52007DC0147

[pic] | EUROOPAN YHTEISÖJEN KOMISSIO |

Bryssel 29.3.2007

KOM(2007) 147 lopullinen

KOMISSION KERTOMUS NEUVOSTOLLE

täydentäviä ehtoja koskevan järjestelmän soveltamisesta (yhteisen maatalouspolitiikan suoria tukijärjestelmiä koskevista yhteisistä säännöistä ja tietyistä viljelijöiden tukijärjestelmistä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1782/2003 8 artiklan nojalla)

KOMISSION KERTOMUS NEUVOSTOLLE

täydentäviä ehtoja koskevan järjestelmän soveltamisesta (yhteisen maatalouspolitiikan suoria tukijärjestelmiä koskevista yhteisistä säännöistä ja tietyistä viljelijöiden tukijärjestelmistä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1782/2003 8 artiklan nojalla)

1. JOHDANTO

Täydentäviä ehtoja koskeva järjestelmä on merkittävä osa yhteisen maatalouspolitiikan (YMP) vuoden 2003 uudistusta. Täydentävissä ehdoissa luodaan yhteys täysimääräisten tukimaksujen ja tiettyjen sääntöjen noudattamisen välille. Kyseiset säännöt liittyvät maatalousmaahan ja -tuotantoon, toimiin ympäristön, kansanterveyden, eläinten ja kasvien terveyden ja eläinten hyvinvoinnin alalla sekä hyvän maatalouden ja ympäristön vaatimukseen. Yhteys on konkreettinen sikäli, että tiettyjä EU:n maataloustukia voidaan vähentää osittain tai kokonaan, jos sääntöjä ei noudateta. Vähennykset perustuvat noudattamatta jättämisen vakavuuteen, laajuuteen, kestoon, toistuvuuteen ja tahallisuuteen.

Täydentävillä ehdoilla on kaksi tavoitetta . Ensimmäisenä tavoitteena on edistää kestävän maatalouden kehittämistä. Tähän päästään, kun viljelijä noudattaa täydentävien ehtojen eri osatekijöihin liittyviä sääntöjä. Toisena tavoitteena on saada yhteinen maatalouspolitiikka vastaamaan paremmin koko yhteiskunnan odotuksia. Nykyisin katsotaan yhä laajemmin, ettei maataloustukia pitäisi maksaa viljelijöille, jotka eivät noudata perussääntöjä tietyillä yleiseen etuun keskeisesti liittyvillä aloilla. Komissio on vakuuttunut, että näiden kahden tavoitteen saavuttaminen auttaa varmistamaan yhteisen maatalouspolitiikan tulevaisuuden.

Jäsenvaltioiden on sovellettava järjestelmää kaikkiin suoriin tukiin – sekä tuotantomääristä irrotettuihin että tuotantomääriin sidottuihin – YMP:n ensimmäisessä pilarissa[1]. Täydentäviä ehtoja on sovellettava myös kahdeksaan YMP:n toisen pilarin toimenpiteeseen[2].

Järjestelmän käynnistysvaiheessa on virinnyt keskustelua useista eri seikoista, ja aihepiiri herättää helposti ristiriitaisia tunteita, mikä osoittaa, että täydentävissä ehdoissa on kyse muustakin kuin pelkästä asioiden esitystavasta. Tätä olisi pidettävä positiivisena, sillä täydentävien ehtojen pitäisi parantaa yhteisen maatalouspolitiikan kestävyyttä ja lisätä suuren yleisön tukea maatalouspolitiikalle. Siksi itse toiminta-ajatuksen vesittäminen ei tule kysymykseenkään. Sen sijaan olisi toimittava kaikin tavoin sen hyväksi, että kaikki toimijat hyväksyisivät ajatuksen entistä paremmin, mistä olisi kaikille hyötyä.

Koska viljelijät ovat järjestelmän ydin ja onnistuminen riippuu keskeisesti siitä, hyväksyvätkö viljelijät täydentävät ehdot, on hyvin tärkeää nähdä asiat heidän näkökulmastaan. Täydentävät ehdot voivat toden totta olla haasteellisia, sillä ne muodostavat usein melko raskaan kokonaisuuden sääntöjä, joita aiemmin sovellettiin toisistaan riippumatta mutta jotka nyt on kerätty yhteen. Säännöt koskevat niinkin erilaisia alueita kuin ympäristö, kansanterveys sekä eläinten terveys ja hyvinvointi. Huolta herättää myös yksi järjestelmän keskeisistä piirteistä eli tukien mahdollinen alentaminen.

Myös kansallisille viranomaisille täydentävien ehtojen käyttöönotto on ollut haasteellista. Viranomaisten piti eritoten määritellä noudatettavat vaatimukset ja standardit yksityiskohtaisesti ja tiedottaa niistä viljelijöille ymmärrettävällä tavalla, perustaa hallinnointi-, valvonta- ja vähennysjärjestelmä ja varmistaa kaikkien tahojen välinen kitkaton koordinaatio.

On tärkeää pitää erillään yhteisön kehyksestä johtuvat seikat ja kehyksen kansalliseen täytäntöönpanoon liittyvät seikat. Tässä yhteydessä olisi mainittava, että toissijaisuus on yksi täydentävien ehtojen perusperiaatteista. EU:n kehyksessä säädetään, että vaatimuksissa ja standardeissa olisi otettava huomioon paikalliset riskit ja rajoitteet, mikä merkitsee, että niissä on jäsenvaltioiden ja alueiden välisiä eroja. EU:n kehyksessä myös kannustetaan käyttämään laajasti jo olemassa olevia kansallisia hallinnointijärjestelmiä, mikä merkitsee, että myös valvontajärjestelmät ovat eri jäsenvaltioissa eri tavoin järjestäytyneitä. Samanaikaisesti on kuitenkin varmistettava, että viljelijöillä on täydentävien ehtojen osalta yhdenvertaiset mahdollisuudet kautta koko EU:n. Tämän vuoksi on säilytettävä pakollisena yhteinen kehys, joka koskee niiden vaatimusten ja standardien, joita viljelijöiden on noudatettava, määrittelyä sekä hallinnointi-, valvonta- ja vähennysjärjestelmää. Järjestelmän suurimpia haasteita on löytää tarkoituksenmukainen tasapaino yhtäältä EU:n yhteisen kehyksen ja toisaalta paikallisten erityistilanteiden välillä.

Komissio on tietoinen siitä, että aihepiiri herättää ristiriitaisia tunteita, ja sen vuoksi tässä kertomuksessa lähinnä keskitytään kiireellisten ratkaisujen löytämiseen tähän mennessä havaittuihin ongelmiin. Komissio rahoittaa parhaillaan tutkimuksia täydentävien ehtojen soveltamisesta jäsenvaltioissa. Koska tutkimukset ovat vielä käynnissä, lopullisia päätelmiä ei ole vielä voitu tehdä. Sen vuoksi on liian aikaista pohtia muutoksia täydentävien ehtojen soveltamisalaan, mutta asiaa tarkastellaan myöhemmin yleisemmän ”terveystarkastuksen” yhteydessä.

2. TÄYDENTÄVÄT EHDOT EU:N TASOLLA MÄÄRITELTYINÄ

Täydentäviin ehtoihin (eli sääntöihin, joita viljelijän on noudatettava) sisältyy kaksi osatekijää: lakisääteiset hoitovaatimukset (SMR) ja hyvän maatalouden ja ympäristön vaatimus (GAEC). Hyvän maatalouden ja ympäristön vaatimus sisältää kaksi osatekijää: viljelijöiden on noudatettava neljään eri alaan liittyviä standardeja, ja jäsenvaltion on säilytettävä pysyvänä laitumena ollut maatalousala samassa käytössä.

- Lakisääteisten hoitovaatimusten sisällyttäminen täydentäviin ehtoihin ei aiheuta viljelijöille uusia velvoitteita, sillä kyseinen lainsäädäntö ja sen täytäntöönpanosäännöt ovat sinällään olleet voimassa jo jonkin aikaa. Täydentävien ehtojen vuoksi tehtävät vähennykset eivät myöskään rajoita erityislainsäädännössä säädetyn riippumattoman seuraamusjärjestelmän soveltamista. Täydentävät ehdot voivat kuitenkin parantaa huomattavasti kyseisen lainsäädännön täytäntöönpanoa erityisesti lisäämällä viljelijöiden tietoisuutta asiasta. Lakisääteisinä hoitovaatimuksina luetellaan 18 yhteisön säädöstä, joista 14 on direktiivejä. Direktiivit jättävät jo luonteensa vuoksi jäsenvaltiolle harkinnanvaraa sen suhteen, millä välineillä niissä säädetyt tavoitteet voidaan saavuttaa. Jossain määrin tämä vaikuttaa myös täydentävien ehtojen välityksellä tapahtuvaan täytäntöönpanoon.

- Kun täydentävät ehdot tulivat voimaan, hyvän maatalouden ja ympäristön vaatimukseen liittyvät standardit olivat sinällään uusia ainakin niille viljelijöille, jotka eivät olleet aiemmin saaneet maaseudun kehittämiseen liittyviä maatalouden ympäristötukia tai epäsuotuisilla alueilla maksettavia tukia ja joiden ei näin ollen ollut tarvinnut soveltaa hyvää viljelykäytäntöä. Jäsenvaltioiden on määriteltävä kaikille standardeille vähimmäisvaatimukset neuvoston asetuksen (EY) N:o 1782/2003 liitteessä IV vahvistetun kehyksen mukaisesti, paitsi jos standardi ei ole kyseisen jäsenvaltion kannalta merkityksellinen. Jäsenvaltioille osoitetun kyselyn ansiosta komission yksiköt ovat tietoisia siitä, että eräillä jäsenvaltioilla on ollut ongelmia vähimmäisvaatimusten määrittelyssä ja laajuudessa. Näistä ongelmista keskustellaan jäsenvaltioiden kanssa, ja niihin on löydettävä ratkaisut.

3. HUOMIOITA TÄYDENTÄVIÄ EHTOJA KOSKEVAN JÄRJESTELMÄN SOVELTAMISESTA

3.1. Tiivistelmä järjestelmän soveltamista koskevista tiedoista

Täydentävistä ehdoista käyty vilkas keskustelu ei ole ainoa merkki siitä, että edellä mainituista rajoitteista huolimatta järjestelmää todellakin sovelletaan käytännössä. Järjestelmän soveltamisen näyttävät toteen ne valvontaa ja vähennyksiä koskevat tiedot, jotka komissio on saanut 23 jäsenvaltiolta. Vuoden 2005 tiedot voidaan tiivistää seuraavasti:

- Paikalla tehtäviä tarkastuksia (yhteensä 240 898) tehtiin 4,92 prosentille viljelijöistä, joihin täydentävät ehdot vaikuttavat. Täydentäviä ehtoja kaikilta osin soveltavien jäsenvaltioiden tarkastusprosentti (4,4 %) johtuu nautojen tunnistamiseen ja rekisteröintiin liittyvien tarkastusten määrästä (5 tai 10 % tiloista). Yhtenäisen pinta-alatuen järjestelmää soveltavien jäsenvaltioiden – jotka siis soveltavat ainoastaan GAEC-standardeja – tarkastusprosentti (5,7 %) johtuu siitä, että useimmissa jäsenvaltioissa täydentävät ehdot ja tukikelpoisuus tarkastettiin yhtä aikaa.

- Vähennyksiä sovellettiin 11,9 prosenttiin viljelijöistä, jotka tarkastettiin paikalla: Täydentäviä ehtoja kaikilta osin soveltavien jäsenvaltioiden osalta prosenttiosuus on korkeampi (16,4 %) kuin muiden jäsenvaltioiden (6,1 %) osalta. Näiden muiden jäsenvaltioiden oli siis tarkastettava ainoastaan GAEC-standardien noudattaminen. Vähennyksiä tehtiin koko EU:ssa yhteensä 9,84 miljoonaa euroa.

- Täydentäviä ehtoja kaikilta osin soveltavissa jäsenvaltioissa[3] suurin osa havaituista noudattamatta jättämisistä (71 %) liittyi nautojen tunnistamiseen ja rekisteröintiin, ja loput liittyivät lähinnä GAEC-standardeihin (13 %) ja nitraattidirektiiviin (10 %).

- Useimmat vähennykset (keskimäärin 68 %, joissakin jäsenvaltioissa jopa 98 %) olivat vaaditulla vähimmäistasolla eli 1 prosentti suorista tuista. Noin 14 prosenttia oli 3 prosentin vähennyksiä ja 12 prosenttia 5 prosentin vähennyksiä.

3.2. Jäsenvaltioiden esille tuomia seikkoja

Vuoden 2006 alussa komission yksiköt ja jäsenvaltiot keskustelivat täydentävistä ehdoista (asiaa koskevan kyselyn perusteella) suorien tukien hallintokomiteassa. Jäsenvaltiot kertoivat ensimmäisen soveltamisvuoden aikaisista kokemuksistaan. Esille tulleista seikoista voidaan esittää seuraavanlainen tiivistelmä:

- Yleistä. Järjestelmän hallinnointi koettiin yleisesti ottaen raskaaksi. On ollut vaikea määrittää käytännön seikat, joita viljelijän on noudatettava ja jotka on tarkastettava. Aina ei ole ollut helppoa selittää uusia sääntöjä viljelijöille. Aiempia tietoja ei myöskään aina ole ollut käytettävissä.

- Viljelijöiden suhtautuminen järjestelmään. Viljelijöille tiedottaminen ei ole ollut kovin helppoa, sillä tiedotettavaa on paljon ja tiedot ovat luonteeltaan teknisiä. Vaatimukset ovat joskus olleet viljelijöille uusia. Viljelijöille on myös syntynyt se käsitys, että heitä uhkaavat kaksinkertaiset seuraamukset, eli seuraamus määrätään sekä täydentävien ehtojen että erityislainsäädännön perusteella.

- Järjestelmän organisointi. Joskus on ollut hankalaa sovittaa olemassa olleet hallinnointi- ja valvontajärjestelmät yhteen EU:n säännösten kanssa. Erityisiä rajoitteita ja ongelmia on saattanut aiheutua niistä päätöksistä, joita jäsenvaltiot ovat tehneet tarkastusten järjestämisestä. Toimivaltaisia valvontaviranomaisia on esimerkiksi ollut liian paljon tai liian vähän.

- Otanta ja tarkastusaste. Valvontaan valittu perusjoukko on ollut liian myöhään tiedossa, jotta tietyt vaatimukset olisi voitu tarkastaa. Esitettiin, että vahvistettaisiin satunnaisotannan mahdollistavat säännöt. Joissakin tapauksissa tarkastusaste muotoutui tavallista korkeammaksi (useampi valvontaviranomainen kattaa saman perusjoukon ja tarkastusaste on kunkin osalta 1 %, tai sovelletaan erityistä tarkastusastetta esimerkiksi nautojen osalta, jne.). Alakohtaisen lainsäädännön nojalla sovellettavat erityiset tarkastusasteet saattoivat eritoten vaikeuttaa organisointia.

- Paikalla tehtävät tarkastukset ja raportit. Säännöt eivät olleet tarpeeksi selkeät sen suhteen, mikä on tarkoituksenmukainen paikalla tehtävien tarkastusten ajankohta, mitä tarkastuskäynnin aikana pitäisi tarkastaa ja kuinka monta tarkastuskäyntiä olisi tehtävä. Tarkastusten kesto koettiin pitkiksi, erityisesti jos tilan maita sijaitsee useassa eri paikassa ja viljelijän tuli olla tarkastuksessa mukana. Joitakin vaatimuksia oli vaikea tarkastaa. Tarkastusraportit olivat pitkiä ja joskus vaikeaselkoisia.

- Vähennysten laskeminen . Vaatimusten määrä ja kirjo teki vähennysten laskennasta hankalaa ja viljelijälle vaikeaselkoista. Oli vaikea määritellä sellaisia käsitteitä kuin ”vakavuus”, ”laajuus”, ”kesto”, ”toistuvuus” ja ”tahallisuus”. ”Toistuvuuden” käsitettä pidettiin myös liian automaattisena. Jäsenvaltioiden välisten erojen riski oli olemassa. Käytännössä oli vain vähän mahdollisuuksia olla määräämättä seuraamuksia vähäisistä noudattamatta jättämisistä, minkä vuoksi suhtautuminen järjestelmään ei ollut kovin innostunutta.

3.3. Alustava arvio komission tekemistä tarkastuksista

Vuosina 2005 ja 2006 komission yksiköt tekivät 13 tarkastusta, joissa tarkastettiin täydentävien ehtojen soveltaminen kymmenessä jäsenvaltiossa. Tärkeimmät havainnot olivat seuraavat:

- Viljelijöille tiedottaminen. Viljelijöille tiedotettiin lehtisten, Internetin ja koulutustapahtumien avulla. Tiedotusaiheita olivat muun muassa täydentävissä ehdoissa määrätyt velvoitteet, tarkastukset ja vähennysten laskenta (vähennyksistä ei aina annettu kovinkaan yksityiskohtaista tietoa). Joskus asioista tiedotettiin liian myöhään.

- Toimivaltaisten valvontaviranomaisten nimeäminen. Muutamissa jäsenvaltioissa täydentävien ehtojen ainoaksi toimivaltaiseksi valvontaviranomaiseksi oli nimitetty maksajavirasto. Muulloin maksajavirasto toimii tavallisesti koordinaattorina. Erikoistuneiden valvontalaitosten osallistuminen järjestelmään varmistaa korkeatasoisen asiantuntemuksen mutta aiheuttaa koordinaatio-ongelmia. Joskus havaittiin myös, että toimivaltainen valvontaviranomainen antaa paikalla tehtävät tarkastukset jonkin muun (julkisen tai yksityisen) laitoksen tehtäväksi.

- Tarkastusotosten valinta ja riskianalyysi. Vaikeuksia on ilmennyt, jos toimivaltaisen valvontaviranomaisen kattama perusjoukko on liian pieni asianmukaisen riskianalyysin tekemiseksi. Samoin on käynyt myös silloin, jos kyseinen viranomainen vastaa useiden vaatimusten noudattamisen tarkastamisesta. Usein käytetään vain muutamia erityisiä riskien arviointiperusteita, vaikka asianomaiset tiedot olisivatkin saatavilla. Lisäksi täydentävien ehtojen erilaiset tarkastusasteet aiheuttivat joitakin ongelmia.

- Paikalla tehtävien tarkastusten ja raporttien osatekijät. Tarkastuksissa oli lähinnä ongelmia seuraavien lakisääteisten vaatimusten osalta: SMR 2 (pohjavesi), SMR 1 ja 5 (luonnonvaraiset linnut ja luontotyypit), SMR 4 (nitraatit) ja lampaiden, vuohien ja sikojen osalta SMR 6 ja 8a (eläinten tunnistaminen ja rekisteröinti). Ongelmia havaittiin raporttien yhtenäisyydessä, tehtyjen tarkastusten luonteen ja laajuuden kuvauksessa sekä havaittujen noudattamatta jättämisten arvioinnissa.

- Vähennysten soveltaminen. Jotkin jäsenvaltiot ovat jo vahvistaneet vähennysasteet, joten tarkastajalle ei jää harkinnanvaraa, kun taas toiset jäsenvaltiot antavat vähennysten laskentaan vain suuntaviivat. Osa matriiseista ei todennäköisesti koskaan johda yli 1 prosentin vähennyksiin. Lisäksi useissa jäsenvaltioissa, joissa vierailtiin, vähäisiin noudattamatta jättämisiin ei sovellettu vähennyksiä. Jos 1 prosentin tarkastusotoksen ulkopuolella oli havaittu noudattamatta jättämisiä, niitä ei myöskään aina seurattu.

Näitä havaintoja arvioidaan maataloustukirahaston tilien tarkastamisen ja hyväksymisen yhteydessä.

4. JÄRJESTELMÄN PARANTAMINEN

4.1. Hallinnointi-, valvonta- ja vähennysjärjestelmän kehittäminen ja yksinkertaistaminen

Edellä esitettyjen tietojen ansiosta on voitu yksilöidä hallinnointi-, valvonta- ja vähennysjärjestelmiin liittyviä ongelmakohtia. Komission yksiköt ovat jo tehneet aloitteita auttaakseen jäsenvaltioita täydentävien ehtojen soveltamisessa, ja vuodesta 2005 lähtien on annettu seitsemän ohjeasiakirjaa. Komission yksiköt ovat myös järjestäneet tietojenvaihtoja auttaakseen jäsenvaltioita jakamaan parhaita käytänteitä ja vertaamaan täydentävien ehtojen soveltamisesta saamiaan kokemuksia. Komissio kannustaa jatkossakin käymään tällaisia keskusteluja, erityisesti seuraavilta osin:

- pullonkaulojen mahdollinen käyttö tarkastuksissa eli tarkastusten tekeminen meijereissä tai teurastamoissa, mikä helpottaisi tilatarkastusten tekemistä,

- vähennysjärjestelmä (esimerkiksi pistejärjestelmien soveltaminen),

- viljelijöille tiedottaminen,

- jotkut viljelijät ovat suuremmassa riskissä joutua vähennysten kohteeksi kuin toiset.

Komissio on valmis ryhtymään viipymättä lisätoimiin niiden jäljellä olevien kysymysten osalta, jotka on mahdollista ratkaista EU:n tasolla. Neuvostossa tai komissiossa käytävissä keskusteluissa käsitellään jäljempänä esitettyjä seikkoja.

4.1.1. Vähäisten noudattamatta jättämisten salliminen, uusi vähämerkityksiä tapauksia koskeva sääntö

Tarkastuksissa havaitut noudattamatta jättämiset eivät ehkä joissakin tapauksissa tee perustelluiksi täydentävistä ehdoista johtuvia vähennyksiä[4]. Nykyisissä säännöissä ei kuitenkaan nimenomaisesti jätetä harkinnanvaraa tällaisten vähäisten rikkomisten varalta. Suhteellisuusperiaatteen mukaisesti jäsenvaltioille pitäisi antaa mahdollisuus olla asettamatta seuraamuksia sellaisissa tapauksissa, joissa ei määrättäisi laiminlyönnin vuoksi asetettavaa 3 prosentin vähennystä (joka lisäksi joissakin tapauksissa voidaan alentaa 1 prosentin vähimmäisasteelle). Tällöin viljelijälle olisi kuitenkin lähetettävä varoituskirje, jossa todetaan korjaavien toimien tarpeellisuus. Näitä tapauksia seurataan, ja toimia toteutetaan, jos noudattamatta jättäminen toistuu. Sallitun poikkeaman määrittämiseksi tällaisia poikkeuksia varten voitaisiin harkita yleistä pistejärjestelmää, jota jotkin jäsenvaltion jo käyttävät.

Vähennysten soveltaminen jo alun perin hyvin pieniin summiin saattaa vaikuttaa perusteettomalta ja hallinnon kannalta työläältä. Sen vuoksi olisi vahvistettava vähämerkityksisiä tapauksia koskeva sääntö, jonka mukaisesti täydentävien ehtojen perusteella ei tehtäisi vähennystä, jos vähennys jää alle noin 50 euron suuruisen kynnysarvon. Tämä vapauttaisi alle 5 000 euroa saavat viljelijät heti tehtävistä 1 prosentin vähennyksistä. Tällöin olisi kuitenkin lähetettävä varoituskirje ja seurattava tapausta edellä esitettyyn tapaan.

Molemmissa tapauksissa korjaavia toimia on seurattava tavanomaisen 1 prosentin tarkastusotoksen ulkopuolella. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa uuden valvontatason lisäämiseen.

Näiden sääntöjen soveltaminen ei rajoittaisi erityislainsäädännön mukaisten seuraamusten määräämistä.

4.1.2. Tarkastusasteiden yhdenmukaistaminen

Jos tietyn alan erityislainsäädännössä tarkastuksille vahvistetaan vähimmäisaste, kyseistä astetta on sovellettava täydentävissä ehdoissa säädetyn 1 prosentin vähimmäisasteen sijasta. Kuten eräät jäsenvaltiot ovat todenneet, tarkastusasteissa olevat erot voivat hankaloittaa täydentävien ehtojen valvonnan organisointia. Komissio aikoo muuttaa asianomaista komission asetusta niin, että täydentävien ehtojen paikalla tehtävien tarkastusten yhtenäiseksi vähimmäisasteeksi tulee 1 prosentti. Jos alakohtaisen lainsäädännön mukaisissa paikalla tehtävissä tarkastuksissa kuitenkin havaitaan noudattamatta jättämisiä, niistä on ilmoitettava ja niitä on seurattava täydentävien ehtojen tarkastuksissa. Tarkastusten 1 prosentin vähimmäisaste ei rajoita seurantatarkastuksia, joita tehdään vähäisten noudattamatta jättämisten sallimisen ja vähämerkityksiä tapauksia koskevan säännön vuoksi.

Jos paikalla tehtävissä tarkastuksissa havaitaan huomattava määrä noudattamatta jättämisiä, seuraavalla tarkastuskaudella tehtävien tarkastusten määrää on voimassa olevan yhteisön lainsäädännön mukaisesti lisättävä. Seurantatarkastukset koskevat kaikkia vaatimuksia ja standardeja, joista toimivaltainen valvontaviranomainen vastaa, ja tarkastusastetta on jäsenvaltion hallintorakenteesta riippuen ehkä korotettava useammalla täydentävien ehtojen alalla. Olisi kuitenkin suotavampaa lisätä tarkastuksia vain riskialalla. Komissio aikoo sen vuoksi muuttaa sääntöjä niin, että tarkastuksia on lisättävä ainoastaan sillä alalla, jolla havaittiin huomattava määrä noudattamatta jättämisiä.

4.1.3. Paikalla tehtävistä tarkastuksista tehtävät ennakkoilmoitukset

Voimassa olevassa lainsäädännössä ei säädetä täydentävien ehtojen paikalla tehtävien tarkastusten ennakkoilmoituksista. Jos tukikelpoisuus ja täydentävät ehdot kuitenkin tarkastetaan yhtä aikaa, tukikelpoisuustarkastusten ennalta ilmoittamattomuutta koskeva periaate on käytännössä rajoittanut myös täydentävien ehtojen tarkastuksia. Jos tätä rajoitetta höllennettäisiin pinta-alaa koskevissa tukikelpoisuustarkastuksissa, tarkastusten koordinointi paranisi, mutta tarkastusten tehokkuus ei vaarantuisi. Komissio haluaa sen vuoksi ottaa tilatukijärjestelmän, yhtenäisen pinta-alatuen järjestelmän ja täydentävien ehtojen (myös maaseudun kahdeksan kehittämistoimenpiteen) osalta käyttöön mahdollisuuden ilmoittaa tarkastuksista ennakolta enintään 14 päivää ennen tarkastusta edellyttäen, ettei tarkastusten tavoite vaarannu. Jatkossa tutkitaan mahdollisuutta laajentaa tämä sääntö myös muihin järjestelmiin. Jos (tukikelpoisuuden tai täydentävien ehtojen) tarkastus kuitenkin koskee eläinten tunnistamista ja rekisteröintiä tai niiden sääntöjen noudattamista, jotka liittyvät rehu- ja elintarvikelainsäädäntöön tai eläinten terveyteen ja hyvinvointiin, tarkastuksesta ei EU:n lainsäädännön pakollisten vaatimusten vuoksi jatkossakaan periaatteessa saa ilmoittaa ennakkoon.

4.1.4. Paikalla tehtävien tarkastusten ja raporttien ajoitus ja osatekijät

Voimassa olevassa lainsäädännössä ei säädetä, milloin paikalla tehtävät tarkastukset on tehtävä, mikä on herättänyt jäsenvaltioissa useita kysymyksiä. Komissio aikoo sääntöjä selventämällä tarkentaa, että kansallisten viranomaisten on yksilöitävä, mihin aikaan vuodesta useimmat tai luonteeltaan edustavammat velvoitteet tarkastetaan. Suurin osa tarkastuksista tullaan tekemään tällä ajanjaksolla. Jäljellä olevat velvoitteet tarkastetaan tavanomaisen 1 prosentin vähimmäisotoksen sisällä eri aikoihin vuodesta.

Lisäksi komission aikomuksena on tarvittavien muutosten avulla tarjota mahdollisuus siihen, että paikalla tehtävät tarkastukset (kuten tukikelpoisuustarkastukset) tehdään vain puolella viljelypalstoista koko maatilan sijasta.

Lisäksi sääntöjä tulisi selkeyttää sen varmistamiseksi, että viljelijä saa tarkastusraportin kolmen kuukauden kuluessa tarkastuksen tekemisestä.

4.1.5. Tarkastusotoksen valinnan parantaminen

Paikalla tehtäviä tarkastuksia koskevassa voimassa olevassa lainsäädännössä ei mahdollisteta viljelijöiden osittaista satunnaisotantaa. Koska satunnaisotanta on tukikelpoisuustarkastuksissa osoittautunut hyödylliseksi, komissio aikoo muuttaa sääntöjä satunnaisotannan mahdollistamiseksi myös täydentävissä ehdoissa.

4.1.6. Viljelijöille suunnatun tiedotuksen parantaminen

On hyvin tärkeää, että viljelijöille tiedotetaan asianmukaisesti erityisistä konkreettisista vaatimuksista, joita heidän on täydentävien ehtojen mukaisesti noudatettava. Komissio aikoo selventää nykyisiä sääntöjä sen suhteen, mitä tietoa jäsenvaltioiden on viljelijöille tarjottava.

4.1.7. Aikataulu uusien tai muutettujen vaatimusten käyttöönotolle täydentävien ehtojen nykyisellä soveltamisalalla

Kokemus on osoittanut, ettei viljelijöiden ole aina helppo soveltaa täydentävien ehtojen mukaisia uusia vaatimuksia. Tämä on otettu huomioon nykyisissä vaatimuksissa, sillä lakisääteiset hoitovaatimukset otetaan käyttöön asteittain 3 vuoden kuluessa. Komissio aikoo jatkossakin soveltaa asteittaisen käyttöönoton periaatetta luomalla realistisen aikataulun mahdollisten uusien tai muutettujen vaatimusten käyttöönotolle täydentävissä ehdoissa.

4.2. Maatilojen neuvontajärjestelmät

Jäsenvaltioiden oli määrä perustaa 1. tammikuuta 2007 mennessä maatilojen neuvontajärjestelmä, joka kattaa ainakin täydentäviin ehtoihin liittyvät vaatimukset ja standardit. Komission yksiköt pitävät tätä neuvontajärjestelmää keskeisenä tekijänä, kun halutaan lisätä täydentävien ehtojen hyväksyntää viljelijöiden keskuudessa. Osa järjestelmän käynnistysvaiheessa syntyneistä ongelmista onkin yhteydessä vaikeuksiin, joita viljelijöillä on ollut ymmärtää ja soveltaa täydentäviin ehtoihin liittyviä velvoitteita. Koska neuvoja saava viljelijä todennäköisesti ymmärtää täydentäviin ehtoihin liittyvät velvoitteet ja noudattaa niitä, hänen osallistumisensa maatilojen neuvontajärjestelmään voitaisiin sen vuoksi ottaa huomioon riskianalyysissä. Komissio aikoo selventää sääntöjä vastaavasti.

4.3. Täydentävien ehtojen hallinnoinnin varmentamisjärjestelmät

Nykyisin useat viljelijät osallistuvat laadun varmentamisjärjestelmiin, joihin tavallisesti sisältyy useita varmentamiselimen tekemiä tarkastuksia. Joskus viljelijät näkevät täydentävien ehtojen paikalla tehtävät tarkastukset tarpeettomana uutena hallinnollisena rasitteena, sillä tarkastuksissa käsitellään samoja asioita kuin joissakin standardeissa, jotka jo varmennetaan yksityisissä järjestelmissä. Vaikuttaa tarkoituksenmukaiselta pyrkiä synergiaan varmentamisjärjestelmien ja täydentävien ehtojen paikalla tehtävien tarkastusten välillä edellyttäen, että varmentamisjärjestelmät ovat virallisesti hyväksyttyjä ja täydentävien ehtojen kannalta tarkoituksenmukaisia. Sen vuoksi komissio aikoo hyväksyä säännöt, joiden turvin toimivaltaiset viranomaiset voivat hyödyntää tarkastusotantaa varten tehtävässä riskianalyysissä tietoja, jotka koskevat varmentamisjärjestelmää soveltavia viljelijöitä.

4.4. Kymmenen kuukauden säännön yksinkertaistaminen

Neuvoston asetuksen (EY) N:o 1782/2003 44 artiklan 3 kohdassa säädetty niin kutsuttu kymmenen kuukauden sääntö on osoittautunut hankalaksi hallinnoida jäsenvaltioissa, ja sillä on kohtuuton vaikutus maakaupan markkinoihin. Kyseinen sääntö aiheuttaa useita hallinnointiongelmia. Siinä viljelijä velvoitetaan pitämään ilmoitetut viljelylohkot käytettävissään 10 kuukautta, jotta oikeudet tilatukijärjestelmässä maksettavaan tukeen aktivoituvat. Jotta tämä kysymys ratkeaisi sekä tilatukijärjestelmässä että yhtenäisen pinta-alatuen järjestelmässä, annetaan asiaa koskeva ehdotus. Lisäksi selvennetään luopujan velvollisuuksia suhteessa täydentäviin ehtoihin liittyviin velvoitteisiin tapauksissa, joissa maa-alue siirretään vuoden kuluessa.

4.5. Lakisääteisten hoitovaatimusten asteittainen käyttöönotto yhtenäisen pinta-alatuen järjestelmää soveltavissa jäsenvaltioissa

Yhtenäisen pinta-alatuen järjestelmää soveltavien jäsenvaltioiden on neuvoston asetuksen (EY) N:o 2012/2006 mukaisesti sovellettava lakisääteisiä hoitovaatimuksia täydentävien ehtojen osana vuodesta 2009 alkaen. Muiden jäsenvaltioiden osalta saatu kokemus on osoittanut, että tämän täydentävien ehtojen osatekijän käyttöönottoa helpotti 3 vuoden pituinen asteittainen käyttöönottojakso. Suunnitteilla olevan ehdotuksen mukaan yhtenäisen pinta-alatuen järjestelmää soveltaville jäsenvaltioille myönnettäisiin samanlainen 3 vuoden asteittainen käyttöönottojakso. Kyseinen ajanjakso alkaisi vuonna 2009 lukuun ottamatta Bulgariaa ja Romaniaa, joiden osalta se alkaisi vuonna 2012.

5. PÄÄTELMÄT

Tässä kertomuksessa esitetyn arvion perusteella komissio aikoo jo vuonna 2007:

a. esittää lisätietoja täydentävien ehtojen soveltamisesta jäsenvaltioissa;

b. antaa neuvostolle ehdotuksen tai suorien tukien hallintokomitealle sääntöluonnoksen, jonka tarkoituksena on:

- ottaa lakisääteiset hoitovaatimukset asteittain käyttöön yhtenäisen pinta-alatuen järjestelmää soveltavissa jäsenvaltioissa,

- säätää kymmenen kuukauden säännön yksinkertaistamisesta,

- lisätä vähäisten noudattamatta jättämisten sallittavuutta ja ottaa käyttöön uusi vähämerkityksiä tapauksia koskeva sääntö,

- yhdenmukaistaa tarkastusasteet,

- sallia paikalla tehtävistä tarkastuksista tehtävät ennakkoilmoitukset mahdollisuuksien mukaan,

- selventää paikalla tehtävien tarkastusten ja raporttien ajoitusta ja osatekijöitä,

- parantaa tarkastusotantaa niin että otannassa otetaan huomioon maatilojen neuvontajärjestelmä ja varmentamisjärjestelmät, ja

- parantaa viljelijöille tiedottamista.

[1] Ks. neuvoston asetuksen (EY) N:o 1782/2003 liite I.

[2] Ks. neuvoston asetuksen (EY) N:o 1698/2005 51 artikla.

[3] Jotteivät tilastotiedot vääristyisi, huomioon ei ole otettu jäsenvaltioita, jotka soveltavat ainoastaan GAEC-standardeja.

[4] Tuotantoeläimet on esimerkiksi varustettava tunnisteella eläinten terveyttä koskevien yhteisön sääntöjen mukaisesti. Korvamerkin tai eläinpassin häviäminen ei automaattisesti merkitse seuraamusta edellyttäen, että eläin on yhä tunnistettavissa muiden keinojen avulla (toinen korvamerkki tai tilarekisteri). Tällöin kansalliset viranomaiset eivät ehkä pidä tapausta sellaisena noudattamatta jättämisenä, jonka vuoksi täydentävien ehtojen perusteella olisi määrättävä seuraamus.