1.

Voiko kolmannen maan kansalainen, joka kärsii alkuperämaassaan harjoitetun kidutuksen jälkiseurauksista mutta joka ei ole enää vaarassa joutua tällaisen kohtelun uhriksi kyseiseen maahan palatessaan, saada toissijaista suojelua sillä perusteella, ettei asianomaisen maan terveydenhuoltojärjestelmässä voitaisi hoitaa hänen psyykkistä sairauttaan asianmukaisesti?

2.

Nyt käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuinta pyydetään vastaamaan lähinnä tähän kysymykseen. Unionin tuomioistuimella on näin ollen tilaisuus lausua uudelleen direktiivin 2004/83/EY ( 2 ) 2 artiklan e alakohdasta ja 15 artiklan b alakohdasta sekä toissijaisesti ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen ( 3 ) 3 artiklasta ja kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastaisen yleissopimuksen ( 4 ) 14 artiklan 1 kappaleesta.

3.

Asian tarkastelun päätteeksi ehdotan, että unionin tuomioistuin toteaa, etteivät direktiivin 2004/83 2 artiklan e alakohta ja 15 artiklan b alakohta velvoita jäsenvaltioita ulottamaan toissijaisen suojelun järjestelmää pääasiassa käsiteltävän kaltaiseen tapaukseen riippumatta siitä, mitä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklassa ja kidutuksen vastaisen yleissopimuksen 14 artiklan 1 kappaleessa määrätään.

4.

Kidutuksen vastaisen yleissopimuksen 14 artiklan 1 kappaleessa määrätään seuraavaa:

”Jokainen sopimusvaltio huolehtii siitä, että sen oikeusjärjestelmän mukaan kidutuksen uhri saa hyvitystä ja että hänellä on täytäntöönpanokelpoinen oikeus oikeudenmukaiseen ja riittävään korvaukseen, mihin sisältyy myös mahdollisuus mahdollisimman täydelliseen kuntoutukseen. Jos uhri kuolee kidutuksen johdosta, hänen elätettävänään olleilla on oikeus korvaukseen.”

5.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklassa määrätään seuraavaa:

”Ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla.”

6.

Direktiivin 2004/83 johdanto-osan 9, 25 ja 26 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

7.

Saman direktiivin 2 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

– –

– –”

8.

Mainitun direktiivin 3 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiot voivat säätää tai pitää voimassa suotuisampia säännöksiä sen määrittelemiseksi, kenelle voidaan myöntää pakolaisasema tai antaa toissijaista suojelua, sekä kansainvälisen suojelun sisällön määrittelemiseksi, kunhan nämä säännökset ovat yhteensopivat tämän direktiivin kanssa.”

9.

Direktiivin 2004/83 4 artiklan 4 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Se seikka, että hakija on jo joutunut vainotuksi tai kärsimään vakavaa haittaa tai että häntä on suoraan uhattu vainolla tai tällaisella haitalla, on vakava osoitus hakijan perustellusta pelosta joutua vainotuksi tai todellisesta vaarasta joutua kärsimään vakavaa haittaa, jollei ole perusteltua syytä olettaa, ettei tämä vaino tai vakava haitta tule toistumaan.”

10.

Saman direktiivin 6 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Vainoa harjoittavia tai vakavaa haittaa aiheuttavia toimijoita voivat olla:

11.

Mainitun direktiivin 15 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Vakavalla haitalla tarkoitetaan seuraavia:

12.

Direktiivin 2004/83 16 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Kolmannen maan kansalainen tai kansalaisuudeton henkilö lakkaa olemasta henkilö, joka voi saada toissijaista suojelua, jos toissijaisen suojelun myöntämiseen johtaneet olosuhteet ovat lakanneet olemasta tai muuttuneet siinä määrin, ettei suojelua enää tarvita.

2.   Jäsenvaltioiden on 1 kohtaa soveltaessaan otettava huomioon, onko olosuhteiden muutos niin huomattava ja pysyvä, että henkilö, joka voi saada toissijaista suojelua, ei ole enää vaarassa joutua kärsimään vakavaa haittaa.”

13.

MP, joka on Sri Lankan kansalainen, saapui Yhdistyneeseen kuningaskuntaan tammikuussa 2005 ja sai siellä oleskeluluvan opiskelun perusteella. Hänen oleskeluluvan jatkamista koskeva hakemuksensa hylättiin 11.12.2008.

14.

MP jätti 5.1.2009 turvapaikkahakemuksen vedoten siihen, että hän oli ollut Liberation Tigers of Tamil Eelam ‑järjestön (jäljempänä LTTE) jäsen, että hänen alkuperämaansa turvallisuusjoukot olivat pidättäneet hänet ja kiduttaneet häntä ja että hän oli vaarassa joutua uudelleen kaltoin kohdelluksi, jos hänet palautettaisiin kyseiseen kolmanteen maahan.

15.

Turvapaikkahakemus hylättiin 23.2.2009 sillä perusteella, ettei ollut osoitettu, että hakija olisi vaarassa joutua uudelleen uhatuksi, jos hänet palautettaisiin alkuperämaahansa.

16.

MP riitautti kyseisen päätöksen Upper Tribunalissa (ylemmän asteen tuomioistuin, Yhdistynyt kuningaskunta) ja toimitti samassa yhteydessä lääketieteellisiä todisteita, joiden mukaan MP kärsii kidutuksen jälkiseurauksista, posttraumaattisesta stressireaktiosta ja masennuksesta, on itsetuhoinen ja näyttää vakaasti päättäneen päättää päivänsä, jos hänet palautetaan alkuperämaahansa. Kyseinen tuomioistuin hylkäsi MP:n valituksen siltä osin kuin se perustui pakolaisten oikeusasemaa koskevaan yleissopimukseen ( 5 ) ja direktiiviin 2004/83, koska ei ollut osoitettu, että MP olisi yhä uhattuna alkuperämaassaan.

17.

Upper Tribunal hyväksyi kuitenkin MP:n valituksen siltä osin kuin se perustui Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklaan lähinnä sillä perusteella, että jos valittaja palautettaisiin alkuperämaahansa, hän ei voisi saada mielisairauteensa asianmukaista hoitoa, mikä on vastoin kyseistä artiklaa.

18.

Court of Appeal (England and Wales) (muutoksenhakutuomioistuin (Englanti ja Wales), Yhdistynyt kuningaskunta) vahvisti tämän ratkaisun katsottuaan, ettei direktiivi 2004/83 kattanut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan soveltamisalaan kuuluvia tapauksia, joissa on kyse pikemminkin terveys- tai itsemurhariskistä kuin vainon kohteeksi joutumisen vaarasta.

19.

MP valitti ratkaisuista Supreme Court of the United Kingdomiin (ylin tuomioistuin, Yhdistynyt kuningaskunta), joka on esittänyt tämän ennakkoratkaisupyynnön. MP väittää ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen ja muutoksenhakutuomioistuimen tulkinneen direktiivin 2004/83 soveltamisalaa liian suppeasti ja katsoo, että hänen olisi pitänyt saada toissijaista suojelua yhtäältä sen takia, että alkuperämaassa aiemmin koettu kaltoinkohtelu oli aiheuttanut hänen sairautensa, ja toisaalta sen takia, ettei alkuperämaassa ollut asianmukaisia palveluja kyseisten jälkiseurauksien hoitamiseksi. Pääasian valittajan mukaan sitä, ettei hän ole enää vaarassa tulla kaltoinkohdelluksi alkuperämaassaan, ei pitäisi ottaa huomioon arvioitaessa hänen oikeuttaan toissijaiseen suojeluun.

20.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, ettei tätä asiaa ole vielä käsitelty riittävän tarkasti unionin tuomioistuimen tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä.

21.

Tässä tilanteessa Supreme Court of the United Kingdom päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Kattaako direktiivin 2004/83 2 artiklan e alakohta, luettuna yhdessä saman direktiivin 15 artiklan b alakohdan kanssa, todellisen vaaran siitä, että valittajan aiemmin kokemasta kidutuksesta tai epäinhimillisestä tai halventavasta kohtelusta, josta alkuperämaa oli vastuussa, aiheutuu hänen fyysiselle tai henkiselle terveydelleen vakavaa haittaa siinä tapauksessa, että hänet palautetaan alkuperämaahansa?”

22.

Aivan aluksi on todettava, että unionin tuomioistuin voi käsitellä esillä olevaa ennakkoratkaisupyyntöä kahdella tavalla. Unionin tuomioistuin voi joko lausua ainoastaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämästä kysymyksestä, eli direktiivin 2004/83 2 artiklan e alakohdan ja 15 artiklan b alakohdan tulkinnasta, tai arvioida vastauksessaan myös kyseisiä säännöksiä suhteessa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklaan ja kidutuksen vastaisen yleissopimuksen 14 artiklaan.

23.

Siltä varalta, että unionin tuomioistuin rajaa vastauksensa koskemaan yksinomaan direktiivin 2004/83 säännöksiä, on ensinnäkin todettava, että puhtaasti kirjaimellisen tulkinnan perusteella direktiivin 15 artiklassa, jossa vakava haitta määritellään tyhjentävästi, suljetaan toissijaisen suojelun soveltamisalan ulkopuolelle tilanne, jossa siinä alkuperämaassa, johon asianomainen henkilö on tarkoitus palauttaa, ei ole tarjolla asianmukaista hoitoa jotakin sairautta varten.

24.

Edellä mainitun direktiivin 15 artiklan b alakohdan sanamuoto on selkeä. Se mahdollistaa toissijaisen suojelun myöntämisen vain siinä tapauksessa, että hakija on vaarassa kärsiä vakavaa haittaa kidutuksen tai epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen seurauksena, mikäli hänet palautetaan alkuperämaahansa.

25.

Unionin tuomioistuin on myös katsonut, että direktiivin 2004/83 15 artiklassa määritellyt kolme vakavan haitan lajia muodostavat edellytykset, joiden on täytyttävä, jotta henkilöä voidaan pitää henkilönä, joka voi saada toissijaista suojelua, kun direktiivin 2 artiklan e alakohdan mukaisesti on olemassa merkittäviä perusteita uskoa, että jos hakija palautetaan asianomaiseen maahan, hän joutuisi todelliseen vaaraan kärsiä tällaista haittaa. ( 6 )

26.

Käsiteltävässä asiassa tämä tulkinta tarkoittaa sitä, että MP ei voi vaatia toissijaista suojelua, koska on riidatonta, ettei hän ole enää vaarassa joutua kidutuksen uhriksi, jos hänet palautetaan alkuperämaahansa, vaikka hän ei todennäköisesti voisikaan saada tarvittavaa hoitoa posttraumaattiseen stressitilaansa kyseisen maan terveydenhuoltojärjestelmän puutteellisuuden takia ja on olemassa riski, että hän päättää päivänsä, jos hänet palautetaan alkuperämaahansa.

27.

Unionin tuomioistuin on katsonut, että kolmannen maan kansalaisen terveydentilan heikentymisen, joka ei johdu hoidon tahallisesta epäämisestä tältä kolmannen maan kansalaiselta, vaara ei kuulu direktiivin 2004/83 15 artiklan soveltamisalaan. Kyseisen direktiivin 15 artiklan b alakohdassa määritellään vakava haitta, joka aiheutuu kolmannen maan kansalaisen alkuperämaassaan kokemasta kidutuksesta tai epäinhimillisestä tai halventavasta kohtelusta tai rangaistuksesta. ( 7 )

28.

Tämän oikeuskäytännön mukaan edellä mainitun direktiivin 6 artiklan tulkinnasta seuraa, että kyseisten vakavien haittojen on aiheuduttava kolmannen toiminnasta, eivätkä ne siis voi johtua pelkistä alkuperämaan terveydenhoitojärjestelmän yleisistä puutteista. ( 8 )

29.

On syytä muistuttaa, että vaikka sairauden aiheuttama kärsimys voi tietyissä erityisolosuhteissa olla epäinhimillistä tai halventavaa kohtelua, ( 9 ) toissijaisen suojelun myöntämisen olennainen peruste eli se, että on voitava yksilöidä haitan aiheuttanut toimija, jota vastaan henkilöä on suojattava, ei täyty käsiteltävässä asiassa.

30.

Jotta henkilöä voidaan pitää henkilönä, joka voi saada toissijaista suojelua, ei nimittäin riitä, että osoitetaan, että hän on vaarassa joutua epäinhimillisen tai halventavan kohtelun uhriksi alkuperämaahansa palattuaan. On myös osoitettava, että vaara aiheutuu tekijöistä, joista kyseisen maan viranomaiset ovat suoraan tai välillisesti, kuitenkin tahallisesti, vastuussa joko siten, että asianomaiseen henkilöön kohdistuvan vaaran aiheuttavat sen maan viranomaiset, joiden kansalainen tämä henkilö on, tai ne sallivat sen, tai siten, että vaaran aiheuttavat riippumattomat ryhmittymät, joilta maan viranomaiset eivät kykene tehokkaasti suojelemaan kansalaisiaan.

31.

Jos henkilön terveydentila edellyttää lääketieteellistä hoitoa eikä hän voi saada asianmukaista hoitoa alkuperämaassaan, epäinhimillinen tai halventava kohtelu, jonka uhriksi henkilö on vaarassa joutua kyseiseen maahan palattuaan, ei aiheudu valtion viranomaisten tai riippumattomien elinten toiminnasta tai tahallisesta toimimatta jättämisestä eikä se kohdistu asianomaiseen henkilöön.

32.

Tällaisessa tapauksessa yksi toissijaisen suojelun myöntämisen olennaisista edellytyksistä, eli alkuperämaan viranomaisten suora tai välillinen vastuu vakavan haitan aiheutumisesta ja suojelun tarve näitä viranomaisia vastaan, ei toisin sanoen täyty.

33.

Näin ollen pääasiassa esillä olevan kaltaisessa tilanteessa jäsenvaltion tarjoama suojelu ei vastaa direktiivin 2004/83 2 artiklan e alakohdassa tarkoitetun kansainvälisen suojelun tarpeeseen, eikä se siten voi olla osa Euroopan yhteistä turvapaikkajärjestelmää.

34.

Tästä seuraa, että psyykkisestä sairaudesta kärsivän kolmannen maan kansalaisen terveydentilan heikentymisen – joka johtuu asianmukaisen hoidon puuttumisesta hänen alkuperämaassaan, eikä kyse ole hoidon tahallisesta epäämisestä tältä kolmannen maan kansalaiselta – vaara ei voi riittää siihen, että hänelle olisi myönnettävä toissijaista suojelua, ( 10 ) vaikka sairaus olisi seurausta kidutuksesta, jonka uhriksi hakija on aiemmin joutunut alkuperämaassaan.

35.

Ei siis voida mitenkään yhtyä pääasian valittajan sekä Puolan tasavallan näkemykseen, jonka mukaan ainut seikka, joka erottaa tämän asian 18.12.2014 annettuun tuomioon M’Bodj ( 11 ) johtaneesta asiasta, eli se, että MP:n sairaus on jälkiseurausta kidutuksesta, jonka uhriksi MP on joutunut alkuperämaassaan aiemmin, eikä kyseessä ole luonnollisesti ilmenevä sairaus, olisi omiaan vaikuttamaan toissijaisen suojelun myöntämisen edellytyksiin sellaisina kuin ne ilmenevät direktiivin 2004/83 säännöksistä ja unionin tuomioistuin on niitä tulkinnut. ( 12 )

36.

Näin ollen on ehdotettava, että unionin tuomioistuin toteaa, ettei direktiivin 2004/83 2 artiklan e alakohdassa, luettuna yhdessä direktiivin 15 artiklan b alakohdan kanssa, esitetty määritelmä kata todellista vaaraa siitä, että hakijan aiemmin kokemasta kidutuksesta tai epäinhimillisestä tai halventavasta kohtelusta, josta alkuperämaa oli vastuussa, aiheutuu hänen fyysiselle tai henkiselle terveydelleen vakavaa haittaa siinä tapauksessa, että hänet palautetaan alkuperämaahansa.

37.

On myös esitettävä seuraavat huomautukset siltä varalta, että unionin tuomioistuin haluaa antaa kattavamman vastauksen direktiivin 2004/83 säännösten tulkinnasta suhteessa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklaan ja kidutuksen vastaisen yleissopimuksen 14 artiklan 1 kappaleeseen.

38.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan osalta oikeuskäytännöstä voidaan jo löytää merkittävää ohjeistusta.

39.

Aluksi on syytä muistuttaa, että unionin tuomioistuin on jo todennut, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklassa taattu perusoikeus on yksi unionin oikeuden yleisistä periaatteista, joiden kunnioittamisen unionin tuomioistuin varmistaa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö on otettava huomioon tulkittaessa tämän oikeuden ulottuvuutta unionin oikeusjärjestyksessä ja että direktiivin 2004/83 15 artiklan b alakohta on se säännös, joka olennaisilta osin vastaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklaa. ( 13 )

40.

Unionin tuomioistuin on kuitenkin katsonut, että direktiivin 2004/83 johdanto-osan 5, 6, 9 ja 24 perustelukappaleesta ilmenee, että vaikka kyseisen direktiivin tarkoituksena on toissijaisella suojelulla täydentää Geneven yleissopimuksessa vahvistettua pakolaisten suojelua yksilöimällä kansainvälistä suojelua todella tarvitsevat henkilöt, sen soveltamisala ei ulotu henkilöihin, jotka ovat saaneet luvan oleskella jäsenvaltioiden alueella muista syistä eli harkinnanvaraisesti ja myötätunnosta tai inhimillisistä syistä. Velvollisuudella tulkita direktiivin 2004/83 15 artiklan b alakohtaa siten, että huomioon otetaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artikla, jota mainittu b alakohta olennaisilta osin vastaa, ei voida kyseenalaistaa tätä tulkintaa. ( 14 )

41.

Toisaalta on myös katsottu, ( 15 ) että direktiivin 2004/83 15 artiklan tulkinta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan valossa voi mahdollistaa toissijaisen suojelun myöntämisen, mutta vain erittäin poikkeuksellisissa tapauksissa silloin, kun maastapoistamista vastaan puhuvat humanitaariset näkökohdat ovat pakottavia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti. ( 16 )

42.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut tästä, ettei se, että vakavasti sairasta kolmannen maan kansalaista ei voida erittäin poikkeuksellisissa tapauksissa poistaa maasta sellaiseen maahan, jossa ei ole asianmukaista hoitoa kyseistä sairautta varten, tarkoita sitä, että hänelle olisi annettava lupa oleskella sopimusvaltiossa. ( 17 )

43.

Tätä oikeuskäytäntöä voitaisiin soveltaa pääasiassa, mikä tarkoittaisi, ettei jäsenvaltioilla ole velvollisuutta myöntää automaattisesti toissijaista suojelua henkilöille, jotka kärsivät jostakin sairaudesta jouduttuaan alkuperämaassaan aiemmin kidutuksen uhreiksi. MP:n tapausta ei nimittäin voida pitää sellaisena poikkeuksellisena tapauksena, johon liittyy pakottavia humanitaarisia näkökohtia.

44.

Käsiteltävässä asiassa ei ole osoitettu, että terveydenhuoltojärjestelmän puutteet johtavat itsessään Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan rikkomiseen. Kyseistä määräystä voidaan kuitenkin katsoa rikotun, jos kyseiset puutteet johtavat asianomaisen henkilön terveydentilan heikkenemiseen. On yksinomaan kansallisen tuomioistuimen tehtävä arvioida tällaisen rikkomisen olemassaoloa, mutta näyttää todennäköiseltä, että käsiteltävässä asiassa määräystä on rikottu, kun otetaan huomioon MP:n posttraumaattinen stressitila sekä se, että hän on vaarassa tehdä itsemurhan, mikäli hänet palautetaan alkuperämaahansa. Lisäksi kansalliset tuomioistuimet totesivat sekä ensimmäisessä oikeusasteessa että muutoksenhakuvaiheessa, että edellä mainittuja määräyksiä oli rikottu, ja asiakirja-aineistosta ilmenee kiistattomasti, ettei MP:tä aiota palauttaa alkuperämaahansa.

45.

On vielä syytä muistuttaa, että toissijaisen suojelun järjestelmä on pidettävä erillään pääasian kannalta ensisijaisista näkökohdista, koska pääasiassa on riidatonta, ettei hakija ole enää vaarassa tulla kidutetuksi, mikäli hänet palautetaan alkuperämaahansa.

46.

Unionin tuomioistuin on todennut tästä, että olisi direktiivin 2004/83 systematiikan ja päämäärien vastaista myöntää siinä säädetyt asemat kolmansien maiden kansalaisille, jotka ovat tilanteissa, joilla ei ole mitään yhteyttä kansainvälisen suojelun logiikkaan. ( 18 )

47.

Kun otetaan huomioon edellä mainitun direktiivin 2 artiklan e alakohdan ja 15 artiklan b alakohdan tulkinnasta esitetyt huomautukset, on nimittäin niin, että jos hakijalle myönnettäisiin kansainvälinen suojeluasema, kyseessä olisi saman direktiivin 2 artiklan g alakohdan loppuosan mukainen muunlainen suojelu. Tätä suojelua myönnetään muusta syystä, myötätunnosta tai yksilöllisistä inhimillisistä syistä, jotka perustuvat Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklaan.

48.

Direktiivin 2004/83 johdanto-osan yhdeksännen perustelukappaleen mukaan unionin lainsäätäjä on kuitenkin selvästi halunnut jättää inhimillisiin syihin perustuvat tilanteet kyseisen direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle. ( 19 )

49.

Edellä esitetystä siis seuraa, etteivät direktiivin 2004/83 säännökset luettuna yhdessä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan kanssa estä jäsenvaltioita jättämästä toissijaisen suojelun soveltamisalan ulkopuolelle henkilöitä, joiden tilanne on MP:n tilanteen kaltainen ja jotka kärsivät aiemmin koetun kidutuksen jälkiseurauksista mutta eivät ole enää vaarassa joutua tällaisen kohtelun uhreiksi, jos heidät palautetaan alkuperämaahansa, vaikka he olisivat vaarassa tehdä itsemurhan eivätkä saa varmuudella asianmukaista hoitoa sairauteensa. Tässä tilanteessa on yksinomaan kansallisen tuomioistuimen tehtävä arvioida tiedossaan olevien seikkojen perusteella, onko Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklaa rikottu.

50.

Kidutuksen vastaisen yleissopimuksen 14 artiklasta on toisaalta heti aluksi syytä muistuttaa, että direktiivin 2004/83 säännökset ja muut Euroopan yhteisen turvapaikkajärjestelmän perustana olevat tekstit on annettu, jotta jäsenvaltioiden toimivaltaisia viranomaisia autettaisiin soveltamaan Geneven yleissopimusta sekä muita tällä alalla merkityksellisiä sopimuksia SEUT 78 artiklan 1 kohdan mukaisesti. ( 20 ) Kyseisen direktiivin säännöksiä on näin ollen tulkittava näiden tekstien systematiikan ja tarkoituksen valossa. ( 21 )

51.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeutta on kuitenkin tulkittava itsenäisesti kansainväliseen humanitaariseen oikeuteen nähden. ( 22 ) Lisäksi on korostettava, että unionin tuomioistuin on katsonut, että kansainvälisellä humanitaarisella oikeudella ja direktiivissä 2004/83 säädetyllä toissijaisen suojelun järjestelmällä on eri päämäärät ja niiden mukaiset suojelujärjestelmät ovat selvästi erilliset. ( 23 )

52.

Näin ollen totean, että direktiivi 2004/83 ei sisällä säännöstä, joka vastaisi edes kaukaisesti kidutuksen vastaisen yleissopimuksen 14 artiklan 1 kappaletta, jossa velvoitetaan sopimusvaltiot luomaan menettelyt ja keinot, joiden avulla kidutuksen uhrit voivat saada hyvitystä.

53.

Unionin tuomioistuin voi siis arvioida vain tästä näkökulmasta sitä, onko se, että kolmas valtio, jonka kansalainen hakija on, on rikkonut kidutuksen vastaisen yleissopimuksen 14 artiklaa, omiaan vaikuttamaan toissijaisen suojelun myöntämistä koskeviin unionin jäsenvaltioiden velvollisuuksiin, jotka johtuvat direktiivistä 2004/83 ja joilla suojellaan yksilöitä kaikenlaiselta vakavalta haitalta.

54.

Kidutuksen vastaisen yleissopimuksen 14 artiklan 1 kappaleen kirjaimellisesta tulkinnasta nimittäin seuraa, että on lähtökohtaisesti sen valtion, jonka alueella kidutus on tapahtunut, velvollisuus luoda keinot ja menettelyt sen varmistamiseksi, että asianomaiset henkilöt saavat hyvityksen tai heillä on mahdollisuus mahdollisimman täydelliseen kuntoutukseen. ( 24 )

55.

Kokonaisvaltainen tulkinta kidutuksen vastaisen yleissopimuksen määräyksistä tukee tosiasiallisesti tätä kirjaimellista tulkintaa, koska kyseisen sopimuksen 13 artikla ja sitä seuraavat artiklat kohdistuvat olennaisilta osin kyseisestä rikkomuksesta vastuussa olevaan valtioon. ( 25 ) Näin ollen on syytä tarkastella, voiko se, ettei kidutuksen vastaiseen yleissopimukseen liittynyt Sri Lanka mahdollisesti täytä kyseisestä yleissopimuksesta johtuvia velvollisuuksiaan, vaikuttaa unionin jäsenvaltioiden velvollisuuksiin toissijaisen suojelun alalla.

56.

Voiko se, että jokin unionin ulkopuolinen maa rikkoo kidutuksen vastaista yleissopimusta, antaa henkilölle mahdollisuuden vedota toissijaista suojelua koskevaan oikeuteen Euroopan unionissa? Voidaanko tällaista rikkomista tulkita siten, että se osoittaa asianomaisen henkilön olevan vaarassa joutua epäinhimillisen ja halventavan kohtelun uhriksi, jos hän palaa alkuperämaahansa? Voidaanko sen, ettei asianomaisessa alkuperämaassa ole menettelyä hyvityksen saamiseksi, katsoa aiheuttavan vaaran joutua kärsimään vakavasta haitasta? Unionin tuomioistuin voi mahdollisesti ottaa kantaa näihin kysymyksiin.

57.

Jotkut jäsenvaltiot saattaisivat suostua kantamaan vastuun kidutuksen vastaisessa yleissopimuksessa määrätyistä velvollisuuksista, vaikka eivät olekaan vastuussa kyseisestä kidutuksesta. Rikosoikeudessa tunnustetaan tällainen universaalitoimivalta kidutukseen syyllistyneiden syytteeseen asettamisen ja tuomitsemisen osalta. Kidutuksen vastaisessa yleissopimuksessa katsotaan ainoaksi yhteydeksi tuomioistuinvaltion ja rikoksen tekemisen välillä kidutukseen oletetusti syyllistyneen henkilön oleskelu kyseisen valtion alueella, ja kyseisen valtion tehtävänä on joko karkottaa oletettu syyllinen tai asettaa hänet syytteeseen ja tuomita hänet. ( 26 ) Ei ole kuitenkaan yleistä, että universaalitoimivalta tunnustettaisiin asioissa, jotka koskevat siviilioikeudellista vastuuta ja vahingollisten tekojen uhrien oikeutta saada korvauksia. ( 27 ) Ainut yhteys, joka vaaditaan rikoksen ja valtion välillä, olisi tässä yhteydessä ulkomailla tapahtuneen kidutuksen uhrin oleskelu sen valtion alueella, joka ottaa vastuulleen hyvitykseen johtavat toimet. Jos unionin tuomioistuin hyväksyisi kidutuksen vastaisen yleissopimuksen sopimusvaltioiden tuomioistuinvallan laajentamisen tällä tavalla, ( 28 ) kidutuksen uhrit voisivat harjoittaa tosiasiallisesti oikeuttaan hyvitykseen ja varmistaa pakottavan oikeuden (jus cogens) täysimääräisen noudattamisen, ( 29 ) mikä puolestaan edesauttaisi kidutuksen torjuntaa kansainvälisellä tasolla. ( 30 )

58.

Vain tältä osin voitaisiin hyväksyä, että kidutuksen vastaisen yleissopimuksen 14 artiklan 1 kappaletta sovelletaan pääasiassa siten, että se mahdollistaa jäsenvaltioiden velvollisuuksien laajentamisen toissijaisen suojelun alalla. Universaalitoimivallan tunnustaminen tällä tavalla ylittäisi kuitenkin sen, mitä unionin oikeuskäytännössä on tähän asti hyväksytty, eikä käsiteltävä asia vaikuta parhaalta tilaisuudelta ottaa tämä askel, koska kaksi seikkaa estävää kidutuksen vastaisen yleissopimuksen 14 artiklan 1 kappaleen soveltamisen.

59.

Asiakirja-aineistosta ei ensinnäkään ilmene millään tavalla, että Sri Lanka laiminlöisi tahallisesti kidutuksen vastaisen yleissopimuksen 14 artiklan 1 kappaleesta johtuvia velvollisuuksiaan MP:tä kohtaan, jos MP palautettaisiin sinne. Edellä esitetystä nimittäin seuraa, ettei MP voi pätevästi väittää Sri Lankan epäävän häneltä tahallisesti hoidon, eikä se voi näin ollen muodostaa direktiivin 2004/83 15 artiklassa lueteltujen vakavien haittojen vaaraa, jonka perusteella toissijainen suojelu voitaisiin myöntää – siitä huolimatta, että kyseisen maan terveydenhuoltojärjestelmässä on kiistatta puutteita. Näin ollen ei lähtökohtaisesti voida katsoa, että Sri Lanka laiminlyö kidutuksen vastaisesta yleissopimuksesta johtuvia velvollisuuksiaan MP:n osalta.

60.

Lisäksi oikeus hyvitykseen voidaan hyväksyä vain sillä edellytyksellä, että asiasta on tehty valitus tai korvausta on haettu oikeusteitse. Itseään kidutuksen uhrina pitävän henkilön on nimittäin ryhdyttävä oikeustoimiin saadakseen hyvityksen tai asianmukaiset edellytykset mahdollisimman täydelliseen kuntoutukseen kidutuksen vastaisen yleissopimuksen 14 artiklan 1 kappaleen mukaisesti. Käsiteltävässä asiassa pääasian valittaja ei kuitenkaan ole osoittanut tai edes väittänyt hakeneensa korvausta tai mahdollisuutta kuntoutukseen Sri Lankan viranomaisilta tai unionin jäsenvaltion viranomaisilta, joten viimeksi mainitut eivät ole edes voineet tunnustaa toimivaltaansa. Asiakirja-aineistosta ei mitenkään ilmene, että MP olisi ryhtynyt oikeustoimiin kidutuksen vastaisen yleissopimuksen 14 artiklan 1 kappaleen perusteella.

61.

Näin ollen oletuksena on, että käsiteltävässä asiassa esillä oleva tapaus voitaisiin sisällyttää mainittujen määräysten soveltamisalaan vain siinä tapauksessa, että Sri Lankan terveydenhuoltojärjestelmän puutteiden katsottaisiin johtuvan siitä, että kyseinen valtio on laiminlyönyt tahallisesti kidutuksen vastaisen yleissopimuksen 14 artiklan 1 kappaleessa tarkoitetut velvollisuutensa MP:tä kohtaan, ja että toissijaista suojelua koskevan hakemuksen jättämistä unionin jäsenvaltioissa pidettäisiin hakemuksena, joka koskee oikeutta saada korvausta tai mahdollisuutta mahdollisimman täydelliseen kuntoutukseen.

62.

Nähdäkseni tämä tulkinta laajentaa kuitenkin liikaa sekä direktiivin 2004/83 säännösten että kidutuksen vastaisen yleissopimuksen 14 artiklan 1 kappaleen määräysten soveltamisalaa.

63.

On myös välttämätöntä arvioida käytännön vaikutuksia, joita näin laajasta tulkinnasta seuraisi. Se antaisi kyllä jokaiselle henkilölle, joka on aiemmin tullut kohdelluksi kaltoin, oikeuden saada toissijaista suojelua silloin, kun alkuperämaassa ei ole kaltoinkohtelun uhrien käytettävissä keinoja ja menettelyjä korvauksen tai kuntoutuksen saamiseksi tai sen terveydenhuoltojärjestelmä on puutteellinen, mutta samalla laajennettaisiin huomattavasti jäsenvaltioiden velvollisuuksia toissijaisen suojelun alalla, mikä aiheuttaisi sekä menettelyllisiä että aineellisia ongelmia. Tällainen tulkinta menisi paljon pidemmälle kuin mikä oli unionin lainsäätäjän tarkoitus direktiiviä 2004/83 ja Euroopan yhteistä turvapaikkajärjestelmää hyväksyttäessä ja saattaisi lisätä kansainvälistä suojelua koskevien hakemusten määrää sekä vaikeuttaa tällaisen suojelun lakkauttamista direktiivin 2004/83 16 artiklan mukaisesti tapauksissa, joissa henkilö kärsii posttraumaattisesta stressitilasta tai on vaarassa tehdä itsemurhan. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä sovelletaan myös rajoittamatta jäsenvaltioiden harkintavaltaa myöntää oleskelulupa inhimillisten syiden perusteella kyseisistä sairauksista kärsiville henkilöille.

64.

Edellä esitetyn perusteella on ehdotettava, että unionin tuomioistuin toteaa, että kidutuksen vastaisen yleissopimuksen 14 artiklan 1 kappaleen määräykset eivät ole esteenä sille, ettei toissijaista suojelua myönnetä pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa olevalle hakijalle.

65.

Näin ollen on ehdotettava, että unionin tuomioistuin toteaa, että direktiivin 2004/83 2 artiklan e alakohdassa ja 15 artiklan b alakohdassa esitetty määritelmä ei kata todellista vaaraa siitä, että hakijan aiemmin kokemasta kidutuksesta tai epäinhimillisestä tai halventavasta kohtelusta, josta alkuperämaa oli vastuussa, aiheutuu hänen fyysiselle tai henkiselle terveydelleen vakavaa haittaa siinä tapauksessa, että hänet palautetaan alkuperämaahansa, eivätkä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artikla ja kidutuksen vastaisen yleissopimuksen 14 artiklan 1 kappale ole esteenä tälle.

66.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Supreme Court of the United Kingdomin esittämään ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:

Kolmansien maiden kansalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden määrittelyä pakolaisiksi tai muuta kansainvälistä suojelua tarvitseviksi henkilöiksi koskevista vähimmäisvaatimuksista sekä myönnetyn suojelun sisällöstä 29.4.2004 annetun neuvoston direktiivin 2004/83/EY 2 artiklan e alakohdassa, luettuna yhdessä 15 artiklan b alakohdan kanssa, esitetty määritelmä ei kata todellista vaaraa siitä, että hakijan aiemmin kokemasta kidutuksesta tai epäinhimillisestä tai halventavasta kohtelusta, josta alkuperämaa oli vastuussa, aiheutuu hänen fyysiselle tai henkiselle terveydelleen vakavaa haittaa siinä tapauksessa, että hänet palautetaan alkuperämaahansa.