–

DISA Suministros y Trading SLU (DISA), edustajanaan J. García Muñoz, abogado,

–

Espanjan hallitus, asiamiehinään A. Gavela Llopis ja M. Morales Puerta,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään A. Armenia ja C. Urraca Caviedes,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee energiatuotteiden ja sähkön verotusta koskevan yhteisön kehyksen uudistamisesta 27.10.2003 annetun neuvoston direktiivin 2003/96/EY (EUVL 2003, L 283, s. 51), sellaisena kuin se on muutettuna 29.4.2004 annetulla neuvoston direktiivillä 2004/74/EY (EUVL 2004, L 157, s. 87) ja 29.4.2004 annetulla neuvoston direktiivillä 2004/75/EY (EUVL 2004, L 157, s. 100) (jäljempänä direktiivi 2003/96), ja erityisesti sen 5 artiklan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty oikeusriidassa, jossa vastakkain ovat DISA Suministros y Trading SLU (DISA) ja Agencia Estatal de Administración Tributaria (valtion verohallinto, Espanja) ja joka koskee pyyntöjä itsehallintoalueen vahvistamien valmisteverojen, jotka DISA on maksanut kivennäisöljyjen valmisteveron lisäksi, palauttamiseksi.

3

Direktiivin 2003/96 johdanto-osan 2–5, 9, 11, 15 ja 24 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

– –

– –

4

Saman direktiivin 1 artiklassa säädetään seuraavaa:

” Jäsenvaltioiden on kannettava energiatuotteista ja sähköstä veroa tämän direktiivin mukaisesti.”

5

Mainitun direktiivin 2 artiklan sanamuoto on seuraava:

” 1.   Tässä direktiivissä ilmaisulla ’energiatuotteet’ tarkoitetaan seuraavia tuotteita:

– –

– – ”.

6

Direktiivin 2003/96 3 artiklassa säädetään seuraavaa:

” [Valmisteveron alaisia tuotteita koskevasta yleisestä järjestelmästä sekä näiden tuotteiden hallussapidosta, liikkumisesta ja valvonnasta 25.2.1992 annetussa neuvoston] direktiivissä 92/12/ETY [(EYVL L 76, s. 1)] olevien viittausten ’kivennäisöljyihin’ ja ’valmisteveroon’, sikäli kuin sitä sovelletaan kivennäisöljyihin, katsotaan koskevan kaikkia tämän direktiivin 2 artiklassa tarkoitettuja energiatuotteita, sähköä ja 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja kansallisia välillisiä veroja.”

7

Direktiivin 2003/96 5 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiot voivat soveltaa eriytettyjä verokantoja verovalvonnan alaisina seuraavissa tapauksissa, jos ne noudattavat tässä direktiivissä säädettyjä vähimmäisverotasoja ja ovat yhteisön oikeuden mukaisia:

8

Mainitun direktiivin 6 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiot voivat toteuttaa tässä direktiivissä säädetyt verotasoa koskevat vapautukset tai alennukset joko:

9

Direktiivin 2003/96 7 artiklan 2 kohdassa ja 15–18 b artiklassa säädetään muun muassa jäsenvaltioiden mahdollisuudesta ottaa tietyin edellytyksin käyttöön eriytettyjä verokantoja, täydellisiä tai osittaisia verovapautuksia, verotasoa koskevia alennuksia tai siirtymäkausia, jotta jäsenvaltiot voivat saavuttaa kyseisessä direktiivissä säädetyt vähimmäisverotasot.

10

Direktiivin 2003/96 18 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraava:

”Poiketen siitä, mitä tässä direktiivissä säädetään, jäsenvaltiot, jotka eritellään liitteessä II, saavat soveltaa edelleen mainitussa liitteessä tarkoitettuja veronalennuksia tai verovapautuksia

Tämän valtuutuksen voimassaolo päättyy 31 päivänä joulukuuta 2006 tai liitteessä II mainittavana päivänä, jollei sitä ennen [Euroopan] komission ehdotuksen pohjalta tehtävästä [Euroopan unionin] neuvoston tarkistuksesta muuta johdu. ”

11

Direktiivin 97/67 18 artiklan 7 ja 8 kohdassa säädetään seuraavaa:

”7.   Portugalin tasavalta voi soveltaa Azoreilla ja Madeiralla energiatuotteisiin ja sähköön tässä direktiivissä säädettyjä verotuksen vähimmäistasoja alempia verotasoja kompensoidakseen näiden alueiden saaristoasemasta ja hajanaisesta asutuksesta johtuvat kuljetuskustannukset.

– –

8.   Kreikan tasavalta voi soveltaa verotasoa, joka on 1000 litraa kohti enintään 22 euroa tässä direktiivissä säädettyä vähimmäisverokantaa alhaisempi, dieselpolttoaineeseen ja bensiiniin, jota kulutetaan Lesbosin, Khiosin, Samosin, Dodekanesian ja Kykladien alueilla sekä seuraavilla Egeanmeren saarilla: Thasos, Pohjois-Sporadit, Samothrake ja Skyros.

– – ”

12

Mainitun direktiivin 19 artiklan sanamuoto on seuraava:

”1.   Edellisissä artikloissa, erityisesti 5, 15 ja 17 artiklassa esitettyjen säännösten lisäksi neuvosto voi yksimielisesti komission ehdotuksesta antaa jäsenvaltioille luvan ottaa käyttöön muita vapautuksia tai alennuksia erityisistä politiikkaan liittyvistä syistä.

Jäsenvaltion, joka haluaa ottaa käyttöön tällaisen toimenpiteen, on ilmoitettava asiasta komissiolle ja toimitettava sille kaikki merkitykselliset ja tarpeelliset tiedot.

Komissio tarkastelee pyyntöä ottaen huomioon muun muassa sisämarkkinoiden moitteettoman toiminnan, tarpeen varmistaa tasapuolinen kilpailu sekä yhteisön terveys-, ympäristönsuojelu-, energia- ja liikennepolitiikan.

– –

3.   Jos komissio katsoo, että 1 kohdassa tarkoitettuja vapautuksia tai alennuksia ei voida enää jatkaa erityisesti tasapuolisen kilpailun tai sisämarkkinoiden toiminnan vääristymisen vuoksi tai yhteisön terveys-, ympäristönsuojelu-, energia- ja liikennepolitiikan vuoksi, se esittää aiheelliset ehdotukset neuvostolle. Neuvosto päättää näistä ehdotuksista yksimielisesti.”

13

Kyseisen direktiivin liitteessä II, jonka otsikko on ”18 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut veronalennukset ja verovapautukset”, olevan 6 kohdan 3. luetelmakohdassa ja 8 kohdan 10., 12., 13. ja 15. luetelmakohdassa säädetään seuraavaa:

”6.   Ranska:

8.   Italia:

– – ”

14

Valmisteveroja koskevasta yleisestä järjestelmästä ja direktiivin 92/12/ETY kumoamisesta 16.12.2008 annetun neuvoston direktiivin 2008/118/EY (EUVL 2009, L 9, s. 12) 1 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tässä direktiivissä vahvistetaan yleinen järjestelmä, joka koskee seuraavien tavaroiden (jäljempänä ’valmisteveron alaiset tavarat’) kulutuksesta välittömästi tai välillisesti kannettavaa valmisteveroa:

– –

2.   Jäsenvaltiot voivat erityistarkoituksissa kantaa myös muita välillisiä veroja valmisteveron alaisista tavaroista, jos nämä verot ovat valmisteveron tai arvonlisäveron perusteen määrittämistä, veron määrän laskentaa sekä verosaatavan syntymistä ja valvontaa koskevien yhteisön verosääntöjen mukaisia, verovapautuksia koskevat säännökset pois lukien.”

15

Valmisteverosta 28.12.1992 annetun lain 38/1992 (Ley de Impuestos Especiales, jäljempänä valmisteverolaki), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiaan, 50 ter §:ssä, jonka otsikko on ”Itsehallintoalueen verokannat”, säädetään seuraavaa:

”1.   Itsehallintoalueet [Comunidades Autónomas, ts. autonomiset yhteisöt] voivat ottaa käyttöön kivennäisöljyjen valmisteveroon sovellettavan aluekohtaisen verokannan lisäveron kantamiseksi alueellaan kulutettavista tuotteista, joihin sovelletaan – – kohdassa tarkoitettuja verokantoja. Aluekohtaista verokantaa sovellettaessa on noudatettava tämän lain säännöksiä sekä itsehallintoalueiden rahoituksen sääntelystä annetussa lainsäädännössä säädettyjä rajoituksia ja edellytyksiä.

2.   Sovellettavaksi tulee sen itsehallintoalueen käyttöön ottama aluekohtainen verokanta, jonka alueella veronalaisten tuotteiden loppukulutus tapahtuu. – – ”.

16

Valmisteverolain 50 ter § oli voimassa verovuosina 2013–2018. Se kumottiin 1.1.2019 alkavin vaikutuksin valtion vuoden 2018 yleisestä talousarviosta 3.7.2018 annetulla lailla nro 6/2018 (Ley de Presupuestos Generales del Estado para 2018), jonka perusteluissa todetaan muun muassa seuraavaa:

”Valmisteverojen alalla kivennäisöljyjen aluekohtainen valmisteverokanta sisällytetään valtion verokantaan lämmityspolttoaineiden ja moottoripolttoaineiden markkinoiden yhtenäisyyden takaamiseksi unionin oikeuden mukaisesti ja siten, että kyseinen toimenpide ei johda itsehallintoalueiden varojen vähentymiseen.”

17

Useat kivennäisöljyjen valmisteverovelvolliset talouden toimijat toimittivat vuosia 2013–2015 koskevia ilmoituksia oma-aloitteisessa verotusmenettelyssä ja vyöryttivät veron määrän DISA:lle, joka harjoittaa öljytuotteiden ostoa, myyntiä, maahantuontia ja tukkukauppaa.

18

Kyseisen ajanjakson aikana kansallisessa lainsäädännössä sallittiin, kuten tämän tuomion 15 kohdasta ilmenee, kansallisen veron, jonka verokanta oli yhtenäinen koko valtion alueella, lisäksi aluekohtainen vero, jonka verokannan kukin itsehallintoalue vahvisti alueellaan kulutetuille kivennäisöljyille (jäljempänä kivennäisöljyjen aluekohtainen valmisteverokanta). Kuten tämän tuomion 16 kohdasta ilmenee, tämä kivennäisöljyjen aluekohtainen valmisteverokanta kumottiin 1.1.2019 alkavin vaikutuksin. Kumoamisen jälkeen Espanjan kuningaskunta otti käyttöön toisenlaisen järjestelmän säätämällä yhtenäisestä verokannasta koko alueelleen.

19

Koska DISA oli maksanut kivennäisöljyistä valmisteveron, se pyysi verohallintoa oikaisemaan kyseisten elinkeinonharjoittajien oma-aloitteisessa verotusmenettelyssä antamat ilmoitukset ja vaati kivennäisöljyjen aluekohtaisen valmisteverokannan soveltamista vastaavien määrien palauttamista.

20

DISA väitti pyyntöjensä tueksi, että kivennäisöljyjen aluekohtainen valmisteverokanta, jonka itsehallintoalueet voivat vahvistaa 1.1.2013 lähtien voimassa olleen valmisteverolain 50 ter §:n nojalla, oli unionin oikeuden vastainen, koska se oli ristiriidassa direktiivin 2003/96 tiettyjen säännösten ja erityisesti sen 5 artiklan kanssa siitä syystä, että se ei vastannut eriytettyjen verokantojen soveltamista koskevia kyseisen säännöksen mukaisia poikkeuksia ja se oli vastoin kyseisen direktiivin tavoitetta eli energiatuotteiden ja sähkön yhtenäistä verotusta.

21

Oficina Gestora de Impuestos Especiales de Santa Cruz de Tenerife (Santa Cruz de Tenerifen valmisteverotoimisto, Espanja) hylkäsi nämä pyynnöt sillä perusteella, ettei sen tehtävänä ollut lausua siitä, oliko kansallinen säännös unionin oikeuden vastainen.

22

DISA teki oikaisuvaatimukset päätöksistä, joilla kyseiset pyynnöt hylättiin. Tribunal Económico-Administrativo Central (hallinto- ja veroasioiden keskusvalituslautakunta, Espanja) hylkäsi nämä oikaisuvaatimukset.

23

DISA nosti tämän jälkeen kanteen Tribunal Económico-Administrativo Centralin hylkäyspäätöksistä Audiencia Nacionalin (valtakunnallinen ylioikeus, Espanja) hallintolainkäytöstä vastaavassa jaostossa.

24

Kyseinen tuomioistuin hylkäsi kanteen 25.11.2020 antamallaan tuomiolla. Se katsoi, että oikeudelliset epäselvyydet direktiivin 2003/96 tulkinnasta olisivat voineet johtaa siihen, että se olisi esittänyt ennakkoratkaisupyynnön, mutta hylkäsi palautusvaatimuksen sillä perusteella, ettei DISA ollut osoittanut, ettei se ollut vyöryttänyt kyseisiä määriä kolmansille, ja näin ollen se olisi voinut saada palauttamisesta perusteetonta etua.

25

DISA teki Audiencia Nacionalin 25.11.2020 antamasta tuomiosta kassaatiovalituksen Tribunal Supremoon (ylin tuomioistuin, Espanja), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin.

26

Kyseinen tuomioistuin korostaa, että sen käsiteltäväksi saatetun asian ratkaisu riippuu direktiivin 2003/96 tulkinnasta ja tämän tulkinnan vaikutuksesta siihen, onko kivennäisöljyjen aluekohtainen valmisteverokanta yhteensopiva kyseisen direktiivin kanssa.

27

Se katsoo, ettei direktiivistä 2003/96 eikä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä voida saada kyseisestä direktiivistä ja erityisesti sen 5 artiklasta selkeää tulkintaohjetta sen määrittämiseksi, onko mainittu direktiivi esteenä sille, että jäsenvaltiossa otetaan käyttöön samalle tuotteelle eri alueittain erisuuruiset energiatuotteiden ja sähkön verokannat, ja jos näin on, millä edellytyksillä.

28

Tribunal Supremo on tässä tilanteessa päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko direktiiviä [2003/96] ja erityisesti sen 5 artiklaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä [valmisteverolain] 50 ter §:n kaltaiselle kansalliselle säännökselle, jonka mukaan itsehallintoalueet voivat ottaa saman tuotteen osalta käyttöön alueellisesti eriytettyjä kivennäisöljyjen valmisteveroa koskevia verokantoja?”

29

Espanjan hallitus katsoo, että esitetty kysymys on jätettävä tutkimatta, koska se on luonteeltaan hypoteettinen. Sen mukaan kysymystä kyseessä olevan kansallisen säännöksen yhteensopivuudesta unionin oikeuden kanssa ei ole koskaan käsitelty tuomioistuimissa, joissa pääasia on vireillä, eikä edes ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa muutoksenhaun yhteydessä; muutoksenhaku rajoittuu kysymykseen DISA:n asiavaltuudesta perusteettoman edun palauttamista koskevan menettelyn aloittamiseksi.

30

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan olettamana on, että kansallisen tuomioistuimen niiden oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen perusteella, joiden määrittämisestä se vastaa ja joiden paikkansapitävyyden selvittäminen ei ole unionin tuomioistuimen tehtävä, esittämillä unionin oikeuden tulkintaan liittyvillä kysymyksillä on merkitystä asian ratkaisun kannalta. Unionin tuomioistuin voi jättää tutkimatta kansallisen tuomioistuimen esittämän pyynnön ainoastaan, jos on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeuden tulkitsemisella ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, tai jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin (tuomio 12.1.2023, DOBELES HES, C‑702/20 ja C‑17/21, EU:C:2023:1, 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

31

Nyt käsiteltävässä asiassa esitetyllä kysymyksellä on välitön yhteys pääasian tosiseikkoihin ja kohteeseen, koska pääasia koskee DISA:n maksettavaksi tulleen kivennäisöljyjen aluekohtaisen valmisteverokannan soveltamista vastaavan rahamäärän palauttamisvaatimuksia sillä perusteella, että kyseinen verokanta on direktiivin 2003/96 ja erityisesti sen 5 artiklan vastainen.

32

Ennakkoratkaisupyyntö voidaan näin ollen ottaa tutkittavaksi.

33

Aluksi on huomattava tälle asialle olevan ominaista se, että kyseessä olevassa kansallisessa säännöksessä sallittiin Espanjan kunkin itsehallintoalueen vahvistaa kivennäisöljyille aluekohtainen valmisteverokanta valtakunnallisen valmisteverokannan lisäksi. Voimassa olleessa kansallisessa säännöstössä siis säädettiin kahdesta verosta eli yhtäältä valtakunnallisesta verosta, jonka verokanta oli yhtenäinen koko valtion alueella, ja toisaalta aluekohtaisesta verosta, jonka verokannan kukin itsehallintoalue vahvisti alueellaan kulutetuille kivennäisöljyille.

34

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ennakkoratkaisukysymyksellään, onko direktiiviä 2003/96 ja erityisesti sen 5 artiklaa tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan itsehallintoalueet voivat vahvistaa eri valmisteverokannat samalle tuotteelle ja samalle käyttötarkoitukselle sen alueen mukaan, jossa tuote kulutetaan.

35

Direktiivin 2003/96 tarkoituksena on, kuten sen johdanto-osan kolmannesta, neljännestä ja viidennestä perustelukappaleesta sekä 1 artiklasta ilmenee, energiatuotteiden ja sähkön yhdenmukaistetun verotusjärjestelmän vahvistaminen (ks. vastaavasti tuomio 9.9.2021, Hauptzollamt B (Valinnainen verohuojennus),C‑100/20, EU:C:2021:716, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

36

Tämän järjestelmän puitteissa kyseinen direktiivi sisältää erityisesti 5, 7 ja 15–19 artiklassa joukon säännöksiä, joissa annetaan jäsenvaltioille useita mahdollisuuksia ottaa käyttöön eriytettyjä verokantoja, verovapautuksia tai verohuojennuksia; nämä mahdollisuudet ovat tällä direktiivillä käyttöön otetun yhdenmukaistetun verotusjärjestelmän erottamaton osa (ks. vastaavasti tuomio 9.9.2021, Hauptzollamt B (Valinnainen verohuojennus) (C‑100/20, EU:C:2021:716, 30 kohta). Nämä säännökset osoittavat, että unionin lainsäätäjä on jättänyt jäsenvaltioille tiettyä harkintavaltaa valmisteverojen alalla kyseisen direktiivin johdanto-osan 9 ja 11 perustelukappaleen mukaisesti (ks. vastaavasti tuomio 30.1.2020, Autoservizi Giordano, C‑513/18, EU:C:2020:59, 26 ja 28 kohta).

37

Ensinnäkin direktiivin 2003/96 5 artiklassa säädetään, että jäsenvaltiot voivat soveltaa eriytettyjä verokantoja verovalvonnan alaisina, jos verokannat noudattavat tässä direktiivissä säädettyjä vähimmäisverotasoja ja ovat unionin oikeuden mukaisia, ensinnäkin kun eriytetyt verokannat liittyvät suoraan tuotteen laatuun, toiseksi kun eriytetyt verokannat ovat riippuvaisia sähkön ja lämmitykseen käytettävien energiatuotteiden määrällisistä kulutustasoista, kolmanneksi kun käyttötarkoituksena on käyttö paikalliseen julkiseen henkilöliikenteeseen (taksit mukaan lukien), jätteiden keruuseen taikka asevoimien, julkishallinnon, vammaisten tai sairasautojen tarpeisiin, sekä neljänneksi kun tehdään ero mainitun direktiivin 9 ja 10 artiklassa tarkoitettujen energiatuotteiden ja sähkön yrityskäytön ja muun kuin yrityskäytön välillä.

38

On todettava, että kyseisessä 5 artiklassa ei säädetä jäsenvaltion mahdollisuudesta vahvistaa samaa tuotetta ja samaa käyttötarkoitusta varten valmisteverokantoja, jotka ovat erilaisia riippuen kyseisen jäsenvaltion hallintoalueista, joilla tuotetta kulutetaan, kuten pääasiassa kyseessä olevassa lainsäädännössä säädettiin.

39

Lisäksi se, että direktiivin 2003/96 5 artiklassa käytetään ilmaisua ”seuraavissa tapauksissa” niiden neljän tapauksen nimeämiseksi, joihin voidaan soveltaa eriytettyjä verokantoja, osoittaa, että kyseisessä säännöksessä oleva luettelo on tyhjentävä (ks. vastaavasti tuomio 2.6.2016, ROZ-ŚWIT, C‑418/14, EU:C:2016:400, 29 kohta).

40

Tästä unionin tuomioistuin on korostanut, että unionin lainsäätäjän tahto rajata tiukasti mahdollisuus säätää eriytetyistä verokannoista samaa tuotetta varten ilmenee direktiivin 2003/96 valmisteluaineistosta. Vaikka neuvoston direktiivistä energiatuotteiden verotusta koskevan yhteisön kehyksen uudistamisesta annetun ehdotuksen (EYVL 1997, C 139, s. 14) 5 artiklan 1 kohdassa, jonka mukaan ”jäsenvaltiot voivat soveltaa tuotteen käytön tai ominaisuuksien perusteella eriytettyjä verokantoja, jos ne noudattavat tässä direktiivissä säädettyjä verotuksen vähimmäistasoja ja ovat yhteisön oikeuden mukaisia.”, annettiinkin jäsenvaltioille suhteellisen laaja harkintavalta energiatuotteiden verokantojen määrittämisessä, tätä harkintavaltaa supistettiin huomattavasti lainsäädäntömenettelyn aikana. Direktiivin 2003/96 5 artiklassa nimittäin sallitaan jäsenvaltioiden säätävän kyseisessä direktiivissä säädettyjä vähimmäisverotasoja ja unionin oikeutta noudattaen eriytetyistä verokannoista ainoastaan kyseisessä artiklassa tyhjentävästi luetelluissa tapauksissa (tuomio 16.11.2023, Tüke Busz, C‑391/22, EU:C:2023:892, 46 ja 47 kohta).

41

Kuten julkisasiamies on korostanut ratkaisuehdotuksensa 37 kohdassa, tällainen tulkinta ilmenee myös direktiivin 2003/96 johdanto-osan 15 perustelukappaleesta, jossa todetaan, että ”tietyissä olosuhteissa tai pysyvillä ehdoilla olisi annettava mahdollisuus soveltaa samaan tuotteeseen eriytettyjä kansallisia verotasoja edellyttäen, että yhteisön vähimmäisverotasoja ja sisämarkkina- ja kilpailusääntöjä noudatetaan”.

42

Toiseksi direktiivin 2003/96 yleinen rakenne tukee suppeaa tulkintaa kyseisessä direktiivissä jäsenvaltioille annetuista mahdollisuuksista soveltaa eriytettyjä verokantoja silloinkin, kun verotuksen vähimmäistasoja noudatetaan.

43

Kuten tämän tuomion 36 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee, direktiivin 2003/96 5 artikla on osa kyseisen direktiivin säännösten kokonaisuutta, jonka nojalla jäsenvaltiot tai jotkin niistä voivat tietyin edellytyksin soveltaa eriytettyjä verokantoja tai verovapautuksia tai alennuksia verotasoista. Nämä muut säännökset ovat erityisesti kyseisen direktiivin 6, 7 ja 15–19 artikla.

44

Näistä säännöksistä ensinnäkin direktiivin 2003/96 6 artiklassa säädetään niistä muodoista, joilla jäsenvaltiot voivat myöntää verotasoa koskevia vapautuksia tai alennuksia, ja sen b alakohdassa säädetään, että nämä vapautukset tai alennukset voidaan toteuttaa eriytetyn verokannan avulla.

45

Mainitun säännöksen lisäksi toiseksi direktiivin 2003/96 7 ja 15–18 b artiklassa säädetään jäsenvaltioiden mahdollisuudesta soveltaa eriytettyjä verokantoja, vapautuksia tai erityisiä veronalennuksia edellyttäen, että näissä säännöksissä säädettyjä täsmällisiä edellytyksiä noudatetaan.

46

On kuitenkin huomattava, että tietyissä mainituista säännöksistä oikeutetaan tai oikeutettiin yksittäin nimetyt jäsenvaltiot soveltamaan alennettuja valmisteverokantoja tai vapautuksia sen alueen mukaan, jossa tuote kulutetaan.

47

Niinpä direktiivin 2003/96 18 artiklan 7 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään, että Portugalin tasavalta voi soveltaa Azoreilla ja Madeiralla energiatuotteisiin ja sähköön tässä direktiivissä säädettyjä vähimmäisverotasoja alempia verotasoja. Mainitun direktiivin 18 artiklan 8 kohdan ensimmäisessä alakohdassa puolestaan säädetään, että Kreikan tasavalta voi soveltaa eri energiatuotteisiin samassa direktiivissä säädettyjä vähimmäisverokantoja alhaisempia verotasoja tietyillä alueilla ja tietyillä Egeanmeren saarilla.

48

On myös todettava, että mahdollisuudesta soveltaa eriytettyjä aluekohtaisia verokantoja on säädettävä direktiivissä 2003/96 riippumatta siitä, noudatetaanko kyseisessä direktiivissä vahvistettuja vähimmäisverotasoja. Tältä osin on huomattava, että mainitun direktiivin 18 artiklan 1 kohdassa, luettuna yhdessä muun muassa saman direktiivin liitteessä II olevan 6 kohdan kolmannen luetelmakohdan ja 8 kohdan 10., 12., 13. ja 15. luetelmakohdan kanssa, sallittiin veronalennusten tai vapautusten käyttöönotto tietyillä nimenomaisesti mainituilla Ranskan ja Italian alueilla edellyttäen, että vähimmäisverotasoja noudatetaan.

49

Lopuksi on huomautettava, että direktiivin 2003/96 19 artiklan 1 kohdassa säädetään, että neuvosto voi yksimielisesti komission ehdotuksesta antaa jäsenvaltioille, jotka sitä pyytävät, luvan ottaa käyttöön muita vapautuksia tai alennuksia erityisistä politiikkaan liittyvistä syistä.

50

Edellä esitetystä seuraa, että toisin kuin Espanjan hallitus väittää, eriytettyjen verokantojen soveltamiseksi jäsenvaltion alueella samaan tuotteeseen ja samaan käyttötarkoitukseen silloin, kun tällaisesta mahdollisuudesta ei säädetä direktiivin 2003/96 säännöksissä, on aina tarpeen saada tämän direktiivin mukainen lupa vähimmäisverotasojen noudattamisesta riippumatta.

51

Näin ollen sekä 5 artiklasta että kaikkien direktiivin 2003/96 säännösten, joissa säädetään veronalennuksista tai verovapautuksista, tarkastelusta ilmenee, että vaikka energiatuotteiden ja sähkön verotuksen ala on vain osittain yhdenmukaistettu ja kyseisessä direktiivissä annetaan jäsenvaltioille tietty liikkumavara, jotta ne voivat toteuttaa kansallisiin tilanteisiin soveltuvia politiikkoja, tämä liikkumavara on kuitenkin rajattu. Tästä seuraa, että riippumatta siitä, noudatetaanko kyseisessä direktiivissä säädettyjä vähimmäisverotasoja, jäsenvaltioille annetut mahdollisuudet ottaa käyttöön valmisteveron eriytettyjä verokantoja, verovapautuksia tai alennuksia voidaan toteuttaa vain noudattaen tiukasti direktiivin 2003/96 merkityksellisissä säännöksissä asetettuja edellytyksiä.

52

Päinvastainen tulkinta veisi sekä direktiivin 2003/96 5 artiklalta että kaikilta kyseisen direktiivin säännöksiltä, joissa jäsenvaltioille annetaan mahdollisuus soveltaa eriytettyjä verokantoja näissä säännöksissä vahvistettuja edellytyksiä noudattaen, tehokkaan vaikutuksen.

53

Nyt käsiteltävässä asiassa on todettava, ettei missään direktiivissä 2003/96 säädetyistä poikkeuksista nimenomaisesti anneta Espanjan kuningaskunnalle lupaa soveltaa samaan tuotteeseen ja samaan käyttötarkoitukseen eri valmisteverokantoja sen mukaan, millä itsehallintoalueella näitä tuotteita kulutetaan. Espanjan hallitus ei kiistä tätä, eikä se kiistä myöskään sitä, ettei sille ole myönnetty erityistä poikkeusta kyseisen direktiivin 19 artiklan nojalla, jotta nämä itsehallintoalueet voisivat vahvistaa kivennäisöljyjen eriytetyt aluekohtaiset valmisteverokannat.

54

Kolmanneksi tämän tuomion 51 kohdassa omaksuttu tulkinta on direktiivin 2003/96 tavoitteiden mukainen, sillä direktiivillä pyritään sen johdanto-osan 2–5 ja 24 perustelukappaleesta ilmenevän mukaisesti edistämään sisämarkkinoiden moitteetonta toimintaa energia-alalla välttämällä erityisesti kilpailun vääristymistä (tuomio 30.1.2020, Autoservizi Giordano, C‑513/18, EU:C:2020:59, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

55

Kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 51 kohdassa, tämä direktiivi tarjoaa lähtökohtaisesti mahdollisuuden vahvistaa eri valmisteverokannat eri jäsenvaltioissa edellyttäen, että kyseisessä direktiivissä säädettyjä vähimmäisverokantoja noudatetaan. Se, että kullekin jäsenvaltiolle annettaisiin mahdollisuus soveltaa erisuuruisia verokantoja eri alueidensa välillä samaan tuotteeseen ja samaan käyttötarkoitukseen ilman minkäänlaista sääntelyä tai valvontamekanismia, olisi kuitenkin omiaan haittaamaan sisämarkkinoiden moitteetonta toimintaa pirstomalla niitä entisestään ja vaikeuttamaan siten tavaroiden vapaata liikkuvuutta. On nimittäin niin, että jos kerran mainitun direktiivin johdanto-osan neljännen perustelukappaleen mukaan merkittävät erot jäsenvaltioiden soveltamien kansallisten energiaverotasojen välillä voivat osoittautua haitallisiksi sisämarkkinoiden moitteettomalle toiminnalle, sama pätee vieläkin suuremmalla syyllä samassa jäsenvaltiossa sovellettavien alueellisten energiaverotasojen välisiin eroihin.

56

Espanjan hallituksen muilla argumenteilla, joilla perustellaan kivennäisöljyjen aluekohtaista valmisteverokantaa, ei voida horjuttaa edellä esitettyä tulkintaa.

57

Ensinnäkin väitteestä, jonka mukaan tällainen verokanta on osoitus Espanjan perustuslaissa tunnustetusta ja SEU 4 artiklan 2 kohdassa suojatusta itsehallintoalueiden poliittisesta autonomiasta, on todettava, että toimivallan jakoa jäsenvaltion sisällä suojataan tällä määräyksellä, jonka mukaan unionilla on velvollisuus kunnioittaa jäsenvaltioiden kansallista identiteettiä, joka on olennainen osa niiden poliittisia ja valtiosäännön rakenteita, myös alueellisen ja paikallisen itsehallinnon osalta (tuomio 21.12.2016, Remondis, C‑51/15, EU:C:2016:985, 40 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tästä on kuitenkin riittävää huomauttaa, että – kuten tämän tuomion 51 kohdassa on todettu – direktiivissä 2003/96 sallitaan eriytettyjen verokantojen käyttöön ottaminen muun muassa maantieteellisin perustein, kunhan kyseisessä direktiivissä tätä varten säädettyjä edellytyksiä noudatetaan.

58

Toiseksi Espanjan hallitus näyttää katsovan, että kivennäisöljyjen aluekohtaista valmisteverokantaa voidaan pitää direktiivin 2008/118 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuna muuna välillisenä verona.

59

On kuitenkin niin, että tämän säännöksen mukaan jäsenvaltiot voivat kantaa muita välillisiä veroja valmisteveron alaisista tavaroista, jos ne täyttävät kaksi edellytystä. Yhtäältä tällaiset verot on kannettava erityistarkoituksia varten, ja toisaalta niiden kannossa on noudatettava valmisteveron tai arvonlisäveron perusteen määrittämistä, veron määrän laskentaa sekä verosaatavan syntymistä ja valvontaa koskevia unionin verosääntöjä, verovapautuksia koskevat säännökset pois lukien.

60

Näistä edellytyksistä ensimmäisen osalta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että direktiivin 2008/118 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuihin erityistarkoituksiin kuuluvat kaikki muut kuin pelkästään julkistaloudelliset tarkoitukset (tuomio 22.6.2023, Endesa Generación, C‑833/21, EU:C:2023:516, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

61

Koska kuitenkin kaikilla veroilla on välttämättä julkistaloudellinen tarkoitus, pelkästään se seikka, että verolla on tällainen tavoite, ei voi johtaa siihen, ettei tällä verolla voida katsoa olevan myös direktiivin 2008/118 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua erityistarkoitusta, tai muuten kyseiseltä säännökseltä poistettaisiin kokonaan tehokas vaikutus (tuomio 22.6.2023, Endesa Generación, C‑833/21, EU:C:2023:516, 39 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

62

Tästä on todettava, että vaikka verosta saatavien tulojen ennalta määrätty kohdentaminen jäsenvaltion viranomaisille siirretyn toimivallan käytön rahoittamiseen saattaa lisäksi olla seikka, joka on otettava huomioon selvitettäessä, onko kyseessä erityistarkoitus, tällainen kohdentaminen, joka on pelkästään jäsenvaltion talousarvion sisäisen organisoinnin tapa, ei voi sellaisenaan olla riittävä seikka, koska tavoitellusta tarkoituksesta riippumatta kaikki jäsenvaltiot voivat päättää kohdentaa verosta saatavat tulot tiettyjen menojen rahoittamiseen. Muussa tapauksessa kaikkia tarkoituksia voitaisiin pitää direktiivin 2008/118 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla erityisinä, mikä poistaisi tällä direktiivillä perustetulta yhdenmukaistetulta valmisteverolta kokonaan tehokkaan vaikutuksen ja olisi vastoin periaatetta, jonka mukaan kyseisen 1 artiklan 2 kohdan kaltaista poikkeussäännöstä on tulkittava suppeasti (tuomio 22.6.2023, Endesa Generación, C‑833/21, EU:C:2023:516, 40 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

63

Jotta voitaisiin siis katsoa, että verolla, josta saatavien tulojen kohdentamisesta on määrätty ennalta, on direktiivin 2008/118 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu erityistarkoitus, sillä itsellään on pyrittävä varmistamaan sen erityistarkoituksen, johon vedotaan, toteutuminen siten, että verotulojen käytön ja mainitun veron tarkoituksen välillä on suora yhteys (tuomio 22.6.2023, Endesa Generación, C‑833/21, EU:C:2023:516, 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

64

Jos tällaista verotulojen ennalta määrättyä kohdentamisjärjestelmää ei ole olemassa, valmisteveron alaisiin tavaroihin kohdistetulla verolla voidaan katsoa olevan direktiivin 2008/118 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu erityistarkoitus vain, jos tämä vero on suunniteltu rakenteensa puolesta ja erityisesti veron kohteen tai verokannan osalta niin, että se vaikuttaa verovelvollisen käyttäytymiseen siten, että sillä mahdollistetaan mainitun erityistarkoituksen toteutuminen, mikä tehdään esimerkiksi verottamalla suuresti asianomaisia tavaroita niiden kulutuksen hillitsemiseksi (tuomio 22.6.2023, Endesa Generación, C‑833/21, EU:C:2023:516, 42 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

65

Nyt käsiteltävässä asiassa, jollei ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen, joka on yksin toimivaltainen toteamaan pääasian tosiseikat ja arvioimaan niitä, selvityksistä muuta johdu, unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta ei ilmene, että kivennäisöljyjen aluekohtainen valmisteverokanta täyttäisi direktiivin 2008/118 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua erityistarkoitusta koskevat edellytykset siinä tapauksessa, että tällainen tarkoitus olisi olemassa. Kuten julkisasiamies on nimittäin ratkaisuehdotuksensa 55 kohdassa korostanut, Espanjan hallituksen esittämistä huomautuksista ilmenee, että kyseisen aluekohtaisen verokannan tarkoituksena oli rahoittaa itsehallintoalueiden toimivalta-aloja yleisesti.

66

Edellä esitetyn perusteella ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava, että direktiiviä 2003/96 ja erityisesti sen 5 artiklaa on tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan itsehallintoalueet voivat muissa kuin tätä varten säädetyissä tapauksissa vahvistaa samalle tuotteelle ja samalle käyttötarkoitukselle eri valmisteverokannat sen alueen mukaan, jolla tuotetta käytetään.

67

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (viides jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Energiatuotteiden ja sähkön verotusta koskevan yhteisön kehyksen uudistamisesta 27.10.2003 annettua neuvoston direktiiviä 2003/96/EY, sellaisena kuin se on muutettuna29.4.2004 annetulla neuvoston direktiivillä 2004/74/EY ja 29.4.2004 annetulla neuvoston direktiivillä 2004/75/EY, ja erityisesti sen 5 artiklaa

on tulkittava siten, että

se on esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan itsehallintoalueet voivat muissa kuin tätä varten säädetyissä tapauksissa vahvistaa samalle tuotteelle ja samalle käyttötarkoitukselle eri valmisteverokannat sen alueen mukaan, jolla tuotetta käytetään.