1

Inpost Paczkomaty sp. z o.o. ja Inpost S.A. vaativat valituksissaan unionin tuomioistuinta kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen 19.3.2019 antaman tuomion Inpost Paczkomaty ja Inpost v. komissio (T‑282/16 ja T‑283/16, EU:T:2019:168; jäljempänä valituksenalainen tuomio), jolla unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi niiden kanteet, joissa vaadittiin kumoamaan 26.11.2015 annettu komission päätös C(2015) 8236 final, jossa komissio ei vastustanut Puolan viranomaisten ilmoittamaa toimenpidettä, joka koski tukea, joka oli myönnetty Poczta Polskalle sille kuuluvien postin yleispalveluvelvoitteiden täyttämisestä 1.1.2013 ja 31.12.2015 välisenä ajanjaksona aiheutuneiden nettokustannusten korvauksen muodossa (jäljempänä riidanalainen päätös).

2

Yhteisön postipalvelujen sisämarkkinoiden kehittämistä ja palvelun laadun parantamista koskevista yhteisistä säännöistä 15.12.1997 annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 97/67/EY (EYVL 1998, L 15, s. 14), sellaisena kuin se on muutettuna 20.2.2008 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2008/6/EY (EUVL 2008, L 52, s. 3) (jäljempänä postidirektiivi), säädetään otsikon ”Yleispalvelun rahoittaminen” jälkeen sijaitsevassa 7 artiklassa seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltiot eivät saa myöntää tai pitää voimassa postipalvelujen käyttöönottoa ja tarjontaa koskevia yksin- tai erityisoikeuksia. Jäsenvaltiot voivat rahoittaa yleispalvelun tarjonnan yhdellä tai useammalla 2, 3 ja 4 kohdassa tarkoitetuista tavoista tai muulla perustamissopimuksen mukaisella tavalla.

2.   Jäsenvaltiot voivat varmistaa yleispalvelun tarjonnan hankkimalla niihin kuuluvia palveluja noudattaen julkisiin hankintoihin sovellettavia sääntöjä, joihin kuuluvat julkisia rakennusurakoita sekä julkisia tavara- ja palveluhankintoja koskevien sopimusten tekomenettelyjen yhteensovittamisesta 31 päivänä maaliskuuta 2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/18/EY [(EUVL 2004, L 134, s. 114)] mukaisesti kilpailuun perustuva neuvottelumenettely tai neuvottelumenettelyt, joissa hankintailmoitus joko julkaistaan tai ei julkaista.

3.   Jos jäsenvaltio toteaa, että yleispalveluvelvoitteet, joista on säädetty tässä direktiivissä, johtavat nettokustannuksiin, laskettuna siten, että otetaan liite I huomioon, ja aiheuttavat yleispalvelun tarjoajalle tai tarjoajille kohtuuttoman taloudellisen rasitteen, se voi ottaa käyttöön:

4.   Jos nettokustannukset jaetaan 3 kohdan b alakohdan mukaisesti, jäsenvaltiot voivat perustaa korvausrahaston, jota voidaan rahoittaa palveluntarjoajilta ja/tai käyttäjiltä perittävillä maksuilla ja jota tätä tarkoitusta varten hallinnoi edunsaajasta tai edunsaajista riippumaton elin. Jäsenvaltiot voivat asettaa 9 artiklan 2 kohdan mukaisen valtuutusten myöntämisen ehdoksi sen, että palvelun tarjoajat velvoitetaan maksamaan tukiosuus mainittuun rahastoon tai noudattamaan yleispalveluvelvoitteita. Edellä 3 artiklassa säädettyjä yleispalvelun tarjoajien yleispalveluvelvoitteita voidaan rahoittaa tällä tavalla.

5.   Jäsenvaltion on huolehdittava siitä, että korvausrahastoa perustettaessa sekä 3 ja 4 kohdassa tarkoitettujen tukiosuuksien suuruutta vahvistettaessa noudatetaan avoimuuden, syrjimättömyyden ja suhteellisuuden periaatteita. Päätösten, jotka tehdään 3 ja 4 kohdan mukaisesti, on perustuttava objektiivisiin ja todennettaviin perusteisiin, ja ne on julkistettava.”

3

Kyseisen direktiivin 8 artiklan mukaan direktiivin 7 artiklan säännöksillä ei rajoiteta jäsenvaltioiden oikeutta järjestää postilaatikkojen asettaminen yleisille alueille, postimerkkien liikkeeseen laskeminen ja oikeudellisissa tai hallinnollisissa menettelyissä käytettäviä kirjattuja lähetyksiä koskevat palvelut kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti.

4

Euroopan komission tiedonannon ”Julkisesta palvelusta maksettavana korvauksena myönnettävää valtiontukea koskevat Euroopan unionin puitteet (2011)” (EUVL 2012, C 8, s. 15; jäljempänä puitteet) 2.2 jaksoon, jonka otsikko on ”[SEUT] 106 artiklassa tarkoitetut varsinaiset yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvät palvelut”, sisältyvässä 14 kohdassa todetaan seuraavaa:

”Jotta tässä tiedonannossa vahvistettuja periaatteita voitaisiin soveltaa, jäsenvaltioiden olisi osoitettava, että ne ovat harkinneet asianmukaisella tavalla julkisen palvelun tarvetta käyttämällä julkista kuulemista tai muita asianmukaisia välineitä käyttäjien ja palveluntarjoajien etujen huomioon ottamiseksi. Näin ei ole silloin, kun on selvää, että uusi kuuleminen ei tuo merkittävää lisäarvoa äskettäin järjestettyyn kuulemiseen.”

5

Puitteiden 2.6 jaksoon, jonka otsikko on ”Unionin julkisia hankintoja koskevien sääntöjen noudattaminen”, sisältyvässä 19 kohdassa todetaan seuraavaa:

”Tuki katsotaan sisämarkkinoille soveltuvaksi [SEUT] 106 artiklan 2 kohdan perusteella ainoastaan silloin, kun vastuullinen viranomainen on noudattanut tai sitoutuu noudattamaan sovellettavia julkisia hankintoja koskevia unionin sääntöjä, kun se antaa palvelun tuottamisen kyseisen yrityksen tehtäväksi. Niihin sisältyvät kaikki avoimuutta ja tasavertaista ja syrjimätöntä kohtelua koskevat vaatimukset, jotka ovat seurausta suoraan SEUT-sopimuksesta ja mahdollisesti unionin sekundaarilainsäädännöstä. Tuen, joka ei ole näiden sääntöjen ja vaatimusten mukainen, katsotaan vaikuttavan kaupan kehitykseen tavalla, joka olisi ristiriidassa unionin etujen kanssa SEUT-sopimuksen 106 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla.”

6

Puitteiden 2.8 jaksoon, jonka otsikko on ”Korvauksen määrä”, sisältyvässä 25 kohdassa todetaan seuraavaa:

”Vältettyjen nettokustannusten menetelmässä nettokustannukset, jotka ovat välttämättömiä tai joiden odotetaan olevan välttämättömiä julkisen palvelun velvoitteiden täyttämiseksi, lasketaan niiden nettokustannusten, jotka aiheutuvat palveluntarjoajalle sen harjoittaessa liiketoimintaa julkisen palvelun velvoitteen alaisena, ja samalle palveluntarjoajalle ilman kyseistä velvoitetta aiheutuvien nettokustannusten tai voiton välisenä erotuksena. On kiinnitettävä asianmukaista huomiota siihen, että arvioidaan oikein ne kustannukset, jotka palveluntarjoajan odotetaan välttävän, ja tulot, jotka sen odotetaan menettävän ilman julkisen palvelun velvoitetta. Nettokustannuksia laskettaessa olisi arvioitava yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvien palvelujen tuottajan saamia hyötyjä, mukaan lukien aineettomat hyödyt, jos mahdollista.”

7

Puitteiden 2.9 jaksoon, jonka otsikko on ”Lisävaatimukset, jotka saattavat olla tarpeen sen varmistamiseksi, ettei kaupan kehitykseen vaikuteta tavalla, joka on ristiriidassa unionin etujen kanssa”, sisältyvissä 51, 52 ja 56 kohdassa todetaan seuraavaa:

”51. Tämän tiedonannon 2.1–2.8 jaksossa vahvistetut vaatimukset riittävät yleensä varmistamaan, että tuki ei vääristä kilpailua tavalla, joka on ristiriidassa unionin etujen kanssa.

52. On kuitenkin mahdollista, että joissakin poikkeustapauksissa sisämarkkinoilla esiintyviä vakavia kilpailun vääristymiä ei poisteta ja tuki voisi vaikuttaa kauppaan tavalla, joka on ristiriidassa unionin etujen kanssa.

– –

56. Tarkempaa arviointia edellyttävä tilanne voi syntyä myös silloin kun jäsenvaltio antaa ilman kilpailumenettelyä julkisen palvelun tarjoajalle tehtäväksi yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamisen varaamattomilla markkinoilla, joilla jo tuotetaan hyvin samankaltaisia palveluja tai niitä odotetaan tuotettavan lähitulevaisuudessa ilman yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvää palvelua. Tällaiset kielteiset vaikutukset kaupan kehitykseen voivat olla selvempiä, kun yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvää palvelua on tarkoitus tarjota hintaan, joka on alhaisempi kuin todellisten tai mahdollisten palveluntarjoajien kustannukset, jolloin seurauksena on markkinoiden sulkeminen. Vaikka komissio kunnioittaa täysin jäsenvaltion laajaa harkintavaltaa määritellä yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvä palvelu, se voi tästä syystä vaatia muutoksia esimerkiksi tuen jakamiseen, jos se voi kohtuudella osoittaa, että sama yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvä palvelu olisi mahdollista tuottaa sellaisilla hintoja koskevilla ehdoilla, jotka ovat käyttäjien kannalta samankaltaiset, vähemmän kilpailua vääristävällä tavalla ja alhaisemmilla kustannuksilla valtiolle.”

8

Puitteiden 2.10 jaksoon, jonka otsikko on ”Avoimuus”, sisältyvässä 60 kohdassa todetaan seuraavaa:

”Jokaisesta yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvästä palvelusta maksettavasta korvauksesta, joka kuuluu tämän tiedonannon soveltamisalaan, kyseisen jäsenvaltion on julkaistava seuraavat tiedot internetissä tai muulla asianmukaisella tavalla:

9

Puolassa postidirektiivi on saatettu kansallisen lainsäädännön osaksi 23.11.2012 annetulla postilailla (ustawa Prawo pocztowe; Dz. U. 2012, järjestysnumero 1529) (jäljempänä postilaki). Postilain 3 §:n 30 kohdan mukaan yleispalvelun piiriin kuuluvat palvelut käsittävät kyseisessä jäsenvaltiossa palvelut, jotka käsittävät kirje- ja pakettilähetyspalvelut sekä näkövammaisen lähetykset, joista nimetty operaattori ei huolehdi yleispalveluvelvoitteidensa yhteydessä.

10

Kyseisen lain 45 ja 46 §:n mukaan postin yleispalvelun nojalla kirjeiden ja postipakettien kuljetuksesta ja jakelusta on huolehdittava jokaisena työpäivänä ja vähintään viitenä päivänä viikossa. Asianomaisten postilähetysten paino voi olla enintään 2000 grammaa, mutta paketit voivat painaa jopa 10000 grammaa.

11

Poczta Polska (jäljempänä PP) on puolalainen osakeyhtiö, jonka ainoa osakas on Puolan tasavallan valtionkassa. Oikeudenkäynnin kohteena olevien tosiseikkojen ajankohtana PP:n toiminta käsitti lähinnä postin yleispalvelun ja kuriiripalvelut, joiden alalla PP oli johtava operaattori Puolassa.

12

Postilain 178 §:n 1 momentin perusteella Puolan postipalvelu-uudistuksen toteutus annettiin aluksi PP:n tehtäväksi 1.1.2013 lähtien, ja tehtävän oli määrä kestää kolme vuotta; näin PP sai postin yleispalvelun tarjoajan velvoitteet huolehdittavakseen koko Puolan alueella.

13

Puolan viranomaiset ilmoittivat komissiolle 10.6.2014 tukijärjestelmästä, joka koski yhtäältä yleispalveluvelvoitteiden nettokustannusten jakojärjestelmää ja toisaalta tämän järjestelmän käyttöönottoa täydentävän korvausrahaston perustamista.

14

Korvausrahasto rahoitettiin osittain tukiosuuksilla, jotka asianomaisten postioperaattoreiden oli maksettava rahastoon, ja osittain valtion varoista.

15

Etenkin postilain 108 §:n 2 momentissa säädetty tukiosuuden maksuvelvollisuus koski vastaavia yleispalveluja tarjoavia postioperaattoreita, joiden tästä toiminnasta saamien tulojen oli kuitenkin oltava yli miljoona Puolan zlotya (PLN) (noin 218603 euroa). Kunkin operaattorin maksettavaksi kuuluva määrä ei voinut ylittää missään tapauksessa vuotuista enimmäisosuutta, joka oli 2 prosenttia niiden yleispalvelusuoritteista saamien tulojen määrästä.

16

Kyseisen järjestelmän piti alun perin olla käytössä vuodesta 2013 vuoteen 2026 kestävänä ajanjaksona, mutta sen käyttö rajattiin Puolan toimivaltaisten viranomaisten komissiolle 5.1.2015 toimittamalla kirjeellä lopulta ajanjaksoon, joka kattoi vuodet 2013–2015 (jäljempänä kansallinen korvausjärjestelmä tai kyseinen toimenpide).

17

Valittajat, jotka kuuluvat puolalaiseen Integer.pl S.A. -konserniin, olivat velvollisia suorittamaan maksuosuuksia korvausrahastoon.

18

Komissio antoi [SEUT] 108 artiklan soveltamista koskevista yksityiskohtaisista säännöistä 13.7.2015 annetun neuvoston asetuksen (EU) 2015/1589 (EUVL 2015, L 248, s. 9) 4 artiklan 3 kohdan nojalla 26.11.2015 riidanalaisen päätöksen, jossa se päätti olla vastustamatta kansallista korvausjärjestelmää sillä perusteella, että kyseessä oli sisämarkkinoille soveltuva valtiontuki. Komission mukaan kyseinen toimenpide ei ollut omiaan vaikuttamaan puitteiden 2.1–2.8 jaksossa lueteltujen kriteerien perusteella kauppaan tavalla, joka olisi ristiriidassa unionin etujen kanssa. Lisäksi korvausrahaston toimintaperiaatteet eivät vääristäneet kilpailua vakavalla tavalla eivätkä ne edellyttäneet näin ollen ylimääräisiä vaatimuksia sen takaamiseksi, ettei kaupan kehitykseen vaikutettaisi unionin etujen vastaisella tavalla.

19

Valittajat nostivat unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 30.5.2016 jättämillään kannekirjelmillä kaksi kannetta, joissa ne vaativat riidanalaisen päätöksen kumoamista.

20

Unionin yleisen tuomioistuimen kolmannen jaoston puheenjohtaja hyväksyi 28.10.2016 antamillaan päätöksillä Puolan tasavallan väliintulijaksi tukemaan komission vaatimuksia.

21

Unionin yleisen tuomioistuimen kolmannen jaoston puheenjohtajan 14.11.2016 antamalla päätöksellä valittajien kanteet yhdistettiin asian käsittelyn kirjallista ja suullista vaihetta sekä asian lopulliseksi ratkaisuksi annettavaa ratkaisua varten.

22

Valittajat esittivät kanteidensa tueksi seitsemän kanneperustetta, joista kolme ensimmäistä koskivat lähinnä SEUT 106 artiklan 2 kohdan rikkomista siten, ettei puitteita eikä postidirektiivin 7 artiklaa ole noudatettu; neljäs koski kyseisen direktiivin 7 ja 8 artiklan rikkomista; viides koski SEUT 102 artiklan ja SEUT 106 artiklan 1 kohdan rikkomista; kuudes koski Euroopan unionin perusoikeuskirjan 16 ja 17 artiklan rikkomista ja seitsemäs perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä.

23

Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi valituksenalaisessa tuomiossa nämä kaikki kanneperusteet ja näin ollen kanteen kokonaisuudessaan.

24

Valittajat vaativat, että unionin tuomioistuin

25

Komissio ja Puolan tasavalta vaativat, että unionin tuomioistuin hylkää valitukset ja velvoittaa valittajat korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

26

Valittajat vetoavat valitustensa tueksi neljään valitusperusteeseen, jotka koskevat pääasiallisesti samoja seikkoja kuin niiden kumoamiskanteiden viisi ensimmäistä kanneperustetta. Nämä valitusperusteet perustuvat siihen, että SEUT 106 artiklan 2 kohtaa on rikottu jättämällä noudattamatta useita puitteiden mukaisia vaatimuksia (ensimmäinen, toinen ja kolmas valitusperuste), julkisia hankintoja koskevien sopimusten tekemisessä noudatettavien EUT-sopimuksen periaatteiden loukkaamiseen (ensimmäinen valitusperuste) ja postidirektiivin 7 artiklan rikkomiseen (ensimmäinen, kolmas ja neljäs valitusperuste).

27

Valittajat väittävät ensimmäisessä valitusperusteessaan yhtäältä, että SEUT 106 artiklan 2 kohtaa on rikottu siten, että unionin yleinen tuomioistuin on virheellisesti katsonut, että puitteiden 19 kohdan vaatimuksia oli noudatettu, ja toisaalta, että julkisia hankintoja koskevien sopimusten tekemisessä on loukattu syrjintäkiellon, yhdenvertaisen kohtelun ja avoimuuden periaatteita ja että postidirektiivin 7 artiklan 2 kohtaa on tulkittu virheellisesti.

28

Valittajat katsovat, että vaikka jäsenvaltio nimeää yleispalvelun tarjoajan lainsäädäntöteitse julkisia hankintoja koskevien sopimusten tekomenettelyjen ulkopuolella, lain säätämisessä ja julkaisemisessa noudatettavia menettelyjä on arvioitava avoimuuden, syrjimättömyyden ja yhdenvertaisen kohtelun vaatimusten noudattamisen kannalta. Nyt käsiteltävässä tapauksessa kansalliset viranomaiset ovat valittajien mukaan johtaneet asianomaisia operaattoreita harhaan ilmoittamalla korvausrahaston maksuosuuden, joka on ollut puolet pienempi kuin lopulta käyttöön otettu osuus, ja jättämällä kyseiset operaattorit siten kokonaan ilman voittoa ja aiheuttamalla tappioita. Tällainen yleispalvelun tarjoajan nimeämistapa on vastoin avoimuuden vaatimusta.

29

Valittajat täsmentävät vastauskirjelmässään, että ensimmäinen valitusperuste on tutkittava, koska valittajat ovat nimenomaisesti lausuneet, että unionin yleinen tuomioistuin on virheellisesti päätynyt katsomaan, että sen säädöksen antaminen ja julkaiseminen, jonka nojalla PP on ollut yleispalvelun tarjoaja, on sellaisenaan riittänyt johtopäätökseen, jonka mukaan puitteiden 19 kohdasta johtuvia vaatimuksia on noudatettu.

30

Komissio ja Puolan hallitus katsovat, että ensimmäinen valitusperuste on jätettävä tutkimatta. Puolan hallitus lisää, että tämä valitusperuste on joka tapauksessa perusteeton.

31

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 256 artiklan 1 kohdan toisesta alakohdasta, Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 58 artiklan ensimmäisestä kohdasta sekä unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 168 artiklan 1 kohdan d alakohdasta ja 169 artiklan 2 kohdasta seuraa, että valituksessa on ilmoitettava täsmällisesti sekä se, miltä kaikilta osin valituksenalaisen tuomion kumoamista vaaditaan, että ne oikeudelliset perustelut, joihin erityisesti halutaan vedota tämän vaatimuksen tueksi. Valitusta, jolta nämä ominaisuudet puuttuvat, ei ole mahdollista arvioida oikeudellisesti siten, että unionin tuomioistuin voisi täyttää sille asianomaisella alalla kuuluvan tehtävän ja suorittaa laillisuusvalvontaa (tuomio 1.2.2018, Panalpina World Transport (Holding) ym. v. komissio, C‑271/16 P, ei julkaistu, EU:C:2018:59, 17 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

32

Ensimmäisessä valitusperusteessaan valittajat kuitenkin lähinnä vain mainitsevat syrjintäkiellon, yhdenvertaisen kohtelun ja avoimuuden periaatteiden noudattamiseen liittyvät vaatimukset, jotka niiden mielestä seuraavat puitteiden 19 kohdasta, yksilöimättä kuitenkaan täsmällisesti valituksenalaisessa tuomiossa niiden mielestä olevaa oikeudellista virhettä.

33

Tässä yhteydessä on syytä todeta, että toisin kuin valittajat väittävät vastauskirjelmässään, tämän tuomion edellisessä kohdassa todetut puutteet eivät korjaudu pelkällä väitteellä, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin on menetellyt virheellisesti katsoessaan, että sen säädöksen hyväksyminen ja julkaiseminen, jonka nojalla PP on ollut yleispalvelun tarjoaja, on sellaisenaan riittänyt johtopäätökseen, jonka mukaan puitteiden 19 kohdasta johtuvia vaatimuksia on noudatettu.

34

Valittajat eivät myöskään esitä mitään tietoja väitetystä postidirektiivin 7 artiklan 2 kohdan rikkomisesta.

35

Tästä seuraa, että ensimmäinen valitusperuste on jätettävä tutkimatta.

36

Valittajat vetoavat toisessa valitusperusteessaan lähinnä siihen, että unionin yleinen tuomioistuin on rikkonut SEUT 106 artiklan 2 kohtaa, kun se on virheellisesti katsonut, että puitteiden 14 ja 60 kohdan vaatimuksia oli noudatettu.

37

Toisen valitusperusteen ensimmäisessä osassa valittajat riitauttavat valituksenalaisen tuomion 46–48 ja 51 kohdan ja katsovat, ettei puitteiden 14 kohdan vaatimusten täyttämiseksi riitä julkisen kuulemisen järjestäminen vaan sen lisäksi on osoitettava, että tämän kuulemisen ansiosta on voitu ottaa asianmukaisesti huomioon kyseessä olevat julkista palvelua koskevat tarpeet tai että jollain muulla asianmukaisella keinolla on voitu ottaa huomioon loppukäyttäjien ja palveluntarjoajien edut.

38

Nyt kyseessä olevassa tapauksessa ei kuitenkaan ole olemassa ainoatakaan asiakirjaa tai todistetta, joka osoittaisi Puolan hallituksen vastanneen valittajien syyskuussa 2010 järjestetyssä julkisessa kuulemisessa esittämään huomautukseen, joka koskee niiden esittämää arvostelua 1 prosentin maksuosuudesta ja joka osoittaisi tämän toteamuksen aiheettomuuden.

39

Vaikka unionin yleinen tuomioistuin ei ole tehnyt asianmukaisia johtopäätöksiä, valituksenalaisen tuomion 137 kohdassa esitetyt syyt osoittavat, että kyseinen julkinen kuuleminen on ollut luonteeltaan näennäinen eikä siinä ole otettu asianmukaisesti huomioon käyttäjien eikä palveluntarjoajien tarpeita. Tukiosuuden korottamisesta 1 prosentista 2 prosenttiin olisi nimittäin seurannut se, että vaihtoehtoiset operaattorit, joiden oli osallistuttava nettokustannusten rahoittamiseen, olisivat jääneet lähes kokonaan ilman toteutunutta voittoa, yleispalvelun tarjoaja olisi velvoitettu kattamaan 95 prosenttia nettokustannusten kokonaismäärästä, rahoitusosuus julkisista varoista olisi rajoitettu mahdollisimman pieneksi ja rahoituksen vaikutukset kokonaisuudessaan olisi siirretty kohdistumaan markkinoihin huolimatta korvausrahaston sekatyyppisyydestä (operaattorien ja valtion talousarvion rahoitusosuudet).

40

Valittajat riitauttavat myös unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 48 kohdassa esittämän toteamuksen, jonka mukaan muutettua 2 prosentin tukiosuutta koskevaa kuulemista ei tosiasiallisesti ollut tarpeen järjestää uudelleen, koska operaattoreilla on ollut tilaisuus ilmaista mielipiteensä 1 prosentin tukiosuudesta. Valittajien mukaan on nimittäin ilmeistä, että tukiosuuden suuruudella on merkitystä julkisessa kuulemisessa esitettävien huomautusten ja mielipiteiden kannalta, kun otetaan huomioon erityisesti se, että sitä on arvioitava suhteessa asianomaisen toiminnan kannattavuuteen. Unionin yleisen tuomioistuimen kanta kuitenkin tekee julkisen kuulemisen täysin hyödyttömäksi, kun kuultujen operaattoreiden mielipiteet voidaan jättää kokonaan huomiotta ja kuuleminen voi johtaa päätökseen, joka on täysin päinvastainen kuin kuulemisessa ilmaistut mielipiteet, kuten nyt kyseessä olevassa tapauksessa.

41

Toisen valitusperusteen toisessa osassa, joka koskee puitteiden 60 kohdasta johtuvia vaatimuksia, valittajat väittävät yhtäältä, että toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin on katsonut valituksenalaisen tuomion 54 kohdassa, puitteiden 60 kohdasta ilmenee selvästi, että julkisen kuulemisen tulokset on julkaistava erikseen. Missään tapauksessa Puolan hallitus ei ole julkaissut kuulemisen tuloksia erikseen eikä myöskään postilain julkaisemisen yhteydessä.

42

Toisaalta puitteiden 14–16 kohdasta ilmenee valittajien mukaan selvästi, että velvoitteidensa täyttämiseksi Puolan hallituksen ei olisi pitänyt julkaista ainoastaan toimeksiantoa, jolla yleispalvelun tarjoaminen annetaan PP:n tehtäväksi, eli postilakia, jossa täsmennetään julkisen palvelun velvoitteet ja korvauksen laskentamenetelmät, vaan myös julkisen kuulemisen tulokset.

43

Puolan hallitus katsoo, että toisen valitusperusteen ensimmäinen osa on jätettävä tutkimatta, koska kysymykset siitä, oliko uusi kuuleminen tarpeen vai ei, ovatko valittajayhtiöt voineet tehokkaasti esittää huomautuksena ja mitkä ovat olleet Puolan viranomaisten perusteet, ovat tosiseikkoja koskevia kysymyksiä. Komissio ja Puolan hallitus katsovat lisäksi, että toinen valitusperuste ja kolmannen valitusperusteen kolmas osa on hylättävä perusteettomina.

44

Toisen valitusperusteen ensimmäisessä osassa, joka perustuu puitteiden 14 kohdan noudattamatta jättämiseen, valittajat vetoavat pääasiallisesti siihen, että kyseisen 14 kohdan noudattamiseksi ei riitä julkisen kuulemisen järjestäminen vaan on myös välttämätöntä osoittaa, että kuulemisen ansiosta loppukäyttäjien ja palveluntarjoajien edut on voitu ottaa huomioon. Tilanteessa, jossa korvausosuuden suuruus on kaksinkertaistunut julkisessa kuulemisessa keskustelun kohteena olleesta määrästä, unionin yleisen tuomioistuimen näkemys, jonka mukaan kuulemista ei ollut tarpeen järjestää uudelleen, merkitsee tällaisen kuulemisen tekemistä täysin hyödyttömäksi.

45

Aluksi on syytä todeta unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 44 kohdassa asianmukaisesti esittämän huomautuksen mukaisesti, että komissio voi SEUT 106 artiklan 2 kohdan mukaista harkintavaltaansa käyttäessään antaa käytännesääntöjä muodostaakseen arviointiperusteet, joilla se aikoo arvioida yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvien palveluiden tuottamiseen liittyvien, jäsenvaltioiden suunnittelemien tukitoimenpiteiden sisämarkkinoille soveltumista. Kun komissio antaa tällaisia puitteiden kaltaisia käytännesääntöjä ja ne julkaisemalla ilmoittaa, että se soveltaa niitä vastedes niissä tarkoitettuihin tilanteisiin, se rajoittaa mainitun harkintavaltansa käyttämistä eikä se voi lähtökohtaisesti poiketa näistä säännöistä sillä uhalla, että sen mahdollisesti katsottaisiin loukanneen yhdenvertaisen kohtelun periaatteen tai luottamuksensuojan periaatteen kaltaisia yleisiä oikeusperiaatteita (ks. analogisesti tuomio 8.3.2016, Kreikka v. komissio, C‑431/14 P, EU:C:2016:145, 68 ja 69 kohta ja tuomio 19.7.2016, Kotnik ym., C‑526/14, EU:C:2016:570, 39 ja 40 kohta).

46

Tältä osin on syytä muistuttaa, että puitteiden 14 kohdassa todetaan, että ”jotta näissä puitteissa vahvistettuja periaatteita voitaisiin soveltaa, jäsenvaltioiden olisi osoitettava, että ne ovat harkinneet asianmukaisella tavalla julkisen palvelun tarvetta käyttämällä julkista kuulemista tai muita asianmukaisia välineitä käyttäjien ja palveluntarjoajien etujen huomioon ottamiseksi. Näin ei ole silloin, kun on selvää, että uusi kuuleminen ei tuo merkittävää lisäarvoa äskettäin järjestettyyn kuulemiseen”.

47

Näin ollen on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin on asianmukaisesti katsonut valituksenalaisen tuomion 46 kohdassa, että kyseisen määräyksen sanamuodosta käy ilmi, ettei julkisen kuulemisen järjestäminen ole pakollista, vaan tällainen menettely on itse asiassa vain yksi niistä asianmukaisista välineistä, joiden avulla jäsenvaltiot voivat ottaa huomioon kyseessä olevan julkisen palvelun tarpeen sekä käyttäjien ja palveluntarjoajien edut.

48

Lisäksi unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 47 ja 48 kohdassa todennut, että koska valittajat ovat voineet esittää syyskuussa 2010 järjestetyn julkisen kuulemisen aikana tehokkaasti huomautuksensa korvausrahaston toimintaan liittyvistä edellytyksistä ja erityisesti ilmaista olevansa eri mieltä lopulta valittua prosenttiosuutta alemmasta osuudesta tuomalla esille, että niiden mielestä alempikin osuus oli jo liian suuri, uusi kuuleminen ei olisi tuonut tämän osalta puitteiden 14 kohdassa tarkoitettua ”merkittävää lisäarvoa”.

49

Onkin todettava, että näin menetellessään unionin yleinen tuomioistuin ei ole tehnyt oikeudellista virhettä soveltaessaan puitteiden 14 kohtaa, kun se on tutkinut, oliko sen käsiteltäväksi saatetun asiakirja-aineiston merkityksellisten tietojen perusteella ja erityisesti syyskuussa 2010 järjestetty julkinen kuuleminen huomioon ottaen ilmeistä, ettei uusi julkinen kuuleminen toisi merkittävää lisäarvoa kyseisen 14 kohdan jälkimmäisen virkkeen mukaisesti. Valittajat eivät myöskään vetoa millään tavoin siihen, että unionin yleinen tuomioistuin olisi käyttänyt tältä osin jotain muuta kuin puitteiden 14 kohdassa edellytettyä oikeudellista perustetta.

50

Tässä tilanteessa on todettava, että se seikka, että valittajat lähinnä väittävät tämän tuomion 38 ja 39 kohdasta ilmenevin tavoin, että korvausosuuden korottaminen 100 prosentilla syyskuussa 2010 järjestetyssä julkisessa kuulemisessa keskustelun kohteena olleesta prosenttimäärästä Puolan toimivaltaisten viranomaisten riidanalaisessa päätöksessä vahvistamaan prosenttimäärään merkitsisi sitä, että uusi julkinen kuuleminen olisi ilman muuta tuonut merkittävää lisäarvoa, tarkoittaa vaatimusta siitä, että unionin tuomioistuin valvoisi unionin yleisen tuomioistuimen tekemää tosiseikaston arviointia.

51

Kuten vakiintuneesta oikeuskäytännöstä kuitenkin ilmenee, unionin tuomioistuin ei ole toimivaltainen valvomaan tosiseikaston arviointia muutoksenhakumenettelyssä, paitsi jos tosiseikasto on otettu huomioon vääristyneellä tavalla, mitä ei nyt käsiteltävässä asiassa ole väitetty (ks. vastaavasti tuomio 28.11.2019, LS Cable & System v. komissio, C‑596/18 P, ei julkaistu, EU:C:2019:1025, 24 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

52

Toisen valitusperusteen ensimmäinen osa on näin ollen hylättävä.

53

Toisen valitusperusteen toisessa osassa valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 54 kohdassa sivuuttanut puitteiden 60 kohdasta johtuvat vaatimukset. Valittajien mukaan yhtäältä puitteiden 60 kohdasta ilmenee selvästi ja vastoin unionin yleisen tuomioistuimen kantaa, että julkisen kuulemisen tulokset on julkaistava erikseen. Toisaalta unionin yleinen tuomioistuin on menetellyt virheellisesti katsoessaan, että Puolan hallitus on täyttänyt julkisen kuulemisen tulosten julkaisemista koskevan velvoitteensa julkaisemalla postilain.

54

Puitteiden 60 kohdan a alakohdan mukaan jokaisesta yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvästä palvelusta maksettavasta korvauksesta, joka kuuluu puitteiden soveltamisalaan, kyseisen jäsenvaltion on julkaistava internetissä tai puitteiden 14 kohdassa tarkoitetulla muulla asianmukaisella tavalla muun muassa julkisen kuulemisen tulokset.

55

Valituksenalaisen tuomion 54 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin huomautti ensiksi, että komissio totesi riidanalaisen päätöksen 158 perustelukappaleessa tosiseikkoja koskevaa virhettä tekemättä, että postilaki on julkaistu. Sen jälkeen unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että puitteiden 60 kohdasta ei voida johtaa jäsenvaltioiden velvollisuutta julkaista julkisen kuulemisen tulokset erikseen. Sen jälkeen unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että siitä seikasta, että valituksenalaisen tuomion 46–50 kohdassa esitettyjen toteamusten mukaan komissio saattoi katsoa pätevällä tavalla, että puitteiden 14 kohdassa tarkoitettuja avoimuutta koskevia vaatimuksia oli noudatettu, seuraa, ettei sen tästä seikasta riidanalaisen päätöksen 160 perustelukappaleessa esittämä päätelmä ole virheellinen.

56

Tältä osin on syytä todeta, että toisin kuin valittajat väittävät, puitteiden 60 kohdan a alakohdan sanamuodosta ilmenee, että jäsenvaltioilla ei ole velvollisuutta julkaista julkisen kuulemisen tuloksia erikseen vaan nämä tulokset voivat sisältyä esimerkiksi säädökseen, jolla jäsenvaltio antaa yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamisen asianomaisen yrityksen tehtäväksi.

57

Se seikka, että postilaki, jonka ei ole kiistetty sisältävän olennaiset tiedot korvauksen laskentamenetelmistä ja määrästä, on julkaistu, ei kuitenkaan välttämättä merkitse sitä, että Puolan tasavalta olisi noudattanut puitteiden 60 kohdan a kohdan mukaista velvoitetta julkaista julkisen kuulemisen, tässä tapauksessa syyskuussa 2010 järjestetyn kuulemisen, tulokset.

58

Tältä osin Puolan hallitus vetoaa siihen, että tätä velvoitetta on noudatettu, koska puitteiden 60 kohdan a alakohdassa tarkoitettu käsite ”julkisen kuulemisen tulokset” vastaa tosiasiallisesti päätöstä myöntää erityinen korvaus vahvistettujen menettelytapojen mukaisesti ja koska viimeksi mainittujen postilakiin sisältyvien seikkojen julkaiseminen merkitsee näin ollen sitä, että myös kuulemisen tulokset on julkaistu.

59

On kuitenkin todettava, että kun otetaan huomioon puitteiden 60 kohdan a alakohdan selvä sanamuoto, tällaista tulkintaa kyseisessä kohdassa tarkoitetusta julkisen kuulemisen tulosten julkaisuvelvollisuudesta ei voida hyväksyä. Tältä osin on täsmennettävä, että kun jäsenvaltio päättää täyttää julkisen kuulemisen tulosten julkaisemisvelvoitteen julkaisemalla säädöksen, jolla yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamista koskeva tehtävä annetaan, tämän julkaisemisen yhteydessä on nimenomaisesti ja riittävän yksityiskohtaisesti viitattava kyseisen säädöksen antamiseen johtaneen menettelyn yhteydessä suoritetun julkisen kuulemisen tuloksiin, jottei velvoitteelta vietäisi sen tehokasta vaikutusta.

60

Tästä seuraa, että valituksenalaisen tuomion 54 kohdan ensimmäiseen virkkeeseen sisältyvä unionin yleisen tuomioistuimen kannanotto, jonka mukaan komissio on tosiseikkoja koskevaa virhettä tekemättä todennut, että postilaki oli ”julkaistu”, ei riitä perusteeksi päätelmälle, jonka mukaan Puolan hallitus oli noudattanut puitteiden 60 kohdan a alakohdassa tarkoitettua velvoitetta julkaista syyskuussa 2010 järjestetyn julkisen kuulemisen tulokset.

61

Sama pätee valituksenalaisen tuomion 54 kohdan viimeiseen virkkeeseen sisältyvään unionin yleisen tuomioistuimen kannanottoon, jonka mukaan siitä, että komissio saattoi katsoa pätevällä tavalla, että puitteiden 14 kohdassa tarkoitettuja avoimuutta koskevia vaatimuksia oli noudatettu, oli mahdollista päätellä, ettei komissio ole tehnyt virhettä katsoessaan, että avoimuusvaatimus oli täytetty.

62

Mainitusta puitteiden 14 kohdasta johtuvia vaatimuksia, jotka koskevat näyttöä asianomaisten julkiseen palveluun liittyvien tarpeiden huomioon ottamisesta julkisen kuulemisen tai muiden asianmukaisten välineiden avulla, ei nimittäin voida samastaa puitteiden 60 kohdan a alakohdassa tarkoitettuun avoimuusvaatimukseen, joka koskee erityisesti julkisen kuulemisen tulosten julkaisemista. Näin ollen se, että jäsenvaltio on noudattanut puitteiden 14 kohdan vaatimuksia, ei välttämättä merkitse sitä, että se olisi noudattanut myös näiden puitteiden 60 kohdan a alakohdan mukaista avoimuusvelvoitetta.

63

Edellä todetusta seuraa, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt valituksenalaisen tuomion 54 kohdassa useita oikeudellisia virheitä, jotka liittyvät puitteiden 60 kohdasta johtuvien vaatimusten tulkintaan.

64

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee kuitenkin, että unionin yleisen tuomioistuimen tekemä oikeudellinen virhe ei voi johtaa valituksenalaisen tuomion kumoamiseen, jos kyseisen tuomion tuomiolauselman tueksi on sellaisia muita oikeudellisia perusteluita, että siitä ilmenevä lopputulos on perusteltu (tuomio 21.9.2017, Easy Sanitary Solutions ja EUIPO v. Group Nivelles, C‑361/15 P ja C‑405/15 P, EU:C:2017:720, 73 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

65

Nyt käsiteltävässä tapauksessa riidanalaisen päätöksen 122 perustelukappaleesta ilmenee, että komissio on katsonut, ettei Puolan tasavallan tarvinnut osoittaa, että se oli puitteiden 14 kohdan vaatimusten mukaisesti ottanut asianmukaisesti huomioon julkiseen palveluun liittyvät tarpeet suorittamalla julkisen kuulemisen tai muilla asianmukaisilla välineillä, sillä PP:lle asetetut julkisen palvelun velvoitteet vastasivat postin yleispalveluja koskevia postidirektiivistä johtuvia vaatimuksia. Komissio on todennut mainitussa 122 perustelukappaleessa myös, että postilakia ja sen täytäntöön panemiseksi annettavia asetuksia koskeva julkinen kuuleminen on joka tapauksessa järjestetty. Tältä osin englanninkielisen ilmaisun ”in any event” käyttäminen osoittaa, että viimeksi mainittu komission toteamus on ilmeisesti esitetty ylimääräisenä toteamuksena.

66

Valituksenalaisen tuomion 50 kohdassa, jota valittajat eivät ole riitauttaneet valituksissaan, unionin yleinen tuomioistuin on kuitenkin vahvistanut riidanalaisen päätöksen 122 perustelukappaleeseen sisältyvän komission mainitun arvioinnin sillä tavalla, että koska Puolan viranomaiset ovat noudattaneet postidirektiivistä johtuvia vaatimuksia, niiden ei tarvinnut enää sen lisäksi noudattaa puitteiden 14 kohdan mukaisia velvoitteita.

67

Tästä seuraa, että tämän tuomion 66 kohdassa todetut unionin yleisen tuomioistuimen tekemät oikeudelliset virheet, jotka koskevat puitteiden 60 kohdasta johtuvien vaatimusten ja erityisesti puitteiden 14 kohdassa tarkoitetun julkisen kuulemisen tulosten julkaisemista koskevan 60 kohdan a alakohdan mukaisen vaatimuksen tulkintaa, eivät ole sellaisia, että ne voisivat vaikuttaa unionin yleisen tuomioistuimen ratkaisun lopputulokseen valittajien kanteen hylkäämisen osalta.

68

Edellä todetusta seuraa, että toisen valitusperusteen toista osaa ei voida hyväksyä ja että toinen valitusperuste on hylättävä kokonaisuudessaan.

69

Kolmas valitusperuste, joka jakautuu neljään osaan, perustuu yhtäältä SEUT 106 artiklan 2 kohdan rikkomiseen, koska unionin yleinen tuomioistuin on virheellisesti katsonut, että puitteiden 52 kohdan vaatimuksia oli noudatettu, ja toisaalta postidirektiivin 7 artiklan 1 ja 3–5 kohdan rikkomiseen.

70

Tämän valitusperusteen ensimmäisessä osassa valittajat riitauttavat valituksenalaisen tuomion 84–86 kohdan ja vetoavat lähinnä korvausrahaston syrjivyyteen ja siihen, että Puolan hallitus on pannut postidirektiivin 7 artiklan 3 ja 4 kohdan täytäntöön virheellisellä tavalla.

71

Valittajien mukaan unionin yleisen tuomioistuimen kanta on epäjohdonmukainen, koska unionin yleinen tuomioistuin katsoi, etteivät kuriiripalvelut olleet yleispalveluja vastaavia palveluja, vaikka se toisaalta katsoi, että kuluttajien näkökulmasta asia oli näin yleispalveluun kuuluvien palvelujen osalta.

72

Ensinnäkin valittajat väittävät, että näiden palvelujen tarjoamisessa noudatettavien menettelytapojen, niiden hinnoittelun ja muiden lakisääteisten vaatimusten osalta yleispalvelu ja yleispalvelun piiriin kuuluvat palvelut eivät miltään osin vastaa toisiaan. Nämä kaksi palvelujen ryhmää ovat valittajien mukaan perustavanlaatuisella tavalla erilaiset.

73

Erityisesti ensinnäkin yleispalvelu on tarjottava yhtenäisellä tavalla ja noudattaen tietynlaista postitoimistojen sijainnin jakautumista ja tiettyä tavoitetasoa postilähetysten kuljetusnopeudessa. Yleispalvelun piiriin kuuluvien palvelujen tarjoajia ei kuitenkaan koske mikään näistä rajoitteista.

74

Yleispalvelu on myös tarjottava postipalvelujen kansallisen sääntelyviranomaisen hyväksymin kohtuullisin hinnoin, mutta yleispalvelun piiriin kuuluvien palvelujen tarjoajat saavat määrätä palvelujensa hinnat vapaasti. Komissio on käyttänyt yhtenäistä prosenttiosuutta kummankin tyyppisiä palveluja varten, vaikka PP:n kirjanpidolliset tulokset näihin ryhmiin kuuluvien palvelujen osalta ovat hyvin erilaiset. Nämä tulokset osoittavat valittajien mielestä, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt virheelliset johtopäätökset yleispalvelun ja yleispalvelun piiriin kuuluvien palvelujen samanlaisesta kohtelusta niiden väitetysti samanlaisten ominaisuuksien vuoksi.

75

Yleispalvelu edellyttää vielä, että operaattori takaa postin lähettämiseen tarkoitettujen kirjelaatikkojen tyhjentämisen ja postilähetysten jakelun vähintään yhden kerran työpäivän aikana ja vähintään viitenä päivänä viikossa juhla- ja pyhäpäiviä lukuun ottamatta ja siten, että lähettäjällä on mahdollisuus saada kirjatusta lähetyksestä saantitodistus. Kansallinen lainsäädäntö ei kuitenkaan aseta tällaista vaatimusta yleispalvelun piiriin kuuluville palveluille, mutta mainittu vaatimus voi johtua operaattorin sopimusvelvoitteista olematta kuitenkaan tällaisten palvelujen olennainen ominaispiirre.

76

Toiseksi valittajat vetoavat siihen, että valituksenalaisen tuomion 85 kohdassa esitetty unionin yleisen tuomioistuimen kannanotto on virheellinen ja matemaattisten periaatteiden vastainen, koska PP:n korvausrahastoon maksama prosenttiosuus ei missään tapauksessa voi olla suurempi kuin muiden postioperaattorien maksuosuus.

77

Kolmanneksi valittajat huomauttavat valituksenalaisen tuomion 86 kohdan osalta, että yleispalvelu tarjotaan yleisen edun vuoksi lähes monopolin mukaisin edellytyksin, kun sen sijaan yleispalvelun piiriin kuuluvat palvelut ovat markkinoiden vapautettu lohko, jolle on ominaista voimakas kilpailu.

78

Kolmannen valitusperusteen toisessa osassa valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin on rikkonut postidirektiivin 7 artiklan 5 kohtaa, koska korvausrahasto on suhteellisuusperiaatteen vastainen.

79

Ensinnäkin unionin yleinen tuomioistuin on kannetta käsitellessään täysin sivuuttanut kysymyksen, joka koskee nettokustannusten rahoittamista varten lasketun pääomakustannusten painotetun keskiarvon, joka oli vahvistettu 10,82 prosentiksi, ja vastaavien palvelujen kannattavuusasteen, jonka perusteella komissio on katsonut 2 prosentiksi tuloista vahvistetun maksun olevan oikeasuhteinen, välistä eroa. Kun pääomakustannusten vähimmäismäärä postipalvelujen markkinoiden lohkolla on vahvistettu 10,82 prosentiksi, on ilmeisen ristiriitaista katsoa komission ja sen jälkeen unionin yleisen tuomioistuimen näkemyksen mukaisesti, että vastaavien palvelujen 5,5 prosentin kannattavuusasteen perusteella maksuosuus voidaan vahvistaa 2 prosentiksi siten, ettei tämä maksuosuus muodostu seikaksi, joka ajaisi tehokkaita kilpailijoita pois markkinoilta tai pidättelisi niitä tulemasta markkinoille.

80

Toiseksi valittajat katsovat, että asiassa esitetty selvitysaineisto ei tue unionin yleisen tuomioistuimen johtopäätöksiä. Vaikka yhtäältä oletettaisiin, ettei komissiolla olisi ollut käytettävissään muita tietoja kuin tieto PP:n kannattavuusasteesta, komission tekemät johtopäätökset ovat joka tapauksessa virheellisiä.

81

Toisaalta komission olisi pitänyt ennakoida, että vuosi 2013 oli postipalvelujen vapauttamisen ensimmäinen vuosi ja että näin ollen kilpailun lisääntymisestä yleispalvelun piiriin kuuluvien palvelujen markkinoilla seuraisi kannattavuuden lasku.

82

Lisäksi valittajat riitauttavat unionin yleisen tuomioistuimen näkemyksen, jonka mukaan nyt kyseessä olevan oikeusriidan kannalta on merkitystä vain vuodella 2013, joka on todellisuudessakin ainoa vuosi, jonka aikana valittajat ovat päässeet komission ennustamaan kannattavuusasteeseen, sillä komissio ei voinut riidanalaista päätöstä tehdessään tietää, aiheutuisiko nettokustannuksia myös vuodelta 2015.

83

Korvausrahaston käyttöönotto edellyttää valittajien mukaan myös suojamekanismin käyttöönottoa kohtuuttomien etujen estämiseksi. Korvausrahaston oli nimittäin otettava huomioon nimetyn operaattorin myöhempinä vuosina saamat voitot varsinkin, kun palvelun tarjoajaa ei ole nimetty kilpailumenettelyssä, sekä markkinoiden erityinen tilanne niiden vapauttamisen alkuvaiheessa.

84

Kolmannen valitusperusteen toisessa osassa valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin on rikkonut postidirektiivin 7 artiklan 5 kohtaa, koska se ei ole hyväksynyt väitettä korvausrahaston perustamismenettelyn puutteellisesta avoimuudesta. Tältä osin unionin yleinen tuomioistuin on virheellisesti viitannut 12.12.2014 annettuun tuomioon Crown Equipment (Suzhou) ja Crown Gabelstapler v. neuvosto (T‑643/11, EU:T:2014:1076).

85

Valittajat huomauttavat, että ne olivat vedonneet unionin yleisessä tuomioistuimessa siihen, että rahaston lopullisesta muodosta ja rahoitusosuuden enimmäismäärästä (2 prosenttia tuloista) ei ollut järjestetty kuulemismenettelyä ja että niillä, joita asia koski, ei ollut mahdollisuutta esittää huomautuksiaan. Näin ollen nyt käsiteltävässä asiassa on pidettävä merkityksellisenä 1.10.2009 annettuun tuomioon Foshan Shunde Yongjian Housewares & Hardware v. neuvosto (C‑141/08 P, EU:C:2009:598) perustuvaa oikeuskäytäntöä, sillä asiassa ei voida sulkea pois sitä, että hallitus olisi muuttanut kantaansa, jos ne, joita asia koski, olisivat voineet ilmaista mielipiteensä rahoitusosuuden enimmäismäärän korottamisesta kaksinkertaiseksi.

86

Kolmannen valitusperusteen neljännessä osassa valittajat vetoavat siihen, että unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 153–156 kohdassa rikkonut postidirektiivin 7 artiklan 3 kohtaa kohtuutonta taloudellista rasitetta koskevan edellytyksen huomiotta jättämisen vuoksi.

87

Ensinnäkin valittajat katsovat, että toisin kuin 6.10.2010 annetussa tuomiossa komissio v. Belgia (C‑222/08, EU:C:2010:583) ja 6.10.2010 annetussa tuomiossa Base ym. (C‑389/08, EU:C:2010:584), kansallisessa säännöstössä säädetään, että jos nettokustannuksista aiheutuu tappioita, tappioiden määrää pidetään automaattisesti kohtuuttomana rasitteena PP:lle. Tämä olettama merkitsee valittajien mukaan sitä, että kohtuutonta rasitetta koskevaa edellytystä arvioitaessa on jätettävä huomiotta sekä tappioiden määrä että PP:n ominaispiirteet, kuten sen välineistön laatu, sen taloudellinen asema ja rahoitusasema taikka sen markkinaosuus.

88

Kun otetaan huomioon, että yleispalvelun rahoittamista koskevat unionin säännöstöt ovat hyvin samansuuntaisia televiestintäpalvelujen markkinoilla ja postipalvelujen markkinoilla, edellä mainituissa tuomioissa ilmaistu unionin tuomioistuimen kanta on valittajien mukaan otettava huomioon nyt käsiteltävässä tapauksessa. Tältä osin kansallisessa säännöstössä omaksuttu menetelmä yleispalvelun nettokustannusten rahoittamiseksi on yhteensopimaton postidirektiivissä säädetyn rahoitusmallin kanssa.

89

Valittajien näkemys nimetylle operaattorille aiheutuvan kohtuuttoman rasitteen laskentatavasta vahvistetaan niiden mukaan myös postipalvelualan eurooppalaisten sääntelyviranomaisten ryhmän vuonna 2012 julkaistussa kertomuksessa ”Net Cost Calculation and Evaluation of a Reference Scenario” (Nettokustannusten laskenta ja viiteskenaarion arviointi) sekä oikeuskirjallisuudessa.

90

Valittajat väittävät sitten, että unionin oikeuden yhtenäisen tulkinnan periaatetta on loukattu, koska Puolassa kansalliset tuomioistuimet, joissa on pantu vireille kanteita postipalvelujen markkinoita koskevista kansallisen sääntelyviranomaisen päätöksistä, eivät ota huomioon unionin tuomioistuimelle menettelyn vireillä ollessa esitettyjä ennakkoratkaisupyyntöjä.

91

Kansallinen säännöstö on myös riittämätöntä, koska valvontamenettelyssä ei lähtökohtaisesti tutkita asiaratkaisua.

92

Valittajat ilmoittavat vastauskirjelmässään, että ne ovat kolmannen valitusperusteen ensimmäisessä, toisessa ja neljännessä osassa nimenomaisesti yksilöineet valituksenalaisen tuomion perustelujen kohdat ja että ne ovat myös esittäneet perusteluja, joissa ei ole kyse tosiseikkojen kyseenalaistamisesta vaan unionin yleisen tuomioistuimen tekemästä yleispalvelun piiriin kuuluvien palvelujen virheellisestä oikeudellisesta luonnehdinnasta sekä sen osoittamisesta, että unionin yleinen tuomioistuin on soveltanut unionin oikeutta virheellisesti siltä osin kuin on kyse postidirektiivin 7 artiklan 1 ja 3–5 kohdan rikkomisesta.

93

Komissio katsoo, että kolmannen valitusperusteen ensimmäinen, toinen ja neljäs osa on jätettävä tutkimatta ja että kolmas valitusperuste on joka tapauksessa kokonaisuudessaan perusteeton. Puolan hallitus katsoo, että tämä valitusperuste on kokonaisuudessaan jätettävä tutkimatta ja että se on joka tapauksessa perusteeton.

94

Kolmannen valitusperusteen ensimmäisessä osassa valittajat riitauttavat lähinnä valituksenalaisen tuomion 84–86 kohdan ja vetoavat korvausrahaston syrjivyyteen ja siihen, että Puolan hallitus on pannut postidirektiivin 7 artiklan 3 ja 4 kohdan täytäntöön virheellisellä tavalla.

95

On syytä todeta ensinnäkin, että valittajien tämän valitusperusteen ensimmäisen osan tueksi esittämien perustelujen, joiden yhteenveto on tämän tuomion 74–79 kohdassa, tarkoituksena on pääasiallisesti kyseenalaistaa valituksenalaisen tuomion 84 ja 85 kohtaan sisältyvä unionin yleisen tuomioistuimen tekemä tosiseikaston arviointi yleispalveluun kuuluvien postipalvelujen ja vastaavien postipalvelujen keskinäisestä korvattavuudesta sekä PP:ltä perittävän maksuosuuden määrän laskentamenetelmästä tehtävistä johtopäätöksistä.

96

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ainoastaan unionin yleinen tuomioistuin on toimivaltainen määrittämään ratkaisun perustaksi asetettavan tosiseikaston ja arvioimaan sitä sekä selvitysaineistoa. Lukuun ottamatta sitä tapausta, että tosiseikasto ja selvitysaineisto on otettu huomion vääristyneellä tavalla, niiden arviointi ei näin ollen ole sellainen oikeuskysymys, että se sinänsä kuuluisi unionin tuomioistuimen muutoksenhaun yhteydessä harjoittaman valvonnan piiriin (tuomio 13.2.2020, Kreikka v. komissio (Pysyvä laidun), C‑252/18 P, EU:C:2020:95, 59 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

97

Nyt käsiteltävässä tapauksessa on todettava, etteivät valittajat millään tavoin väitä, että unionin yleinen tuomioistuin olisi ottanut tutkimansa tosiseikaston tai selvitysaineiston huomioon vääristyneellä tavalla.

98

Toiseksi valituksenalaisen tuomion 86 kohtaa koskevassa väitteessä valittajat eivät yksilöi riittävän selvästi unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisessa tuomiossa niiden mielestä tekemää oikeudellista virhettä, mikä tämän tuomion 31 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti estää unionin tuomioistuinta harjoittamasta unionin yleisen tuomioistuimen tekemään arviointiin kohdistuvaa laillisuusvalvontaansa.

99

Tästä seuraa, että kolmannen valitusperusteen koko ensimmäisen osan tutkittavaksi ottamisen edellytykset puuttuvat ja se on hylättävä.

100

Kolmannen valitusperusteen toinen osa perustuu väitteeseen, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin on rikkonut postidirektiivin 7 artiklan 5 kohtaa, koska korvausrahasto on suhteellisuusperiaatteen vastainen. Samoin kuin osalla tämän valitusperusteen ensimmäiseen osaan liittyvistä perusteluista, myös sen toisen osan tueksi esitetyillä perusteluilla pyritään pääasiallisesti kyseenalaistamaan tosiseikaston arviointi, jonka unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt korvausrahaston oikeasuhteisuudesta sille esitettyjen todisteiden perusteella, mutta valittajat eivät väitä, että tosiseikasto tai todistusaineisto olisi millään tavoin otettu huomioon vääristellyllä tavalla tältä osin.

101

Tästä seuraa, että myös kolmannen valitusperusteen toisen osan tutkittavaksi ottamisen edellytykset puuttuvat ja se on hylättävä.

102

Kolmannen valitusperusteen toisessa osassa valittajat väittävät pääasiallisesti, että unionin yleinen tuomioistuin on rikkonut postidirektiivin 7 artiklan 5 kohtaa, koska se ei ole hyväksynyt väitettä korvausrahaston perustamismenettelyn puutteellisesta avoimuudesta.

103

Tältä osin on syytä muistuttaa, että kuten ilmenee tämän tuomion 45–52 kohdasta, joissa on käsitelty toisen valitusperusteen ensimmäistä osaa, unionin yleinen tuomioistuin ei ole tehnyt oikeudellista virhettä päätyessään katsomaan valituksenalaisen tuomion 47 ja 48 kohdassa, että valittajat ovat voineet esittää huomautuksensa tehokkaasti ja ettei uusi kuuleminen olisi tuonut puitteiden 14 kohdassa tarkoitettua ”merkittävää lisäarvoa” verrattuna syyskuussa 2010 järjestettyyn julkiseen kuulemiseen.

104

Tässä yhteydessä ja ilman, että unionin tuomioistuimen tarvitsisi ottaa kantaa kolmannen valitusperusteen kolmannen osan tutkittavaksi ottamisen edellytyksiin, on syytä todeta, että koska valittajat eivät valitusperusteen tämän osan yhteydessä väitä eivätkä osoita, että postidirektiivin 7 artiklan 5 kohdassa säädetty avoimuusperiaatteen noudattamisvelvollisuus edellyttäisi nyt käsiteltävässä tapauksessa niiden, joita asia koskee, kuulemista laajemmin kuin puitteiden 14 kohdan mukaisesti, tämän tuomion 45–51 kohdassa esitetyt perustelut riittävät valitusperusteen tämän osan toteamiseen perusteettomaksi.

105

Kolmannen valitusperusteen neljäs osa perustuu siihen, että unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 153–156 kohdassa rikkonut postidirektiivin 7 artiklan 3 kohtaa kohtuutonta taloudellista rasitetta koskevan edellytyksen huomiotta jättämisen vuoksi.

106

On syytä todeta komission ja Puolan hallituksen tavoin, että vaikka valittajat yksilöivät valituksenalaisen tuomion riitautetut kohdat ja toistavat niiden sisällön, tämän valitusperusteen neljäs osa on jätettävä tutkimatta.

107

Perustelujen osasta, jonka valittajat ovat esittäneet tämän valitusperusteen neljännen osan yhteydessä ja josta on tehty yhteenveto tämän tuomion 90–92 ja 94 kohdassa, on nimittäin todettava, että näillä perusteluilla valittajat lähinnä vain riitauttavat riidanalaisen päätöksen sisällön ja postilain sisällön käsittelemättä missään vaiheessa yksityiskohtaisesti unionin yleisen tuomioistuimen tekemää arviointia ja ilmoittamatta, millä tavoin unionin yleinen tuomioistuin olisi niiden mielestä tehnyt oikeudellisen virheen.

108

Unionin tuomioistuin on kuitenkin jo katsonut, että valituksessa esitetyt perustelut, joilla ei riitauteta tuomiota, jonka unionin yleinen tuomioistuin on antanut päätöksestä nostetun kumoamiskanteen johdosta, vaan päätös, jonka kumoamista unionin yleisessä tuomioistuimessa vaadittiin, on selvästi jätettävä tutkimatta (määräys 27.9.2012, Brighton Collectibles v. SMHV ja Felmar, C‑624/11 P, ei julkaistu, EU:C:2012:598, 35 kohta).

109

Unionin oikeuden yhtenäisen tulkinnan periaatteen loukkaamista koskevasta perustelusta, josta on tehty yhteenveto tämän tuomion 90 kohdassa, on riittävää todeta, että valittajat eivät ole yksilöineet täsmällisesti valituksenalaisessa tuomiossa niiden mielestä olevaa oikeudellista virhettä.

110

Joka tapauksessa on korostettava, että kolmannen valitusperusteen neljäs osa on myös perusteeton.

111

Valittajat riitauttavat lähinnä Puolan viranomaisten käyttämän menetelmän, jonka komissio on valittajien mukaan vahvistanut ja jonka mukaan aina, kun yleispalvelun tarjoamisen nettokustannukset aiheuttavat tappiota kyseisen palvelun tarjoajalle, näiden tappioiden määrä on kyseiselle palveluntarjoajalle postidirektiivin 7 artiklan 3 kohdassa tarkoitettu kohtuuton taloudellinen rasite. Valittajat katsovat erityisesti, että ”kohtuutonta taloudellista rasitetta” koskevan edellytyksen tarkastelun on vastattava sitä, mitä unionin tuomioistuin edellyttää muun muassa 6.10.2010 antamassaan tuomiossa komissio v. Belgia (C‑222/08, EU:C:2010:583, 49 ja 50 kohta) ja 6.10.2010 antamassaan tuomiossa Base ym. (C‑389/08, EU:C:2010:584, 42 ja 43 kohta), jotka koskevat nyt käsiteltävään verrattavissa olevaa sähköisen viestinnän yleispalvelun alaa, ja tässä tarkastelussa asianomaisen yrityksen yksilöllistä tilannetta on analysoitava useiden seikkojen perusteella, joihin kuuluvat muun muassa sen välineistön laatu, sen taloudellinen asema ja rahoitusasema ja sen markkinaosuus.

112

Tältä osin on ensinnäkin syytä muistuttaa, että valituksenalaisen tuomion 153 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin on lähinnä todennut, että postidirektiivin 7 artiklan 3 kohdan mukaisesti postilaissa edellytetään toimivaltaisen kansallisen viranomaisen määrittävän, aiheutuuko yleispalveluvelvoitteista kohtuuton taloudellinen rasite nimetylle palveluntarjoajalle. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan näin on käsiteltävässä asiassa, koska riidanalaisen päätöksen 16 perustelukappaleesta ilmenee, että Puolan postialan sääntelyviranomaisen tehtävänä on suorittaa kyseinen arviointi postidirektiivin täytäntöön panemiseksi annetun postilain mukaisesti.

113

Valittajat eivät kuitenkaan ole riitauttaneet viimeksi mainittua unionin yleisen tuomioistuimen toteamusta postialan sääntelyviranomaisen velvollisuudesta tarkistaa, aiheutuuko yleispalveluvelvoitteista postidirektiivin 7 artiklan 3 kohdassa tarkoitettu kohtuuton taloudellinen rasite nimetylle palveluntarjoajalle.

114

Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin on todennut valituksenalaisen tuomion 156 kohdassa, että kyseinen toimenpide ei anna mitenkään automaattista oikeutta yleispalveluvelvoitteista PP:lle aiheutuvien nettokustannusten korvaukseen, koska tämä oikeus on riidanalaisen päätöksen 16, 84–87 ja 144 perustelukappaleesta ilmenevin tavoin käytettävissä vain silloin, jos yleispalvelusuoritteet johtavat kirjanpidollisiin tappioihin. Kyseisessä 156 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin toteaa lisäksi, että kyseinen oikeus korvaukseen määritetään sen määrän mukaan, kumpi on pienempi: yleispalvelusuoritteista aiheutuvat kirjanpidolliset tappiot vai yleispalveluvelvoitteista johtuvat nettokustannukset, ja tämä merkitsee komission riidanalaisen päätöksen 144 perustelukappaleessa toteamin tavoin sitä, että kyseinen toimenpide on rajoittavampi kuin puitteet, sillä puitteiden mukaan olisi saattanut olla mahdollista korvata yleispalveluvelvoitteiden nettokustannukset kokonaan.

115

Siinäkin tapauksessa, että 6.10.2010 annettuun tuomioon komissio v. Belgia (C‑222/08, EU:C:2010:583) ja 6.10.2010 annettuun tuomioon Base ym. (C‑389/08, EU:C:2010:584) perustuvaa oikeuskäytäntöä olisi sovellettava postidirektiivin tulkitsemisen yhteydessä, on yhtäältä todettava, että valituksenalaisen tuomion 156 kohdassa tehty toteamus, jonka mukaan oikeus korvauksiin on käytettävissä vain silloin, jos yleispalvelusuoritteista aiheutuu yleispalvelun tarjoamiseen velvolliselle yritykselle kirjanpidollisia tappioita, oikeuttaa katsomaan, että unionin tuomioistuimen kyseisessä oikeuskäytännössä käyttämä kriteeri eli se, että tarkasteltava rasite on kyseessä olevalle yritykselle sen sietokykyyn nähden liiallinen, on täyttynyt.

116

Toisaalta on todettava, että puitteiden 25 kohdasta, johon viitataan riidanalaisen päätöksen 144 perustelukappaleessa, jonka unionin yleinen tuomioistuin mainitsee valituksenalaisen tuomion 156 kohdassa, seuraa, että korvauksen määrä voidaan laskea myös ”vältettyjen nettokustannusten” menetelmällä, jossa nettokustannukset, jotka ovat välttämättömiä tai joiden odotetaan olevan välttämättömiä julkisen palvelun velvoitteiden täyttämiseksi, lasketaan niiden nettokustannusten, jotka aiheutuvat palveluntarjoajalle sen harjoittaessa liiketoimintaa julkisen palvelun velvoitteen alaisena, ja samalle palveluntarjoajalle ilman kyseistä velvoitetta aiheutuvien nettokustannusten tai -voiton välisenä erotuksena. Kyseisen 25 kohdan sanamuodon perusteella tällainen laskentamenetelmä voisi periaatteessa johtaa yleispalveluvelvoitteiden kustannusten korvaamiseen silloinkin, kun julkisen palvelun velvoitteiden täyttäjälle ei aiheudu taloudellista tappiota.

117

Valittajat eivät kuitenkaan ole riitauttaneet sitä unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 156 kohdassa asianmukaisesti toteamaa seikkaa, että tämä menetelmä korvauksen laskemiseksi on vähemmän rajoittava kuin menetelmä, jota Puolan tasavalta soveltaa postilain yhteydessä ja jonka komissio on tutkinut riidanalaisessa päätöksessä.

118

Tältä osin on syytä todeta lisäksi, että julkisen palvelun velvoitteesta maksettavana korvauksena myönnettävää valtiontukea koskevissa yhteisön puitteissa (EUVL 2005, C 297, s. 4), joita sovellettiin 6.10.2010 annetulla tuomiolla komissio v. Belgia (C‑222/08, EU:C:2010:583) ja 6.10.2010 annetulla tuomiolla Base ym. (C‑389/08, EU:C:2010:584) ratkaistuissa asioissa merkityksellisten tosiseikkojen ajankohtana ja joihin valittajat ovat vedonneet, ei säädetty tällaisesta ”vältettyjen nettokustannusten” menetelmästä, ja tämä seikka vahvistaa sen, ettei kyseisellä oikeuskäytännöllä ole ainakaan ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa unionin yleisen tuomioistuimen tekemän arvioinnin oikeellisuutta nyt käsiteltävissä muutoksenhakuasioissa.

119

Edellä todetusta seuraa, että kolmannen valitusperusteen neljäs osa on jätettävä tutkimatta ja se on joka tapauksessa perusteeton, joten se on hylättävä.

120

Koska mitään kolmannen valitusperusteen osista ei ole hyväksytty, kolmas valitusperuste on näin ollen hylättävä kokonaisuudessaan.

121

Neljännessä valitusperusteessaan, joka kohdistuu valituksenalaisen tuomion 167 kohtaan, valittajat vetoavat siihen, että unionin yleinen tuomioistuin on rikkonut postidirektiivin 7 artiklan 1 kohtaa, koska se on hyväksynyt yleispalvelun kustannusten rahoittamisen myöntämällä PP:lle tiettyjä yksinoikeuksia ja erityisoikeuksia.

122

Valittajat korostavat, että muut kuin postidirektiivin 8 artiklassa tarkoitetut yksinoikeudet ja erityisoikeudet, joita PP nautti edelleen, on nimenomaisesti mainittu riidanalaisessa päätöksessä sen 52–56 perustelukappaleessa ja että niiden olemassaolo ei ollut riidanalainen seikka. Näiden palvelujen olemassaolon toteamiseksi ei siten olisi ollut tarpeen esittää perusteluja, jotka saattaisivat osoittaa, etteivät ne kuuluneet kyseisessä 8 artiklassa tarkoitettujen oikeuksien luokkaan. Tätä varten olisi ollut riittävää analysoida kyseistä artiklaa, mutta unionin yleinen tuomioistuin on jättänyt sen tekemättä. Valittajat katsovat lisäksi, että tietyillä näistä yksinoikeuksista ja erityisoikeuksista ei ole mitään toiminnallista yhteyttä yleispalveluun.

123

Valittajat katsovat vastauskirjelmässään, että toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin on todennut, valittajat ovat osoittaneet, että niiden komissiolle tekemästä kantelusta ilmenee, etteivät PP:lle myönnetyt yksinoikeudet olleet hyväksyttäviä yleispalvelua koskevan alakohtaisen sääntelyn kannalta. Asian kannalta merkityksellisen oikeuskäytännön mukaisesti unionin yleinen tuomioistuin on lisäksi katsonut, että oli perusteltua tutkia muun muassa yleispalvelun alakohtaista rahoitusta koskevat säännöt. Tältä osin valittajat muistuttavat, että kysymys yksinoikeuksista liittyy toiminnallisesti kyseessä olevaan PP:lle myönnettyyn tukeen.

124

Komissio ja Puolan hallitus katsovat, että neljäs valitusperuste on jätettävä tutkimatta ja että se on joka tapauksessa perusteeton.

125

Unionin yleinen tuomioistuin on todennut valituksenalaisen tuomion 167 kohdassa, että valittajat eivät ole esittäneet mitään perustelua, jolla voitaisiin osoittaa, etteivät PP:lle myönnetyt oikeudet, sellaisina kuin ne on täsmennetty riidanalaisen päätöksen 51–56 perustelukappaleessa, kuulu postidirektiivin 8 artiklassa nimenomaisesti säädetyn poikkeuksen soveltamisalaan, ja jolla näin ollen voitaisiin osoittaa saman direktiivin väitetystä rikkomisesta muodostuva virhe.

126

Tältä osin valittajat vetoavat neljännessä valitusperusteessaan lähinnä siihen, että PP:lle myönnetyt yksinoikeudet ja erityisoikeudet mainittiin riidanalaisessa päätöksessä eikä niiden olemassaolo ollut riidanalainen seikka ja että tästä seuraa, ettei ollut tarpeen esittää perusteluja, joilla voitaisiin osoittaa, etteivät ne kuuluneet postidirektiivin 8 artiklassa tarkoitettujen oikeuksien luokkaan.

127

Yhtäältä on kuitenkin todettava, että näin tehdessään valittajat eivät vetoa millään tavoin niiden esittämien perustelujen huomioon ottamiseen vääristyneellä tavalla unionin yleisessä tuomioistuimessa eivätkä ne myöskään väitä, että yleisiä oikeusperiaatteita olisi loukattu tai että todistustaakkaa ja todistelua koskevia menettelysääntöjä olisi rikottu.

128

Toisaalta perustelu, jonka mukaan PP:lle myönnetyt oikeudet olisivat postidirektiivin 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn kiellon piiriin kuuluvia yksinoikeuksia ja erityisoikeuksia ja etteivät ne siten kuuluneet kyseisen direktiivin 8 artiklassa säädetyn poikkeuksen soveltamisalaan, ei voi menestyä.

129

Postidirektiivin 7 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen mukaan jäsenvaltiot eivät nimittäin saa myöntää tai pitää voimassa postipalvelujen käyttöönottoa tai tarjontaa koskevia yksin- tai erityisoikeuksia. Tältä osin postidirektiivin 8 artikla on poikkeus mainitun direktiivin 7 artiklan säännöksistä, koska siinä säädetään, että 7 artiklan säännöksillä ei rajoiteta jäsenvaltioiden oikeutta järjestää postilaatikkojen asettaminen yleisille alueille, postimerkkien liikkeeseen laskeminen ja oikeudellisissa tai hallinnollisissa menettelyissä käytettäviä kirjattuja lähetyksiä koskevat palvelut kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti.

130

Postidirektiivin 7 artiklan 1 kohdan ja 8 artiklan säännösten välisestä yhteydestä ilmenee siten, että yksinoikeuksien ja erityisoikeuksien, jotka lähtökohtaisesti kuuluvat mainitussa 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn kiellon piiriin, olemassaolo ei välttämättä merkitse sitä, etteivät tällaiset oikeudet voisi kuulua mainitun direktiivin 8 artiklassa tarkoitettujen erilaisten palvelujen, joita tällä kiellolla ei rajoiteta, luokkiin.

131

Neljäs valitusperuste on näin ollen hylättävä.

132

Kaikesta edellä todetusta seuraa, että koska valitusten ainoatakaan valitusperustetta ei ole hyväksytty, valitukset on hylättävä.

133

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdassa määrätään, että jos valitus on perusteeton, unionin tuomioistuin tekee ratkaisun oikeudenkäyntikuluista.

134

Saman työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan, jota työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla sovelletaan valituksen käsittelyyn, mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

135

Koska Inpost Paczkomaty ja Inpost ovat hävinneet asian ja koska komissio ja Puolan tasavalta ovat vaatineet niiden velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut, yhtiöt on velvoitettava korvaamaan näistä muutoksenhakuasioista aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kymmenes jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: