–

ERSTE Bank Hungary Zrt., edustajinaan T. Kende ja P. Sonnevend, ügyvédek,

–

Unkarin hallitus, asiamiehenään M. Z. Fehér,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään A. Cleenewerck de Crayencour ja A. Tokár,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee SEUT 169 artiklan, Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 20, 21, 38 ja 47 artiklan sekä kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5.4.1993 annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY (EYVL 1993, L 95, s. 29) 7 artiklan 1 ja 2 kohdan, kun niitä luetaan yhdessä tämän direktiivin 8 artiklan kanssa, ja kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY (EUVL 2008, L 133, s. 66 ja oikaisut EUVL 2009, L 207, s. 14; EUVL 2010, L 199, s. 40; EUVL 2011, L 234, s. 46 ja EUVL 2015, L 36, s. 15) johdanto-osan 47 perustelukappaleen tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa vastakkain ovat Zsolt Sziber ja ERSTE Bank Hungary Zrt. (jäljempänä ERSTE Bank) ja joka koskee vaatimusta tiettyjen sellaisessa asunnon hankkimista varten tehdyssä lainasopimuksessa olevien sopimusehtojen kohtuuttomuuden toteamiseksi, jonka mukaan varojen luovuttaminen ja takaisin maksaminen tapahtuu Unkarin forinteissa (HUF) siten, että määrät on sidottu Sveitsin frangiin (CHF) maksupäivänä voimassa olevan valuuttakurssin perusteella.

3

Kulutusluottoja koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä 22.12.1986 annetun neuvoston direktiivin 87/102/ETY (EYVL 1987, L 42, s. 48) 2 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan tätä direktiiviä ei sovelleta sellaisiin luottosopimuksiin eikä sopimuksiin, jotka sisältävät lupauksen myöntää luotto, jonka pääasiallisena käyttötarkoituksena on omistusoikeuden hankkiminen tai säilyttäminen kiinteään omaisuuteen taikka valmiiseen tai rakennettavaan rakennukseen.

4

Direktiivin 93/13 johdanto-osan 24. perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”jäsenvaltioiden tuomioistuimilla tai hallintoviranomaisilla on oltava käytettävissään riittävät ja tehokkaat keinot kuluttajasopimusten kohtuuttomien ehtojen soveltamisen lopettamiseksi”.

5

Direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on säädettävä, että elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia niiden kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja että sopimus jää muilta osin osapuolia sitovaksi, jos sopimus voi olla olemassa ilman kohtuuttomia ehtoja.”

6

Kyseisen direktiivin 7 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on kuluttajien ja kilpailevien elinkeinonharjoittajien edun vuoksi varmistettava, että on olemassa riittäviä ja tehokkaita keinoja kohtuuttomien ehtojen käytön lopettamiseksi elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisissä sopimuksissa.”

7

Direktiivin 2008/48 2 artiklan 2 kohdan a alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Tätä direktiiviä ei sovelleta seuraavaan:

8

Vuoden 1959 siviililain nro IV (Polgári Törvénykönyvről szóló 1959. évi IV. törvény, jäljempänä vuoden 1959 siviililaki), joka oli voimassa 14.3.2014 saakka, 239/A §:n 1 momentissa säädettiin seuraavaa:

”Sopimuspuolet voivat vaatia tuomioistuimessa sopimuksen tai joidenkin sopimuksen ehtojen (osittainen pätemättömyys) pätemättömyyden toteamista ilman, että niiden pitää samalla vaatia pätemättömyyden seurausten soveltamista.”

9

Vuoden 2013 siviililain nro V (Polgári Törvénykönyvről szóló 2013. évi V. törvény), joka on ollut voimassa 15.3.2014 lähtien, 6:108 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.   Pätemättömään sopimukseen ei voida perustaa oikeuksia eikä sen perusteella voida velvoittaa sopimussuoritukseen. Tuomioistuin soveltaa pätemättömyyden muita oikeudellisia seurauksia sopimuspuolen esittämän vaatimuksen mukaisesti kanneoikeuden vanhenemista ja omaisuuden hallintaan perustuvaa saantoa koskevien sääntöjen puitteissa.

2.   Sopimuspuoli voi vaatia tuomioistuinta toteamaan sopimuksen tai jotkut sopimusehdot (osittainen pätemättömyys) pätemättömäksi, vaikkei se vaatisikaan pätemättömyyden oikeudellisten seurausten soveltamista.

3.   Tuomioistuin voi päättää pätemättömyyden oikeudellisista seurauksista ja myös poiketa sopimuspuolten vaatimuksista, mutta se ei kuitenkaan voi soveltaa ratkaisua, jota kumpikin sopimuspuoli vastustaa.”

10

Rahalaitosten kuluttajien kanssa tekemiä lainasopimuksia koskevissa asioissa annettuihin Kúrian [(ylin tuomioistuin, Unkari)] yhdenmukaistamisratkaisuihin liittyvistä eräistä kysymyksistä vuonna 2014 annetun lain nro XXXVIII (Kúriának a pénzügyi intézmények fogyasztói kölcsönszerződéseire vonatkozó jogegységi határozatával kapcsolatos egyes kérdések rendezéséről szóló 2014. évi XXXVIII. törvény, jäljempänä DH 1 ‑laki) 1 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Tätä lakia sovelletaan kuluttajien kanssa 1.5.2004 alkaen aina tämän lain voimaantuloon saakka tehtyihin lainasopimuksiin. Tätä lakia sovellettaessa käsitteellä ’kuluttajan kanssa tehty lainasopimus’ tarkoitetaan mitä tahansa valuuttamääräistä luotto- tai lainasopimusta (joka on sidottu ulkomaan valuuttaan tai määritelty ulkomaan valuutassa ja jonka lyhentäminen tapahtuu forinteissa) tai forinttimääräistä luotto- tai lainasopimusta tai mitä tahansa rahalaitoksen ja kuluttajan välillä tehtyä rahoitusleasingsopimusta, johon sisältyy vakiomuotoisia sopimusehtoja tai mikä tahansa muu sopimusehto, josta ei ole neuvoteltu erikseen, kun se sisältää 3 §:n 1 momentissa tai 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun ehdon.”

11

DH 1 ‑lain 3 §:n 1 ja 2 momentissa säädetään seuraavaa:

”1.   Kuluttajan kanssa tehdyn lainasopimuksen ehto – erikseen neuvoteltuja ehtoja lukuun ottamatta – on pätemätön, jos sen mukaan rahalaitos määrää ostokurssin soveltamisesta laina- tai rahoitusleasingsopimuksen kohteen hankintaa varten tarkoitettuja varoja luovutettaessa, kun velan lyhentämiseen sovelletaan myyntikurssia tai jonkin muun tyyppistä valuuttakurssia kuin se, jota sovellettiin varoja luovutettaessa.

2.   Edellä 1 momentissa tarkoitetun pätemättömän sopimusehdon sijasta sovelletaan, ellei 3 momentin säännöksistä muuta johdu, Unkarin valtion pankin kyseiselle valuutalle virallisesti vahvistamaa valuuttakurssia sekä varoja luovutettaessa että velkaa lyhennettäessä (maksuerät sekä valuuttamääräiset kustannukset, kulut ja palkkiot mukaan luettuina).”

12

Kyseisen lain 4 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.   Mikäli kuluttajan kanssa tehtyyn lainasopimukseen sisältyy oikeus muuttaa sopimusta yksipuolisesti, kohtuuttomiksi katsotaan – erikseen neuvoteltuja ehtoja lukuun ottamatta – sopimusehdot, jotka mahdollistavat korkotason, kulujen tai palkkioiden korottamisen yksipuolisesti.

2.   Edellä 1 momentissa tarkoitetut sopimusehdot ovat pätemättömiä, mikäli rahalaitos ei ole – – pannut vireille siviilioikeudellista riita-asiaa tai jos tuomioistuin on hylännyt kanteen tai päättänyt asian käsittelyn, lukuun ottamatta tapauksia, joissa kyseisen sopimusehdon osalta on mahdollista panna vireille – – riita-asia mutta vireillepanoa ei ole tapahtunut, tai jos asia on pantu vireille, tuomioistuin ei ole todennut sopimusehtoa 2a momentin nojalla pätemättömäksi.

2a.   Edellä 1 momentissa tarkoitettu ehto on pätemätön, jos tuomioistuin on todennut sen tilitystä koskevan erityisen lain nojalla pätemättömäksi menettelyssä, jonka valvontaviranomainen on pannut vireille yleisen edun turvaamiseksi.

3.   Edellä 2 ja 2a momentissa tarkoitetuissa tapauksissa rahalaitoksen on suoritettava kuluttajan kanssa erityisellä lailla säädetyn menettelyn mukainen tilitys.”

13

Rahalaitosten kuluttajien kanssa tekemiä lainasopimuksia koskevissa asioissa annettuihin Kúrian yhdenmukaistamisratkaisuihin liittyvistä eräistä kysymyksistä vuonna 2014 annetussa laissa nro XXXVIII vahvistetuista tilitystä koskevista ja eräistä muista säännöksistä vuonna 2014 annetun lain nro XL (Kúriának a pénzügyi intézmények fogyasztói kölcsönszerződéseire vonatkozó jogegységi határozatával kapcsolatos egyes kérdések rendezéséről szóló 2014. évi XXXVIII. törvényben rögzített elszámolás szabályairól és egyes egyéb rendelkezésekről szóló 2014. évi XL. törvény, jäljempänä DH 2 ‑laki) 37 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.   Tämän lain soveltamisalaan kuuluvien sopimusten osalta sopimuspuolet voivat vaatia tuomioistuimessa sopimuksen tai joidenkin sopimusehtojen (jäljempänä osittainen pätemättömyys) pätemättömyyden toteamista – pätemättömyyden perusteista riippumatta – vain siinä tapauksessa, että he vaativat samalla pätemättömyyden oikeudellisten seurausten soveltamista (eli sopimuksen pätevyyden tai tehokkuuden toteamista tuomion antamishetkeen asti). Mikäli tällaista vaatimusta ei ole esitetty – ja virheiden korjaamiseen on annettu mahdollisuus, mutta sitä ei ole käytetty –, kannetta ei oteta tutkittavaksi eikä asiakysymystä voida ratkaista. Mikäli osapuolet ovat pyytäneet määrittämään sopimuksen kokonaan tai osittain pätemättömäksi toteamisesta johtuvat oikeudelliset seuraukset, heidän on myös ilmoitettava, mitä oikeudellista seurausta tuomioistuimen on sovellettava. Oikeudellisten seurausten soveltamisen osalta osapuolten on esitettävä nimenomainen ja määrällisesti ilmaistu vaatimus, joka sisältää myös heidän välillään tehdyn tilityksen.

2.   Edellä 1 momentissa annetut säännökset huomioon ottaen tämän lain soveltamisalaan kuuluvien sopimusten osalta kanne on jätettävä tutkimatta haastamatta osapuolia tai asian käsittely on päätettävä vireillä olevassa menettelyssä sopimuksen pätemättömyyden tai osittaisen pätemättömyyden toteamiseksi vuoden 1959 siviililain 239/A §:n 1 momentin tai siviililain 6:108 §:n 2 momentin nojalla edellyttäen, että tässä laissa säädetyt edellytykset täyttyvät. Kannetta ei jätetä tutkimatta osapuolia haastamatta eikä asian käsittelyä päätetä, jos asianomainen osapuoli on vaatiessaan sopimuksen toteamista kokonaan tai osittain pätemättömäksi esittänyt samassa yhteydessä myös toisen vaatimuksen; tässä tapauksessa katsotaan, ettei vaatimusta pätemättömäksi toteamisesta ole pysytetty. Samaa menettelyä noudatetaan silloin, kun menettelyä jatketaan asian käsittelyn keskeyttämisen jälkeen.

3.   Mikäli vireillä olevassa menettelyssä ei voida enää jättää kannetta tutkimatta haastamatta osapuolia, asian käsittely on päätettävä, jos asianomainen osapuoli ei ole kanteessaan (tai tapauksesta riippuen vastakanteessaan) vaatinut – 30 vuorokauden kuluessa siitä päivästä, jona tuomioistuin on ilmoittanut hänelle puutteiden korjaamista koskevasta pyynnöstä – määrittämään sopimuksen toteamisesta kokonaan tai osittain pätemättömäksi johtuvia oikeudellisia seurauksia eikä ilmoittanut, mitä oikeudellista seurausta olisi sovellettava. Asian käsittelyä ei päätetä, mikäli kyseinen osapuoli on sopimuksen toteamista kokonaan tai osittain pätemättömäksi vaatiessaan esittänyt samassa yhteydessä myös toisen vaatimuksen; tässä tapauksessa katsotaan, ettei vaatimusta pätemättömäksi toteamisesta ole pysytetty.”

14

DH 2 ‑lain 37/A §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Pätemättömyyden oikeudellisia seurauksia määritettäessä tuomioistuin vahvistaa osapuolten maksuvelvoitteet tässä laissa säädettyjen tilityssääntöjen mukaisesti ottaen huomioon 38 §:n 6 momentin mukaisesti tarkastetussa tilityksessä annetut tiedot.”

15

Lain 38 §:n 6 momentissa säädetään seuraavaa:

”Tilitys katsotaan tarkastetuksi, jos

16

Tietyistä valuuttamääräisten kuluttajien kanssa tehtyjen lainasopimusten valuutan muuntamiseen liittyvistä kysymyksistä ja niiden korkoja koskevista säännöistä vuonna 2014 annetun lain nro LXXVII (az egyes fogyasztói kölcsönszerződések devizanemének módosulásával és a kamatszabályokkal kapcsolatos kérdések rendezéséről szóló 2014. évi LXXVII. törvény, jäljempänä DH 3 ‑laki) 3 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Kuluttajan kanssa tehtyä lainasopimusta muutetaan tämän lain nojalla sen säännösten mukaisesti.”

17

DH 3 ‑lain 10 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Kuluttajan kanssa tehdyn valuuttamääräisen tai valuuttaan perustuvan kiinnelainasopimuksen velkojana olevan rahalaitoksen on [DH 2 ‑lain] mukaisesti tilitysvelvollisuuden noudattamiselle asetetussa määräajassa muunnettava forinttimääräiseksi lainaksi valuuttamääräiseen tai valuuttaan perustuvaan kuluttajan kanssa tehtyyn kiinnelainasopimukseen perustuva velka tai kyseiseen sopimukseen perustuva kokonaisvelka (valuutassa perittävät korot, kulut, palkkiot ja kustannukset mukaan luettuina) soveltaen [DH 2 ‑lain] mukaisesti tehtyä tilitystä ja käyttäen muuntamisessa seuraavista kahdesta kurssista sitä, joka on viitepäivänä kuluttajan kannalta suotuisampi (jäljempänä forinteiksi muuntaminen):

18

Kyseisen lain 15/A §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.   Kuluttajan kanssa tehdyn lainasopimuksen pätemättömyyden (tai osittaisen pätemättömyyden) toteamiseksi tai pätemättömyydestä johtuvien oikeudellisten seurausten määrittämiseksi vireille pannuissa ja vireillä olevissa menettelyissä on sovellettava tämän lain säännöksiä forinteiksi muuntamisesta myös valuuttamääräiseen lainasopimukseen tai valuuttaan perustuvaan lainasopimukseen perustuvan kuluttajan velan määrään, joka lasketaan [DH 2 ‑lain] mukaisesti tehdyn tilityksen perusteella.

2.   Kuluttajalle tilityksen viitepäivänä forinttimääräisenä ilmoitetusta velasta vähennetään määrä, jonka kuluttaja on maksanut takaisin tuomion antamispäivään mennessä.

3.   Mikäli kuluttajan kanssa tehty lainasopimus todetaan päteväksi, [DH 2 ‑lain] nojalla toimitetun tilityksen mukaiset, sopimukseen perustuvat osapuolten oikeudet ja velvollisuudet on vahvistettava tämän lain säännösten mukaisesti.”

19

Zsolt Sziber velallisena ja Mónika Szeder yhteisvastuullisena velallisena tekivät 7.5.2008 ERSTE Bankin kanssa Sveitsin frangien määräisen lainasopimuksen, jonka mukaan varojen luovuttaminen ja takaisin maksaminen tapahtuu Unkarin forinteissa (HUF). Lainasopimus oli sidottu Sveitsin frangiin maksupäivänä voimassa olevan vaihtokurssin perusteella ja siihen oli liitetty kiinteistökiinnityssopimus. Lainasopimuksen mukaan yhtäältä lainan takaisinmaksuerien laskennassa sovellettiin ERSTE Bankin käyttämää valuutan myyntikurssia mutta ERSTE Bankin maksama määrä muunnettiin Unkarin forinteiksi sen käyttämän valuutan ostokurssin mukaisesti (jäljempänä vaihtokurssierotus) ja toisaalta ERSTE Bankilla oli myös oikeus muuttaa sopimusta yksipuolisesti ja siten korottaa korkotasoa, palkkioita ja kuluja (jäljempänä oikeus muuttaa sopimusta yksipuolisesti).

20

Sziber vaati kannekirjelmässään ensisijaisesti, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa kyseisen lainasopimuksen pätemättömäksi, koska ensinnäkin sopimusvelvoitteen täyttäminen on mahdotonta sen vuoksi, ettei siinä täsmennetä takaisinmaksuerien suuruutta eikä erityisesti näihin eriin liittyvien pääoman ja koron määrää eikä valuuttamääräistä summaa voinut maksaa forinttimääräiselle luottotilille, koska toiseksi valuutan muuntamiseen sovellettavaa kurssia ei ollut määritetty sopimuksessa riittävän selkeästi ja koska kolmanneksi ERSTE Bank ei ollut täyttänyt velvollisuuttaan velallisen luottokelpoisuuden asianmukaiseen arvioimiseen muun muassa valuuttariskin osalta. Sziber katsoi lisäksi, ettei kuluttaja, jolla ei ole käytettävissään selkeitä ja ymmärrettäviä tietoja, voi arvioida valuuttariskin suuruutta.

21

Toissijaisesti Sziber vaati Fővárosi Törvényszékiä (Budapestin ylioikeus, Unkari) toteamaan tietyt sopimusehdot pätemättömiksi. Sziberin mukaan ensinnäkin kyseisen lainasopimuksen VII.2 kohtaan sisältyvä ehto oli kohtuuton, koska kuluttajalle annetut tiedot eivät olleet selkeitä eivätkä ymmärrettäviä eikä tämä siten voinut arvioida valuuttariskin suuruutta. Toiseksi Sziberin mielestä sopimuksen VIII.13 kohtaan sisältyvä ehto oli kohtuuton, koska sen mukaan pankin antamasta ilmoituksesta voi tulla osa sopimusta ja ERSTE Bankille oli siten annettu oikeus täydentää sopimusta, mikä loukkasi sopimuspuolten välistä sopimustasapainoa. Kolmanneksi Sziber katsoi, että takaisinmaksuerien määrittämistä pankin antamien ilmoitusten perusteella koskevaan sopimuksen II.1 kohtaan, korkotasoa ja sen vaihtelujen suuruutta koskevaan III.2 kohtaan sekä oikeutta korottaa korkotasoa koskevaan III.3 kohtaan sisältyvät ehdot olivat kohtuuttomia.

22

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomautti Sziberille, että tämän tuli korjata kannettaan DH 2 ‑lain 37 §:n säännösten mukaisesti täsmentämällä yhtäältä, mitä oikeudellista seurausta Sziber vaatii siinä tapauksessa, että kyseinen lainasopimus mahdollisesti todetaan pätemättömäksi, ja toisaalta täydentämällä DH 2 ‑lain 38 §:n 6 momentissa tarkoitettua tilitystä niiden määrien täsmentämiseksi, jotka Sziber katsoo maksaneensa muiden mahdollisesti kohtuuttomien ehtojen kuin niiden ehtojen, jotka mainitussa tilityksessä on jo otettu huomioon – eli DH 1 ‑lain 3 ja 4 §:ssä mainittujen ehtojen –, seurauksena.

23

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että Sziber muutti kannekirjelmäänsä useaan otteeseen, mutta hän ei kyseisen tuomioistuimen kehotuksesta huolimatta toimittanut kanteen muutosta koskevaa kirjelmää. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että menettely on tämän vuoksi lähtökohtaisesti lopetettava ja asiakysymys jätettävä tutkimatta.

24

Unionin tuomioistuimen esittämään kysymykseen antamassaan vastauksessa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kuitenkin toteaa, että asia on edelleen vireillä kyseisessä tuomioistuimessa.

25

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, onko unionin oikeus esteenä DH 1 ‑lain ja DH 2 ‑lain säännöksille, joiden nojalla yhtäältä kahta valtaosaan valuuttamääräisistä sopimuksista sisältyvää sopimusehtoa eli vaihtokurssierotusta koskevaa ehtoa ja oikeutta muuttaa sopimusta yksipuolisesti koskevaa ehtoa on pidettävä kohtuuttomina ja rahalaitos on velvollinen laatimaan mainittuja ehtoja koskevan tilityksen ja toisaalta kuluttaja on velvollinen täsmentämään ne oikeudelliset seuraukset, joiden soveltamista se lainasopimuksen osittaisen pätemättömyyden tai lainasopimuksen pätemättömyyden perusteella vaatii, sekä ilmaisemaan nämä vaatimuksensa määrällisinä muiden mahdollisesti kohtuuttomien ehtojen kuin mainittujen kahden ehdon osalta, kun taas lainansaajat, jotka ovat tehneet lainasopimuksen, joka ei ole valuuttamääräinen, eivät ole velvollisia esittämään tällaisia täsmennyksiä ja määrällisiä vaatimuksia.

26

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa lisäksi, että viimeksi mainitut lainansaajat voivat vaatia soveltamaan pätemättömyyden oikeudellisena seurauksena kyseisen lainasopimuksen tekemistä edeltäneen tilanteen palauttamista ennalleen – mikä on usein edullisempi vaihtoehto –, ja DH 2 ‑lain 37 §:ssä puolestaan suljetaan tämä mahdollisuus pois tämän säännöksen soveltamisalaan kuuluvien lainasopimusten osalta.

27

Tässä tilanteessa Fővárosi Törvényszék päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

28

Aluksi on todettava, että direktiiviä 2008/48, johon ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysymyksissään viittaa, ja kyseistä direktiiviä edeltänyttä direktiiviä 87/102, joka asiakirja-aineiston perusteella käytettävissä olevien tietojen perusteella on ajallisesti merkityksellinen, kun otetaan huomioon nyt käsiteltävänä olevan tapauksen olosuhteet, ei sovelleta pääasiassa. Tältä osin on todettava yhtäältä, että ensimmäiseksi mainitun direktiivin 2 artiklan 2 kohdan a alakohdassa säädetään, että tätä direktiiviä ei sovelleta luottosopimuksiin, joiden vakuutena on joko kiinnitys kiinteään omaisuuteen tai jäsenvaltiossa yleisesti käytetty muu vastaava vakuus, joka kohdistuu kiinteään omaisuuteen, tai kiinteään omaisuuteen liittyvä oikeus, ja toisaalta, että toiseksi mainitun direktiivin 2 artiklan 1 kohdan a alakohdassa säädetään, että kyseistä direktiiviä ei sovelleta sellaista luottoa koskeviin sopimuksiin, jonka pääasiallisena käyttötarkoituksena on omistusoikeuden hankkiminen tai säilyttäminen kiinteään omaisuuteen taikka valmiiseen tai rakennettavaan rakennukseen. Ennakkoratkaisupyynnöstä kuitenkin ilmenee selvästi, että pääasiassa oikeusriidan kohteena olevan sopimuksen vakuutena on kiinnitys kiinteään omaisuuteen ja sopimus on tehty asunnon hankkimista varten.

29

Direktiivi 93/13 sitä vastoin koskee kuluttajasopimusten kohtuuttomia ehtoja. Kun otetaan huomioon oikeusriidan kohde pääasiassa, on siis tulkittava tätä direktiiviä, luettuna perusoikeuskirjan merkityksellisten määräysten ja erityisesti sen 47 artiklan, jossa vahvistetaan oikeus tehokkaaseen oikeussuojaan, valossa.

30

Ensimmäisellä ja toisella kysymyksellään, joita on syytä tarkastella yhdessä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 93/13 7 artiklaa tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa säädetään pääasiassa kyseessä olevan kaltaisista menettelyllisistä erityisvaatimuksista niiden kuluttajien kanteille, jotka ovat tehneet valuuttamääräisen luottosopimuksen, johon sisältyy vaihtokurssierotusta koskeva ehto ja/tai oikeutta muuttaa sopimusta yksipuolisesti koskeva ehto.

31

On muistutettava ensiksi, että direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä, että elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia niiden kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja että sopimus jää muilta osin osapuolia sitovaksi, jos sopimus voi olla olemassa ilman kohtuuttomia ehtoja.

32

Kuluttajan elinkeinonharjoittajaan sitovan sopimuksen määräyksen kohtuuttomuuden toteamisesta tehtävien päätelmien osalta kansallisten tuomioistuinten on yksinomaan jätettävä soveltamatta kohtuutonta sopimusehtoa, jotta ehdolla ei ole sitovia vaikutuksia kuluttajaan nähden (ks. vastaavasti tuomio 21.1.2015, Unicaja Banco ja Caixabank, C‑482/13, C‑484/13, C‑485/13 ja C‑487/13, EU:C:2015:21, 28 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Unionin lainsäätäjän tavoittelemana päämääränä direktiivin 93/13 yhteydessä on nimittäin palauttaa tasapaino sopimuspuolten välille pitämällä lähtökohtaisesti samalla koko sopimus edelleen voimassa eikä kumota kaikkia niitä sopimuksia, jotka sisältävät kohtuuttomia ehtoja (ks. vastaavasti tuomio 15.3.2012, Pereničová ja Perenič, C‑453/10, EU:C:2012:144, 31 kohta).

33

Direktiivin 93/13 7 artiklan 1 kohdasta, kun sitä luetaan yhdessä tämän direktiivin johdanto-osan 24. perustelukappaleen kanssa, myös ilmenee, että jäsenvaltioiden on varmistettava, että tuomioistuimilla tai hallintoviranomaisilla on käytettävissään riittävät ja tehokkaat keinot kohtuuttomien ehtojen käytön lopettamiseksi elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisissä sopimuksissa. Tältä osin unionin tuomioistuin on muistuttanut elinkeinonharjoittajiin nähden heikommassa asemassa olevien kuluttajien suojelun muodostaman yleisen edun luonteesta ja merkityksellisyydestä (ks. vastaavasti tuomio 21.12.2016, Gutiérrez Naranjo ym., C‑154/15, C‑307/15 ja C‑308/15, EU:C:2016:980, 56 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

34

Unionin tuomioistuin on täsmentänyt tältä osin erityisesti, että vaikka jäsenvaltioiden tehtävänä onkin kansallisen oikeutensa avulla määritellä yksityiskohtaiset säännöt, joiden mukaisesti sopimukseen sisältyvän ehdon kohtuuttomuus todetaan ja tämän toteamisen konkreettiset oikeusvaikutukset toteutuvat, tällaisen toteamisen avulla on siis kuitenkin voitava palauttaa se oikeudellinen ja tosiasiallinen tilanne, jossa kuluttaja olisi ollut, ellei mainittua kohtuutonta ehtoa olisi ollut, muun muassa ottamalla käyttöön oikeus sellaisten perusteettomien etujen palautukseen, jotka elinkeinonharjoittaja on saanut kuluttajan vahingoksi tällaisen kohtuuttoman ehdon perusteella (tuomio 21.12.2016, Gutiérrez Naranjo ym., C‑154/15, C‑307/15 ja C‑308/15, EU:C:2016:980, 66 kohta).

35

Vaikka unionin tuomioistuin on siten jo rajannut monessa suhteessa ja direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohdan ja 7 artiklan 1 kohdan vaatimukset huomioon ottaen tapaa, jolla kansallisen tuomioistuimen on taattava kuluttajien tähän direktiiviin perustuvien oikeuksien suojaaminen, on kuitenkin todettava, ettei unionin oikeudessa lähtökohtaisesti ole yhdenmukaistettu sopimusehtojen väitetyn kohtuuttomuuden tutkimiseen sovellettavia menettelyjä ja että tällaiset menettelyt kuuluvat siten kunkin jäsenvaltion sisäiseen oikeusjärjestykseen, kunhan ne eivät kuitenkaan ole epäedullisempia kuin samankaltaisia kansallisen oikeuden piiriin kuuluvia tilanteita koskevat säännöt (vastaavuusperiaate) ja kunhan niissä säädetään tehokkaasta oikeussuojasta, sellaisena kuin siitä määrätään perusoikeuskirjan 47 artiklassa (ks. vastaavasti tuomio 14.4.2016, Sales Sinués ja Drame Ba, C‑381/14 ja C‑385/14, EU:C:2016:252, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

36

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämiä kysymyksiä on tarkasteltava mainittujen periaatteiden valossa.

37

Ensiksi on todettava vastaavuusperiaatteen noudattamisesta, että nyt käsiteltävässä tapauksessa sovelletaan erityisiä sääntöjä sellaisten kuluttajien muodostamaan ryhmään, jotka ovat tietyn ajanjakson kuluessa tehneet rahalaitoksen kanssa valuuttamääräisen lainasopimuksen, johon sisältyy DH 1 ‑lain 3 §:n 1 momentissa ja/tai 4 §:n 1 momentissa tarkoitettuja ehtoja, joista ensiksi mainittuja on kyseisten säännösten mukaan pidettävä kohtuuttomina ja pätemättöminä ja joista viimeksi mainittujen oletetaan olevan kohtuuttomia.

38

DH 2 ‑lain 37 §:n 1 momentin nojalla vaatimukset, jotka kuluttajan on esitettävä sellaista sopimusta, johon sisältyy DH 1 ‑lain 3 §:n 1 momentissa ja 4 §:n 1 momentissa tarkoitettuja ehtoja, koskevassa riita-asian oikeudenkäynnissä, voidaan tutkia ja hyväksyä asiakysymyksen osalta ainoastaan, jos lainansaaja ensinnäkin vaatii myös pätemättömyyden oikeudellisten seurausten soveltamista, jos se toiseksi ei vaadi, että täysimääräisen pätemättömyyden toteamisen oikeudellisena seurauksena on sopimusta edeltävän tilanteen palauttaminen, ja jos se kolmanneksi esittää tilityksen vaadituista kohtuuttomista määristä.

39

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan näitä kolmea edellytystä ei sovelleta kanteeseen, joka koskee sellaisia kuluttajien kanssa tehtyjä sopimuksia, joihin ei sisälly vaihtokurssierotusta koskevaa ehtoa tai oikeutta muuttaa sopimusta yksipuolisesti koskevaa ehtoa. Näissä tapauksissa voimassa olevat säännöt – eli erityisesti vuoden 1959 siviililain 239/A §:n 1 momentti ja siviililain 6:108 § – eivät edellytä, että kantaja ilmoittaa ne oikeudelliset seuraukset, joita se vaatii kansallista tuomioistuinta soveltamaan kyseessä olevan lainsopimuksen mahdollisen osittaisen tai täysimääräisen pätemättömyyden seurauksena, tai että kantaja ilmoittaa vaatimuksiaan määrällisinä riidanalaisten yksityiskohtaisten sääntöjen edellyttämän tilityksen kaltaisessa muodossa.

40

Koska kansallisen oikeuden mukaan kuluttajan on noudatettava DH 2 ‑lain 37 §:n soveltamisalaan kuuluvassa oikeusriidassa erityisiä vaatimuksia, jotta kyseinen oikeusriita voidaan ottaa tutkittavaksi ja kuluttaja voi saada ratkaisun asiakysymyksen osalta, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyysi kyseistä kuluttajaa täydentämään kannettaan tämän säännöksen nojalla. Edellisessä kohdassa tarkoitettuihin tapauksiin sovellettavassa menettelyssä kuluttajalle ei sitä vastoin aseteta tällaisia vaatimuksia.

41

Tältä osin on kuitenkin korostettava, että sen selvittämiseksi, koskevatko nämä kaksi menettelyä edellä 35 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla samankaltaisia tilanteita, vain kansallinen tuomioistuin, joka suoraan tuntee sovellettavat menettelysäännöt, voi tutkia kyseisten kanteiden samankaltaisuuden niiden kohteen, perusteen ja olennaisten seikkojen perusteella (ks. vastaavasti tuomio 12.2.2015, Baczó ja Vizsnyiczai, C‑567/13, EU:C:2015:88, 44 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

42

Jos oletetaan, että nämä tilanteet todetaan samankaltaisiksi, on näin ollen tutkittava, ovatko pääasiassa kyseessä olevan kaltaiset direktiiviin 93/13 perustuvia kanteita koskevat menettelysäännöt epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat yksinomaan kansalliseen oikeuteen perustuvia kanteita.

43

Kuten julkisasiamies pääasiallisesti totesi ratkaisuehdotuksensa 47 kohdassa, menettelyllisten lisävaatimusten asettaminen sellaisille kuluttajille, joiden oikeudet perustuvat unionin oikeuteen, ei itsessään tarkoita, että mainitut menettelysäännöt ovat hänelle epäedullisempia. Tätä tilannetta on tarkasteltava ottaen huomioon kyseessä olevien säännösten merkitys koko kyseisen menettelyn kannalta, menettelyn kulku sekä näiden säännösten erityispiirteet eri kansallisissa elimissä (ks. vastaavasti tuomio 27.6.2013, Agrokonsulting-04, C‑93/12, EU:C:2013:432, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

44

Tältä osin DH 1 ‑lain 3 §:n 1 momentin ja 4 §:n 1 momentin sanamuodosta ilmenee, että Unkarin lainsäätäjän tarkoituksena on luokitella kohtuuttomiksi kaksi valtaosaan kuluttajan ja ammatinharjoittajan välisistä valuuttamääräisistä sopimuksista sisältyvää sopimusehtotyyppiä, joista toinen koskee vaihtokurssierotusta ja toinen oikeutta muuttaa sopimusta yksipuolisesti. Unkarin hallituksen esittämien selitysten mukaan rahalaitos laatii Unkarin valtion pankin kyseiselle valuutalle vahvistamaa virallista vaihtokurssia soveltamalla tilityksen kuluttajan kyseisten ehtojen kohtuuttomuuden perusteella suorittaman liikamaksun laskemiseksi, ja kuluttaja voi tarvittaessa valittaa tästä tilityksestä.

45

Unionin tuomioistuimelle toimitetusta asiakirja-aineistosta ilmenee, että koska suureen osaan kuluttajien Unkarissa tekemistä valuuttamääräisistä lainasopimuksista sisältyy edellisessä kohdassa mainitut kaksi ehtoa, kansallisen lainsäätäjän tarkoituksena oli DH 2 ‑lain antaessaan lyhentää ja yksinkertaistaa menettelyä kansallisissa tuomioistuimissa. Samankaltaisissa asioissa, jotka eivät koske unionin oikeuteen perustuvia oikeuksia, yhden tai useamman kohtuuttoman sopimusehdon pätemättömyyden toteaminen ei itsessään riitä oikeusriidan lopulliseen ratkaisemiseen vaan toinen menettely on tarpeen, mikäli kuluttaja haluaa kansallisen tuomioistuimen määrittävän kyseisen sopimuksen osittaisen tai täysimääräisen pätemättömyyden oikeudelliset seuraukset ja vahvistavan mahdollisesti perusteettomasti maksetut määrät.

46

Lisäksi DH 2 ‑lain 38 §:n 6 momentista seuraa, että rahalaitoksen laatimasta tilityksestä tulee lopullinen, mikäli kuluttaja ei valita siitä. Unkarin hallituksen suullisessa käsittelyssä esittämien selitysten mukaan kuluttajan on laskettava liikamaksun määrä ainoastaan siinä tilanteessa, että hän vetoaa muiden väitetysti kohtuuttomien ehtojen kuin kyseisessä laissa tarkoitettujen kahden ehdon pätemättömyyteen. Tällaisessa tapauksessa kuluttajan on ilmoitettava määrä, jonka hän katsoo maksaneensa perusteettomasti mainittujen muiden ehtojen soveltamisen seurauksena.

47

Tällainen vaatimus, joka Unkarin hallituksen mukaan on ainoastaan nimenomainen ilmaus yleisestä siviiliprosessioikeudessa sovellettavasti säännöstä, jonka mukaan vaatimus on esitettävä täsmällisenä ja määrällisenä, ei kuitenkaan vaikuta olevan epäedullisempi kuin samankaltaisiin kansalliseen oikeuteen perustuviin kanteisiin sovellettavat säännöt, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on kuitenkin varmistettava.

48

Kun otetaan huomioon pääasiassa kyseessä olevien menettelyllisten vaatimusten asema järjestelmässä, jonka Unkarin lainsäätäjä on säätänyt, jotta erittäin suuri määrä valuuttamääräisiin, kohtuuttomia ehtoja sisältäviin lainasopimuksiin liittyviä oikeusriitoja saadaan ratkaistua kohtuullisessa ajassa, niitä ei voida pitää lähtökohtaisesti epäedullisempina kuin sellaisiin samankaltaisiin kanteisiin sovellettavia vaatimuksia, jotka eivät koske unionin oikeuteen perustuvia oikeuksia. Näin ollen – ellei selvityksestä, joka ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on suoritettava, muuta ilmene – tällaisia vaatimuksia ei voida pitää vastaavuusperiaatteen vastaisina.

49

Toiseksi oikeutta tehokkaaseen oikeussuojaan koskevasta periaatteesta on todettava, että jäsenvaltioiden velvollisuuteen säätää menettelyä koskevista säännöistä, joilla voidaan taata niiden oikeuksien noudattaminen, joita yksityisillä on direktiivin 93/13 perusteella kohtuuttomien sopimusehtojen käyttöä vastaan, sisältyy siten vaatimus tehokkaasta oikeussuojasta, joka on taattu myös perusoikeuskirjan 47 artiklassa. Tämän oikeussuojan on koskettava sekä niiden tuomioistuinten nimeämistä, jotka ovat toimivaltaisia tutkimaan unionin oikeuteen perustuvat asiat, että tällaisia menettelyjä koskevien sääntöjen määrittämistä (ks. vastaavasti tuomio 17.7.2014, Sánchez Morcillo ja Abril García, C‑169/14, EU:C:2014:2099, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

50

Unionin tuomioistuin on kuitenkin myös myöntänyt, ettei kuluttajan suoja ole absoluuttinen (tuomio 26.1.2017, Banco Primus, C‑421/14, EU:C:2017:60, 47 kohta). Se seikka, että erityiseen menettelyyn sisältyy tiettyjä menettelyllisiä vaatimuksia, joita kuluttajan on noudatettava vedotakseen oikeuksiinsa, ei siten kuitenkaan merkitse sitä, ettei kuluttaja nauti tehokasta oikeussuojaa. Vaikka direktiivissä 93/13 edellytetäänkin elinkeinonharjoittajan ja kuluttajien välisissä riita-asioissa, että niitä käsittelevät kansalliset tuomioistuimet toteuttavat aktiivisia toimenpiteitä, joita voivat toteuttaa sopimuspuolten ulkopuoliset kolmannet, tehokasta oikeussuojaa koskevan periaatteen noudattaminen ei lähtökohtaisesti ole esteenä sille, että niitä käsittelevä tuomioistuin kehottaa kuluttajaa esittämään vaatimustensa tueksi tiettyjä seikkoja (ks. analogisesti tuomio 1.10.2015, ERSTE Bank Hungary, C‑32/14, EU:C:2015:637, 62 kohta).

51

Vaikka pitääkin paikkansa, että pääasiassa kyseessä olevat menettelysäännöt edellyttävät kuluttajalta lisäponnisteluja, on todettava, että koska näillä säännöillä pyritään välttämään tuomioistuinlaitoksen ruuhkautumista, ne vastaavat kyseisten riita-asioiden määrän luomaan tarpeeseen ja siten poikkeukselliseen tilanteeseen ja että niillä pyritään hyvän oikeudenkäytön muodostamaan yleiseen etuun. Mainitut säännöt itsessään voivat olla etusijalla yksittäisiin etuihin nähden (ks. vastaavasti tuomio 12.2.2015, Baczó ja Vizsnyiczai, C‑567/13, EU:C:2015:88, 51 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), kunhan ne eivät ylitä sitä, mikä on tarpeen niiden tavoitteen saavuttamiseksi.

52

Nyt käsiteltävässä asiassa, kun otetaan huomioon tavoite välttää tuomioistuinlaitoksen ruuhkaantuminen, säännöt, joissa kuluttaja velvoitetaan esittämään määrällisesti ilmaistu vaatimus, joka muodostuu ainakin osittain asianomaisen rahalaitoksen jo laatimasta tilityksestä, sekä ilmoittamaan, mitä oikeudellista seurausta tämä vaatii kansallista tuomioistuinta soveltamaan siinä tapauksessa, että kyseinen lainasopimus tai tietyt sen ehdot ovat pätemättömiä, eivät näytä olevan niin monimutkaisia eikä niillä näytetä asetettavan niin suuria vaatimuksia, että ne vaikuttaisivat kohtuuttomalla tavalla kuluttajan tehokasta oikeussuojaa koskevaan oikeuteen.

53

Sen kysymyksen osalta, onko tehokasta oikeussuojaa koskevan oikeuden vastaista se, ettei kuluttaja voi pyytää asianomaisen lainasopimuksen tekemistä edeltäneen tilanteen palauttamista, koska DH 2 ‑lain 37 §:ssä säädetään, että DH 1 ‑laissa tarkoitettujen lainasopimusten toteamista pätemättömiksi voi vaatia ainoastaan, jos samalla vaaditaan sitä, että sopimus todetaan päteväksi tai että sopimuksella on vaikutuksia siihen saakka, kunnes kansallinen tuomioistuin on antanut asiassa ratkaisunsa, kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on tutkia, voidaanko tällaisessa tilanteessa katsoa edellä 34 kohdassa mainitun unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti, että mainittuun sopimukseen sisältyvien ehtojen kohtuuttomaksi toteamisen avulla voidaan palauttaa se oikeudellinen ja tosiasiallinen tilanne, jossa kuluttaja olisi ollut, ellei mainittuja kohtuuttomia ehtoja olisi ollut, muun muassa antamalla oikeus sellaisten perusteettomien etujen palautukseen, jotka elinkeinonharjoittaja on saanut kuluttajan vahingoksi tällaisten kohtuuttomien ehtojen perusteella.

54

Suullisessa käsittelyssä ERSTE Bank ja Unkarin hallitus ilmoittivat vastauksena unionin tuomioistuimen esittämään kysymykseen tältä osin, että kuluttaja voi DH 2 ‑lain 37 §:ssä säädetyn erityisen menettelyn kuluessa vaatia sen seurauksena, että rahalaitos on soveltanut DH 1 ‑lain 3 ja 4 §:ssä tarkoitettuja tiettyä kahta ehtoa, sekä perusteettomasti maksettujen määrien takaisinmaksua että myös niiden seurausten korvaamista, jotka kuluttajalle on aiheutunut siitä, että hänen vahingokseen on sovellettu muita mahdollisesti kohtuuttomia ehtoja. Jos tämä pitää paikkansa tai jos on olemassa muu kuluttajan käytettävissä oleva menettely, jossa tämä voi vaatia mainittujen ehtojen nojalla perusteettomasti maksettujen määrien palauttamista – mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on varmistettava –, sen suojan tehokkuus, johon direktiivillä 93/13 pyritään, ei ole esteenä pääasiassa kyseessä olevien kaltaisille menettelysäännöille.

55

Kun otetaan huomioon edellä todettu, ensimmäiseen ja toiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 93/13 7 artiklaa on tulkittava siten, että se ei lähtökohtaisesti ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa säädetään pääasiassa kyseessä olevan kaltaisista menettelyllisistä erityisvaatimuksista niiden kuluttajien kanteille, jotka ovat tehneet valuuttamääräisen lainasopimuksen, johon sisältyy vaihtokurssierotusta koskeva ehto ja/tai oikeutta muuttaa sopimusta yksipuolisesti koskeva ehto, kunhan tällaiseen sopimukseen sisältyvien ehtojen kohtuuttomaksi toteamisen avulla voidaan palauttaa se oikeudellinen ja tosiasiallinen tilanne, jossa kuluttaja olisi ollut, ellei mainittuja kohtuuttomia ehtoja olisi ollut.

56

Kolmannella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiiviä 93/13 tulkittava siten, että sitä sovelletaan tilanteisiin, joihin ei liity rajat ylittäviä osatekijöitä.

57

Tämän osalta on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan EUT-sopimuksen vapaata liikkuvuutta koskevia määräyksiä ei ole sovellettava tilanteeseen, jonka kaikki osatekijät rajoittuvat yhden ainoan jäsenvaltion sisälle (ks. vastaavasti tuomio 15.11.2016, Ullens de Schooten, C‑268/15, EU:C:2016:874, 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

58

Kuten julkisasiamies ratkaisuehdotuksensa 70 kohdassa totesi, käsiteltävässä asiassa ei kuitenkaan ole kyse vapaata liikkuvuutta koskevista perussopimuksen määräyksistä vaan sellaisesta unionin lainsäädännöstä, jolla yhdenmukaistetaan jäsenvaltioiden säännöt tietyllä oikeuden alalla. Tästä seuraa, että mainittuun lainsäädäntöön kuuluvia sääntöjä sovelletaan pääasiassa kyseessä olevan tilanteen pelkästään valtionsisäisestä luonteesta riippumatta.

59

Direktiiviä 93/13 on täten tulkittava siten, että sitä sovelletaan myös sellaisiin tilanteisiin, joihin ei liity rajat ylittäviä osatekijöitä.

60

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (toinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: