JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

VERICA TRSTENJAK

8 päivänä syyskuuta 2011 (1)

Asia C‑384/10

Jan Voogsgeerd

vastaan

Navimer SA

(Hof van Cassatien (Belgia) esittämä ennakkoratkaisupyyntö)

Sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista tehty Rooman yleissopimus – 6 artiklan 2 kohdan b alakohta – Osapuolten lainvalintasopimus – Lainvalintasopimuksen puuttuessa sovellettavan lain pakottavat säännökset – Työsopimus – Työntekijä, joka ei tavallisesti työskentele ainoastaan yhdessä valtiossa

I       Johdanto

1.        Tässä SEUT 267 artiklan mukaisessa ennakkoratkaisumenettelyssä belgialainen Hof van Cassatie (jäljempänä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin) esittää unionin tuomioistuimelle useita kysymyksiä sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista tehdyn, Roomassa 19.6.1980 allekirjoitettavaksi avatun yleissopimuksen (jäljempänä Rooman yleissopimus)(2) tulkinnasta. Rooman yleissopimuksen johdanto-osan mukaan sopimuspuolet pyrkivät edistämään unionissa jo aloitettua lainsäädännön yhdenmukaistamista kansainvälisen yksityisoikeuden alalla, erityisesti tuomioistuinten toimivallan ja tuomioiden täytäntöönpanon alalla, ja haluavat vahvistaa sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevat yhdenmukaiset säännöt. Lainvalintasääntöjen yhdenmukaistamisella oli tarkoitus turvata oikeusvarmuus Euroopan oikeusalueella. Tähän tavoitteeseen pyritään myös sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista 17.6.2008 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EY) N:o 593/2008 (Rooma I)(3) (jäljempänä Rooma I -asetus), joka korvasi Rooman yleissopimuksen 17.12.2009 lukien. Kun otetaan huomioon, että mainittua asetusta sovelletaan vasta kyseisen ajankohdan jälkeen tehtyihin sopimuksiin ja että riidanalainen työsopimus tehtiin 7.8.2001, riidanalaiseen työsopimukseen sovelletaan yksinomaan Rooman yleissopimuksen määräyksiä.

2.        Ennakkoratkaisupyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat Alankomaiden kansalainen Jan Voogsgeerd ja hänen entinen työnantajansa, Luxemburgin suurherttuakuntaan sijoittautunut Navimer-niminen yritys, jonka palveluksessa hän työskenteli konemestarina, ja joka koskee oikeutta vahingonkorvaukseen, kun työsuhde on väitetysti päätetty väärinkäyttönä pidettävällä tavalla. Riidanalaista on tässä yhteydessä se, mitä kansallista lakia pääasiassa olisi sovellettava, etenkin kun siinä tapauksessa, että Luxemburgin lakia – joka alun perin valittiin sopimukseen sovellettavaksi laiksi – voidaan soveltaa, Voogsgeerd ei voisi nostaa vahingonkorvauskannetta, koska sille asetettu kolmen kuukauden määräaika on päättynyt. Voogsgeerd katsoo, ettei mainittua määräaikaa sovelleta, koska se on ristiriidassa niiden Belgian lain pakottavien säännösten kanssa, joita hänen mukaansa voidaan soveltaa kyseiseen työsopimukseen. Perustellakseen Belgian lain sovellettavuutta Voogsgeerd vetoaa muun muassa siihen, että hän sai tehtäviensä suorittamiseen liittyvät ohjeet aina toiselta, hänen työnantajaansa kuitenkin läheisesti sidoksissa olevalta yritykseltä, eli Antwerpeniin sijoittautuneelta Naviglobe-nimiseltä yritykseltä. Hän päättelee tästä, että Naviglobea on pidettävä hänen työnantajansa Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuna toimipaikkana sillä seurauksella, että pääasiassa on sovellettava siihen sisältyviä erityismääräyksiä.

3.        Ennakkoratkaisukysymyksillä pyritään lähinnä selventämään, miten edellä mainitussa määräyksessä tarkoitettu toimipaikan käsite on ymmärrettävä tai mitä edellytyksiä tälle tunnusmerkistölle on asetettava, jotta siihen sisältyvää lainvalintasääntöä voidaan soveltaa. Kun otetaan huomioon Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan tulkintaa koskeneen asian C‑29/10, Koelzsch,(4) ja käsiteltävän asian väliset yhtäläisyydet, on tarpeen tutkia näiden kahden määräyksen keskinäistä suhdetta.

II     Asiaa koskevat oikeussäännöt

A       Rooman yleissopimus

4.        Rooman yleissopimuksen 3 artiklassa (”Valinnanvapaus”) määrätään seuraavaa:

”1.      Sopimukseen sovelletaan sen valtion lakia, josta osapuolet ovat sopineet (lakiviittaus). Lakiviittauksen on oltava nimenomainen tai sen on käytävä riittävän selvästi ilmi sopimusehdoista tai tapaukseen liittyvistä olosuhteista. Osapuolet voivat määrätä valitsemansa lain sovellettavaksi koko sopimukseen tai vain osaan siitä.

– –”

5.        Rooman yleissopimuksen 4 artiklassa (”Sovellettava laki lakiviittauksen puuttuessa”) määrätään seuraavaa:

”1.      Jollei sopimukseen sovellettavaa lakia ole valittu 3 artiklan määräysten mukaisesti, sopimukseen sovelletaan sen valtion lakia, johon sopimus läheisimmin liittyy. Jos kuitenkin sellainen osa sopimuksesta, joka voidaan erottaa siitä, liittyy läheisemmin johonkin toiseen valtioon, siihen voidaan poikkeuksellisesti soveltaa kyseisen toisen valtion lakia.

– –”

6.        Rooman yleissopimuksen 6 artiklassa (”Työsopimukset”) määrätään seuraavaa:

”1.      Sen estämättä, mitä 3 artiklassa määrätään, työsopimukseen otettu lakiviittaus ei saa johtaa siihen, että työntekijä menettäisi sen lain pakottavin säännöksin hänelle annetun suojan, jota lakiviittauksen puuttuessa sovellettaisiin tämän artiklan 2 kohdan nojalla.

2.      Sen estämättä, mitä 4 artiklassa määrätään, ja sikäli kuin 3 artiklan mukaista lakiviittausta ei ole, työsopimuksiin sovelletaan:

a)      sen valtion lakia, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi, vaikka hänet on väliaikaisesti lähetetty työhön toiseen valtioon, tai

b)      sen toimipaikan sijaintivaltion lakia, joka on ottanut työntekijän työhön, jos hän ei tavallisesti työskentele ainoastaan yhdessä valtiossa,

jollei kaikista olosuhteista ilmene, että työsopimus liittyy läheisemmin johonkin toiseen valtioon, jolloin sovelletaan kyseisen toisen valtion lakia.”

7.        Roomassa 19.6.1980 allekirjoittamista varten avatun sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan yleissopimuksen tulkinnasta Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa tehdyn ensimmäisen pöytäkirjan(5) (jäljempänä Rooman yleissopimuksen tulkintaa koskeva ensimmäinen pöytäkirja) 1 artiklassa määrätään seuraavaa:

”Euroopan yhteisöjen tuomioistuimella on toimivalta antaa ratkaisu seuraavien asiakirjojen tulkinnasta:

a)      Roomassa 19 päivänä kesäkuuta 1980 allekirjoittamista varten avattu yleissopimus sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista,– –

b)      sellaisten jäsenvaltioiden liittymistä Rooman yleissopimukseen koskevat yleissopimukset, joista on tullut Euroopan yhteisöjen jäseniä sen jälkeen, kun Rooman yleissopimus on avattu allekirjoittamista varten,

– –”

8.        Rooman yleissopimuksen tulkintaa koskevan ensimmäisen pöytäkirjan 2 artiklassa määrätään seuraavaa:

”Jäljempänä mainitut tuomioistuimet voivat pyytää yhteisöjen tuomioistuimelta ennakkoratkaisua sellaisesta käsiteltävänään olevassa asiassa esille tulleesta kysymyksestä, joka koskee 1 artiklassa mainittuihin asiakirjoihin sisältyvien määräysten tulkintaa, jos tämä kansallinen tuomioistuin katsoo, että kysymys on ratkaistava, jotta se voi antaa päätöksen:

– –

b)      sopimusvaltioiden tuomioistuimet käsitellessään muutoksenhakuasiaa.”

B       Brysselin yleissopimus

9.        Tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden täytäntöönpanosta yksityisoikeuden alalla tehdyn yleissopimuksen (jäljempänä Brysselin yleissopimus)(6) 5 artiklassa määrätään seuraavaa:

”Sellaista henkilöä vastaan, jolla on kotipaikka sopimusvaltiossa, voidaan nostaa kanne toisessa sopimusvaltiossa:

– –

5)      sivuliikkeen, agentuurin tai muun toimipaikan toimintaa koskevassa asiassa sen paikkakunnan tuomioistuimessa, jossa toimipaikka sijaitsee.”

C       Kansallinen oikeus

10.      Luxemburgin julkisen alusrekisterin perustamisesta 9.11.1990 annetun Luxemburgin lain(7) 80 §:n mukaan merimiehillä on oikeus vahingonkorvaukseen korkoineen, jos työsopimus on päätetty väärinkäyttönä pidettävällä tavalla; vahingonkorvauskanne työsopimuksen väärinkäyttönä pidettävästä päättämisestä voidaan nostaa työtuomioistuimessa kolmen kuukauden määräajassa sopimuksen päättämisen tai sen perusteiden tiedoksi antamisesta.

III  Tosiseikat, pääasia ja ennakkoratkaisukysymykset

11.      Alankomaiden kansalainen Voogsgeerd teki 7.8.2001 toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen Navimer-nimisen yrityksen kanssa, jonka kotipaikka on Luxemburgin suurherttuakunnassa. Työsopimukseen sovellettavaksi laiksi valittiin kyseisessä työsopimuksessa Luxemburgin laki.

12.      Voogsgeerdin palkan maksoi Navimerin toimipaikka, jonka kotipaikka on myös Luxemburgissa, ja hän kuului luxemburgilaiseen sairauskassaan.

13.      Voogsgeerd työskenteli vuoden 2001 elokuun ja vuoden 2002 huhtikuun välisenä aikana konemestarina Navimerin omistamilla MS Regina- ja Prince Henri -nimisillä aluksilla, joiden liikennöintialue oli Pohjanmerellä.

14.      Navimer päätti Voosgeerdin työsuhteen 8.4.2002 päivätyllä kirjeellä ja tämä riitautti työsopimuksen yksipuolisen päättämisen Arbeidsrechtbank te Antwerpenissa 4.4.2003 nostamallaan kanteella.

15.      Kanteensa tueksi Voogsgeerd vetosi Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohtaan viitaten Belgian lainsäädännön pakottaviin säännöksiin, joita on osapuolten lainvalintasopimuksen puuttuessa sovellettava yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdan nojalla.

16.      Tästä hän toi esiin, että oli katsottava, että hänen työsopimuksensa sitoi hänet belgialaiseen Naviglobe-nimiseen yritykseen eikä luxemburgilaiseen Navimer-nimiseen yritykseen, koska hänen oli tehtäviään hoitaessaan täytynyt aina mennä Antwerpeniin ollakseen läsnä alusten lastauksessa ja saadakseen työnantajaltaan ohjeita, jotka toimitettiin hänelle Navigloben välityksellä.

17.      Arbeidsrechtbank te Antwerpen totesi, että kaikkien työsuhteeseen liittyvien olosuhteiden perusteella oli katsottava, että Navimer oli se toimipaikka, joka otti Voogsgeerdin työhön, joten työsopimukseen sovellettiin Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdan nojalla Luxemburgin lain pakottavia säännöksiä.

18.      Arbeidsrechtbank te Antwerpen myös katsoi, että työsopimuksen lainvastaisen päättämisen vuoksi vaadittavaa vahingonkorvausta koskeva kanne on hylättävä, koska se oli nostettu Luxemburgin julkisen alusrekisterin perustamisesta annetun lain 80 §:ssä säädetyn kolmen kuukauden määräajan päättymisen jälkeen.

19.      Voogsgeerd valitti kyseisestä tuomiosta toimivaltaiseen tuomioistuimeen Antwerpenissa. Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että muutoksenhakutuomioistuin hylkäsi valituksen muttei sulkenut pois sitä, että Voogsgeerdin esittämät tosiseikat, jotka koskivat lastauspaikkaa ja hänen Naviglobelta saamiaan ohjeita, voitaisiin myös ottaa huomioon.

20.      Ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen tekemässään kassaatiovalituksessa Voogsgeerd esittää samat perusteet kuin muutoksenhakutuomioistuimessa. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että siltä osin kuin hänen esittämänsä tosiseikat pitävät paikkansa, Antwerpeniin sijoittautunutta Naviglobea voitaisiin pitää Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuna toimipaikkana, johon Voogsgeerd on sidoksissa tosiasiallisen työnteon takia.

21.      Koska Hof van Cassatie on epävarma kyseisen määräyksen tulkinnasta, se on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)      Onko Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuna työntekijän työhön ottaneen toimipaikan sijaintivaltiona pidettävä valtiota, jossa työntekijän työsopimuksen mukaisesti työhön ottanut työnantajan toimipaikka sijaitsee, vai valtiota, jossa sijaitsee se työnantajan toimipaikka, johon työntekijä on sidoksissa tosiasiallisen työnteon takia, vaikka työntekijä ei tavallisesti työskentele ainoastaan yhdessä valtiossa?

2)      Onko paikkaa, jossa työntekijän, joka ei tavallisesti työskentele ainoastaan yhdessä valtiossa, on ilmoittauduttava ja jossa hän saa tehtäviensä suorittamiseen liittyvät ohjeet ja määräykset, pidettävä ensimmäisessä kysymyksessä tarkoitettuna tosiasiallisen työnteon paikkana?

3)      Onko toimipaikan, johon työntekijä on ensimmäisessä kysymyksessä tarkoitetulla tavalla sidoksissa tosiasiallisen työnteon takia, täytettävä tietyt muodolliset edellytykset, kuten se, että sillä on oma oikeushenkilöys, vai riittääkö, että kyse on tosiasiallisesti toimipaikasta?

4)      Voidaanko toisen yhtiön, johon työnantajayhtiöllä on sidoksia, toimipaikkaa pitää kolmannessa kysymyksessä tarkoitettuna toimipaikkana, vaikka työnjohtovaltaa ei ole siirretty tälle toiselle yhtiölle?”

IV     Oikeudenkäyntimenettely unionin tuomioistuimessa

22.      Ennakkoratkaisupyyntö, joka on päivätty 7.6.2010, saapui unionin tuomioistuimen kirjaamoon 29.7.2010.

23.      Kirjallisia huomautuksia esittivät unionin tuomioistuimen perussäännön 23 artiklassa asetetussa määräajassa Voogsgeerd, Belgian ja Alankomaiden hallitukset sekä Euroopan komissio.

24.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin vastasi 4.4.2011 päivätyllä ja unionin tuomioistuimen kirjaamoon 21.4.2011 saapuneella kirjeellään myöntävästi unionin tuomioistuimen sille esittämään kysymykseen, aikooko se pysyttää ennakkoratkaisupyyntönsä, kun otetaan huomioon sille myös tiedoksi annettu asiassa C‑29/10, Koelzsch, 15.3.2011 annettu tuomio.

25.      Prosessinjohtotoimien määräämistä koskevaa toimivaltaansa käyttäen unionin tuomioistuin esitti asianosaisille ja muille osapuolille kysymyksen, joka koski Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdan sovellettavuutta pääasiassa ja johon nämä vastasivat asetetussa määräajassa kirjallisesti.

26.      Koska kukaan asian käsittelyyn osallistuneista ei pyytänyt suullista käsittelyä, asiassa voitiin laatia ratkaisuehdotus unionin tuomioistuimen 17.5.2011 pidetyn yleiskokouksen jälkeen.

V       Asianosaisten ja muiden osapuolten keskeiset lausumat

A       Ensimmäinen ja toinen ennakkoratkaisukysymys

27.      Alankomaiden hallitus ja komissio katsovat, että Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettu ilmaisu ”sen toimipaikan sijaintivaltio – –, joka on ottanut työntekijän työhön,” on ymmärrettävä siten, että sillä tarkoitetaan valtiota, jossa sijaitsee sen yrityksen toimipaikka, joka on tehnyt työsopimuksen työntekijän kanssa.

28.      Alankomaiden hallituksen mukaan yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohtaa on tulkittava kirjaimellisesti. Kyseisellä säännöksellä pyritään nimittäin yhdenmukaistamaan lainvalintasääntöjä, jotta estetään asianosaiselle edullisimman oikeuspaikan etsiminen (forum shopping), edistetään oikeusvarmuutta ja helpotetaan sovellettavan lain määrittämistä. Tätä tarkoitusta varten lainvalintasääntöjen on kuitenkin oltava hyvin ennakoitavissa. On epäselvää, mitä ”tosiasiallisen työnteon paikalla” on tarkasti ottaen ymmärrettävä etenkin silloin, kun työntekijä ei tavallisesti työskentele ainoastaan yhdessä valtiossa.

29.      Komission mukaan ensisijaisena lainvalintasääntönä on pidettävä Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohtaan sisältyvää sääntöä, joten tuomioistuimen on aluksi selvitettävä, painottuuko työntekijän toiminta johonkin tiettyyn valtioon. Tuomioistuimen on otettava tarkastelussaan lähtökohdaksi mahdollisuuksien mukaan se toiminnan paikka, joka vastaa parhaiten konkreettista tilannetta, vaikka työntekijä työskentelisikin useammassa jäsenvaltiossa. Jos kyseistä sääntöä tulkitaan laajasti, se mahdollistaa komission mukaan mahdollisimman suuren oikeusvarmuuden, koska se on hyvin ennakoitavissa ja lisäksi kuvastaa parhaiten todellisuutta. Näin ollen komissio katsoo, että sääntö mahdollistaa useimmissa tapauksissa sovellettavan lain määrittämisen. Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohtaan sisältyvää lainvalintasääntöä voidaan soveltaa vasta toissijaisesti, jos tällaista toiminnan painopistettä ei voida määrittää.

30.      Tämän lainvalintasäännön perusteella kyseeseen tulee komission mukaan kaksi mahdollista lähestymistapaa. Sääntöä voidaan nimittäin tulkita siten, että se koskee joko sen toimipaikan sijaintipaikkaa, johon työntekijä on toimintansa takia sidoksissa (tosiseikkoihin perustuva peruste), tai sen toimipaikan sijaintipaikkaa, joka on työsopimuksen mukaan ottanut työntekijän työhön (muodollinen peruste). Komissio puoltaa jälkimmäistä tulkintaa. Sen mukaan tähän suuntaan viittaa ensinnäkin b alakohdan sanamuoto: työhönoton käsite liittyy pikemminkin työsopimuksen tekoajankohtaan kuin tosiasialliseen työskentelyajankohtaan, toisin kuin a alakohtaan sisältyvässä perusteessa, jossa viitataan nimenomaisesti tavalliseen työskentelyyn sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi. Toiseksi systemaattisesta näkökulmasta tarkasteltuna ei olisi kovinkaan loogista, jos sovelletaan perustetta, joka perustuu samoin tosiseikkoihin, vaikka toiminnan painopistettä ei ole mahdollista määrittää myöskään tulkitsemalla laajasti a alakohtaan sisältyvää perustetta.

31.      Voogsgeerd ja Belgian hallitus sitä vastoin katsovat, että Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettu ilmaisu ”sen toimipaikan sijaintivaltio – –, joka on ottanut työntekijän työhön,” viittaa sen toimipaikan sijaintivaltioon, johon työntekijä on tosiasiallisen työnteon takia sidoksissa.

32.      Voogsgeerd toteaa tästä, että pääasian kaltaisessa tilanteessa työsuhteella on ainoastaan hyvin heikko liittymä sen yrityksen sijaintipaikkakuntaan, joka on ottanut työntekijän työhön. Kyseisen valtion lain soveltaminen olisi ristiriidassa sen yleissopimuksen perustana olevan lähestymistavan kanssa, jonka mukaan on sovellettava sen valtion lakia, johon työsuhde liittyy läheisemmin. Sovellettavan lain määrittämiseen ei hänen mukaansa näin ollen saa olla vaikutusta sillä, että työsopimus tehdään emoyhtiön toimipaikan kanssa pelkästään siinä tarkoituksessa, että työntekijä työskentelee ulkomailla kyseisen yhtiön sivuliikkeelle.

33.      Voogsgeerdin mukaan Rooman yleissopimuksen 6 artiklan tavoitteen kanssa olisi tosiasiallisesti ristiriidassa se, jos työnantaja voisi tarkoituksella välttyä sen valtion, johon työsopimus aidosti ja läheisesti liittyy, pakottavien säännösten soveltamiselta yksinkertaisesti siten, että työsopimuksen allekirjoittaa toinen toimipaikka. Sen toimipaikan, jossa työntekijä työskentelee, sijaintivaltion lakia sovellettaessa työntekijä nauttisi samaa suojaa kuin työntekijät, jotka hoitavat tehtäviään tavallisesti kyseisessä toimipaikassa työsopimusvelvoitteidensa täyttämiseksi. Voogsgeerd huomauttaa lopuksi, että Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdan englanninkielisestä versiosta ilmenee yksiselitteisesti, ettei määräyksessä viitata yritykseen, jonka kanssa työntekijä on tehnyt työsopimuksen.

34.      Belgian hallitus katsoo, että ”sen toimipaikan sijaintivaltiolla – –, joka on ottanut työntekijän työhön,” tarkoitetaan sen toimipaikan sijaintivaltiota, johon työntekijä on sidoksissa tosiasiallisen työnteon takia.

35.      Belgian hallitus huomauttaa ensinnäkin, että kyseisen määräyksen ymmärtämisestä siten, että sillä tarkoitetaan työsopimuksessa mainittua valtiota, voisi seurata, ettei kyseisen valtion lain pakottavilla säännöksillä ole mitään yhteyttä tosiasialliseen työntekoon. Tällaista perustetta sovellettaessa liittymä olisi riippuvainen seikasta, jolla ei useinkaan ole mitään yhteyttä tosiasialliseen työntekoon. Toiseksi sillä ei voida ymmärtää työsopimuksen tekemistä yhtiön päätoimipaikassa, ilman että työskentely tapahtuu tosiasiallisesti valtiossa, jossa kyseinen päätoimipaikka sijaitsee. Tämä voisi Belgian hallituksen mukaan johtaa helposti väärinkäytöksiin, koska työnantaja voisi esimerkiksi siirtää yhtiön kotipaikan sellaiseen valtioon, jossa työntekijälle annetaan ainoastaan vähäiset sosiaaliset takeet. Kolmanneksi Belgian hallituksen lähestymistapa perustuu ”läheisimmän liittymän teoriaan”, jonka mukaan on sovellettava sen valtion lakia, johon työsopimus liittyy kaikki olosuhteet huomioon ottaen läheisimmin. Läheisimpään liittymään voivat viitata monet näkökohdat, kuten työsopimuksen kieli, käytetty valuutta, henkilörekisteriin merkitseminen, sopimuspuolten kansalaisuus ja kansallisuus sekä paikkakunta, jossa työnantaja käyttää työnjohtovaltaa.

B       Kolmas ja neljäs ennakkoratkaisukysymys

36.      Voogsgeerdin mukaan talouden toimijaa voidaan pitää Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuna toimipaikkana, jos sillä on pysyvä edustus tai toimisto, joka on oikeushenkilö tai täyttää muita vaatimuksia.

37.      Hän on kuitenkin sitä mieltä, ettei tällaisen ominaisuuden tunnustaminen edellytä, että kyseisellä organisaatioyksiköllä on työnjohtovaltaa tai että pääyhtiö on siirtänyt sille tällaista valtaa. Tällainen organisaatioyksikkö voi olla sekä sivuliike, joka ei ole oikeushenkilö, että tytäryhtiö, joka on oikeushenkilö.

38.      Belgian hallitus katsoo, ettei oikeushenkilöys ole muodollinen edellytys Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuna toimipaikkana pitämiselle ja että toimipaikkana voidaan pitää jokaista yhtiön sivuliikettä tai agentuuria, joka perustetaan sijaintivaltion oikeuden mukaisesti.

39.      Jokaisen tällaisen toimipaikan on kuitenkin Belgian hallituksen mukaan täytynyt saada emoyritykseltä työnjohtovalta palkkausta koskevien yksityiskohtaisten sääntöjen ja irtisanomisehtojen määrittämiseen.

40.      Myös komissio katsoo, että toimipaikkana pitäminen edellyttää tietynasteista vakautta. Se viittaa tässä yhteydessä asiassa Somafer(8) annettuun tuomioon, jossa yhteisöjen tuomioistuin totesi Brysselin yleissopimuksen 5 artiklan 5 kohdan tulkinnan yhteydessä, että sivuliikkeen, agentuurin tai muun toimipaikan käsite tarkoittaa yrityksen ulkopuolelle emoyhtiön jatkeena pysyvästi esiintyvää liiketoimintakeskusta. Komission mukaan vastaava lähestymistapa estää liittymän luomisen valtioon, jossa työntekijöiden suojelun taso on alhaisempi.

VI     Oikeudellinen arviointi

A       Alustavat huomautukset

41.      Yksittäisten oikeusjärjestysten väliset ristiriitatilanteet työoikeuden alalla nostavat esiin monitahoisia oikeudellisia kysymyksiä nimenomaisesti sellaisten työsuhteiden kohdalla, joihin liittyy rajatylittävä ulottuvuus. Ne aiheuttavat etenkin tästä syystä usein huomattavia ongelmia jäsenvaltioiden tuomioistuimille, joiden on määritettävä työsopimukseen sovellettava laki. Työsopimuksen tulkinnan tavanomaisiin hankaluuksiin liittyy nimittäin epätietoisuus sovellettavan lain määrittämiseen soveltuvan lähestymistavan valinnasta. Näistä hankaluuksista oikeuskäytännössä tulee sitä yleisempiä, mitä tavallisempaa työntekijöiden lähettämisestä tulee, mitä useammat unionin kansalaiset käyttävät työntekijöiden oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen ja mitä useammilla yrityksillä on liikesuhteita ulkomaisiin yrityksiin tai muissa maissa sijaitseviin toimipaikkoihin. Lukuisien työntekijöiden lähettämisestä – tilapäisesti tai toistaiseksi – on tullut tärkeä tekijä kansainvälisissä taloussuhteissa, eikä pelkästään eurooppalaisilla sisämarkkinoilla vaan maailmanlaajuisestikin. Juuri tästä syystä on hyvin tärkeää, että käytössä ovat lainvalintasäännöt, jotka tarjoavat sopimuspuolille ennakoitavia ratkaisuja useissa työsuhdetta koskevissa ongelmissa, kuten siinä, mitä irtisanomissäännöksiä sovelletaan, mitä korvauksia työntekijälle on mahdollisesti maksettava, mitä lomasäännöksiä sovelletaan tai onko riidanratkaisulauseketta pidettävä pätevänä.(9)

42.      Tällainen ongelma on myös ennakkoratkaisua pyytäneellä tuomioistuimella, jonka on ratkaistava, onko pääasiassa sovellettava Luxemburgin vai Belgian lakia. Asian moninaisista yhteyksistä kummankin jäsenvaltion lakiin ei voida ensi silmäyksellä päätellä yksiselitteisesti, kumpaa lakia olisi sovellettava. Sovellettavan lain määrittämisellä on kuitenkin perustava merkitys Voogsgeerdille, koska siinä tapauksessa, että Luxemburgin lakia voidaan soveltaa, hän ei voi nostaa vahingonkorvauskannetta työsuhteen päättämisestä väärinkäyttönä pidettävällä tavalla, koska sille Luxemburgin julkisen alusrekisterin perustamisesta 9.11.1990 annetun Luxemburgin lain 80 §:ssä asetettu kolmen kuukauden määräaika on päättynyt. Hänen kanteensa olisi siinä tapauksessa hylättävä. Kansallisen tuomioistuimen on näin ollen perustettava ratkaisunsa Rooman yleissopimuksen asian kannalta merkityksellisiin määräyksiin ja otettava tässä yhteydessä huomioon useita oikeudellisia näkökohtia ja tosiseikkoja. Unionin tuomioistuimen tässä ennakkoratkaisumenettelyssä suorittaman asian kannalta merkityksellisten määräysten ja käsitteiden tulkinnan on tarkoitus auttaa kansallista tuomioistuinta tekemään oikeudellisesti perusteltu ratkaisu, jossa otetaan mahdollisuuksien mukaan huomioon myös Rooman yleissopimuksen 6 artiklan tavoite eli työntekijän riittävä suojelu.

B       Kuvaus systemaattisesta tutkintajärjestyksestä sovellettavan lain määrittämisessä

43.      Esille tulleiden oikeudellisten kysymysten asettamiseksi oikeaan temaattiseen ja systemaattiseen asiayhteyteen tarkastelen ennen varsinaista ennakkoratkaisukysymysten tutkimista lyhyesti tutkintajärjestystä, jota kansallisen tuomioistuimen on noudatettava sovellettavan lain määrittämisen yhteydessä. Jotta kansalliselle tuomioistuimelle voidaan antaa esille tulleisiin oikeudellisiin kysymyksiin ratkaisu, joka sopii mahdollisimman hyvin tarkasteltavaan tapaukseen, kuvausta ei esitetä irrallaan pääasian tosiseikoista, vaan siinä viitataan mahdollisuuksien mukaan pääasian yksittäisiin näkökohtiin.

1.       Valinnanvapaus perussääntönä

44.      Rooman yleissopimukselle on tunnusomaista, että siinä annetaan keskeinen merkitys osapuolten sopimusvapaudelle, kun sopimuspuolille taataan sen 3 artiklan 1 kohdassa perussääntönä valinnanvapaus.(10) Yleissopimuksen perustana olevat arvioinnit vastaavat siten unionin tuomioistuimen jo oikeuskäytännössään esittämää käsitystä, jonka mukaan ”sopimusmääräysten, jotka ilmentävät sopimuspuolten yhteistä tahtoa, on oltava etusijalla mihin tahansa muuhun perusteeseen nähden, jota voidaan soveltaa vain, jos sopimuksessa ei määrätä jostakin tietystä asiasta”.(11) Jos sopimuspuolet eivät kuitenkaan tee lainvalintasopimusta, sovellettava laki määräytyy Rooman yleissopimuksen 4 artiklan perusteella, jossa määrätään lähtökohtaisesti sen valtion lain soveltamisesta, johon sopimus läheisimmin liittyy.

45.      Tästä on todettava, että Rooman yleissopimuksen 3 artiklan 1 kohdan edellytykset täyttyvät pääasiassa, koska Navimer ja Voogsgeerd ovat työsopimusta tehdessään nimenomaisesti valinneet Luxemburgin suurherttuakunnan lain työsopimukseen sovellettavaksi laiksi. Tältä osin voitaisiin katsoa, että Luxemburgin työlainsäädäntöä voidaan lähtökohtaisesti soveltaa, sikäli kuin Rooman yleissopimuksen erityismääräykset eivät ole tässä yhteydessä merkityksellisiä.

2.       Työntekijän suojelua koskevat erityismääräykset

46.      Muut Rooman yleissopimuksen määräykset voisivat nimittäin syrjäyttää pääasiassa sen 3 ja 4 artiklan lex specialis derogat legi generali -periaatteen mukaisen erityissäännöksen ja yleissäännöksen välisen suhteen perusteella. Kyseeseen tulee tässä yhteydessä yleissopimuksen 6 artikla, jossa määrätään työsopimuksiin ja työsuhteisiin sovellettavasta laista. Se on erityismääräys yleissopimuksen 3 ja 4 artiklaan nähden, koska siihen sisältyy niistä poikkeavia määräyksiä heikomman sopimuspuolen eli työntekijän suojelemiseksi.(12)

47.      Yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdassa ensinnäkin määrätään, ettei lakiviittaus saa johtaa siihen, että työntekijä menettäisi sen lain pakottavin säännöksin hänelle annetun suojan, jota lakiviittauksen puuttuessa sovellettaisiin. Yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohtaan sisältyy toiseksi erityismääräyksiä, joita sovelletaan lakiviittauksen puuttuessa: siinä tapauksessa sovelletaan sen valtion lakia, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee, tai – jos ei voida määrittää valtiota, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee – sen toimipaikan sijaintivaltion lakia, joka on ottanut työntekijän työhön. Kummallekin perustavalle liittymälle on ominaista, että ne ovat ensinnäkin vaihtoehtoisia eli toisensa poissulkevia ja että ne toiseksi kattavat mahdollisten tilanteiden koko kirjon.(13) Yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan viimeiseen alakohtaan sisältyy lisäksi poikkeuslauseke,(14) jonka mukaan mitään näistä määräyksistä ei sovelleta, jos työsopimus liittyy läheisemmin johonkin toiseen valtioon. Tällöin sovelletaan kyseisen toisen valtion lakia. Näiden määräysten taustalla on perusajatus, jonka mukaan suojeltavan työntekijän edun nimissä sovelletaan sitä lakia, johon työsopimus liittyy läheisimmin.

48.      Jotta Rooman yleissopimuksen 3 artiklassa vahvistettu perussääntö voidaan syrjäyttää, kansallisen tuomioistuimen on siis 6 artiklan 1 kohdan mukaisesti selvitettävä, mitä lakia sovellettaisiin, jos sopimuspuolet eivät olisi tehneet lainvalintasopimusta, ja menettääkö työntekijä näin mahdollisesti toisen valtion lain pakottavin säännöksin hänelle annetun suojan. Tämän määrittäminen on kansallisen tuomioistuimen tehtävä, ja sen on tässä yhteydessä lähinnä arvioitava, kummassa laissa – valitussa laissa vai muutoin sovellettavassa laissa – työntekijälle annetaan suurempi suoja (niin sanottu lainvalintasääntöjä koskeva edullisuusperiaate) ja ovatko edullisemman lain asian kannalta merkitykselliset säännökset kulloisenkin oikeusjärjestyksen perusteella oikeudelliselta luonteeltaan pakottavia.(15) Jos sovellettavaksi laiksi valittuun lakiin ei sisälly pakottavia suojasäännöksiä tai jos siinä annettava suoja on heikompi kuin yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan nojalla merkityksellisessä laissa annettava suoja, sovelletaan viimeksi mainitun oikeusjärjestyksen pakottavia säännöksiä, jotka ovat työntekijän kannalta edullisempia. Tämä voi johtaa siihen, että työsuhteeseen sovelletaan eri oikeusjärjestyksiä.(16) Jos taas sopimuspuolten valitsema laki antaa työntekijälle yhtä suuren tai suuremman suojan kuin yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan nojalla merkityksellinen laki, sovelletaan sopimuspuolten valitsemaa lakia.(17)

49.      Kun otetaan huomioon, että yhtäältä jotkin samaan oikeusjärjestykseen sisältyvät säännökset voivat olla edullisempia kuin toiset ja että toisaalta kahteen oikeusjärjestykseen sisältyvät säännökset voivat olla erilaisia tai yhteensopimattomia, ensiksi mainitun näkökohdan – eli sen, kumman lain säännökset ovat edullisemmat – arvioinnissa voidaan tuskin verrata molempia työlainsäädäntöjä keskenään kokonaisvaltaisesti ja täysin irrallaan ratkaistavana olevasta tapauksesta. Tästä aiheutuisi kansalliselle tuomioistuimelle tuskin ratkaistavissa olevia ongelmia, etenkin kun tietyllä työlainsäädännön säännöksellä voi olla erilaisia vaikutuksia sen mukaan, sovelletaanko sitä yksin vai yhdessä muiden säännösten kanssa.(18) Arvioinnissa on pikemminkin otettava huomioon ensisijaisesti ne näkökohdat, jotka liittyvät suoraan riita-asian kohteeseen.(19)

50.      Pääasiassa on kyse säännöksistä, jotka koskevat työntekijöiden irtisanomissuojaa ja sen täytäntöönpanoa tuomioistuimessa.(20) Pääasian arvioinnissa voisi siten olla merkityksellinen se seikka, että Luxemburgin lain nojalla kanne työsopimuksen päättämisestä väärinkäyttönä pidettävällä tavalla on nostettava kolmen kuukauden määräajassa, kun taas Belgian laissa ei sovelleta vastaavaa ajallista rajoitusta, tai ainakaan ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole esittänyt päinvastaisia tietoja. Työntekijän suojelua koskevien Rooman yleissopimuksen erityismääräysten sovellettavuus pääasiassa vaikuttaa nähdäkseni todennäköiseltä, erityisesti kun tarkastellaan Rooman yleissopimusta koskevassa Giulianon ja Lagarden selvityksessä(21) 6 artiklan toimintatavasta esitettyjä toteamuksia, joissa mainitaan seuraava samantapainen esimerkki työntekijälle edullisemmasta sääntelystä: ”Jos säännöksillä, joita voidaan 2 kohdan nojalla soveltaa, suojellaan työntekijöitä paremmin kuin valitulla lailla, esimerkiksi takaamalla pidempi irtisanomisaika, nämä säännökset sulkevat pois valitun oikeuden vastaavat säännökset, ja niitä sovelletaan viimeksi mainittujen sijasta.” Kun otetaan huomioon, että molemmissa tapauksissa on kyse määräajoista, joiden tehtävänä on suojella työntekijää irtisanomiseen liittyviltä haitoilta, esimerkistä ilmenevää perusajatusta voidaan nähdäkseni soveltaa riidanalaiseen sääntelyyn. Näin ollen kanteen nostamiselle vahingonkorvausvaatimuksen täytäntöön panemiseksi asetettu pidempi määräaika tai tällaisen määräajan puuttuminen Belgian laissa oikeuttaisi niiden Luxemburgin säännösten syrjäyttämisen, joita voidaan lähtökohtaisesti soveltaa.

51.      Mikäli irtisanomissuojaa koskevia Belgian säännöksiä pidetään pakottavina Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla, Luxemburgin lain valinnan voidaan katsoa johtavan työntekijälle annetun suojan ”menettämiseen”.

3.       Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a ja b alakohdan välinen suhde

52.      Rooman yleissopimuksen 6 artiklan tavoite, joka on – kuten edellä jo mainittiin – työntekijän suojelu, perustuu siihen, että työntekijää pidetään yleensä sosiaalisesti ja taloudellisesti heikompana osapuolena. Työntekijää suojellaan siten, että työsopimukseen sovelletaan sen valtion lakia, johon työsopimus läheisimmin liittyy. Kuten unionin tuomioistuin totesi asiassa Koelzsch antamassaan tuomiossa, tämä on sen valtion laki, jossa työntekijä harjoittaa ammattitoimintaansa, eikä esimerkiksi työnantajan kotipaikan valtion laki. Unionin tuomioistuimen mukaan työntekijä nimittäin toimii tämän ensin mainitun valtion taloudellisissa ja sosiaalisissa puitteissa, ja työntekoon vaikuttaa nimenomaan tämän valtion ammatillinen ja poliittinen toimintaympäristö. Näin ollen tämän valtion oikeudessa säädettyjen työntekoa koskevien suojelusääntöjen noudattaminen on mahdollisuuksien mukaan taattava.(22)

53.      Jotta Rooman yleissopimuksen 6 artiklan suojelua koskeva päämäärä otetaan asianmukaisesti huomioon, unionin tuomioistuin totesi asiassa Koelzsch antamassaan tuomiossa lisäksi, että 6 artiklan 2 kohdan a alakohdassa määrättyä kriteeriä, joka koskee valtiota, jossa työntekijä ”tavallisesti työskentelee”, on tulkittava laajasti, kun taas saman artiklan 2 kohdan b alakohdassa määrättyä kriteeriä, joka koskee sen toimipaikan sijaintipaikkakuntaa, ”joka on ottanut työntekijän työhön”, on sovellettava, jos asiaa käsittelevä tuomioistuin ei kykene selvittämään, missä valtiossa työtä tavallisesti tehdään.(23)

54.      Yleissopimuksen 6 artiklan tavoitteesta ja systemaattisesta rakenteesta sekä yksittäisten määräysten sanamuodosta (”jos hän ei tavallisesti työskentele ainoastaan yhdessä valtiossa”) ilmenee, että kansallisen tuomioistuimen on sovellettavaa lakia määrittäessään sovellettava 2 kohdan a alakohtaa ennen sen b alakohtaa. Sen on tässä yhteydessä selvitettävä työntekijän toiminnan painopiste. Yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan soveltamiselle ei näin ollen ole lähtökohtaisesti esteenä se, että työntekijä on mahdollisesti lähetetty tilapäisesti toisiin valtioihin suorittamaan tehtäviään.(24)

55.      Asiassa Koelzsch, jossa unionin tuomioistuinta pyydettiin tulkitsemaan Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohtaan sisältyvää perustetta ”jossa työntekijä tavallisesti työskentelee”, tuomioistuin muotoili asian antamansa tuomion 44 kohdassa siten, että mainittua määräystä voidaan soveltaa, ”mikäli asiaa käsittelevä tuomioistuin kykenee määrittämään sen valtion, johon työllä on merkittävä liittymä”. Kuten unionin tuomioistuin lisäksi huomautti tuomion 45 kohdassa, tällainen liittymä on siihen paikkakuntaan, ”jolla tai jolta käsin työntekijä tosiasiallisesti harjoittaa ammattitoimintaansa, ja jos ammattitoimintaa ei ole keskitetty millekään paikkakunnalle, paikkakuntaan, jolla työntekijä harjoittaa suurinta osaa toiminnastaan” (kursivointi tässä).

4.       Perusteet sen paikkakunnan määrittämiseksi, jolle ammattitoiminta keskittyy

56.      Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan laajalla tulkinnalla asiassa Koelzsch annetussa tuomiossa on vaikutusta käsiteltävän asian oikeudelliseen arviointiin, erityisesti kun tarkastellaan oikean lainvalintasäännön valintaa. Unionin tuomioistuimen mainitussa asiassa kehittämiä perusteita sen paikkakunnan määrittämiseksi, jolle ammattitoiminta keskittyy, voidaan nimittäin nähdäkseni soveltaa pääasiassa. Tarkastelen näitä perusteita yksitellen viittaamalla kyseisiin tuomion kohtiin sekä pääasian merkityksellisiin tosiseikkoihin.

57.      Kuten unionin tuomioistuin mainitussa tuomiossa perustellusti totesi, paikkakunnalla, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee, ei voida ymmärtää ainoastaan paikkakuntaa, jolla työntekijä tosiasiallisesti harjoittaa ammattitoimintaansa. Työntekijän suojelun vaatimuksia ja Brysselin yleissopimuksen asiaa koskevien määräysten ja tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 22.12.2000 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001(25) (niin kutsuttu Bryssel I -asetus)(26) säännösten, sellaisina kuin niitä on tulkittu unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä, mukaista johdonmukaista tulkintaa vastaa pikemminkin se, että tällä on ymmärrettävä tarkoitettavan myös paikkakuntaa, jolta käsin työntekijä tosiasiallisesti harjoittaa ammattitoimintaansa. Tässä yhteydessä on syytä mainita, että kyseistä tulkintaa tukee se seikka, että unionin lainsäätäjä on nimenomaisesti sisällyttänyt tämän tapauksen asetuksen (EY) N:o 593/2008(27) 8 artiklan 2 kohtaan, millä on selvennetty nykyistä oikeustilaa.(28)

58.      Tämän toteamuksen perusteella unionin tuomioistuin kehitti asiassa Koelzsch antamansa tuomion 48 kohdassa ja sitä seuraavassa kohdassa perusteita, joiden on tarkoitus auttaa kansallista tuomioistuinta määrittämään, mille paikkakunnalle ammattitoiminnan harjoittaminen keskittyy. Mainittu asia koski sen paikkakunnan selvittämistä, jossa kuorma-autonkuljettaja tavallisesti työskenteli, joten perusteet liittyvät erityisesti kansainvälisen kuljetuksen alaan. Pelkästään tämä seikka ei kuitenkaan voi olla esteenä perusteiden sovellettavuudelle pääasiassa, etenkään kun Voogsgeerd on ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan työskennellyt yrityksessä, joka toimii rahdin merikuljetuksen ja huolinnan alalla. Vaikka hän ei toiminutkaan aluksen kapteenina vaan konemestarina, asiakirja-aineistosta voidaan päätellä, että hän ilmeisesti työskenteli muun miehistön tavoin myös sellaisilla aluksilla, jotka liikennöivät Pohjanmerellä yrityksen lukuun. Unionin tuomioistuimen asiassa Koelzsch antamassa tuomiossa kehittämiä perusteita voitaisiin siten vastakkaisen näytön puuttuessa soveltaa suoraan pääasian tosiseikkojen arvioinnissa.

59.      Näiden perusteiden mukaan kansallisen tuomioistuimen on, kun otetaan huomioon työnteon luonne kansainvälisen kuljetuksen alalla, otettava huomioon kaikki työntekijän toiminnalle ominaiset seikat. Sen on erityisesti selvitettävä, missä valtiossa sijaitsee se paikkakunta, jolta käsin työntekijä suorittaa kuljetustehtävänsä, saa ohjeita tehtäviään varten ja organisoi työnsä, sekä se paikkakunta, jolla työntekovälineet sijaitsevat. Tuomioistuimen on niin ikään selvitettävä se paikkakunta, jolla kuljetukset pääasiassa suoritetaan, se paikkakunta, jolla lastit puretaan, sekä se paikkakunta, jolle työntekijä palaa tehtäviensä jälkeen. Ratkaisevaa on viime kädessä se, missä työntekijä täyttää olennaisen osan velvoitteistaan työnantajaansa nähden.(29)

60.      Jos kansallinen tuomioistuin soveltaisi näitä perusteita pääasiaan, se voisi todeta olevan riittävästi viitteitä siitä, että Voogsgeerdin toiminta keskittyi Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitetulla tavalla Antwerpeniin. Ennakkoratkaisupyynnöstä voidaan nimittäin päätellä, että Voogsgeerdin piti ilmoittautua Antwerpenissa ennen aluksen liikkeellelähtöä ja että hän sai Naviglobelta, jonka kotipaikka oli Antwerpenissa, ohjeita ja määräyksiä Navimerin kanssa tekemänsä työsopimuksen velvoitteiden täyttämisen yhteydessä. Antwerpen oli näin ollen se paikkakunta, jolla Voogsgeerd työskenteli ja jolla sijaitsi hänen pysyvä tukikohtansa, josta käsin hän myös lähti säännöllisille työmatkoilleen. Kun otetaan huomioon, että sovellettavan lain määrittäminen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan avulla on ilman muuta mahdollista, on kyseenalaista, voidaanko pääasiassa soveltaa lisäksi 6 artiklan 2 kohdan b alakohtaa.(30)

61.      Se, että useat tosiseikat tukevat Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan pitämistä pääasiassa varsinaisesti merkityksellisenä oikeussääntönä, ei saa kuitenkaan johtaa siihen, että kyseenalaistetaan itse ennakkoratkaisukysymysten merkityksellisyys asian ratkaisemisen kannalta. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan ainoastaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asiana on määrittää niiden kysymysten kohde, jotka se aikoo esittää. Yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on kunkin asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Jos esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin tuomioistuimella on siten lähtökohtaisesti velvollisuus ratkaista ne.(31)

62.      Lisäksi on muistutettava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on viime kädessä vastuussa tosiseikkojen tyhjentävästä selvittämisestä, jotta ne tosiseikat ja oikeudelliset seikat, jotka mahdollisesti antavat viitteitä liittymästä tiettyyn oikeusjärjestykseen, todetaan ja annetaan unionin tuomioistuimen käyttöön sen ratkaisun perustaksi. Näin on tarkoitus antaa unionin tuomioistuimelle mahdollisuus käyttää tehokkaasti tulkintatoimivaltaansa ennakkoratkaisumenettelylle ominaisessa yhteistyösuhteessa ja esittää ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle unionin oikeuden hyödyllinen tulkinta, joka mahdollisuuksien mukaan auttaa pääasian ratkaisemisessa. Vaikka onkin oletettava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on noudattanut tätä velvoitetta sekä selvittänyt ja esittänyt ennakkoratkaisupyynnössään riittävän tarkasti asiaan liittyvät tosiseikat ja oikeudelliset seikat, ei voida lähtökohtaisesti sulkea pois, että sillä on käytettävissään viitteitä, jotka tukevat b alakohtaan sisältyvän liittymäperusteen eikä, kuten tässä ratkaisuehdotuksessa esitetään, a alakohtaan sisältyvän liittymäperusteen soveltamista.

63.      Tässä ennakkoratkaisumenettelyssä on joka tapauksessa katsottava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on ottanut oikeudellista virhettä tekemättä lähtökohdaksi sen, ettei Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohtaa voida soveltaa. Tästä syystä 6 artiklan 2 kohdan b alakohtaa on jäljempänä tulkittava ennakkoratkaisukysymysten valossa.

C       Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu

1.       Ensimmäinen ja toinen ennakkoratkaisukysymys

64.      Ensimmäisellä ja toisella ennakkoratkaisukysymyksellä pyritään määrittelemään Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohtaan sisältyvä työnantajan toimipaikan käsite, ja ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee tässä yhteydessä lähinnä, onko tämä käsite ymmärrettävä niin, että sillä viitataan paikkakuntaan, jolla työntekijä on työsopimuksen mukaan otettu työhön, vai pikemminkin paikkakuntaan, jolla työntekijä tosiasiallisesti työskentelee.

65.      Jo 6 artiklan 2 kohdan b alakohdan sanamuoto tukee tulkintaa, jonka mukaan kyseiseen määräykseen sisältyvä työnantajan toimipaikan käsite on ymmärrettävä siten, että sillä viitataan paikkakuntaan, jolla työntekijä on työsopimuksen mukaan otettu työhön. Sanojen ”ottaa työhön” käyttämisellä samassa virkkeessä viitataan selvästi kyseisen työsopimuksen tekemiseen tai siinä tapauksessa, että kyseessä on de facto työsuhde, työsuhteen syntymiseen eikä esimerkiksi työntekijän tosiasialliseen työntekoon.(32) Viimeksi mainitulla voi kuitenkin olla merkitystä 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan tulkinnan kannalta, koska mainitussa määräyksessä otetaan perustaksi tavallista työskentelyä koskeva tosiseikkoihin perustuva peruste.

66.      Lisäviitteitä siitä, miten 6 artiklan 2 kohdan b alakohtaan sisältyvä työnantajan toimipaikan käsite on ymmärrettävä, saadaan yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohtaan sisältyvien määräysten teleologisesta ja systemaattisesta tulkinnasta.

67.      Kuten edellä jo mainittiin, työsopimuksia ja yksittäisiä työsuhteita koskevien erityismääräysten tavoitteena on työntekijän suojelu. Kun otetaan huomioon, että paikkakunta, jolla työntekijä tavallisesti työskentelee sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi, liittyy viime kädessä läheisemmin työsopimukseen ja että liittymä kyseisen jäsenvaltion lakiin vastaisi siten parhaiten työntekijän suojelua koskevaa tavoitetta, Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohtaa on lähtökohtaisesti tulkittava laajasti, kuten unionin tuomioistuin perustellusti totesi asiassa Koelzsch antamassaan tuomiossa. Kyseisen määräyksen ensisijaisen soveltamisen välttämättömyys työntekijän suojelun nimissä puoltaa näin ollen sitä, että 6 artiklan 2 kohdan b alakohtaa on vastaavasti tulkittava suppeasti.

68.      Sikäli kuin Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan soveltaminen ei tule kyseeseen konkreettisesti ratkaistavana olevassa tapauksessa, ennen kaikkea oikeusvarmuuden vaatimukset puoltaisivat b alakohtaan sisältyvän määräyksen pikemminkin muodollista tulkintaa, nimittäin siten, että sillä viitataan sen toimipaikan sijaintipaikkakuntaan, joka on työsopimuksen mukaan ottanut työntekijän työhön. Tältä osin on yhdyttävä nimenomaisesti Alankomaiden hallituksen(33) ja komission(34) tämänsuuntaiseen näkemykseen. Työhönottopaikkakuntaa koskevan liittymän etuna on nimittäin sovellettavan lain ennakoitavuus, toisin kuin puhtaasti tosiseikkoihin perustuvaan perusteeseen, kuten paikkakuntaan, jolla työntekijä tavallisesti työskentelee, pohjautuvassa liittymässä. Viimeksi mainittu voi muuttua useasti työuran aikana, kun taas työhönottopaikkakunta pysyy yleensä muuttumattomana siitä huolimatta, että yritys mahdollisesti siirtää toimintansa muualle tai että työntekijä mahdollisesti lähetetään työhön ulkomaille useaksi vuodeksi.(35) Työhönottopaikkakunta ilmentää viime kädessä parhaiten sitä, missä työntekijästä tuli ensimmäisen kerran osa yritysrakennetta. Juuri työsuhteissa, joissa työntekijältä edellytetään suurta liikkuvuutta, tämä liittymäperuste on se, jolla edistetään parhaiten sopimuspuolten oikeussuhteiden jatkuvuutta.(36)

69.      Edellä esitetyn perusteella on vaikea ymmärtää, miksi Rooman yleissopimuksen allekirjoittajavaltiot olisivat halunneet luopua tämän perusteen ennakoitavuudesta ja ottaa sen sijaan perusteeksi vähemmän luotettavan perusteen, kuten paikkakunnan, jolla työntekijä tosiasiallisesti työskentelee. Kuten Voogsgeerd toteaa kirjallisissa huomautuksissaan,(37) kyseisen määräyksen tällaisessa tulkinnassa jätetään nimittäin huomiotta, että 6 artiklan 2 kohdan a alakohdassa mainitaan jo tosiseikkoihin perustuva peruste, joka on määräyksen laajan tulkinnan vuoksi merkityksellinen useimmissa tapauksissa. Systematiikan kannalta tarkasteltuna olisi näin ollen epäloogista, jos b alakohtaan sisältyisi olennaisilta osin sama sääntely, koska se olisi siinä tapauksessa yksinkertaisesti tarpeeton. Oman, erillisen sääntelyn olemassaolo puoltaa pikemminkin kyseisen määräyksen itsenäistä sääntelysisältöä, joka on erotettava tiukasti a alakohtaan sisältyvän sääntelyn sisällöstä. Kun tarkastellaan lähemmin tätä sääntelysisältöä, ei voida olettaa, etteivät Rooman yleissopimuksen sopimuspuolet olisi olleet tietoisia muodollisen liittymäperusteen edellä mainituista eduista. On pikemminkin katsottava, että niiden tarkoituksena oli sisällyttää kyseinen peruste yleissopimuksen sääntelyrakenteeseen. Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdan systemaattisesta tulkinnasta voidaan näin ollen pikemminkin päätellä, että siinä viitataan paikkakuntaan, jolla työsopimus on tehty.

70.      Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että kyseisessä määräyksessä tarkoitettu toimipaikan käsite on ymmärrettävä siten, että sillä viitataan pelkästään yrityksen päätoimipaikkaan. Tällaisessa tulkinnassa jätettäisiin huomiotta, että yhtäältä yritysten liikesuhteisiin liittyy nykyisin lukuisia kansainvälisiä yhteyksiä ja että toisaalta useat yhtiöt ylläpitävät sivuliikkeitä ja agentuureja useissa jäsenvaltioissa hyötyäkseen sisämarkkinoiden eduista. Tällaiset sivuliikkeet ja agentuurit voivat itse ottaa henkilöstöä työhön omissa nimissään tai yhtiön nimissä. Ne on näin ollen myös oltava mahdollista sisällyttää toimipaikan käsitteeseen, sikäli kuin tietyt edellytykset täyttyvät. Tällaisen tulkinnan vahvistaa erityisesti Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdan englanninkielinen versio (”the place of business through which he was engaged”), sillä määräyksen sanamuoto mahdollistaa työhönoton, jossa toimipaikka toimii ainoastaan välikätenä yhtiön ja työntekijän välillä.(38) Jotta 6 artiklan 2 kohdan b alakohtaan sisältyvältä sääntelyltä ei riistetä sen tehtävää helposti sovellettavana perusteena ja jotta lisäksi vähennetään väärinkäytösten riskiä, olisi joka tapauksessa edellytettävä, että sivuliikkeen tai agentuurin on täytynyt työnantajan toimeksiannosta osallistua aktiivisesti työsopimuksen tekemiseen, esimerkiksi työntekijän kanssa käytyjen sopimusneuvottelujen yhteydessä.(39)

71.      Ottamalla perustaksi työhönottopaikkakunnan ei varmastikaan voida sulkea kokonaan pois väärinkäytösten riskiä, etenkään kun vaikuttaa täysin mahdolliselta, että työnantaja saattaa olla taipuvainen valitsemaan työsopimuksen tekopaikaksi valtion, jonka työlainsäädännössä taataan työntekijälle alhaisempi suojan taso.(40) Edellä esitetyn perusteella liittymä työhönottopaikkakuntaan voisi joissain tapauksissa vaikuttaa sattumanvaraiselta tai jopa mielivaltaiselta, koska tällöin se, missä työntekijä sopimuksen mukaan otetaan työhön, voi riippua myös sattumasta. Tämän vaaran ehkäisemiseksi Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuna toimipaikkana pitämiselle olisi ääritapauksissa asetettava lisäedellytykseksi se, että työntekijä myös tosiasiallisesti työskentelee kyseisellä paikkakunnalla ja ettei kyse ole pelkästään paikkakunnasta, jossa työsopimus on tehty.(41)

72.      Pääasiasta on todettava, ettei ennakkoratkaisupyyntöön ja Voogsgeerdin kirjelmään sisältyvien niukkojen tietojen perusteella voida tehdä päätelmiä työsopimuksen täsmällisestä tekomenettelystä tai Navigloben mahdollisesta osallistumisesta työhönottomenettelyyn. Sikäli kuin Voogsgeerd on työsopimuksen perusteella otettu työhön Navimerin nimissä, tämä ei välttämättä sulje pois sitä, että Naviglobe on voinut osallistua työhönottomenettelyyn esimerkiksi julkaisemalla työpaikkailmoituksen, pitämällä työhönottohaastattelun, vahvistamalla työsopimuksen yksityiskohdat tai antamalla tilojaan käyttöön työsopimuksen tekemistä varten. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tästä syystä valotettava Voogsgeerdin työhönoton taustoja ja Navigloben täsmällistä roolia sen yhteydessä.

73.      Mikäli osoittautuisi, että työhönottopaikkakunta ja tosiasiallisen työskentelyn paikkakunta ovat selkeästi erillisiä, työntekijän suojelun kannalta hyödyllinen työsopimuksen tai työsuhteen läheisempi liittymä sovellettavan lain paikkakuntaan voitaisiin luoda turvautumalla 6 artiklan 2 kohdan viimeiseen alakohtaan sisältyvään poikkeusmääräykseen. Mainitun määräyksen mukaan sovelletaan nimittäin – muista edellä mainituista määräyksistä poiketen – sen valtion lakia, johon työsopimus tai työsuhde ”liittyy läheisemmin”. Sillä pyritään välttämään se riski, että työnantaja siirtää yrityksensä kotipaikan tarkoituksella valtioon, jonka työlainsäädännössä annetaan työntekijälle alhainen suoja, jotta työsopimukseen sovelletaan tämän valtion lakia. Poikkeussääntelyllä tasataan joitakin Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohtaan sisältyvien tavanomaisten liittymäperusteiden melko joustamattomasta järjestelmästä aiheutuvia haittoja, sillä siinä viitataan poikkeuksellisesti kansallisen tuomioistuimen harkintavaltaan joustavan, kulloisiinkin olosuhteisiin mukautetun ratkaisun mahdollistamiseksi.(42) Se, että 6 artiklan 2 kohdan b alakohtaa sovellettaessa otetaan huomioon yksinomaan työsopimuksen tekopaikkakunta, voi nimittäin olla epätarkoituksenmukaista paitsi silloin, kun työhön ottaneen toimipaikan sijaintipaikkakunta on eri kuin se, jolla työskentely tosiasiallisesti tapahtuu, myös silloin, kun työsuhde on kestänyt pitkään ja tosiasialliset olosuhteet ovat myöhemmin muuttuneet.(43)

74.      Työsopimuksen on siis liityttävä läheisemmin toiseen valtioon. Toisen valtion lain merkityksellisyys voi ilmetä tosiseikoista kokonaisuutena tarkasteltuna.(44) Läheisempään liittymään tiettyyn valtioon voivat viitata seuraavat kriteerit: työsopimuksen kieli, tiettyyn oikeusjärjestykseen kuuluvien oikeudellisten käsitteiden sisällyttäminen sopimukseen, käytetty valuutta, työsopimuksen voimassaoloaika, henkilörekisteriin kirjaaminen, sopimuspuolten kansalaisuus ja kansallisuus, vakinainen asuinpaikka sekä paikkakunta, jolla työnantaja valvoo työntekijöitään, ja paikkakunta, jolla työsopimus tehdään.(45) Jokainen näistä kriteereistä yksinään voi antaa tietoa läheisemmästä liittymästä johonkin muuhun valtioon kuin siihen, jossa työntekijä työskentelee tai jossa sijaitsee toimipaikka, joka on ottanut hänet työhön. Tässä yhteydessä on kuitenkin otettava huomioon, että 6 artiklan 2 kohdan viimeiseen alakohtaan sisältyy poikkeusmääräys, jota sovelletaan vasta sitten, kun on ensin tutkittu 6 artiklan 2 kohdan a ja b alakohdan määräysten merkityksellisyys.(46)

75.      Yhteenvetona on todettava, että sen toimipaikan sijaintivaltio, joka on ottanut työntekijän työhön Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitetulla tavalla, on ymmärrettävä niin, että sillä viitataan valtioon, jossa sijaitsee se työnantajan toimipaikka, joka työsopimuksen mukaan on ottanut työntekijän työhön. Koska toinen ennakkoratkaisukysymys on ilmeisestikin esitetty ainoastaan siltä varalta, että unionin tuomioistuin päätyisi toisenlaiseen ratkaisuun, nimittäin siihen, että sillä viitataan valtioon, jossa sijaitsee se työnantajan toimipaikka, johon työntekijä on sidoksissa tosiasiallisen työnteon takia, toisesta ennakkoratkaisukysymyksestä ei ole tarpeen lausua.

2.       Kolmas ennakkoratkaisukysymys

76.      Kolmas ja neljäs ennakkoratkaisukysymys koskevat lähinnä oikeudellisia vaatimuksia, jotka toimipaikan on täytettävä, jotta sitä voidaan pitää Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuna toimipaikkana.

77.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kolmannella kysymyksellään yksityiskohtaisesti, onko työnantajan toimipaikan, johon työntekijä on ensimmäisessä kysymyksessä tarkoitetulla tavalla sidoksissa tosiasiallisen työnteon takia, täytettävä tietyt muodolliset edellytykset, kuten se, että sillä on oma oikeushenkilöys, vai onko riittävää, että kyse on tosiasiallisesti toimipaikasta. Vaikka kysymys onkin ilmeisesti esitetty siltä varalta, että unionin tuomioistuin vastaa ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen toisin kuin olen edellä ehdottanut, ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle voidaan kuitenkin nähdäkseni antaa hyödyllisiä tulkintaohjeita pääasian arvioimiseen, etenkin kun ne ovat edelleen merkityksellisiä. Ohjeista voisi nimittäin olla ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle apua sen arvioimisessa, voidaanko Naviglobea mahdollisesti pitää toiminnallisesti Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuna Navimerin toimipaikkana.

78.      Tästä on ensinnäkin todettava, ettei Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa aseteta ainakaan sen sanamuodon perusteella edellytystä, jonka mukaan määräyksessä tarkoitetun toimipaikan on aina oltava oikeushenkilö. Jo tämä seikka viittaa siihen, että toimipaikan käsitettä olisi tarkasteltava vähemmän muodollisesti. Jos otetaan lisäksi huomioon edellä jo mainittu kyseisen määräyksen ja koko Rooman yleissopimuksen tavoite,(47) nimittäin oikeusvarmuuden lisääminen sovellettavan lain osalta sopimuspuolten etujen mukaisesti, tämä tavoite jäisi kaikella todennäköisyydellä saavuttamatta, jos liittymä tietyn valtion lakiin olisi viime kädessä riippuvainen siitä, täyttääkö kyseinen toimipaikka asianomaisen oikeusjärjestyksen säännöksissä oikeushenkilöyden saamiselle asetetut edellytykset. Kun otetaan huomioon oikeusjärjestysten ja oikeushenkilöyttä koskevien mahdollisten vähimmäisvaatimusten väliset erot, vierasta oikeusjärjestystä tarkastelevan kansallisen tuomioistuimen ei olisi aina yksinkertaista selvittää, täyttääkö tietty sivuliike ja agentuuri myös nämä edellytykset.

79.      Kun otetaan huomioon se tosiseikka, että toimipaikka voi toimia työntekijän työhönotossa, kuten edellä jo todettiin, mahdollisesti myös ”välikätenä” ja ettei sen tarvitse tehdä työsopimusta omissa nimissään,(48) toimipaikan oikeushenkilöyttä koskeva edellytys vaikuttaa liian ankaralta, jotta voidaan noudattaa yhtäältä oikeusvarmuuden periaatetta mutta toisaalta myös yksinkertaista ja joustavaa menettelyä koskevia vaatimuksia. Näin ollen olisi pidettävä liian rajoittavana vaatimusta, jonka mukaan Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettu toimipaikka on ymmärrettävä siten, että sillä viitataan aina yhtiön kotipaikkaan sinänsä. Oikeusvarmuutta ja joustavuutta koskevia vaatimuksia noudatettaisiin kuitenkin kaiketi jo siinä tapauksessa, että sen ymmärrettäisiin viittaavan myös tosiasialliseen toimipaikkaan, esimerkiksi työnantajan edustajan toimistoon.

80.      Joka tapauksessa on edellytettävä, että toimipaikka on työnantajan tosiasiallisessa valvonnassa, jotta toimipaikan toimintaa voidaan pitää työnantajan omana toimintana. Viimeksi mainitusta voitaneen katsoa olevan kyse silloin, kun toimipaikka sanan laajimmassa merkityksessä, toisin sanoen sivuliike, joka ei ole oikeushenkilö, tai jopa tytäryhtiö, joka on oikeushenkilö, ottaa vastaan ohjeita määräävässä asemassa olevan yhtiön johdolta, mutta myös pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa kahdella yrityksellä on sama johto. Tässä yhteydessä on näin ollen pidettävä merkityksellisenä Voogsgeerdin viittausta siihen, että molemmilla yrityksillä on yhteinen toimitusjohtaja.(49) Kun liikkeenjohdon koostumus on näin samanlainen, yritysten väliset erot nimittäin pitkälti häviävät, koska sekä niiden tahdonmuodostus että toiminta tapahtuvat samalla tavalla kuin jos kyseessä olisi ainoastaan yksi yksikkö.

81.      Vaikka oikeushenkilöyden saaminen ei olekaan välttämätön edellytys Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuna toimipaikkana pitämiselle, yhtiön toimipaikalta on kuitenkin vähimmäisvaatimuksena edellytettävä tiettyä pysyvyyttä asianomaisella paikkakunnalla – kuten Voogsgeerd(50) ja komissio(51) perustellusti huomauttavat. Tällä pyritään välttämään se, että työnantaja hyödyntää yrityksen ainoastaan tilapäistä läsnäoloa tietyssä valtiossa sen varmistamiseksi, että työsopimukseen sovelletaan kyseisen valtion lakia, jolle on mahdollisesti ominaista työntekijälle annettavan suojan alhainen taso. Näin ollen olisi pidettävä riittämättömänä sitä, että ulkomaisen työnantajan palveluksessa oleva henkilö käy säännöllisin väliajoin paikkakunnalla ottamassa ulkomaisia työntekijöitä työhön.(52) Jos tämä sama henkilö sitä vastoin matkustaa maahan, jossa työnantajalla on yrityksensä pysyvä edustus, on täysin mahdollista katsoa, että kyseinen edustus on Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettu toimipaikka, joka on ottanut työntekijän työhön.(53)

82.      Kun otetaan lähtökohdaksi työhönottopaikkakuntaa koskevan liittymäperusteen tulkinnasta esittämäni päätelmät(54) ja edellä mainittu pysyvyyttä koskeva vähimmäisvaatimus, Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettu toimipaikan käsite olisi ymmärrettävä siten, että sillä tarkoitetaan ensisijaisesti yritystä, joka vastaa koko työntekijän toiminnan organisoinnista. Toimipaikan käsitettä voidaan kuitenkin tulkita laajemminkin siten, että se käsittää myös muita organisaatioyksiköitä, jotka hoitavat työnantajan puolesta tehtäviä, kuten liiketoimintayksikön tai -paikan, mutta joiden ei tarvitse täyttää yritykseen sovellettavia vaatimuksia.(55) Toimipaikka on nimittäin erotettava lähtökohtaisesti työnantajan eli yrityksen muodostaman oikeudellisen yksikön kotipaikasta. Yksinkertaistettuna toimipaikkana pitämiseen riittää, että työnantaja harjoittaa liiketoimintaa sieltä käsin ja ottaa sitä varten työntekijöitä työhön.(56)

83.      Tukea tällaiselle tulkinnalle saadaan Brysselin yleissopimuksen 5 artiklan 5 kohtaa koskevasta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä, jonka mukaan kyseisessä määräyksessä tarkoitettu sivuliikkeen, agentuurin tai muun toimipaikan käsite tarkoittaa ”yrityksen ulkopuolelle emoyhtiön jatkeena pysyvästi esiintyvää liiketoimintakeskusta, jolla on oma johto ja sellaiset aineelliset valmiudet, että se voi käydä liikeneuvotteluja ulkopuolisten kanssa, jotka tietävät, että vaikka mahdollinen oikeussuhde syntyy ulkomailla sijaitsevan emoyhtiön kanssa, kolmansien osapuolten ei tarvitse olla suorassa yhteydessä emoyhtiöön, vaan ne voivat hoitaa asioita emoyhtiön jatkeena olevan liiketoimintakeskuksen kanssa”.(57) Kuten olen asiassa Koelzsch esittämässäni ratkaisuehdotuksessa seikkaperäisesti kuvannut,(58) Brysselin yleissopimuksen ja Rooman yleissopimuksen välillä on moninaisia yhteyksiä. Etenkin tästä syystä unionin tuomioistuin on molempia sopimuksia koskevassa oikeuskäytännössään pyrkinyt tulkitsemaan vastaavan sisältöisiä määräyksiä rinnakkain, mikäli asianomaisten määräysten kohde sen mahdollistaa. Käsiteltävässä asiassa ei ole mitään syytä poiketa tästä menettelytavasta. Kansainvälisen yksityisoikeuden käsitteiden mahdollisimman yhdenmukaisen tulkinnan varmistamiseksi vaikuttaa mielekkäältä soveltaa tätä unionin tuomioistuimen Brysselin yleissopimuksen 5 artiklan 5 kohdan yhteydessä kehittämää toimipaikan määritelmää myös Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohtaan.

84.      Edellä esitetyistä toteamuksista seuraa, että Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettu toimipaikka voi olla oikeudellisesti riippuvainen pääyhtiöstä. Mikäli ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin siis tulee pääasian tosiseikkoja arvioidessaan siihen tulokseen, että Naviglobea on pidettävä Navimerin sivuliikkeenä tai jopa sen tytäryhtiönä, Navigloben mahdollinen puuttuva oikeushenkilöys ei estä sen pitämistä Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuna toimipaikkana.

85.      Edellä esitetyn perusteella katson, ettei työnantajan toimipaikan tarvitse olla oikeushenkilö, mikäli toimipaikka on perustettu sijaintivaltion asiaa koskevien säännösten mukaisesti ja osoittaa tiettyä pysyvyyttä.(59)

3.       Neljäs ennakkoratkaisukysymys

86.      Viimeisellä ennakkoratkaisukysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, voidaanko toisen yhtiön, johon työnantajayhtiöllä on sidoksia, toimipaikkaa pitää Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuna toimipaikkana, vaikka työnjohtovaltaa ei ole siirretty tälle toiselle yhtiölle.

87.      Aluksi on huomautettava, että kyseisessä määräyksessä otetaan perustaksi työntekijän ”työhön ottamisen” muodollinen toimi eikä esimerkiksi tosiasiallista työntekoa, kuten olen jo todennut ensimmäisestä ennakkoratkaisukysymyksestä esittämieni toteamusten yhteydessä.(60) Tästä syystä kyseisen määräyksen tulkinnan kannalta ei voi olla merkityksellistä, kenellä konkreettisessa tapauksessa on työnjohtovalta. Koska työnjohtovalta ei ole merkityksellinen peruste toimipaikkana pitämisen kannalta, ennakkoratkaisukysymykseen olisi näin ollen vastattava myöntävästi.

88.      Työsuhteen oikeudellisten erityispiirteiden toissijainen tutkiminen ei muuta tätä päätelmää. SEUT 45 artiklaan sisältyvää, unionin oikeudessa itsenäisesti tulkittavaa työntekijän käsitettä koskevan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan ”työsuhteelle on ominaista se, että henkilö tekee tietyn ajanjakson ajan toiselle tämän johdon alaisena suorituksia vastiketta vastaan”.(61) Tästä seuraa, että ohjeiden mukaisesti toimiminen on jokaiselle työsuhteelle ominainen tunnusmerkki, joka lähinnä edellyttää, että työntekijä on sellaisen toisen henkilön ohjauksessa ja valvonnassa, joka määrää suoritettavat tehtävät ja/tai työajat ja jonka ohjeita ja sääntöjä hänen on noudatettava.(62) Tällä tunnusmerkillä on ensisijaisesti tarkoitus rajata työsuhde itsenäisestä ammatin- tai liikkeenharjoittamisesta, joka kuuluu joko SEUT 49 artiklassa ja sitä seuraavissa artikloissa taatun sijoittautumisvapauden tai SEUT 56 artiklassa ja sitä seuraavissa artikloissa taatun palvelujen tarjoamisen vapauden soveltamisalaan.

89.      Vaikka käytännössä tulkinnassa on lähdettävä siitä, että työnantajalla on yleensä työsuhteessa yksinomainen työnjohtovalta, edellä esitetty määritelmä ei lähtökohtaisesti sulje pois sitä, että työantaja mahdollisesti siirtää työnjohtovaltansa osittain tai kokonaan kolmannelle osapuolelle. Työnjohtovallan siirtämisen laajuudesta sovitaan tahdonautonomiaan perustuvissa sopimuksissa. Jos sopimuksessa määrätään, että työntekijän on tehtävä suorituksia yhtiölle, johon työnantajayhtiö on sidoksissa, voidaan olettaa, että työnantaja myös siirtää kyseiselle yhtiölle työnjohtovallan työnteon yksityiskohtien osalta.

90.      Se, että kolmas osapuoli voi työnantajan suostumuksella ohjata työntekijän toimintaa antamalla ohjeita ja harjoittamalla valvontaa, ei kuitenkaan muuta oikeudelliselta kannalta mitenkään sitä, että työntekijä täyttää sopimusvelvoitteensa viime kädessä työnantajaan nähden. Sikäli kuin Voogsgeerd sai tavallisesti ohjeensa suoraan Naviglobelta, tämä tapahtui selvästikin hänen Navimeria koskevien sopimusvelvoitteidensa täyttämiseksi. Oikeudellisesti tarkasteltuna on kuitenkin myös mahdollista, että työnantaja pidättää tai ottaa takaisin itselleen työnjohtovallan työntekijään nähden, jos se pitää sitä tarpeellisena. Tämä ei vaikuta myöskään siihen, että työnjohtovallan mahdollinen siirtäminen toimipaikalle on ainoastaan yksi monista mahdollisuuksista, joita työnantajalla on käytettävissään tavoitteidensa saavuttamiseksi. Tällainen työnjohtovallan siirtäminen sinänsä ei kuitenkaan voi vaikuttaa sen arvioimiseen, onko kolmatta osapuolta pidettävä Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuna työnantajan toimipaikkana.

91.      Neljänteen ennakkoratkaisukysymykseen on näin ollen vastattava, että sellaisen toisen yhtiön, johon työnantajayhtiö on sidoksissa, toimipaikkaa voidaan pitää Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuna toimipaikkana, vaikka työnjohtovaltaa ei ole siirretty tälle toiselle yhtiölle.

VII  Ratkaisuehdotus

92.      Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Hof van Cassatien esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

1)      Mikäli kansallinen tuomioistuin pääasian kaikkia tosiseikkoja tutkittuaan toteaa, että työntekijä työskentelee työsopimusvelvoitteidensa täyttämiseksi tavallisesti tietyssä valtiossa, sen on sovellettava sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista tehdyn, Roomassa 19.6.1980 allekirjoitettavaksi avatun yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohtaa, vaikka työntekijä olisikin lähetetty tilapäisesti työhön toiseen valtioon. Yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdan soveltaminen on tällaisessa tapauksessa poissuljettua.

2)      Jos 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan edellytykset eivät kansallisen tuomioistuimen mukaan täyty, 6 artiklan 2 kohdan b alakohtaa on tulkittava seuraavasti:

a)      Sen toimipaikan sijaintivaltiolla, joka on ottanut työntekijän työhön, on ymmärrettävä tarkoitettavan valtiota, jossa sijaitsee se työnantajan toimipaikka, joka on tehnyt työsopimuksen työntekijän kanssa; tässä yhteydessä ei ole lähtökohtaisesti merkityksellinen paikkakunta, jolla työntekijä tosiasiallisesti työskentelee.

b)      Tässä määräyksessä tarkoitetun työnantajan toimipaikan ei tarvitse olla oikeushenkilö, mikäli toimipaikka on perustettu sijaintivaltion asiaa koskevien säännösten mukaisesti ja osoittaa tiettyä pysyvyyttä.

c)      Sellaisen toisen yhtiön, johon työnantajayhtiö on sidoksissa, toimipaikkaa voidaan pitää yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuna toimipaikkana, vaikka työnjohtovaltaa ei ole siirretty tälle toiselle yhtiölle.

---

1 – Ratkaisuehdotuksen alkuperäinen kieli: saksa.

---

      Oikeudenkäyntikieli: hollanti.

---

2 – EYVL L 266, s. 1.

---

3 – EUVL L 177, s. 6.

---

4 – Asia C‑29/10, Koelzsch, tuomio 15.3.2011 (Kok., s. I‑0000).

---

5 – EYVL 1998, C 27, s. 47.

---

6 – Tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden täytäntöönpanosta yksityisoikeuden alalla tehty yleissopimus (allekirjoitettu 27.9.1968) (EYVL 1972, L 299, s. 32), sellaisena kuin se on muutettuna Tanskan kuningaskunnan, Irlannin sekä Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan liittymisestä 9.10.1978 tehdyllä yleissopimuksella (EYVL L 304, s. 1 ja muutettuna s. 77), Helleenien tasavallan liittymisestä 25.10.1982 tehdyllä yleissopimuksella (EYVL L 388, s. 1), Espanjan kuningaskunnan ja Portugalin tasavallan liittymisestä 26.5.1989 tehdyllä yleissopimuksella (EYVL L 285, s. 1) sekä Itävallan tasavallan, Suomen tasavallan ja Ruotsin kuningaskunnan liittymisestä 29.11.1996 tehdyllä yleissopimuksella (EYVL 1997, C 15, s. 1).

---

7 – Loi du 9 novembre 1990 ayant pour objet la création d´un registre public maritime luxemburgeois, Mémorial A, nro 58, s. 807 ja 808.

---

8 – Asia 33/78, Somafer, tuomio 22.11.1978 (Kok., s. 2183, Kok. Ep. IV, s. 229).

---

9 – Ks. Déprez, J., ”La loi applicable au contrat de travail dans les relations internationales”, Revue de jurisprudence sociale, 4/1994, s. 237.

---

10 – Ks. Plender, R., The European Contracts Convention – The Rome Convention on the Choice of Law for Contracts, Lontoo, 1991, s. 87, 5.01 kohta; Schneider, G., ”Einfluss der Rom‑I‑VO auf die Arbeitsvertragsgestaltung mit Auslandsbezug”, Neue Zeitschrift für Arbeitsrecht, 2010, s. 1380 ja Ofner, H., ”Neuregelung des Internationalen Vertragsrechts: Römisches Schuldvertragsübereinkommen”, Recht der Wirtschaft, nro 1/1999, s. 5, joissa korostetaan valinnanvapauden painoarvoa. Lein, E., ”The new Rome I/Rome II/Brussel I synergy”, Yearbook of Private International Law, nide 10, 2008, s. 179, pitää valinnanvapauden periaatetta, johon lainvalinnan vapaus perustuu, jopa yhtenä kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön 38 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitetuista sivistyskansojen tunnustamista yleisistä oikeusperiaatteista.

---

11 – Asia 318/81, komissio v. CODEMI, tuomio 26.11.1985 (Kok., s. 3693, 21 kohta).

---

12 – Ks. Van Eeckhoutte, W., ”The Rome Convention on the law applicable to contractual obligations and labour law”, Freedom of services in the European Union – Labour and Social Security Law: The Bolkestein Initiative (toim. Roger Blanpain), Haag, 2006, s. 168; Wojewoda, M., ”Mandatory rules in private international law: with special reference to the mandatory system under the Rome Convention on the law applicable to contractual obligations”, Maastricht journal of European and comparative law, nro 2/2000, s. 197, 201; Boskovic, O., ”La protection de la partie faible dans le règlement Rome I”, Récueil Dalloz, 2008, s. 2175; Pfeiffer, T., Weller, M. ja Nordmeier, F., Recht der elektronischen Medien – Kommentar (toim. Gerald Spindler ja Fabian Schuster), 2. painos, München, 2011, Rooma I -asetuksen 8 artikla, 1 kohta ja edellä alaviitteessä 10 mainittu Lein, E., s. 187, jotka pitävät 6 artiklaa työntekijöiden suojelun vuoksi annettuna erityismääräyksenä, jolla rajoitetaan lähtökohtaisesti myös vapautta valita sovellettava laki työsopimuksessa.

---

13 – Ks. Juncker, A., ”Gewöhnlicher Arbeitsort im Internationalen Privatrecht”, Festschrift für Andreas Heldrich zum 70. Geburtstag, München, 2005, s. 722.

---

14 – Ks. edellä alaviitteessä 10 mainittu Ofner, H., s. 5; Magnus, U., ”Die Rom I‑Verordnung”, Praxis des internationalen Privat- und Verfahrensrechts, nro 1/2010, s. 41 ja Martiny, D., Internationales Vertragsrecht – Das internationale Privatrecht der Schuldverträge (toim. Christoph Reithmann ja Dieter Martiny), Köln, 2010, s. 1431, jotka nimittävät 6 artiklan 2 kohdan viimeiseen alakohtaan sisältyvää määräystä nimenomaisesti ”poikkeuslausekkeeksi”.

---

15 – Ks. Schäfer, K., Application of mandatory rules in the private international law of contracts, Frankfurt am Main, 2010, s. 62 ja 63 sekä edellä alaviitteessä 12 mainitut Wojewoda, M., s. 197 ja 201 ja Boskovic, O., s. 2175, jotka viittaavat vaikeuteen määrittää, mitkä kansalliset säännökset ovat edullisempia ja ovatko kyseiset säännökset oikeudelliselta luonteeltaan pakottavia.

---

16 – Ks. edellä alaviitteessä 10 mainittu Schneider, G., s. 1382.

---

17 – Ks. edellä alaviitteessä 14 mainittu Martiny, D., s. 1431 ja 1432.

---

18 – Ks. edellä alaviitteessä 12 mainittu Van Eeckhoutte, W., s. 173.

---

19 – Ks. Déprez, J., ”La loi applicable au contrat de travail dans les relations internationales”, Revue de jurisprudence sociale, 3/1999, s. 130; edellä alaviitteessä 12 mainitut Pfeiffer, T., Weller, M. ja Nordmeier, F., 7 kohta, joiden mukaan edullisuutta koskevassa vertailussa on otettava perustaksi konkreettinen riidan kohde; edellä alaviitteessä 15 mainittu Schäfer, K., s. 62 ja 63 ja edellä alaviitteessä 14 mainittu Martiny, D., s. 1361, 1883 kohta, jonka mukaan sovelletaan lainvalintasääntöjä koskevaa edullisuusperiaatetta. Kyseeseen tulevien oikeusjärjestysten sisältöä on verrattava keskenään. Etusijalle asetetaan työntekijän kannalta edullisempi sääntely. Edullisuutta punnitaan vertailemalla tuloksia, joihin kyseisten oikeusjärjestysten soveltaminen yksittäistapauksessa johtaa. Vertailua ei pidä ulottaa koskemaan koko oikeusjärjestystä, vaan sen on perustuttava ratkaistavana olevaan asiakysymykseen. Kattavaa kokonaisvertailua ei tehdä. Edullisempi ratkaisu on se, joka vastaa määrällisesti tai laadullisesti parhaiten yksittäisestä työsuhteesta johtuvia työntekijän oikeuksia ja jolla työntekijää suojellaan paremmin, esimerkiksi suojellaan parhaiten hänen työsuhteensa pysyvyyttä. Myös oikeusaseman rahallista arvoa yksittäisissä oikeusjärjestyksissä voidaan verrata keskenään.

---

20 – Edellä alaviitteessä 10 mainittu Schneider, G., s. 1382 ja Schlachter, M., ”Grenzüberschreitende Arbeitsverhältnisse”, Neue Zeitschrift für Arbeitsrecht, 2/2000, s. 61, katsovat, että arvioitaessa sitä, mihin lakiin sisältyvät edullisemmat säännökset, on mahdollista muodostaa toisiinsa rinnastettavissa olevia aineellisia ryhmiä (esim. lomaoikeus, irtisanomissuoja ja/tai saavutettuihin oikeuksiin perustuva suoja). Tässä asiassa tehdyssä riidan kohteen rajauksessa (työntekijöiden irtisanomissuoja ja sen täytäntöönpano tuomioistuimessa) noudatetaan näiden tekijöiden ehdottamaa lähestymistapaa.

---

21 – Sopimussuhteisiin sovellettavasta laista tehtyä yleissopimusta koskeva Mario Giulianon ja Paul Lagarden selvitys (EYVL 1980, C 282, s. 1).

---

22 – Edellä alaviitteessä 4 mainittu asia Koelzsch, tuomion 42 kohta.

---

23 – Edellä alaviitteessä 4 mainittu asia Koelzsch, tuomion 43 kohta.

---

24 – Vastaavasti edellä alaviitteessä 12 mainittu Van Eeckhoutte, W., s. 169, jossa viitataan siihen, että kyseisen määräyksen tavoitteena on luoda oikeusvarmuutta ja estää manipulointi siinä tapauksessa, että työntekijä lähetetään tilapäisesti ulkomaille.

---

25 – EYVL L 12, s. 1.

---

26 – Asetusta N:o 44/2001 tulkittaessa yleiseksi ohjenuoraksi on otettava jatkuvuus Brysselin yleissopimukseen nähden (”jatkuvuusperiaate”). Jatkuvuusperiaatteen tärkeys asetuksen N:o 44/2001 tulkitsemisessa ilmenee kyseisen asetuksen johdanto-osan 19 perustelukappaleesta, jossa todetaan, että olisi varmistettava jatkuvuus Brysselin yleissopimuksen ja tämän asetuksen välillä ja että myös Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen on varmistettava tämä jatkuvuus. Unionin tuomioistuin on jo aiemmin oikeuskäytännössään täsmentänyt, että on tärkeää tulkita Brysselin yleissopimusta ja asetusta samalla tavalla (ks. tästä 27.1.2009 esittämäni ratkaisuehdotus asiassa C‑533/07, Falco Privatstiftung ja Rabitsch, tuomio 23.4.2009, Kok., s. I‑3327).

---

27 – Asetuksen (EY) N:o 593/2008 8 artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa: ”Siltä osin kuin osapuolet eivät ole valinneet työsopimukseen sovellettavaa lakia, sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, jossa, tai jollei näin ole, josta työntekijä tavallisesti tekee työnsä sopimuksen täyttämiseksi. Maan, jossa työ tavallisesti tehdään, ei katsota muuttuvan, vaikka työntekijä työskentelisi tilapäisesti toisessa maassa.”

---

28 – Esittämäni arvio, jonka mukaan asetuksen (EY) N:o 593/2008 8 artiklan 2 kohdalla on ainoastaan selvennetty nykyistä oikeustilaa, on yhdenmukainen joidenkin henkilöiden oikeuskirjallisuudessa esittämän näkemyksen kanssa. He katsovat, ettei tämän uuden oikeusvälineen tarkoituksena ollut ottaa käyttöön uusia sääntöjä vaan muuttaa olemassa oleva yleissopimus asetuksen muotoon. Muutoksilla pyrittiin ajantasaistamaan joitakin yleissopimuksen määräyksiä ja muotoilemaan ne selvemmin tai täsmällisemmin sekä edistämään näin viime kädessä oikeusvarmuutta lisäämättä kuitenkaan uusia elementtejä, joilla muutettaisiin oleellisesti nykyistä oikeustilaa (ks. Ferrari, F., ”From Rome to Rome via Brussels: remarks on the law applicable to contractual obligations absent of a choice by the parties”, Rabels Zeitschrift für ausländisches und internationales Privatrecht, nro 4/2009, s. 751 ja 752). Ks. erityisesti sitä paikkakuntaa, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee, koskevan perusteen osalta Magnus, U., ”Die Rom I‑Verordnung”, Praxis des internationalen Privat- und Verfahrensrechts, nro 1/2010, s. 27 ja 41, joka pitää muutosta pelkästään selvennyksenä. Uutena lisätyllä ilmaisulla ”tai – – josta” on hänen mukaansa tarkoitus vahvistaa, että riittää, kun työntekijän toiminta keskittyy yhdelle paikkakunnalle, josta käsin työ organisoidaan, josta käsin hän lähtee työhön, johon hän palaa ja jossa hän mahdollisesti myös harjoittaa osaa toiminnastaan.

---

29 – Edellä alaviitteessä 4 mainittu asia Koelzsch, tuomion 48–50 kohta.

---

30 – Ks. Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a ja b alakohtaan sisältyvien määräysten, joita on täsmennetty asetuksessa (EY) N:o 593/2008, soveltamisalan yhteydessä edellä alaviitteessä 12 mainittu Boskovic, O., s. 2175, jossa viitataan jo mainittuun lainsäätäjän asetuksen (EY) N:o 593/2008 8 artiklan 2 kohtaan sisällyttämään täsmennykseen (”josta käsin”) ja selittää, että täsmennyksellä edistetään tiettyyn lähtöpaikkaan määrätyn alushenkilöstön tilanteen sääntelyä. Tekijän mukaan täsmennyksellä rajoitetaan entisestään asetuksen (EY) N:o 593/2008 8 artiklan 3 kohdan (Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdan tilalle tulleen säännöksen) soveltamisalaa. Edellä alaviitteessä 14 mainittu Martiny, D., s. 1434, 4848 kohta, huomauttaa, että täsmennyksellä laajennetaan työskentelypaikkakuntaa koskevaa liittymää ja vähennetään työhön ottanutta toimipaikkaa koskevan perusteen merkityksellisyyttä. Molemmat tekijät ovat yhtä mieltä siitä, että näin on laajennettu sitä paikkakuntaa, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee, koskevan perusteen soveltamisalaa mutta rajoitettu työhönottopaikkakuntaa koskevan perusteen soveltamisalaa.

---

31 – Ks. asia C‑316/09, MSD Sharp, tuomio 5.5.2011 (Kok., s. I‑0000, 21 kohta); yhdistetyt asiat C‑376/05 ja C‑377/05, Brünsteiner ja Autohaus Hilgert, tuomio 30.11.2006 (Kok., s. I‑11383, 26 kohta); asia C‑18/01, Korhonen ym., tuomio 22.5.2003 (Kok., s. I‑5321, 19 kohta); asia C‑373/00, Adolf Truley, tuomio 27.2.2003 (Kok., s. I‑1931, 21 kohta); asia C‑390/99, Canal Satélite Digital, tuomio 22.1.2002 (Kok., s. I‑607, 18 kohta) ja asia C‑379/98, PreussenElektra, tuomio 13.3.2001 (Kok., s. I‑2099, 38 kohta).

---

32 – Ks. edellä alaviitteessä 10 mainittu Plender, R., 8.21 kohta ja edellä alaviitteessä 14 mainittu Martiny, D., s. 1369, 1891 kohta. Vastaavasti edellä alaviitteessä 10 mainittu Schneider, G., s. 1382, jonka mukaan sovelletaan sen valtion oikeusjärjestystä, jossa sijaitsee työntekijän työhön ottanut toimipaikka, siitä riippumatta, täyttääkö työntekijä sopimusvelvoitteensa myös toimipaikan sijaintipaikkakunnalla. Edellä alaviitteessä 14 mainittu Martiny, D., s. 1439, 4859 kohta, katsoo, ettei työntekijän tarvitse työskennellä toimipaikan sijaintipaikkakunnalla.

---

33 – Ks. Alankomaiden hallituksen kirjelmän 14 kohta.

---

34 – Ks. komission kirjelmän 20 kohta.

---

35 – Ks. edellä alaviitteessä 10 mainittu Plender, R., s. 144, 8.21 kohta. Vastaavasti myös edellä alaviitteessä 14 mainittu Martiny, D., s. 1440, 4861 kohta, jossa huomautetaan, ettei työhönottotoimipaikan myöhempi siirtäminen muuta työsopimukseen sovellettavaa lainsäädäntöä.

---

36 – Ks. edellä alaviitteessä 14 mainittu Martiny, D., s. 1438, 4857 kohta.

---

37 – Ks. Voogsgeerdin kirjelmän 5 kohta.

---

38 – Muut kieliversiot eivät ole esteenä 6 artiklan 2 kohdan b alakohdan tällaiselle tulkinnalle, koska niissä jätetään avoimeksi molemmat vaihtoehdot, nimittäin se, onko toimipaikka ottanut työntekijän työhön omissa nimissään vai päätoimipaikan nimissä. Ks. saksankielinen (”Niederlassung – –, die den Arbeitnehmer eingestellt hat”), ranskankielinen (”établissement qui a embauché le travailleur”), espanjankielinen (”establecimiento que haya contratado al trabajador”), hollanninkielinen (”vestiging – – die de werknemer in dienst heeft genomen”), italiankielinen (”sede che ha proceduto ad assumere il lavoratore”) ja portugalinkielinen (”estabelecimento que contratou o trabalhador”) kieliversio.

---

39 – Ks. edellä alaviitteessä 10 mainittu Plender, R., s. 145, 8.22 kohta, jossa katsotaan, että sen toimipaikan sijaintipaikkakunta, joka on ottanut työntekijän työhön, on ymmärrettävä siten, että sillä viitataan paitsi postilaatikkoyrityksen kotipaikkaan myös sen toimipaikan sijaintipaikkakuntaan, joka on osallistunut aktiivisesti työntekijän työhönottoon, esimerkiksi käymällä sopimusneuvotteluja työntekijän kanssa.

---

40 – Ks. edellä alaviitteessä 13 mainittu Juncker, A., s. 731, jossa viitataan merimiesten työhönottoa koskevaan laajalle levinneeseen käytäntöön. Hänen mukaansa merimiehiä rekrytoivat usein ”hire agencies” tai ”crewing companies”, jotka ovat sijoittautuneet valtioihin, joissa työlainsäädännön vähimmäisvaatimukset ja palkat ovat alhaiset. ”Työhön ottava toimipaikka” ei ole tällöin aluksen omistava laivayhtiö vaan esim. Antiguan saarivaltiossa sijaitseva henkilöstönvälitystoimisto.

---

41 – Vastaavasti edellä alaviitteessä 12 mainittu Van Eeckhoutte, W., s. 171, jossa huomautetaan, että yrityksen sijaintipaikkakunnalla on tosiasiallisesti oltava yrityksen toimipaikka ja että työntekijän on tosiasiallisesti täytynyt työskennellä jossakin yrityksen haarassa. Hänen mukaansa ei riitä, että toimipaikassa on pelkästään tehty työsopimus. Edellä alaviitteessä 20 mainittu Schlachter, M., s. 60, katsoo, että työhönottopaikkakunnalla on ymmärrettävä tarkoitettavan lähtökohtaisesti paikkakuntaa, jolla työsopimus on tehty. Pelkoa siitä, että koska yritys on perustanut pelkästään työvoiman hankkimiseen keskittyvän sivuliikkeen, työsopimukseen sovellettavana lakina pidettäisiin sellaisen valtion lakia, jossa työntekijälle annetaan mahdollisimman alhainen suojan taso, voidaan hälventää täsmentämällä toimipaikan käsitettä koskevia vaatimuksia. Tekijän mukaan toimipaikalla on tästä syystä ymmärrettävä tarkoitettavan ainoastaan sellaisia yksikköjä, jotka ainakin ohjaamalla ja järjestämällä rekrytoitujen työntekijöiden toimintaa palvelevat suoraan yritystoiminnan tavoitteita, eikä puhtaita työnvälitystoimistoja.

---

42 – Ks. edellä alaviitteessä 19 mainittu Déprez, J., s. 119. Edellä alaviitteessä 13 mainittu Juncker, A., s. 720, nimittää 6 artiklan 2 kohdan viimeiseen alakohtaan sisältyvää määräystä poikkeuslausekkeeksi, jolla tavanomaisten liittymäperusteiden jäykästä järjestelmästä tehdään joustavampi. Courneloup, S., ”La loi applicable aux obligations contractuelles – Transformation de la Convention de Rome en règlement communautaire‚ Rome I‘”, La Semaine Juridique. Édition Générale, nro 44/2008, s. 26 ja 27, 11 kohta, viittaa joustamattomien liittymäperusteiden etuihin ja haittoihin. Yhtäältä laajan harkintavallan antaminen tuomioistuimille ei aina johda ennakoitavissa oleviin ratkaisuihin. Toisaalta liian joustamaton peruste ei aina johda sen lain soveltamiseen, johon työsopimus liittyy läheisimmin.

---

43 – Ks. edellä alaviitteessä 14 mainittu Martiny, D., s. 1369, 1891 kohta.

---

44 – Ibid., s. 1371, 1893 kohta ja edellä alaviitteessä 10 mainittu Schneider, G., s. 1383.

---

45 – Ks. edellä alaviitteessä 12 mainittu Van Eeckhoutte, W., s. 171 ja 172.

---

46 – Ks. edellä alaviitteessä 13 mainittu Juncker, A., s. 720, jossa huomautetaan, ettei tähän lausekkeeseen voida menetelmällisistä syistä turvautua suoraan ennen molempien 6 artiklan 2 kohdan a ja b alakohtaan sisältyvien tavanomaisten liittymäperusteiden tutkimista.

---

47 – Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 1 kohta.

---

48 – Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 70 kohta.

---

49 – Ks. Voogsgeerdin kirjelmän I kohta.

---

50 – Ks. Voogsgeerdin kirjelmän IV.3. kohta.

---

51 – Ks. komission kirjelmän 28 kohta.

---

52 – Ks. edellä alaviitteessä 14 mainittu Martiny, D., s. 1439, 4859 kohta. Myös edellä alaviitteessä 10 mainittu Schneider, G., s. 1382, ottaa lähtökohdaksi toimipaikan pysyvyyttä koskevan tunnusmerkin.

---

53 – Vastaavasti Lagarde, P., ”Le nouveau droit international privé des contrats après l’entrée en vigueur de la Convention de Rome du 19 juin 1980”, Revue critique de droit internationale privé, 1991, s. 318 ja 319, jossa tarkastellaan näiden molempien tilanteiden avulla Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitetun toimipaikan tunnusmerkkejä.

---

54 – Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 70 kohta.

---

55 – Edellä alaviitteessä 10 mainittu Schneider, G., s. 1382, katsoo, että toimipaikalla tarkoitetaan yrityksen organisaatioyksikköä, joka on perustettu tietyksi ajaksi liiketoiminnan harjoittamista varten mutta jonka ei tarvitse täyttää yritykseen sovellettavia vaatimuksia.

---

56 – Ks. edellä alaviitteessä 14 mainittu Martiny, D., s. 1369, 1891 kohta.

---

57 – Edellä alaviitteessä 8 mainittu asia Somafer, tuomion 12 kohta.

---

58 – Ks. edellä alaviitteessä 4 mainitussa asiassa Koelzsch 16.12.2010 esittämäni ratkaisuehdotuksen 44 kohta ja sitä seuraavat kohdat. Vrt. lisäksi edellä alaviitteessä 10 mainittu Lein, E., s. 178, jossa huomautetaan perustellusti, että Rooma I-, Rooma II- ja Bryssel I -asetuksille on ominaista, että niillä pyritään luomaan yhdenmukainen kansainvälinen yksityisoikeus ja että niillä on tähän liittyen useita yhteisiä tavoitteita: sovellettavan lain ennakoitavuuden parantaminen, oikeusvarmuuden turvaaminen Euroopan oikeusalueella ja avoimuuden lisääminen. Asetukset muodostavat hänen mukaansa yhdenmukaisen ja itsenäisen säännöstön, jossa asetusten välillä syntyy synergiaa.

---

59 – Vastaavasti edellä alaviitteessä 14 mainittu Martiny, D., s. 1369, 1891 kohta ja edellä alaviitteessä 10 mainittu Schneider, G., s. 1382.

---

60 – Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 75 kohta.

---

61 – Ks. asia 66/85, Lawrie-Blum, tuomio 3.7.1986 (Kok., s. 2121, Kok. Ep. VIII, s. 687, 16 ja 17 kohta); asia C‑3/90, Bernini, tuomio 26.2.1992 (Kok., s. I‑1071, 14 kohta); asia C‑85/96, Martínez Sala, tuomio 12.5.1998 (Kok., s. I‑2691); asia C‑337/97, Meeusen, tuomio 8.6.1999 (Kok., s. I‑3289, 13 kohta); asia C‑138/02, Collins, tuomio 23.3.2004 (Kok., s. I‑2703, 26 kohta); asia C‑456/02, Trojani, tuomio 7.9.2004 (Kok., s. I‑7573, 15 kohta); asia C‑109/04, Kranemann, tuomio 17.3.2005 (Kok., s. I‑2421, 12 kohta) ja asia C‑10/05, Mattern, tuomio 30.3.2006 (Kok., s. I‑3145, 18 kohta).

---

62 – Ks. edellä alaviitteessä 61 mainittu asia Lawrie-Blum, tuomion 18 kohta.