–

HUK-COBURG-Allgemeine Versicherung AG, edustajanaan G. I. Ilieva, advokat,

–

Saksan hallitus, asiamiehinään J. Möller, U. Bartl, J. Heitz, M. Hellmann ja U. Kühne,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään C. Georgieva, D. Triantafyllou ja H. Tserepa-Lacombe,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 30.12.1983 annetun toisen neuvoston direktiivin 84/5/ETY (EYVL 1984, L 8, s. 17), sellaisena kuin se on muutettuna 11.5.2005 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2005/14/EY (EUVL 2005, L 149, s. 14) (jäljempänä toinen direktiivi), 1 artiklan 1 kohdan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat yhtäältä LM ja NO ja toisaalta vakuutusyhtiö HUK-COBURG-Allgemeine Versicherung AG (jäljempänä HUK-COBURG) ja joka koskee sitä, että viimeksi mainittu oli korvannut moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän pakollisen vahingonkorvausvastuun perusteella LM:lle ja NO:lle aiheutuneen aineettoman vahingon siitä, että heidän äitinsä menehtyi liikenneonnettomuudessa.

3

Toisen direktiivin 1 artiklan 1 kohdassa säädettiin seuraavaa:

”[Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta ja vakuuttamisvelvollisuuden voimaansaattamista koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 24.4.1972 annetun neuvoston] direktiivin 72/166/ETY [(EYVL 1972, L 103, s. 1)] 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun liikennevakuutuksen on aina katettava sekä omaisuusvahingot että henkilövahingot.”

4

Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavasta vakuutuksesta ja vakuuttamisvelvollisuuden voimaansaattamisesta 16.9.2009 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2009/103/EY (EUVL 2009, L 263, s. 11) kodifioitiin moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa pakollista vakuutusta koskevat aikaisemmat direktiivit, mukaan lukien toinen direktiivi, ja näin ollen kumottiin ne 27.10.2009 alkavin vaikutuksin. Direktiivin 2009/103 liitteessä II olevan vastaavuustaulukon mukaan toisen direktiivin 1 artiklan 1 kohta vastaa direktiivin 2009/103 3 artiklan neljättä kohtaa.

5

Direktiivin 2009/103 1 artiklassa on seuraava määritelmä:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

– –

– –”

6

Kyseisen direktiivin 3 artiklassa, jonka otsikko on ”Liikennevakuutuksen ottamista koskeva velvoite”, säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on toteutettava, jollei 5 artiklasta muuta johdu, tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että sellaisten ajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta on otettu liikennevakuutus, joilla on pysyvä kotipaikka sen alueella.

Vakuutetun vastuun laajuus sekä vakuutusturvan ehdot määräytyvät ensimmäisessä kohdassa tarkoitettujen toimenpiteiden mukaisesti.

– –

Ensimmäisessä kohdassa tarkoitetun liikennevakuutuksen on aina katettava sekä omaisuusvahingot että henkilövahingot.”

7

Mainitun direktiivin 5 artiklan, jonka otsikko on ”Poikkeukset liikennevakuutuksen ottamista koskevasta velvoitteesta”, 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltio voi poiketa 3 artiklasta, jos kyseessä ovat tietyt luonnolliset henkilöt taikka julkisoikeudelliset tai yksityisoikeudelliset oikeushenkilöt; kyseisen jäsenvaltion on laadittava luettelo tällaisista henkilöistä ja toimitettava se tiedoksi muille jäsenvaltioille ja komissioille.”

8

Sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista 17.6.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 593/2008 (Rooma I) (EUVL 2008, L 177, s. 6) 7 artiklan, jonka otsikko on ”Vakuutussopimukset”, 2 kohdan toisessa alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Siltä osin kuin osapuolet eivät ole valinneet sovellettavaa lakia, vakuutussopimukseen sovelletaan sen maan lakia, jossa vakuutuksenantajan asuinpaikka on. Jos kaikista tapaukseen liittyvistä seikoista ilmenee, että sopimus liittyy selvästi läheisemmin johonkin toiseen maahan, sovelletaan tämän toisen maan lakia.”

9

Sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavasta laista 11.7.2007 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 864/2007 (Rooma II) (EUVL 2007, L 199, s. 40) 4 artiklan 1 kohdan sanamuoto on seuraava:

”Jollei tässä asetuksessa toisin säädetä, sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen, joka johtuu vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta, sovelletaan sen maan lakia, jossa vahinko aiheutuu, riippumatta siitä, missä maassa vahingon aiheuttanut tapahtuma sattui, ja siitä, missä maassa tai maissa tuon tapahtuman välilliset seuraukset ilmenevät.”

10

Siviililain (Bürgerliches Gesetzbuch), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa (jäljempänä BGB), 253 §:n, jonka otsikko on ”Aineeton vahinko”, sanamuoto on seuraava:

11

BGB:n 823 §:n, jonka otsikko on ”Vahingonkorvausvelvollisuus”, 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Se, joka tahallisesti tai tuottamuksellisesti vahingoittaa tai loukkaa toisen henkeä, kehoa, terveyttä, omaisuutta tai jotakin muuta oikeutta lainvastaisesti, on velvollinen korvaamaan aiheuttamansa vahingon toiselle.”

12

Vakuutussopimuksista 23.11.2007 annetun lain (Gesetz über den Versicherungsvertrag, BGBl. 2007 I, s. 2631), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa, 115 §:n, jonka otsikko on ”Oikeus suoraan korvausvaatimukseen”, 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Kolmas osapuoli voi esittää vahingonkorvausvaatimuksen myös vakuutuksenantajaa vastaan,

– –

Oikeus perustuu vakuutuksenantajalla vakuutussuhteen perusteella olevaan suoritusvelvollisuuteen ja siltä osin kuin tällaista velvollisuutta ei ole, tämän lain 117 §:n 1–4 momenttiin. Vakuutuksenantajan on maksettava rahamääräinen korvaus. Vakuutuksenantaja ja korvausvastuussa oleva vakuutuksenottaja ovat yhteisvastuussa korvauksesta.”

13

Tieliikennelain (Straßenverkehrsgesetz), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa, 7 §:n, jonka otsikko on ”Ajoneuvon haltijan vastuu, ajoneuvon luvaton käyttö”, 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Jos moottoriajoneuvoa käytettäessä henkilö kuolee, hänen keholleen tai terveydelleen aiheutuu vahinkoa taikka jos esine vahingoittuu, ajoneuvon haltijan on korjattava vahingon kärsineelle tästä aiheutunut vahinko.”

14

Tieliikennelain, sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa, 11 §:n, jonka otsikko on ”Henkilövahingon korvausvelvollisuuden laajuus”, sanamuoto on seuraava:

”Jos henkilön keholle tai terveydelle aiheutuu vahinkoa, korvauksen on käsitettävä korvaus hoitokuluista sekä taloudellisesta haitasta, joka vahingonkärsineelle aiheutuu vahingosta johtuvasta työkykynsä väliaikaisesta tai pysyvästä menetyksestä tai vähenemisestä tai tarpeidensa väliaikaisesta tai pysyvästä lisääntymisestä. Myös muusta kuin varallisuusvahingosta voidaan vaatia kohtuullista rahamääräistä korvausta.”

15

Vuonna 2006 syntynyt NO ja vuonna 2010 syntynyt LM ovat äitinsä AB:n ja isänsä CD:n tyttäriä, ja he kaikki ovat Bulgarian kansalaisia.

16

Vuonna 2013 AB ja CD muuttivat Saksaan työskennelläkseen siellä, kun taas NO ja LM jäivät asumaan Bulgariaan.

17

AB menehtyi 27.7.2014 liikenneonnettomuudessa Emsdettenissa (Saksa). CD, joka oli vakuutettu Saksaan sijoittautuneessa HUK-COBURG-vakuutusyhtiössä pakollisen vahingonkorvausvastuun perusteella, aiheutti liikenneonnettomuuden. Hän kuljetti ajoneuvoaan alkoholin vaikutuksen alaisena, ja AB matkusti etumatkustajan paikalla eikä hän ollut kiinnittänyt turvavyötään.

18

Onnettomuuden seurauksena HUK-COBURG maksoi NO:lle ja LM:lle 5000 euroa vahingonkorvauksena heidän äitinsä kuoleman johdosta. Koska NO ja LM, joita edusti CD, pitivät summaa riittämättömänä, he nostivat ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa eli Sofiyski gradski sadissa (Sofian kaupungin alioikeus, Bulgaria) HUK-COBURGia vastaan kanteen, jossa he vaativat 300000 Bulgarian leviä (BGN) (noin 153000 euroa) korvaukseksi kummallekin kuolemantapauksesta aiheutuneesta aineettomasta vahingosta. Tämä vahinko on seurausta heidän psyykkiselle terveydelleen aiheutuneesta haitasta, sillä NO ja LM kärsivät unettomuudesta, painajaisista, mielialan vaihteluista, ärtyneisyydestä ja levottomuudesta ja he ovat sisäänpäin kääntyneitä ja heillä on paniikkikohtauksia.

19

HUK-Coburg kiistää tämän vaatimuksen perusteltavuuden ja väittää ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa ensinnäkin, että käsiteltävässä asiassa sovellettava laki on Saksan oikeus ja ettei siinä säädetty, sellaisena kuin sitä sovellettiin onnettomuuden tapahtumahetkellä, kolmansille aiheutuneen aineettoman vahingon korvaamisesta, ellei tämä vahinko ilmennyt patologisena häiriönä. Saksan oikeudessa on vasta 22.7.2017 lähtien säädetty kolmansille aiheutuneen aineettoman vahingon korvaamisesta, mikäli näillä henkilöillä oli erityisen läheinen suhde vahinkoa kärsineeseen. Tämän jälkeen on todettava, että uhri on myötävaikuttanut menehtymiseensä matkustamalla ilman turvavyötä autossa, jota kuljetti alkoholin vaikutuksen alaisena ollut henkilö. Lopuksi NO:n ja LM:n vaatimien korvausten määrän on todettava olevan liian suuri.

20

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että asetuksen N:o 593/2008 7 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan ja asetuksen N:o 864/2007 4 artiklan 1 kohdan perusteella sen käsiteltäväksi saatettuun asiaan sovelletaan Saksan oikeutta.

21

Kyseinen tuomioistuin toteaa, että Bundesgerichtshofin (liittovaltion ylin tuomioistuin, Saksa) vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan vanhemman kuolemasta aiheutuvasta kivusta ja kärsimyksestä maksettavat vahingonkorvaukset maksetaan Saksan oikeuden eli BGB:n 253 §:n 2 momentin ja 823 §:n 1 momentin, luettuina yhdessä vakuutussopimuksista annetun lain 115 §:n 1 momentin 1 kohdan 1 alakohdan kanssa, mukaisesti ainoastaan, jos niistä on aiheutunut patologista terveyshaittaa.

22

Tämän tulkinnan mukaisesti sen on siis hylättävä NO:n ja LM:n vaatimus sillä perusteella, ettei heidän äitinsä kuolemasta aiheutunut kipu ja kärsimys ole aiheuttanut heille sairautta.

23

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo kuitenkin, että Bundesgerichtshofin oikeuskäytännössä rajoitetaan toisessa direktiivissä tarkoitetun henkilövahinkojen käsitteen ulottuvuutta.

24

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii näin ollen, onko tämä Bundesgerichtshofin tulkinta, joka johtaa siihen, että käytännössä rajoitetaan niiden edunsaajien piiriä, jotka saavat korvausta läheisen kuolemasta liikenneonnettomuuden seurauksena aiheutuneesta aineettomasta vahingosta, yhteensopiva unionin oikeuden kanssa siltä osin kuin sillä vaikutetaan rajoittavan toisen direktiivin tehokasta vaikutusta.

25

Koska kansallisen tuomioistuimen on tulkittava kansallista oikeutta unionin oikeuden mukaisesti, kyseinen tuomioistuin pohtii lisäksi, voiko se bulgarialaisena tuomioistuimena soveltaessaan sen käsiteltäväksi saatetussa asiassa mahdollisesti kyseistä periaatetta tulkita toisen jäsenvaltion oikeutta eli Saksan oikeutta.

26

Sofiyski gradski sad on tässä tilanteessa päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

27

Aluksi on todettava, että kansallinen tuomioistuin viittaa ensimmäisessä kysymyksessään toisen direktiivin 1 artiklan 1 kohtaan.

28

Unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee tältä osin, että kansallisten tuomioistuinten ja unionin tuomioistuimen välille SEUT 267 artiklalla luodussa yhteistyömenettelyssä unionin tuomioistuimen tehtävänä on antaa kansalliselle tuomioistuimelle hyödyllinen vastaus, jonka perusteella kansallinen tuomioistuin voi ratkaista siinä vireillä olevan asian. Unionin tuomioistuimen tehtävänä on lisäksi tulkita kaikkia unionin oikeuden säännöksiä, joita kansalliset tuomioistuimet tarvitsevat ratkaistessaan niiden käsiteltäväksi saatettuja asioita, vaikka näitä säännöksiä ei olisi nimenomaisesti mainittu kansallisten tuomioistuinten unionin tuomioistuimelle esittämissä kysymyksissä (tuomio 21.12.2021, Skarb Państwa (Liikennevakuutuksen vakuutusturva), C-428/20, EU:C:2021:1043, 24 kohta).

29

Koska nyt käsiteltävässä asiassa direktiivillä 2009/103 on kodifioitu ja kumottu 27.10.2009 alkavin vaikutuksin moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta ja vakuuttamisvelvollisuuden voimaansaattamista koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä annetut aiemmat direktiivit, muun muassa toinen direktiivi, ja koska toisen direktiivin 1 artiklan 1 kohta vastaa direktiivin 2009/103 liitteessä II olevan taulukon mukaisesti viimeksi mainitun direktiivin 3 artiklan neljättä kohtaa, ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle on annettava pääasian taustalla olevan onnettomuuden tapahtuma-ajan perusteella tulkinta direktiivin 2009/103 3 artiklan neljännestä kohdasta eikä toisen direktiivin 1 artiklan 1 kohdasta. Lisäksi on niin, että koska direktiivillä 2009/103 ei muutettu kyseisten aikaisempien direktiivien sisältöä, näihin direktiiveihin liittyvää oikeuskäytäntöä voidaan soveltaa direktiivin 2009/103 vastaavien säännösten tulkintaan (ks. vastaavasti tuomio 10.6.1921, Van Ameyde España, C-923/19, EU:C:2021:475, 23 kohta).

30

Näin ollen on katsottava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii ensimmäisellä kysymyksellään selvittämään lähinnä, onko direktiivin 2009/103 3 artiklan neljättä kohtaa tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan se, että moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavan vakuutuksen antaja korvaa liikenneonnettomuudesta vahinkoa kärsineiden lähipiiriin kuuluville perheenjäsenille aiheutuneen aineettoman vahingon, edellyttää, että vahingosta on aiheutunut tällaisille lähipiiriin kuuluville perheenjäsenille patologista terveyshaittaa.

31

Direktiivin 2009/103 3 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava, jollei kyseisen direktiivin 5 artiklasta muuta johdu, tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että sellaisten ajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta on otettu liikennevakuutus, joilla on pysyvä kotipaikka sen alueella. Mainitun direktiivin 3 artiklan toisessa kohdassa säädetään, että vakuutetun vastuun laajuus sekä vakuutusturvan ehdot määräytyvät kyseisen 3 artiklan ensimmäisessä kohdassa tarkoitettujen toimenpiteiden mukaisesti. Saman direktiivin 3 artiklan viimeisessä kohdassa täsmennetään, että kyseisen artiklan ensimmäisessä kohdassa tarkoitetun liikennevakuutuksen on aina katettava sekä omaisuusvahingot että henkilövahingot. Direktiivin 2009/103 5 artiklan 1 kohdassa säädetään muun muassa, että kyseisessä säännöksessä säädetyin edellytyksin jäsenvaltio voi poiketa mainitusta 3 artiklasta, jos kyseessä ovat tietyt luonnolliset henkilöt tai oikeushenkilöt

32

Tässä yhteydessä on mainittava, että – kuten unionin tuomioistuin on jo todennut – direktiivin 2009/103 3 artiklan ensimmäisessä kohdassa, joka on sanamuodoltaan hyvin yleinen, jäsenvaltiot velvoitetaan ottamaan käyttöön omassa oikeusjärjestyksessään ajoneuvojen yleinen vakuuttamisvelvollisuus (tuomio 10.6.1921, Van Ameyde España, C‑923/19, EU:C:2021:475, 25 kohta).

33

Direktiivin 2009/103 johdanto-osan perustelukappaleista ilmenee, että direktiivillä pyritään, yhtä lailla kuin moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevilla aiemmilla direktiiveillä, varmistamaan sekä niiden moottoriajoneuvojen, joiden pysyvä kotipaikka on unionin alueella, että niiden kyydissä olevien henkilöiden vapaa liikkuvuus ja takaamaan se, että näillä ajoneuvoilla aiheutettujen vahinkojen kärsijät saavat samanlaisen kohtelun riippumatta siitä, missä unionin alueella onnettomuus on tapahtunut (tuomio 10.6.1921, Van Ameyde España, C-923/19, EU:C:2021:475, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

34

Direktiivillä 2009/103 asetetaan siis jäsenvaltioille velvollisuus varmistaa, että sellaisten moottoriajoneuvojen, joiden pysyvä kotipaikka on jäsenvaltion alueella, käyttöön liittyvän vastuun varalta on otettu liikennevakuutus, ja tarkennetaan erityisesti, minkätyyppiset vahingot ja ketkä vahinkoa kärsineet kolmannet vakuutuksen on katettava (tuomio 10.6.2021, Van Ameyde España, C-923/19, EU:C:2021:475, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

35

Moottoriajoneuvojen käyttämisestä kolmansille aiheutuneisiin vahinkoihin liittyvää vastuuta koskeva vakuuttamisvelvollisuus on kuitenkin eri asia kuin se, kuinka laajalti heille korvataan tällainen vahinko vakuutetun vahingonkorvausvastuun perusteella. Näin on siksi, että ensin mainittu määritellään ja taataan unionin oikeudessa, kun taas toisesta säädetään pääasiallisesti kansallisessa oikeudessa (tuomio 10.6.2019, Van Ameyde España, C-923/19, EU:C:2021:475, 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

36

Direktiivin 2009/103 tarkoituksesta sekä sen sanamuodosta käy sillä kodifioitujen direktiivien tapaan ilmi, ettei sillä pyritä yhdenmukaistamaan jäsenvaltioiden vahingonkorvausvastuusäännöstöä ja että unionin oikeuden nykytilassa jäsenvaltiot voivat vapaasti päättää, millaista vahingonkorvausvastuusäännöstöä sovelletaan sellaisiin vahinkotapahtumiin, jotka ovat aiheutuneet moottoriajoneuvojen käyttämisestä (tuomio 10.6.2019, Van Ameyde España, C-923/19, EU:C:2021:475, 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

37

Näin ollen on niin, etenkin kun otetaan huomioon direktiivin 2009/103 1 artiklan 2 alakohta, että unionin oikeuden nykytilassa jäsenvaltioilla on edelleen lähtökohtaisesti vapaus päättää erityisesti siitä, mitkä moottoriajoneuvojen aiheuttamista vahingoista ovat pakollisesti korvattavia, miten laajasti kyseiset vahingot korvataan ja kenellä on oikeus korvaukseen (ks. vastaavasti tuomio 10.6.2019, Van Ameyde España, C-923/19, EU:C:2021:475, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Siten tämä direktiivi ei ole lähtökohtaisesti esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa asetetaan mahdollisesti korvattavien aineettomien vahinkojen määrittämistä koskevia sitovia perusteita (ks. vastaavasti tuomio 23.1.2014, Petillo, C‑371/12, EU:C:2014:26, 43 kohta).

38

Tätä vapautta on kuitenkin rajoitettu mainitulla direktiivillä, koska sillä on ensinnäkin tehty pakolliseksi tiettyjen vahinkojen korvaaminen tiettyihin siinä määriteltyihin vähimmäismääriin saakka. Kyseisiin vahinkoihin, joiden korvaaminen on pakollista, kuuluvat muun muassa henkilövahingot, kuten direktiivin 2009/103 3 artiklan viimeisessä kohdassa täsmennetään (ks. vastaavasti tuomio 23.1.2014, Petillo, C‑371/12, EU:C:2014:26, 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

39

Henkilövahinkojen käsitteen piiriin kuuluvat kaikki henkilön koskemattomuuden loukkaamisesta aiheutuvat haitat, joihin kuuluvat sekä ruumiilliset että henkiset kärsimykset, jos niiden korvaamisesta vakuutetun vahingonkorvausvastuun perusteella on säädetty oikeusriitaan sovellettavassa kansallisessa lainsäädännössä (tuomio 23.1.2014, Petillo, C-371/12, EU:C:2014:26, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

40

Niinpä direktiivin 2009/103 perusteella korvattaviin vahinkoihin kuuluvat aineettomat vahingot, joiden korvaamisesta vakuutetun vahingonkorvausvastuun perusteella on säädetty oikeusriitaan sovellettavassa kansallisessa oikeudessa (tuomio 23.1.2014, Petillo, C‑371/12, EU:C:2014:26, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

41

Toiseksi siitä, ketkä voivat vaatia korvausta tällaisista aineettomista vahingoista direktiivin 2009/103 perusteella, on todettava, että kyseisen direktiivin 1 artiklan 2 alakohdasta ja 3 artiklan ensimmäisestä kohdasta ilmenee, kun niitä luetaan yhdessä, että direktiivin perusteella taattavan suojan on ulotuttava kaikkiin henkilöihin, joilla on kansallisen vahingonkorvausoikeuden perusteella oikeus korvaukseen moottoriajoneuvojen aiheuttamista vahingoista. Mainittuun direktiiviin ei sisälly mitään sellaista seikkaa, jonka perusteella voitaisiin päätellä, että unionin lainsäätäjä olisi tahtonut rajoittaa kyseisellä direktiivillä taattua suojaa ainoastaan vahinkotapahtumassa välittömästi mukana olleisiin henkilöihin (ks. vastaavasti tuomio 24.10.2013, Drozdovs, C‑277/12, EU:C:2013:685, 42 ja 45 kohta).

42

Niinpä jäsenvaltioiden on taattava, että niiden kansallisen vahingonkorvausoikeuden mukaan liikenneonnettomuuksista vahinkoa kärsineiden lähipiiriin kuuluville perheenjäsenille aiheutunut aineeton vahinko korvataan pakollisesta vakuutuksesta direktiivissä 2009/103 säädettyjä vähimmäismääriä noudattaen (ks. vastaavasti tuomio 24.10.2013, Drozdovs, C-277/12, EU:C:2013:685, 46 kohta).

43

Tämän tuomion 39–43 kohdassa esitetyistä perusteluista ilmenee, että jäsenvaltioiden on kansallisessa oikeusjärjestyksessään taattava se, että kansallisen oikeuden mukainen moottoriajoneuvojen käytöstä johtuva vahingonkorvausvastuu katetaan kyseisissä kohdissa mainittujen direktiivin 2009/103 säännösten mukaisella vakuutuksella, ja niiden on tätä toimivaltaansa käyttäessään noudatettava unionin oikeutta. Kansalliset vahingonkorvausoikeuden säännökset, jotka sääntelevät ajoneuvon käyttämisestä aiheutuvien vahinkojen korvaamista, eivät myöskään voi poistaa tämän direktiivin tehokasta vaikutusta (ks. vastaavasti tuomio 10.6.1921, Van Ameyde España, C-923/19, EU:C:2021:475, 39 ja 40 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

44

Unionin tuomioistuin on tältä osin useaan otteeseen katsonut, että moottoriajoneuvon käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa pakollista vakuutusta koskevia unionin oikeuden säännöksiä on tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansallisille lainsäädännöille, jotka rajoittavat näiden säännösten tehokasta vaikutusta epäämällä suoraan vahinkoa kärsineeltä oikeuden saada korvaus moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavasta pakollisesta vakuutuksesta tai rajoittamalla suhteettomasti tätä oikeutta, sillä niillä vaarannetaan näin liikenneonnettomuuksista vahinkoa kärsineiden suojelutavoitteen, johon unionin lainsäätäjä on jatkuvasti pyrkinyt ja jota se on jatkuvasti vahvistanut, toteutuminen (ks. vastaavasti tuomio 10.6.1921, Van Ameyde España, C-923/19, EU:C:2021:475, 44 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

45

Nyt käsiteltävässä asiassa on todettava ensinnäkin, että pääasiassa kyseessä oleva Saksan säännöstö, sellaisena kuin Bundesgerichtshof on sitä tulkinnut, kuuluu sellaisen kansallisen aineellisen vahingonkorvausoikeuden soveltamisalaan, johon direktiivissä 2009/103 viitataan. Unionin tuomioistuimelle toimitetusta asiakirja-aineistosta ilmenee lisäksi, että kyseisessä säännöstössä, sellaisena kuin sitä on näin tulkittu, säännellään myös kolmansille aiheutuneiden aineettomien vahinkojen – mukaan lukien lapselle toisen vanhemman kuolemasta liikenneonnettomuuden seurauksena aiheutunut kipu ja kärsimys – korvaamista ja siinä määritellään vahinko, jonka perusteella syntyy oikeus saada vastuuvakuutuksesta korvausta tällaisesta vahingosta, riippumatta olosuhteista, joissa se on tapahtunut.

46

Kuten Saksan hallitus korostaa huomautuksissaan, toiseksi Saksan oikeuden mukaan liikenneonnettomuuden välillisille vahingonkärsijöille aiheutuneen aineettoman vahingon korvaaminen edellyttää pääasiallisesti kolmen edellytyksen täyttymistä eli sitä, että tällaisen vahingonkärsijän omalle terveydelle on aiheutunut haittaa, että hän on välittömän vahingonkärsijän lähipiiriin kuuluva perheenjäsen ja että onnettomuudesta vastuussa olevan tekemän virheen ja tämän vahingon välillä on syy-yhteys. Lisäksi Saksan hallitus korostaa näistä edellytyksistä ensimmäisen osalta, että Saksan oikeuden mukaan, sellaisena kuin Bundesgerichtshof on sitä tulkinnut, psyykkisiä vaurioita voidaan pitää terveydelle aiheutuvina vahinkoina ainoastaan, jos ne ovat patologisia ja ylittävät terveydelle aiheutuvat vahingot, joita asianomaisille henkilöille yleensä aiheutuu lähipiiriin kuuluvan perheenjäsenen kuoleman tai vakavan loukkaantumisen tapauksessa.

47

Pääasiassa kyseessä olevassa kansallisessa säännöstössä säädetään täten erityisesti objektiivisesta kriteeristä, jonka avulla voidaan tarvittaessa määrittää asiaa käsittelevän kansallisen tuomioistuimen tapauskohtaisesti suorittamassa tarkastuksessa aineeton vahinko, josta liikenneonnettomuudessa välittömästi vahinkoa kärsineen lähipiirin kuuluva perheenjäsen voi saada korvausta.

48

Tämän tuomion 36 ja 37 kohdassa mainitusta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä nimittäin ilmenee, ettei direktiivissä 2009/103 velvoiteta jäsenvaltioita valitsemaan vahingonkorvausvastuusäännöstöä erityisesti sen määrittämiseksi, missä laajuudessa vahinkoa kärsineellä on oikeus saada korvausta vakuutetun vahingonkorvausvastuun perusteella, joten kyseinen direktiivi ei lähtökohtaisesti ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa vahvistetaan sitovat kriteerit niiden aineettomien vahinkojen määrittämiseksi, jotka voidaan korvata.

49

Näin ollen käsiteltävässä asiassa ei vaikuta siltä, että Saksan lainsäätäjän vahvistamat edellytykset, sellaisina kuin Bundesgerichtshof on niitä tulkinnut, sille, että liikenneonnettomuuksista vahinkoa kärsineiden lähipiiriin kuuluville perheenjäsenille aiheutunut aineeton vahinko oikeuttaisi korvaukseen, olisivat omiaan vaarantamaan direktiivissä 2009/103 tarkoitetun liikenneonnettomuuksista vahinkoa kärsineiden suojelutavoitteen toteutumisen.

50

Unionin tuomioistuimelle toimitettuun asiakirja-aineistoon ei nimittäin sisälly mitään seikkaa, joka osoittaisi, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaisella vahingonkorvausvastuusäännöstöllä evättäisiin suoraan liikenneonnettomuudesta välittömästi vahinkoa kärsineen lähipiiriin kuuluvan perheenjäsenen oikeus saada korvausta aineettomasta vahingosta moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavasta pakollisesta vakuutuksesta tai rajoitettaisiin suhteettomasti tätä oikeutta.

51

Kaikista edellä esitetyistä perusteluista seuraa, että direktiivin 2009/103 3 artiklan neljättä kohtaa on tulkittava siten, ettei se ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan se, että moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavan vakuutuksen antaja korvaa liikenneonnettomuudesta vahinkoa kärsineiden lähipiiriin kuuluville perheenjäsenille aiheutuneen aineettoman vahingon, edellyttää, että vahingosta on aiheutunut tällaisille lähipiiriin kuuluville perheenjäsenille patologista terveyshaittaa.

52

Kun otetaan huomioon ensimmäiseen kysymykseen annettu vastaus, toiseen kysymykseen ei ole tarpeen vastata.

53

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kymmenes jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavasta vakuutuksesta ja vakuuttamisvelvollisuuden voimaansaattamisesta 16.9.2009 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2009/103/EY 3 artiklan neljättä kohtaa on tulkittava siten, ettei se ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan se, että moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavan vakuutuksen antaja korvaa liikenneonnettomuudesta vahinkoa kärsineiden lähipiiriin kuuluville perheenjäsenille aiheutuneen aineettoman vahingon, edellyttää, että vahingosta on aiheutunut tällaisille lähipiiriin kuuluville perheenjäsenille patologista terveyshaittaa.