–

Banco Santander SA, edustajinaan M. Á. Cepero Aránguez ja M. García-Villarrubia Bernabé, abogados,

–

Espanjan hallitus, asiamiehinään A. Ballesteros Panizo ja A. Pérez-Zurita Gutiérrez,

–

Italian hallitus, asiamiehenään G. Palmieri, avustajanaan G. Rocchitta, avvocato dello Stato,

–

Puolan hallitus, asiamiehinään B. Majczyna ja S. Żyrek,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään J. Baquero Cruz ja N. Ruiz García,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5.4.1993 annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY (EYVL 1993, L 95, s. 29) 6 artiklan 1 kohdan ja 7 artiklan 1 kohdan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa vastakkain ovat kaksi kuluttajaa GP ja BG ja luottolaitos Banco Santander SA ja jossa on kyse sellaisten rahamäärien palauttamista koskevasta vaatimuksesta, jotka on maksettu lainvoimaisella tuomioistuinratkaisulla kohtuuttomaksi todetun sopimusehdon nojalla.

3

Direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on säädettävä, että elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia niiden kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja että sopimus jää muilta osin osapuolia sitovaksi, jos sopimus voi olla olemassa ilman kohtuuttomia ehtoja.”

4

Direktiivin 7 artiklan 1 kohdan sanamuoto on seuraava:

”Jäsenvaltioiden on kuluttajien ja kilpailevien elinkeinonharjoittajien edun vuoksi varmistettava, että on olemassa riittäviä ja tehokkaita keinoja kohtuuttomien ehtojen käytön lopettamiseksi elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisissä sopimuksissa.”

5

Siviililain (Código Civil), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa, 1303 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Jos sopimusvelvoite todetaan pätemättömäksi, sopimuspuolten on palautettava toisilleen sopimuksen kohde, tuotto ja hinta korkoineen, ellei seuraavissa pykälissä säädetystä muuta johdu.”

6

Siviililain 1896 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Sen, joka vastaanottaessaan perusteettoman suorituksen on toiminut vilpillisessä mielessä, on maksettava lakisääteistä korkoa, kun kyse on pääomasta, tai tuotto, jota on saatu tai on määrä saada, kun se, mitä on vastaanotettu, kerryttää sitä”.

7

Siviililain, sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa, 1964 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Kiinnitystä koskevat kanteet vanhenevat 20 vuodessa ja velvoiteoikeudelliset kanteet, joihin ei sovelleta erityistä vanhentumisaikaa, 15 vuodessa.”

8

Siviililain 1969 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Ellei erityissäännöksessä muuta säädetä, kanneoikeuden menettämisen määräaika lasketaan kannetyypistä riippumatta siitä päivästä, jona kanne on ollut nostettavissa.”

9

Pääasian valittajat tekivät 29.6.1999 kuluttajina Banco Santanderin kanssa kiinnelainasopimuksen, johon sisältyvän ehdon mukaan he vastasivat kaikista sopimuksesta aiheutuvista kuluista (jäljempänä kuluja koskeva ehto).

10

Pääasian valittajat nostivat 28.10.2017 kanteen, jolla he vaativat kuluja koskevan ehdon pätemättömäksi toteamista ja kyseisen ehdon perusteella maksettujen rahamäärien palauttamista.

11

Ensimmäisen asteen tuomioistuin totesi kuluja koskevan ehdon pätemättömäksi ja velvoitti Banco Santanderin maksamaan pääasian valittajille rahamäärät, jotka he olivat maksaneet notaari-, rekisteröinti- ja hallinnointikuluina, lakisääteisine korkoineen siitä ajankohdasta lukien, kun ne maksettiin.

12

Audiencia Provincial de Barcelona (Barcelonan maakunnallinen ylioikeus, Espanja) hyväksyi osittain Banco Santanderin ensimmäisen asteen tuomioistuimen ratkaisusta tekemän valituksen ja totesi kuluja koskevan sopimusehdon nojalla maksettuja rahamääriä koskevan saatavan vanhentuneeksi. Toisen asteen tuomioistuin katsoi nimittäin, että rahamäärien palauttamista koskevan kanteen vanhentumisaika oli alkanut kulua siitä ajankohdasta alkaen, jona pääasian valittajat suorittivat perusteettomat maksut, eli siitä alkaen, kun he tekivät kiinnelainasopimuksensa vuonna 1999, mistä on kulunut yli 15 vuotta.

13

Pääasian valittajat tekivät Audiencia Provincial de Barcelonan tuomiosta kassaatiovalituksen Tribunal Supremoon (ylin tuomioistuin, Espanja), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin. He vetosivat valituksensa tueksi siihen, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että kohtuuttoman sopimusehdon nojalla maksettujen rahamäärien palauttamista koskevan kanteen vanhentumisajan alkamisajankohta ei voi olla päivä, jona kyseisen sopimusehdon sisältävä sopimus tehtiin.

14

Ennakkoratkaisua pyytäneellä tuomioistuimella on epäilyksensä siitä, milloin direktiivissä 93/13 tarkoitetun kohtuuttoman sopimusehdon nojalla maksettujen rahamäärien palauttamista koskevan kanteen vanhentumisaika alkaa.

15

Kyseisen tuomioistuimen mukaan se, että tämä vanhentumisaika alkaa sen tuomioistuinratkaisun antamispäivästä, jolla kyseinen sopimusehto todettiin kohtuuttomaksi ja pätemättömäksi, vaikuttaa olevan ristiriidassa oikeusvarmuuden periaatteen kanssa, koska tämä johtaisi käytännössä siihen, että palauttamista koskeva kanne ei voisi vanhentua. Koska on niin, että tällaisen kanteen vanhentumisaika ei teoriassa voi alkaa kulua ennen sellaisen kanteen hyväksymistä, jolla vaaditaan tällaisen sopimusehdon pätemättömäksi julistamista, ja koska tällainen kanne itsessään ei kansallisen oikeuden nojalla voi vanhentua – kun otetaan huomioon, että kyse on ehdottomasta pätemättömyydestä –, palauttamista koskevan kanteen vanhentumisaika ei voisi koskaan alkaa. Oikeusvarmuuden periaate vaarantuisi lisäksi vakavasti, jos vaatimuksia perustettaisiin tämän takia sopimuksiin, joiden vaikutukset ovat saattaneet lakata vuosikymmeniä sitten.

16

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii tältä osin, pitäisikö palauttamista koskevan kanteen vanhentumisaika alkaa ajankohtana, jolloin se antoi yhtenäisiä tuomioita, joissa se totesi, että sopimusehdot, joiden mukaan kuluttaja maksaa kaikki luottosopimukseen liittyvät kulut, ovat kohtuuttomia, ja ratkaisi, miten tällaiset kulut oli jaettava sen jälkeen, kun kyseinen ehto todettiin pätemättömäksi. Olisi myös mahdollista katsoa vanhentumisajan alkavan niiden unionin tuomioistuinten antamien tuomioiden antamispäivästä, joissa se tulkitsi direktiiviä 93/13 siten, että se ei ole esteenä sille, että tällaiselle palauttamista koskevalle kanteelle asetetaan vanhentumisaika, kunhan tehokkuusperiaatetta noudatetaan. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin epäilee kuitenkin sitä, onko kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja tietoinen sen omasta tai unionin tuomioistuimen asiaa koskevasta oikeuskäytännöstä.

17

Tässä tilanteessa Tribunal Supremo päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

18

Aluksi on muistutettava, että unionin tuomioistuin on jo todennut, että direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että on lähtökohtaisesti katsottava, ettei kohtuuttomaksi todettu sopimusehto ole koskaan ollut olemassa, minkä vuoksi sillä ei voi olla vaikutuksia kuluttajaan nähden. Näin ollen siitä, että tällainen ehto todetaan kohtuuttomaksi tuomioistuimessa, on lähtökohtaisesti seurattava sen oikeudellisen ja tosiasiallisen tilanteen palauttaminen, jossa kuluttaja olisi, jos tällaista ehtoa ei olisi ollut olemassa (tuomio 21.12.2016, Gutiérrez Naranjo ym., C‑154/15, C‑307/15 ja C‑308/15, EU:C:2016:980, 61 kohta ja tuomio 15.6.2023, Bank M. (Sopimuksen pätemättömyyden toteamisen vaikutukset), C‑520/21, EU:C:2023:478, 57 kohta).

19

Tämä merkitsee sitä, että kansallisen tuomioistuimen velvollisuudella sivuuttaa kohtuuton sopimusehto, joka velvoittaa perusteettomiksi osoittautuvien rahamäärien maksamiseen, on lähtökohtaisesti se vaikutus, että nämä määrät on vastaavasti palautettava (tuomio 21.12.2016, Gutiérrez Naranjo ym., C‑154/15, C‑307/15 ja C‑308/15, EU:C:2016:980, 62 kohta ja tuomio 15.6.2023, Bank M. (Sopimuksen pätemättömyyden toteamisen vaikutukset), C‑520/21, EU:C:2023:478, 58 kohta).

20

Näin on siksi, että ellei tällaista palauttamista koskevaa vaikutusta olisi, kyseenalaistettaisiin se varoittava vaikutus, joka direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä sen 7 artiklan 1 kohdan kanssa, mukaan on tarkoitettu olevan sillä, että kuluttajien ja elinkeinonharjoittajan välisiin sopimuksiin sisältyvät ehdot on todettu kohtuuttomiksi (tuomio 21.12.2016, Gutiérrez Naranjo ym., C‑154/15, C‑307/15 ja C‑308/15, EU:C:2016:980, 63 kohta ja tuomio 15.6.2023, Bank M. (Sopimuksen pätemättömyyden toteamisen vaikutukset), C‑520/21, EU:C:2023:478, 58 kohta).

21

Direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohdassa edellytetään kyllä jäsenvaltioiden säätävän, että kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia ”niiden kansallisen lainsäädännön mukaisesti” (tuomio 6.10.2009, Asturcom Telecomunicaciones, C‑40/08, EU:C:2009:615, 57 kohta ja tuomio 21.12.2016, Gutiérrez Naranjo ym., C‑154/15, C‑307/15 ja C‑308/15, EU:C:2016:980, 64 kohta).

22

Direktiivillä 93/13 kuluttajille taattua suojaa koskevalla kansallisella lainsäädännöllä ei kuitenkaan voida muuttaa suojan ulottuvuutta eikä sen asiallista sisältöä eikä näin vaarantaa tämän suojan tehostamista, johon Euroopan unionin lainsäätäjä on tähdännyt ottamalla käyttöön kohtuuttomia ehtoja koskevat yhtenäiset säännöt, niin kuin direktiivin 93/13 johdanto-osan kymmenennessä perustelukappaleessa todetaan (tuomio 21.12.2016, Gutiérrez Naranjo ym., C‑154/15, C‑307/15 ja C‑308/15, EU:C:2016:980, 65 kohta ja tuomio 15.6.2023, Bank M. (Sopimuksen pätemättömyyden toteamisen vaikutukset), C‑520/21, EU:C:2023:478, 60 kohta).

23

Vaikka jäsenvaltioiden tehtävänä onkin kansallisen oikeutensa avulla määritellä yksityiskohtaiset säännöt, joiden mukaisesti sopimukseen sisältyvän ehdon kohtuuttomuus todetaan ja tämän toteamisen konkreettiset oikeusvaikutukset toteutuvat, tällaisen toteamisen avulla on siis kuitenkin voitava palauttaa se oikeudellinen ja tosiasiallinen tilanne, jossa kuluttaja olisi ollut, ellei mainittua kohtuutonta ehtoa olisi ollut, muun muassa ottamalla käyttöön oikeus sellaisten perusteettomien etujen palautukseen, jotka elinkeinonharjoittaja on saanut kuluttajan vahingoksi tällaisen kohtuuttoman ehdon perusteella (tuomio 21.12.2016, Gutiérrez Naranjo ym., C‑154/15, C‑307/15 ja C‑308/15, EU:C:2016:980, 66 kohta ja tuomio 15.6.2023, Bank M. (Sopimuksen pätemättömyyden toteamisen vaikutukset), C‑520/21, EU:C:2023:478, 61 kohta).

24

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy ensimmäisellä kysymyksellään pääasiallisesti, onko direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 1 kohtaa sekä tehokkuusperiaatetta tulkittava siten, että ne ovat esteenä sille, että kulujen, jotka kuluttaja on maksanut elinkeinonharjoittajan kanssa tehdyn sellaisen sopimusehdon nojalla, joka on todettu kohtuuttomaksi näiden kulujen maksamisen jälkeen annetulla lainvoimaisella tuomioistuinratkaisulla, palauttamista koskevan kanteen vanhentumisaika alkaa kulua siitä päivästä, jona mainittu ratkaisu annettiin.

25

Tältä osin on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on niin, että silloin, kun unioni ei ole antanut asiaa koskevia erityissäännöksiä, kunkin jäsenvaltion asiana on menettelyllisen autonomian periaatteen nojalla antaa sisäisessä oikeusjärjestyksessään menettelysäännöt sellaisia oikeussuojakeinoja varten, joilla pyritään turvaamaan unionin oikeuteen perustuvat yksityisten oikeudet, sillä edellytyksellä kuitenkin, että kyseiset säännöt eivät ole epäedullisempia kuin säännöt, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion kansallisen oikeuden soveltamisalaan kuuluvia tilanteita (vastaavuusperiaate), eivätkä ne ole sellaisia, että unionin oikeudessa vahvistettujen oikeuksien käyttäminen on käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa (tehokkuusperiaate) (tuomio 22.4.2021, Profi Credit Slovakia, C‑485/19, EU:C:2021:313, 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

26

Siltä osin kuin on kyse tehokkuusperiaatteesta, josta yksinomaan on kyse tässä asiassa, on todettava, että kaikkia sellaisia tapauksia, joissa on kyse siitä, tekeekö kansallinen menettelysäännös unionin oikeuden soveltamisen mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi, on tarkasteltava ottaen huomioon tämän säännöksen merkitys koko menettelyssä, menettelyn kulku sekä sen erityispiirteet eri kansallisissa elimissä. Huomioon on tällöin tarvittaessa otettava kansallisen tuomioistuinjärjestelmän perustana olevat periaatteet, joita ovat muun muassa puolustautumisoikeuksien suojaaminen, oikeusvarmuuden periaate sekä menettelyn moitteeton kulku (tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance, C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 28 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

27

Unionin tuomioistuin on lisäksi täsmentänyt, että jäsenvaltioiden velvollisuuteen varmistaa niiden oikeuksien tehokkuus, joita yksityisillä on unionin oikeuden perusteella, sisältyy muun muassa vaatimus direktiivistä 93/13 johtuvia oikeuksia koskevasta tehokkaasta oikeussuojasta, joka on taattu myös Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklassa ja jota sovelletaan muun muassa tällaisiin oikeuksiin perustuvia oikeussuojakeinoja koskevien menettelysääntöjen määrittämiseen (tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance, C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

28

Unionin tuomioistuin on täsmentänyt pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen vanhentumisajan ominaispiirteiden arvioinnista, että tässä arvioinnissa on tutkittava tällaisen vanhentumisajan kestoa ja sen soveltamista koskevia yksityiskohtaisia sääntöjä, mukaan lukien se, mistä tapahtumasta vanhentumisajan kuluminen alkaa (tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance, C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

29

Vaikka unionin tuomioistuin on todennut, että kuluttajan esittämään vaatimukseen, joka koskee kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välillä tehtyyn sopimukseen sisältyvän ehdon kohtuuttomuuden toteamista, ei voida soveltaa minkäänlaista vanhentumisaikaa (tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance, C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), se on täsmentänyt, etteivät direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohta ja 7 artiklan 1 kohta ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa asetetaan vanhentumisaika tällaisen kuluttajan kanteelle, jolla vedotaan niihin tällaisen toteamuksen vaikutuksiin, jotka koskevat maksettujen määrien palauttamista, kunhan vastaavuusperiaatetta ja tehokkuusperiaatetta noudatetaan (ks. vastaavasti tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance, C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 39 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

30

Näin ollen on katsottava, että vanhentumisaikaan vetoaminen kuluttajien direktiiviin 93/13 perustuvien oikeuksiensa nojalla esittämiä palautusvaatimuksia vastaan ei sinänsä ole tehokkuusperiaatteen vastaista, kunhan sen soveltaminen ei tee kyseisellä direktiivillä annettujen oikeuksien käyttämisestä käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa (tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance, C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 40 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

31

Sen vanhentumisajan pituudesta, jota sovelletaan kuluttajan vaatimukseen direktiivissä 93/13 tarkoitettujen kohtuuttomien ehtojen perusteella perusteettomasti maksamien määrien palauttamisesta, on todettava, että unionin tuomioistuin on jo lausunut muun muassa 9.7.2020 antamassaan tuomiossa Raiffeisen Bank ja BRD Groupe Société Générale (C‑698/18 ja C‑699/18, EU:C:2020:537, 62 ja 64 kohta), 16.7.2020 antamassaan tuomiossa Caixabank ja Banco Bilbao Vizcaya Argentaria (C‑224/19 ja C‑259/19, EU:C:2020:578, 87 kohta) ja 8.9.2022 antamassaan tuomiossa D.B.P. ym. (Ulkomaanvaluuttaan sidottu kiinnelaina) (C‑80/21–C‑82/21, EU:C:2022:646, 92 kohta) siitä, ovatko vanhentumisajat, joiden kesto on kolme, viisi ja kymmenen vuotta ja joihin on vedottu sellaisia kanteita vastaan, joissa vaaditaan maksettujen määrien palauttamista sopimusehdon kohtuuttomuuden toteamisen johdosta, tehokkuusperiaatteen mukaisia; tällaiset määräajat ovat riittävän pitkiä, jotta asianomainen kuluttaja voi tehokkaasti valmistella ja käyttää oikeussuojakeinoa, kunhan niistä on säädetty ja ne ovat tiedossa etukäteen.

32

Siten on katsottava, että sikäli kuin pääasiassa kyseessä olevan kaltaisesta 15 vuoden vanhentumisajasta, johon on vedottu kuluttajan direktiivissä 93/13 tarkoitettujen kohtuuttomien ehtojen perusteella perusteettomasti maksamien määrien palauttamista koskevaa vaatimusta vastaan, on säädetty ja se on tiedossa etukäteen, se ei ole omiaan tekemään direktiivillä 93/13 annettujen oikeuksien käyttämisestä käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa. Tällaisen määräajan kesto on nimittäin pääsääntöisesti käytännössä riittävä, jotta kuluttaja ehtii tehokkaasti valmistella ja käyttää oikeussuojakeinoa vedotakseen hänellä tämän direktiivin nojalla oleviin oikeuksiin, muun muassa kohtuuttomaan sopimusehtoon perustuvien palautusvaatimusten muodossa (ks. analogisesti tuomio 8.9.2022, D.B.P. ym. (Ulkomaanvaluuttaan sidottu kiinnelaina), C‑80/21–C‑82/21, EU:C:2022:646, 93 kohta).

33

Tältä osin on kuitenkin otettava huomioon, että kuluttajat ovat elinkeinonharjoittajaan nähden heikompi osapuoli sekä neuvotteluaseman että tietojen puolesta, mikä johtaa siihen, että kuluttajat sitoutuvat elinkeinonharjoittajan ennakolta laatimiin sopimusehtoihin ilman, että he voisivat vaikuttaa niiden sisältöön. On samoin muistutettava, että kuluttajat eivät ehkä tiedä kiinnelainasopimuksen ehdon olevan kohtuuton tai eivät miellä direktiivin 93/13 mukaisten oikeuksiensa laajuutta (ks. vastaavasti tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance, C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 45 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

34

Unionin tuomioistuin on tässä yhteydessä todennut, että vanhentumisajan, joka alkaa kulua sopimuksen tekemisestä, soveltaminen siltä osin kuin se merkitsee sitä, että kuluttaja voi vaatia kohtuuttomaksi todetun sopimusehdon nojalla suoritettujen maksujen palauttamista vain tietyn määräajan kuluessa sopimuksen allekirjoittamisesta riippumatta siitä, tiesikö hän tai saattoiko hän kohtuudella tietää tämän ehdon kohtuuttomuudesta, on omiaan tekemään suhteettoman vaikeaksi tälle kuluttajalle direktiivillä 93/13 annettujen oikeuksien käyttämisen ja näin ollen loukkaamaan tehokkuusperiaatetta luettuna yhdessä oikeusvarmuuden periaatteen kanssa (ks. vastaavasti tuomio 16.7.2020, Caixabank ja Banco Bilbao Vizcaya Argentaria, C‑224/19 ja C‑259/19, EU:C:2020:578, 91 kohta; ks. myös analogisesti tuomio 22.4.2021, Profi Credit Slovakia, C‑485/19, EU:C:2021:313, 63 kohta).

35

Sitä vastoin pääasiassa kyseessä olevien kaltaisissa olosuhteissa on niin, että kuluttaja saa varmasti tiedon kyseisen sopimusehdon sääntöjenvastaisuudesta sinä päivänä, jona ratkaisu, jossa todettiin ehdon kohtuuttomuus ja jossa kyseinen ehto todettiin tämän johdosta pätemättömäksi, tulee lainvoimaiseksi. Tämän johdosta on lähtökohtaisesti niin, että tästä päivästä alkaen kuluttajalla on mahdollisuus vedota tehokkaasti direktiivissä 93/13 hänelle annettuihin oikeuksiin, ja näin ollen palauttamista koskevan kanteen, jonka pääasiallinen tarkoitus on sen oikeudellisen ja tosiasiallisen tilanteen palauttaminen, jossa kuluttaja olisi, jos tällaista ehtoa ei olisi ollut olemassa, kuten tämän tuomion 18 ja 23 kohdasta ilmenee, vanhentumisaika voi alkaa.

36

On näet niin, että koska kyse on lainvoimaisesta ja asianomaiselle kuluttajalle osoitetusta tuomioistuinratkaisusta, kuluttaja saa tuona ajankohtana tietää kyseisen ehdon olevan kohtuuton ja voi arvioida itse, onko tarkoituksenmukaista nostaa kanne ehdon nojalla maksettujen rahamäärien palauttamiseksi kansallisessa oikeudessa asetetussa määräajassa, tai tuomioistuin voi – jos tästä säädetään kansallisessa prosessioikeudessa – kohtuuttoman ehdon pätemättömyyttä koskevan lainvoimaisen tuomioistuinratkaisun perusteella hyväksyä palauttamista koskevan kanteen, joka perustuu edellä mainittuun pätemättömyyteen.

37

Tästä seuraa, että vanhentumisaika, joka alkaa kulua siitä päivästä alkaen, jona ratkaisu, jossa sopimusehto todettiin kohtuuttomaksi ja tämän seurauksena pätemättömäksi, on saanut lainvoiman, on yhteensopiva tehokkuusperiaatteen kanssa, koska kuluttajalla on mahdollisuus saada tieto oikeuksistaan ennen kuin tämä määräaika alkaa kulua tai päättyy (ks. vastaavasti tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance, C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

38

On kuitenkin todettava, että vaikka – kuten tämän tuomion 34 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee – direktiivi 93/13 on esteenä sille, että kuluttajan kohtuuttoman sopimusehdon nojalla maksamien rahamäärien palauttamista koskevan kanteen vanhentumisaika voisi alkaa kulua riippumatta siitä, tiesikö kuluttaja tai saattoiko hän kohtuudella tietää sopimusehdon kohtuuttomuudesta, direktiivi ei kuitenkaan ole esteenä sille, että elinkeinonharjoittajalle annetaan mahdollisuus osoittaa, että kuluttaja tiesi tai hän olisi kohtuudella voinut tietää siitä ennen kuin tuomio, jossa todetaan ehdon pätemättömyys, annettiin.

39

Siltä osin kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, onko se, että vanhentumisajan alkamisajankohdaksi vahvistetaan tällainen hetki, omiaan loukkaamaan oikeusvarmuuden periaatetta, koska se aiheuttaa elinkeinonharjoittajalle epävarmuutta vanhentumisajan alkamisajankohdan osalta, on muistutettava lopuksi, että vanhentumisajoilla pyritään tosiasiallisesti takaamaan oikeusvarmuus (ks. vastaavasti tuomio 9.7.2020, Raiffeisen Bank ja BRD Groupe Société Générale, C‑698/18 ja C‑699/18, EU:C:2020:537, 81 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

40

On kuitenkin niin, kuten Puolan hallitus pääasiallisesti korosti kirjallisissa huomautuksissaan, että elinkeinonharjoittaja itse sisällyttäessään kuluttajan kanssa tehtyyn sopimukseen kohtuuttoman ehdon luo tilanteen, joka kielletään direktiivillä 93/13 ja jota kyseisellä direktiivillä pyritään välttämään, käyttämällä ylivoimaista asemaansa asettaakseen yksipuolisesti kuluttajalle sopimusvelvoitteita, jotka eivät ole direktiivissä asetetun lojaliteettiperiaatteen mukaisia, ja näin se aiheuttaa merkittävän epätasapainon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille kuluttajan vahingoksi.

41

Joka tapauksessa on niin, että kuten tämän tuomion 38 kohdasta ilmenee, elinkeinonharjoittajalla on esittämällä kansallisen todistelujärjestelmän mukaisesti erityistä näyttöä suhteestaan kyseiseen kuluttajaan mahdollisuus osoittaa, että kuluttaja tiesi tai olisi kohtuudella voinut tietää kyseessä olevan ehdon kohtuuttomuudesta ennen kuin tuomio, jossa todetaan ehdon pätemättömyys, annettiin.

42

Edellä esitetyn perusteella ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 1 kohtaa sekä oikeusvarmuuden periaatetta on tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä sille, että kulujen, jotka kuluttaja on maksanut sellaisen sopimusehdon nojalla, joka on todettu kohtuuttomaksi näiden kulujen maksamisen jälkeen annetulla lainvoimaisella tuomioistuinratkaisulla, palauttamista koskevan kanteen vanhentumisaika alkaa kulua siitä päivästä, jona mainittu ratkaisu tulee lainvoimaiseksi, kuitenkin siten, että elinkeinonharjoittajalla on mahdollisuus osoittaa, että kuluttaja tiesi tai olisi kohtuudella voinut tietää kyseessä olevan ehdon kohtuuttomuudesta ennen kuin kyseinen ratkaisu annettiin.

43

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy toisella kysymyksellään, luettuna ennakkoratkaisupyynnössä olevien tietojen valossa, pääasiallisesti, onko direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä sille, että kulujen, jotka kuluttaja on maksanut elinkeinonharjoittajan kanssa tehdyn sopimuksen sellaisen ehdon nojalla, joka on todettu kohtuuttomaksi näiden kulujen maksamisen jälkeen annetulla lainvoimaisella tuomioistuinratkaisulla, palauttamista koskevan kanteen vanhentumisaika alkaa kulua ennen päivää, jona ylin kansallinen tuomioistuin antoi muissa asioissa tuomioita, joissa vakioehdot, jotka vastaavat kyseisen sopimuksen asianomaista ehtoa, todettiin kohtuuttomiksi.

44

Vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää tämän kysymyksen sen tapauksen varalta, että on direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohdan ja 7 artiklan 1 kohdan vastaista katsoa, että vanhentumisaika alkaa kulua päivänä, jolloin annetaan lainvoimainen tuomioistuinratkaisu, jolla asianomainen sopimusehto todetaan kohtuuttomaksi ja tämän johdosta pätemättömäksi, kysymykseen on kuitenkin vastattava ensimmäiseen kysymykseen annetun vastauksen valossa. On näet niin, että koska vastauksessa varataan elinkeinonharjoittajalle mahdollisuus osoittaa, että kuluttaja tiesi tai olisi kohtuudella voinut tietää kyseessä olevan ehdon kohtuuttomuudesta ennen kuin kyseinen ratkaisu annettiin, ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle on tältä osin esitettävä tietyt tulkintaan liittyvät seikat, jotka vaikuttavat hyödyllisiltä siinä käsiteltävänä olevan asian ratkaisemiseksi.

45

Alussa viitatun oikeuskäytännön valossa ja unionin tuomioistuimen ensimmäiseen kysymykseen antaman vastauksen puitteissa on todettava, että se, että kulujen, jotka on maksettu sellaisen sopimusehdon nojalla, joka on myöhemmin tuomioistuimessa todettu kohtuuttomaksi, palauttamista koskevan kanteen vanhentumisajan alkamisajankohta on ajankohta, jona ylin kansallinen tuomioistuin antoi tuomioita, joissa vakioehdot, jotka vastaavat kyseessä olevaa sopimusehtoa, todettiin kohtuuttomiksi, ei lähtökohtaisesti voi olla tehokkuusperiaatteen mukaista.

46

Kuten tämän tuomion 18 ja 23 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee, direktiivillä 93/13 pyritään palauttamaan se oikeudellinen ja tosiasiallinen tilanne, jossa kuluttaja olisi ollut, ellei kohtuutonta sopimusehtoa olisi ollut, muun muassa antamalla oikeus sellaisten perusteettomien etujen palautukseen, jotka elinkeinonharjoittaja on saanut kuluttajan vahingoksi kyseisen ehdon perusteella.

47

Jos kulujen, jotka kuluttaja on maksanut kohtuuttoman sopimusehdon nojalla, palauttamista koskevan kanteen vanhentumisaika alkaisi ajankohtana, jona ylin kansallinen tuomioistuin antoi tuomioita, joissa vakioehdot, jotka vastaavat riidanalaiseen sopimukseen sisällytettyä ehtoa, todettiin kohtuuttomiksi, useissa tilanteissa olisi mahdollista, että elinkeinonharjoittaja voisi kohtuuttoman sopimusehdon nojalla pitää itsellään kyseisen kuluttajan vahingoksi perusteettomasti saamansa rahamäärät, mikä olisi ristiriidassa tämän tuomion 34 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä johtuvan vaatimuksen kanssa, jonka mukaan alkamisajankohta ei voi olla riippumaton siitä, tiesikö kyseinen kuluttaja tai olisiko hän voinut kohtuudella tietää ehdon kohtuuttomuudesta, joka on perustana oikeudelle palautukseen, jos elinkeinonharjoittajalle ei ole asetettu huolellisuus- ja tiedonantovelvoitetta kuluttajaan nähden, jolloin heikennettäisiin kuluttajan jo heikkoa asemaa, jota direktiivillä 93/13 pyritään parantamaan.

48

Lisäksi koska elinkeinonharjoittajalle ei tältä osin ole asetettu tiedonantovelvoitetta, kuluttajan ei voida kohtuudella olettaa olevan tietoinen siitä, että hänen sopimukseensa sisältyvä ehto vastaa ulottuvuudeltaan vakioehtoa, jonka ylin kansallinen tuomioistuin on todennut kohtuuttomaksi.

49

Vaikka on niin, että jäsenvaltion ylimmän tuomioistuimen oikeuskäytäntö – jos siitä tiedotetaan riittävällä tavalla – voi mahdollistaa sen, että keskivertokuluttaja saa tietää elinkeinonharjoittajan kanssa tekemäänsä sopimukseen sisällytetyn vakioehdon olevan kohtuuton, kuluttajalta, jota direktiivillä 93/13 pyritään suojelemaan sen takia, että hän on elinkeinonharjoittajaan nähden heikommassa asemassa, ei kuitenkaan voida odottaa menettelyjä, jotka kuuluvat oikeudellisen tutkimuksen piiriin (ks. vastaavasti tuomio 13.7.2023, Banco Santander (Viralliseen indeksiin viittaaminen), C‑265/22, EU:C:2023:578, 60 kohta).

50

Tältä osin on lisäksi todettava, että tällainen kansallinen oikeuskäytäntö ei välttämättä mahdollista ipso facto sitä, että kaikkien kyseisessä jäsenvaltiossa elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välillä tehtyjen sopimusten kaikki tämäntyyppiset ehdot todetaan kohtuuttomiksi. Kun ylin kansallinen tuomioistuin on todennut vakioehdon kohtuuttomaksi, on vielä lähtökohtaisesti määritettävä tapauskohtaisesti, missä määrin tiettyyn sopimukseen sisällytetty ehto vastaa kyseistä vakioehtoa ja missä määrin kyseistä ehtoa on pidettävä vakioehdon tapaan kohtuuttomana.

51

On nimittäin niin, että direktiivin 93/13 3 artiklan 1 kohdan ja 4 artiklan 1 kohdan mukaan elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välillä tehdyn sopimuksen ehdon mahdollisen kohtuuttomuuden tutkinta edellyttää sen selvittämistä, luodaanko ehdolla kuluttajan vahingoksi huomattava epätasapaino sopimusosapuolten oikeuksien ja velvollisuuksien välille, ja tutkinnassa on otettava huomioon muun muassa kaikki sopimuksen tekemiseen liittyvät olosuhteet. Tällainen tapauskohtainen tutkinta on entistäkin tärkeämpi, koska sopimusehdon kohtuuttomuus voi olla seurausta ehtoa koskevan avoimuuden puutteesta. Näin ollen tietyn sopimusehdon kohtuuttomuutta ei lähtökohtaisesti voida olettaa, koska tällainen luokittelu voi riippua kunkin sopimuksen tekemiseen liittyvistä erityisolosuhteista ja muun muassa kunkin elinkeinonharjoittajan kullekin kuluttajalle antamista erityisistä tiedoista.

52

Näistä seikoista seuraa, että kohtuullisen tarkkaavaiselta ja huolelliselta keskivertokuluttajalta ei voida edellyttää, että sen lisäksi, että hän pysyy omasta aloitteestaan jatkuvasti ajan tasalla ylimmän kansallisen tuomioistuimen antamista ratkaisuista, jotka koskevat kuluttajan mahdollisesti elinkeinonharjoittajien kanssa tekemiä vastaavien sopimusten vakioehtoja, hän myös määrittää ylimmän kansallisen tuomioistuimen antaman tuomion nojalla, ovatko tiettyyn sopimukseen sisällettyjen kaltaiset ehdot kohtuuttomia.

53

Olisi lisäksi direktiivin 93/13 vastaista, että elinkeinonharjoittajan annettaisiin hyötyä passiivisuudestaan suhteessa siihen lainvastaisuuteen, jonka ylin kansallinen tuomioistuin on todennut. On näet niin, että pääasian olosuhteiden kaltaisissa olosuhteissa elinkeinonharjoittajalla on pankkina lähtökohtaisesti asiaan erikoistunut oikeudellinen yksikkö, joka on laatinut tässä asiassa kyseessä olevan sopimuksen ja jolla on valmiudet seurata ylimmän kansallisen tuomioistuimen oikeuskäytännön kehitystä ja tehdä tämän perusteella johtopäätöksiä kyseisen pankin tekemien sopimusten osalta. Tällaisella pankilla on myös lähtökohtaisesti asiakaspalvelu, jolla on kaikki tarvittavat tiedot, jotta se voi ottaa helposti yhteyttä kyseessä oleviin asiakkaisiin.

54

Edellä esitetyn perusteella toiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä sille, että kulujen, jotka kuluttaja on maksanut elinkeinonharjoittajan kanssa tehdyn sellaisen sopimusehdon nojalla, joka on todettu kohtuuttomaksi näiden kulujen maksamisen jälkeen annetulla lainvoimaisella tuomioistuinratkaisulla, palauttamista koskevan kanteen vanhentumisaika alkaa kulua ennen päivää, jona ylin kansallinen tuomioistuin antoi muissa asioissa tuomioita, joissa vakioehdot, jotka vastaavat kyseisen sopimuksen asianomaista ehtoa, todettiin kohtuuttomiksi.

55

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy kolmannella kysymyksellään pääasiallisesti, onko direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä sille, että kulujen, jotka kuluttaja on maksanut elinkeinonharjoittajan kanssa tehdyn sellaisen sopimusehdon nojalla, joka on todettu kohtuuttomaksi lainvoimaisella tuomioistuinratkaisulla, palauttamista koskevan kanteen vanhentumisaika alkaa kulua päivänä, jona unionin tuomioistuin antoi tiettyjä tuomioita, joissa vahvistettiin se, että palauttamista koskevien kanteiden vanhentumisajat ovat lähtökohtaisesti unionin oikeuden mukaisia, kunhan ne ovat vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteen mukaisia.

56

Toisen kysymyksen tavoin kolmanteen kysymykseen on vastattava myöntävästi, koska siinä tarkoitettu alkamisajankohta on samankaltainen kuin toisessa kysymyksessä tarkoitettu alkamisajankohta.

57

On näet niin, että tämän tuomion 47 ja 48 kohdassa mainitut perusteet, joiden mukaan se, että ylin kansallinen tuomioistuin on antanut tuomioita, joissa todetaan tietyt vakioehdot kohtuuttomiksi, ei sellaisenaan voi merkitä sitä, että kuluttaja tiesi tai olisi kohtuudella voinut tietää, että hänen elinkeinonharjoittajan kanssa tekemänsä sopimuksen samankaltainen ehto oli kohtuuton, pätevät soveltuvilta osin myös unionin oikeuden tulkintaa koskeviin unionin tuomioistuimen antamiin ennakkoratkaisuihin.

58

On lisäksi todettava, että vaikka unionin tuomioistuimen antamat ennakkoratkaisut, joissa lausutaan unionin oikeuden tulkinnasta, julkaistaan siten, että myös kuluttajat voivat tutustua niihin, unionin tuomioistuin ei ota kantaa siihen, ovatko yksittäiset sopimusehdot kohtuuttomia, ja jättää järjestelmällisesti niiden konkreettisen tutkimisen kansalliselle tuomioistuimelle, koska tämä tutkinta ei lähtökohtaisesti kuulu unionin tuomioistuimen toimivaltaan (ks. vastaavasti tuomio 26.1.2017, Banco Primus, C‑421/14, EU:C:2017:60, 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

59

Tästä seuraa, että kuluttaja ei voi – vaikka pääasian menettely koskisi häntä suoraan – päätellä tällaisen unionin tuomioistuimen antaman tuomion perusteella varmuudella sitä, onko hänen ja elinkeinonharjoittajan väliseen sopimukseen sisältyvä ehto kohtuuton, minkä johdosta ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mainitsemia unionin tuomioistuimen antamia tuomioita ei voida pitää tietolähteenä keskivertokuluttajalle tietyn sopimusehdon kohtuuttomuudesta.

60

Unionin tuomioistuin tyytyi 9.7.2020 antamassaan tuomiossa Raiffeisen Bank ja BRD Groupe Société Générale (C‑698/18 ja C‑699/18, EU:C:2020:537) ja 16.7.2020 antamassaan tuomiossa Caixabank ja Banco Bilbao Vizcaya Argentaria (C‑224/19 ja C‑259/19, EU:C:2020:578), joihin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin erityisesti viittasi kolmannessa kysymyksessään, joka tapauksessa ainoastaan toteamaan, että direktiivi 93/13 ei lähtökohtaisesti ole esteenä sille, että kanteelle, jolla vedotaan sopimusehdon pätemättömyyttä koskevan toteamuksen vaikutuksiin, jotka koskevat maksettujen määrien palauttamista, asetetaan vanhentumisaika, kunhan se ei ole epäedullisempi kuin samankaltaisia jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen perustuvia vaatimuksia koskeva vanhentumisaika (vastaavuusperiaate) ja kunhan se ei tee unionin oikeusjärjestyksessä, tarkemmin sanottuna direktiivissä 93/13, taattujen oikeuksien käyttämisestä käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa (tehokkuusperiaate). Unionin tuomioistuin katsoi lisäksi ensiksi mainitussa tuomiossa, että direktiivi on esteenä kolmen vuoden pituiselle vanhentumisajalle, joka alkaa kulua ajankohtana, jona elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välinen sopimus on kokonaan täytetty, jos oletetaan – tarvitsematta tutkia tätä –, että kyseisenä ajankohtana kuluttajalla oli täytynyt olla tieto kyseisen ehdon kohtuuttomuudesta, tai jos kyseinen vanhentumisaika alkaa tiettyihin kansallisen oikeuden säännöksiin perustuvien samankaltaisten oikeussuojakeinojen tapauksessa kulua vasta siitä, kun tuomioistuin toteaa niiden perusteen.

61

Edellä esitetyn perusteella kolmanteen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä sille, että kulujen, jotka kuluttaja on maksanut elinkeinonharjoittajan kanssa tehdyn sellaisen sopimusehdon nojalla, joka on todettu kohtuuttomaksi lainvoimaisella tuomioistuinratkaisulla, palauttamista koskevan kanteen vanhentumisaika alkaa kulua päivänä, jona unionin tuomioistuin antoi tiettyjä tuomioita, joissa vahvistettiin se, että palauttamista koskevien kanteiden vanhentumisajat ovat lähtökohtaisesti unionin oikeuden mukaisia, kunhan ne ovat vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteen mukaisia.

62

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (yhdeksäs jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: