1

Landeskreditbank Baden-Württemberg – Förderbank (jäljempänä Landeskreditbank) vaatii unionin tuomioistuinta kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen 16.5.2017 antaman tuomion Landeskreditbank Baden-Württemberg v. EKP (T-122/15, EU:T:2017:337; jäljempänä valituksenalainen tuomio), jolla unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi sen kanteen, jossa vaaditaan kumoamaan luottolaitosten vakavaraisuusvalvontaan liittyvää politiikkaa koskevien erityistehtävien antamisesta Euroopan keskuspankille 15.10.2013 annetun neuvoston asetuksen (EU) N:o 1024/2013 (EUVL 2013, L 287, s. 63) 6 artiklan 4 kohdan ja 24 artiklan 7 kohdan perusteella 5.1.2015 tehty Euroopan keskuspankin (EKP) päätös ECB/SSM/15/1 (jäljempänä riidanalainen päätös).

2

Asetuksen N:o 1024/2013 johdanto-osan 55 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Valvontatehtävien antaminen EKP:lle tuo sille merkittävän vastuun turvata rahoitusvakaus unionissa ja käyttää valvontavaltuuksiaan kaikkein tehokkaimmalla ja oikein suhteutetulla tavalla. – –”

3

Kyseisen asetuksen 1 artiklan ensimmäisessä kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tällä asetuksella EKP:lle annetaan luottolaitosten vakavaraisuusvalvontaan liittyvää politiikkaa koskevia erityistehtäviä, ja sen tavoitteena on edistää luottolaitosten toiminnan turvallisuutta ja vakautta sekä rahoitusjärjestelmän vakautta unionissa ja kussakin jäsenvaltiossa ottaen täysin huomioon sisämarkkinoiden yhtenäisyyden ja eheyden ja sen, että luottolaitoksia on kohdeltava yhtäläisesti sääntelyn katvealueiden hyväksikäytön estämiseksi.”

4

Mainitun asetuksen 4 artiklan, jonka otsikko on ”EKP:lle annetut tehtävät”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tämän asetuksen 6 artiklan puitteissa EKP:llä on tämän artiklan 3 kohdan mukaisesti yksinomainen toimivalta hoitaa vakavaraisuusvalvontatarkoituksissa seuraavat tehtävät kaikkien osallistuviin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden luottolaitosten osalta:

– –”

5

Saman asetuksen 6 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   EKP hoitaa tehtävänsä EKP:stä ja kansallisista toimivaltaisista viranomaisista muodostuvan yhteisen valvontamekanismin [(YVM)] puitteissa. EKP on vastuussa YVM:n tehokkaasta ja johdonmukaisesta toiminnasta.

– –

4.   Edellä 4 artiklassa määriteltyjen tehtävien osalta, kyseisen artiklan 1 kohdan a ja c alakohtaa lukuun ottamatta, EKP:llä on tämän artiklan 7 kohdassa tarkoitetun kehyksen ja siinä tarkoitettujen menettelyjen mukaisesti tämän artiklan 5 kohdassa säädetty vastuu ja kansallisilla toimivaltaisilla viranomaisilla tämän artiklan 6 kohdassa säädetty vastuu seuraavien luottolaitosten, rahoitusalan holdingyhtiöiden tai rahoitusalan sekaholdingyhtiöiden taikka osallistumattomiin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden luottolaitosten sellaisten sivuliikkeiden, jotka on perustettu osallistuviin jäsenvaltioihin, valvonnasta:

EKP voi myös omasta aloitteestaan katsoa, että jollakin laitoksella on huomattava merkitys, jos se on perustanut pankkialan sivuliikkeitä useampaan kuin yhteen osallistuvaan jäsenvaltioon ja sen rajatylittävät varat tai velat muodostavat merkittävän osan sen kokonaisvaroista tai ‑veloista metodologiassa vahvistetuin edellytyksin.

Luottolaitoksia, joiden osalta julkista rahoitustukea on pyydetty tai saatu suoraan tai epäsuorasti [Euroopan rahoitusvakausvälineestä (ERVV)] tai [Euroopan vakausmekanismista (EVM)], ei katsota vähemmän merkittäviksi.

Sen estämättä, mitä edellisissä alakohdissa säädetään, EKP hoitaa sille tällä asetuksella annettuja tehtäviä kolmen merkittävimmän luottolaitoksen osalta kussakin osallistuvassa jäsenvaltiossa, ellei erityisolosuhteiden vuoksi ole toisin perusteltavissa.

5.   Edellä 4 kohdassa tarkoitettujen luottolaitosten osalta ja 7 kohdassa määritetyn kehyksen mukaisesti:

– –

– –

6.   Kansalliset toimivaltaiset viranomaiset suorittavat 4 artiklan 1 kohdan b, d–g ja i alakohdassa tarkoitetut tehtävät ja ovat vastuussa niistä sekä kaikkien asiaan kuuluvien valvontapäätösten hyväksymisestä tämän artiklan 4 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettujen luottolaitosten osalta tämän artiklan 7 kohdassa tarkoitetun kehyksen ja kyseisessä kohdassa tarkoitettujen menettelyjen mukaisesti sanotun kuitenkaan rajoittamatta tämän artiklan 5 kohdan soveltamista.

– –

Kansallisten toimivaltaisten viranomaisten on raportoitava säännöllisesti EKP:lle tämän artiklan nojalla toteutetun toiminnan tuloksista.

7.   EKP hyväksyy ja julkistaa osallistuvien jäsenvaltioiden kansallisia toimivaltaisia viranomaisia kuullen ja valvontaelimen ehdotuksen perusteella kehyksen tämän artiklan täytäntöönpanon käytännön menettelyjen järjestämistä varten. – –

8.   Aina kun EKP saa apua kansallisilta toimivaltaisilta viranomaisilta tai kansallisilta nimetyiltä viranomaisilta sille tällä asetuksella annettujen tehtävien hoitamiseen, EKP ja kansalliset toimivaltaiset viranomaiset noudattavat asiaankuuluvissa unionin säädöksissä vahvistettuja säännöksiä, jotka koskevat vastuun jakoa ja yhteistyötä eri jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten välillä.”

6

Asetuksen N:o 1024/2013 24 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   EKP perustaa oikaisulautakunnan suorittamaan EKP:n sille tällä asetuksella sille annettujen valtuuksien nojalla tekemien päätösten sisäisen uudelleenkäsittelyn sen jälkeen kun 5 kohdan mukainen uudelleenkäsittelypyyntö on jätetty. Sisäisen uudelleenkäsittelyn on koskettava sitä, ovatko päätökset menettelyltään ja sisällöltään tämän asetuksen mukaisia.

– –

5.   Luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö voi 1 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa pyytää EKP:n tämän asetuksen mukaisesti tekemän, kyseiselle henkilölle osoitetun päätöksen uudelleenkäsittelyä tai sellaisen päätöksen uudelleenkäsittelyä, joka koskee heitä suoraan ja erikseen. Jäljempänä 7 kohdassa tarkoitettua EKP:n neuvoston päätöstä koskevaa uudelleenkäsittelypyyntöä ei voida ottaa tutkittavaksi.

6.   Uudelleenkäsittelypyyntö perusteluineen on tehtävä kirjallisesti, ja se on toimitettava EKP:lle kirjallisesti kuukauden kuluessa siitä päivästä, jona päätös on annettu tiedoksi uudelleenkäsittelyä pyytäneelle henkilölle, tai jos tällaista tiedoksiantoa ei ole annettu, kuukauden kuluessa siitä päivästä, jona tämä on saanut tiedon asiasta.

7.   Tehtyään päätöksen siitä, voidaanko uudelleenkäsittelypyyntö ottaa käsiteltäväksi, oikaisulautakunta antaa lausunnon asian kiireellisyyden kannalta asianmukaisen ajan kuluessa ja viimeistään kahden kuukauden kuluessa pyynnön vastaanottamisesta ja toimittaa sen uuden päätösluonnoksen valvontaelimelle valmistelua varten. Valvontaelin ottaa huomioon oikaisulautakunnan lausunnon ja toimittaa pikaisesti uuden päätösluonnoksen EKP:n neuvostolle. Uudessa päätösluonnoksessa kumotaan alkuperäinen päätös, korvataan se uudella päätöksellä, joka on sisällöltään identtinen, tai korvataan se muutetulla päätöksellä. Uusi päätösluonnos katsotaan hyväksytyksi, ellei EKP:n neuvosto vastusta sitä kymmenen työpäivän kuluessa.

– –

9.   Oikaisulautakunnan antama lausunto, valvontaelimen laatima uusi päätösluonnos ja EKP:n neuvoston tekemä päätös tämän artiklan nojalla on perusteltava ja annettava tiedoksi osapuolille.

10.   EKP hyväksyy päätöksen oikaisulautakunnan toimintasäännöistä.

– –”

7

Kehyksen perustamisesta YVM:n puitteissa tehtävälle yhteistyölle EKP:n ja kansallisten toimivaltaisten viranomaisten välillä sekä kansallisten nimettyjen viranomaisten kanssa (YVM-kehysasetus) 16.4.2014 annetun Euroopan keskuspankin asetuksen (EU) N:o 468/2014 (EUVL 2014, L 141, s. 1) johdanto-osan yhdeksännessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Tässä asetuksessa kehitetään siis edelleen ja täsmennetään yhteistyömenettelyjä, joita YVM-asetuksessa on luotu EKP:n ja kansallisten toimivaltaisten viranomaisten ja mahdollisesti kansallisten nimettyjen viranomaisten välille YVM:n puitteissa, ja varmistetaan siten YVM:n tehokas ja johdonmukainen toiminta.”

8

Kyseisen asetuksen 1 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tällä asetuksella hyväksytään seuraavia aiheita koskevat säännöt:

– –”

9

YVM-kehysasetuksen 70 artiklassa, jonka otsikko on ”Erityiset olosuhteet, jotka johtavat merkittävän valvottavan yhteisön määrittämiseen vähemmän merkittäväksi”, säädetään seuraavaa:

”1.   [Asetuksen N:o 1024/2013] 6 artiklan 4 kohdan toisessa ja viidennessä alakohdassa tarkoitetut erityiset olosuhteet (jäljempänä ’erityiset olosuhteet’) ovat olemassa, jos on spesifisiä ja tosiasiallisia olosuhteita, joiden vuoksi valvottavan yhteisön luokitteleminen merkittäväksi on epäasianmukaista, kun otetaan huomioon [asetuksen N:o 1024/2013] tavoitteet ja periaatteet ja erityisesti tarve varmistaa korkealaatuisten valvontakäytäntöjen johdonmukainen soveltaminen.

2.   Käsitettä ’erityiset olosuhteet’ on tulkittava suppeasti.”

10

Asetuksen N:o 468/2014 71 artiklan, jonka otsikko on ”Erityisten olosuhteiden olemassaolon arviointi”, sanamuoto on seuraava:

”1.   Se, onko olemassa erityisiä olosuhteita, joiden vuoksi olisi perusteltua luokitella muutoin merkittävä valvottava yhteisö vähemmän merkittäväksi, on ratkaistava tapauskohtaisesti ja nimenomaan valvottavan yhteisön tai valvottavan ryhmittymän osalta eikä valvottavien yhteisöjen luokkien osalta.

– –”

11

Oikaisulautakunnan perustamisesta ja sen toimintasäännöistä 14.4.2014 annetulla Euroopan keskuspankin päätöksellä 2014/360/EU (EUVL 2014, L 175, s. 47) perustettiin asetuksen N:o 1024/2013 24 artiklassa tarkoitettu oikaisulautakunta.

12

Kyseisen päätöksen 7 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön, jolle asetuksen [N:o 1024/2013] nojalla annettu EKP:n päätös on osoitettu tai jota se koskee suoraan ja erikseen ja joka haluaa pyytää päätöksen sisäistä uudelleenkäsittelyä – –, on tehtävä sihteerille kirjallinen uudelleenkäsittelyä koskeva ilmoitus, jossa riitautettu päätös yksilöidään. Uudelleenkäsittelyä koskeva ilmoitus on toimitettava yhdellä unionin virallisista kielistä.”

13

Kyseisen päätöksen 16 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Lautakunta antaa uudelleenkäsittelystä lausunnon asian kiireellisyyden kannalta asianmukaisen ajan kuluessa ja viimeistään kahden kuukauden kuluessa uudelleenkäsittelyä koskevan ilmoituksen vastaanottamisesta.

2.   Lausunnossa ehdotetaan joko alkuperäisen päätöksen kumoamista, korvaamista päätöksellä, joka on sisällöltään identtinen, tai korvaamista muutetulla päätöksellä. Viimeksi mainitussa tapauksessa lausuntoon sisältyy ehdotuksia tarvittavista muutoksista.

– –”

14

Saman päätöksen 18 artiklassa säädetään seuraavaa:

”EKP:n neuvoston sihteeri antaa osapuolille tiedoksi lautakunnan lausunnon, valvontaelimen esittämän uuden päätösluonnoksen ja EKP:n neuvoston antaman uuden päätöksen sekä näiden perustelut.”

15

Landeskreditbank on julkisoikeudellinen oikeushenkilö, joka on perustettu lailla ja jonka Baden-Württembergin osavaltio (Saksa) omistaa kokonaan.

16

EKP ilmoitti Landeskreditbankille 25.6.2014 lähinnä, että se kuului merkittävyytensä vuoksi pikemminkin EKP:n yksinomaiseen valvontaan kuin asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdan mukaisesti YVM:n mukaiseen jaettuun valvontaan, ja kehotti tätä esittämään huomautuksensa.

17

Landeskreditbank riitautti tämän näkemyksen 10.7.2014 vedoten muun muassa kyseisessä säännöksessä sekä asetuksen N:o 468/2014 70 ja 71 artiklassa tarkoitettujen erityisten olosuhteiden olemassaoloon.

18

EKP teki 1.9.2014 päätöksen, jossa Landeskreditbank luokiteltiin asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdassa tarkoitetuksi ”merkittäväksi yhteisöksi”.

19

Landeskreditbank vaati 6.10.2014 tämän päätöksen uudelleenkäsittelyä asetuksen N:o 1024/2013 24 artiklan 1, 5 ja 6 kohdan, luettuina yhdessä päätöksen 2014/360 7 artiklan kanssa, nojalla. Suullinen käsittely oikaisulautakunnassa toteutettiin 23.10.2014.

20

Oikaisulautakunta antoi 20.11.2014 lausuntonsa, jossa se katsoi EKP:n 1.9.2014 tekemän päätöksen olevan laillinen.

21

5.1.2015 tekemällään riidanalaisella päätöksellä EKP kumosi ja korvasi mainitun päätöksen mutta luokitteli Landeskreditbankin edelleen ”merkittäväksi yhteisöksi”. EKP korosti kyseisessä päätöksessä lähinnä seuraavaa:

22

Landeskreditbank nosti unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 12.3.2015 toimittamallaan kannekirjelmällä kanteen riidanalaisen päätöksen kumoamiseksi.

23

Landeskreditbank esitti kanteensa tueksi viisi kanneperustetta, joista ensimmäinen koski asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdan ja asetuksen N:o 468/2014 70 artiklan rikkomista EKP:n soveltamien kriteerien valinnassa, toinen tosiseikkoja koskevia ilmeisiä arviointivirheitä, kolmas perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä, neljäs sitä, että EKP käytti väärin harkintavaltaansa, koska se ei ollut käyttänyt harkintavaltaansa, ja viides sitä, että EKP oli laiminlyönyt velvollisuutensa ottaa huomioon kaikki asian kannalta merkitykselliset seikat.

24

Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi Landeskreditbankin kanteen valituksenalaisella tuomiolla.

25

Landeskreditbank vaatii valituksessaan, että unionin tuomioistuin

26

EKP vaatii, että unionin tuomioistuin

27

Euroopan komissio vaatii, että unionin tuomioistuin

28

Landeskreditbank vetoaa valituksensa tueksi kolmeen valitusperusteeseen.

29

Ensimmäisessä valitusperusteessaan Landeskreditbank väittää, että unionin oikeutta on rikottu tulkittaessa ja sovellettaessa asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdan toista alakohtaa ja asetuksen N:o 468/2014 70 artiklaa.

30

Tämä valitusperuste jakautuu kolmeen osaan.

31

Ensimmäisen valitusperusteensa ensimmäisessä osassa Landeskreditbank väittää lähinnä, että unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi virheellisesti asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdan toisessa alakohdassa ja asetuksen N:o 468/2014 70 artiklassa tarkoitettua käsitettä ”erityiset olosuhteet” ja että erityisesti se on toiminut virheellisesti, kun se ei ole tulkinnut näitä säännöksiä suhteellisuusperiaatteen mukaisesti.

32

Landeskreditbankin mukaan asetuksella N:o 1024/2013 EKP:lle on siirretty yksinomainen toimivalta luottolaitosten vakavaraisuusvalvonnassa ainoastaan siltä osin kuin kyse on merkittävistä laitoksista, ja kansalliset viranomaiset ovat edelleen toimivaltaisia siltä osin kuin kyse on vähemmän merkittävien laitosten vakavaraisuusvalvonnasta.

33

Tältä osin Landeskreditbank katsoo, että suhteellisuusperiaatteen mukaan unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt tulkita asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdan toista alakohtaa ja asetuksen N:o 468/2014 70 artiklaa siten, että yhteisö on luokiteltava ”vähemmän merkittäväksi” silloin, kun kunkin yksittäistapauksen erityisten olosuhteiden ja tosiseikkojen vuoksi on niin, että sen avulla, että kansalliset toimivaltaiset viranomaiset harjoittavat kyseisen yhteisön suoraa vakavaraisuusvalvontaa, asetuksen N:o 1024/2013 tavoitteet voidaan saavuttaa vähintään yhtä hyvin kuin EKP:n suoralla vakavaraisuusvalvonnalla.

34

Landeskreditbank väittää lisäksi, että unionin yleinen tuomioistuin loukkasi tulkintaperiaatetta, jonka mukaan jokaiselle artiklalle on annettava oma merkitys (ut res magis valeat quam pereat), ja rikkoi kieltoa asettaa ylivoimaista näyttövelvollisuutta (probatio diabolica), koska sen vuoksi, miten unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdan toisessa alakohdassa ja asetuksen N:o 468/2014 70 artiklassa tarkoitettua käsitettä ”erityiset olosuhteet”, näillä säännöksillä ei ole tehokasta vaikutusta, sillä tällaisten olosuhteiden olemassaolo on mahdotonta näyttää toteen.

35

EKP ja komissio kiistävät Landeskreditbankin väitteet.

36

Kuten unionin yleinen tuomioistuin perustellusti totesi valituksenalaisen tuomion 64 kohdassa, sitä, miten unionin yleisen tuomioistuin tulkitsee säännöksiä, jotka koskevat neuvoston vakavaraisuuden valvonnan osalta EKP:lle antamaa toimivaltaa, ei voida horjuttaa valittajan esittämillä vastakkaisilla väitteillä, jotka perustuvat siihen, että asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdan nojalla kansallisilla viranomaisilla on säilytetty toimivalta suorittaa tämän asetuksen 4 artiklan 1 kohdan b ja d–i alakohdassa mainittuja tehtäviä ”vähemmän merkittäviksi” luokiteltujen yhteisöjen osalta.

37

Siltä osin kuin aluksi kyse on EKP:n toimivallan laajuudesta luottolaitosten suoran vakavaraisuusvalvonnan osalta, on muistettava, että asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan, jonka otsikko on ”EKP:lle annetut tehtävät”, 1 kohdassa säädetään, että kyseisen asetuksen 6 artiklan puitteissa EKP:llä on ”yksinomainen toimivalta” hoitaa vakavaraisuusvalvontatarkoituksissa tässä 4 artiklan 1 kohdassa lueteltuja tehtäviä ”kaikkien” osallistuviin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden luottolaitosten osalta, ilman että merkittäviä ja vähemmän merkittäviä laitoksia erotettaisiin toisistaan.

38

Näin ollen asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 1 kohdan sanamuodosta ilmenee, että EKP:llä on yksinomainen toimivalta hoitaa kyseisessä säännöksessä mainittuja tehtäviä kaikkien luottolaitosten osalta.

39

On totta, että asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 1 kohdan nojalla EKP hoitaa tehtävänsä siitä itsestään ja kansallisista toimivaltaisista viranomaisista muodostuvan YVM:n puitteissa ja se on vastuussa YVM:n tehokkaasta ja johdonmukaisesta toiminnasta.

40

Tässä asiayhteydessä asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 6 kohdan mukaisesti kansalliset toimivaltaiset viranomaiset suorittavat 4 artiklan 1 kohdan b, d–g ja i alakohdassa tarkoitetut tehtävät ja ovat vastuussa niistä sekä kaikkien asiaan kuuluvien valvontapäätösten hyväksymisestä kyseisen 6 artiklan 4 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettujen luottolaitosten eli niiden luottolaitosten osalta, jotka viimeksi mainitussa säännöksessä esitettyjen kriteerien mukaisesti ovat ”vähemmän merkittäviä”.

41

Kansalliset toimivaltaiset viranomaiset avustavat siis EKP:tä sille asetuksella N:o 1024/2013 annettujen tehtävien hoitamisessa siten, että tietyt näistä tehtävistä pannaan täytäntöön hajautetusti kyseisen asetuksen 6 artiklan 4 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettujen vähemmän merkittävien luottolaitosten osalta.

42

Asetuksen N:o 468/2014 johdanto-osan yhdeksännen perustelukappaleen mukaan kyseisessä asetuksessa kehitetään edelleen ja täsmennetään yhteistyömenettelyjä, joita asetuksessa N:o 1024/2013 on luotu EKP:n ja kansallisten toimivaltaisten viranomaisten välille YVM:n puitteissa, ja varmistetaan siten YVM:n tehokas ja johdonmukainen toiminta.

43

Asetuksen N:o 468/2014 1 artiklan 1 kohdan a alakohdan nojalla kyseisen asetuksen tarkoituksena on luoda asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 7 kohdassa tarkoitettu kehys eli kehys 6 artiklan, jolla säännellään EKP:n ja kansallisten toimivaltaisten viranomaisten yhteistyötä YVM:n puitteissa, täytäntöönpanon käytännön menettelyjen järjestämistä varten.

44

Erityisesti kyseisen 1 artiklan 1 kohdan a alakohdan i alakohdan nojalla asetuksen N:o 468/2014 IV osa sisältää säännöt, joiden mukaisesti asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdassa säädettyjen perusteiden nojalla määritetään, luokitellaanko vakavaraisuusvalvonnan kohteena oleva yhteisö merkittäväksi vai vähemmän merkittäväksi, ja siinä määritellään tässä yhteydessä viimeksi mainitussa säännöksessä tarkoitettu käsite ”erityiset olosuhteet”, jolla voidaan perustella valvottavan yhteisön luokittelu vähemmän merkittäväksi, vaikka kriteerit sen luokittelemiseksi merkittäväksi täyttyisivät.

45

Tältä osin asetuksen N:o 468/2014 70 artiklan 1 kohdassa säädetään, että tällaisia erityisiä olosuhteita ovat spesifiset ja tosiasialliset olosuhteet, joiden vuoksi valvottavan yhteisön luokitteleminen merkittäväksi on epäasianmukaista, kun otetaan huomioon asetuksen N:o 1024/2013 tavoitteet ja periaatteet ja erityisesti tarve varmistaa korkealaatuisten valvontakäytäntöjen johdonmukainen soveltaminen.

46

Jo tämän säännöksen sanamuodosta ilmenee, että merkityksellisiä olosuhteita, joiden perusteella suoraa vakavaraisuusvalvontaa harjoitettaessa yhteisöä, joka lähtökohtaisesti asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdan toisessa alakohdassa esitettyjen kriteerien perusteella olisi luokiteltava merkittäväksi, olisi pidettävä vähemmän merkittävänä, ovat yksinomaan olosuhteet, jotka liittyvät siihen, onko yhteisön luokitteleminen merkittäväksi asianmukaista vai epäasianmukaista.

47

Näin ollen kansallisten viranomaisten harjoittama merkittävän yhteisön suora vakavaraisuusvalvonta on mahdollista ainoastaan, kun on olemassa sellaisia olosuhteita, jotka osoittavat, että tämän yhteisön luokitteleminen merkittäväksi on epäasianmukaista asetuksella N:o 1024/2013 tavoiteltujen päämäärien saavuttamiseksi.

48

Kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 44 ja 46 kohdassa, asetuksen N:o 468/2014 70 artiklan 1 kohdan sanamuodossa ei mainita lainkaan sen arvioimista, onko EKP:n suorittama merkittävän yhteisön suora vakavaraisuusvalvonta tarpeellista, eikä tämän säännöksen sanamuodon mukaisesta tulkinnasta ilmene, että sillä, että tämän asetuksen tavoitteet voitaisiin saavuttaa yhtä hyvin kansallisten viranomaisten suorittamalla kyseisen yhteisön suoralla vakavaraisuusvalvonnalla kuin EKP:n yksin suorittamalla valvonnalla, voitaisiin perustella sitä, että kyseinen yhteisö luokitellaan vähemmän merkittäväksi.

49

Näin ollen on todettava, että – kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 54, 63 ja 72 kohdassa – asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen tehtävien hoitamisen osalta neuvosto on antanut EKP:lle yksinomaisen toimivallan, jota tämän asetuksen 6 artiklan mukaisesti kansalliset viranomaiset voivat panna hajautetusti täytäntöön YVM:n puitteissa ja EKP:n valvonnassa tämän 6 artiklan 4 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettujen vähemmän merkittävien luottolaitosten ja joidenkin näistä tehtävistä osalta, ja antanut EKP:lle yksinomaisen toimivallan täsmentää 6 artiklan 4 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitetun käsitteen ”erityiset olosuhteet” sisältöä, jota on käytetty antamalla asetuksen N:o 468/2014 70 ja 71 artikla.

50

Seuraavaksi on muistutettava, että asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdan toisen alakohdan mukaan sen edellytyksenä, että Landeskreditbankin kaltainen luottolaitos, jonka varojen kokonaisarvo on yli 30 miljardia euroa, luokitellaan vähemmän merkittäväksi, on se, että luokittelu on perusteltua kyseisessä säännöksessä tarkoitettujen erityisten olosuhteiden nojalla.

51

Landeskreditbank väittää tältä osin virheellisesti, että unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdan toista alakohta ja asetuksen N:o 468/2014 70 artiklaa ottamatta huomioon suhteellisuusperiaatetta.

52

On nimittäin todettava, että unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi näitä säännöksiä valituksenalaisen tuomion 66–85 kohdassa kyseisen periaatteen valossa.

53

Erityisesti valituksenalaisen tuomion 68 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin muistutti perustellusti, että toimenpiteen oikeasuhteisuuden arvioinnin on oltava sovitettavissa yhteen unionin toimielimille mahdollisesti sen toteuttamisen yhteydessä tunnustetun harkintavallan kunnioittamisen kanssa (ks. vastaavasti tuomio 12.12.2006, Saksa v. parlamentti ja neuvosto, C-380/03, EU:C:2006:772, 145 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

54

Tässä yhteydessä on korostettava, että asetuksen N:o 1024/2013 ja asetuksen N:o 468/2014 säännöksissä EKP:lle annetaan päätösvalta, jossa otetaan huomioon tosiseikat, ja säädetään niihin nähden oikeasuhteisista edellytyksistä. Asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdan toisen alakohdan nojalla yhteisöä, jota ei olisi pidettävä vähemmän merkittävänä tässä säännöksessä esitettyjen arviointiperusteiden perusteella, voidaan kuitenkin pitää sellaisena, jos se on perusteltua erityisten olosuhteiden, jotka on määritetty asetuksen N:o 468/2014 70 artiklassa, nojalla.

55

Kyseisissä säännöksissä tarkoitettu tilanne on sellainen, jossa sillä, että kansalliset viranomaiset valvovat suoraan merkittävän yhtiön vakavaraisuutta, saavutettaisiin asetuksella N:o 1024/2013 tavoitellut päämäärät paremmin kuin sillä, että EKP harjoittaa kyseisen yhteisön suoraa vakavaraisuusvalvontaa, tai päinvastoin sellainen, jossa viimeksi mainitulla valvonnalla ei saavutettaisi näitä tavoitteita yhtä hyvin kuin kansallisten viranomaisten harjoittamalla kyseisen yhteisön suoralla vakavaraisuusvalvonnalla.

56

Asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 5 kohdan b alakohdan mukaan on sen sijaan niin, että mikäli laadukkaiden valvontakäytäntöjen johdonmukaisen soveltamisen kannalta on tarpeen, EKP voi milloin tahansa omasta aloitteestaan kansallisia toimivaltaisia viranomaisia kuultuaan tai kansallisen toimivaltaisen viranomaisen pyynnöstä päättää itse käyttää suoraan kaikkia asiaan kuuluvia toimivaltuuksia yhden tai useamman tämän 6 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun luottolaitoksen osalta.

57

Nämä säännökset koskevat eri arviointiperusteita, eli yhtäältä sen epäasianmukaisuutta, että vakavaraisuusvalvonnan kohteena olevaa yhteisöä pidetään merkittävänä, ja toisaalta sen tarpeellisuutta, että EKP käyttää asiaan kuuluvia toimivaltuuksia.

58

Valituksenalaisen tuomion 62 kohdassa toteutettu näiden säännösten vertailu tukee unionin yleisen tuomioistuimen kyseisen tuomion 77 kohdassa esittämää arviointia, jonka mukaan unionin lainsäätäjä on sovittanut yhteen jäsenvaltioiden roolin huomioon ottamisen unionin oikeuden täytäntöönpanossa asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan tavoitteiden saavuttamisen kanssa luomalla YVM:n.

59

Tästä seuraa, että unionin lainsäätäjä on ottanut huomioon suhteellisuusperiaatteen eikä EKP:n tarvitse, kuten unionin yleinen tuomioistuin korosti valituksenalaisen tuomion 75 kohdassa, tutkia tapauskohtaisesti, pitäisikö – huolimatta asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdan toisessa alakohdassa olevien kriteerien soveltamisesta – merkittävän laitoksen kuulua kansallisten viranomaisten suoraan valvontaan siitä syystä, että ne voivat paremmin saavuttaa tämän asetuksen tavoitteet.

60

Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin saattoi oikeudellista virhettä tekemättä todeta valituksenalaisen tuomion 80 kohdassa, että asetuksen N:o 468/2014 70 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuilla ”spesifisi[llä] ja tosiasiallisi[lla] olosuhtei[lla], joiden vuoksi valvottavan yhteisön luokitteleminen merkittäväksi on epäasianmukaista”, viitataan vain niihin tosiasiallisiin erityisiin olosuhteisiin, jotka merkitsevät sitä, että kansallisten viranomaisten suorittamalla suoralla vakavaraisuusvalvonnalla saavutetaan paremmin nämä tavoitteet ja noudatetaan kyseisiä periaatteita ja erityisesti taataan paremmin korkealaatuisten vakavaraisuusvalvontanormien johdonmukainen soveltaminen kuin EKP:n suoralla vakavaraisuusvalvonnalla.

61

Unionin yleisen tuomioistuimen tulkinnan perusteltavuutta tukee se seikka, että asetuksen N:o 468/2014 70 artiklan 2 kohdan mukaan tämän asetuksen 70 artiklan 1 kohdassa sekä asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdan toisessa ja viidennessä alakohdassa mainittua käsitettä ”erityiset olosuhteet” on tulkittava suppeasti.

62

Väite, jonka mukaan unionin yleisen tuomioistuimen omaksuma asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdan toisessa alakohdassa ja asetuksen N:o 468/2014 70 artiklassa tarkoitetun käsitteen ”erityiset olosuhteet” tulkinta poistaa näiltä säännöksiltä niiden tehokkaan vaikutuksen, koska tällaisten olosuhteiden olemassaolo on mahdotonta näyttää toteen, on hylättävä.

63

Kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 74 kohdassa, mikään ei viittaa siihen, että tämä tulkinta, joka on asetusten N:o 1024/2013 ja N:o 468/2014 sanamuodon ja tavoitteiden mukainen, saisi aikaan sen, että Landeskreditbankin olisi mahdotonta vedota kyseisissä säännöksissä tarkoitettuihin ”erityisiin olosuhteisiin” ja esittää näyttöä niiden olemassaolosta.

64

Näin ollen unionin yleisen tuomioistuimen omaksumaa näissä säännöksissä tarkoitetun käsitteen ”erityiset olosuhteet” tulkintaa ei rasita oikeudellinen virhe.

65

Tästä seuraa, että ensimmäisen valitusperusteen ensimmäinen osa on hylättävä.

66

Ensimmäisen valitusperusteensa toisessa osassa Landeskreditbank väittää, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se ei valituksenalaisen tuomion 101–112 kohdassa todennut, että EKP teki tosiseikkoja arvioidessaan ilmeisen arviointivirheen.

67

Landeskreditbank katsoo erityisesti, että unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt myös oman asiaa koskevien säännösten tulkintansa perusteella tutkia Landeskreditbankin esittämiä väitteitä ja tosiseikkoja ja selvittää, olisiko sen perusteella kansallisten toimivaltaisten viranomaisten suoralla vakavaraisuusvalvonnalla saavutettu asetuksella N:o 1024/2013 tavoitellut päämäärät paremmin kuin EKP:n suoran valvonnan avulla.

68

Lisäksi Landeskreditbank väittää, että myös silloin, kun unionin yleinen tuomioistuin tutki sen väitettä, jonka mukaan sen toimintaa rajoittavien oikeudellisten puitteiden ja valvontaviranomaisten moninaisuus olivat perusteena kansallisten viranomaisten suorittamalle vakavaraisuusvalvonnalle, unionin yleinen tuomioistuin teki arviointivirheen.

69

EKP ja komissio kiistävät Landeskreditbankin väitteet.

70

Siltä osin kuin, kuten valituksenalaisen tuomion 87, 88, 102, 104 ja 108 kohdasta käy ilmi, Landeskreditbankin unionin yleisessä tuomioistuimessa esittämissä väitteissä katsotaan, että Saksan viranomaisten suorittama suora vakavaraisuusvalvonta oli riittävää asetuksen N:o 1024/2013 tavoitteiden saavuttamiseksi ja korkealaatuisten vakavaraisuusvalvontanormien johdonmukaisen soveltamisen takaamiseksi eikä EKP:n suora vakavaraisuusvalvonta ollut tältä osin tarpeen, unionin yleinen tuomioistuin totesi – kun otetaan huomioon sen omaksuma asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdan toisessa alakohdassa ja asetuksen N:o 468/2014 70 artiklassa tarkoitetun käsitteen ”erityiset olosuhteet” tulkinta, jonka oikeellisuus vahvistettiin ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisen osan tutkinnan yhteydessä – perustellusti, että nämä väitteet ovat merkityksettömiä.

71

Pelkkä Landeskreditbankin väite, jonka mukaan, kun otetaan huomioon sen toimintaa rajoittavien oikeudellisten puitteiden ja valvontaviranomaisten moninaisuus, kansallisten viranomaisten suorittama vakavaraisuusvalvonta mahdollistaisi asetuksen N:o 1024/2013 tavoitteiden saavuttamisen paremmin kuin EKP:n suorittama vakavaraisuusvalvonta, on – sen lisäksi, että se esitettiin vasta unionin yleiselle tuomioistuimelle toimitetun vastauskirjelmän vaiheessa – selvästi riittämätön, jotta viimeksi mainitun vakavaraisuusvalvonnan epäasianmukaisuus voitaisiin todeta, eikä voi velvoittaa unionin yleistä tuomioistuinta tarkastamaan, onko kyseisissä säännöksissä tarkoitettuja erityisiä olosuhteita olemassa.

72

Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin ei tehnyt oikeudellista virhettä, kun se valituksenalaisen tuomion 112 kohdassa hylkäsi Landeskreditbankin kanneperusteen, jonka mukaan EKP teki tosiseikkojen ilmeisiä arviointivirheitä.

73

Tämän vuoksi ensimmäisen valitusperusteen toinen osa on hylättävä.

74

Ensimmäisen valitusperusteensa kolmannessa osassa Landeskreditbank väittää, että unionin yleinen tuomioistuin teki virheen, kun se totesi valituksenalaisen tuomion 140–142 ja 149 kohdassa, ettei EKP:tä voitu arvostella siitä, ettei se käyttänyt harkintavaltaansa, eikä siitä, että se laiminlöi velvollisuutensa tutkia tosiseikkoja, ja hylkäsi sen väitteet merkityksettöminä.

75

EKP ja komissio kiistävät Landeskreditbankin väitteet.

76

Kuten tämän tuomion 70 kohdassa todetaan, Landeskreditbankin unionin yleisessä tuomioistuimessa esittämissä väitteissä väitettiin lähinnä, että asetuksen N:o 1024/2013 tavoitteet voitaisiin saavuttaa Saksan viranomaisten suorittamalla suoralla vakavaraisuusvalvonnalla ilman, että EKP:n suora vakavaraisuusvalvonta olisi tältä osin tarpeen.

77

Koska tällä väitteellä ei kuitenkaan ole merkitystä tulkittaessa asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdan toisessa alakohdassa ja asetuksen N:o 468/2014 70 artiklassa tarkoitettua käsitettä ”erityiset olosuhteet”, sellaisena kuin se esitetään valituksenalaisen tuomion 80 kohdassa sekä tämän tuomion 50 ja 51 kohdassa, on todettava, ettei unionin yleinen tuomioistuin tehnyt oikeudellista virhettä, kun se hylkäsi valituksenalaisen tuomion 142 ja 150 kohdassa Landeskreditbankin neljännen kanneperusteen, jonka mukaan EKP käytti harkintavaltaansa väärin, kun se ei lainvastaisesti käyttänyt harkintavaltaansa, ja viidennen kanneperusteen, jonka mukaan EKP laiminlöi velvollisuutensa tutkia ja ottaa huomioon kaikki käsiteltävässä asiassa merkitykselliset seikat, sillä perusteella, ettei EKP:tä voitu arvostella siitä, että se oli hylännyt tällaisen väitteen, tai siitä, ettei se ottanut kyseistä 70 artiklan 1 kohtaa soveltaessaan huomioon olosuhteita, joilla ei ole merkitystä, kun otetaan huomioon tämän säännöksen sanamuoto.

78

Näin ollen ensimmäisen valitusperusteen kolmas osa on hylättävä.

79

Kaiken edellä esitetyn perusteella ensimmäinen valitusperuste on hylättävä.

80

Toisessa valitusperusteessaan Landeskreditbank väittää, että riidanalainen päätös on otettu huomioon vääristyneellä tavalla ja siihen liittyviä perusteluvaatimuksia on arvioitu virheellisesti.

81

Tämä valitusperuste jakautuu kahteen osaan.

82

Toisen valitusperusteensa ensimmäisessä osassa Landeskreditbank väittää, että unionin yleinen tuomioistuin otti valituksenalaisen tuomion 31 ja 34 kohdassa riidanalaisen päätöksen huomioon vääristyneellä tavalla, kun se toisti sen perustelut virheellisesti ja korvasi ne omilla perusteluillaan.

83

Landeskreditbank väittää erityisesti, että arviointiperustetta, jonka mukaan sen luokittelu merkittäväksi yhteisöksi voitiin sulkea pois ainoastaan, jos osoitetaan, että Saksan viranomaisten suorittamalla suoralla vakavaraisuusvalvonnalla saavutettaisiin asetuksen N:o 1024/2013 tavoitteet paremmin kuin EKP:n suorittamalla valvonnalla, ei mainita kyseisessä päätöksessä.

84

EKP ja komissio kiistävät Landeskreditbankin väitteet.

85

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 296 artiklan mukainen unionin toimielinten toimien perusteluvelvollisuus määräytyy kyseisen toimen luonteen mukaan ja perusteluista on selkeästi ja yksiselitteisesti ilmettävä toimen toteuttaneen toimielimen päättely siten, että niille, joita toimenpide koskee, selviävät sen syyt ja että toimivaltainen tuomioistuin voi harjoittaa valvontaansa (tuomio 5.12.2013, Solvay v. komissio, C‑455/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:796, 90 kohta ja tuomio 10.3.2016, HeidelbergCement v. komissio, C‑247/14 P, EU:C:2016:149, 16 kohta).

86

Käsiteltävänä olevassa asiassa on todettava, että riidanalainen päätös on toimi, joka liittyy luottolaitosten toiminnan vakauden valvontatoimeen ja jota toteuttaessaan EKP:llä on laaja harkintavalta, koska – kuten asetuksen N:o 1024/2013 johdanto-osan 55 perustelukappaleessa todetaan – valvontatehtävien antaminen EKP:lle tuo sille merkittävän vastuun turvata rahoitusvakaus unionissa ja käyttää valvontavaltuuksiaan kaikkein tehokkaimmalla ja oikein suhteutetulla tavalla.

87

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on myös niin, että perusteluvelvollisuutta on arvioitava asiaan liittyvien kaikkien olosuhteiden perusteella, joita ovat muun muassa toimen sisältö, esitettyjen perustelujen luonne ja se tarve, joka niillä, joille toimi on osoitettu tai joita se koskee suoraan ja erikseen, voi olla saada selvennystä tilanteeseen. Perusteluissa ei tarvitse esittää kaikkia asiaan liittyviä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja koskevia yksityiskohtia, sillä tutkittaessa sitä, täyttävätkö toimen perustelut SEUT 296 artiklan vaatimukset, on otettava huomioon toimen sanamuodon lisäksi myös asiayhteys ja kaikki asiaa koskevat oikeussäännöt (tuomio 5.12.2013, Solvay v. komissio, C‑455/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:796, 91 kohta ja tuomio 10.3.2016, HeidelbergCement v. komissio, C‑247/14 P, EU:C:2016:149, 16 kohta).

88

Tältä osin on muistutettava, että asetuksen N:o 1024/2013 24 artiklan 1 kohdan nojalla EKP perustaa oikaisulautakunnan suorittamaan EKP:n sille tällä asetuksella annettujen valtuuksien nojalla tekemien päätösten sisäisen uudelleenkäsittelyn.

89

EKP perusti tämän lautakunnan päätöksellään 2014/360, joka annettiin asetuksen N:o 1024/2013 24 artiklan nojalla.

90

Asetuksen N:o 1024/2013 24 artiklan 7 kohdan mukaan tehtyään päätöksen siitä, voidaanko EKP:n tämän asetuksen nojalla tekemän päätöksen uudelleenkäsittelypyyntö ottaa käsiteltäväksi, oikaisulautakunta antaa lausunnon ja toimittaa sen EKP:n valvontaelimelle uuden päätösluonnoksen valmistelua varten. Päätöksen 2014/360 16 artiklan 2 kohdassa todetaan, että oikaisulautakunta ehdottaa lausunnossaan alkuperäisen päätöksen kumoamista, sen korvaamista uudella päätöksellä, joka on sisällöltään identtinen, tai sen korvaamista muutetulla päätöksellä ja että viimeksi mainitussa tapauksessa lausuntoon sisältyy ehdotuksia tarvittavista muutoksista. Asetuksen N:o 1024/2013 24 artiklan 7 kohdassa todetaan, että valvontaelin ottaa huomioon tämän lausunnon ja toimittaa pikaisesti uuden päätösluonnoksen EKP:n neuvostolle, joka kumoaa alkuperäisen päätöksen, korvaa sen uudella päätöksellä, joka on sisällöltään identtinen, tai korvaa sen muutetulla päätöksellä. Uusi päätösluonnos katsotaan hyväksytyksi, ellei EKP:n neuvosto vastusta sitä kymmenen työpäivän kuluessa.

91

Lisäksi asetuksen N:o 1024/2013 24 artiklan 9 kohdan ja päätöksen 2014/360 18 artiklan mukaan oikaisulautakunnan antama lausunto, valvontaelimen laatima uusi päätösluonnos ja EKP:n neuvoston tekemä päätös on perusteltava ja annettava tiedoksi osapuolille.

92

Näin ollen asetuksen N:o 1024/2013 24 artiklan ja päätöksen 2014/360 säännöksistä seuraa, että tämä lausunto, tämä uusi päätösluonnos ja tämä päätös ovat saman toimielimen eli EKP:n tekemiä ja kuuluvat samaan niitä päätöksiä koskevaan sisäiseen oikaisumenettelyyn, joita tämä toimielin tekee käyttäessään sille asetuksella N:o 1024/2013 annettua toimivaltaa, ja että näin ollen ne liittyvät kiinteästi toisiinsa, kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 98 kohdassa.

93

Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 31, 34 ja 128 kohdassa perustellusti tutkinut riidanalaista päätöstä oikaisulautakunnan lausunnon, joka asetuksen N:o 1024/2013 24 artiklan 9 kohdan ja päätöksen 2014/360 18 artiklan mukaisesti oli annettu tiedoksi Landeskreditbankille, valossa.

94

Nyt käsiteltävässä asiassa unionin yleinen tuomioistuin totesi, että oikaisulautakunnan 20.11.2014 antamassa lausunnossa todettiin lailliseksi EKP:n 1.9.2014 tekemä päätös, jossa Landeskreditbank luokiteltiin asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdassa tarkoitetuksi ”merkittäväksi yhteisöksi”, ja että riidanalaisella päätöksellä EKP kumosi ja korvasi tämän päätöksen pitäen kuitenkin tämän luokittelun ennallaan.

95

Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin ei tehnyt oikeudellista virhettä, kun se todettuaan valituksenalaisen tuomion 125 kohdassa, että oikaisulautakunnan lausunto kuului riidanalaisen päätöksen asiayhteyteen ja se voitiin sen vuoksi tämän tuomion 87 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti ottaa huomioon arvioitaessa kyseisen päätöksen perustelujen riittävyyttä, totesi valituksenalaisen tuomion 127 kohdassa, että asetuksen N:o 1024/2013 24 artiklan 1 ja 7 kohdasta seurasi välttämättä, että siltä osin kuin kyseisessä päätöksessä omaksuttu ratkaisu oli kyseisessä lausunnossa esitetyn ehdotuksen mukainen, se oli jatkoa mainitulle lausunnolle ja siinä esitetyt selitykset voitiin ottaa huomioon riidanalaisen päätöksen perustelujen riittävyyttä tutkittaessa.

96

Tässä yhteydessä unionin yleinen tuomioistuin ei tehnyt oikeudellista virhettä myöskään, kun se riidanalaisen päätöksen perustelujen riittävyyttä tutkiessaan valituksenalaisen tuomion 128 kohdassa luki yhdessä kyseistä päätöstä ja oikaisulautakunnan lausuntoa, josta se totesi ilmenevän, että yhtäältä EKP oli katsonut, että erityiset olosuhteet saattoivat olla olemassa vain sillä edellytyksellä, että asetuksen N:o 1024/2013 tavoitteet varmistetaan paremmin kansallisten viranomaisten suorittamalla suoralla vakavaraisuusvalvonnalla, ja toisaalta, että kantaja ei ollut osoittanut, että tämä edellytys täyttyi sen osalta.

97

Näissä olosuhteissa unionin yleinen tuomioistuin ei ole vääristänyt riidanalaisen päätöksen sisältöä.

98

Tästä seuraa, että toisen valitusperusteen ensimmäinen osa on hylättävä.

99

Toisen valitusperusteensa toisessa osassa Landeskreditbank katsoo, että koska unionin yleinen tuomioistuin otti riidanalaisen päätöksen sisällön huomioon vääristyneellä tavalla, se teki myös arviointivirheen, koska se ei ottanut huomioon sitä, ettei kyseinen päätös täyttänyt unionin oikeudessa asetettuja perusteluvaatimuksia.

100

Landeskreditbank katsoo erityisesti, että riidanalainen päätös on epäjohdonmukainen ja ristiriitainen, ettei siitä käy ilmi syitä, joihin se perustuu, eikä siinä tutkita sen väitteitä, minkä vuoksi – toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin totesi – tämä ei voinut valvoa kyseisen päätöksen perustelujen perusteltavuuden laillisuutta.

101

EKP ja komissio kiistävät Landeskreditbankin väitteet.

102

Koska toisen valitusperusteen toinen osa perustuu unionin yleinen tuomioistuimen tämän valitusperusteen ensimmäisen osan tutkinnan yhteydessä hylkäämään olettamaan siitä, että unionin yleinen tuomioistuin otti riidanalaisen päätöksen sisällön huomioon vääristyneellä tavalla, se on hylättävä vaikutuksettomana.

103

Kaikki edellä esitetyt seikat huomioon ottaen toinen valitusperuste on hylättävä.

104

Kolmannessa valitusperusteessaan Landeskreditbank väittää, että valituksenalaisessa tuomiossa on tehty menettelyvirhe, koska se sisältää näkökohtia, jotka eivät olleet oikeudenkäynnin kohteena.

105

Landeskreditbank katsoo, että koska unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi sen argumentit sillä perusteella, ettei se ollut väittänyt, että asetuksen N:o 1024/2013 tavoitteet voitaisiin saavuttaa paremmin kansallisen vakavaraisuusvalvonnan kuin EKP:n suoran valvonnan avulla, vaikka tätä arviointiperustetta ei ollut mainittu EKP:ssä käydyn menettelyn aikana eikä unionin yleisessä tuomioistuimessa, unionin yleinen tuomioistuin loukkasi sen oikeutta tulla kuulluksi sekä kontradiktorista periaatetta.

106

Sama pätee valituksenalaisen tuomion 111 kohtaan sisältyvään mainintaan siitä, ettei Baden-Württembergin osavaltion viranomaisten ja Saksan liittovaltion viranomaisten välillä ole mitään sellaista järjestelyä tai yhteistyötä, jonka vuoksi niiden välinen yhteistyö olisi helpompaa kuin yhteistyö EKP:n kanssa.

107

EKP ja komissio kiistävät Landeskreditbankin väitteet.

108

Ensinnäkin on hylättävä Landeskreditbankin väite, jonka mukaan arviointiperustetta, jonka perusteella asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 4 kohdan toisessa alakohdassa ja asetuksen N:o 468/2014 70 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen erityisten olosuhteiden olemassaolo voidaan todeta, eli se, että asetuksen N:o 1024/2013 tavoitteet voitaisiin saavuttaa tehokkaammin kansallisten viranomaisten suorittamalla suoralla vakavaraisuusvalvonnalla kuin EKP:n suoralla vakavaraisuusvalvonnalla, ei mainittu menettelyn aikana.

109

Kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 116 kohdassa, kannekirjelmästä ja vastineesta ilmenee selvästi, että asianosaiset keskustelivat kyseisestä arviointiperusteesta laajasti unionin yleisessä tuomioistuimessa, minkä vuoksi Landeskreditbankin oikeutta tulla kuulluksi ja kontradiktorista periaatetta on noudatettu.

110

Kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 129 kohdassa, Landeskreditbankin kumoamiskanteensa tueksi esittämän ensimmäisen kanneperusteen analyysi osoittaa lisäksi, että se oli kyennyt ymmärtämään EKP:n päättelyn ja riitauttamaan sen tämän kanneperusteen yhteydessä ja että unionin yleinen tuomioistuin saattoi harjoittaa laillisuusvalvontaa riidanalaisen päätöksen perustelujen osalta.

111

Lisäksi asianosaisten suulliset lausumat ja niiden unionin yleisen tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin antamat vastaukset kuultiin unionin yleisessä tuomioistuimessa pidetyssä istunnossa.

112

Toiseksi on todettava, että kun on kyse valituksenalaisen tuomion 111 kohtaan sisältyvästä maininnasta siitä, ettei Baden-Württembergin osavaltion viranomaisten ja Saksan liittovaltion viranomaisten välillä ole olemassa mitään sellaista järjestelyä tai yhteistyötä, jonka vuoksi niiden välinen yhteistyö olisi helpompaa kuin yhteistyö EKP:n kanssa, on riittävää todeta, että tällä maininnallaan unionin yleinen tuomioistuin tyytyi – vastauksenaan Landeskreditbankin vastauskirjelmässään esittämään väitteeseen, jonka mukaan, kun otetaan huomioon sen toimintaa rajoittavien oikeudellisten puitteiden ja valvontaviranomaisten moninaisuus, saksalaisten viranomaisten suorittama vakavaraisuusvalvonta mahdollistaisi korkealaatuisten vakavaraisuusvalvontanormien johdonmukaisen soveltamisen takaamisen paremmin kuin EKP:n suorittama vakavaraisuusvalvonta – toteamaan, että koska konkreettisia todisteita, jotka osoittaisivat, että tämän saavuttamiseksi kansallisten viranomaisten välinen yhteistyö olisi helpompaa kuin yhteistyö EKP:n kanssa, ei ole esitetty, tämä väite oli hylättävä toteen näyttämättömänä.

113

Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin ei ole loukannut Landeskreditbankin oikeutta tulla kuulluksi eikä kontradiktorista periaatetta.

114

Tässä tilanteessa kolmas valitusperuste on hylättävä.

115

Kaiken edellä esitetyn perusteella valitus on hylättävä kokonaisuudessaan.

116

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdan mukaan on niin, että jos valitus on perusteeton, unionin tuomioistuin tekee ratkaisun oikeudenkäyntikuluista.

117

Kyseisen työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan, jota sovelletaan saman työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla valituksen käsittelyyn, mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

118

Koska EKP on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista ja Landeskreditbank on hävinnyt asian, Landeskreditbank on velvoitettava vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan ja korvaamaan EKP:n ja komission oikeudenkäyntikulut.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (ensimmäinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: