1

Silver Plastics GmbH & Co. KG ja Johannes Reifenhäuser Holding GmbH & Co. KG vaativat valituksellaan unionin tuomioistuinta kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen 11.7.2019 antaman tuomion Silver Plastics ja Johannes Reifenhäuser v. komissio (T‑582/15, ei julkaistu, EU:T:2019:497; jäljempänä valituksenalainen tuomio), jolla unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi niiden kanteen, jossa vaadittiin ensisijaisesti Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101 artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä 24.6.2015 annetun komission päätöksen C(2015) 4336 final (asia AT.39563 – elintarvikkeiden vähittäispakkaukset) (jäljempänä riidanalainen päätös) osittaista kumoamista ja toissijaisesti niille kyseisellä päätöksellä määrättyjen sakkojen määrän alentamista.

2

[SEUT 101] ja [SEUT 102] artiklassa vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta 16.12.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1/2003 (EUVL 2003, L 1, s. 1) 23 artiklan 2 ja 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”2.   Komissio voi päätöksellään määrätä yrityksille tai yritysten yhteenliittymille sakon, jos ne tahallaan tai tuottamuksesta:

– –

Kunkin rikkomiseen osallisen yrityksen tai yritysten yhteenliittymän osalta sakko on enintään kymmenen prosenttia sen edellisen tilikauden liikevaihdosta.

– –

3.   Sakon suuruutta määrättäessä on otettava huomioon sekä rikkomisen vakavuus että sen kesto.”

3

Asian tausta on esitetty valituksenalaisen tuomion 1–10 kohdassa, ja siitä voidaan tehdä tätä oikeudenkäyntimenettelyä varten seuraava yhteenveto.

4

Ensimmäinen kantaja Silver Plastics on yhtiö, joka valmistaa ja toimittaa erilaisia elintarvikkeiden pakkaustuotteita ja jonka osuuksista 99,75 prosenttia oli riidanalaisen päätöksen tekemiseen johtaneiden tosiseikkojen tapahtuma-aikaan toisen kantajan Johannes Reifenhäuser Holdingin omistuksessa.

5

Valituksenalaisen tuomion 2–6 kohdasta ilmenee, että konsernin, jonka emoyhtiö on Linpac Group Ltd (jäljempänä Linpac), 18.3.2008 tekemän sakoista vapauttamista koskevan hakemuksen seurauksena Euroopan komissio aloitti SEUT 101 artiklan ja Euroopan talousalueesta 2.5.1992 tehdyn sopimuksen (EYVL 1994, L 1, s. 3; jäljempänä ETA-sopimus) 53 artiklan mukaisen menettelyn, joka koski elintarvikkeiden vähittäispakkausten alaa ja jonka päätteeksi tehtiin riidanalainen päätös.

6

Kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 7 ja 8 kohdassa, komissio totesi tässä päätöksessä, että edellä mainitulla alalla toimivat yhtiöt olivat vuosien 2000 ja 2008 välisillä ajanjaksoilla osallistuneet yhtenä kokonaisuutena pidettävään jatkettuun kilpailusääntöjen rikkomiseen, joka muodostui viidestä erillisestä rikkomisesta, jotka oli rajattu maantieteellisen alueen eli Italian, Lounais-Euroopan, Luoteis-Euroopan, Keski- ja Itä-Euroopan ja Ranskan mukaan (jäljempänä kyseessä oleva rikkominen). Kyseessä olevat tuotteet olivat elintarvikkeiden vähittäispakkauksina käytettäviä polystyreenialustoja ja Luoteis-Euroopan kartellin osalta jäykkiä alustoja.

7

Kuten unionin yleinen tuomioistuin muistutti valituksenalaisen tuomion 10 kohdassa, riidanalaisen päätöksen päätösosassa todettiin erityisesti seuraavaa:

”1 artikla

– –

3.   Seuraavat yritykset ovat rikkoneet [SEUT] 101 artiklaa ja [Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen] 53 artiklaa osallistumalla mainittuina ajanjaksoina yhtenä kokonaisuutena pidettävään jatkettuun kilpailusääntöjen rikkomiseen, joka muodostuu useista erillisistä rikkomisista, jotka koskevat elintarvikkeiden vähittäispakkauksina käytettäviä polystyreenialustoja ja jäykkiä alustoja ja jotka kattavat Luoteis-Euroopan alueen:

– –

– –

5.   Seuraavat yritykset ovat rikkoneet [SEUT] 101 artiklaa osallistumalla mainittuina ajanjaksoina yhtenä kokonaisuutena pidettävään jatkettuun kilpailusääntöjen rikkomiseen, joka muodostuu useista erillisistä rikkomisista, jotka koskevat elintarvikkeiden vähittäispakkauksina käytettäviä polystyreenialustoja ja jotka kattoivat Ranskan alueen:

– –

2 artikla

– –

3.   Edellä 1 artiklan 3 kohdassa tarkoitetusta rikkomisesta määrätään seuraavat sakot:

– –

– –

5.   Edellä 1 artiklan 5 kohdassa tarkoitetusta rikkomisesta määrätään seuraavat sakot:

– –

– –”

8

Valittajat nostivat unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 11.9.2015 toimittamallaan kannekirjelmällä kanteen, jossa ne vaativat ensisijaisesti riidanalaisen päätöksen osittaista kumoamista ja toissijaisesti niille tässä päätöksessä määrättyjen sakkojen määrän alentamista. Tämä kanne hylättiin valituksenalaisella tuomiolla.

9

Tarkastellessaan valittajien ensimmäisen kanneperusteen ensimmäistä osaa, jossa valittajat väittivät lähinnä, että komissio ei ollut esittänyt luotettavaa ja riittävää näyttöä Luoteis-Eurooppaa koskevan sopimuksen tai yhdenmukaistetun menettelytavan olemassaolosta, unionin yleinen tuomioistuin tutki valituksenalaisen tuomion 44–66 kohdassa muun muassa väitteitä, jotka valittajat olivat esittäneet kiistääkseen Silver Plasticsin osallistumisen 13.6.2002 pidettyyn kilpailunvastaiseen kokoukseen. Tämän tutkinnan perusteella unionin yleinen tuomioistuin katsoi valituksenalaisen tuomion 67 kohdassa, että ”vaikka tiettyä epävarmuutta [toisen samana päivänä pidetyn kokouksen, jonka tarkoitus ei ollut kilpailunvastainen] täsmällisestä alkamisajankohdasta ei voida sulkea pois, on olemassa riittävästi todisteita, jotka osoittavat, että kilpailijat, mukaan lukien Silver Plastics, tapasivat [tämän toisen] kokouksen yhteydessä keskustellakseen hintoja koskevista strategioista”.

10

Tutkittuaan valittajien ensimmäisen kanneperusteen toisen osan, jonka mukaan polystyreenialustojen ja jäykkien alustojen Luoteis-Euroopan markkinoilla ei ollut tapahtunut yhtenä kokonaisuutena pidettävää jatkettua kilpailusääntöjen rikkomista, unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 191 kohdassa komission katsoneen perustellusti, että Silver Plastics oli osallistunut tähän yhtenä kokonaisuutena pidettävään jatkettuun kilpailusääntöjen rikkomiseen.

11

Tarkastellessaan valittajien kolmatta kanneperustetta, joka koski asianosaisten prosessuaalisen yhdenvertaisuuden periaatteen ja vastapuolen todistajien kuulustelemista koskevan oikeuden loukkaamista, unionin yleinen tuomioistuin tutki valituksenalaisen tuomion 226–236 kohdassa valittajien pyyntöjä siitä, että se kuulisi viittä todistajaa ja järjestäisi yhden näistä todistajista vastakuulustelun. Kuten valituksenalaisen tuomion 232–234 kohdasta ilmenee, unionin yleinen tuomioistuin katsoi tältä osin, että kun otetaan huomioon se, että valittajat olivat esittäneet unionin yleiselle tuomioistuimelle ja käyttäneet todistajien kirjallisia lausuntoja, jotka ne halusivat esittää, valittajien vaatimuksensa tueksi esittämistä väitteistä ei ilmennyt, että näiden henkilöiden todistajanlausunnot voisivat antaa lisäarvoa asiakirja-aineistossa jo oleville todisteille, jotka valituksenalaisen tuomion 235 kohdan mukaan olivat riittävän valaisevia. Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin päätti valituksenalaisen tuomion 236 kohdassa, ettei valittajien esittämää todistajien kuulemista koskevaa pyyntöä ollut tarpeen eikä tarkoituksenmukaista hyväksyä.

12

Unionin yleinen tuomioistuin tutki valituksenalaisen tuomion 255–279 kohdassa valittajien viidettä kanneperustetta, joka koski asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan ensimmäisen ja toisen alakohdan, luettuina yhdessä SEUT 101 artiklan 1 kohdan kanssa, rikkomista siltä osin kuin komissio katsoi, että kaksi valittajaa muodosti taloudellisen kokonaisuuden.

13

Tältä osin unionin yleinen tuomioistuin totesi aluksi valituksenalaisen tuomion 265 ja 266 kohdassa, etteivät valittajat kiistäneet sitä, että ajanjaksolla, joka kattoi kyseessä olevan kilpailusääntöjen rikkomisen Luoteis-Euroopassa, Johannes Reifenhäuser Holding omisti 99,75 prosenttia Silver Plasticsin pääomasta, ja että näin ollen komissio saattoi niiden osalta tukeutua unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä tunnustettuun olettamaan, jonka mukaan ensiksi mainittu käyttää ratkaisevaa vaikutusvaltaa toiseksi mainittuun. Tämän jälkeen unionin yleinen tuomioistuin tarkasteli valituksenalaisen tuomion 267–279 kohdassa valittajien esittämiä eri väitteitä ja päätteli kyseisen tuomion 280 ja 281 kohdassa, etteivät valittajat olleet esittäneet todisteita, joilla tämä olettama voitaisiin kumota, joten viides kanneperuste oli hylättävä perusteettomana.

14

Lopuksi unionin yleinen tuomioistuin tutki valituksenalaisen tuomion 287–314 kohdassa valittajien kanteen kuudetta kanneperustetta, jossa ne vetosivat lähinnä asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan rikkomiseen sillä perusteella, että määrittäessään liikevaihtoa, jolla on merkitystä laskettaessa kyseisessä säännöksessä säädettyä 10 prosentin enimmäismäärää, komissio oli ottanut huomioon Reifenhäuser GmbH & Co. KG Maschinenfabrik -nimisen yhtiön (jäljempänä Maschinenfabrik) liikevaihdon, vaikka riidanalaisen päätöksen antamishetkellä Johannes Reifenhäuser Holding ei enää omistanut kyseistä yhtiötä.

15

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi erityisesti valituksenalaisen tuomion 307–310 kohdassa, että koska riidanalainen päätös tehtiin 24.6.2015, komissio oli perustellusti määrittänyt Johannes Reifenhäuser Holdingin osalta riidanalaisessa päätöksessä sille määrätyn sakon enimmäismäärän tilivuoden 2013/2014 perusteella, joka oli viimeinen täysi tilikausi ennen riidanalaisen päätöksen tekemistä. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan se, että Johannes Reifenhäuser Holdingin toteuttama Maschinenfabrikin luovutus on rekisteröity asianmukaisesti 28.5.2015 taannehtivin vaikutuksin 30.9.2014 alkaen, ei ole voinut vaikuttaa millään tavoin Johannes Reifenhäuser Holdingin liikevaihtoon tilikautena 2013/2014, joka päättyi 30.6.2014. Hylättyään tietyt muut valittajien esittämät väitteet unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 315 kohdassa, että kuudes kanneperuste oli hylättävä.

16

Valittajat vaativat, että unionin tuomioistuin

17

Komissio vaatii, että unionin tuomioistuin hylkää valituksen ja määrää valittajat korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

18

Valittajat vetoavat valituksensa tueksi seitsemään valitusperusteeseen, joista ensimmäinen koskee ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn, Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun eurooppalaisen yleissopimuksen (jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus) 6 artiklan rikkomista, luettuna yhdessä Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 47 artiklan toisen kohdan ja 48 artiklan 2 kohdan kanssa, sekä välittömyysperiaatteen loukkaamista; toinen ”vastapuolen todistajien kuulustelemista” koskevan oikeuden loukkaamista; kolmas asianosaisten prosessuaalisen yhdenvertaisuuden periaatteen loukkaamista; neljäs perusteluvelvollisuuden laiminlyömistä; viides asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 3 kohdan rikkomista; kuudes asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan rikkomista taloudellisen yksikön olemassaolon toteamisen suhteen ja seitsemäs viimeksi mainitun säännöksen rikkomista valittajille yhteisvastuullisesti määrätyn sakon enimmäismäärän osalta.

19

Valittajat väittävät, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 ja 3 kappaleessa vahvistetut menettelylliset takeet ja puolustautumisoikeudet, sellaisina kuin niitä on tulkittu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä, sekä perusoikeuskirjan 47 artiklan toisessa kohdassa ja 48 artiklan 2 kohdassa vahvistetut menettelylliset takeet ja puolustautumisoikeudet on otettava huomioon unionin tuomioistuimissa käytävissä menettelyissä, myös kartelleja koskevissa menettelyissä, sillä tällaiset menettelyt ovat luonteeltaan rikosoikeudellisia.

20

Koska unionin yleinen tuomioistuin on ottanut huomioon ainoastaan W:n Silver Plasticsin asianajajille antamien lausuntojen pöytäkirjat kutsumatta häntä kuultavaksi henkilökohtaisesti todistajana, se on valittajien mukaan loukannut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa ja perusoikeuskirjan 47 artiklan toisessa kohdassa ja 48 artiklan 2 kohdassa taattua asianosaisten prosessuaalisen yhdenvertaisuuden periaatetta ja todistelun välittömyyden periaatetta.

21

Valittajien, jotka vetoavat tältä osin muun muassa yhtäältä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 16.7.2019 antamaan tuomioon Júlíus þór Sigurþórsson v. Islanti (CE:ECHR:2019:0716JUD003879717) ja toisaalta unionin tuomioistuimen 29.7.2019 antamaan tuomioon Gambino ja Hyka (C‑38/18, EU:C:2019:628) sekä julkisasiamies Botin ratkaisuehdotukseen kyseisessä asiassa, mukaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleessa taattu asianosaisten prosessuaalisen yhdenvertaisuuden periaate edellyttää, että tuomioistuin, joka valvoo henkilön syyllisyyttä koskevaa päätöstä, vastaanottaa tarvittavan todistelun todistajan henkilökohtaisen kuulemisen avulla eikä tukeudu yksinomaan tämän todistajan kirjalliseen lausuntoon.

22

Tästä seuraa valittajien mukaan, että toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin katsoi valituksenalaisen tuomion 230 kohdassa, se ei voinut pätevästi ratkaista sen käsiteltäväksi saatettua oikeusriitaa kuulematta henkilökohtaisesti W:tä. Toisin kuin valituksenalaisen tuomion 229 kohdassa annetaan ymmärtää, niiden mukaan unionin yleinen tuomioistuin ei myöskään voi arvioida tällaisen kuulemisen merkityksellisyyttä tätä kuulemista toteuttamatta toteamalla ainoastaan, ettei se missään tapauksessa ole omiaan muuttamaan sen päätöksen sisältöä.

23

Komissio katsoo, että ensimmäinen valitusperuste on jätettävä tutkimatta, koska sillä pyritään tosiasiassa kyseenalaistamaan unionin yleisen tuomioistuimen suorittama tosiseikkojen arviointi, ja että se on joka tapauksessa perusteeton.

24

Aluksi on muistutettava, että vaikka SEU 6 artiklan 3 kohdassa vahvistetuin tavoin Euroopan ihmisoikeussopimuksessa tunnustetut perusoikeudet ovat osa unionin oikeutta yleisinä periaatteina ja vaikka perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdassa määrätään, että perusoikeuskirjan oikeuksilla, jotka vastaavat Euroopan ihmisoikeussopimuksessa taattuja oikeuksia, on sama merkitys ja sama ulottuvuus kuin mainitussa sopimuksessa, sopimusta ei voida pitää – niin kauan kuin unioni ei ole siihen liittynyt – muodollisesti unionin oikeusjärjestykseen sisältyvänä oikeudellisena välineenä (tuomio 16.7.2020, Facebook Ireland ja Schrems, C‑311/18, EU:C:2020:559, 98 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

25

Tältä osin unionin tuomioistuin on todennut myös, että siltä osin kuin perusoikeuskirjassa on Euroopan ihmisoikeussopimuksessa taattuja oikeuksia vastaavia oikeuksia, perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdan tarkoituksena on varmistaa tarvittava johdonmukaisuus perusoikeuskirjaan sisältyvien oikeuksien ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa taattujen vastaavien oikeuksien välillä,”sanotun kuitenkaan vaikuttamatta unionin oikeuden ja Euroopan unionin tuomioistuimen riippumattomuuteen” (ks. vastaavasti tuomio 20.3.2018, Menci, C‑524/15, EU:C:2018:197, 23 kohta). Euroopan unionin perusoikeuskirjan selitysten mukaan (EUVL 2007, C 303, s. 17) perusoikeuskirjan 47 artiklan toinen kohta perustuu Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleeseen ja perusoikeuskirjan 48 artikla ”vastaa” Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 2 ja 3 kappaletta. Unionin tuomioistuimen on siis huolehdittava siitä, että tulkinta, jonka se omaksuu perusoikeuskirjan 47 artiklan toisesta kohdasta ja 48 artiklasta, turvaa suojelulle tason, joka noudattaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan, sellaisena kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on sitä tulkinnut, tarjoamaa tasoa (ks. analogisesti tuomio 26.9.2018, Belastingdienst v. Toeslagen (Muutoksenhaun lykkäävä vaikutus), C‑175/17, EU:C:2018:776, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

26

Näiden seikkojen perusteella valittajien ensimmäinen valitusperuste on ymmärrettävä siten, että siinä väitetään lähinnä, että kun unionin yleinen tuomioistuin kieltäytyi kuulemasta W:tä suullisesti todistajana, se loukkasi niiden oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, joka on vahvistettu erityisesti perusoikeuskirjan 47 artiklan toisessa kohdassa ja 48 artiklan 2 kohdassa.

27

Tästä seuraa, että – toisin kuin komissio väittää – tällaisella valitusperusteella ei pyritä kyseenalaistamaan sitä, miten unionin yleinen tuomioistuin on arvioinut tosiseikkoja, vaan siinä arvostellaan viimeksi mainittua siitä, että se on tehnyt oikeudellisen virheen. Valitus voidaan näin ollen ottaa tutkittavaksi.

28

Tämän valitusperusteen aineellisen tarkastelun osalta on muistutettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin yleinen tuomioistuin arvioi yksin sen, onko sen ratkaistavana olevissa asioissa käytettävissä olevia tietoja tarpeen täydentää (tuomio 24.9.2009, Erste Group Bank ym. v. komissio, C‑125/07 P, C‑133/07 P ja C‑137/07 P, EU:C:2009:576, 319 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

29

Kuten unionin tuomioistuin on jo todennut, vaikka kannekirjelmässä esitetyssä pyynnössä todistajan kuulemiseksi on ilmoitettu täsmällisesti, mistä seikoista ja minkä vuoksi todistajaa tai todistajia on tarpeen kuulla, unionin yleisen tuomioistuimen asiana on arvioida, onko pyyntö hyväksyttävä, kun huomioon otetaan riidan kohde ja tarve kuulla nimettyjä todistajia (tuomio 19.12.2013, Siemens ym. v. komissio, C‑239/11 P, C‑489/11 P ja C‑498/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:866, 323 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

30

Tämä unionin yleisen tuomioistuimen harkintavalta sopii yhteen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan perusoikeuden ja erityisesti perusoikeuskirjan 47 artiklan toisen kohdan ja 48 artiklan 2 kohdan määräysten kanssa, luettuina yhdessä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kappaleen d alakohdan kanssa. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä nimittäin ilmenee, ettei viimeksi mainitulla määräyksellä rikoksesta syytetylle myönnetä absoluuttista oikeutta siihen, että todistajia kuullaan tuomioistuimessa, ja lähtökohtaisesti tuomioistuimen asiana on päättää todistajan nimeämisen tarpeellisuudesta tai asianmukaisuudesta. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kappaleessa ei edellytetä kaikkien todistajien kutsumista, vaan sillä pyritään asianosaisten täysimääräiseen menettelylliseen yhdenvertaisuuteen, jolla taataan se, että riidanalaisessa menettelyssä kokonaisuutena tarkasteltuna syytetylle on annettu asianmukainen ja riittävä mahdollisuus kiistää sitä vastaan esitetyt epäilyt (tuomio 19.12.2013, Siemens ym. v. komissio, C‑239/11 P, C‑489/11 P ja C‑498/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:866, 324 ja 325 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

31

Nyt esillä olevassa asiassa on todettava, että tutkittuaan yksityiskohtaisesti todisteita, jotka valittajat ovat voineet riitauttaa laajalti, unionin yleinen tuomioistuin totesi yhtäältä valituksenalaisen tuomion 153 kohdassa, että komissio oli osoittanut riidanalaisessa päätöksessä oikeudellisesti riittävällä tavalla Silver Plasticsin osallistuneen kilpailunvastaisiin sopimuksiin ja yhdenmukaistettuihin menettelytapoihin, ja toisaalta kyseisen tuomion 191 kohdassa, että Silver Plastics oli osallistunut yhtenä kokonaisuutena pidettävään jatkettuun kilpailusääntöjen rikkomiseen.

32

Lisäksi unionin yleinen tuomioistuin huomautti valituksenalaisen tuomion 232 ja 233 kohdassa, että valittajat olivat esittäneet unionin yleiselle tuomioistuimelle useiden henkilöiden lausuntoja, muun muassa W:n lausuntoja, joita ne saattoivat käyttää väitteidensä tueksi. Se totesi lisäksi kyseisen tuomion 234 kohdassa, ettei valittajien esittämistä perusteluista, jotka koskivat näiden henkilöiden todistajanlausuntojen hyödyllisyyttä, ilmennyt, että se, että unionin yleinen tuomioistuin kuulisi heitä todistajina, voisi antaa lisäarvoa asiakirja-aineistoon jo sisältyville todisteille.

33

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi näin ollen, kuten valituksenalaisen tuomion 236 kohdasta ilmenee, että kun otetaan huomioon kanteen kohde ja asiakirja-aineistoon sisältyvät asiakirjat, valittajien esittämää todistajien kuulemista koskevaa pyyntöä ei ollut tarpeen eikä tarkoituksenmukaista hyväksyä. Näin ollen se on voinut oikeudellista virhettä tekemättä hylätä tämän pyynnön.

34

Tätä päätelmää ei kyseenalaista 16.7.2019 annetusta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomiosta Júlíus þór Sigurþórsson v. Islanti (CE:ECHR:2019:0716JUD003879717) ilmenevä päätelmä, johon kantajat ovat vedonneet. Kuten kyseisen tuomion 39–44 kohdasta ilmenee, kyseinen tuomioistuin totesi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaletta rikotun juuri sen asian, jossa kyseinen tuomio annettiin, erityisten olosuhteiden perusteella. Nämä olosuhteet, joille oli ominaista se, että ensimmäisessä oikeusasteessa syytteistä vapautettu syytetty tuomittiin myöhemmin muutoksenhakutuomioistuimessa, joka alensi ensimmäisessä oikeusasteessa annettujen suullisten todistajanlausuntojen todistusarvoa, vaikka se ei voinut kansallisen oikeuden nojalla arvioida uudelleen tällaisessa tuomioistuimessa esitettyjä suullisia todistajanlausuntoja kuulematta uudelleen lausuntojen antajia, eivät ole mitenkään rinnastettavissa valituksenalaisen tuomion taustalla olevan asian olosuhteisiin.

35

Myöskään 29.7.2019 annettu tuomio Gambino ja Hyka (C‑38/18, EU:C:2019:628), johon valittajat myös vetoavat, ei voi johtaa erilaiseen päätelmään.

36

Kyseinen tuomio koskee rikoksen uhrien oikeuksia, tukea ja suojelua koskevista vähimmäisvaatimuksista sekä neuvoston puitepäätöksen 2001/220/YOS korvaamisesta 25.10.2012 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2012/29/EU (EUVL 2012, L 315, s. 57) tulkintaa. Unionin tuomioistuin totesi siinä, että direktiivin 2012/29 16 ja 18 artiklaa on tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan on niin, että kun rikoksen uhria on kuulusteltu ensimmäisen kerran ensimmäisen oikeusasteen rikostuomioistuimen kokoonpanossa ja kun tämän tuomioistuimen kokoonpanoa myöhemmin muutetaan, uudelleen muodostetun kokoonpanon on lähtökohtaisesti kuulusteltava kyseistä uhria uudelleen, kun joku oikeudenkäynnin asianosaisista kieltäytyy antamasta suostumustaan siihen, että mainittu kokoonpano nojautuu kyseisen uhrin ensimmäisestä kuulustelusta laadittuun pöytäkirjaan (tuomio 29.7.2019, Gambino ja Hyka, C‑38/18, EU:C:2019:628, 59 kohta).

37

Tätä taustaa vasten on tarkasteltava 29.7.2019 annetun tuomion Gambino ja Hyka (C‑38/18, EU:C:2019:628) 42 ja 43 kohdassa esitettyä toteamusta, jonka mukaan niiden, joiden vastuulla on syytetyn syyllisyydestä tai syyttömyydestä päättäminen, on lähtökohtaisesti kuulusteltava todistajia henkilökohtaisesti ja arvioitava heidän uskottavuuttaan, sillä eräs oikeudenmukaisen rikosoikeudenkäynnin osatekijöistä on siten se, että syytetyllä on mahdollisuus kuulla todistajia sen tuomarin läsnä ollessa, joka viime kädessä ratkaisee asian.

38

Tässä yhteydessä on muistutettava, että oikeudenkäynti unionin yleisessä tuomioistuimessa ei koskenut direktiivissä 2012/29 tarkoitettua ”rikosoikeudellista menettelyä” vaan kumoamiskannetta hallinnollisesta päätöksestä, jolla valittajille eli kahdelle oikeushenkilölle määrättiin sakko unionin kilpailusääntöjen rikkomisesta.

39

Riippumatta siitä, voidaanko valittajat tällaisissa olosuhteissa rinnastaa rikosoikeudenkäynnin syytettyihin, on riittävää todeta, että nyt käsiteltävässä asiassa ei ole lainkaan kyse sellaisen todistajan uudesta kuulemisesta, jota on jo kuultu eri ratkaisukokoonpanossa, vaan unionin yleisen tuomioistuimen mahdollisesta velvollisuudesta kuulla todistajaa, jonka kuulemista valittajat ovat vaatineet. Mitään tällaista velvollisuutta ei voida johtaa 29.7.2019 annetun tuomion Gambino ja Hyka (C‑38/18, EU:C:2019:628) 42 ja 43 kohdasta.

40

Lopuksi on hylättävä myös valittajien väite, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin ei voinut arvioida W:n lausuntojen uskottavuutta kuulematta tätä todistajana.

41

Suullinen kuuleminen ei nimittäin ole ainoa keino, jonka avulla henkilön esittämien lausuntojen uskottavuutta voidaan arvioida. Tuomioistuin voi tässä tarkoituksessa tukeutua muun muassa muihin todisteisiin, jotka tukevat näitä lausuntoja tai ovat päinvastoin ristiriidassa niiden kanssa.

42

Juuri sen vuoksi, että tietyt W:n lausunnot olivat ristiriidassa muiden unionin yleiselle tuomioistuimelle esitettyjen todisteiden kanssa, unionin yleinen tuomioistuin katsoi valituksenalaisen tuomion 74, 102 ja 107 kohdassa, joihin valittajat viittaavat valitusperusteessaan, että nämä lausunnot olivat vain vähän uskottavia tai jopa epäuskottavia.

43

Kaiken edellä esitetyn perusteella valittajien ensimmäinen valitusperuste on hylättävä perusteettomana.

44

Valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin loukkasi niiden Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleessa ja 3 kappaleen d alakohdassa vahvistettua ”vastapuolen todistajien kuulustelemista” koskevaa oikeutta, kun se hylkäsi niiden vaatimukset saada kuulustella itse W:tä niitä itseään vastaan todistavana todistajana.

45

Valittajien mukaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että jos tuomioistuin on käyttänyt todisteita ja tukeutunut ratkaisussaan näihin todisteisiin, kunnioittaakseen ”vastapuolen todistajien kuulustelemista” koskevaa oikeutta sen on annettava puolustukselle mahdollisuus ottaa kantaa kyseisiin todisteisiin perustuviin toteamuksiin.

46

Valittajat väittävät tältä osin, että Linpacin sakoista vapauttamista tai niiden lieventämistä koskevan hakemuksen olennaisena lähteenä W oli pääasiallinen niitä vastaan todistava todistaja menettelyssä, joka johti riidanalaisen päätöksen tekemiseen ja sittemmin valituksenalaiseen tuomioon. Valittajien mukaan unionin yleinen tuomioistuin kuitenkin tukeutui valittajien ”tuomitsemisessa” ratkaisevassa määrin tähän hakemukseen sisältyviin W:n lausuntoihin antamatta valittajille mahdollisuutta kuulustella häntä. Unionin yleinen tuomioistuin rajoitti siten valittajien oikeutta tällaiseen kuulusteluun ilman, että tällaista rajoitusta voitaisiin oikeuttaa perustellulla syyllä.

47

Komission virkamiehet nimittäin keskustelivat W:n kanssa valittajia vastaan todistavana todistajana eivätkä antaneet valittajien osallistua tähän kuulemiseen eivätkä laatineet siitä pöytäkirjaa eivätkä toimittaneet sitä valittajille. Tämän epätasapainon kompensoimiseksi olisi ollut tarpeen antaa valittajille mahdollisuus itse kuulustella W:tä komissiossa tai vähintään unionin yleisessä tuomioistuimessa.

48

Komissio kiistää nämä väitteet. Se toteaa, että valittajien väite, jonka mukaan ne eivät voineet itse kuulustella W:tä hallinnollisen menettelyn aikana, on jätettävä tutkimatta, koska se ei liity valituksenalaiseen tuomioon. Joka tapauksessa kaikki valittajien toisen valitusperusteen yhteydessä esittämät väitteet on komission mukaan hylättävä perusteettomina.

49

Valittajat väittävät toisessa valitusperusteessaan lähinnä, että unionin yleisen tuomioistuimen oli perusoikeuskirjan 47 artiklan toisen kohdan ja 48 artiklan 2 kohdan, luettuina yhdessä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan kanssa, nojalla hyväksyttävä niiden pyyntö kuulla W:tä todistajana, jotta ne voisivat itse kuulustella häntä, koska tämä oli niitä koskevassa menettelyssä ”pääasiallinen niitä vastaan todistava todistaja” ja koska komissio oli kuullut häntä ilman, että niiden edustajat olisivat voineet osallistua tähän kuulemiseen.

50

Valittajat vetoavat siis vain liitännäisesti siihen, että komissio kuuli W:tä, joten komission väite, jonka mukaan tällaista valituksessa esitettyä väitettä ei voida ottaa tutkittavaksi, on hylättävä.

51

Tämän valitusperusteen aineellisen tarkastelun osalta on todettava, että valittajat arvostelivat unionin yleistä tuomioistuinta nimenomaan siitä, ettei se kuullut W:tä todistajana, joten tätä ei voida loogisesti pitää unionin yleisessä tuomioistuimessa niitä vastaan todistavana todistajana.

52

Valituksenalaisesta tuomiosta ei myöskään ilmene, että unionin yleinen tuomioistuin olisi ottanut huomioon minkäänlaista komission toimittamaa W:n kirjallista lausuntoa. Unionin yleinen tuomioistuin on ottanut huomioon ainoastaan W:n kirjalliset lausunnot, jotka valittajat ovat itse toimittaneet, kuten valituksenalaisen tuomion 34–39 kohdasta ilmenee.

53

Vaikka valituksenalaisen tuomion 36 kohdasta ilmenee, että W on ollut yksi hänen entisen työnantajansa Linpacin sakoista vapauttamista tai sakkojen lieventämistä koskevaan hakemukseen liittyvien sellaisten lausuntojen antajista, joihin komissio on tukeutunut riidanalaisessa päätöksessä, on kuitenkin niin, että kyseisen yrityksen lausunnot annettiin sen omalla vastuulla tietoisena virheellisten tietojen esittämisen mahdollisista kielteisistä seurauksista (ks. vastaavasti tuomio 19.12.2013, Siemens ym. v. komissio, C‑239/11 P, C‑489/11 P ja C‑498/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:866, 138 kohta). Näin ollen se, että W oli yksi näiden lausuntojen antajista tai jopa niiden pääasiallinen lähde, ei riitä siihen, että hänet luokiteltaisiin ”niitä vastaan todistavaksi todistajaksi”.

54

Myöskään valittajien väite, jonka mukaan unionin yleisellä tuomioistuimella oli velvollisuus kutsua W kuultavaksi todistajana, jotta valittajat voisivat itse kuulustella häntä, koska komissio oli kuullut W:tä ennen riidanalaisen päätöksen tekemistä ilman, että valittajien edustajat olisivat olleet läsnä, ei voi menestyä. Valittajat ovat nimittäin voineet ottaa itse yhteyttä W:hen saadakseen tältä lausunnon, minkä ne ovat sitä paitsi tehneet, koska näin saadut kirjalliset lausunnot on toimitettu unionin yleiselle tuomioistuimelle ja tämä on ottanut ne huomioon.

55

Tästä seuraa, ettei toisen valitusperusteen tueksi esitetyillä väitteillä voida osoittaa, että huolimatta tämän tuomion 28–30 kohdassa mainitusta unionin yleisen tuomioistuimen tätä koskevasta täydestä harkintavallasta unionin yleinen tuomioistuin ei olisi voinut pätevästi kieltäytyä kuulemasta W:tä todistajana. Viides valitusperuste on näin ollen hylättävä perusteettomana.

56

Valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin loukkasi asianosaisten prosessuaalisen yhdenvertaisuuden periaatetta, joka on osa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleessa ja 3 kappaleen d alakohdassa tarkoitettua oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Valittajien mukaan tämä periaate merkitsee sitä, että unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt määrätä W:n ja muiden todistajien, joiden kuulemista ne olivat pyytäneet, henkilökohtaisesta kuulemisesta.

57

Valittajat muistuttavat ilmoittaneensa niiden todistajien nimet, joita ne halusivat unionin yleisen tuomioistuimen kuulevan, sekä tosiseikat, jotka ne aikoivat todistaa näillä todistajanlausunnoilla. Unionin yleinen tuomioistuin kuitenkin hylkäsi todistajien kuulemista koskevan pyynnön nojautumalla perusteluihin, jotka eivät täytä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä asetettuja vaatimuksia, sellaisina kuin ne on esitetty muun muassa 18.12.2018 annetun tuomion Murtazaliyeva v. Venäjä (CE:ECHR:2018:1218JUD003665805) 164 kohdassa.

58

Komissio katsoo, että kolmas valitusperuste on perusteeton ja että se on hylättävä.

59

Ensinnäkin asianosaisten prosessuaalisen yhdenvertaisuuden periaatteen loukkaamisesta, johon valittajat vetoavat, on riittävää todeta, että koska unionin yleinen tuomioistuin ei ole kuullut komission ehdottamia todistajia, sitä ei voida arvostella siitä, että se olisi loukannut tätä periaatetta päättäessään samalla tavalla olla kuulematta valittajien ehdottamia todistajia.

60

Toiseksi siltä osin kuin valittajat arvostelevat unionin yleistä tuomioistuinta lähinnä siitä, että se laiminlöi perusteluvelvollisuutta hylätessään niiden esittämän todistajien kuulemista koskevan pyynnön, on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin esitti valituksenalaisen tuomion 232–235 kohdassa oikeudellisesti riittävällä tavalla syyt, joiden vuoksi se katsoi, ettei valittajien esittämän todistajien kuulemista koskevan pyynnön hyväksyminen ollut tarpeellista eikä tarkoituksenmukaista. Näin tehdessään se on noudattanut velvollisuuttaan perustella tuomionsa.

61

Edellä esitettyjä näkökohtia ei voida kyseenalaistaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 18.12.2018 antamalla tuomiolla Murtazaliyeva v. Venäjä (CE:ECHR:2018:1218JUD003665805). Vaikka kyseinen tuomioistuin totesi kyseisen tuomion 164 kohdassa, että tuomioistuinten, joiden käsiteltäväksi on saatettu todistajien kuulemista koskeva pyyntö, perustelujen on vastattava tämän pyynnön tueksi esitettyjä perusteluja, toisin sanoen niiden on oltava yhtä laajoja ja yksityiskohtaisia kuin nämä perustelut, se totesi lisäksi kyseisen tuomion 165 kohdassa, että koska Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ei edellytetä kaikkien syyttömyyttä tukevien todistajien kutsumista tai kuulustelua, kansallisten tuomioistuinten ei tarvitse antaa yksityiskohtaista vastausta kaikkiin puolustuksen esittämiin tätä koskeviin pyyntöihin, mutta niiden on kuitenkin perusteltava ratkaisunsa asianmukaisesti.

62

Nyt käsiteltävässä asiassa unionin yleinen tuomioistuin otti huomioon valittajien todistajien kuulemista koskevan pyyntönsä tueksi esittämät perustelut, jotka se esitti tiivistetysti valituksenalaisen tuomion 221–225 kohdassa ja joihin se vastasi kyseisen tuomion 232–235 kohdassa tavalla, jota ei voida pitää epäasianmukaisena.

63

Tästä seuraa, että kolmas valitusperuste on hylättävä perusteettomana.

64

Valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin laiminlöi velvollisuuttaan perustella päätöksensä. Yhtäältä niiden mukaan on mahdotonta ymmärtää, mihin aihetodisteisiin unionin yleinen tuomioistuin tukeutui katsoessaan valituksenalaisen tuomion 67 kohdassa, että Silver Plastics oli osallistunut väitettyyn 13.6.2002 pidettyyn kilpailunvastaiseen kokoukseen. Unionin yleinen tuomioistuin ei ole missään vaiheessa selittänyt, miksi valituksenalaisen tuomion 54 kohdassa tarkoitetuista käsin kirjoitetuista muistiinpanoista ilmenee unionin kilpailuoikeuden rikkominen. Lisäksi unionin yleinen tuomioistuin pyrkii valituksenalaisen tuomion 63 kohdassa osoittamaan yksinomaan, miltä osin valittajien esittämät väitteet eivät välttämättä osoita, että toinen kokous, jonka tarkoituksena ei ollut kilpailun rajoittaminen ja joka pidettiin samana päivänä Silver Plasticsin edustajien läsnä ollessa, alkoi klo 9 ja että näin ollen Silver Plasticsin edustajat eivät voineet osallistua samaan aikaan pidettyyn kilpailunvastaiseen kokoukseen. Sitä vastoin syitä, joiden vuoksi unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että kokous, jonka tarkoituksena ei ollut kilpailun rajoittaminen, oli alkanut myöhemmin, ei määritelty. Valittajat korostavat, etteivät ne kyseenalaista sitä, miten unionin yleinen tuomioistuin arvioi todisteita, vaan väittävät, ettei unionin yleinen tuomioistuin ole esittänyt olettamiaan tukevia todisteita.

65

Toisaalta valittajat arvostelevat unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se tyytyi muita perusteluja esittämättä toteamaan valituksenalaisessa tuomiossa useaan otteeseen, etteivät W:n kirjalliset lausunnot olleet uskottavia.

66

Komissio katsoo, että neljäs valitusperuste on osittain jätettävä tutkimatta, koska sillä pyritään todellisuudessa riitauttamaan se, miten unionin yleinen tuomioistuin arvioi selvitysaineistoa, ja että se on joka tapauksessa perusteeton.

67

Kuten valittajat ovat itse korostaneet, neljännen valitusperusteen tarkoituksena on tarkastella sitä, onko unionin yleinen tuomioistuin noudattanut velvollisuuttaan perustella tuomionsa, eikä sillä pyritä uuteen tosiseikkojen arviointiin, mihin unionin tuomioistuimella ei ole toimivaltaa muutoksenhakuvaiheessa. Näin ollen on hylättävä komission väite, jonka mukaan tämä valitusperuste on osittain jätettävä tutkimatta.

68

Ensinnäkin valittajien väitteistä, jotka koskevat valituksenalaisen tuomion 67 kohtaa, on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin totesi siinä, että useat kyseisillä markkinoilla kilpailevat yritykset, mukaan lukien Silver Plastics, tapasivat 13.6.2002 keskustellakseen hintastrategioista samana päivänä pidetyn sellaisen kokouksen yhteydessä, jonka tarkoituksena ei ollut kilpailun rajoittaminen.

69

Valittajat olivat unionin yleisessä tuomioistuimessa väittäneet lähinnä, että kokous, jonka tarkoituksena ei ollut kilpailun rajoittaminen, ja hintoja koskeva kokous oli pidetty samanaikaisesti, joten Silver Plasticsin edustajat, jotka olivat osallistuneet ensimmäiseen kokoukseen, eivät olleet voineet osallistua myös jälkimmäiseen kokoukseen.

70

Unionin yleinen tuomioistuin esitti valituksenalaisen tuomion 47–66 kohdassa tyhjentävästi kaikki seikat, jotka sen mukaan osoittavat Silver Plasticsin edustajien osallistuneen hintoja koskevaan kilpailunvastaiseen kokoukseen. Toisin kuin valittajat väittävät, unionin yleisen tuomioistuimen ei tarvinnut lainkaan tältä osin määrittää kokouksen, jonka tarkoituksena ei ollut kilpailun rajoittaminen, tarkkaa alkamisaikaa. Se saattoi perusteluvelvollisuuttaan laiminlyömättä katsoa valituksenalaisen tuomion 67 kohdassa, että viimeksi mainitun kokouksen alkamisajankohta oli epäselvä.

71

Valituksenalaisen tuomion 54 kohdassa mainituista käsin kirjoitetuista muistiinpanoista on todettava, että toisin kuin valittajat väittävät, kyseisen tuomion 56 kohdasta ilmenee selvästi, että ne koskivat eri kilpailevien yritysten, muun muassa Silver Plasticsin, käyttämiä hintoja ja että näin ollen niistä ilmeni unionin kilpailuoikeuden rikkominen.

72

Toisin kuin valittajat väittävät kannekirjelmässään, valituksenalaisen tuomion 54, 63 ja 67 kohdasta ei näin ollen ilmene, että unionin yleinen tuomioistuin olisi laiminlyönyt perusteluvelvollisuuttaan.

73

Toiseksi valittajat arvostelevat unionin yleistä tuomioistuinta siitä, ettei se ole perustellut toteamustaan, jonka mukaan valittajien sille esittämät W:n lausunnot eivät olleet uskottavia.

74

Tältä osin on todettava, että toisin kuin valittajat antavat ymmärtää, unionin yleinen tuomioistuin ei arvioinut W:n lausuntojen uskottavuutta kokonaisuutena tarkasteltuna.

75

Kuten tämän tuomion 42 kohdassa on jo todettu, unionin yleinen tuomioistuin katsoi useissa valituksenalaisen tuomion kohdissa, että ainoastaan tietyt W:n toteamukset, jotka sisältyvät valittajien unionin yleiselle tuomioistuimelle toimittamiin lausuntoihin, olivat vain vähän uskottavia tai jopa epäuskottavia, koska ne olivat ristiriidassa unionin yleisen tuomioistuimen mainitsemien muiden todisteiden kanssa.

76

Näin ollen unionin yleistä tuomioistuinta ei voida arvostella siitä, että se olisi laiminlyönyt perusteluvelvollisuutensa siltä osin kuin kyse on siitä, ovatko W:n toteamukset kokonaisuutena tarkasteltuina uskottavia vai eivät.

77

Neljäs valitusperuste on näin ollen hylättävä perusteettomana.

78

Valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin rikkoi SEUT 101 artiklaa ja asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 3 kohtaa, kun se totesi, että riidanalaisessa päätöksessä tarkoitettu Luoteis-Euroopassa toteutettu kilpailusääntöjen rikkominen muodosti yhtenä kokonaisuutena pidettävän jatketun kilpailusääntöjen rikkomisen, joka koski jäykkien alustojen markkinoita ja muun muassa ajanjaksoa 13.6.2002–24.8.2004. Unionin yleinen tuomioistuin ei ole osoittanut, että kyseisenä ajanjaksona asianomaisilla markkinoilla olisi ollut kokonaissuunnitelma, jota olisi jatkettu yksittäisissä rikkomisissa, jotka voitiin yhdistää toisiinsa. Päinvastoin se itse myöntää valituksenalaisen tuomion 177 kohdassa, että kyseisiä markkinoita koskeva kokous pidettiin ensimmäisen kerran 24.8.2004.

79

Unionin yleisen tuomioistuimen tekemällä virheellä on ollut vaikutusta valittajille määrätyn sakon määrään, koska sakko on vahvistettu sen laskentapohjan perusteella, joka perustuu tilikauden 2006 liikevaihtoon muun muassa jäykkien alustojen myynnin perusteella. Tämä määrä on tämän jälkeen kerrottu niiden vuosien lukumäärällä, joiden ajan kyseessä oleva rikkominen kesti, mikä johti siihen, että tämän sakon laskennassa on otettu huomioon jäykkien alustojen myynnistä kertynyt liikevaihto syyskuuta 2004 edeltävältä ajanjaksolta.

80

Komissio kiistää valittajien väitteet ja katsoo, että viides valitusperuste on hylättävä.

81

On muistutettava, että ”yhtenä kokonaisuutena pidettävän jatketun kilpailusääntöjen rikkomisen” käsite, sellaisena kuin se on tunnustettu unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä, edellyttää sellaisen ”kokonaissuunnitelman” olemassaoloa, johon eri toimenpiteet kuuluvat, koska niiden yhteisenä tavoitteena on kilpailun vääristäminen sisämarkkinoilla, ja näin on riippumatta siitä, että yksi tai useampi näistä toimenpiteistä voisi sellaisenaankin ja erikseen tarkasteltuna merkitä SEUT 101 artiklan rikkomista (tuomio 26.1.2017, Villeroy & Boch v. komissio, C‑644/13 P, EU:C:2017:59, 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

82

Tästä oikeuskäytännöstä ilmenee, että yrityksen osallistuminen yhtenä kokonaisuutena pidettävään jatkettuun kilpailusääntöjen rikkomiseen ei edellytä sen välitöntä osallistumista kaikkeen tämän rikkomisen muodostavaan kilpailunvastaiseen käyttäytymiseen ja ettei myöskään edellytetä, että kaikki yhtenä kokonaisuutena pidettävään jatkettuun kilpailusääntöjen rikkomiseen osallistuneet yritykset toimisivat samoilla markkinoilla (ks. vastaavasti tuomio 26.1.2017, Villeroy & Boch v. komissio, C‑644/13 P, EU:C:2017:59, 49 ja 51 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

83

Nyt käsiteltävässä asiassa valituksenalaisen tuomion 177 kohdasta ilmenee, että unionin yleinen tuomioistuin totesi tosiseikkojen arviointia koskevan täyden toimivaltansa puitteissa, että kyseessä oleva Luoteis-Euroopassa toteutettu kilpailusääntöjen rikkominen, johon valittajat osallistuivat, koski sekä polystyreenialustoja että jäykkiä alustoja. Näillä perusteilla unionin yleinen tuomioistuin katsoi näin ollen, että oli olemassa kokonaissuunnitelma, joka kattoi molemmat näistä tuotteista.

84

Tämän toteamuksen valossa unionin yleinen tuomioistuin ei tehnyt oikeudellista virhettä, kun se vahvisti riidanalaisen päätöksen perusteluissa esitetyn toteamuksen, jonka mukaan valittajat olivat osallistuneet Luoteis-Euroopassa toteutettuun yhtenä kokonaisuutena pidettävään jatkettuun kilpailusääntöjen rikkomiseen, joka koski sekä polystyreenialustoja että jäykkiä alustoja 13.6.2002 ja 29.10.2007 välisenä aikana.

85

Jos oletetaan, että ensimmäinen kokous, jossa oli kyse jäykistä alustoista, pidettiin vasta 24.8.2004, kuten valittajat väittävät, tällä seikalla ei ole merkitystä, kun kyse on valittajien osallistumisesta yhtenä kokonaisuutena pidettävään jatkettuun kilpailusääntöjen rikkomiseen, joka koski sekä polystyreenialustoja että jäykkiä alustoja, koska – kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi – ”kokonaissuunnitelman” täytäntöönpano, johon kuuluivat myös jäykkiin alustoihin liittyvät toimenpiteet, alkoi tämän tuomion 81 kohdassa mainitussa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla 13.6.2002.

86

Tästä seuraa, että viides valitusperuste on hylättävä perusteettomana.

87

Valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin rikkoi asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan ensimmäistä ja toista virkettä, luettuna yhdessä SEUT 101 artiklan 1 kohdan kanssa, siltä osin kuin se on tukeutunut päättelyssään olettamaan, jonka mukaan valittajat muodostivat taloudellisen kokonaisuuden, huolimatta niiden esittämistä tosiseikoista ja todisteista, jotka olivat omiaan kumoamaan tällaisen olettaman, joka perustui siihen, että Johannes Reifenhäuser Holding omisti Silver Plasticsin lähes kokonaan. Kuten useista unionin yleisessä tuomioistuimessa esitetyistä seikoista ilmenee, Johannes Reifenhäuser Holding ei ole koskaan esiintynyt ulkopuolisiin nähden Silver Plasticsin omistajana. Johannes Reifenhäuser Holding on valittajien mukaan pelkkä hallinnollinen kuori, eikä sitä olisi pitänyt ottaa huomioon määritettäessä taloudellisen kokonaisuuden olemassaoloa. Toisin kuin valituksenalaisen tuomion 269 kohdassa väitetään, sen toimiala, joka on pitkälti yleinen, ei ole esteenä tällaiselle näkökohdalle.

88

Komissio kiistää valittajien väitteet.

89

On muistutettava, että unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 265 kohdassa, että kyseisenä ajanjaksona Johannes Reifenhäuser Holding omisti Silver Plasticsin osakepääoman lähes kokonaan (99,75 %).

90

Unionin yleinen tuomioistuin totesi näin ollen valituksenalaisen tuomion 266 kohdassa, että komissio saattoi tukeutua olettamaan, jonka mukaan sellaisessa erityistapauksessa, jossa emoyhtiö suoraan tai epäsuorasti omistaa kokonaan tai lähes kokonaan tytäryhtiönsä, joka on rikkonut unionin kilpailusääntöjä, on olemassa kumottavissa oleva olettama siitä, että emoyhtiö käyttää tosiasiallisesti ratkaisevaa vaikutusvaltaa tytäryhtiössään (ks. vastaavasti tuomio 25.10.1983, AEG-Telefunken v. komissio, 107/82, EU:C:1983:293, 50 kohta ja tuomio 16.6.2016, Evonik Degussa ja AlzChem v. komissio, C‑155/14 P, EU:C:2016:446, 28 kohta).

91

Tarkasteltuaan valituksenalaisen tuomion 267–279 kohdassa väitteitä ja todisteita, joihin valittajat olivat vedonneet, unionin yleinen tuomioistuin katsoi kyseisen tuomion 280 kohdassa, etteivät ne riittäneet kumoamaan edeltävässä kohdassa mainittua olettamaa.

92

Tämän valitusperusteen tueksi esittämissään perusteluissa valittajat lähinnä toistavat väitteet, jotka ne olivat esittäneet unionin yleisessä tuomioistuimessa osoittaakseen, ettei Johannes Reifenhäuser Holding käyttänyt ratkaisevaa vaikutusvaltaa Silver Plasticsissa, täsmentämättä, minkä virheen unionin yleinen tuomioistuin oli niiden mukaan tehnyt tässä arvioinnissa.

93

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan valituksessa on ilmoitettava täsmällisesti sekä se, miltä kaikilta osin tuomion tai määräyksen kumoamista vaaditaan, että ne oikeudelliset perusteet ja perustelut, joihin erityisesti halutaan vedota tämän vaatimuksen tueksi. Tätä edellytystä ei täytä valitus, jossa vain kerrataan tai toistetaan unionin yleisessä tuomioistuimessa jo esitetyt perusteet ja perustelut, ilman että valitukseen edes sisältyisi perusteluja, joiden tarkoituksena olisi erityisesti osoittaa valituksenalaiseen tuomioon tai määräykseen sisältyvä oikeudellinen virhe (määräys 4.7.2012, Région Nord-Pas-de-Calais v. komissio, C‑389/11 P, ei julkaistu, EU:C:2012:408, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

94

Kuudes valitusperuste on näin ollen jätettävä tutkimatta.

95

Valittajat arvostelevat unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se on rikkonut asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan toista alakohtaa, koska se on virheellisesti ottanut valittajille yhteisvastuullisesti määrätyn sakon laskennassa huomioon liikevaihdon, joka on saatu myöhemmin Maschinenfabrikille siirretystä toiminnasta, mikä on johtanut kyseisessä säännöksessä säädetyn enimmäismäärän, joka on 10 prosenttia kunkin rikkomiseen osallistuneen yrityksen liikevaihdosta, ylittymiseen. Valittajat arvostelevat unionin yleistä tuomioistuinta siitä, ettei se ottanut huomioon kyseisen säännöksen soveltamista koskevaa unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, kun se valituksenalaisen tuomion 311 kohdassa piti rikkomisajanjaksoa ainoana merkityksellisenä kriteerinä määritettäessä sakon enimmäismäärän laskemiseksi huomioon otettavaa liikevaihtoa. Valittajien mukaan tämän liikevaihdon määrittämiseksi oli valittava asianmukainen tilikausi, kun otetaan huomioon kilpailusääntöjen rikkomisajanjaksolla harjoitettu taloudellinen toiminta, ja tämän jälkeen otettava korjauksena huomioon kyseessä olevan yrityksen maksukyky sakon määräämistä koskevan päätöksen tekemishetkellä. Ne toteavat lisäksi, että nyt käsiteltävässä asiassa niiden maksukyky oli merkittävästi alentunut riidanalaisen päätöksen tekemisajankohtana, mistä komissio oli tietoinen.

96

Komissio kiistää valittajien väitteet ja katsoo, että seitsemäs valitusperuste on hylättävä.

97

Asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan mukaan kunkin SEUT 101 tai SEUT 102 artiklan rikkomiseen osallisen yrityksen tai yritysten yhteenliittymän osalta sakko on enintään kymmenen prosenttia sen edellisen tilikauden liikevaihdosta.

98

Unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 307 kohdassa, että riidanalainen päätös tehtiin 24.6.2015, ja koska Johannes Reifenhäuser Holdingin tilikausi päättyi kunkin vuoden 30.6., asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu ”edellinen tilikausi” oli sen osalta 30.6.2014 päättynyt tilikausi 2013/2014.

99

Kyseisen tuomion 309 kohdasta ilmenee, että Johannes Reifenhäuser Holdingin ja tulevan Maschinenfabrikin jakautuminen rekisteröitiin asianmukaisesti vasta 28.5.2015 eli tilikauden 2013/2014 päättymisen jälkeen. Kuten unionin yleinen tuomioistuin katsoi kyseisen tuomion samassa kohdassa, sillä, että tällä luovutuksella oli taannehtiva vaikutus 30.9.2014 alkaen, ei ollut merkitystä, koska viimeksi mainittu päivämäärä oli myös myöhäisempi kuin 30.6.2014.

100

Kun otetaan huomioon nämä seikat, joita valittajat eivät ole kiistäneet, on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin sovelsi asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohtaa oikein, kun se otti valittajille määrätyn sakon enimmäismäärää laskiessaan huomioon Johannes Reifenhäuser Holdingin tilikauden 2013/2014 liikevaihdon, johon sisältyy toiminnasta, joka 28.5.2015 rekisteröidyn jakautumisen seurauksena siirtyi Maschinenfabrikille, saatu liikevaihto.

101

Valittajien väite, jonka mukaan niiden maksukyky oli merkittävästi alentunut riidanalaisen päätöksen tekopäivänä Johannes Reifenhäuser Holdingin jakautumisen vuoksi, jonka seurauksena Maschinenfabrik syntyi, ei voi johtaa erilaiseen päätelmään.

102

On totta, että unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että käsitteen ”edellinen tilikausi” määrittämiseksi komission on kussakin yksittäistapauksessa ja asiayhteys sekä asetuksella N:o 1/2003 käyttöön otetun seuraamusjärjestelmän tavoitteet huomioon ottaen arvioitava kyseessä olevalle yritykselle tavoiteltua vaikutusta erityisesti ottaen huomioon sen liikevaihdon, joka kuvastaa yrityksen tosiasiallista taloudellista tilannetta ajanjaksolla, jonka aikana rikkomiseen on syyllistytty. Tilanteissa, joissa kyseessä olevan yrityksen liikevaihto ei anna mitään hyödyllistä tietoa sen todellisesta taloudellisesta tilanteesta ja sille määrättävän sakon asianmukaisesta tasosta, komissiolla on oikeus ottaa huomioon muu tilikausi, jotta se voi arvioida oikein kyseisen yrityksen taloudelliset resurssit ja varmistaa, että sakko on riittävän varoittava ja oikeasuhteinen (ks. vastaavasti tuomio 15.5.2014, 1. garantovaná v. komissio, C‑90/13 P, ei julkaistu, EU:C:2014:326, 15–17 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

103

Tosiseikat, joihin valittajat vetosivat unionin yleisessä tuomioistuimessa kuudennen kanneperusteensa tueksi, eli Johannes Reifenhäuser Holdingin jakautuminen, jolloin Maschinenfabrik syntyi paljon sen ajanjakson jälkeen, jona kyseessä oleva rikkominen tapahtui, eivät kuitenkaan olleet sellaisia, että niiden perusteella olisi voitu epäillä, ettei Johannes Reifenhäuser Holdingin tilivuoden 2013/2014 aikana toteutunut liikevaihto voi antaa hyödyllistä tietoa tämän yrityksen todellisesta taloudellisesta tilanteesta sen ajanjakson aikana, jona kyseinen rikkominen tapahtui, ja sille määrättävän sakon asianmukaisesta tasosta.

104

Päinvastoin jos hyväksyttäisiin se, että unionin kilpailusääntöjen rikkomiseen syyllistynyt yritys voisi luovuttamalla osan toiminnastaan kolmannelle osapuolelle joitakin päiviä ennen sen päätöksen tekemistä, jolla sille määrätään sakko, merkittävästi alentaa sakon absoluuttista enimmäismäärää, asetuksessa N:o 1/2003 säädettyjen seuraamusten tehokkuus vaarantuisi vakavasti.

105

Unionin yleinen tuomioistuin ei siis tehnyt oikeudellista virhettä, kun se otti valittajille yhteisvastuullisesti määrätyn sakon enimmäismäärää laskiessaan huomioon Johannes Reifenhäuser Holdingin tilikauden 2013/2014 liikevaihdon.

106

Tästä seuraa, että seitsemäs valitusperuste on hylättävä perusteettomana.

107

Näin ollen valitus on hylättävä kokonaisuudessaan.

108

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdassa määrätään, että jos valitus on perusteeton, unionin tuomioistuin tekee ratkaisun oikeudenkäyntikuluista.

109

Kyseisen työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdassa, jota sovelletaan valituksen käsittelyyn työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla, määrätään, että asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

110

Koska valittajat ovat hävinneet asian ja komissio on vaatinut niiden velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut, ne vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja ne velvoitetaan korvaamaan komission oikeudenkäyntikulut.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (yhdeksäs jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: