–

Pillar Securitisation Sàrl, edustajanaan A. Moro, avocat,

–

Hildur Arnadottir, edustajanaan M. Mailliet, avocat,

–

Luxemburgin hallitus, asiamiehenään D. Holderer,

–

Portugalin hallitus, asiamiehinään L. Inez Fernandes, M. Figueiredo ja P. Lacerda,

–

Sveitsin hallitus, asiamiehenään M. Schöll,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään M. Heller ja M. Wilderspin,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee 30.10.2007 allekirjoitetun tuomioistuimen toimivaltaa sekä tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa siviili- ja kauppaoikeuden alalla koskevan yleissopimuksen, jonka tekeminen hyväksyttiin yhteisön puolesta 27.11.2008 tehdyllä neuvoston päätöksellä 2009/430/EY (EUVL 2009, L 147, s. 1) (jäljempänä Lugano II ‑yleissopimus), tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa ovat vastakkain Pillar Securitisation Sàrl ja Hildur Arnadottir ja jossa on kyse vaatimuksesta, joka koskee luoton takaisinmaksua.

3

Lugano II ‑yleissopimuksen II osastossa, jonka otsikko on ”Toimivalta”, olevassa 4 jaksossa, jonka otsikko on ”Toimivalta kuluttajansuojaa koskevissa riita-asioissa”, on 15 artikla, jossa määrätään seuraavaa:

”1.   Kun asia koskee henkilön, jäljempänä ’kuluttaja’, sellaista tarkoitusta varten tekemää sopimusta, jota ei voida pitää hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa liittyvänä, tuomioistuimen toimivalta määräytyy tämän jakson määräysten mukaisesti, jollei 4 artiklan ja 5 artiklan 5 kohdan määräyksistä muuta johdu,

– –

3.   Tämän jakson määräyksiä ei sovelleta kuljetussopimuksiin, yhteishintaan tarjottavia kuljetus- ja majoituspalvelujen yhdistelmiä lukuun ottamatta.”

4

Kyseisen yleissopimuksen 16 artiklan 2 kohdan sanamuoto on seuraavaa:

”Toinen sopimuspuoli voi nostaa kanteen kuluttajaa vastaan ainoastaan sen sopimusvaltion tuomioistuimissa, jossa kuluttajan kotipaikka on.”

5

Mainitun yleissopimuksen 17 artiklassa määrätään seuraavaa:

”Tämän jakson määräyksistä voidaan sopimuksin poiketa ainoastaan, jos:

6

Päätöksen 2009/430 johdanto-osan neljännessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Tuomioistuimen toimivaltaa sekä tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa siviili- ja kauppaoikeuden alalla koskevien [tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden täytäntöönpanosta yksityisoikeuden alalla 27.9.1968 tehdyn yleissopimuksen (EYVL 1972, L 299, s. 32) konsolidoidun version (EYVL 1998, C 27, s. 1) ja Luganossa 16.9.1988 allekirjoitetun tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden täytäntöönpanosta yksityisoikeuden alalla tehdyn yleissopimuksen (EYVL 1988, L 319, s. 9)] järjestelyjen rinnakkaisuuden vuoksi Luganon yleissopimuksen säännöt olisi mukautettava [tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 22.12.2000 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001 (EYVL 2001, L 12, s. 1)] sääntöihin, jotta tuomioiden liikkuvuus Euroopan unionin jäsenvaltioiden ja kyseisten EFTA-valtioiden välillä saataisiin samalla tasolle.”

7

Tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden täytäntöönpanosta yksityisoikeuden alalla 27.9.1968 tehty yleissopimus korvattiin asetuksella N:o 44/2001 ja sittemmin tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 12.12.2012 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) N:o 1215/2012 (EUVL 2012, L 351, s. 1), jolla kumottiin asetus N:o 44/2001.

8

Kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY (EUVL 2008, L 133, s. 66) johdanto-osan kymmenennessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Yhdenmukaistamisen soveltamisala määräytyy tähän direktiiviin sisältyvien määritelmien perusteella. Jäsenvaltioiden velvollisuuden panna tämän direktiivin säännökset täytäntöön olisi näin ollen rajoituttava näiden määritelmien mukaisesti määräytyvään soveltamisalaan. Tällä direktiivillä ei kuitenkaan olisi rajoitettava tämän direktiivin säännösten soveltamista jäsenvaltioiden toimesta [unionin] lainsäädännön mukaisesti aloihin, jotka eivät kuulu sen soveltamisalaan. Jäsenvaltio voisi näin pitää voimassa tai ottaa käyttöön tämän direktiivin säännöksiä tai sen tiettyjä säännöksiä vastaavaa kansallista lainsäädäntöä, joka koskee muita kuin tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvia luottosopimuksia, esimerkiksi luottosopimuksia, jotka koskevat alle 200 euron tai yli 75000 euron määriä. – –”

9

Kyseisen direktiivin 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, säädetään seuraavaa:

”1.   Tätä direktiiviä sovelletaan luottosopimuksiin.

2.   Tätä direktiiviä ei sovelleta seuraavaan:

– –

– –”

10

Direktiivin 2008/48 3 artiklan a alakohdassa kuluttajan käsite määritellään siten, että kuluttajalla tarkoitetaan

”– – luonnollista henkilöä, joka tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvissa toimissa toimii sellaisessa tarkoituksessa, joka ei kuulu hänen elinkeino-, liike- tai ammattitoimintaansa”.

11

Arnadottir, joka asuu Islannissa, otti maaliskuussa 2005 Kaupthing Bank Luxembourgilta (KBL) lainaa 193621074 Islannin kruunua, joka vastasi yli miljoonaa euroa. Tämä laina oli maksettava takaisin kertasuorituksena 1.3.2010 mennessä.

12

Kyseisen lainan tarkoituksena oli mahdollistaa Arnadottirille osakkeiden hankkiminen islantilaisesta Bakkavör Group hf ‑yhtiöstä, jonka palveluksessa hän oli.

13

Luoton takaisinmaksulle oli Bakkavör Groupin antama takaus, joka ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan oli annettu aikaisintaan vuonna 2009. Tämän takauksen oli allekirjoittanut kaksi kyseisen yhtiön johtajaa, joista toinen oli Arnadottir itse.

14

KBL jakaantui sittemmin kahdeksi yksiköksi. Toinen näistä, eli Pillar Securitisation, vaati Arnadottirin ottaman lainan takaisinmaksua.

15

Koska Arnadottir ei maksanut kyseistä lainaa, Pillar Securitisation nosti vuonna 2011 kanteen luxemburgilaisissa tuomioistuimissa lainasopimuksen lausekkeen perusteella, jonka mukaan toimivalta on kyseisillä tuomioistuimilla.

16

Tribunal d’arrondissement de Luxembourg (piirituomioistuin, Luxemburg) katsoi kuitenkin, ettei se ollut toimivaltainen tutkimaan kyseessä olevaa riita-asiaa sen perusteella, että Arnadottiria oli pidettävä Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklassa tarkoitettuna kuluttajana. Kyseinen tuomioistuin katsoi, että oikeuspaikkalauseketta, jonka mukaan toimivalta on Luxemburgin tuomioistuimilla, oli jätettävä soveltamatta, koska se ei vastannut Lugano II ‑yleissopimuksen 17 artiklan poikkeusmääräyksiä.

17

Toisena oikeusasteena Cour d’appel (ylioikeus, Luxemburg) vahvisti 27.4.2016 antamallaan ratkaisulla, ettei luxemburgilaisilla tuomioistuimilla ole toimivaltaa ratkaista Pillar Securitisationin vireille panemaa asiaa.

18

Tämän jälkeen Pillar Securitisation teki kassaatiovalituksen ja väitti, että Cour d’appel oli rikkonut Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklaa. Ensinnäkin Pillar Securitisation väitti erityisesti, että Cour d’appel katsoi virheellisesti, että Arnadottir oli toiminut yksityistä tarkoitusta varten. Toiseksi Pillar Securitisation väitti, että kyseinen tuomioistuin tulkitsi virheellisesti kyseistä 15 artiklaa katsoessaan, että pääasiassa kyseessä olevan kaltainen yli miljoonan euron lainasopimus saattoi olla mainitussa 15 artiklassa tarkoitetun kuluttajan tekemä sopimus.

19

Pillar Securitisationin mukaan sen selvittämiseksi, pidetäänkö luottosopimusta Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklassa tarkoitetun kuluttajan tekemänä sopimuksena, on tarkistettava, onko luottosopimus direktiivissä 2008/48 tarkoitettu kulutusluottosopimus. Tämä ilmenee Pillar Securitisationin mukaan selitysmuistiosta, jonka professori Fausto Pocar on laatinut kyseisestä yleissopimuksesta (EUVL 2009, C 319, s. 1). Näin ollen kyseistä direktiiviä sovelletaan ainoastaan lainasopimuksiin, jotka koskevat yli 200 euron ja alle 75000 euron määriä, ellei direktiivin täytäntöön panemiseksi annetussa kansallisessa lainsäädännössä säädetä korkeammasta ylärajasta. Koska Luxemburgin lainsäädännössä ei säädetä tällaisesta ylärajasta, pääasiassa kyseessä oleva lainasopimus ei kuulu kyseisen direktiivin soveltamisalaan eikä Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklaa näin ollen sovelleta.

20

Cour de cassation (ylin tuomioistuin, Luxemburg) katsoo, että on kysyttävä, miten Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklassa ja direktiivin 2008/48 3 artiklassa tarkoitettua kuluttajan käsitettä on tulkittava. Cour de cassation tiedustelee erityisesti, vaikuttaako tämän kulutusluottosopimuksia koskevan direktiivin soveltamisalan määrittely kyseisessä 15 artiklassa tarkoitettuun kuluttajan määritelmään.

21

Tässä tilanteessa Cour de cassation päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Kun on kyse luottosopimuksesta, joka ei kuulu [direktiivin 2008/48/EY] soveltamisalaan luoton kokonaismäärän perusteella, voidaanko henkilöä pitää [Lugano II ‑yleissopimuksen] 15 artiklassa tarkoitettuna ’kuluttajana’, koska sopimus on tehty sellaista tarkoitusta varten, jota ei voida pitää henkilön ammattiin tai elinkeinotoimintaan liittyvänä, kun kansallisessa lainsäädännössä ei ole säännöstä, jonka mukaan direktiivin säännöksiä sovellettaisiin aloilla, jotka eivät kuulu direktiivin soveltamisalaan?”

22

Kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklaa tulkittava siten, että sen määrittämiseksi, onko luottosopimus kyseisessä 15 artiklassa tarkoitetun kuluttajan tekemä luottosopimus, on varmistettava, kuuluuko luottosopimus direktiivin 2008/48 soveltamisalaan sen perusteella, ettei kyseessä olevan luoton kokonaismäärä ylitä kyseisen direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdassa vahvistettua ylärajaa, ja onko tältä osin sillä merkitystä, ettei direktiivin täytäntöön panemiseksi annetussa kansallisessa lainsäädännössä säädetä korkeammasta ylärajasta.

23

Mikäli pääasiassa kyseessä olevan kaltaista lainasopimusta pidetään Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklassa tarkoitetun kuluttajan tekemänä sopimuksena, tästä seuraa kyseisen yleissopimuksen 16 artiklan perusteella, että toimivalta on sen sopimusvaltion tuomioistuimilla, jossa kuluttajan kotipaikka on, eli nyt käsiteltävässä asiassa islantilaisilla tuomioistuimilla. Jos kyseessä oleva sopimus ei sitä vastoin ole mainitun 15 artiklan soveltamisalaan kuuluva kuluttajasopimus, toimivaltaisia ovat kyseiseen sopimukseen sisältyvän oikeuspaikkalausekkeen mukaiset tuomioistuimet eli nyt käsiteltävässä asiassa luxemburgilaiset tuomioistuimet.

24

Aluksi on todettava, että Pillar Securitisation väittää, että Arnadottir on toiminut ammattiin tai elinkeinotoimintaan liittyvää tarkoitusta varten ja ettei hän täytä kuluttajan määritelmää. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei kuitenkaan esitä unionin tuomioistuimelle Arnadottirin kaltaisen henkilön ottaman lainan käyttötarkoitusta koskevaa kysymystä. Kuten esitetyn kysymyksen sanamuodosta käy ilmi, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on päinvastoin lähtenyt siitä olettamasta, että kyseessä oleva sopimus on tehty sellaista tarkoitusta varten, jota ei voida pitää Arnadottirin ammattiin tai elinkeinotoimintaan liittyvänä. Ennakkoratkaisupyynnössä ei missään tapauksessa ole riittävästi tietoja, jotta unionin tuomioistuin voisi tapauksen mukaan antaa hyödyllisiä ohjeita tältä osin.

25

Tämän vuoksi nyt käsiteltävässä asiassa ei ole tarpeen arvioida Arnadottirin kaltaisen henkilön tekemän lainasopimuksen tarkoitusta.

26

Sitä vastoin on tutkittava, onko se, että luottosopimuksen määrä ylittää direktiivin 2008/48 2 artiklan 2 kohdan c alakohdassa vahvistetun 75000 euron ylärajan, esteenä Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan soveltamiselle, kun kansallisessa lainsäädännössä ei säädetä korkeammasta ylärajasta.

27

Lugano II ‑yleissopimuksen tulkinnasta on aluksi muistutettava, että kyseisen yleissopimuksen artiklat on laadittu lähes samasanaisiksi kuin asetuksen N:o 44/2001 ja asetuksen N:o 1215/2012 vastaavat artiklat ja että on varmistettava kyseisten välineiden vastaavien määräysten ja säännösten yhdenmukainen tulkinta (ks. vastaavasti tuomio 20.12.2017, Schlömp, C‑467/16, EU:C:2017:993, 46 ja 47 kohta).

28

Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artikla koskee henkilön, toisin sanoen kuluttajan, sellaista tarkoitusta varten tekemiä sopimuksia, joita ei voida pitää hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa liittyvinä. Nämä sopimukset määritellään kyseisen 15 artiklan 1 kohdan a–c alakohdassa. Kuten unionin tuomioistuin on todennut asetuksen N:o 44/2001 vastaavasta säännöksestä, joka on sisällytetty asetukseen N:o 1215/2012, lukuun ottamatta tiettyjä kuljetussopimuksia, jotka kyseisen yleissopimuksen 15 artiklan 3 kohdan nojalla on suljettu kuluttajansuojaa koskevien toimivaltasääntöjen ulkopuolelle, 15 artiklan 1 kohdan c alakohta koskee sopimusten tarkoituksesta riippumatta kaikkia sellaisia sopimuksia, jotka kuluttaja on tehnyt elinkeinonharjoittajan kanssa ja jotka kuuluvat viimeksi mainitun harjoittaman kaupallisen toiminnan tai elinkeinotoiminnan piiriin (ks. vastaavasti tuomio 14.5.2009, Ilsinger, C‑180/06, EU:C:2009:303, 50 kohta).

29

Direktiivin 2008/48 3 artiklan mukaan kuluttajalla tarkoitetaan puolestaan luonnollista henkilöä, joka kyseisen direktiivin soveltamisalaan kuuluvissa toimissa toimii sellaisessa tarkoituksessa, joka ei kuulu hänen elinkeino-, liike- tai ammattitoimintaansa.

30

Kyseessä olevia toimia ei määritellä; niitä tarkoitetaan direktiivin 2008/48 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Soveltamisala” ja jonka 1 kohdassa säädetään, että kyseistä direktiiviä sovelletaan luottosopimuksiin, mutta 2 artiklan 2 kohdan c alakohdan mukaan kyseistä direktiiviä ei sovelleta luottosopimuksiin, joissa luoton kokonaismäärä on alle 200 euroa tai yli 75000 euroa.

31

Kuten julkisasiamies on myös todennut ratkaisuehdotuksensa 31 kohdassa, Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklasta ja direktiivin 2008/48 3 artiklasta ilmenee, että kuluttajan käsite on määritelty olennaisilta osiltaan samalla tavalla näissä kahdessa tekstissä, eli niissä viitataan henkilöön, joka tekee sopimuksen sellaista tarkoitusta varten tai toimii sellaisessa tarkoituksessa, joka ei kuulu hänen elinkeino- tai ammattitoimintaansa.

32

Direktiivissä 2008/48 tarkoitetut toimet koskevat kuitenkin sellaisia kulutusluottosopimuksia, joissa luoton kokonaismäärä ei ole alle 200 euron alarajan eikä yli 75000 euron ylärajan, kun taas Lugano II ‑yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvien kuluttajasopimusten osalta ei säädetä tällaisesta ala- tai ylärajasta.

33

Näin ollen on määritettävä, kuuluvatko Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan soveltamisalaan ainoastaan sellaiset kulutusluottosopimukset, jotka kuuluvat direktiivin 2008/48 soveltamisalaan, jolloin soveltamisalan ulkopuolelle jäävät sopimukset, joissa luoton kokonaismäärä jää alle 200 euron alarajan tai ylittää 75000 euron ylärajan.

34

Tältä osin unionin tuomioistuin on jo todennut, että unionin lainsäätäjän kuluttajasopimusten alalla tavoittelemien päämäärien saavuttamisen sekä unionin oikeuden johdonmukaisuuden varmistamiseksi on erityisesti otettava huomioon muihin unionin oikeuden säännöstöihin sisältyvä kuluttajan käsite (tuomio 5.12.2013, Vapenik, C‑508/12, EU:C:2013:790, 25 kohta ja tuomio 25.1.2018, Schrems, C‑498/16, EU:C:2018:37, 28 kohta).

35

Kyseinen unionin oikeuden eri toimien välisen johdonmukaisuuden varmistaminen ei saa kuitenkaan missään tapauksessa johtaa siihen, että toimivaltaa koskevan asetuksen säännöksille annetaan sen järjestelmälle ja tavoitteille vieras tulkinta (ks. vastaavasti tuomio 16.1.2014, Kainz, C‑45/13, EU:C:2014:7, 20 kohta).

36

Tämän vuoksi on otettava huomioon kyseisten tekstien – nyt käsiteltävässä asiassa Lugano II ‑yleissopimuksen ja direktiivin 2008/48 – tarkoitus sen määrittämiseksi, kuuluvatko Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan soveltamisalaan ainoastaan sellaiset kulutusluottosopimukset, jotka kuuluvat direktiivin 2008/48 soveltamisalaan, jolloin soveltamisalan ulkopuolelle jäävät pääasiassa kyseessä olevan kaltaiset sopimukset, joissa luoton kokonaismäärä ylittää 75000 euron ylärajan.

37

Tässä yhteydessä on todettava, että Lugano II ‑yleissopimuksella ja direktiivillä 2008/48 on eri tavoitteet.

38

Direktiivin 2008/48 tavoitteena on – kuten kyseisen direktiivin johdanto-osan seitsemännestä ja yhdeksännestä perustelukappaleesta ilmenee – säätää kulutusluottojen osalta täydellisestä ja pakottavasta yhdenmukaistamisesta useilla keskeisillä aloilla, minkä katsotaan olevan tarpeen, jotta varmistetaan, että unionin kaikki kuluttajat voivat käyttää hyväkseen etujensa korkeatasoista ja yhtäläistä suojaa, ja jotta voidaan helpottaa kulutusluottoja koskevien toimivien sisämarkkinoiden syntymistä (tuomio 27.3.2014, LCL Le Crédit Lyonnais, C‑565/12, EU:C:2014:190, 42 kohta).

39

Unionin tuomioistuin totesi myös, että kyseisellä tavoitteella pyritään varmistamaan tehokas kuluttajansuoja vastuutonta luottosopimusten, jotka ylittävät kuluttajien taloudelliset voimavarat ja saattavat johtaa kuluttajien maksukyvyttömyyteen, myöntämistä vastaan (tuomio 27.3.2014, LCL Le Crédit Lyonnais, C‑565/12, EU:C:2014:190, 43 kohta).

40

Tätä varten direktiivillä 2008/48 pyritään yhdenmukaistamaan tietyiltä osin kulutusluottosopimuksia koskevaa aineellista oikeutta ja muun muassa ehtoja, jotka liittyvät kuluttajalle, joka on myös lainanottaja, annettaviin tietoihin. Siten direktiivissä muun muassa asetetaan luotonantajalle velvollisuuksia, jotka koskevat ennen sopimuksen tekoa annettavia tietoja.

41

Unionin lainsäätäjä on määrittänyt kyseisen direktiivin yhdenmukaistamistoimien kohteena olevat kulutusluottosopimukset siten, että ne koskevat ainoastaan sopimuksia, joissa luoton kokonaismäärä ei ole alle 200 euron alarajan eikä yli 75000 euron ylärajan, jotta kyseisen direktiivin kaksi tavoitetta, jotka ovat kuluttajien suojelu ja kulutusluottoja koskevien toimivien sisämarkkinoiden syntymisen helpottaminen, voidaan saavuttaa.

42

Lugano II ‑yleissopimuksen tarkoituksena ei ole yhdenmukaistaa kuluttajasopimuksia koskevaa aineellista oikeutta vaan vahvistaa asetuksen N:o 44/2001, joka on korvattu asetuksella N:o 1215/2012, tavoin säännöt, joiden perusteella määritetään toimivaltainen tuomioistuin siviili- ja kauppaoikeudellisessa riita-asiassa, jossa on erityisesti kyse sopimuksesta, joka on tehty elinkeinonharjoittajan tai kauppiaan ja sellaisen henkilön välillä, joka tekee sopimuksen sellaista tarkoitusta varten, jota ei voida pitää hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa liittyvänä, jolloin tarkoituksena on suojata kyseistä henkilöä. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi kyseisen yleissopimuksen soveltamisalaa ei ole rajoitettu tiettyihin määriin ja sitä sovelletaan kaikenlaisiin sopimustyyppeihin mainitun yleissopimuksen 15 artiklan 3 kohdassa määriteltyä sopimustyyppiä lukuun ottamatta.

43

Kun otetaan huomioon direktiivin 2008/48 ja Lugano II ‑yleissopimuksen eri tarkoitukset, se seikka, että pääasiassa kyseessä olevan kaltainen luottosopimus ei kuulu direktiivin 2008/48 soveltamisalaan, koska luoton kokonaismäärä ylittää kyseisen direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdassa vahvistetun 75000 euron ylärajan, ei vaikuta Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan soveltamisalan määrittämiseen.

44

Lisäksi – kuten julkisasiamies on myös todennut ratkaisuehdotuksensa 48 kohdassa – on niin, että jos direktiivin 2008/48 luoton kokonaismäärää koskevat kynnysarvot rajaisivat Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan soveltamisalaa, tämä johtaisi tilanteeseen, jossa henkilöt, jotka ovat tehneet luottosopimuksen, jossa luoton määrä on alle 200 euroa, eivät voisi vedota Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan suojaavaan sääntöön. Tällainen tilanne ei vastaisi Lugano II ‑yleissopimuksen tavoitteita, sillä henkilön, joka on tehnyt 100 euron luottoa koskevan sopimuksen, ja henkilön, joka on tehnyt 200 euron luottoa koskevan sopimuksen, välillä ei ole merkittävää eroa oletetun heikomman aseman kannalta.

45

Samalla tavalla kuluttaja, joka on tehnyt luottosopimuksen, jossa luoton määrä ylittää 75000 euron ylärajan, tarvitsee aivan yhtä lailla mainitussa 15 artiklassa määrättyä suojaa.

46

Tästä seuraa, että sillä, että kansallisessa lainsäädännössä säädetty yläraja ei ylitä direktiivissä 2008/48 vahvistettua ylärajaa, ei myöskään ole merkitystä sen määrittämisessä, kuuluuko luottosopimus Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan soveltamisalaan.

47

Tämän tuomion 19 kohdassa mainittua professori Pocarin laatimaa selitysmuistiota, johon Pillar Securitisation viittaa, on luettava näiden seikkojen valossa. Kyseisen muistion 81 kohdassa todetaan, että Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklassa laajennetaan huomattavasti kuluttajasopimusten valikoimaa verrattuna aiempiin määräyksiin, jotka kyseinen artikla korvasi. Kyseisessä muistiossa todetaan myös, että laaja kuluttajasopimusten käsite laajentaa tarjotun suojan ulottuvuutta ja se käsittää kaikki unionin direktiiveissä kuluttajasopimuksina pidetyt sopimukset, mukaan lukien kulutusluottosopimukset siltä osin kuin niistä säädetään direktiivissä 2008/48. Viittaus kyseiseen direktiiviin on tässä yhteydessä ymmärrettävä esimerkkinä, eikä sillä voida katsoa tarkoitettavan, että ainoastaan sellaiset kulutusluottosopimukset, joista säädetään direktiivissä 2008/48 ja jotka eivät ylitä siinä säädettyä ylärajaa, kuuluvat Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan soveltamisalaan.

48

Esitettyyn kysymykseen on näin ollen vastattava, että Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklaa on tulkittava siten, että sen määrittämiseksi, onko luottosopimus kyseisessä 15 artiklassa tarkoitetun kuluttajan tekemä luottosopimus, ei ole tarpeen varmistaa, kuuluuko luottosopimus direktiivin 2008/48 soveltamisalaan sen perusteella, ettei kyseessä olevan luoton kokonaismäärä ylitä kyseisen direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdassa vahvistettua ylärajaa, eikä tältä osin ole merkitystä sillä, ettei direktiivin täytäntöön panemiseksi annetussa kansallisessa lainsäädännössä säädetä korkeammasta ylärajasta.

49

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kolmas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Tuomioistuimen toimivaltaa sekä tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa siviili- ja kauppaoikeuden alalla koskevan yleissopimuksen, joka allekirjoitettiin 30.10.2007 ja jonka tekeminen hyväksyttiin yhteisön puolesta 27.11.2008 tehdyllä neuvoston päätöksellä 2009/430/EY, 15 artiklaa on tulkittava siten, että sen määrittämiseksi, onko luottosopimus kyseisessä 15 artiklassa tarkoitetun kuluttajan tekemä luottosopimus, ei ole tarpeen varmistaa, kuuluuko luottosopimus kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY soveltamisalaan sen perusteella, ettei kyseessä olevan luoton kokonaismäärä ylitä kyseisen direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdassa vahvistettua ylärajaa, eikä tältä osin ole merkitystä sillä, ettei direktiivin täytäntöön panemiseksi annetussa kansallisessa lainsäädännössä säädetä korkeammasta ylärajasta.