrään[20]. Gustavssonin et al.[21] laatimasta tutkimuksesta ilmenee, että elintarvikejätteestä suurin osa
on peräisin hedelmistä, kasviksista ja viljakasveista. Luvut osoittavat, että
Euroopassa yli 30 prosenttia viljakasveista ja noin 45 prosenttia
hedelmistä ja kasviksista päätyy jätteeksi. Vastaavat luvut ovat
20 prosenttia siemenien, yli 20 prosenttia lihan ja yli
10 prosenttia maitotuotteiden kohdalla. Samassa tutkimuksessa painotetaan kuitenkin, että
jätekysymyksiä ja selvitysten tuloksia on tulkittava varovaisuutta noudattaen,
koska tietoa ei ole riittävästi, saatavilla oleva tieto voi olla epävarmaa ja elintarvikejätteen
määrästä on olemassa lukuisia olettamuksia. Samalla tavalla Hall et al.[22]
korostavat, että elintarvikejätteen määrällinen arvioiminen on vaikeaa, koska
menetelmät perustuvat väestöotoksessa mitattujen jätekertoimien käyttämiseen.
Lisäksi Parfitt et al.[23]
huomauttavat, että tutkimusten vertailua vaikeuttavat entisestään eri menetelmät
ja määritelmät, joita elintarvikejätteen mittaamiseen käytetään. Komission elintarvikejätettä koskevassa
tutkimuksessa[24]
tarkasteltiin eri syitä, joiden vuoksi elintarvikejätettä syntyy seuraavilla
neljällä alalla: valmistus, tukku-/vähittäismyynti, ravitsemistoiminta ja
kotitaloudet. Tutkimuksessa todettiin, että asiassa on vaikea tehdä
konkreettisia johtopäätöksiä, koska saatavilla on rajoitetusti tietoa
ainoastaan kahdelta alalta (maitotuotteet ja liha). Tutkimuksessa ei myöskään
mainittu lyhyen elintarvikeketjun merkitystä elintarvikejätteen vähentämisen
kannalta. Luotettavien päätelmien tekemiseksi on
toteutettava lisätutkimuksia, joissa keskitytään tarkastelemaan
elintarvikeketjun tyypin, kuluttajien suhtautumistavan ja jätteen määrän vähentämisen
välistä suhdetta. Vaikuttaa siltä, että kuluttajat antavat enemmän arvoa
tuotteille, jotka on ostettu suoraan tilalta tai maatilakaupoista ja joiden
avulla voidaan vähentää jätteen määrää. Näiden järjestelmien mahdollista
vaikutusta ei kuitenkaan pidä yliarvioida, ottaen huomioon lyhyiden
elintarvikeketjujen ja lähiruokajärjestelmien suhteellisen vähäinen osuus
kokonaistuotannosta, ‑jalostuksesta ja ‑jakelusta. Lyhyitä elintarvikeketjuja tarkastelevasta
tutkimuksesta ilmenee, että ympäristölle aiheutuvien kielteisten vaikutuksien rajoittamiseksi
lyhyiden elintarvikeketjujen olisi samanaikaisesti oltava paikallisia, kausiluonteisia,
ekologisesti kestäviä tuotantotapoja hyödyntäviä ja alhaisen hiilijalanjäljen
huomioon ottavia. Yhdistämällä paikallisuus ja kausiluonteisuus voidaan
vähentää varastointitarpeita, ja ekologisesti kestävillä tuotantotavoilla
voidaan vähentää torjunta-aineiden käyttöä, maaperän ja veden saastumista sekä
maaperän kasvukunnon heikkenemistä, ja samalla voidaan lisätä biologista
monimuotoisuutta ja kestävää veden käyttöä. 4. Jäsenvaltioissa käytössä olevia merkintäjärjestelmiä koskevia
havaintoja EU:ssa on käytössä monenlaisia järjestelmiä.
Useimmat perustuvat tuotantopaikan läheisyydessä tapahtuvaan myyntiin.
Tuotteita myydään joko suoraan tiloilla (esimerkiksi maatilakaupat,
tienvarsimyynti, itsepoiminta) tai niiden ulkopuolella (esimerkiksi
maatilamarkkinat ja muut markkinat, kotiinkuljetuspalvelut, myynti jälleenmyyjille
tai ravitsemuspalvelujen tuottajille). Osassa on kyse etämyynnistä; tällaisia
ovat esimerkiksi kotiinkuljetuspalvelut ja internet-myynti. Lyhyitä
elintarvikeketjuja tarkasteleva tutkimus osoittaa, että merkintöjä ja logoja käytetään
todennäköisimmin sellaisissa järjestelmissä, jotka ovat jo vakiintuneita tai
osa laajempia alueellisia aloitteita, kun taas paikallisessa myynnissä, jossa
tuottaja ja kuluttaja kohtaavat, niitä käytetään harvemmin. Jäsenvaltioiden vastaukset maataloustuotteiden ja ‑elintarvikkeiden
suora- ja paikallismyyntiä koskevaan kyselytutkimukseen tuovat esiin tämäntyyppisen
myynnin kehittämiseen ja tukemiseen liittyviä eroja. Vastaavasti lyhyitä
elintarvikeketjuja tarkasteleva tutkimus osoittaa, että EU:ssa ja kansallisella
tasolla on saatavilla monia välineitä, joita viljelijät voisivat hyödyntää,
mutta niitä ei sovelleta yhtenevästi kaikkialla EU:ssa, mikä puolestaan johtaa lyhyiden
elintarvikeketjujen epätasaiseen kehitykseen. Paikalliseen viljelyyn liittyvät
haasteet vaihtelevat EU:ssa, ja sen vuoksi jäsenvaltioiden olisikin valittava
niiden kehitystarpeita vastaava toimenpiteiden yhdistelmä. Lyhyitä elintarvikeketjuja tarkastelevasta
tutkimuksesta ilmenee, että merkinnät ovat hyödyllisiä myös siksi, että niiden
avulla voidaan osoittaa, että tuote on sertifioitu. Tämä on tärkeää tuotteiden
suojaamiseksi jäljitelmiltä: merkinnät, joiden sisältöä säännellään, ovat väline
harhaanjohtavan tiedon tai jopa petoksien torjumiseksi. Lyhyitä elintarvikeketjuja tarkastelevassa
tutkimuksessa todetaan lisäksi, että eri merkintäjärjestelmät aiheuttavat hämmennystä
kuluttajien keskuudessa. Kuluttajat odottavat ensi kädessä saavansa merkintöjen
avulla tietoa tuotteen hinnasta ja säilyvyysajasta. Sama koskee maantieteellistä
alkuperää ja tuottajan identiteettiä. Elintarvikeketjun luonnetta koskeva tieto
on myös tärkeää: onko tuotteen myyntihinta oikeudenmukainen niin tuottajan kuin
kuluttajan kannalta? Lopuksi tutkimukseen ja kuulemiseen perustuvien havaintojen
avulla voidaan päätellä, että merkintäjärjestelmistä aiheutuu väistämättä
kustannuksia tuottajille ja että ne saattavat lisätä tuotteiden hintaa. 5. Onko EU:n merkintäjärjestelmän käyttöönotto tarpeen? Huhtikuussa 2012 järjestetyssä konferenssissa
painotettiin yhteisen näkemyksen merkitystä, jossa etusijalle asetetaan laatu,
ympäristö, etiikka, kulttuuri, sosiaaliset yhteydet ja helppokäyttöisyys.
Paikallisuuteen liittyviä keskeisiä tekijöitä ovat verkostoituminen, luottamus
ja keskinäinen tuntemus sekä niin viljelijöiden kuin kuluttajien valistaminen.
Konferenssin päätelmissä todetaan, että näitä arvoja olisi mahdollista edistää
lyhyille elintarvikeketjuille myönnettävällä uudella merkinnällä, edellyttäen,
että kyse olisi vapaaehtoisesta ja yksinkertaisesta välineestä, josta ei
aiheudu lisäkustannuksia tuottajille. Foorumeilla, joilla paikallistuotantoa ja
suoramyyntiä on tarkasteltu, korostettiin tarvetta helpottaa investointien ja
tiedon saamista, mahdollistaa osallistuminen julkisiin hankintamenettelyihin ja
mukautua hygieniasääntöihin, joiden todettiin usein estäneen mainitunlaisen
viljelyn ja myynnin. Tämän kertomuksen liitteenä olevassa komission yksiköiden
valmisteluasiakirjassa tarkastellaan käytössä olevia välineitä, joilla tuetaan
tuottajia, ja ehdotetaan jäsenvaltioille, millaisia toimenpiteitä ne voivat
toteuttaa. Jäsenvaltioiden olisi toimittava ennakoivammin ja hyväksyttävä
mahdollisuuksien mukaan lainsäädäntöä erityisesti pienviljelijöiden ja
suoramyynnin hyödyttämiseksi. Elintarvikkeet ja ravitsemuspalvelut kuuluvat ympäristöä
säästävien julkisten hankintojen painopistealoihin. Jotta paikallisia
elintarvikkeita voitaisiin paremmin hyödyntää yleisissä ruokaloissa, julkisten
viranomaisten olisi noudatettava innovatiivisia lähestymistapoja sopimusten
viherryttämiseen, samalla kun viljelijöiden olisi järjestäydyttävä ja hyödynnettävä
eri yhteistyömalleja, jotta he voivat osallistua yhteisesti julkisiin
tarjouskilpailuihin. Kuluttajat, jotka haluaisivat ostaa paikallisesti
tuotettuja elintarvikkeita, eivät useinkaan tunnista niitä myyntipaikassa[25].
Kuluttajien oikeuksien lisäämistä tarkastelleessa eurobarometritutkimuksessa[26]
ilmeni, että kuluttajien tiedoissa ja taidoissa on erityisesti merkintöjen ja
logojen tulkintaan liittyviä puutteita. Lihamarkkinoiden toimintaa kuluttajien
kannalta tarkastelleen tutkimuksen tulokset[27] tukivat näitä havaintoja. Lyhyitä elintarvikeketjuja tarkastelleessa
tutkimuksessa mainitaan useita tapauksia, joissa merkinnät ovat olleet
harhaanjohtavia tai virheellisiä, mikä johtaa epäoikeudenmukaiseen kilpailuun. EU:n
tasolla annettavalla merkintöjä koskevalla asianmukaisella tiedolla on
mahdollista vähentää kuluttajien harhaanjohtamista koskevaa riskiä ja antaa
hyvä suoja jäljitelmiä vastaan. 5.1. Erityinen merkintäjärjestelmä Komissio pyysi asiantuntijoilta neuvoa
analysoidessaan merkintäjärjestelmän käyttöönottoa koskevia vaihtoehtoja[28].
Asiantuntijoiden neuvot olivat selkeitä: mikäli tarkoituksena
on ottaa käyttöön merkintäjärjestelmä, sen olisi –
oltava tuottajille vapaaehtoinen –
vältettävä pitkällisinä ja kalliina pidettyjä
sertifiointi- ja akkreditointimenettelyjä –
määritettävä selvät kelpoisuusperusteet järjestelmään
kuuluville tuotteille. Asiantuntijoiden mukaan erityinen merkintäjärjestelmä
olisi hyödyllinen ainoastaan, jos järjestelmä sisällytettäisiin tai liitettäisiin
muihin toimenpiteisiin, joilla viljelijöitä autetaan löytämään vaihtoehtoisia
myyntikanavia. Tällaisia toimenpiteitä on saatavilla maaseudun kehittämistä
koskevan politiikan yhteydessä, kuten neuvonta- ja tietotuki, fyysiseen
omaisuuteen tehtävät investoinnit, tilojen ja yrityksien kehittäminen,
elintarvikeketjun toimijoiden välinen monialainen ja alakohtainen yhteistyö ja
paikalliset myynninedistämistoimet, laatujärjestelmiin osallistumisen tukeminen
sekä tiedotus- ja myynninedistämistoimet. Mahdollista järjestelmää tarkastellessa olisi
kiinnitettävä huomiota elintarvikeketjun tyyppiin. ’Suoramyynnillä’
tarkoitetaan sitä, että viljelijä myy tuotteita suoraan kuluttajalle ilman
myyntipuolen välittäjiä. Merkinnöissä annettavien tietojen tavoitteena on
korvata tämä suora viestintä tapauksissa, joissa se on mahdotonta. Mitä enemmän
tuottajan ja kuluttajan välillä on välittäjiä, sitä enemmän suoramyynnin
yhteydessä tyypillisesti välitettävää tietoa menee hukkaan ja sitä enemmän
tarvitaan merkinnöissä annettavia tietoja. Tästä voidaan päätellä, että ainoastaan
suoramyyntiin rajoitetun merkintäjärjestelmän vaikutus jäisi rajalliseksi. 5.2. Vaihtoehtoinen toimintatapa Erillisen sertifiointijärjestelmän vaihtoehtona
voisi olla vapaaehtoisen laatuilmaisun varaaminen. Vaikutustenarvioinnissa[29]
todettiin, että vapaaehtoisten laatuilmaisujen käyttö on tehokas väline, jolla
viljelijät pystyvät tuomaan esille lisäarvon, joka heidän tuotteisiin voidaan
liittää, ja varmistumaan siitä, että tällaisten pyrkimysten toteuttamisesta
palkitaan. Tällaisen vapaaehtoisen laatuilmaisun avulla olisi
mahdollista täyttää kuluttajien tärkeimmät odotukset, jotka liittyvät tuotteen
alkuperää koskevaan tietoon ja elintarvikeketjun ominaispiirteisiin.
Oikeudellisista syistä vapaaehtoiseen laatuilmaisuun ei merkittäisi
logoa/symbolia vaan ainoastaan sanoja. Vapaaehtoisen laatuilmaisun varaaminen tuottaisi
seuraavia etuja: –
sitä pidetään kevyenä välineenä, jonka
hallinnollinen sekä valvontaan ja talousarvioon liittyvä rasite on suhteellinen
vähäinen; –
se voi suojata väärinkäytöltä, petoksilta ja
harhaanjohtavilta käytänteiltä; –
se mahdollistaa muiden EU:n tukimekanismien käytön,
kuten erityisesti maaseudun kehityksen yhteydessä myönnettävän tuen. Kun tarkastellaan kansallisten, alueellisten ja
paikallisten julkisten tai yksityisten merkintäjärjestelmien rinnakkaiseloa ja
jatkamista – ja niiden mahdollista täydentämistä EU:n tason välineellä – on aiheellista
pohtia, miten tällainen rinnakkaiselo voitaisiin varmistaa ja lisäisikö se
tilanteen vaikeaselkoisuutta kuluttajien kannalta. 6. Päätelmät Paikallistuotanto ja suoramyynti ovat
todellisuutta Euroopan unionissa ja jatkossakin osa unionin maataloutta. Tästä
kertomuksesta on käynyt ilmi seuraavaa: –
Lyhyissä elintarvikeketjuissa myydyille aidoille
maataloustuotteille on kysyntää. Myös niiden tunnistamiseen liittyy tarpeita. –
Jäsenvaltioiden välillä on suuria eroavuuksia,
jotka liittyvät suoramyynnin kehittämiseen ja johtuvat todennäköisesti kansallisista
ja alueellisista tilarakenteeseen, jakelukanaviin ja kulttuuriin liittyvistä
eroavuuksista. –
Kuten komission yksiköiden valmisteluasiakirjassa
todetaan, lyhyiden elintarvikeketjujen kehittämiseen liittyy lukuisia
haasteita, joihin olisi vastattava muiden välineiden kuin merkintäjärjestelmän
avulla. EU:ssa ja kansallisella tasolla on saatavilla useita välineitä, mutta
niitä ei käytetä yhtenevästi. Sidosryhmät katsovat, että jotkin EU:n säännöt
vaikuttavat haitallisesti paikallisen viljelyn kehittämiseen. –
Mahdollisen uuden merkinnän olisi oltava
yksinkertainen eikä se saisi aiheuttaa rasitusta tuottajille. Samalla sen olisi
oltava valvottavissa ja taattava riittävä uskottavuus kuluttajien kannalta.
Merkinnän avulla olisi myös pyrittävä vähentämään kuluttajien epätietoisuuden
riskiä, vaikka olemassa oleva EU:n sääntely sallii asianmukaisesti täytäntöön pantuna
toimien toteuttamisen harhaanjohtavia käytäntöjä vastaan. –
Uudella merkinnällä olisi mahdollista tuottaa lisäarvoa
paikallisella viljelyllä tuotetuille tuotteille, jos sen soveltamisala
ulottuisi suoramyyntiä laajemmalle ja jos jäsenvaltioiden olisi varmistettava,
että se on sisällytetty tai liitetty muihin toimenpiteisiin. Komissio on tässä kertomuksessa esittänyt
tosiasioita helpottaakseen keskustelua siitä, olisiko uusi EU:n merkintä
otettava käyttöön, samoin kuin laajemmin paikallistuotantoon ja suoramyyntiin
liittyvistä kysymyksistä. Kertomuksen liitteessä on kysymyksiä, joilla pyritään
ohjaamaan keskustelua. Komissio kehottaa Euroopan parlamenttia ja
neuvostoa keskustelemaan kertomuksesta ja esittämään kantansa. [1] Euroopan
parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 1151/2012, annettu 21 päivänä marraskuuta 2012,
maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden laatujärjestelmistä,
EUVL L 343, 14.12.2012, s. 1. [2] Euroopan
parlamentin päätöslauselma, annettu 7. syyskuuta 2010, ”Oikeudenmukaiset
tulot maanviljelijöille: toimivampi elintarvikeketju Eurooppaan”,
P7_TA(2010)0302. [3] Euroopan
parlamentin päätöslauselma, annettu 8. heinäkuuta 2010, ”Yhteisen maatalouspolitiikan
tulevaisuus vuoden 2013 jälkeen”, P7_TA(2010)0286. [4] Alueiden
komitean suuntaa-antava lausunto aiheesta ”Lähiruokajärjestelmät”, 2011/C
104/01. [5] Yhteinen
maatalouspolitiikka vuoteen 2020: Ruoka, luonnonvarat ja alueiden käyttö –
miten hallita tulevat haasteet? (KOM(2010) 672
lopullinen). [6] Knefsey, M., Schmutz, U., Venn, L., Balint, B., Trenchard, E.: Short Food Supply Chains and Local Food
Systems in the EU. A State of Play of their Socio-Economic Characteristics. Euroopan unioni, 2013. [7] http://ec.europa.eu/agriculture/quality/reports/index_en.htm [8] http://epp.eurostat.ec.europa.eu/statistics_explained/index.php/Farm_structure_survey_2007 [9] Local Government Regulation, Buying food with geographical
descriptions – How ‘local’ is ‘local’?, 2011. [10] Les
chiffres de la consommation responsable, édition 2010, saatavilla osoitteessa http://www.mescoursespourlaplanete.com/medias/pdf/RapportwebVF-2010.pdf [11] IMPACT project: The
socio-economic impact of rural development policies: realities and potentials (CT-4288), 4th Framework FAIR
programme, 2002. Tutkimukseen osallistuivat seuraavat jäsenvaltiot:
Alankomaat, Yhdistynyt kuningaskunta, Irlanti, Saksa, Italia, Espanja ja
Ranska. [12] EU
Rural Review, 12 (2012), s. 11–12. [13] Menetelmässä
tarkastellaan vaikutusta inhimilliseen, taloudelliseen, fyysiseen, sosiaaliseen
ja luonnolliseen pääomaan. [14] FAO Policy Brief 2011: The case for energy–smart food systems, 2011, saatavilla osoitteessa http://www.fao.org/docrep/014/i2456e/i2456e00.pdf. [15] Jones, A.: An
environmental assessment of Food Supply Chains: a case study on dessert apples, teoksessa Environmental Management, Vol. 30, 4 (2002), s. 560–576. [16] Saunders, S., Barber, A., Taylor, G.: Food miles - Comparative energy/emissions performance of New Zealand’s agriculture industry, Research Report, 2006 (285). [17] Aranda, A., Scarpellini, S., Zabalza, I., Valero Capelli, A.: An
analysis of the present food's transport model based on a case study carried
out in Spain. 6th International
Conference on LCA in the Agrifood sector, Zürich, 2008, s. 12–14. [18] Sundkvist, A., Jansson A., Larsson, P.: Strengths and limitations of localizing food production as a
sustainability building strategy — an analysis of bread production on the
island of Gotland, Sweden, teoksessa Ecological Economics, 37 (2001), s. 217–227. [19] Coley, D., Howard, M., Winter, M.: Local food, food miles and carbon emissions:
a comparison of farm shop and mass distribution
approaches, teoksessa Food
Policy, 34 (2009), s. 150–155. [20] Hall, K. D., Guo, J., Dore, M., Chow, C. C.:
The progressive increase of food waste in America and its environmental impact, teoksessa PLoS ONE, Vol 4, 11 (2009). [21] Gustavsson, J., Cederberg, C., Sonesson, U.:
Global food losses and food waste. Extent, causes and prevention, FAO, 2011. [22] Hall, K. D., Guo, J., Dore, M., Chow, C. C.:
The progressive increase of food waste in America and its environmental impact, teoksessa PLoS ONE, Vol 4, 11 (2009). [23] Parfitt, J., Macnaughton, S.: Food waste within food supply chains: quantification and potential for change to
2050, teoksessa Philosophical
Transactions of the Royal Society: Biology, 365 (2010), s. 3065–3081. [24] Euroopan
komissio: Preparatory study on food waste across the EU 27, 2010, saatavilla
osoitteessa http://ec.europa.eu/environment/eussd/pdf/bio_foodwaste_report.pdf [25] Erityiseurobarometri ”Europeans’ attitudes towards food
security, food quality and the countryside”, 389, 2012. [26] Erityiseurobarometri
”Consumer Empowerment”, 342, 2011. [27] http://ec.europa.eu/consumers/consumer_research/market_studies/docs/mms_follow-up_study_2012_en.pdf [28] Työryhmä
perustettiin maataloustuotteiden laadun neuvoa-antava ryhmän alaisuuteen. [29] Agricultural product quality policy: Impact assessment Annex A(II): Marketing standards, 2009, saatavilla osoitteessa http://ec.europa.eu/agriculture/quality/policy/com2009_234/ia_annex_a2_en.pdf LIITE Ehdotuksia kysymyksiksi, joita olisi
tarkasteltava keskusteltaessa komission kertomuksesta neuvostolle ja Euroopan
parlamentille paikallistuotantoa ja suoramyyntiä koskevasta
merkintäjärjestelmästä: –
Joitakin EU:ssa käytössä olevia välineitä, joilla
tuetaan paikallista maataloustuotantoa ja suoramyyntiä, ei ilmeisesti ole pantu
täytäntöön yhtenevällä tavalla. Ovatko nämä välineet yhä tarkoituksenmukaisia? –
Sidosryhmät ovat määrittäneet joitakin EU:n
sääntöjä – kuten hygieniaa tai julkisia hankintamenettelyjä koskevia sääntöjä –
joiden ne katsovat vaikuttavan haitallisesti paikallistuotannon kehitykseen.
Komissio katsoo, että EU:n lainsäädännössä tarjotaan jo joustavuutta, jota ei
hyödynnetä täysimääräisesti. Ovatko Euroopan parlamentti ja neuvosto samaa
mieltä? Tarvitaanko EU:n tasolla tarkemmin määriteltyjä pienimuotoista
tuotantoa koskevia sääntöjä? –
Kansallisella/alueellisella tasolla on olemassa
useita merkintäjärjestelmiä, joilla tuetaan paikallistuotantoa. Voisiko jokin
tietty EU:n järjestelmä tuottaa arvonlisäystä viljelijöille ja antaa samalla
kuluttajille tietoa, ja siten auttaa vähentämään harhaanjohtavan
kuluttajatiedon määrää? Olisiko tällaiseen merkintäjärjestelmään sisällytettävä
symboli/logo? –
Koska merkintäjärjestelmän käyttöön liittyy väistämättä
kustannuksia, miten varmistettaisiin sellainen EU:n järjestelmä, josta ei
aiheutuisi rasitetta viljelijöille mutta jolla taattaisiin samalla riittävä
takuu kuluttajille?