52001PC0257

Ehdotus EUROOPAN PARLAMENTIN JA NEUVOSTON DIREKTIIVIKSI Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella

(Komission esittämä)

PERUSTELUT

1. Johdanto

1.1. Euroopan unionin kansalaisuus "on kansalaisille tae kuulumisesta poliittiseen yhteisöön, jossa noudatetaan oikeusvaltion periaatteita". Näin toteaa Euroopan parlamentti päätöslauselmassaan komission toisesta kertomuksesta unionin kansalaisuuden toteutumisesta [1]. Kyseisessä kertomuksessa [2] komissio vahvistaa, että "unionin kansalaisuuden käyttöönotto on lisännyt kansalaisten odotuksia niiden oikeuksien suhteen, joita he odottavat myönnettävän ja pantavan täytäntöön". Cardiffissa kokoontunut Eurooppa-neuvosto puolestaan totesi päätelmissään, että "jäsenvaltioilta ja toimielimiltä edellytetään jatkuvaa ponnistelua unionin tuomiseksi lähemmäksi kansalaisia tekemällä siitä avoimempi, helpommin ymmärrettävä ja merkityksellisempi arkielämän kannalta".

[1] Päätöslauselma komission toisesta kertomuksesta unionin kansalaisuuden toteutumisesta (KOM(97) 230 - C4-0291/97), EYVL C 226, 20.7.1998, s. 61.

[2] Komission toinen kertomus unionin kansalaisuuden toteutumisesta (KOM(97) 230 lopullinen).

1.2. Tiedonannossaan henkilöiden vapaata liikkuvuutta käsittelevän korkean tason asiantuntijaryhmän suositusten seurannasta [3] komissio vahvistaa, että "unionin kansalaisuuden käsitteen ansiosta jokaisella unionin kansalaisella on maahantulo- ja oleskeluoikeudet muiden jäsenvaltioiden alueella. Näin ollen näistä oikeuksista on tullut erottamaton osa jokaisen unionin kansalaisen oikeusperintöä ja niille olisi luotava yhteinen muodollinen perusta yhtenäistämällä kaikkien yhteisön kansalaisten oikeudellista asemaa riippumatta siitä, harjoittavatko he jotain taloudellista toimintaa vaiko eivät". Unionin kansalaisuuden oikeuksien harjoittaminen edellyttää näin ollen uutta lähestymistapaa, jonka pohjalta voitaisiin muodostaa EY:n perustamissopimuksen 17 ja 18 artiklassa tarkoitettua vapaata liikkuvuutta koskeva yhtenäinen järjestelmä.

[3] Komission tiedonanto Euroopan parlamentille ja neuvostolle henkilöiden vapaata liikkuvuutta käsittelevän korkean tason asiantuntijaryhmän suositusten seurannasta (KOM(98) 403 lopullinen).

1.3. Tämä direktiiviehdotus perustuu unionin kansalaisuuden myötä syntyneeseen uuteen oikeudelliseen ja poliittiseen kehykseen. Perusajatuksena on, että unionin kansalaiset voisivat liikkua jäsenvaltioiden välillä soveltuvin osin tasavertaisin edellytyksin kunkin jäsenvaltion kansalaisten kanssa, jotka liikkuvat tai vaihtavat asuin- tai työpaikkaa kotivaltiossaan. Ylimääräiset hallinnolliset ja lainsäädännölliset velvollisuudet olisi rajoitettava siihen, mikä on ehdottoman välttämätöntä muiden kuin jäsenvaltion omien kansalaisten ollessa kyseessä.

1.4. Tämä ehdotus muodostuu useista erilaisista osista. Ensinnäkin ehdotus on aikaisemmasta poiketen yksi kokonaisuus, mikä edistää sen ymmärrettävyyttä ja avoimuutta. Toiseksi liikkumisoikeutta koskevia yksityiskohtaisia sääntöjä on lievennetty siten, että mitä pidempään henkilö on oleskellut jossakin jäsenvaltiossa, sitä laajemmat oikeudet hänellä on oleskella kyseisessä maassa: oleskeluoikeus myönnetään ilman muodollista hakemusta kuuden kuukauden oleskelun jälkeen, ja sen jälkeen kun henkilö on oleskellut vastaanottavassa jäsenvaltiossa neljä vuotta, häneen ei sovelleta liikkumis- ja oleskeluoikeuden suhteen enää mitään ehtoja eikä häntä millään tavoin erotella jäsenvaltion omista kansalaisista. Kolmanneksi oleskeluoikeutta koskevat rajoitukset on rajattu perusteellisemmin. Lisäksi tässä direktiiviehdotuksessa helpotetaan huomattavasti unionin kansalaisen perheenjäsenten liikkumis- ja oleskeluoikeuden harjoittamista näiden kansalaisuudesta riippumatta.

2. Direktiiviehdotuksessa vahvistetut toimenpiteet

2.1. Unionin kansalaisten maahantuloa ja oleskeluoikeutta säädellään nykyään varsin monimutkaisella säännöstöllä, sillä siihen kuuluu kaksi asetusta ja yhdeksän direktiiviä. Näillä säädöksillä on EY:n perustamissopimuksessa useita eri oikeusperustoja ja ne kattavat useita eri kohderyhmiä.

Tässä ehdotuksessa nämä henkilöryhmät on koottu kaikki saman säädöksen piiriin. Aktiivisen väestön eli palkattujen työntekijöiden ja itsenäisten ammatinharjoittajien osalta oleskeluoikeuden ainoaksi edellytykseksi jää taloudellisen toiminnan harjoittaminen, minkä todistamiseen riittää pelkkä ilmoitus.

Työelämän ulkopuolella olevien henkilöiden osalta säilyy niin ikään voimassa riittäviä varoja ja sairausvakuutusta koskeva edellytys neljän ensimmäisen vastaanottovaltiossa vietetyn vuoden ajan. Näin halutaan välttää se, että näistä henkilöistä muodostuisi kohtuuton rasite vastaanottavan jäsenvaltion taloudelle. Tätä edellytystä lieventää kuitenkin se, että ehdotuksessa ei enää määritellä riittäviksi katsottujen varojen määrää eivätkä jäsenvaltiotkaan voi sitä määritellä, vaan edellä mainittujen kahden edellytyksen täyttämiseksi vaaditaan ainoastaan asianomaisen kunnian ja omantunnon kautta antama ilmoitus, jonka todenmukaisuus voidaan tarkistaa vain jos asianomainen hakee toimeentulotukea tai sairausvakuutuskorvauksia henkilöille, joilla ei ole siihen oikeutta. Opiskelijoiden on osoitettava olevansa kirjoilla jossakin oppilaitoksessa, ja heidän on annettava ilmoitus, että heillä on riittävät varat ja sairausvakuutus.

2.2. Pysyvä oleskeluoikeus myönnetään sen jälkeen kun henkilö on asunut vastaanottavassa jäsenvaltiossa laillisesti ja yhtäjaksoisesti neljä vuotta. Tätä uudistusta on pidettävä perussopimuksissa jokaiselle unionin kansalaiselle myönnetyn henkilökohtaisen perusoikeuden loogisena ja välttämättömänä seurauksena. Kun henkilö on oleskellut vastaanottavassa jäsenvaltiossa neljä vuotta, hänen oleskeluoikeuteensa ei enää sovelleta mitään ehtoja eikä rajoituksia, vaan häntä kohdellaan jäsenvaltion omien kansalaisten kanssa tasavertaisesti lähes kaikilla aloilla.

2.3. Edellä lyhyesti kuvattuja tavoitteita ei olisi mahdollista saavuttaa, jos yksityiskohtaiset säännöt ja hallinnolliset käytännöt olisivat kovin raskaita ja vailla perusteita, niin että niistä muodostuisi ylimääräinen este unionin kansalaisten liikkumisvapauden harjoittamiselle. Sen vuoksi tässä direktiiviehdotuksessa pyritään varmistamaan, että unionin kansalaisiin ja heidän perheenjäseniinsä sovelletaan "vastaavia" takeita ja muodollisuuksia kuin vastaanottavan jäsenvaltion kansalaisiin.

Tämä tavoite sisältyy myös voimassa olevaan yhteisön oikeuteen. EY:n perustamissopimuksen 40 artiklassa vaaditaan poistamaan sellaiset hallinnolliset menettelyt ja käytännöt sekä määräajat ja muut rajoitukset, jotka voivat olla esteenä työntekijöiden liikkumisvapaudelle. Direktiivin 68/360/ETY [4] 9 artiklan 3 kohdassa ja direktiivin 73/148/ETY [5] 7 artiklan 3 kohdassa säädetään, että "jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet yksinkertaistaakseen kaikin mahdollisin tavoin [...] asiakirjojen saantia koskevia muodollisuuksia ja menettelyjä".

[4] Jäsenvaltioiden työntekijöiden ja heidän perheidensä liikkumista ja oleskelua yhteisön alueella koskevien rajoitusten poistamisesta 15 päivänä lokakuuta 1968 annettu neuvoston direktiivi 68/360/ETY, EYVL L 257, 19.10.1968, s. 13.

[5] Sijoittautumiseen ja palvelujen tarjoamiseen liittyvää jäsenvaltioiden kansalaisten liikkumista ja oleskelua yhteisön alueella koskevien rajoitusten poistamisesta 21 päivänä toukokuuta 1973 annettu neuvoston direktiivi 73/148/ETY, EYVL L 172, 28.6.1973, s. 14.

Näin ollen uuteen yhteisön lainsäädäntöön on suotavaa sisällyttää sellaiset hallinnolliset säännökset, joissa otetaan huomioon mm. yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntö.

Tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan (ks. esim. asiassa 48/75, Royer, 8.4.1976 annettu tuomio, Kok. 1976, s. 497, 31 kohta ja sitä seuraavat kohdat) unionin kansalaisten oikeus tulla toisen jäsenvaltion alueelle ja oleskella siellä perustamissopimuksessa mainittuja tarkoituksia varten perustuu suoraan perustamissopimukseen tai tapauksesta riippuen sen täytäntöönpanosäännöksiin eikä se ole riippuvainen vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen myöntämästä oleskeluluvasta. Oleskelulupaa on näin ollen pidettävä asiakirjana, jossa jäsenvaltio toteaa toisen jäsenvaltion kansalaisen henkilökohtaisen aseman yhteisön säännöksiin nähden. Oleskelulupa ei siis tuomioistuimen mukaan itsessään luo unionin kansalaisen oleskeluoikeutta, vaan toimii ainoastaan tätä oikeutta koskevana toteavana asiakirjana. Toisaalta ei voida ohittaa sitä, että jäsenvaltioilla on tuomioistuimen tunnustama laillinen oikeus tietää väestön liikkumisesta alueillaan. Tämän vaatimuksen täyttämiseen riittää kuitenkin se, että unionin kansalainen rekisteröityy asuinpaikkakuntansa toimivaltaisessa viranomaisessa ja että hänellä on joko lähtömaan myöntämä voimassa oleva henkilötodistus tai passi.

Tämän vuoksi ehdotuksessa ensinnäkin pidennetään ajanjaksoa, jonka aikana unionin kansalainen voi oleskella toisessa jäsenvaltiossa pelkän voimassa olevan henkilötodistuksen tai passin perusteella ilman muita erityisiä muodollisuuksia. Pidentämällä tätä ajanjaksoa nykyisestä kolmesta kuukaudesta kuuteen kuukauteen pyritään vastaamaan nykyajan liikkuvuusvaatimuksiin ja elintapojen muuttumiseen jäsenvaltioissa.

Samalla otetaan käyttöön oleskeluoikeuden harjoittamiseen liittyvä uusi lähestymistapa, jonka mukaisesti esimerkiksi oleskeluluvan hankintavelvollisuus rajoitetaan tilanteisiin, joissa se on perusteltua. Oleskeluluvan hankintavelvollisuus voidaan säilyttää vain sellaisilla unionin kansalaisen perheenjäsenillä, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia. Tavoitteena on oleskeluluvan avulla helpottaa tällaisten perheenjäsenten liikkumisvapautta, joka heille yhteisön oikeuden mukaan kuuluu.

Tässä direktiiviehdotuksessa pyritään yksinkertaistamaan mahdollisimman pitkälle unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oleskeluoikeutta koskevia muodollisuuksia rajoittamalla ne siihen, mikä on ehdottoman välttämätöntä. Tätä varten ehdotuksessa luetellaan tyhjentävästi vastaanottavan jäsenvaltion viranomaisille esitettävät asiakirjat, kuvataan tarvittavat menettelyt ja vahvistetaan niitä koskevat määräajat.

2.4. Direktiiviehdotuksessa otetaan erityisesti huomioon unionin kansalaisen perheenjäsenten asema. Vaikka perustamissopimuksessa ei erikseen mainita unionin kansalaisen perheenjäsenten liikkumis- ja oleskeluoikeutta, tämä oikeus perustuu perheyhteyden säilyttämistä koskevaan oikeuteen, joka liittyy erottamattomasti perhe-elämän suojaan. Tämä perusoikeus taas kuuluu jäsenvaltioiden yhteiseen valtiosääntöperinteeseen, jonka noudattaminen on taattu yhteisön oikeudessa ja sisällytetty myös Euroopan unionin perusoikeuskirjaan.

Määrittelemällä "perheenjäsen" laajasti tässä ehdotuksessa pyritään ottamaan huomioon yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntö ja kunnioittamaan kansallisten lainsäädäntöjen kehitystä sekä myös helpottamaan unionin kansalaisten liikkumisvapautta poistamalla perheenyhdistämisestä mahdollisesti johtuvat kielteiset vaikutukset. Lisäksi vastaanottava jäsenvaltio voi voimassa olevan yhteisön oikeuden nojalla evätä oleskeluoikeuden unionin kansalaisen eronneelta puolisolta ja lapsilta, jotka eivät ole alaikäisiä tai unionin kansalaisen huollettavana, näiden kansalaisuudesta riippumatta. Ongelma on erityisen polttava niiden unionin kansalaisen perheenjäsenten kannalta, jotka ovat kolmansien maiden kansalaisia. Tämän vuoksi on tarpeen toteuttaa toimenpiteitä, joilla voidaan päästä oikeudenmukaiseen ratkaisuun perhe-elämän suojaa ja ihmisarvoa kunnioittaen. Väärinkäytösten välttämiseksi on kuitenkin syytä asettaa joitakin ehtoja.

2.5. Ehdotuksessa pyritään myös rajaamaan paremmin mahdollisuutta rajoittaa unionin kansalaisen ja hänen perheenjäsentensä oleskeluoikeutta. On ensinnä syytä muistaa, että jo perustamissopimuksessa määrätään mahdollisuudesta evätä liikkumis- ja oleskeluoikeus yleisen järjestyksen ja turvallisuuden sekä kansanterveyden perusteella. Tuomioistuin on myöntänyt, että yleisen järjestyksen käsite voi vaihdella kansallisen lainsäädännön mukaan, mutta se on kuitenkin direktiiviä 64/221/ETY [6] tulkitessaan tehnyt joitakin täsmennyksiä, jotka on syytä sisällyttää myös tähän ehdotukseen, jolla kyseinen direktiivi korvataan. Ehdotukseen sisällytetään myös uusia säännöksiä, jotka perustuvat perusoikeuksia koskevaan problematiikkaan. Ne antavat unionin kansalaisille sekä hallinto- että oikeusmenettelyissä paremmat takeet ja paremman suojan sellaisia päätöksiä vastaan, joissa rajoitetaan liikkumista ja oleskelua koskevia perusoikeuksia. Suoja on täydellinen sellaisten alaikäisten osalta, joilla on perhesiteitä vastaanottavassa jäsenvaltiossa, sekä pysyvän oleskeluluvan saaneiden henkilöiden osalta.

[6] Ulkomaalaisten liikkumista ja oleskelua koskevien, yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen perustuvien erityistoimenpiteiden yhteensovittamisesta 25 päivänä helmikuuta 1964 annettu neuvoston direktiivi 64/221/ETY, EYVL C 56, 4.4.1964, s. 850.

3. Oikeusperustan valinta

3.1. Tämän direktiiviehdotuksen oikeusperustana ovat EY:n perustamissopimuksen 12 artikla, 18 artiklan 2 kohta sekä 40, 44 ja 52 artikla. Koska 18 artiklan 2 kohtaa voidaan käyttää oikeusperustana ainoastaan työelämän ulkopuolella olevien osalta, on oikeusperustaksi otettava myös 40, 44 ja 52 artiklat, jotka koskevat vastaanottavassa valtiossa taloudellista toimintaa harjoittavia henkilöitä, jotta voidaan hyväksyä samaa menettelyä käyttäen yksi ainoa säädös, joka kattaa kaikki edellä mainituissa määräyksissä tarkoitetut menettelyt. Koska komissio on asettanut keskeiseksi tavoitteeksi ehdotetun säädöksen yhtenäisyyden, se ei käytä sille perustamissopimuksen 39 artiklan 3 kohdan d alakohdassa annettua toimivaltaa antaa soveltamisasetuksia, joissa vahvistetaan edellytykset työntekijän oikeudelle jäädä jäsenvaltion alueelle työsuhteen päätyttyä. Tämä johtuu siitä, että direktiiviehdotukseen on otettu komission asetukseen (ETY) N:o 1251/70 [7] jo sisältyvät säännökset työntekijän oikeudesta jäädä jäsenvaltion alueelle työsuhteen päätyttyä. Komissio esittää sopivana ajankohtana ehdotuksen, jonka tarkoituksena on kumota tämä asetus. (Ks. jäljempänä 42 artiklaa koskevat huomautukset.)

[7] Työntekijöiden oikeudesta jäädä jäsenvaltion alueelle työskenneltyään siinä valtiossa 29 päivänä kesäkuuta 1970 annettu komission asetus (ETY) N:o 1251/70,, EYVL L 142, 30.6.1970, s. 24.

3.2. Tämä direktiiviehdotus täytyy panna täytäntöön kaikkien jäsenvaltioiden lainsäädännössä, koska se perustuu muihin perustamissopimuksen määräyksiin kuin IV osaston määräyksiin, jotka koskevat viisumeita, turvapaikkaa, maahanmuuttoa ja muita ihmisten vapaaseen liikkuvuuteen liittyviä politiikkoja.

4. Toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteet

4.1. Perustamissopimuksen 40, 44 ja 52 artiklassa velvoitetaan Euroopan yhteisö antamaan tarvittavat säädökset työntekijöiden vapaan liikkuvuuden eli maahantulo- ja oleskeluoikeuden sekä sijoittautumisvapauden ja palvelujen vapaan tarjoamisen toteuttamiseksi. Perustamissopimuksen 18 artiklan 1 kohdan mukaan jokaisella unionin kansalaisella on oikeus vapaasti liikkua ja oleskella jäsenvaltioiden alueella, jollei perustamissopimuksessa määrätyistä tai sen soveltamisesta annetuissa säännöksissä säädetyistä rajoituksista ja ehdoista muuta johdu; jäsenvaltioilla ei ole toimivaltaa tällä alalla. Toiseksi 18 artiklan 2 kohdassa annetaan yhteisölle toimivalta antaa säännöksiä liikkumisvapauden helpottamiseksi. Ennen kuin 18 artikla sisällytettiin perustamissopimukseen, 235 artiklassa (uusi 308 artikla) annettiin yhteisölle mahdollisuus hyväksyä toimenpiteitä sellaisten henkilöiden liikkumisvapauden toteuttamiseksi, jotka eivät harjoita taloudellista toimintaa (eläkeläiset ja työelämän ulkopuolella olevat); opiskelijoiden liikkumisvapaudesta määrättiin 8 artiklassa (uusi 12 artikla).

4.2. Direktiiviehdotuksessa esitetyt toimenpiteet ovat niiden Euroopan yhteisön toimivaltuuksien mukaisia, joita on harjoitettava perustamissopimuksen 5 artiklan mukaisesti eli "yhteisön toiminnassa ei saada ylittää sitä, mikä on tarpeen perustamissopimuksen tavoitteiden saavuttamiseksi". Unionin kansalaisten maahantuloa ja oleskeluoikeutta säädellään nykyään säännöstöllä, johon kuuluu kaksi asetusta ja yhdeksän direktiiviä. Tässä ehdotuksessa nämä säädökset yhdistetään yhdeksi ainoaksi säädökseksi ja tehdään niihin samalla muutoksia, joiden tarkoituksena on edelleen helpottaa näiden oikeuksien harjoittamista. Näin ollen säädöstyypiksi on valittava direktiivi, jos halutaan pitäytyä yhdessä ainoassa säädöksessä ja noudattaa silti säädöksen luonnetta koskevaa velvollisuutta, joka määräytyy eräiden tämän ehdotuksen oikeusperustaan kuuluvien artiklojen perusteella.

4.3. Valitsemalla säädöstyypiksi direktiivi voidaan myös määritellä selkeästi liikkumis- ja oleskeluoikeutta säätelevät periaatteet ja antaa silti jäsenvaltioiden valita muodot ja keinot näiden periaatteiden täytäntöönpanemiseksi oman oikeudellisen ja hallinnollisen järjestelmänsä ja kansallisten olosuhteidensa kannalta tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Tietyt direktiiviehdotuksen säännökset ovat kuitenkin hyvin yksityiskohtaisia, koska näin halutaan välttää se, että hallinnolliset käytännöt tai poikkeavat tulkinnat voisivat luoda esteitä siinä tarkoitettujen oikeuksien harjoittamiselle. Lisäksi direktiivin täytäntöönpanolle asetettu määräaika antaa jäsenvaltioille mahdollisuuden hyväksyä toimenpiteet, jotka ovat tarpeen nykyisen järjestelmän mukauttamiseksi direktiiviehdotuksessa esitettyihin uusiin säännöksiin.

ARTIKLAKOHTAISET PERUSTELUT

I luku

Yleiset säännökset

1 artikla

Tällä direktiivillä korvataan useita liikkumis- ja oleskeluvapautta koskevia säädöksiä: direktiivillä on näin ollen useita tavoitteita.

Ensinnäkin siinä määritellään unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä liikkumis- ja oleskeluoikeutta säätelevät edellytykset: näillä säännöksillä korvataan säännökset, jotka sisältyvät palkattujen työntekijöiden ja itsenäisten ammatinharjoittajien, työelämän ulkopuolella olevien, eläkeläisten ja opiskelijoiden liikkumis- ja oleskeluvapautta koskeviin direktiiveihin 68/360/ETY, 73/148/ETY, 93/364/ETY [8], 90/365/ETY [9] ja 93/96/ETY [10].

[8] Oleskeluoikeudesta 28 päivänä kesäkuuta 1990 annettu neuvoston direktiivi 90/364/ETY, EYVL L 180, 13.7.1990, s. 26.

[9] Ammattitoimintansa lopettaneiden työntekijöiden ja itsenäisten ammatinharjoittajien oleskeluoikeudesta 28 päivänä kesäkuuta 1990 annettu neuvoston direktiivi 90/365/ETY, EYVL L 180, 13.7.1990, s. 28.

[10] Opiskelijoiden oleskeluoikeudesta 29 päivänä lokakuuta 1993 annettu neuvoston direktiivi 93/96/ETY, EYVL L 317, 18.12.1993, s. 59.

Toiseksi direktiivissä määritellään uusi pysyvän oleskeluoikeuden käsite. Näihin säännöksiin sisällytetään mukauttaen asetuksen (ETY) N:o 1251/70 ja direktiivin 75/34/ETY [11] säännösten keskeisin anti. Nämä säännökset koskevat palkattujen työntekijöiden ja itsenäisten ammatinharjoittajien oikeutta jäädä jäsenvaltion alueelle työskentelyn päätyttyä.

[11] Jäsenvaltion kansalaisten oikeudesta jäädä toisen jäsenvaltion alueelle toimittuaan siellä itsenäisinä ammatinharjoittajina 17 päivänä joulukuuta 1974 annettu neuvoston direktiivi 75/34/ETY, EYVL L 14, 20.1.1975, s. 10.

Kolmanneksi direktiivissä määritellään näiden oikeuksien rajat yleisen järjestyksen ja turvallisuuden sekä kansanterveyden perusteella. Näillä säännöksillä korvataan yleistä järjestystä koskevan direktiivin 64/221/ETY vastaavat säännökset.

2 artikla

Tässä artiklassa määritellään kolme uutta ehdotuksen säännöksissä käytettävää käsitettä.

1. Ensin määritellään unionin kansalaisen käsite sellaisena kuin se on määritelty perustamissopimuksen 17 artiklassa.

2. Toiseksi määritellään perheenjäsenen käsite. Tähän asti unionin kansalaisten perheenjäsenet, jotka kansalaisuudestaan riippumatta ovat voineet hyödyntää liikkumisvapautta, on eroteltu eri ryhmiksi sen mukaan, mihin ryhmään kuuluu se unionin kansalainen, jonka perheenjäseniä he ovat. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi asetuksen (ETY) N:o 1612/68 [12] 10 artiklan 1 kohdassa myönnetään oleskeluoikeus työntekijöiden puolisolle ja alaikäisille tai huollettavana oleville jälkeläisille suoraan alenevassa polvessa sekä huollettavana oleville sukulaisille ylenevässä polvessa. Vastaavasta oikeudesta säädetään itsenäisten ammatinharjoittajien, työelämän ulkopuolella olevien ja eläkeläisten oleskeluoikeutta koskevissa direktiiveissä. Sen sijaan opiskelijoiden oleskeluoikeutta koskevassa direktiivissä 93/96/ETY tämä oikeus myönnetään ainoastaan puolisolle ja huollettavana oleville lapsille. Esimerkiksi äiti, jonka poika työskentelee toisessa jäsenvaltiossa, ei ole tähän asti voinut asettua tämän luokse, jos hän ei kuulu pojan huollettaviin siksi, että hänellä on omia tuloja ja jos nämä tulot ovat alemmat kuin vastaanottavan jäsenvaltion riittäville tuloille asettama raja. Vastaavasti opiskelijan äidillä ei ole oikeutta asettua poikansa luokse, paitsi jos hänellä on riittävät varat ja sairausvakuutus.

[12] Työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisön alueella 15 päivänä lokakuuta 1968 annettu neuvoston asetus (ETY) N:o 1612/68 EYVL L 257, 19.10.1968, s. 2.

Tämän artiklan 2 kohdassa esitetään yhtenäinen ja laajennettu määritelmä perheenjäsenelle.

Ilmaisulla tarkoitetaan ensisijaisesti puolisoa mutta myös avopuolisoa. Uudessa b alakohdassa käsitellään unionin kansalaisen avopuolison oleskeluoikeutta. Perheen muodostaminen on viime aikoina muuttunut nopeasti niin, että yhä useammat muodostavat perheen ja hankkivat myös lapsia avosuhteessa. Monissa jäsenvaltioissa voidaan jo myöntää tällaiselle parille, joka haluaa rekisteröidä suhteensa solmimatta kuitenkaan avioliittoa, tietty erityisasema, johon liittyy erilaisia oikeuksia ja velvollisuuksia. Yhteisön oikeudessakaan ei voida sivuuttaa tätä kehityskulkua, minkä vuoksi esitetään, että avopuoliso rinnastetaan oleskeluoikeuden osalta aviopuolisoon samoin edellytyksin kuin vastaanottavan jäsenvaltion lainsäädännössä, jos siinä tunnustetaan avopuolison asema.

Toiseksi perheenjäsenillä tarkoitetaan puolisoiden lapsia riippumatta siitä, ovatko nämä alaikäisiä tai heidän huollettavanaan, sekä puolisoiden sukulaisia ylenevässä polvessa riippumatta siitä, ovatko nämä heidän huollettavanaan.

Kuten Simone Veilin johtaman korkean tason asiantuntijaryhmän raportissa korostetaan, ei ole mitään pätevää syytä kieltää yli 21-vuotiailta lapsilta, jotka eivät ole vanhempiensa huollettavina, tai sukulaisilta ylenevässä polvessa, jotka eivät ole lastensa huollettavina, oikeutta siirtyä perheensä luokse toiseen jäsenvaltioon.

3. Lopuksi tässä artiklassa määritellään, mitä tarkoitetaan vastaanottavalla jäsenvaltiolla.

3 artikla

1. Tässä artiklassa määritellään ne henkilöt, jotka voivat hyödyntää direktiivin mukaisia oikeuksia. Näillä henkilöillä tarkoitetaan kaikkia unionin kansalaisia, jotka matkustavat toiseen jäsenvaltioon tai asuvat siellä, sekä heidän perheenjäseniään, jotka seuraavat heitä tai liittyvät heidän seuraansa myöhemmin, näiden kansalaisuudesta riippumatta. Liikkumisen tai oleskelun tarkoitusta ei ole määritelty. On selvää, että unionin kansalainen voi siirtyä toiseen jäsenvaltioon joko toimiakseen siellä palkattuna työntekijänä tai itsenäisenä ammatinharjoittajana tai muuta kuin ansiotoimintaa varten tai osallistuakseen ammatilliseen koulutukseen joko työelämän ulkopuolella olevana, eläkeläisenä, opiskelijana tai palvelujen tarjoajana tai niiden vastaanottajana.

2. Näissä säännöksissä toistetaan asetuksen (ETY) N:o 1612/68 10 artiklan 2 kohdan ja direktiivin 73/148/ETY 1 artiklan 2 kohdan säännökset, joiden mukaan jäsenvaltioiden on helpotettava unionin kansalaisen tai hänen puolisonsa muun perheenjäsenen maahanpääsyä, jos perheenjäsen on mainitun kansalaisen tai tämän puolison huollettavana tai jos hän lähtömaassa asui samassa taloudessa heidän kanssaan. Näitä säännöksiä sovellettaisiin ainoastaan, kun asianomaisella henkilöllä ei itsellään ole oleskeluoikeutta.

4 artikla

Tässä säännöksessä velvoitetaan jäsenvaltiot valvomaan syrjintäkiellon periaatteen noudattamista kaikkien direktiiviin sisältyvien velvollisuuksien täytäntöönpanossa. Säännöksessä otetaan huomioon Euroopan unionin perusoikeuskirja (sen 21 artikla) eikä se vaikuta velvollisuuksiin, jotka perustuvat kansainvälisiin välineisiin, esimerkiksi Euroopan ihmisoikeusyleissopimukseen (sen 14 artiklaan).

II luku

Kuuden kuukauden liikkumis- ja oleskeluoikeus

5 artikla

1. Tässä säännöksessä säädetään unionin kansalaisen oikeudesta poistua jäsenvaltion alueelta toiseen jäsenvaltioon siirtymistä varten. Artiklan 1 kohdassa toistetaan pääpiirteittäin direktiivin 68/360/ETY 2 artiklan 1 kohta, jonka mukaan oikeutta poistua jäsenvaltion alueelta "käytetään yksinkertaisesti esittämällä voimassa oleva henkilötodistus tai passi". Säännöksiä on kuitenkin mukautettu uuteen järjestelmään, jossa tarkastukset unionin sisärajoilla on poistettu. Tämän vuoksi ilmaisu "esittämällä" on korvattu ilmaisulla "kun heillä on mukanaan".

2. Tällä säännöksellä oikeus poistua jäsenvaltion alueelta ulotetaan koskemaan myös unionin kansalaisen mukana tulevia tai hänen seuraansa myöhemmin liittyviä perheenjäseniä, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia. Tässä toistetaan pääpiirteittäin direktiivin 68/360/ETY 2 artiklan 1 kohta.

3 Tässä säännöksessä toistetaan direktiivin 68/360/ETY 4 artiklan 2 kohdan säännös, jossa todetaan, että henkilöiltä, joilla on oikeus liikkua vapaasti jäsenvaltioiden alueella, ei saa vaatia maastapoistumisviisumia eikä heille saa asettaa muitakaan vastaavia vaatimuksia.

4. Tässä kohdassa toistetaan direktiivin 68/360/ETY 2 artiklan 2 kohdan säännökset, joiden mukaan jäsenvaltioiden on myönnettävä omille kansalaisilleen matkustusasiakirjat (passi tai henkilötodistus) tai uusittava ne.

5. Tässä kohdassa toistetaan selkeämmässä muodossa direktiivin 68/360/ETY 2 artiklan 3 kohdan vastaavat säännökset, jotka koskevat matkustusasiakirjojen voimassaoloa.

6 artikla

1. Tässä kohdassa toistetaan direktiivin 68/360/ETY 3 artiklan 1 kohta, joka koskee jokaisen unionin kansalaisen ja tämän perheenjäsenen oikeutta tulla jäsenvaltion alueelle, kun heillä on voimassa oleva henkilötodistus tai passi. Myös tässä on ilmaisu "esittämällä" korvattu ilmaisulla "kun heillä on mukanaan". Toisessa kohdassa toistetaan direktiivin 68/360/ETY 3 artiklan 2 kohdan teksti, jossa jäsenvaltioita kielletään vaatimasta maahantuloviisumia tai vastaavia vaatimuksia unionin kansalaisilta.

2. Näistä säännöksistä käy selvästi ilmi, että viisumia vaadittaisiin ainoastaan niiltä perheenjäseniltä, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia vaan sellaisten maiden kansalaisia, joista säädetään neuvoston asetuksessa (EU) N:o 539/2001 [13] (neuvoston asetus luettelon vahvistamisesta kolmansista maista, joiden kansalaisilla on oltava viisumi ulkorajoja ylittäessään, ja niistä kolmansista maista, joiden kansalaisia tämä vaatimus ei koske). Kappaleen toisessa lauseessa rinnastetaan ensimmäistä kertaa jonkin jäsenvaltion myöntämä viisumi ja oleskelulupa.

[13] EYVL L 81, 21.3.2001, s. 1.

Unionin kansalaisen perheenjäsenet, jotka ovat kolmannen maan kansalaisia, voivat jo nykyisten säännösten nojalla saada viisumin helposti ja maksutta. Tämä toimenpide on tarkoitus pitää voimassa vain niiden perheenjäsenten osalta, joilla ei vielä ole oleskelulupaa.

3. Tämän säännöksen tarkoituksena on rajoittaa perheenjäsenten passiin merkittävän leiman antamista vain siihen, mikä on ehdottoman välttämätöntä (tässä tarkoitetaan tuloleimaa, josta alkaen lasketaan viisumissa tarkoitettu oleskelun kesto, tai lähtöleimaa, joka katkaisee oleskelun). Leimojen antamisella ei ole merkitystä, kun asianomaisella on oleskelulupatodistus, joka antaa hänelle oikeuden tulla maahan ja poistua sieltä todistuksen voimassaolon aikana.

4. Tässä säännöksessä tarkoitetaan tilannetta, jossa liikkumisvapauden haltijalla ei rajaa ylittäessään ole esittää tarvittavia asiakirjoja (henkilötodistusta tai passia ja tarvittaessa oleskelulupaa tai viisumia). Tällöin jäsenvaltion on annettava asianomaiselle mahdollisuus osoittaa, että hänellä on oikeus liikkua vapaasti jäsenvaltioiden alueella, ennen kuin hänet voidaan palauttaa. On esimerkiksi annettava asianomaisen henkilön perheenjäsenelle mahdollisuus tuoda hänelle kotiin jääneet asiakirjat. Jos perheenjäseneltä vaaditaan viisumi, on tutkittava, voidaanko se myöntää hänelle rajalla.

5. Unionin kansalainen voi oleskella toisen jäsenvaltion alueella enintään kuusi kuukautta pelkästään henkilöllisyyttä osoittavan asiakirjan turvin. Tässä kohdassa toistetaan voimassa olevat säännökset (direktiivin 68/360/ETY 8 artikla ja direktiivin 73/148/ETY 4 artikla), mutta niihin tehdään kaksi muutosta. Ensinnäkin pidennetään kuudeksi kuukaudeksi aika, jonka henkilö voi oleskella toisen jäsenvaltion alueella täyttämättä mitään muodollisuuksia. Määräajan pituudessa on otettu huomioon periaate, jonka mukaan henkilön katsotaan asuvan tietyssä maassa, kun hän oleskelee siellä vähintään kuusi kuukautta vuodessa. Näin voidaan helpottaa esimerkiksi opiskelijoiden tai harjoittelijoiden tms. lyhytaikaista, alle kuusi kuukautta kestävää oleskelua. Toiseksi muutetaan direktiivin 68/360/ETY 8 artiklan a alakohdan ja direktiivin 73/148/ETY 4 artiklan 2 kohdan 3 alakohdan "maahantuloasiakirjaa" koskevia säännöksiä, jotka eivät ole enää tarkoituksenmukaisia sisärajoilla tehtävien tarkastusten poistamisen jälkeen, ja korvataan ne asettamalla kansalaisille velvollisuus pitää mukanaan henkilötodistus tai passi.

Toisessa lauseessa annetaan vastaanottavalle jäsenvaltiolle mahdollisuus vaatia henkilöä tekemään ilmoitus maahantulostaan (tämä velvollisuus sisältyy jo voimassa olevaan lainsäädäntöön). Tässä tarkoitetaan pelkkää toimivaltaisille viranomaisille toimitettavaa ilmoitusta, joka tunnetaan tiettyjen jäsenvaltioiden kansallisessa lainsäädännössä ja joka on toimitettava soveltuvin osin samoin edellytyksin kuin jäsenvaltion omien kansalaisten. Tämä vaatimus kuuluu jäsenvaltioiden toimivaltaan toteuttaa toimenpiteitä, joilla kansalliset viranomaiset saavat varmasti tietää niiden alueella liikkuvien henkilöiden liikkeet (ks. yhteisöjen tuomioistuimen asiassa 118/75, Watson, 7.12.1976 antama tuomio, 17 ja 18 kohta). Velvollisuuden laiminlyönnistä mahdollisesti määrättävien seuraamusten on oltava syrjimättömiä ja oikeasuhteisia.

6. Artiklan 5 kohdassa säädettyjä säännöksiä sovelletaan myös perheenjäseniin, joilla ei ole minkään jäsenvaltion kansalaisuutta ja jotka matkustavat unionin kansalaisen mukana tai seuraavat häntä myöhemmin. Yksi poikkeus koskee kuitenkin niitä perheenjäseniä, joihin sovelletaan viisumipakkoa esimerkiksi siksi, ettei he eivät ole vielä saaneet oleskelulupaa. Näiden henkilöiden on haettava oleskelulupakorttia ennen kuin heidän viisuminsa umpeutuu, ettei heidän tilanteensa muutu laittomaksi.

III luku

Yli kuusi kuukautta kestävä oleskeluoikeus

7 artikla

1. Näissä säännöksissä määritellään oleskeluoikeuden harjoittamisen edellytykset. Oleskeluoikeuden harjoittamista pyritään periaatteessa helpottamaan, mutta täydellisen tasavertainen kohtelu sosiaaliturvaetuuksien alalla ei ole mahdollista siksi, että ne eivät toistaiseksi kuulu yhteisön oikeuden piiriin eivätkä yleensä ole siirrettävissä jäsenvaltiosta toiseen; tällöin eräistä oleskeluoikeuden omaavista henkilöistä ja erityisesti niistä, jotka eivät harjoita taloudellista toimintaa, on vaarassa muodostua kohtuuton rasite vastaanottavan jäsenvaltion taloudelle.

Unionin kansalaisten osalta oleskeluoikeuden edellytykset luetellaan a, b, c ja d alakohdassa. Unionin kansalaisen on joko harjoitettava taloudellista toimintaa palkattuna työntekijänä tai itsenäisenä ammatinharjoittajana, hänellä on oltava riittävät varat ja sairausvakuutus, joka kattaa riskit vastaanottavassa jäsenvaltiossa, tai hänen on oltava opiskelija, joka on hyväksytty osallistumaan ammatilliseen koulutukseen vastaanottavassa jäsenvaltiossa.

Artiklan d alakohta koskee unionin kansalaista, joka voi harjoittaa oleskeluoikeuttaan joko sillä perusteella, että hän täyttää itse a, b tai c alakohdassa esitetyt edellytykset (joiden mukaan hän harjoittaa taloudellista toimintaa, tai hänellä on riittävät varat tai hän on opiskelija), tai sillä perusteella, että hän on nämä edellytykset täyttävän unionin kansalaisen perheenjäsen. Kun edellytykset vaihtelevat sen mukaan, mihin asemaan oleskeluoikeus perustuu, on liikkumisvapauden edistämiseksi suotavaa soveltaa oleskeluoikeuden haltijan kannalta suotuisampia sääntöjä.

2. Kun unionin kansalaisen perheenjäsenet eivät itse ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, heidän oleskeluoikeutensa perustuu unionin kansalaisen oleskeluoikeuteen, mikä merkitsee, että tämä oikeus on sidoksissa perhesuhteeseen ja siihen, että he seuraavat (termin laajassa merkityksessä) unionin kansalaista vastaanottavaan jäsenvaltioon. Poikkeuksista säädetään unionin kansalaisen kuoleman, jäsenvaltiosta poistumisen tai avioeron varalta (12 ja 13 artikla).

8 artikla

1. Yhteisöjen tuomioistuin on vahvistanut, että oleskelulupakortti ei itsessään ole lupa, vaan ainoastaan asiakirja, jossa todetaan oikeuden olemassaolo (asia 48/75, Royer, tuomio 8.4.1976, Kok. s. 497, 50 kohta). Tällaisen asiakirjan voimassa pitämisestä ja käyttämisestä tulisi olla unionin kansalaiselle konkreettista hyötyä; sen ei siis pitäisi olla vain hallinnollinen rasite, josta aiheutuu kustannuksia myös jäsenvaltioille.

Komissio katsoo, että oleskeluoikeuden haltijalla ei välttämättä tarvitsisi olla oleskelulupakorttia. Sen sijaan sellaisiin unionin kansalaisiin, jotka eivät ole vastaanottavan jäsenvaltion kansalaisia, voitaisiin soveltaa kyseisessä jäsenvaltiossa samoja edellytyksiä kuin maan omiin kansalaisiin näiden vaihtaessa asuinpaikkaa, eli heiltä olisi edellytettävä kirjautumista väestörekisteriin (tai mihin tahansa vastaavaan järjestelmään, jota sovelletaan myös kyseisen jäsenvaltion kansalaisiin), jotta viranomaiset voivat kirjata heidät esimerkiksi rekisteriin, johon kootaan tiedot maassa asuvista muiden jäsenvaltioiden kansalaisista. Tällaisia rekistereitä on jo useimmissa jäsenvaltioissa, ja niiden pohjalta laaditaan esimerkiksi vaaliluettelot henkilöistä, joilla on äänioikeus Euroopan parlamentin vaaleissa ja kunnallisvaaleissa.

Tällä tavalla on tulkittava artiklan 1 kohdan ensimmäisen kohdan säännöksiä, joiden mukaan jäsenvaltiot voivat velvoittaa unionin kansalaiset ja heidän perheenjäsenensä, jotka ovat jonkin jäsenvaltion kansalaisia, rekisteröitymään asuinpaikkakuntansa toimivaltaisessa viranomaisessa.

2. Rekisteröitymisen määräajan vastaanottavassa jäsenvaltiossa on oltava vähintään kuusi kuukautta, mikä on johdonmukaista 6 artiklan kanssa, jossa säädetään kuuden kuukauden oleskeluoikeudesta ilman muodollisuuksia. Mikään ei estä unionin kansalaista rekisteröitymästä ennen näiden kuuden kuukauden päättymistä, jos siitä on hänelle hyötyä. Saman kohdan toisessa lauseessa säädetään, että toimivaltaisen kansallisen viranomaisen on välittömästi rekisteröitymisen jälkeen annettava siitä todistus. Rekisteröintitodistus on eräänlainen tosite, jonka avulla kansalainen voi osoittaa viranomaisille, että toimenpide on suoritettu. Rekisteröinnistä vastaava virasto antaa todistuksen välittömästi 3, 4 tai 6 kohdassa tarkoitettujen muodollisuuksien täyttämisen jälkeen. Oleskelutodistuksessa mainitaan kansalaisen nimi ja osoite. Asiakirjalla ei ole voimassaoloaikaa, vaan siinä mainitaan ainoastaan rekisteröintipäivämäärä. Siinä siis vain todetaan, milloin hallinnollinen toimenpide on suoritettu.

Viimeisessä lauseessa määritellään seuraamukset, joita sovelletaan, kun rekisteröintivelvollisuutta ei noudateta; seuraamusten on oltava syrjimättömiä ja oikeasuhteisia. Koska direktiiviin sisältyy erityinen seuraamuksia koskeva artikla, jota sovelletaan rikottaessa tästä direktiivistä johtuvia velvollisuuksia, on kunnioitettava tässä artiklassa mainittuja periaatteita.

3. Rekisteröintitodistuksen saamista varten unionin kansalaisen, joka on palkattu työntekijä tai itsenäinen ammatinharjoittaja, on ilmoitettava, että hän harjoittaa taloudellista toimintaa. Jos hän ei harjoita taloudellista toimintaa palkattuna työntekijänä tai itsenäisenä ammatinharjoittajana, hänen on osoitettava, että hänellä on riittävät varat ja sairausvakuutus. Tässä esitetty järjestelmä yksinkertaistaa huomattavasti oleskeluoikeuden harjoittamista. Se on verrattavissa opiskelijoita koskevaan voimassa olevaan lainsäädäntöön ja perustuu eräissä jäsenvaltioissa käytössä olevaan järjestelmään, jonka mukaan asianomaisen on itse annettava viranomaisille ilmoitus taloudellisesta tilanteestaan. Vilpillisestä ilmoituksesta voidaan määrätä rangaistus tasavertaisen kohtelun ja oikeasuhteisuuden periaatteita noudattaen.

Ehdotetun järjestelmän mukaan jäsenvaltio ei tarkista, täyttääkö kansalainen oleskelun edellytykset, vaan luottaa tämän omaan ilmoitukseen. Todisteita varojen riittävyydestä voitaisiin pyytää ja/tai oleskeluoikeuden edellytyksiä koskeva hallinnollinen tutkimus voitaisiin aloittaa, jos asianomainen on tehnyt vilpillisen ilmoituksen tai hakee toimeentulotukea julkisilta viranomaisilta. Vastaavasti jos kansalainen ei kykene huolehtimaan aloittamansa terveydenhoidon kustannuksista, koska hänellä ei ole sairausvakuutusta, hän voi joutua siviilioikeudelliseen vastuuseen ja hänen oleskeluoikeutensa voidaan kyseenalaistaa.

On huomattava, että asianomaisen antama ilmoitussairausvakuutuksesta ei vapauta häntä velvollisuudesta todistaa, että hänellä on kyseinen sairasvakuutus, hänen ollessaan tekemisissä terveydenhuollosta vastaavien viranomaisten kanssa, jos jäsenvaltion lainsäädännössä näin säädetään.

4. Unionin kansalaisen, joka tulee jäsenvaltioon opiskelemaan, on todistettava, että hän on kirjoilla hyväksytyssä oppilaitoksessa osallistuakseen pääsääntöisesti ammatilliseen koulutukseen, ja hänen on annettava ilmoitus, että hänellä on riittävät varat ja sairausvakuutus.

5. Jäsenvaltiot eivät voi määritellä riittäviksi katsottujen varojen määrää, kuten nykyisessä lainsäädännössä, sillä tällaisen määräyksen yhteydessä ei ole mahdollista ottaa huomioon erilaisia tilanteita.

6. Kun unionin kansalainen aikoo asettua toiseen jäsenvaltioon oleskeluoikeuden edellytykset täyttävän toisen unionin kansalaisen perheenjäsenenä, hänen on osoitettava, että hän kuuluu johonkin 2 artiklan 2 kohdassa (perheenjäsenen määritelmä) tai 3 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuun ryhmään.

7. Näissä säännöksissä toistetaan direktiivin 68/360/ETY eräiden säännösten keskeisin sisältö aikaisempaa selkeämmin, ja niihin liitetään yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntö, joka koskee työntekijän oikeutta asemansa säilyttämiseen sen jälkeen, kun hän ei enää toimi palkattuna työntekijänä tai itsenäisenä ammatinharjoittajana.

9 artikla

1. Unionin kansalaisen perheenjäsenten, joilla ei ole minkään jäsenvaltion kansalaisuutta, on haettava oleskelulupaa. Tuntuisi perustellulta, että toisin kuin unionin kansalaisille, tähän ryhmään kuuluville henkilöille myönnettäisiin oleskelulupakortti; siitä olisi hyötyä sekä asianomaiselle henkilölle (koska 6 artiklan mukaan oleskelulupa on samalla viisumi) että viranomaisille.

2. Oleskelulupakorttia on haettava viimeistään kuuden kuukauden kuluttua siitä, kun asianomainen henkilö on saapunut vastaanottavan jäsenvaltion alueelle. Toinen lause koskee perheenjäseniä, joilta mahdollisesti vaaditaan viisumi ja joiden on jätettävä oleskelulupahakemus ennen tämän viisumin voimassaolon päättymistä.

3. Tässä säännöksessä annetaan jäsenvaltioille lupa soveltaa oleskeluluvan hankintavelvollisuuden laiminlyöntiin seuraamuksia 8 artiklan 2 kohdassa esitetyn periaatteen mukaisesti.

10 artikla

1. Niiden perheenjäsenten oleskeluoikeus, joilla ei ole minkään jäsenvaltion kansalaisuutta, todetaan oleskelulupakortissa, joka on myönnettävä viimeistään kolmen kuukauden kuluttua hakemuksen jättämisestä. Oleskelulupakortissa on mainittava selvästi asema unionin kansalaisen perheenjäsenenä, jotta voidaan korostaa, millä perusteella asianomaisella henkilöllä on kyseinen yhteisön oikeuden mukainen oikeus. Hakemuksen jättämisestä annetaan välittömästi todistus maksutta. Todistuksessa mainitaan, millä perusteella asianomaisella henkilöllä on kyseinen yhteisön oikeuden mukainen oikeus.

2. Tässä säännöksessä viitataan 8 artiklan 6 kohdan sanamuotoon ja luetellaan tyhjentävästi hakemuksen perusteena olevat asiakirjat, jotka vaaditaan oleskelulupakortin myöntämistä varten sellaisilta unionin kansalaisen perheenjäseniltä, joilla ei ole minkään jäsenvaltion kansalaisuutta. Hakemuksen perusteena olevat asiakirjat ovat samat kuin ne, jotka vaaditaan sellaisilta perheenjäseniltä, joilla on jonkin jäsenvaltion kansalaisuus.

11 artikla

1. Oleskelulupakortin on oltava voimassa vähintään viiden vuoden ajan myöntämispäivästä lähtien. Neljän vuoden yhtäjaksoisen oleskelun jälkeen perheenjäsen saa pysyvän oleskeluoikeuden ja hänen on haettava uutta oleskelulupakorttia IV luvun säännösten mukaisesti. Se, että alkuperäinen oleskelulupakortti on voimassa viisi vuotta, varmistaa, että asianomaisella on koko ajan jokin oleskeluluvan osoittava asiakirja siltä varalta, että uuden kortin saaminen kestää (hallinnollisten muodollisuuksien vuoksi).

Jos perheenjäsenellä ei ole minkään jäsenvaltion kansalaisuutta, hänelle on nykyisen lainsäädännön mukaan annettava "oleskeluun oikeuttava asiakirja, jonka on oltava yhtäläisesti voimassa kuin häntä huoltavalle työntekijälle annettu asiakirja" (direktiivin 68/360/ETY 4 artiklan 4 kohta). Koska unionin kansalaisilla ei tämän direktiivin mukaan enää ole oleskelulupakorttia vaan ainoastaan todistus, joka toimii tositteena, perheenjäsenen oleskelulupa-asiakirjan voimassaoloaikaa ei voida enää määritellä unionin kansalaisen oleskelulupakortin perusteella.

2. Kuuden kuukauden poissaolo vastaanottavan jäsenvaltion alueelta tai pidempi poissaolo erityisten syiden vuoksi ei vaikuta oleskelulupakortin voimassaoloaikaan. Tässä säännöksessä toistetaan direktiivin 68/360/ETY 6 artiklan 2 kohdan säännös ja pidennetään sallitun poissaolon kesto samaksi kuin tämän direktiivin 18 artiklan 1 kohdassa säädetty aika.

12 artikla

1. Niillä perheenjäsenillä, jotka ovat itsekin unionin kansalaisia, on itsenäinen oleskeluoikeus. Heidän oleskeluoikeuteensa ei siis vaikuta sen unionin kansalaisen, jonka perheenjäseniä he ovat, kuolema tai poistuminen jäsenvaltiosta. Näillä säännöksillä on tarkoitus ainoastaan selventää, että oleskeluoikeuden pääasiallisena haltijana olevan unionin kansalaisen kuoleman tai jäsenvaltiosta poistumisen yhteydessä tällaisten perheenjäsenten on täytettävä henkilökohtaisesti yksi 7 artiklan 1 kohdassa säädetyistä oleskeluoikeuden harjoittamisen edellytyksistä pysyvän oleskeluoikeuden myöntämiseen asti.

2. Unionin kansalaisen perheenjäsenten, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, oleskeluoikeus perustuu sen unionin kansalaisen oleskeluoikeuteen, jonka perheenjäseniä he ovat. He kuitenkin voivat säilyttää oleskeluoikeutensa myös unionin kansalaisen kuoleman jälkeen. Jos unionin kansalainen sen sijaan lähtee pois vastaanottavasta jäsenvaltiosta, ne perheenjäsenet, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, menettävät oleskeluoikeutensa, ja heidän on poistuttava maasta unionin kansalaisen mukana. Artiklan 3 kohdassa säädetään opetukseen osallistuvia lapsia koskevasta poikkeuksesta.

Perheenjäsenet, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, säilyttävät oleskeluoikeutensa unionin kansalaisen kuoleman jälkeen sillä edellytyksellä, että he harjoittavat taloudellista toimintaa, heillä on riittävät varat tai että he ovat nämä edellytykset täyttävän ja vastaanottavaan jäsenvaltioon jo muodostuneen perheen jäseniä pysyvän oleskeluoikeuden myöntämiseen asti. Heidän on kuitenkin pystyttävä osoittamaan, että he täyttävät nämä edellytykset, kun unionin kansalaisilta riittää pelkkä ilmoitus varojen riittävyydestä. Tässä kohdassa vahvistetaan myös riittäviksi katsottujen varojen määrä ja toistetaan työelämän ulkopuolella olevien henkilöiden oleskeluun sovellettavat voimassa olevat säännökset.

3. Tämä kohta, jossa vahvistetaan lainsäädännössä yhteisöjen tuomioistuimen yhdistetyissä asioissa 389/87 ja 390/87, Echternach ja Moritz, 15.3.1989 antamassa tuomiossa esitetty periaate, koskee unionin kansalaisen lapsia, joilla ei ole minkään jäsenvaltion kansalaisuutta, jotka seuraavat opetusta ja ovat integroituneet vastaanottavan jäsenvaltion koulutusjärjestelmään ja joilla saattaisi olla vaikeuksia integroitua uuteen järjestelmään kieli-, kulttuuri- tai muista syistä. Tällaiset lapset voisivat joutua kärsimään siitä, että heidän vanhempansa, joka on unionin kansalainen, poistuu vastaanottavan jäsenvaltion alueelta työtehtävien vuoksi tai muista syistä. Tällainen oleskeluoikeus, joka voidaan rajata opintojen kestoon, edellyttää, että lapset ovat kirjoilla toisen asteen oppilaitoksessa tai ylemmän tason oppilaitoksessa, koska juuri opintojen tässä vaiheessa integroituminen uuteen koulutusjärjestelmään vaikeutuu. Näiden lasten oleskeluoikeuteen sovelletaan edelleen 21 artiklassa (yhdenvertainen kohtelu) säädettyjä periaatteita.

13 artikla

1. Avioero tai avioliiton peruuttaminen ei vaikuta perheenjäsenten oleskeluoikeuteen, jos he ovat itsekin unionin kansalaisia. Tällä säännöksellä on ainoastaan tarkoitus selventää, että avioliiton purkautuessa perheenjäsenten on täytettävä henkilökohtaisesti yksi 7 artiklan 1 kohdassa säädetyistä oleskeluoikeuden harjoittamisen edellytyksistä.

2. Tämän artiklan 2 kohdan säännökset koskevat oleskeluoikeutta avioeron tai avioliiton peruuttamisen jälkeen sellaisten unionin kansalaisen perheenjäsenten osalta, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia. Säännöksen tarkoituksena on antaa jonkinlainen oikeusturva henkilöille, joiden oleskeluoikeus perustuu avioliiton kautta syntyneeseen perhesuhteeseen ja joita tämän vuoksi voitaisiin painostaa olemaan hakematta avioeroa. On täsmennettävä, että oikeusvarmuuden vuoksi avioliiton purkautumisella on tarkoitettava tässä peruuttamattomasti vahvistettua avioeroa; asumusero ei vaikuta puolison oleskeluoikeuteen millään tavoin. Lisäksi yhteisöjen tuomioistuin on todennut, että aviosuhteen voidaan katsoa purkautuneen vasta toimivaltaisen virnaomaisen päätöksellä. Tämä ei koske puolisoita, jotka pelkästään elävät asumuserossa, vaikka he olisivatkin päättäneet myöhemmin erota (yhteisöjen tuomioistuimen asiassa 267/83, Diatta, 13.2.1985 antama tuomio, Kok. s. 567, 20 kohta).

Tähän säännökseen perustuvaan oikeuteen liittyy kolme vaihtoehtoista edellytystä, jotka ovat:

a) Avioliiton on täytynyt kestää avioeron tai avioliiton peruuttamisen edellyttämän oikeudellisen menettelyn alkuun mennessä viisi vuotta, joista vähintään yksi vuosi vastaanottavassa jäsenvaltiossa, jotta voidaan välttää yritykset kiertää oleskeluoikeutta koskevat säännökset lumeavioliiton avulla.

b) Unionin kansalaisen lasten huolto on uskottu puolisolle, joka ei ole minkään jäsenvaltion kansalainen ja jonka oleskeluoikeus perustuu avioliiton kautta syntyneeseen perhesuhteeseen. Tämä edellytys on sekä lasten edun mukainen, koska näiden ei tarvitse lähteä vastaanottavasta jäsenvaltiosta, minne he todennäköisesti ovat jo kotoutuneet, että unionin kansalaisen edun mukainen, joka voi näin vaivatta harjoittaa tapaamis- ja valvontaoikeuttaan lapsiin nähden.

c) Avioliiton purkautuminen johtuu erityisen vaikeista syistä. Artiklan sanamuoto on väljä, ja sen tarkoituksena on kattaa muun muassa perheväkivaltaan liittyvät syyt.

Perheenjäsenet, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, säilyttävät oleskeluoikeutensa unionin kansalaisen kuoleman jälkeen sillä edellytyksellä, että he harjoittavat taloudellista toimintaa, heillä on riittävät varat tai että he ovat nämä edellytykset täyttävän ja vastaanottavaan jäsenvaltioon jo muodostuneen perheen jäseniä pysyvän oleskeluoikeuden myöntämiseen asti. Heidän on kuitenkin pystyttävä osoittamaan, että he täyttävät nämä edellytykset, kun unionin kansalaisilta riittää pelkkä ilmoitus varojen riittävyydestä. Tässä kohdassa vahvistetaan myös riittäviksi katsottujen varojen määrä työelämän ulkopuolella olevien henkilöiden oleskeluun sovellettavien voimassa olevien säännösten perusteella.

IV luku

Pysyvä oleskeluoikeus

Voimassa olevan yhteisön lainsäädännön mukainen oikeus jäädä jäsenvaltion alueelle on varsin rajoitettu ja siihen liittyy rajoittavia ehtoja. Tämän vuoksi komissio ehdottaa, että kaikille unionin kansalaisille ja heidän perheenjäsenilleen, vaikka nämä eivät olisi minkään jäsenvaltion kansalaisia, taataan pysyvä oleskeluoikeus, kun he ovat asuneet vastaanottavassa jäsenvaltiossa yhtäjaksoisesti neljä vuotta. Useiden jäsenvaltioiden lainsäädännössä sitä paitsi jo tunnustetaan pysyvä oleskeluoikeus kansalaisuudesta riippumatta, kun oleskelu on jatkunut riittävän pitkään.

I jakso Oleskeluoikeuden myöntäminen

14 artikla

1. Unionin kansalaisella on oikeus asua pysyvästi vastaanottavassa jäsenvaltiossa sen jälkeen, kun hän on asunut siellä yhtäjaksoisesti neljä vuotta. Tähän pysyvään oleskeluoikeuteen eivät enää vaikuta direktiivin III luvussa säädetyt edellytykset.

Riittävän pitkän oleskelujakson jälkeen voidaan olettaa, että kansalaisella on läheinen yhteys vastaanottavaan jäsenvaltioon ja että hän on kotoutunut paikalliseen yhteiskuntaan, mikä oikeuttaa yhä pysyvämpänä pidettävään oleskeluoikeuteen. Pysyvästi jäsenvaltioon asettautuneen unionin kansalaisen kotoutuminen yhteiskuntaan on keskeinen tekijä unionin perustavoitteisiin kuuluvan sosiaalisen yhteenkuuluvuuden vahvistamisessa.

2. Perheenjäsenet, joilla ei ole minkään jäsenvaltion kansalaisuutta, voivat saada pysyvän oleskeluoikeuden asuttuaan (laaja-alaisesti käsitettynä) neljä vuotta vastaanottavassa jäsenvaltiossa yhdessä sen unionin kansalaisen kanssa, jonka perheenjäseniä he ovat.

3. Kun pysyvä oleskeluoikeus on myönnetty, sen voi menettää vain poistumalla vastaanottavan jäsenvaltion alueelta yli neljäksi vuodeksi. Myöntämällä pysyvä oleskeluoikeus tunnustetaan, että unionin kansalainen ja hänen perheenjäsenensä ovat kotoutuneet vastaanottavaan jäsenvaltioon. Tällaisen kotoutumisen katsotaan päättyneen yli neljän vuoden pituisten poissaolojen jälkeen.

15 artikla

Tämän direktiivin säännöksillä pyritään säilyttämään nykyiset oleskeluoikeutta koskevat säännöt.

1. Komission asetuksen (ETY) N:o 1251/70 2 artiklassa ja neuvoston direktiivin 75/34/ETY 2 artiklassa säädetään erityisedellytyksistä, joiden perusteella vastaanottavassa jäsenvaltiossa ammattitoimintansa lopettaneet työntekijät voivat saada oikeuden asua maassa pysyvästi asuttuaan maassa jopa alle neljä vuotta. Tämän kohdan säännöksillä pyritään säilyttämään järjestelmä, joka on työntekijöille suotuisampi kuin 14 artiklassa säädetty yleissääntö.

2. Tässä kohdassa toistetaan asetuksen (ETY) N:o 1251/70 2 artiklan 2 kohdan ja direktiivin 75/34/ETY sanamuoto.

3. Jos työtätekevä unionin kansalainen saa pysyvän oleskeluoikeuden 1 kohdan säännösten perusteella, myös hänen perheenjäsenensä saavat saman oikeuden näiden kansalaisuudesta riippumatta ja edellyttämättä oikeuden tunnustamista edeltävää oleskelua maassa. Tässä säännöksessä toistetaan voimassa olevan lainsäädännön säännökset, jotka koskevat oikeutta jäädä maahan ja joissa säädetään, että perheenjäsenillä on oikeus oleskella vastaanottavassa jäsenvaltiossa pysyvästi, jos työntekijä on saanut oikeuden jäädä tuon valtion alueelle (komission asetuksen (ETY) N:o 1251/70 3 artiklan 1 kohta ja neuvoston direktiivi 75/34/ETY).

4. Näissä säännöksissä toistetaan asetuksen (ETY) N:o 1251/70 3 artiklan 2 kohdan ja direktiivin 75/34/ETY 3 artiklan säännökset, joissa työtätekevän unionin kansalaisen perheenjäsenille myönnetään tietyin edellytyksin oikeus jäädä maahan pysyvästi, jos palkattu työntekijä tai itsenäinen ammatinharjoittaja kuolee ollessaan työelämässä ennen kuin hän on saanut oikeuden jäädä kyseisen valtion alueelle. Tätä kohtaa muutetaan vain vähentämällä voimassa olevan lainsäädännön edellyttämä kahden vuoden yhtäjaksoinen oleskelu maassa ennen oleskeluluvan myöntämistä yhteen vuoteen ennen kuolinpäivää ja selventämällä c kohtaa.

16 artikla

Selkeyden vuoksi näillä säännöksillä tarkoitetaan niitä perheenjäseniä, joilla ei ole minkään jäsenvaltion kansalaisuutta ja jotka olivat säilyttäneet oleskeluoikeutensa myös unionin kansalaisen ennen pysyvän oleskeluoikeuden saamista tapahtuneen kuoleman jälkeen tai avioeron jälkeen ja joihin viitataan 12 artiklan 2 kohdan ja 13 artiklan 2 kohdan säännöksissä. Jos nämä perheenjäsenet täyttävät näissä säännöksissä asetetut ehdot, he saavat pysyvän oleskeluoikeuden sen jälkeen, kun he ovat asuneet vastaanottavassa jäsenvaltiossa yhtäjaksoisesti neljä vuotta maahantulonsa jälkeen.

II jakso Hallinnolliset muodollisuudet

17 artikla

1. Pysyvän oleskeluoikeuden saamiseen liittyy merkittäviä lisäoikeuksia, kuten kaikkia direktiivin piiriin kuuluvia henkilöitä koskeva oikeus sosiaaliavustuksiin vastaanottavassa jäsenvaltiossa sekä oikeus olla joutumatta karkotetuksi asuinjäsenvaltion alueelta. Tästä syystä oleskeluoikeus on syytä vahvistaa myöntämällä oleskelulupakortti. Vaikka tämän kortin saaminen edellyttää väistämättä hallinnollisia toimenpiteitä, on muistettava, että ne on tehtävä vain kerran, koska kortti on voimassa määräämättömän ajan.

2. Pysyvän oleskeluoikeuden haltijalla on kaksi vuotta aikaa hakea oleskelulupakorttia. Tämä säännös perustuu asetuksen (ETY) N:o 1251/70 5 artiklan 1 kohdan sanamuotoon. Ensi näkemältä tämä säännös voi vaikuttaa rajoittavalta, mutta sen ansiosta vastaanottavan jäsenvaltion ei tarvitse asettaa tiukempaa määräaikaa. Lisäksi tämän määräajan laiminlyönnistä voidaan rankaista vain syrjimättömillä ja oikeasuhteisilla seuraamuksilla niin kuin 8 artiklassa säädetyn rekisteröintivelvollisuuden laiminlyönnistäkin.

3. Tällaisen kortin voimassaoloon vaikuttavat vasta neljää vuotta pidemmät poissaolot.

18 artikla

1. Näissä säännöksissä toistetaan mukauttaen asetuksen (ETY) N:o 1251/70 4 artiklan säännös oikeudesta jäädä jäsenvaltion alueelle. Oleskelun yhtäjaksoisuus voidaan todistaa useilla eri tavoilla, kuten todisteella ammatin harjoittamisesta tai vuokranmaksukuiteilla. Jäsenvaltioiden on suhtauduttava joustavasti oleskelun kestoa ja yhtäjaksoisuutta koskeviin todisteisiin. Sallittujen poissaolojen, jotka eivät vaikuta oleskelun yhtäjaksoisuuteen, kestoa on pidennetty kuuteen kuukauteen tai yli kuuteen kuukauteen erityissyistä, joita voivat olla asevelvollisuuden suorittaminen, raskaus tai synnytys, opiskelu tai ammatillinen koulutus tai työtehtävät.

2. Tässä kohdassa tarkoitetaan, että pysyvän oleskeluoikeuden edellyttämä oleskeluaika on keskeytynyt, koska on tehty pätevä oleskeluoikeuden haltijalle vastainen karkottamispäätös.

V luku

Oleskeluoikeutta ja pysyvää oleskeluoikeutta koskevat yhteiset säännökset

19 artikla

Ensimmäisessä lauseessa toistetaan direktiivin 68/360/ETY 6 artiklan 1 kohdan a alakohdassa sekä direktiivin 73/148/ETY 5 artiklassa säädetyt ehdot. Toisessa lauseessa mainitaan tasapuolisen kohtelun periaate ja toistetaan yhteisöjen tuomioistuimen asiassa 36/75, Roland Rutili v. Ministre de l'Intérieur, 28.10.1975 antamassa tuomiossa (Kok. 1975, s. 1219, kohta 50) esitetyt ehdot.

20 artikla

Unionin kansalaisen perheenjäsenillä on kansalaisuudestaan riippumatta oikeus ryhtyä palkattuun työhön tai toimia itsenäisinä ammatinharjoittajina vastaanottavassa jäsenvaltiossa. Tämän artiklan säännöksissä ei tehdä eroa perheenjäsenten välillä, mikä on uutta voimassa olevaan lainsäädäntöön verrattuna. Voimassa olevassa lainsäädännössä kyseinen oikeus rajoitetaan puolisoon ja alaikäisiin tai huollettaviin lapsiin, vaikka periaatteessa oikeus harjoittaa taloudellista toimintaa kuuluu kaikille unionin kansalaisille suoraan perustamissopimuksen perusteella.

21 artikla

1. Tässä säädetään unionin kansalaisen ja jäsenvaltion kansalaisten tasavertaisen kohtelun periaatteesta. Tässä säännöksessä toistetaan pääpiirteittäin yhteisöjen tuomioistuimen asiassa C-85/96, Maria Martínez Sala v. Freistaat Bayern, 12.5.1998 antaman tuomion (Kok. 1998, s. I-2691, 62 kohta) päätelmät ja luodaan suora yhteys syrjintäkiellon periaatteen ja oleskeluoikeuden välille (EY:n perustamissopimuksen 12 artikla ja 18 artiklan 1 kohta).

Oikeus tasaveroiseen kohteluun ulotetaan koskemaan perheenjäseniä, joilla ei ole minkään jäsenvaltion kansalaisuutta ja joilla on oleskeluoikeus tai pysyvä oleskeluoikeus vastaanottavassa jäsenvaltiossa.

2. Tässä säännöksessä kavennetaan unionin kansalaisten tasavertaisen kohtelun yleisperiaatetta, koska säännöksessä ei myönnetä oikeutta sosiaaliavustuksiin toisessa jäsenvaltiossa asuvalle unionin kansalaiselle ja tämän perheenjäsenille, jotka eivät harjoita taloudellista toimintaa, jotta vastaanottavalle jäsenvaltiolle ei aiheutuisi liian suuria taloudellisia rasitteita. Lisäksi 7 artiklassa todetaan selvästi, että työelämän ulkopuolella olevilla on oltava riittävät varat ja sairausvakuutus ja että turvautuminen sosiaaliavustuksiin saattaisi kyseenalaistaa heidän oleskeluoikeutensa. Sosiaaliavustukset käsittävät myös varattomille tarkoitetut maksuttomat terveydenhoitoon sisältyvät etuudet, joista on säädetty jäsenvaltion lainsäädännössä.

Vastaanottavalla jäsenvaltiolla ei ole velvollisuutta myöntää elinkustannuksiin tarkoitettua tukea unionin kansalaisille, jotka tulevat sen alueelle ensisijaisesti opiskelemaan. Elinkustannuksiin tarkoitettu tuki liittyy laaja-alaisesti käsitettynä sosiaaliturvaan, minkä vuoksi opiskelijoilla ei ole siihen oikeutta tämän direktiivin nojalla. Tästä syystä heidän on vakuutettava vastaanottavan jäsenvaltion viranomaisille, että heillä on riittävät varat ja etteivät he joudu turvautumaan vastaanottavan jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmään. Tämä säännös on syytä säilyttää selkeyden vuoksi. On joka tapauksessa syytä korostaa, että 1 kohdan perusteella opiskelijoita ei saa syrjiä kansallisuutensa vuoksi muilla tavoin; heillä on esim. oikeus saada muita apurahoja kuin elinkustannuksiin tarkoitettua tukea tai keskipitkän aikavälin lainaa opiskelijoille myönnettävällä tavallista edullisemmalla korolla.

Näitä säännöksiä sovelletaan, kunnes opiskelijat saavat pysyvän oleskeluoikeuden direktiivin IV osaston säännösten mukaisesti. Oleskeluoikeuden myöntämisen jälkeen pysyvän oleskeluoikeuden haltijoiden oikeudet rinnastetaan jäsenvaltion kansalaisten oikeuksiin.

22 artikla

1. Tässä uudessa säännöksessä annetaan entistä tarkempaa tietoa vastaanottavan jäsenvaltion myöntämien oleskeluasiakirjojen arvosta viittaamalla oleskelulupakortin toteavaan luonteeseen, jonka yhteisöjen tuomioistuin on jo tunnustanut: liikkumisvapauteen liittyvien oikeuksien harjoittaminen tai oleskeluoikeus toisessa jäsenvaltiossa ei edellytä oleskelulupakorttia (mm. asiassa 48/75, Royer, 8.4.1976 annettu tuomio, Kok. s. 497, 50 kohta).

2. Jäsenvaltion myöntämien oleskeluasiakirjojen on oltava maksuttomia tai samanhintaisia kuin jäsenvaltion omille kansalaisille myönnettävät vastaavat asiakirjat (esim. oleskelulupakortin hinta voisi olla verrattavissa jäsenvaltion omille kansalaisille myönnettävän henkilötodistuksen hintaan).

23 artikla

Tässä artiklassa tasavertaisen kohtelun periaatetta sovelletaan velvollisuuteen, jonka mukaan on aina kyettävä esittämään oleskelutodistus tai oleskelulupakortti. Ensimmäisessä lauseessa on otettu huomioon yhteisöjen tuomioistuimen asiassa 321/87, komissio v. Belgia, 27.4.1989 antaman tuomion, Kok. 1989, s. 997, 12 kohta ja toisessa lauseessa yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntö (asiassa C-265/88, Messner, 12.12.1989 annettu tuomio, Kok. 1989, s. 4209, 14 kohta ja asiassa C-24/97, komissio v. Saksa, 30.4.1998 annettu tuomio, Kok. 1998, s. I-2133).

24 artikla

Tämä on uusi säännös, jolla pyritään suojelemaan unionin kansalaista viranomaisten mielivaltaisilta päätöksiltä.

Tämän artiklan säännöksillä luodaan menettelylliset takeet, jotka myönnetään oleskeluoikeuden haltijalle, kun jäsenvaltio päättää karkottaa hänet alueeltaan muista kuin VI luvussa (yleinen järjestys) mainituista syistä. Tällaista karkottamispäätöstä koskevat menettelylliset takeet ovat samat kuin yleiseen järjestykseen liittyvistä syistä tehdyn karkottamispäätöksen: tarkoituksena on välttää se, että kansalaisella olisi heikompi suoja hallinnollisista syistä kuin julkiseen järjestykseen liittyvistä syistä tehtyjä karkottamispäätöksiä vastaan.

Näiden syiden perusteella tehtyyn karkottamispäätökseen ei saa sisältyä maahantulokieltoa karkottamispäätöksen tehneeseen jäsenvaltioon, mikä erottaa tällaisen toimenpiteen sellaisesta karkottamispäätöksestä, joka on tehty yleiseen järjestykseen liittyvistä syistä.

VI luku

Maahantulo- ja oleskeluoikeuden rajoittaminen yleiseen järjestykseen tai turvallisuuteen tai kansanterveyteen liittyvistä syistä

Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön (asia 157/79, Regina v. Pieck, tuomio 3.7.1980, Kok. 1980, s. 2171) mukaan on katsottava, että perustamissopimuksessa mainitut yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen ja kansanterveyteen perustuvat rajoitukset eivät luo edellytystä maahantulo- ja oleskeluoikeuden saamiselle, mutta niiden perusteella voidaan yksittäisissä ja riittävän perustelluissa tapauksissa rajoittaa suoraan perustamissopimuksesta johdettavan oikeuden käyttöä. Tästä seuraa, että jäsenvaltiot eivät yleensä voi perusteetta vedota yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen ja kansanterveyteen perustuviin syihin liikkumis- ja oleskeluoikeuden rajoittamiseksi.

Komission ehdotuksessa pyritään rajaamaan paremmin yleisen järjestyksen käsite sisällyttämällä ehdotukseen yhteisöjen tuomioistuimen vakiintunut oikeuskäytäntö alalla, vahvistamaan menettelyllisiä takeita erityisesti antamalla aina mahdollisuus vedota tuomioistuimeen ja lisäämällä suojelua karkotustoimenpiteitä vastaan, jotta otettaisiin huomioon erityisesti se, kuinka hyvin kansalainen on kotoutunut vastaanottavaan jäsenvaltioon, ja taattaisiin ehdoton suoja alaikäisille, joilla on perhesiteitä vastaanottavassa jäsenvaltiossa, sekä pysyvän oleskeluoikeuden haltijoille.

25 artikla

1. Tässä artiklassa esitetään jo perustamissopimuksessa mainittu periaate, että liikkumis- ja oleskeluoikeutta ei voi rajoittaa yleiseen järjestykseen tai turvallisuuteen tai kansanterveyteen liittyvillä syillä. Näihin perusteisiin ei saa vedota taloudellisten päämäärien vuoksi (direktiivin 64/221/ETY 2 artiklan 2 kohta).

2. Yleisen järjestyksen ja turvallisuuden vuoksi käyttöön otettujen toimenpiteiden on perustuttava yksinomaan näiden toimenpiteiden kohteena olevan yksilön omaan käyttäytymiseen. Rikostuomio ei sellaisenaan saa olla perusteena tällaisten toimenpiteiden automaattiselle soveltamiselle (direktiivin 64/221/ETY 3 artiklan 1 ja 2 kohta).

Tässä alakohdassa määritellään yleisen järjestyksen käsite yhteisöjen tuomioistuimen asiassa 30/77, Bouchereau, 27.10.1977 antaman tuomion (Kok. 1977, s. 1999, 35 kohta) mukaisesti. Yksilön aiheuttaman uhan on oltava todellinen ja vakava ja perustuttava yksilön omaan käyttäytymiseen.

Tässä alakohdassa vahvistetaan lainsäädännössä periaate, joka esitetään yhteisöjen tuomioistuimen yhdistetyissä asioissa 115/81 ja 116/81, Adoui ja Cornuaille, 18.5.1982 antaman tuomion, Kok. 1982, s. 1665, 8 kohdassa. Tässä sekä täsmennetään vakavan uhan käsitettä että varmistetaan muiden jäsenvaltioiden kansalaisten tasaveroinen kohtelu omiin kansalaisiin verrattuna.

3. Tässä kohdassa toistetaan pienin muutoksin direktiivin 64/221/ETY 3 artiklan 3 kohdan sanamuoto.

4. Tässä kohdassa toistetaan pienin muutoksin direktiivin 64/221/ETY 5 artiklan 2 kohdan sanamuoto.

5. Tässä kohdassa toistetaan direktiivin 64/221/ETY 4 artiklan 3 kohdan sanamuoto.

26 artikla

1. Näillä säännöksillä pyritään takaamaan tehostettu suoja alueelta karkottamista vastaan velvoittamalla jäsenvaltiot ennen unionin kansalaista tai tämän perheenjäsentä koskevan karkottamispäätöksen tekemistä ottamaan huomioon, missä määrin kyseinen henkilö on kotoutunut vastaanottavaan maahan tiettyjen seikkojen perusteella, joita koskeva luettelo on pelkästään suuntaa-antava. Säännöksellä on oikeusvaikutuksia, koska päätöstä, jonka jäsenvaltiot tekevät ottamatta huomioon mainittuja seikkoja, voitaisiin pitää suhteettomana, ja se voitaisiin kumota kansallisissa tuomioistuimissa, joiden olisi tämän direktiivin (29 artiklan 4 kohdan) säännöksen perusteella tarkastettava, onko mainittuja seikkoja otettu huomioon.

2. Tässä säännöksessä annetaan ehdoton suoja karkottamista vastaan unionin kansalaisille tai niille perheenjäsenille, jotka ovat saaneet pysyvän oleskeluoikeuden, ja alaikäisille perheenjäsenille. Tällainen suoja on myönnettävä alaikäisille humanitääristä syistä. Pysyvän oleskeluoikeiden saaneiden henkilöiden taas otaksutaan kotoutuneen hyvin vastaanottavaan jäsenvaltioon, eli karkotustoimenpide ei olisi perusteltu. Karkotuksesta aiheutuu vakavia seurauksia asianomaiselle, jonka läheiset ihmissuhteet tai perhesiteet vastaanottavassa jäsenvaltiossa katkeavat.

27 artikla

1. Tässä kohdassa mainitaan tyhjentävästi ne sairaudet ja vammat, joiden perusteella maahantulo tai oleskelu voidaan evätä kansanterveyteen liittyvistä syistä. Tässä mainitut taudit ja vammat on lueteltu direktiivin 64/221/ETY liitteessä, ja ne ovat yhä ajankohtaisia. Niitä direktiivin 64/221/ETY liitteessä mainittuja tauteja, jotka eivät enää ole ajankohtaisia, ei luetella tässä tekstissä.

2. Rajoitus perustuu direktiivin 64/221/ETY 4 artiklan 2 kohdan säännöksiin eikä oleskeluoikeutta saa sen perusteella asettaa kyseenalaiseksi terveyteen liittyviin syihin vedoten.

3. Näihin säännöksiin saa vedota vain poikkeustapauksessa sillä ehdolla, että voidaan vahvasti epäillä kyseisen henkilön kärsivän sellaisesta taudista tai vammasta, jonka perusteella häneltä voidaan evätä maahanpääsy tai oleskeluoikeus, ja että vastaanottava jäsenvaltio vastaa kaikista tutkimukseen liittyvistä kuluista. Tällaista lääkärintarkastusta ei missään tapauksessa saa suorittaa järjestelmällisesti kaikille hakijoille, sillä se vaarantaisi 8 artiklassa tarkoitetun oleskelutodistuksen tai 10 artiklassa tarkoitetun oleskelulupakortin myöntämistä koskevat säännökset.

28 artikla

1. Tässä säännöksessä toistetaan direktiivin 64/221/ETY 7 artiklan ensimmäisessä alakohdassa esitetyt edellytykset, ja lopuksi täsmennetään, kuinka päätöksestä on tiedotettava noudattaen periaatetta, joka esitetään yhteisöjen tuomioistuimen yhdistetyissä asioissa 115/81 ja 116/81, Adoui ja Cornuaille, 18.5.1982 antamassa tuomiossa (Kok. 1982, s. 1665, 13 kohta). Viimeisessä lauseessa ei edellytetä päätöksen kääntämistä hakijan kielelle, varsinkaan, kun on kyse harvinaisemmasta kielestä, mutta siinä vaaditaan jäsenvaltioita toteuttamaan kaikki tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että asianomainen on ymmärtänyt päätöksen sisällön ja vaikutukset.

2. Näissä säännöksissä toistetaan direktiivin 64/221/ETY 6 artiklan ehdot, ja näihin säännöksiin lisätään yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön (asiassa 36/75, Rutili, 28.10.1975 annettu tuomio, Kok. 1975, s. 1219, 39 kohta) mukaiset täsmennykset, joiden mukaan jäsenvaltion on annettava asianomaiselle tiedoksi päätöksen yksityiskohtaiset ja täydelliset perustelut heti, kun hänelle ilmoitetaan häntä koskevasta rajoittavasta toimenpiteestä, jotta hän pystyy järjestämään puolustuksensa asianmukaisesti. Oikeusturvan takaamiseksi säädetään lisäksi, että maahantulon tai oleskeluoikeuden epäävässä päätöksessä on oltava perustelut ja se on tehtävä kirjallisesti, jotta toimivaltaiset tuomioistuimet voivat tarvittaessa harjoittaa tehokasta valvontaa.

3. Asianomaisen suojan täydentämiseksi asianomaiselle on tiedonannossa ilmoitettava, kuinka maahantulon tai oleskeluoikeuden epäävään päätökseen voidaan hakea muutosta. Lopuksi toistetaan direktiivin 64/221/ETY 7 artiklan toisen kohdan edellytykset, joiden perusteella asianomaisella on asianmukaisesti perusteltua kiireellistä tapausta lukuun ottamatta oikeus asua vastaanottavassa jäsenvaltiossa tapauskohtaisesti vähintään kaksi viikkoa tai kuukausi, jotta hänellä on riittävästi aikaa hoitaa muutoksenhakua koskevat muodollisuudet.

29 artikla

1. Näillä säännöksillä pyritään varmistamaan, että oleskeluoikeuden haltijalla on mahdollisuus hallinnolliseen ja oikeudelliseen muutoksenhakuun, ja näin takaamaan täydellinen oikeusturva.

2. Täydellinen oikeusturva ei sulje pois mahdollisuutta, että jäsenvaltio säätää hallinnollisesta muutoksenhakumenettelystä. Tässä yhteydessä on noudatettava säännöksiä, jotka säätävät direktiivin 64/211/ETY 9 artiklan mukaisesti toistettuja takeita puolueettomuudesta, varsinkin sitä, että ennen päätöksen tekemistä on pyydettävä lausunto toimivaltaiselta viranomaiselta, joka ei saa olla sama kuin se, joka päättää maahantulon epäämisestä tai alueelta karkottamisesta, sekä puolustuksen oikeuksien turvaamiseksi annettuja takeita.

3. Mikäli on todennäköistä, että maahantulon epäävä päätös tai karkottamispäätös on perusteeton, jäsenvaltion tuomioistuimella on tämän säännöksen nojalla vastedes mahdollisuus määrätä maahantulon epäävän päätöksen tai karkottamispäätöksen täytäntöönpanon keskeyttämisestä asianomaisen eduksi, vaikka jäsenvaltion oikeuden mukaan muutoksenhaulla ei olisi lykkäävää vaikutusta. Muutoksenhaun lykkäävän vaikutuksen tunnustaminen automaattisesti ei olisi hyvä ratkaisu, koska se antaisi mahdollisuuden väärinkäytöksiin. Jäsenvaltion tuomioistuimen voidaan kuitenkin luottaa takaavan riittävän suojan sekä yksityishenkilöille että jäsenvaltioille.

4. On selvää, että tämän säännöksen perusteella, jossa toistetaan Adoui ja Cornuaille -tapauksen 15 kohta, jäsenvaltion tuomioistuimen tarkastuksella ei tarkoiteta yksinomaan päätöksen laillisuuden tarkastusta, joka on merkitykseltään varsin vähäinen, vaan myös niiden seikkojen tutkimista, jotka ovat muutoksenhaun kohteena olevan päätöksen perustana. Tämän kohdan toisessa lauseessa jäsenvaltion tuomioistuimen arvioinnin soveltamisala laajennetaan koskemaan kaikkia tämän direktiivin 26 artiklassa opastukseksi lueteltuja seikkoja ja vaaditaan tuomioistuinta tutkimaan, vastaako kyseinen toimenpide suhteellisuuden perusperiaatetta.

5. Artiklan 5 kohdassa jäsenvaltioille annetaan mahdollisuus evätä asianomaiselta maahantulo oikeudenkäyntiin asti varmistamalla samalla, että kyseinen henkilö on henkilökohtaisesti paikalla oikeudenkäynnissä ja että hänen perusoikeuttaan oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kunnioitetaan (yhteisöjen tuomioistuimen Pecastaing-tapauksen 13 kohta)

30 artikla

1. Tässä säännöksessä vahvistetaan lainsäädännössä yhteisöjen tuomioistuimen jo tunnustama oikeus (yhdistetyissä asioissa 115/81 ja 116/81, Adoui ja Cornuaille, 18.5.1982 annettu tuomio, 12 kohta, asiassa C-348/96, Donatella Calfa, 19.1.1999 annettu tuomio), joka kieltää antamasta elinikäistä maahantulokieltoa henkilölle, joka on karkotettu yleiseen järjestykseen tai turvallisuuteen liittyvistä syistä.

2. Artiklan 2 kohdassa säädetään, että kohtuullinen määräaika uuden hakemuksen jättämiseksi ei voi olla kahta vuotta pidempi maahantulon epäävästä päätöksestä tai karkottamispäätöksestä, kuten yhteisöjen tuomioistuin totesi Adoui ja Cornuaille -tapauksessa. Tarkastellessaan uutta hakemusta jäsenvaltion on otettava huomioon kaikki muutokset olosuhteissa, joiden perusteella ensimmäinen karkottamispäätös tehtiin.

Tässä vahvistetaan myös määräaika, jossa jäsenvaltion on lausuttava mielipiteensä uudesta hakemuksesta, jotta vältettäisiin ensimmäisessä kohdassa säädetyn konkreettisen vaikutuksen vesittyminen.

3. Artiklan 3 kohdassa toistetaan mainitun Adoui ja Cornuaille -tapauksen 12 kohdan ehdot. Tämä vaikuttaa sopivalta ratkaisulta, koska direktiiviin ei voida jättää mahdollisuutta väärinkäytöksiin.

31 artikla

1. Tämä uusi säännös koskee tapausta, jossa rikostuomioistuin tai hallintoviranomainen määrää karkotuksen jäsenvaltion alueelta rangaistukseksi tai pidätysrangaistukseen liittyväksi toimenpiteeksi, niin kuin joissakin jäsenvaltioissa tehdään tietyistä rikoksista annetuissa tuomioissa. Vaikka rikosoikeus kuuluu periaatteessa jäsenvaltioiden toimivaltaan, tätä toimivaltaa rajoitetaan yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yhteisön lainsäädännöllä, eikä jäsenvaltioiden lainsäädännöllä voida rajoittaa yhteisön lainsäädännön takaamia perusvapauksia (asiassa 186/87, Cowan, 2.2.1989 annettu tuomio, 19 kohta). Tämän uuden säännöksen perusteella jäsenvaltion rikostuomioistuimen tai hallintoviranomaisen on vastedes noudatettava yhteisön lainsäädäntöä ja tämän direktiivin säännöksiä, varsinkin 25, 26 ja 27 artiklaa ja 30 artiklan 1 kohtaa, ennen unionin kansalaisen tai tämän perheenjäsenen karkottamista, perheenjäsenen kansallisuudesta riippumatta, jäsenvaltion lainsäädännön mukaisena rangaistuksena tai siihen liittyvänä toimenpiteenä.

2. Useissa jäsenvaltioissa karkotuksesta päätetään tietyssä vaiheessa, usein rikosoikeudellisen rangaistuksen julistamisen yhteydessä, kun taas päätös pannaan täytäntöön myöhemmin, joskus useiden vuosien kuluttua alkuperäisen päätöksen tekemisestä. Tällä säännöksellä jäsenvaltio velvoitetaan varmistamaan, että yleisen järjestyksen ja turvallisuuden uhka on edelleen todellinen, kun karkotus pannaan täytäntöön, ja arvioimaan, ovatko alkuperäisen karkottamispäätöksen perusteena olleet olosuhteet muuttuneet.

VII luku

Loppusäännökset

32 artikla

Tällä direktiivillä otetaan käyttöön unionin kansalaisten vapaata liikkuvuutta ja oleskelua koskeva uusi järjestelmä ja tässä direktiivissä säädetään uusista oikeuksista, minkä vuoksi jäsenvaltioiden on syytä ilmoittaa unionin kansalaisille heidän oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvilla aloilla.

33 artikla

Tässä artiklassa määritellään ne periaatteet, joita on noudatettava, kun määrätään, mitä seuraamuksia sovelletaan direktiivin täytäntöönpanemiseksi säädettyjen kansallisten säännösten rikkomiseen. Seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia sekä verrattavissa jäsenvaltion omille kansalaisille vähäisistä rikkomuksista määrättäviin seuraamuksiin. Tällä säännöksellä sisällytetään yhteisön lainsäädäntöön asiaa koskeva yhteisöjen tuomioistuimen vakiintunut oikeuskäytäntö (asiat C-265/88, Messner, ja C-24/97, komissio v. Saksa).

34 artikla

Tämä direktiivi ei estä tämän direktiivin säännöksiä suotuisampien kansallisten säännösten soveltamista muiden jäsenvaltioiden kansalaisiin. Näin ollen, jäsenvaltioissa voidaan edelleen soveltaa sellaista lainsäädäntöä, jossa säädetään, että perheenjäsen, joka on kolmannen maan kansalainen, voi saada erillisen aseman kahden vuoden maassa oleskelun jälkeen.

35 artikla

Tässä artiklassa ilmoitetaan, mitkä säädökset yhteisön lainsäädännöstä kumotaan tai poistetaan ja mitkä säilytetään. Käytännössä voimassa olevista liikkumisvapautta ja oleskeluoikeutta koskevista yhteisön säädöksistä ainoastaan asetus (ETY) N:o 1612/68 ja asetus (ETY) N:o 1251/70 jäävät edelleen voimaan.

Tässä direktiivissä poistetaan joitakin asetuksen (ETY) N:o 1612/68 säännöksiä, jotka koskevat perheen käsitettä ja perheenjäsenten pääsyä työelämään. Itse asiassa tämän direktiivin näitä kysymyksiä koskevia säännöksiä sovelletaan kaikkiin, ja niillä korvataan asetuksen (ETY) N:o 1612/68 tähän asti voimassa olleet näitä kysymyksiä koskevat säännökset.

Kun tämä direktiivi on hyväksytty, komissio esittää sopivana ajankohtana ehdotuksen, jonka tarkoituksena on kumota asetus (ETY) N:o 1251/70, jonka se on hyväksynyt perustamissopimuksen 39 artiklan 3 kohdan d alakohdan perusteella. Kyseisessä kohdassa komissiolle annetaan yksinomainen toimivalta työntekijöiden oleskeluoikeuteen liittyvissä kysymyksissä.

Oikeudellisesti säätelemättömän tilan välttämiseksi tämän artiklan 1 ja 2 kohdan säännökset tulevat voimaan 1. heinäkuuta 2003.

36 artikla

Tässä artiklassa säädetään, että komissio laatii kertomuksen tämän direktiivin soveltamisesta, niin kuin usein on tapana uusien direktiivien kohdalla. Näin komissiolla on mahdollisuus tarkastaa, että direktiivi on saatettu asianmukaisesti osaksi jäsenvaltioiden lainsäädäntöä, sekä havaita mahdolliset vaikeudet direktiivin käytännön soveltamisessa ja arvioida, milloin olisi sopiva tilaisuus ehdottaa mahdollisia muutoksia säännöksiin.

37 artikla

Jäsenvaltioiden on vahvistettava ja julkaistava tämän direktiivin täytäntöönpanoa koskevat säännökset ennen 1. päivää heinäkuuta 2003 ja sovellettava sen säännöksiä 1. päivästä heinäkuuta 2003. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten muutoksista. Kyseisissä jäsenvaltioiden tekemissä muutoksissa on viitattava direktiiviin, kun muutokset hyväksytään.

38 artikla

Tässä artiklassa vahvistetaan päivämäärä, jona direktiivi tulee voimaan.

39 artikla

Direktiivi on osoitettu ainoastaan jäsenvaltioille.

2001/0111 (COD)

Ehdotus EUROOPAN PARLAMENTIN JA NEUVOSTON DIREKTIIVIKSI Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella

(ETA:n kannalta merkityksellinen teksti)

EUROOPAN PARLAMENTTI JA EUROOPAN UNIONIN NEUVOSTO, jotka

ottavat huomioon Euroopan yhteisön perustamissopimuksen ja erityisesti sen 12, 18, 40, 44 ja 52 artiklan,

ottavat huomioon komission ehdotuksen [14],

[14] EYVL C ...

ottavat huomioon talous- ja sosiaalikomitean lausunnon [15],

[15] EYVL C ...

ottavat huomioon alueiden komitean lausunnon [16],

[16] EYVL C ...

noudattavat perustamissopimuksen 251 artiklassa määrättyä menettelyä,

sekä katsovat seuraavaa:

(1) Euroopan unionista tehdyn sopimuksen I osaston yhteisissä määräyksissä unioni asettaa tavoitteekseen muun muassa "lujittaa jäsenvaltioidensa kansalaisten oikeuksien ja etujen suojaa ottamalla käyttöön unionin kansalaisuuden".

(2) Henkilöiden vapaa liikkuvuus on yksi sisämarkkinoiden perusvapauksista. Sisämarkkinat käsittävät EY:n perustamissopimuksen 14 artiklan 2 kohdan mukaan alueen, jolla ei ole sisäisiä rajoja ja jolla tämä vapaus taataan perustamissopimuksen määräysten mukaisesti.

(3) Perustamissopimuksen 17 ja 18 artiklassa käyttöön otettu unionin kansalaisuus antaa jokaiselle unionin kansalaiselle henkilökohtaisen perusoikeuden, jonka mukaan hän saa liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella.

(4) Opiskelijoiden, tutkijoiden, opetusta seuraavien henkilöiden, vapaaehtoisten, opettajien ja kouluttajien liikkuvuuden kehittäminen on tunnustettu yhdeksi Euroopan unionin politiikan painopistealueeksi.

(5) Tätä varten on syytä tarkastella uudelleen perustamissopimuksen 18 artiklan 2 kohdan mukaisesti vapaata liikkumis- ja oleskeluoikeutta koskevaa alakohtaista ja sirpaleista lähestymistapaa, josta säädetään työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisön alueella 15 päivänä lokakuuta 1968 annetussa neuvoston asetuksessa (ETY) N:o 1612/68 [17], jäsenvaltioiden työntekijöiden ja heidän perheidensä liikkumista ja oleskelua yhteisön alueella koskevien rajoitusten poistamisesta 15 päivänä lokakuuta 1968 annetussa neuvoston direktiivissä 68/360/ETY [18], sijoittautumiseen ja palvelujen tarjoamiseen liittyvää jäsenvaltioiden kansalaisten liikkumista ja oleskelua yhteisön alueella koskevien rajoitusten poistamisesta 21 päivänä toukokuuta 1973 annetussa neuvoston direktiivissä 73/148/ETY [19], oleskeluoikeudesta 28 päivänä kesäkuuta 1990 annetussa neuvoston direktiivissä 90/364/ETY [20], ammattitoimintansa lopettaneiden työntekijöiden ja itsenäisten ammatinharjoittajien oleskeluoikeudesta 28 päivänä kesäkuuta 1990 annetussa neuvoston direktiivissä 90/365/ETY [21] ja opiskelijoiden oleskeluoikeudesta 29 päivänä lokakuuta 1993 annetussa neuvoston direktiivissä 93/96/ETY [22].

[17] EYVL L 257, 19.10.1968, s. 2. Asetusta on viimeksi muutettu asetuksella (ETY) N:o 2434/92 (EYVL L 245, 26.8.92, s. 1).

[18] EYVL L 257, 19.10.1968, s. 13. Direktiiviä on viimeksi muutettu vuoden Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisasiakirjalla.

[19] EYVL L 172, 28.6.1973, s. 14.

[20] EYVL L 180, 13.7.1990, s. 26.

[21] EYVL L 180, 13.7.1990, s. 28.

[22] EYVL L 317, 18.12.1993, s. 59.

(6) Jotta jokainen unionin kansalainen voisi käyttää oikeuttaan liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella objektiivisten arviointiperusteiden mukaan vapaasti ja ihmisarvon mukaisesti, tämä oikeus on myönnettävä myös hänen perheenjäsenilleen näiden kansalaisuudesta riippumatta. Perheenjäsenen käsite on määriteltävä kaikkien oleskeluoikeuden haltijoiden osalta laajasti ja yhdenmukaisesti.

(7) Olisi määriteltävä selkeästi, millaisia muodollisuuksia liittyy unionin kansalaisten liikkumisvapauteen jäsenvaltioiden alueella. Olisi myös helpotettava, rinnastamalla oleskelulupa lyhytaikaista oleskelua varten myönnettyyn viisumiin, sellaisten perheenjäsenten liikkumisvapautta, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia ja joilta mahdollisesti vaaditaan viisumi luettelon vahvistamisesta kolmansista maista, joiden kansalaisilla on oltava viisumi ulkorajoja ylittäessään, ja niistä kolmansista maista, joiden kansalaisia tämä vaatimus ei koske, 15 päivänä maaliskuuta 2001 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 539/2001 [23] perusteella.

[23] EYVL L 81, 21.3.2001, s. 1.

(8) Jotta voitaisiin vastata paremmin nykyajan liikkuvuusvaatimuksiin ja työ- ja elintapojen muuttumiseen, olisi säädettävä, että jos unionin kansalaisen oleskelu toisessa jäsenvaltiossa kestää alle kuusi kuukautta, häneltä ei edellytetä muita muodollisuuksia kuin voimassa oleva henkilötodistus tai passi.

(9) Henkilöistä, joilla on oikeus liikkua vapaasti jäsenvaltioiden alueella, ei kuitenkaan saa aiheutua kohtuutonta rasitusta vastaanottavan jäsenvaltion julkiselle taloudelle ensimmäisen oleskelun aikana. Tätä varten säilytetään järjestely, jonka mukaan unionin kansalaisen on annettava yli kuuden kuukauden oleskeluoikeuden harjoittamisen edellytykseksi ilmoitus siitä, että hän harjoittaa taloudellista toimintaa, tai jos hän ei harjoita taloudellista toimintaa, että hänellä on riittävät varat ja sairausvakuutus, joka kattaa kaikki riskit vastaanottavassa jäsenvaltiossa sekä hänen itsensä että hänen perheenjäsentensä osalta, tai jos hän on opiskelija, että hänet on hyväksytty osallistumaan ammatilliseen koulutukseen vastaanottavassa jäsenvaltiossa, tai että hän on näistä yhden edellytyksen täyttävän unionin kansalaisen perheenjäsen.

(10) Unionin kansalaisten henkilökohtainen perusoikeus oleskella toisessa jäsenvaltiossa ei edellytä oleskeluluvan myöntämistä. Näin ollen velvollisuutta pitää mukanaan oleskelulupa-asiakirja olisi syytä rajoittaa vain asianmukaisesti perusteltuihin tilanteisiin, erityisesti, kun kyseessä on unionin kansalaisen perheenjäsen, joka ei ole minkään jäsenvaltion kansalainen, ja kun oleskelu toisessa jäsenvaltiossa kestää yli kuusi kuukautta.

(11) Kun oleskelu kestää yli kuusi kuukautta, unionin kansalaisen on rekisteröityvä asuinpaikkakunnan toimivaltaisessa viranomaisessa, mikä varmennetaan rekisteröintitodistuksella, sekä kotijäsenvaltion voimassa oleva henkilötodistus tai passi ovat riittävä ja oikeasuhteinen toimenpide, joka vastaa myös vastaanottavan jäsenvaltion tarvetta tietää väestön liikkeistä alueellaan.

(12) Asiakirjat, joita hallintoviranomaiset vaativat rekisteröintitodistuksen tai oleskelulupakortin myöntämisen perusteeksi, on lueteltava tyhjentävästi, jotta voidaan välttää se, että hallintokäytännöt tai poikkeavat tulkinnat voisivat luoda kohtuuttoman esteen unionin kansalaiselle tai hänen perheenjäsenilleen kuuluvan oikeuden harjoittamiselle.

(13) Perheenjäsenille olisi tarjottava oikeudellinen suoja siltä varalta, että unionin kansalainen kuolee tai että avioliitto purkautuu. Näin ollen on tarpeen toteuttaa toimenpiteitä, joilla vahvistetaan oleskeluoikeuden säilyminen tällaisissa tilanteissa perhe-elämän suojaa ja ihmisarvoa kunnioittaen, väärinkäytösten välttämiseksi kuitenkin eräitä edellytyksiä noudattaen.

(14) Kun unionin kansalainen on päättänyt asettua pysyvästi toiseen jäsenvaltioon, tae pysyvästä oleskeluoikeudesta vahvistaa tunnetta yhteisestä kansalaisuudesta ja on keskeinen tekijä yhteisön perustavoitteisiin kuuluvan sosiaalisen yhteenkuuluvuuden vahvistamisessa. Tätä varten olisi säädettävä, että kaikki unionin kansalaiset saavat pysyvän oleskeluoikeuden toisessa jäsenvaltiossa neljän vuoden yhtäjaksoisen oleskelun jälkeen.

(15) Olisi kuitenkin säilytettävä tiettyjä erityisetuja, jotka koskevat toisessa jäsenvaltiossa palkattuina työntekijöinä tai itsenäisinä ammatinharjoittajina toimineiden unionin kansalaisten saavutettuja etuja ja perustuvat työntekijöiden oikeudesta jäädä jäsenvaltion alueelle työskenneltyään siinä valtiossa 29 päivänä kesäkuuta 1970 annettuun komission asetukseen (ETY) N:o 1251/70 [24] ja jäsenvaltion kansalaisten oikeudesta jäädä toisen jäsenvaltion alueelle toimittuaan siellä itsenäisinä ammatinharjoittajina 17 päivänä joulukuuta 1974 annettuun neuvoston direktiiviin 75/34/ETY [25].

[24] EYVL L 142, 30.6.1970, s. 24.

[25] EYVL L 14, 20.1.1975, s. 10.

(16) Jotta unionin kansalainen voisi käyttää oikeuttaan oleskella maassa pysyvästi on välttämätöntä myöntää tämä oikeus myös hänen perheenjäsenilleen. Jos palkattuna työntekijänä tai itsenäisenä ammatinharjoittajana toiminut unionin kansalainen kuolee työelämässä ollessaan, ennen kun hän on saanut pysyvän oleskeluoikeuden, hänen perheenjäsenilleen on myönnettävä pysyvä oleskeluoikeus tietyin edellytyksin.

(17) Jotta pysyvä oleskeluoikeus voisi todella edistää unionin kansalaisen kotoutumista vastaanottavan jäsenvaltion yhteiskuntaan, sille ei saa asettaa mitään ehtoja ja sen on taattava täysin tasavertainen kohtelu jäsenvaltion omien kansalaisten kanssa sekä annettava mahdollisimman korkea suoja karkottamista vastaan.

(18) Pysyvän oleskeluoikeuden saaminen merkitsee näin ollen unionin kansalaiselle ja hänen perheenjäsenilleen uusia oikeuksia ja tehostunutta suojaa. On siis syytä todeta tämä oikeus myöntämällä heille määräämättömän ajan voimassaoleva oleskelulupakortti.

(19) Syrjintäkiellon periaatteen mukaisesti jokaista unionin kansalaista ja hänen perheenjäseniään on kohdeltava tasavertaisesti jäsenvaltion omien kansalaisten kanssa perustamissopimuksen soveltamisaloilla. Vastaanottavan jäsenvaltion on kuitenkin ennen pysyvän oleskeluoikeuden myöntämistä päätettävä, antaako sosiaaliavustusten luonteisia etuuksia henkilöille, jotka eivät harjoita taloudellista toimintaa, tai toimeentulotukea sellaisille unionin kansalaisille, jotka tulevat kyseiseen jäsenvaltioon opiskelemaan.

(20) Liikkumisvapauteen voidaan tehdä yleisen järjestyksen tai turvallisuuden taikka kansanterveyden vuoksi rajoituksia, joista määrätään perustamissopimuksen 39 artiklan 3 kohdassa, 46 artiklan 1 kohdassa ja 55 artiklassa. Neuvoston direktiivissä 64/221/ETY [26] säädetään yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen perustuvien, ulkomaalaisten erityiskohtelua koskevien erityisten toimenpiteiden yhteensovittamisesta.

[26] EYVL 56, 4.4.1964, s. 850. Direktiiviä on viimeksi muutettu direktiivillä 75/35/ETY (EYVL L 14, 20.1.75, s. 14).

(21) Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön ja vapaata liikkuvuutta koskevan perusoikeuden mukaan olisi rajattava paremmin ne olosuhteet ja menettelylliset takeet, joiden mukaisesti voidaan tehdä unionin kansalaisen ja tämän perheenjäsenten maahantulon epäävä tai heidät karkottava päätös.

(22) Unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä karkottaminen yleisen järjestyksen tai turvallisuuden perusteella on ankara toimenpide ja voi vahingoittaa vakavasti henkilöitä, jotka perustamissopimuksen heille suomien oikeuksien ja vapauksien perusteella ovat kotoutuneet vastaanottavaan jäsenvaltioon. Tämän vuoksi olisi rajoitettava näiden toimenpiteiden soveltamisalaa siten, että otetaan huomioon asianomaisen henkilön kotoutumisen aste ja kielletään pysyvän oleskeluoikeuden saaneiden unionin kansalaisten tai heidän perheenjäsentensä sekä alaikäisten perheenjäsenten karkottaminen.

(23) Olisi myös täsmennettävä hallinnolliset menettelysäännöt, jotta voidaan varmistaa yhtäältä unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä korkeatasoinen suojelu tilanteissa, joissa heiltä evätään maahanpääsy tai oleskelulupa toisessa jäsenvaltiossa, ja toisaalta noudattaa periaatetta, jonka mukaan hallintoviranomaisten antamat asiakirjat on perusteltava asianmukaisesti.

(24) Unionin kansalaisella ja hänen perheenjäsenillään on joka tapauksessa oltava oikeus hakea muutosta tuomioistuimelta, jos häneltä tai heiltä evätään maahanpääsy ja oleskeluoikeus toisessa jäsenvaltiossa; muutoksenhakuedellytysten ja menettelyn suhteen heitä on kohdeltava tasavertaisesti jäsenvaltion omien kansalaisten kanssa.

(25) Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti olisi vahvistettava karkotetuksi tulleen unionin kansalaisen tai hänen perheenjäsenensä oikeus tehdä uusi hakemus kohtuullisessa määräajassa viimeistään kahden vuoden kuluttua.

(26) Koska tällä direktiivillä vahvistetaan liikkumisoikeuden harjoittamiselle uudet edellytykset, olisi kumottava tai poistettava ne voimassa olevat säännökset, jotka ovat tämän direktiivin vastaisia, sallien kuitenkin suotuisampien kansallisten säännösten soveltaminen.

(27) Tässä direktiivissä kunnioitetaan perusoikeuksia ja otetaan huomioon erityisesti Euroopan unionin perusoikeuskirjassa tunnustetut periaatteet,

OVAT ANTANEET TÄMÄN DIREKTIIVIN:

I luku Yleiset säännökset

1 artikla Kohde

Tässä direktiivissä säädetään:

a) edellytyksistä, joiden täyttyessä unionin kansalaiset ja heidän perheenjäsenensä voivat liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella;

b) unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä pysyvästä oleskeluoikeudesta jäsenvaltioiden alueella;

c) näitä oikeuksia koskevista rajoituksista, jotka perustuvat yleiseen järjestykseen, turvallisuuteen ja kansanterveyteen.

2 artikla Määritelmät

Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

1. 'unionin kansalaisella' henkilöä, jolla on jonkin jäsenvaltion kansalaisuus;

2. 'perheenjäsenellä':

a) puolisoa,

b) avopuolisoa, jos vastaanottavan jäsenvaltion lainsäädännössä avopuolisot rinnastetaan aviopuolisoihin, ja kyseisessä lainsäädännössä säädetyin edellytyksin,

c) unionin kansalaisen ja hänen puolisonsa tai b alakohdassa tarkoitetun avopuolisonsa jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa,

d) unionin kansalaisen ja hänen puolisonsa tai b alakohdassa tarkoitetun avopuolisonsa sukulaisia suoraan ylenevässä polvessa;

3. 'vastaanottavalla jäsenvaltiolla' jäsenvaltiota, johon unionin kansalainen matkustaa harjoittaen liikkumis- tai oleskeluvapauttaan.

3 artikla Henkilöt, joihin sovelletaan tämän direktiivin säännöksiä

1. Tätä direktiiviä sovelletaan kaikkiin unionin kansalaisiin, jotka matkustavat toiseen unionin jäsenvaltioon tai asuvat siellä, sekä heidän 2 artiklan 2 alakohdassa määriteltyihin perheenjäseniinsä, jotka seuraavat heitä tai liittyvät heidän seuraansa myöhemmin, näiden kansalaisuudesta riippumatta.

2. Jäsenvaltioiden on helpotettava muiden kuin 2 artiklan 2 alakohdassa tarkoitettujen perheenjäsenten maahanpääsyä ja oleskelua, jos kyseinen henkilö on sellaisen unionin kansalaisen, joka on oleskeluoikeuden pääasiallinen haltija, huollettavana tai jos hän lähtömaassa asui samassa taloudessa hänen kanssaan; tämä ei estä sitä, etteikö asianomaisella voisi olla henkilökohtaista liikkumis- ja oleskeluoikeutta.

4 artikla Syrjintäkielto

Jäsenvaltioiden on pantava tämän direktiivin säännökset täytäntöön ilman sukupuoleen, rotuun, ihonväriin, etniseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, geneettisiin ominaisuuksiin, kieleen, uskontoon tai vakaumukseen, poliittisiin tai muihin mielipiteisiin, kansalliseen vähemmistöön kuulumiseen, omaisuuteen, syntyperään, vammaan, ikään tai sukupuoliseen suuntautumiseen perustuvaa syrjintää.

II luku Kuuden kuukauden liikkumis- ja oleskeluoikeus

5 artikla Oikeus maasta poistumiseen

1. Kaikilla unionin kansalaisilla on oikeus poistua jäsenvaltion alueelta toiseen jäsenvaltioon siirtymistä varten, kun heillä on mukanaan voimassa oleva henkilötodistus tai passi.

Perheenjäsenillä, joilla ei ole minkään jäsenvaltion kansalaisuutta ja jotka ovat unionin kansalaisen mukana tai liittyvät hänen seuraansa myöhemmin, on unionin kansalaisen oikeutta vastaava oikeus tässä asiassa.

2 Edellä 1 kohdassa tarkoitetuilta henkilöiltä ei saa vaatia maastapoistumisviisumia eikä heille saa asettaa muuta vastaavaa velvollisuutta.

3. Jäsenvaltiot myöntävät tai uusivat kansalaisilleen henkilötodistuksen tai passin, jossa mainitaan erityisesti haltijan kansalaisuus.

4. Passin on oltava voimassa ainakin kaikissa unionin jäsenvaltioissa sekä niissä maissa, joiden kautta sen haltijan on kuljettava matkustaessaan toiseen jäsenvaltioon. Jos jäsenvaltion lainsäädännössä ei säädetä henkilötodistuksen myöntämisestä, passin voimassaoloajan on oltava sitä myönnettäessä tai uusittaessa vähintään viisi vuotta.

6 artikla Kuuden kuukauden maahantulo- ja oleskeluoikeus

1. Jäsenvaltioiden on sallittava maahanpääsy unionin kansalaiselle ja hänen perheenjäsenilleen näiden kansalaisuudesta riippumatta, kun heillä on mukanaan voimassa oleva henkilötodistus tai passi.

Unionin kansalaiselle ei saa asettaa maahantuloa varten vaatimusta viisumista eikä muutakaan vastaavaa asiakirjaa.

2. Perheenjäseniltä, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, voidaan vaatia ainoastaan lyhytaikaiseen oleskeluun myönnetty viisumi asetuksen (EU) N:o 539/2001 säännösten mukaisesti. Jonkin jäsenvaltion myöntämä voimassa oleva oleskelulupa vastaa viisumia.

Jäsenvaltioiden on kaikin tavoin helpotettava näille henkilöille välttämättömien viisumien saantia. Nämä viisumit ovat maksuttomia.

3. Vastaanottava jäsenvaltio ei merkitse passiin maahantulo- tai maastapoistumisleimaa sellaiselle perheenjäsenelle, joka ei ole minkään jäsenvaltion kansalainen, sen jälkeen kun asianomainen on saanut oleskeluluvan.

4. Jos unionin kansalaisella tai hänen perheenjäsenellään ei ole vaadittuja matkustusasiakirjoja tai viisumia, asianomaisen jäsenvaltion on kaikin tavoin autettava heitä vaadittujen asiakirjojen hankkimisessa tai niiden toimittamisessa heille, tai muilla keinoin vahvistettava tai osoitettava, että heillä on oikeus vapaasti liikkua jäsenvaltioiden alueella, ennen kuin maahantulo voidaan kieltää.

5. Unionin kansalaisen oikeuteen tulla toisen jäsenvaltion alueelle sisältyy oikeus oleskella siellä enintään kuusi kuukautta, jos hänellä on voimassa oleva henkilötodistus tai passi. Jäsenvaltio voi ainoastaan vaatia asianomaista tekemään ilmoituksen maassa oleskelustaan määräajassa, jonka on oltava vähintään kaksi viikkoa. Velvollisuuden laiminlyönnistä määrättävien seuraamusten on oltava syrjimättömiä ja oikeasuhteisia.

6. Artiklan 5 kohdan säännöksiä sovelletaan myös perheenjäseniin, joilla ei ole minkään jäsenvaltion kansalaisuutta ja jotka matkustavat unionin kansalaisen mukana tai seuraavat häntä myöhemmin. Jos heiltä vaaditaan viisumi, heidän on haettava oleskelulupakorttia 9 artiklan mukaisesti ennen kyseisen viisumin voimassaolon päättymistä.

III luku Yli kuusi kuukautta kestävä oleskeluoikeus

7 artikla Oleskeluoikeuden edellytykset

1. Kaikilla unionin kansalaisilla on oikeus oleskella toisen jäsenvaltion alueella yli kuusi kuukautta,

a) jos hän harjoittaa taloudellista toimintaa palkattuna työntekijänä tai itsenäisenä ammatinharjoittajana tai

b) jos hänellä on itseään ja perheenjäseniään varten riittävät varat, että he eivät oleskeluaikanaan joudu turvautumaan vastaanottavan jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmään, ja sairausvakuutus kaikkien riskien varalta vastaanottavassa jäsenvaltiossa tai

c) jos hän on opiskelija, joka on hyväksytty osallistumaan ammatilliseen koulutukseen, tai

d) jos asianomainen on sellaisen unionin kansalaisen perheenjäsen, joka täyttää a, b tai c alakohdassa säädetyt edellytykset.

2. Oleskeluoikeus koskee myös unionin kansalaisen perheenjäseniä, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, kun nämä seuraavat unionin kansalaista vastaanottavaan jäsenvaltioon perheenyhdistämistä varten edellyttäen, että unionin kansalainen, jonka mukana he ovat tai jonka seuraan he liittyvät, täyttää 1 kohdan a, b tai c alakohdassa tarkoitetut edellytykset.

8 artikla Unionin kansalaisiin sovellettavat hallinnolliset muodollisuudet

1. Kun oleskelu kestää yli kuusi kuukautta, vastaanottava jäsenvaltio voi vaatia unionin kansalaisia rekisteröitymään toimivaltaisissa viranomaisissa.

2. Rekisteröintiä varten asetettavan määräajan on oltava vähintään kuusi kuukautta maahantulosta. Oleskeluoikeus todetaan tällöin antamalla asianomaiselle välittömästi rekisteröintitodistus, jossa mainitaan rekisteröidyn henkilön nimi ja osoite sekä rekisteröintipäivämäärä. Rekisteröintivelvollisuuden laiminlyönnistä voidaan määrätä seuraamuksia, joiden on oltava syrjimättömiä ja oikeasuhteisia.

3. Rekisteröintitodistuksen antamista varten jäsenvaltiot saavat vaatia 7 artiklan 1 kohdan a ja b alakohdassa tarkoitetulta unionin kansalaiselta ainoastaan, että tämä esittää voimassa olevan henkilötodistuksen tai passin sekä antaa ilmoituksen tai osoittaa valitsemallaan muulla vastaavalla tavalla, että hän täyttää 7 artiklan 1 kohdan a tai b alakohdassa esitetyt edellytykset.

4. Rekisteröintitodistuksen antamista varten jäsenvaltiot saavat vaatia 7 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitetulta unionin kansalaiselta ainoastaan, että tämä esittää voimassa olevan henkilötodistuksen tai passin, todistuksen siitä, että hän on kirjoilla hyväksytyssä oppilaitoksessa osallistuakseen pääsääntöisesti ammatilliseen koulutukseen, ja että hän antaa ilmoituksen tai osoittaa valitsemallaan muulla vastaavalla tavalla, että hänellä on itseään ja perheenjäseniään varten riittävät varat, että he eivät oleskeluaikanaan joudu turvautumaan vastaanottavan jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmään, ja sairausvakuutus kaikkien riskien varalta vastaanottavassa jäsenvaltiossa.

5. Jäsenvaltiot eivät saa vahvistaa riittäväksi katsomiensa varojen määrää.

6. Jotta unionin kansalaisen perheenjäsenille, jotka myös ovat unionin kansalaisia, voidaan antaa rekisteröintitodistus, jäsenvaltiot voivat pyytää esittämään seuraavat asiakirjat:

a) voimassa oleva henkilötodistus tai passi;

b) asiakirjatodiste sukulaisuussuhteesta;

c) tarvittaessa sen unionin kansalaisen rekisteröintitodistus, jonka mukana asianomaiset henkilöt matkustavat tai jonka seuraan he myöhemmin liittyvät;

d) edellä 2 artiklan 2 alakohdan b alakohdassa tarkoitetuissa tapauksissa todiste siitä, että kyseisessä säännöksessä tarkoitetut edellytykset täyttyvät;

e) edellä 3 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa koti- tai lähtömaan toimivaltaisen viranomaisen antama asiakirja, josta käy ilmi, että asianomainen on unionin kansalaisen huollettavana tai että hän on kyseisessä valtiossa asunut tämän kanssa samassa taloudessa.

7. Oleskelutodistusta ei voida kieltäytyä antamasta työntekijälle, joka on lopettanut toimintansa palkattuna työntekijänä tai itsenäisenä ammatinharjoittajana:

a) jos hän joutuu tilapäisesti työkyvyttömäksi sairauden tai tapaturman vuoksi;

b) jos hän joutuu työttömäksi omasta tahdostaan riippumatta, ja tämä on todettu asianmukaisesti, ja ilmoittautuu toimivaltaiseen työvoimatoimistoon löytääkseen uuden työpaikan;

c) jos hän joutuu työttömäksi omasta tahdostaan riippumatta alle vuoden kestäneen määräaikaisen työsuhteen päätyttyä ja ilmoittautuu toimivaltaiseen työvoimatoimistoon löytääkseen uuden työpaikan. Tällöin työntekijä säilyttää asemansa vähintään kuuden kuukauden ajan; jos hän on saanut oikeuden työttömyyskorvauksiin, asema säilyy näiden korvausten voimassaolon päättymiseen asti;

d) jos hän aloittaa ammatillisen koulutuksen. Työntekijän aseman säilyttäminen edellyttää, että ammatillinen koulutus liittyy asianomaisen henkilön ammattitoimintaan, paitsi jos henkilö on ollut työttömänä omasta tahdostaan riippumattomista syistä.

9 artikla Niihin perheenjäseniin, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, sovellettavat hallinnolliset muodollisuudet

1. Jäsenvaltioiden on myönnettävä oleskelulupakortti niille unionin kansalaisen perheenjäsenille, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, kun heillä on tarkoitus oleskella maassa yli kuusi kuukautta.

2. Oleskelulupakortin hakemista varten asetettavan määräajan on oltava vähintään kuusi kuukautta maahantulosta. Kun perheenjäseniltä vaaditaan viisumi, heidän on kuitenkin haettava oleskelulupakorttia ennen kyseisen viisumin voimassaolon päättymistä.

3. Oleskelulupakortin hankintavelvollisuuden laiminlyönnistä voidaan määrätä syrjimättömiä ja oikeasuhteisia seuraamuksia.

10 artikla

Oleskelulupakortin myöntäminen

1. Oleskeluoikeus todetaan sellaisten unionin kansalaisen perheenjäsenten osalta, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, myöntämällä heille viimeistään kolmen kuukauden kuluttua hakemuksen jättämisestä asiakirja nimeltä 'unionin kansalaisen perheenjäsenen oleskelulupakortti'. Todistus hakemuksen jättämisestä annetaan välittömästi. Myös tässä todistuksessa mainitaan, että hakija on unionin kansalaisen perheenjäsen.

2. Oleskelulupakortin myöntämistä varten jäsenvaltiot voivat vaatia esittämään samat asiakirjat kuin 8 artiklan 6 kohdan nojalla.

11 artikla

Oleskelulupakortin voimassaolo

1. Edellä 10 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun oleskelulupakortin on oltava voimassa vähintään viiden vuoden ajan myöntämispäivästä lukien.

2. Oleskelun keskeytyminen yhtäjaksoisesti alle kuuden kuukauden ajaksi tai tätä pidempi poissaolo toisessa jäsenvaltiossa tai kolmannessa maassa pätevästä syystä, erityisesti asevelvollisuuden suorittamista varten, vakavan sairauden tai raskauden ja synnytyksen vuoksi, opiskelun tai ammatillisen koulutuksen vuoksi tai työtehtäviä varten tapahtuvan siirron vuoksi toisen jäsenvaltion tai kolmannen maan alueelle, eivät vaikuta oleskelulupakortin voimassaoloon.

12 artikla Perheenjäsenten oleskeluoikeuden säilyminen unionin kansalaisen kuoltua tai poistuttua jäsenvaltiosta

1. Unionin kansalaisen kuolema tai poistuminen vastaanottavan jäsenvaltion alueelta ei vaikuta hänen perheenjäsentensä, joilla on jonkin jäsenvaltion kansalaisuus, oleskeluoikeuteen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta toisen alakohdan soveltamista.

Kyseisten henkilöiden on ennen pysyvän oleskeluoikeuden saamista täytettävä 7 artiklan 1 kohdan a, b, c tai d alakohdassa säädetyt edellytykset.

2. Rajoittamatta toisen alakohdan soveltamista unionin kansalaisen perheenjäsenet, joilla ei ole minkään jäsenvaltion kansalaisuutta, eivät menetä oleskeluoikeuttaan unionin kansalaisen, jonka perheenjäseniä he ovat, kuoleman jälkeen.

Ennen kuin asianomaiset saavat pysyvän oleskeluoikeuden heidän oleskeluoikeuteensa sovelletaan edelleen edellytystä, jonka mukaan heidän on harjoitettava taloudellista toimintaa joko palkattuina työntekijöinä tai itsenäisinä ammatinharjoittajina tai heillä on oltava itseään ja perheenjäseniään varten riittävät varat siten, että he eivät joudu oleskelun aikana turvautumaan vastaanottavan jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmään, ja sairausvakuutus kaikkien riskien varalta vastaanottavassa jäsenvaltiossa tai että he ovat nämä edellytykset täyttävän ja vastaanottavaan jäsenvaltioon jo muodostuneen perheen jäseniä.

Toisessa alakohdassa tarkoitetut varat katsotaan riittäviksi, jos ne ovat vähintään yhtä suuret kuin se määrä, jonka perusteella vastaanottava jäsenvaltio voi antaa toimeentulotukea omille kansalaisilleen. Jos tätä säännöstä ei voida jossain jäsenvaltiossa soveltaa, oleskelulupaa hakevan henkilön tulot ja varat katsotaan riittäviksi, jos ne ovat vähintään yhtä suuret kuin vastaanottavan jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmän mukainen vähimmäiseläke.

3. Unionin kansalaisen lapset, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, eivät menetä oleskeluoikeuttaan unionin kansalaisen poistuttua jäsenvaltion alueelta, jos he asuvat vastaanottavassa jäsenvaltiossa ja ovat kirjoilla toisen tai ylemmän asteen oppilaitoksessa osallistuakseen opetukseen, ennen opintojensa päättymistä.

13 artikla Perheenjäsenten oleskeluoikeuden säilyminen avioeron tai avioliiton peruuttamisen jälkeen

1. Avioero tai avioliiton peruuttaminen eivät vaikuta unionin kansalaisen perheenjäsenten oleskeluoikeuteen, jos heillä on jonkin jäsenvaltion kansalaisuus, sanotun kuitenkaan rajoittamatta toisen alakohdan soveltamista.

Kyseisten henkilöiden on ennen pysyvän oleskeluoikeuden saamista täytettävä 7 artiklan 1 kohdan a, b, c tai d alakohdassa säädetyt edellytykset.

2. Unionin kansalaisen perheenjäsenet, joilla ei ole minkään jäsenvaltion kansalaisuutta, eivät menetä oleskeluoikeuttaan avioeron tai avioliiton peruuttamisen jälkeen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta toisen alakohdan soveltamista,

a) kun avioliitto on kestänyt avioeron tai avioliiton peruuttamisen edellyttämän oikeudellisen menettelyn alkuun mennessä vähintään viisi vuotta, joista yksi vuosi vastaanottavassa jäsenvaltiossa, tai

b) kun unionin kansalaisen lasten huolto on uskottu puolisolle, jolla ei ole minkään jäsenvaltion kansalaisuutta, puolisoiden keskinäisellä sopimuksella tai oikeuden päätöksellä tai

c) kun erityisen vaikea tilanne sitä edellyttää.

Ennen kuin kyseiset henkilöt saavat pysyvän oleskeluoikeuden heidän oleskeluoikeuteensa sovelletaan edelleen edellytystä, jonka mukaan heidän on harjoitettava taloudellista toimintaa joko palkattuina työntekijöinä tai itsenäisinä ammatinharjoittajina tai heillä on oltava itseään ja perheenjäseniään varten riittävät varat, niin että heistä ei aiheudu oleskelun aikana rasitusta vastaanottavalle jäsenvaltiolle, ja sairausvakuutus kaikkien riskien varalta vastaanottavassa jäsenvaltiossa tai että he ovat nämä edellytykset täyttävän ja vastaanottavaan jäsenvaltioon jo muodostuneen perheen jäseniä.

Toisessa alakohdassa tarkoitetut riittävät varat määritetään 12 artiklan 2 kohdan kolmannessa alakohdassa.

IV luku Pysyvä oleskeluoikeus

I jakso Oleskeluluvan myöntäminen

14 artikla Unionin kansalaisiin ja heidän perheenjäseniinsä sovellettava yleissääntö

1 Kaikilla unionin kansalaisilla, jotka ovat asuneet laillisesti vastaanottavan jäsenvaltion alueella yhtäjaksoisesti neljä vuotta, on pysyvä oleskeluoikeus sen alueella. Tähän oikeuteen eivät vaikuta III luvussa säädetyt edellytykset.

2. Edellä 1 kohdan säännöksiä sovelletaan myös perheenjäseniin, joilla ei ole minkään jäsenvaltion kansalaisuutta ja jotka ovat asuneet neljä vuotta yhdessä unionin kansalaisen kanssa vastaanottavassa jäsenvaltiossa.

3. Kun pysyvä oleskeluoikeus on saavutettu, se voidaan menettää ainoastaan olemalla yli neljä vuotta yhtäjaksoisesti poissa vastaanottavan jäsenvaltion alueelta.

15 artikla Vastaanottavassa jäsenvaltiossa toimintansa päättäneitä työntekijöitä ja näiden perheenjäseniä koskevat poikkeukset

1. Poiketen siitä, mitä säädetään 14 artiklassa, oikeus oleskella pysyvästi vastaanottavan jäsenvaltion alueella ennen, kun neljän vuoden yhtäjaksoinen oleskelu on täyttynyt, on

a) palkatulla työntekijällä tai itsenäisellä ammatinharjoittajalla, joka päättäessään työskentelynsä, on saavuttanut kyseisen jäsenvaltion lainsäädännössä säädetyn vanhuuseläkkeeseen oikeuttavan iän tai joka päättää palkkatyön varhaiseläkkeelle siirtymisen vuoksi ja joka on työskennellyt tai harjoittanut toimintaansa siinä valtiossa vähintään viimeksi kuluneet 12 kuukautta sekä asunut siellä yhtäjaksoisesti vähintään kolme vuotta.

Jos tuon jäsenvaltion lainsäädäntö ei myönnä oikeutta vanhuuseläkkeeseen tietyille itsenäisten ammatinharjoittajien ryhmille, ikää koskeva vaatimus katsotaan täytetyksi, kun kyseinen henkilö on täyttänyt 60 vuotta.

b) palkatulla työntekijällä tai itsenäisellä ammatinharjoittajalla, joka asuttuaan kyseisen jäsenvaltion alueella yhtäjaksoisesti yli kaksi vuotta lopettaa siellä toimintansa pysyvän työkyvyttömyyden vuoksi.

Jos työkyvyttömyys johtuu työtapaturmasta tai ammattitaudista, joka oikeuttaa hänet eläkkeeseen, josta tuon valtion jokin laitos vastaa kokonaan tai osaksi, asumisen pituudelle ei aseteta mitään edellytyksiä.

c) palkatulla työntekijällä tai itsenäisellä ammatinharjoittajalla, joka työskenneltyään tai harjoitettuaan toimintaansa kyseisen jäsenvaltion alueella ja asuttuaan siellä yhtäjaksoisesti kolme vuotta työskentelee tai harjoittaa toimintaansa toisen jäsenvaltion alueella ja jatkaa samalla asumistaan ensin mainitun jäsenvaltion alueella, jonne hän säännönmukaisesti palaa päivittäin tai vähintään kerran viikossa.

Edellä a ja b alakohdassa tarkoitettujen oikeuksien saamiseksi ne työssäolojaksot, jotka ovat täyttyneet toisen jäsenvaltion alueella, katsotaan täyttyneiksi asuinjäsenvaltion alueella.

Omasta tahdosta riippumattomat työttömyysjaksot, jotka toimivaltainen työvoimaviranomainen on asianmukaisesti kirjannut, tai ammatinharjoittamisen katkaisseet jaksot, jotka ovat aiheutuneet kyseisen henkilön omasta tahdosta riippumattomista syistä, sekä sairaudesta tai tapaturmasta johtuvat poissaolojaksot katsotaan työssäolojaksoiksi.

2. Asumisen ja työnteon kestoajalle 1 kohdan a alakohdassa säädettyjä edellytyksiä ja asumisen pituudelle 1 kohdan b alakohdassa säädettyjä edellytyksiä ei sovelleta, jos työntekijän puoliso on kyseisen jäsenvaltion kansalainen tai on menettänyt tuon valtion kansalaisuuden mennessään naimisiin kyseisen henkilön kanssa.

3. Pysyvän oleskeluoikeuden 1 kohdan nojalla saaneen palkatun työntekijän tai itsenäisen ammatinharjoittajan perheenjäsenillä on kansallisuudestaan riippumatta pysyvä oleskeluoikeus vastaanottavassa jäsenvaltiossa.

4. Jos työntekijä kuolee ollessaan työelämässä ennen kuin hän on saanut 1 kohtaan perustuvan oikeuden oleskella pysyvästi vastaanottavan jäsenvaltion alueella, hänen perheenjäsenillään on kansalaisuudestaan riippumatta oikeus oleskella pysyvästi kyseisen valtion alueella edellyttäen, että:

a) palkattu työntekijä tai itsenäinen ammatinharjoittaja on asunut tämän jäsenvaltion alueella yhtäjaksoisesti yhden vuoden ajan ennen kuolemaansa tai

b) hänen kuolemansa aiheutui työtapaturmasta tai ammattitaudista tai

c) kuolleen henkilön puoliso on menettänyt kyseisen valtion kansalaisuuden mennessään naimisiin kyseisen työntekijän kanssa.

16 artikla Pysyvän oleskeluoikeuden myöntäminen perheenjäsenille, joilla ei ole minkään jäsenvaltion kansalaisuutta

Rajoittamatta 15 artiklan säännösten soveltamista unionin kansalaisen 12 artiklan 2 kohdassa ja 13 artiklan 2 kohdassa tarkoitetutuille perheenjäsenille, jotka täyttävät mainituissa kohdissa säädetyt edellytykset, myönnetään pysyvä oleskeluoikeus, kun he ovat asuneet vastaanottavassa jäsenvaltiossa yhtäjaksoisesti neljä vuotta maahantulonsa jälkeen.

II jakso Hallinnolliset muodollisuudet

17 artikla Pysyvä oleskelulupakortti

1. Jäsenvaltiot myöntävät pysyvän oleskeluoikeuden haltijoille pysyvän oleskelulupakortin kolmen kuukauden kuluessa hakemuksen jättämisestä. Pysyvä oleskelulupakortti on voimassa määräämättömän ajan. Kortti uusitaan ilman eri toimenpidettä entisin edellytyksin joka kymmenes vuosi.

2. Pysyvän oleskelulupakortin hakemista varten asetettavan määräajan on oltava vähintään kaksi vuotta oikeuden myöntämisestä. Niiden perheenjäsenten, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, on kuitenkin jätettävä tämä hakemus ennen ensimmäisen oleskelulupakortin voimassaolon päättymistä.

Oleskelulupakortin hankintavelvollisuuden laiminlyönnistä voidaan määrätä syrjimättömiä ja oikeasuhteisia seuraamuksia.

3. Muualla asumisen jaksot, jotka ovat korkeintaan neljän vuoden pituisia, eivät vaikuta pysyvän oleskelulupakortin voimassaoloon.

18 artikla Oleskelun yhtäjaksoisuus

1. Oleskelun yhtäjaksoisuus voidaan osoittaa millä tahansa asuinjäsenvaltiossa käytettävällä todistuskeinolla. Siihen eivät vaikuta väliaikaiset poissaolot, jotka eivät ylitä yhteensä kuutta kuukautta vuodessa, eivätkä pitemmät poissaolot, jotka johtuvat pätevästä syystä, kuten asevelvollisuuden suorittamisesta, vakavasta sairaudesta, raskaudesta ja synnytyksestä, opiskelusta tai ammatillisesta koulutuksesta taikka työtehtävistä, toisessa jäsenvaltiossa tai kolmannessa maassa.

2. Oleskelun yhtäjaksoisuus keskeytyy aina, kun tehdään pätevä asianomaista koskeva karkottamispäätös, paitsi jos tämän toimenpiteen täytäntöönpanoa lykätään.

V luku Oleskeluoikeutta ja pysyvää oleskeluoikeutta koskevat yhteiset säännökset

19 artikla Alueellinen kattavuus

Oleskeluoikeuden on oltava voimassa kyseisen jäsenvaltion koko alueella. Jäsenvaltiot voivat liittää oleskeluoikeuteen alueellisia rajoituksia ainoastaan, jos nämä rajoitukset koskevat myös kyseisen valtion omia kansalaisia.

20 artikla Liitännäiset oikeudet

Unionin kansalaisen perheenjäsenillä, joilla on oleskeluoikeus tai pysyvä oleskeluoikeus jäsenvaltiossa, on kansalaisuudestaan riippumatta oikeus ryhtyä palkattuun työhön tai toimia itsenäisinä ammatinharjoittajina kyseisessä jäsenvaltiossa.

21 artikla Tasavertainen kohtelu

1. Kaikkia vastaanottavan jäsenvaltion alueella asuvia unionin kansalaisia on kohdeltava jäsenvaltion kansalaisten kanssa tasavertaisesti perustamissopimuksen soveltamiseen kuuluvilla aloilla.

Tämä oikeus ulotetaan perheenjäseniin, joilla ei ole minkään jäsenvaltion kansalaisuutta mutta joilla on oleskeluoikeus tai pysyvä oleskeluoikeus.

2. Poiketen siitä, mitä 1 kohdassa säädetään, vastaanottavan jäsenvaltion ei ennen pysyvän oleskeluoikeuden myöntämistä tarvitse myöntää oikeutta sosiaaliavustuksiin muille kuin palkatuille työntekijöille tai itsenäisille ammatinharjoittajille ja heidän perheenjäsenilleen eikä elinkustannuksiin tarkoitettua tukea sellaisille oleskeluoikeuden haltijoille, jotka ovat tulleet kyseisen jäsenvaltion alueelle opiskelemaan.

22 artikla Oleskeluasiakirjoja koskevat yleiset säännökset

1. Rekisteröintitodistus, todistus oleskelulupakorttia koskevan hakemuksen jättämisestä, perheenjäsenen oleskelulupakortti tai pysyvä oleskelulupakortti ei saa olla edellytys taloudellisen toiminnan harjoittamiseen, avustusten tai etuuksien saamiseen taikka hallinnolliseen toimenpiteeseen.

2. Kaikki 1 kohdassa mainitut asiakirjat annetaan maksutta tai maksusta, joka ei ole suurempi kuin kansalaisille myönnettävistä vastaavista asiakirjoista perittävät maksut.

23 artikla Toimivaltaisten viranomaisten tarkastukset

Jäsenvaltiot voivat tarkastaa, noudatetaanko jäsenvaltion lainsäädännöstä johtuvaa velvollisuutta, jonka mukaan on aina kyettävä esittämään rekisteröintitodistus tai oleskelulupakortti, jos vastaavasti tarkastetaan, noudattavatko jäsenvaltion omat kansalaiset vastaavaa velvollisuutta, jonka mukaan on aina kyettävä esittämään henkilötodistus.

Jos velvollisuutta ei noudata, jäsenvaltiot voivat säätää seuraamuksista, jotka vastaavat jäsenvaltion omiin kansalaisiin sovellettavia seuraamuksia, kun nämä eivät pidä henkilötodistusta mukana.

24 artikla

Menettelylliset takeet

1. Rajoittamatta 15 artiklan säännösten soveltamista 28 ja 29 artiklassa säädettyjä menettelyjä sovelletaan soveltuvin osin kaikkiin vastaanottavan jäsenvaltion tekemiin unionin kansalaista tai tämän perheenjäseniä koskeviin karkottamispäätöksiin.

2. Vastaanottava jäsenvaltio ei voi liittää maahantulokieltoa 1 kohdassa tarkoitettuun karkottamispäätökseen.

VI luku Maahantulo- ja oleskeluoikeuden rajoittaminen yleiseen järjestykseen tai turvallisuuteen tai kansanterveyteen liittyvistä syistä

25 artikla Yleiset periaatteet

1. Tämän luvun säännöksiä sovelletaan päätöksiin, joilla unionin kansalaiselta tai hänen perheenjäseneltään, tämän kansalaisuudesta riippumatta, evätään maahanpääsy tai heidät karkotetaan jäsenvaltion alueelta ja jotka on tehty yleiseen järjestykseen tai turvallisuuteen tai kansanterveyteen liittyvistä syistä. Näihin perusteisiin ei saa vedota taloudellisten päämäärien vuoksi.

2. Yleisen järjestyksen tai turvallisuuden vuoksi käyttöön otettujen toimenpiteiden on perustuttava yksinomaan kyseisen henkilön omaan käyttäytymiseen. Rikostuomiot eivät ilman muuta saa olla perusteena tällaisille toimenpiteille.

Yksilön käyttäytymisen aiheuttaman uhan on oltava todellinen ja riittävän vakava yhteiskunnan perustavanlaatuiselle edulle. Yksittäisistä tapauksista irrotetut tai yleisestävät perustelut eivät ole sallittuja.

Yksilön käyttäytymistä ei voida pitää riittävän vakavana uhkana, jos kyseinen jäsenvaltio ei kohdistaisi omiin kansalaisiinsa kohdistaisi samanlaisissa tapauksissa vakavia seuraamuksia.

3. Vastaanottavaan jäsenvaltioon saapumiseen ja rekisteröintitodistuksen tai oleskelulupakortin saamiseen käytetyn henkilötodistuksen tai passin voimassaoloajan päättyminen ei saa olla perusteena henkilön karkottamiselle alueelta.

4. Rekisteröintitodistuksen tai väliaikaisen oleskelulupakortin myöntämisen yhteydessä vastaanottava jäsenvaltio voi pidettäessä sitä välttämättömänä pyytää lähtöjäsenvaltiota ja tarvittaessa muita jäsenvaltioita antamaan tietoja unionin kansalaisen tai tämän perheenjäsenen mahdollisesta aikaisemmasta rikosrekisteristä. Tällaisten tiedustelujen tekeminen ei saa olla järjestelmällistä. Jäsenvaltion, jolta asiaa tiedustellaan, on annettava vastaus kahden kuukauden kuluessa.

5. Henkilötodistuksen tai passin myöntäneen jäsenvaltion on sallittava asiakirjan haltijan palata alueelleen ilman muodollisuuksia, vaikka asiakirja ei enää ole voimassa tai vaikka haltijan kansalaisuus on kiistanalainen.

26 artikla Suoja karkottamista vastaan

1. Vastaanottavan jäsenvaltion on ennen yleiseen järjestykseen tai turvallisuuteen liittyviin syihin perustuvan karkottamispäätöksen tekemistä otettava huomioon se, kuinka kauan karkotuksen kohde on asunut sen alueella, tämän ikä, terveydentila, perhe- ja taloudellinen tilanne, kuinka hyvin asianomainen on kotoutunut vastaanottavaan jäsenvaltioon, ja yhteyksien määrä lähtömaahan.

2. Vastaanottava jäsenvaltio ei voi päättää yleiseen järjestykseen tai turvallisuuteen liittyvistä syistä karkottaa alueeltaan unionin kansalaista tai tämän perheenjäsentä, jolle on myönnetty oikeus oleskella pysyvästi jäsenvaltion alueella, tämän kansalaisuudesta riippumatta, tai alaikäistä perheenjäsentä.

27 artikla Kansanterveys

1. Maahanpääsy tai oikeus oleskella jäsenvaltion alueella voidaan evätä taudin tai vamman perusteella ainoastaan, kun kyseessä on jokin Maailman terveysjärjestön 25 päivänä toukokuuta 1951 antamassa kansainvälisessä terveysasetuksessa N:o 2 luetelluista karanteenin alaisista taudeista tai muista infektiotaudeista tai tarttuvista loistaudeista, jos niistä säädetään vastaanottavan maan kansalaisten suojelemiseksi annetuissa säädöksissä. Jäsenvaltiot eivät saa antaa uusia säännöksiä tai ryhtyä noudattamaan uusia käytäntöjä, jotka ovat rajoittavampia kuin ne, jotka ovat voimassa tämän direktiivin voimaantulopäivänä.

2. Taudit tai vammat, jotka ilmenevät asuinpaikan toimivaltaisen viranomaisen rekisteröinnin jälkeen tai kun ensimmäinen oleskelulupakortti on myönnetty, eivät oikeuta pysyvän oleskelulupakortin epäämiseen tai henkilön maasta karkottamiseen.

3. Jäsenvaltio voi vahvojen epäilyjen perusteella vaatia, että oleskeluoikeuden haltijoille tehdään maksuton lääkärintarkastus, jos he eivät ole todistaneet, että he eivät kärsi 1 kohdassa mainituista taudeista. Tällaisia lääkärintarkastuksia ei saa suorittaa järjestelmällisesti kaikille hakijoille.

28 artikla Päätöksistä ilmoittaminen

1. Maahantulon kieltävästä päätöksestä tai karkottamispäätöksestä on ilmoitettava asianomaiselle siten, että hän ymmärtää päätöksen sisällön ja vaikutukset.

2. Asianomaiselle on ilmoitettava kirjallisesti häntä koskevasta päätöksestä, ja samalla hänelle on ilmoitettava täsmällisinä ja täydellisinä ne yleiseen järjestykseen tai turvallisuuteen tai kansanterveyteen liittyvät seikat, joihin hänen tapauksessaan tehty päätös perustuu, jollei tämä ole vastoin kyseessä olevan valtion turvallisuusetuja.

3. Tiedonannossa on mainittava, missä lainkäyttöelimessä asianomainen voi hakea päätökseen muutosta sekä missä ajassa tämä on tehtävä, ja tarvittaessa on mainittava aika, jonka kuluessa alueelta on poistuttava. Perustellusti kiireellisinä pidettäviä tapauksia lukuun ottamatta tämän ajan on oltava vähintään kaksi viikkoa, jos asianomainen ei ole rekisteröinyt asuinpaikkaansa toimivaltaisessa viranomaisessa tai jos asianomaiselle ei vielä ole myönnetty oleskelulupakorttia, ja kaikissa muissa tapauksissa vähintään yksi kuukausi.

29 artikla Menettelylliset takeet

1. Jos on tehty maahantulon kieltävä päätös, karkottamispäätös tai rekisteröintitodistuksen, oleskelulupakortin tai pysyvän oleskelulupakortin epäävä päätös yleiseen terveyteen tai turvallisuuteen tai kansanterveyteen liittyvistä syistä, asianomaisella on oikeus hakea päätökseen muutosta vastaanottavan jäsenvaltion hallinto- tai oikeusviranomaiselta.

2. Haettaessa muutosta hallintoviranomaiselta, tämä ei tee asiassa päätöstä, muutoin kuin kiireellisessä tapauksessa, ennen kuin on saanut lausunnon vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaiselta viranomaiselta, joka ei saa olla sama kuin se, jolla on toimivalta tehdä 1 kohdassa tarkoitetut päätökset ja jonka luona asianomaisella on oikeus esittää puolustuksensa henkilökohtaisesti, paitsi jos tämä on vastoin kansallisia turvallisuusetuja, taikka oikeus käyttää avustajaa tai asiamiestä niin kuin kyseisessä jäsenvaltiossa sovellettavissa säännöksissä säädetään.

3. Jos tuomioistuimelle tehtävällä muutoksenhaulla ei ole lykkäävää vaikutusta, asiaa käsittelevän tuomioistuimen on välitoimia koskevan menettelyn mukaisesti voitava määrätä muutoksenhaun kohteena olevan päätöksen täytäntöönpanon keskeyttämisestä, kunnes asiasta tehdään lopullinen päätös.

4. Tuomioistuin tutkii päätöksen laillisuuden sekä suunnitellun toimenpiteen perusteena olevat tosiseikat ja olosuhteet. Tuomioistuin tutkii myös, onko päätös suhteeton 26 artiklassa esitettyihin vaatimuksiin nähden.

5. Jäsenvaltiot voivat kieltää asianomaiselta maahantulon oikeudenkäyntiin asti, mutta ne eivät kuitenkaan saa kieltää tätä olemasta henkilökohtaisesti paikalla, kun asiaa käsitellään kansallisessa tuomioistuimessa.

30 artikla Maahantulokiellon voimassaolo

1. Jäsenvaltiot eivät saa antaa elinikäistä maahantulokieltoa tässä direktiivissä tarkoitetuille henkilöille.

2. Henkilö, joka on karkotettu valtion alueelta yleiseen järjestykseen tai turvallisuuteen tai kansanterveyteen liittyvistä syistä, voi hakea uudelleen lupaa tulla maahan olosuhteisiin nähden kohtuullisessa määräajassa viimeistään kahden vuoden kuluttua yhteisön lainsäädännön mukaan pätevän karkottamispäätöksen tekemisestä osoittamalla, että karkottamispäätöksen perusteena olleet olosuhteet ovat muuttuneet.

Asianomaisen jäsenvaltion on tehtävä päätös uudesta hakemuksesta kolmen kuukauden kuluessa hakemuksen jättämisestä.

3. Edellä 2 kohdassa tarkoitetulla henkilöllä ei ole oikeutta tulla kyseisen jäsenvaltion alueelle uuden hakemuksensa tutkimisen aikana.

31 artikla Karkotus rangaistuksena tai rangaistukseen liittyvänä toimenpiteenä

1. Vastaanottava jäsenvaltio voi määrätä karkotuksen rangaistukseksi tai liiterangaistuksen vankeusrangaistukseen pätevästi ainoastaan 25, 26 ja 27 artiklan ja 30 artiklan 1 kohdan vaatimusten perusteella.

2. Jäsenvaltion on ennen karkotuksen täytäntöönpanoa varmistettava, että yleisen järjestyksen tai turvallisuuden uhka on edelleen todellinen, ja arvioitava, ovatko olosuhteet karkottamispäätöksen tekemisen jälkeen muuttuneet.

VII luku Loppusäännökset

32 artikla Julkisuus

Jäsenvaltiot jakavat tietoa unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeuksista ja velvollisuuksista tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvilla aloilla.

33 artikla Seuraamukset

Jäsenvaltioiden on säädettävä seuraamusjärjestelmästä, jota sovelletaan tämän direktiivin täytäntöönpanemiseksi annettujen kansallisten säännösten rikkomiseen ja toteutettava seuraamusten täytäntöönpanon varmistamiseksi kaikki tarvittavat toimenpiteet. Säädettyjen seuraamusten on oltava tehokkaita, suhteellisia ja varoittavia. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava näistä säännöksistä komissiolle viimeistään 37 artiklassa säädettyyn päivään mennessä ja ilmoitettava niiden muutokset mahdollisimman pian.

34 artikla Suotuisammat kansalliset säännökset

Tämän direktiivin säännökset eivät vaikuta sellaisiin jäsenvaltion lakeihin, asetuksiin tai hallinnollisiin määräyksiin, jotka ovat tässä direktiivissä tarkoitettujen henkilöiden kannalta edullisempia.

35 artikla Poikkeus

1. Poistetaan asetuksen (ETY) N:o 1612/68 10 ja 11 artikla 1 päivästä heinäkuuta 2003.

2. Kumotaan direktiivit 64/221/ETY, 68/360/ETY, 72/194/ETY, 73/148/ETY, 75/34/ETY, 75/35/ETY, 90/364/ETY, 90/365/ETY ja 93/96/ETY 1 päivästä heinäkuuta 2003.

36 artikla Kertomus

Komissio esittää viimeistään 1 päivänä heinäkuuta 2006 kertomuksen Euroopan parlamentille ja neuvostolle tämän direktiivin soveltamisesta sekä mahdollisesti tarvittavat muutosehdotukset. Jäsenvaltioiden on toimitettava komissiolle kertomuksen laatimiseksi tarvittavat tiedot.

37 artikla Saattaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä

1. Jäsenvaltiot vahvistavat ja julkaisevat tämän direktiivin noudattamisen edellyttämät säännökset ennen 1 päivää heinäkuuta 2003. Niiden on ilmoitettava tästä komissiolle viipymättä.

Niiden on sovellettava näitä säännöksiä 1 päivästä heinäkuuta 2003.

Näissä jäsenvaltioiden antamissa säännöksissä on viitattava tähän direktiiviin tai niihin on liitettävä tällainen viittaus, kun ne virallisesti julkaistaan. Jäsenvaltioiden on säädettävä siitä, miten viittaukset tehdään.

2. Jäsenvaltioiden on toimitettava tässä direktiivissä tarkoitetuista kysymyksistä antamansa keskeiset kansalliset säännökset kirjallisina komissiolle.

38 artikla Voimaantulo

Tämä direktiivi tulee voimaan kahdentenakymmenentenä päivänä sen jälkeen, kun se on julkaistu Euroopan yhteisöjen virallisessa lehdessä.

39 artikla Osoitus

Tämä direktiivi on osoitettu kaikille jäsenvaltioille.

Tehty Brysselissä

Euroopan parlamentin puolesta Neuvoston puolesta

Puhemies Puheenjohtaja