1.

Jos voittoa tavoittelematon oppilaitos tarjoaa opiskelijoilleen luottoa, jonka avulla he voivat maksaa lukukausimaksut ja opintomatkamaksut korottoman takaisinmaksusuunnitelman mukaisesti, toimiiko se silloin direktiivissä 93/13/ETY ( 2 ) tarkoitettuna elinkeinonharjoittajana? Lisäksi sellaisessa tilanteessa, jossa kyseisellä opiskelijalla ei ollut aktiivista roolia myöhemmässä menettelyssä maksamatta olevan velan perimiseksi takaisin korkoineen ja kuluista perittävine korvauksineen, onko kansallinen tuomioistuin velvollinen tutkimaan viran puolesta, kuuluuko sopimus kyseisen direktiivin soveltamisalaan?

2.

Nämä kysymykset ovat nousseet esille oppilaitoksen ja sen erään opiskelijan välisessä riita-asiassa. Ne tarjoavat unionin tuomioistuimelle tilaisuuden täsmentää direktiivin 93/13 soveltamisalaa ja kansallisten tuomioistuinten direktiivin mukaisia oikeuksia ja velvollisuuksia.

3.

Direktiivi 93/13 annettiin ETY:n perustamissopimuksen 100 a artiklan (nykyisin SEUT 114 artikla) perusteella. Sillä pyritään muun muassa varmistamaan, ettei kuluttajien kanssa tehtyihin sopimuksiin sisälly kohtuuttomia ehtoja, ja suojelemaan kuluttajia elinkeinonharjoittajan vallan väärinkäytöltä. ( 3 ) Jäsenvaltioilla on mahdollisuus varmistaa kuluttajalle suojelun korkeampi taso direktiivin säännöksiä tiukemmilla kansallisilla säännöksillä. ( 4 )

4.

Direktiivin johdanto-osan kymmenennen perustelukappaleen mukaan kohtuuttomia ehtoja koskevia sääntöjä on sovellettava ”kaikkiin” elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisiin ”sopimuksiin”. Siinä todetaan nimenomaisesti, että tämän vuoksi direktiivin ulkopuolelle jätetään erityisesti työsopimukset, perintöoikeuksia koskevat sopimukset, perhelainsäädännön oikeuksia koskevat sopimukset sekä yhtiöiden perustamista ja yhtiöjärjestystä koskevat sopimukset. Direktiivin säännöksiä sovelletaan kuitenkin myös julkisluonteiseen elinkeinotoimintaan. ( 5 )

5.

Direktiivin 93/13 1 artiklan 1 kohdassa määritellään direktiivin soveltamisala seuraavasti:

”Tämän direktiivin tarkoituksena on lähentää jäsenvaltioiden elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välillä tehtyjen sopimusten kohtuuttomia ehtoja koskevia lakeja, asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä.”

6.

Direktiivin 2 artiklan b alakohdan mukaan ”kuluttajalla” tarkoitetaan ”jokaista luonnollista henkilöä, joka [direktiivin 93/13] kattamia sopimuksia tehdessään ei harjoita ammatti- tai liiketoimintaa” ja c alakohdan mukaan ”elinkeinonharjoittajalla” ( 6 ) tarkoitetaan ”jokaista luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka [direktiivin 93/13] kattamia sopimuksia tehdessään harjoittaa joko julkisen tai yksityisen alan ammatti- tai liiketoimintaa”.

7.

Direktiivin 93/13 3 artiklan 1 kohdassa säädetään, että ”sopimusehtoa, josta ei ole erikseen neuvoteltu, pidetään kohtuuttomana, jos se hyvän tavan vastaisesti aiheuttaa kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille”.

8.

Direktiivi 93/13 saatettiin osaksi kansallista lainsäädäntöä markkinakäytännöistä 6.4.2010 annetulla lailla (Marktpraktijkenwet). Kyseisessä laissa käytettiin sen soveltamisalan määrittelyssä direktiivin 2 artiklan c alakohtaan sisältyvän elinkeinonharjoittajan käsitteen sijasta yrityksen käsitettä. Talouslainsäädännöstä annetun lain (Wetboek Economisch Recht) I.1 §:n 1 momentissa määritellään yritys siten, että sillä tarkoitetaan ”jokaista luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka harjoittaa pysyvästi taloudellista toimintaa, kyseisten henkilöiden yhteenliittymät mukaan lukien”.

9.

Tuomioistuinlaitoksesta annetun Belgian lain (Gerechtelijk Wetboek) 806 §:ssä säädetään tuomioistuimen velvollisuuksista yksipuolisessa ratkaisussa annettavan tuomion yhteydessä seuraavaa: ”yksipuolisessa ratkaisussa tuomioistuimen on hyväksyttävä läsnä olevan asianosaisen vaatimukset tai puolustus, paitsi jos prosessi tai vaatimukset tai perusteet ovat yleisen järjestyksen vastaisia”.

10.

Susan Kuijpers opiskeli Karel de Grote Hogeschool ‑nimisessä yliopistossa (jäljempänä KdG). Hänen piti maksaa 3.2.2014 KdG:lle lukukausimaksuja lukuvuosilta 2012–2013 ja 2013–2014 sekä opintomatkamaksua yhteensä 1546 euroa. Kuijpers ei pystynyt maksamaan summaa kerralla, joten KdG:n opintotoimisto (KdG studievoorzieningsdienst, jäljempänä KdG Stuvo) laati hänelle korottoman maksusuunnitelman. Suunnitelman mukaan KdG Stuvo maksoi Kuijpersille summan, jonka hän tarvitsi voidakseen maksaa mainitut maksut KdG:lle. Kuijpersin piti maksaa suunnitelman mukaisesti 25.2.2014 alkaen KdG Stuvolle seitsemän kuukauden ajan 200 euroa kuussa. Viimeinen, 146 euron erä erääntyi maksettavaksi 25.9.2014.

11.

Sopimukseen sisältyi seuraava lauseke:

”Jos lainattua määrää ei makseta (kokonaan tai osittain) takaisin ajoissa, velalle on maksettava suoraan lain nojalla ja ilman erillistä kehotusta 10 prosentin vuotuista korkoa, joka lasketaan maksamatta olevan velan määrälle eräpäivää seuraavasta päivästä lukien. Perintäkulujen kattamiseksi on lisäksi maksettava korvausta, jonka sopimusperusteinen määrä on 10 prosenttia maksamatta olevan velan määrästä, kuitenkin vähintään 100 euroa.”

12.

Kuijpers ei maksanut velkaa takaisin myöskään KdG Stuvon lähettämän maksukehotuksen jälkeen.

13.

KdG nosti 27.11.2015 Kuijpersia vastaan Vredegerecht te Antwerpenissä (Antwerpenin alioikeus, Belgia) kanteen, jossa häntä vaadittiin maksamaan (KdG Stuvon tekemän sopimuksen mukaisesti) pääoman määrä (1546 euroa), 10 prosentin viivästyskorkoa 25.2.2014 lukien (269,81 euroa) ja kuluja (154,60 euroa). Vredegerecht te Antwerpen katsoi 4.2.2016 antamassaan välipäätöksessä, että Kuijpersin on maksettava 1546 euron suuruinen velan pääoma KdG:lle. Se päätti kuitenkin jatkaa asian käsittelyä korkojen ja kulujen osalta kuullakseen KdG:n näkemyksen ennakkoratkaisupyynnön esittämisestä unionin tuomioistuimelle. KdG esitti suulliset huomautuksensa asiasta 4.3.2016. Kuijpers ei ollut läsnä istunnossa.

14.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että koska Kuijpers ei ollut läsnä istunnossa, kyseisen tuomioistuimen on Gerechtelijk Wetboekin 806 §:n mukaan hyväksyttävä KdG:n vaatimus, paitsi jos prosessi tai vaatimus on yleisen järjestyksen vastainen. Tästä herää ensinnäkin kysymys, voiko kansallinen tuomioistuin tutkia viran puolesta, kuuluuko vaatimuksen perusteena oleva sopimus direktiivin 93/13 kansallisen täytäntöönpanolainsäädännön soveltamisalaan, ja toiseksi, onko kansallinen lainsäädäntö, jonka mukaan tällaista tutkintaa ei voida tehdä sen perusteella, että kohtuuttomia sopimusehtoja koskevat säännökset eivät ole pakottavia, yhteensopiva direktiivin 93/13 kanssa. ( 7 ) Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää myös epäilynsä siitä, onko kansallinen lainsäädäntö, jossa kohtuuttomia sopimusehtoja koskevien säännösten soveltamisala rajataan koskemaan ainoastaan kuluttajien ja ”yritysten” ( 8 ) välisiä sopimuksia, yhteensopiva direktiivin 93/13 kanssa.

15.

Tätä taustaa vasten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on pyytänyt unionin tuomioistuinta selventämään seuraavia kysymyksiä:

16.

Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet Itävallan, Belgian ja Puolan hallitukset sekä Euroopan komissio. Belgian hallitus ja komissio esittivät suulliset lausumansa ja vastasivat unionin tuomioistuimen kysymyksiin 9.3.2017 pidetyssä istunnossa.

17.

Tällä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko se toimivaltainen tutkimaan viran puolesta, kuuluuko sopimus direktiivin 93/13 soveltamisalaan, vaikka kuluttaja ei ole ollut läsnä istunnossa. Tämä kysymys liittyy kansalliseen säännökseen, jonka mukaan tuomioistuimet voivat tutkia viran puolesta vain, onko vaatimus oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvien kansallisten säännösten vastainen. Tarkastelen tätä ensin, koska kysymys siitä, voidaanko direktiiviä 93/13 soveltaa (ja voidaanko sen sovellettavuus tutkia viran puolesta), edeltää loogisesti tietyn sopimuksen sopimuspuolten asemaan ja sopimusehtojen laillisuuteen liittyviä kysymyksiä.

18.

Komissio väittää, että sääntö, jonka mukaan kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajaa, on pakottava. Kansallisilla tuomioistuimilla on näin ollen toimivalta ja velvollisuus tutkia viran puolesta, kuuluuko sopimus direktiivin 93/13 soveltamisalaan, vaikka kuluttaja ei ole läsnä istunnossa.

19.

Belgian hallitus yhtyy komission päätelmään. Se katsoo, että Gerechtelijk Wetboekin 806 § on yhdenmukainen tämän tulkinnan kanssa, koska tarkastellessaan sitä, onko sen tutkittava viran puolesta oikeusjärjestyksen perusteisiin liittyvää kysymystä, kansallisen tuomioistuimen on ensin määritettävä, kuuluuko säännös tosiasiallisesti oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvien säännösten soveltamisalaan. Vastaavuusperiaate edellyttää saman päättelyn soveltamista direktiivien, kuten direktiivin 93/13, säännöksiin.

20.

Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä tosiaan ilmenee, että kansallisen tuomioistuimen on tutkittava viran puolesta, kuuluuko elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välillä tehdyssä sopimuksessa oleva ehto direktiivin soveltamisalaan, ja jos näin on, arvioitava viran puolesta tällaisen ehdon mahdollista kohtuuttomuutta. ( 9 )

21.

Kysymys kuitenkin kuuluu, onko kansallisella tuomioistuimella sama velvollisuus silloin, kun kuluttaja ei ole osallistunut oikeudenkäyntiin.

22.

Jotta tähän kysymykseen voitaisiin vastata, on muistutettava useista unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä jo vahvistetuista periaatteista.

23.

Ensinnäkin ”[direktiivillä 93/13] toteutettu suojajärjestelmä perustuu ajatukseen siitä, että kuluttaja on elinkeinonharjoittajaan nähden heikompi osapuoli sekä neuvotteluaseman että tietojen puolesta, mikä johtaa kuluttajan sitoutumaan elinkeinonharjoittajan ennakolta laatimiin sopimusehtoihin ilman, että hän voisi vaikuttaa niiden sisältöön”. ( 10 )

24.

Toiseksi säännös, jonka mukaan kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia, ”on pakottava säännös, jolla pyritään korvaamaan muodollinen tasapaino, joka sopimuksessa perustetaan sopimuspuolten oikeuksien ja velvollisuuksien välille, todellisella tasapainolla, jolla voidaan palauttaa sopimuspuolten välinen yhdenvertaisuus”. ( 11 ) Sen ”on katsottava olevan sellaisia kansallisia sääntöjä vastaava normi, jotka kuuluvat sisäisessä oikeudessa kansallisen oikeusjärjestyksen perusteisiin”. ( 12 ) Sen tutkiminen, voidaanko direktiiviä soveltaa tiettyyn tilanteeseen, edeltää loogisesti tämän arvioimista (ks. edellä 20 kohta alaviitteineen).

25.

Kolmanneksi kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välistä epäyhdenvertaista tilannetta voidaan tasoittaa ainoastaan sopimuspuolten ulkopuolisella aktiivisella toiminnalla. ( 13 ) Tämä aktiivinen toiminta koostuu siitä, että tuomioistuin tutkii viran puolesta sitä, kuuluuko sopimus direktiivin 93/13 soveltamisalaan, ja sen ehtojen kohtuullisuutta. Mainitulla direktiivillä annetaan nimittäin kuluttajansuojaa myös tilanteissa, joissa kuluttaja pidättyy vetoamasta tämän sopimusehdon kohtuuttomuuteen joko sen vuoksi, ettei hän tunne oikeuksiaan, tai sen vuoksi, että hän joutuu luopumaan oikeuksistaan oikeudenkäynnistä aiheutuvien kulujen vuoksi. ( 14 )

26.

Lisäksi jäsenvaltioiden menettelyllisen itsemääräämisoikeuden periaate edellyttää, että jos kansallisia mekanismeja ei ole yhdenmukaistettu, jäsenvaltioiden asiana on säätää sisäisessä oikeusjärjestyksessään tällaisen aktiivisen toiminnan mahdollistavista yksityiskohtaisista säännöistä; nämä säännöt eivät kuitenkaan saa olla epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion kansallisen oikeuden soveltamisalaan kuuluvia tilanteita (vastaavuusperiaate), eivätkä ne saa olla sellaisia, että unionin oikeudessa kuluttajille tunnustettujen oikeuksien käyttäminen on käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa (tehokkuusperiaate). ( 15 )

27.

Unionin tuomioistuimella oli tilaisuus käsitellä menettelyä, joka ei ollut kontradiktorinen, koskevaa kysymystä tuomiossa Asturcom Telecomunicaciones, joka koski välityslausekkeen sisältävää sopimusta. Välitystuomio annettiin kuluttajan poissa ollessa, eikä hän valittanut tuomiosta kansallisessa lainsäädännössä säädetyssä määräajassa. Tuomiosta tuli siten lopullinen. Kun Asturcom haki välitystuomion pakkotäytäntöönpanoa, toimivaltainen kansallinen tuomioistuin katsoi, että välityslauseke oli kohtuuton. Sovellettavaan kansalliseen lainsäädäntöön ei kuitenkaan sisältynyt säännöksiä, jotka koskivat toimivaltaisen tuomioistuimen suorittamaa välityslausekkeiden kohtuuttomuuden tutkimista, kun ne ratkaisivat kysymyksen lopullisen välitystuomion pakkotäytäntöönpanosta. Tässä tilanteessa kansallinen tuomioistuin tiedusteli unionin tuomioistuimelta, voiko se tutkia viran puolesta, onko välityssopimus pätemätön, ja tämän seurauksena kumota välitystuomion, jos se katsoo, että kyseisessä välityssopimuksessa on kohtuuton välityslauseke. ( 16 )

28.

Lainvoimaa koskevan periaatteen tärkeys huomioon ottaen unionin tuomioistuin katsoi, ettei tehokkuusperiaatteen noudattaminen voi johtaa siihen, että kansallisen tuomioistuimen edellytetään kompensoivan täysin sellaisen kuluttajan täydellinen passiivisuus, joka ei ole osallistunut välimiesmenettelyyn eikä nostanut kumoamiskannetta välitystuomiosta, josta on siksi tullut lopullinen. ( 17 )

29.

Se kuitenkin totesi vastaavuusperiaatteen edellyttävän, että siltä osin kuin kansallisen tuomioistuimen, jonka käsiteltävänä on lopullisen välitystuomion pakkotäytäntöönpanoa koskeva hakemus, on kansallisten menettelysääntöjen mukaan tutkittava viran puolesta, onko välityslauseke kansallisen oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvien sääntöjen vastainen, sen on myös tutkittava viran puolesta, onko tällainen välityslauseke kohtuuton kyseessä olevan direktiivin valossa, kun sillä on käytössään tältä osin tarvittavat oikeudelliset seikat ja tosiseikat. ( 18 )

30.

Asiassa VB Pénzügyi Lízing kansallinen tuomioistuin pyrki selventämään, oliko sillä velvollisuus selvittää viran puolesta oikeuspaikkalausekkeen, jossa myönnetään yksinomainen alueellinen toimivalta, kohtuuttomaksi toteamisen arvioimiseksi tarpeelliset tosiseikat ja oikeudelliset seikat siinä tapauksessa, että kansallisessa prosessioikeudessa säädetään tällaisesta selvityksestä vain silloin, kun asianosainen sitä vaatii. ( 19 ) Unionin tuomioistuin totesi, että tehokkaan kuluttajansuojan takaamiseksi kansallisen tuomioistuimen on kaikissa tapauksissa ja kansallisen oikeuden säännöksistä riippumatta selvitettävä, onko riidanalaisesta ehdosta neuvoteltu erikseen elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välillä ja kuuluuko se siten direktiivin 93/13 soveltamisalaan. ( 20 )

31.

Tämä lähestymistapa vahvistettiin tuomiossa Banco Español de Crédito (jossa oli kyse lainan viivästyskorkoa koskevan ehdon kohtuullisuudesta). Unionin tuomioistuin totesi siinä, että menettelyllisellä järjestelmällä, jossa maksamismääräyshakemusta käsittelevän tuomioistuimen on mahdotonta arvioida viran puolesta – vaikka sillä olisi jo käytettävissään kaikki arviointiin tarvittavat oikeudelliset seikat ja tosiseikat – sopimusehtojen kohtuuttomuus silloin, kun kuluttaja ei ole tehnyt väitettä, vaarannetaan direktiivin 93/13 tavoitteena olevan suojan tehokkuus. ( 21 )

32.

Tuomiossa ERSTE Bank Hungary unionin tuomioistuin täsmensi tätä toteamusta selittämällä, että direktiivillä 93/13 taattu tehokas oikeussuoja perustuu olettamaan, jonka mukaan jokin sopimuspuolista on aiemmin saattanut asian vireille kansallisissa tuomioistuimissa. ( 22 ) Huomautan, että tällaisessa tilanteessa kuluttaja, jos hän ei ollut asian vireille saattanut sopimuspuoli, on todennäköisesti altavastaajana kyseisessä menettelyssä, ja tuomio vaikuttaa hänen oikeudelliseen tilanteeseensa riippumatta siitä, osallistuuko hän menettelyyn vai ei.

33.

Oikeuskäytännöstä voidaan nähdäkseni johtaa seuraavat periaatteet: i) tehokkuusperiaate ei edellytä kansallisen tuomioistuinlaitoksen toteuttavan toimenpiteitä, jos yksikään sopimuspuolista ei ole saattanut asiaa vireille kansallisissa tuomioistuimissa; ii) jos asia on saatettu vireille, asianomaisten tuomioistuinten on viran puolesta kaikissa tapauksissa ja kansallisen oikeuden säännöksistä riippumatta selvitettävä, kuuluuko sopimus direktiivin 93/13 soveltamisalaan; iii) jos sopimus kuuluu direktiivin soveltamisalaan, niiden on, samoin viran puolesta, tutkittava kyseisen sopimuksen ehtojen kohtuullisuutta; iv) direktiivin säännösten pakottava luonne tarkoittaa, että niitä on sovellettava kansallisessa oikeusjärjestyksessä ne täytäntöönpaneville säännöksille annetusta asemasta ja sopimuspuolten menettelyllisistä toimista tai väitteistä riippumatta.

34.

Tätä päätelmää ei voi muuttaa se, ettei kuluttaja ollut asian tuomioistuimessa vireille saattanut sopimuspuoli, ettei hän ollut läsnä istunnossa tai ettei hän vedonnut direktiiviin 93/13.

35.

Tätä taustaa vasten Belgian lainsäädäntö, jonka mukaan tuomioistuimet voivat tutkia viran puolesta ainoastaan sitä, onko vaatimus oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvien kansallisten säännösten vastainen, eikä niillä ole samanaikaisesti oikeutta tarkastella, onko kyseinen vaatimus direktiivissä 93/13 vahvistettujen periaatteiden vastainen, voisi vaikuttaa ongelmalliselta.

36.

Näitä säännöksiä on kuitenkin tulkittava yhdenmukaisesti unionin oikeuden kanssa. Jos kansallisella tuomioistuimella on kansallisten menettelysääntöjen nojalla toimivalta tutkia viran puolesta oikeudellisen toimen pätevyys oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvien kansallisten säännösten valossa, sen on myös käytettävä tätä toimivaltaa pakottavien unionin oikeuden säännösten ja määräysten osalta vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteen mukaisesti. Tämän tulkinnan mukaisesti yhdyn Belgian hallituksen lähestymistapaan, joka perustuu tuomioon Asbeek Brusse ja de Man Garabito ( 23 ) ja jonka mukaan kansallinen tuomioistuin on Gerechtelijk Wetboekin 806 §:n nojalla velvollinen arvioimaan viran puolesta lausekkeen kohtuuttomuutta direktiivi 93/13 huomioon ottaen samalla tavalla kuin se menettelee oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvien kansallisten säännösten tapauksessa.

37.

Katson näin ollen, että kansallisella tuomioistuimella on toimivalta ja velvollisuus tutkia viran puolesta, kuuluuko sopimus direktiivin 93/13 soveltamisalaan, vaikka sitä ei ole nimenomaisesti pyydetty tekemään niin muun muassa sen vuoksi, ettei kuluttaja ole osallistunut menettelyyn.

38.

Ennen toisen ja kolmannen kysymyksen, joita on parasta käsitellä yhdessä, asiakysymyksen tarkastelua on määriteltävä niiden sisältö.

39.

Yrityksen käsitteen käyttäminen toisen kysymyksen sanamuodossa vaikuttaa oudolta kuluttajansuojan yhteydessä. Otaksun tämän selittyvän ennakkoratkaisupyynnön perustana olevien kansallisten säännösten sanamuodolla.

40.

Kuten Belgian hallitus selittää kirjallisissa huomautuksissaan, Belgian lainsäätäjä käytti kilpailulainsäädäntöön pohjautuvaa yrityksen käsitettä saattaakseen direktiivin 93/13 2 artiklan c alakohdassa käytetyn elinkeinonharjoittajan käsitteen osaksi kansallista oikeusjärjestystä. ( 24 ) Vaikuttaa todennäköiseltä, että juuri tämä sai kansallisen tuomioistuimen tiedustelemaan unionin tuomioistuimelta, voidaanko itsenäistä oppilaitosta, joka tarjoaa subventoitua opetusta, kuten käsiteltävässä asiassa KdG:tä, pitää unionin oikeudessa tarkoitettuna yrityksenä.

41.

Unionin oikeuden yhtenäinen soveltaminen kuitenkin edellyttää, että kun unionin oikeuden säännös ei sisällä viittausta jäsenvaltioiden oikeuteen tietyn käsitteen osalta, sitä on tavallisesti tulkittava koko unionissa itsenäisesti ja yhtenäisesti ja että tässä tulkinnassa on otettava huomioon säännöksen asiayhteys ja kyseisellä säännöstöllä tavoiteltu päämäärä. ( 25 )

42.

Direktiivissä 93/13 nimittäin määritellään elinkeinonharjoittajan käsite viittaamatta kansalliseen lainsäädäntöön. Tästä seuraa näin ollen, että kyseistä ilmausta on pidettävä direktiiviä sovellettaessa unionin oikeuden itsenäisenä käsitteenä, jota on tulkittava yhtenäisesti unionin alueella.

43.

Elinkeinonharjoittajan käsitteen merkitys ei siten voi olla riippuvainen tavasta, jolla kansallinen lainsäätäjä päätti saattaa sen osaksi kansallista lainsäädäntöä. Käytetäänpä direktiivin kansallisessa täytäntöönpanolainsäädännössä sitten elinkeinonharjoittajan, liikeyrityksen, liikkeenharjoittajan, yrityksen tai ammatinharjoittajan toimijan käsitettä, sitä olisi tulkittava yhtenäisesti direktiivin 93/13 2 artiklan c alakohdassa esitetyn määritelmän mukaisesti. Ratkaisevaa ei siten ole se, mitä yrityksen käsite tarkoittaa kilpailulainsäädännössä tai miten sitä tulkitaan palvelujen tarjoamista koskevassa oikeuskäytännössä. Ratkaisevaa on se, kuuluuko kuluttajan ja KdG:n kaltaisen elimen välinen sopimus direktiivin 93/13 soveltamisalaan.

44.

Edellä esitetty huomioon ottaen ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii ymmärtääkseni sekä toisella että kolmannella kysymyksellään määrittämään, onko itsenäistä oppilaitosta, joka tarjoaa subventoitua opetusta, kuten käsiteltävässä asiassa KdG:tä, pidettävä direktiivin 93/13 2 artiklan c alakohtaan sisältyvässä määritelmässä tarkoitettuna elinkeinonharjoittajana.

45.

Belgian hallitus väittää, että itsenäistä oppilaitosta, joka tarjoaa subventoitua opetusta, kuten KdG:tä, ei voida pitää direktiivissä 93/13 tarkoitettuna elinkeinonharjoittajana. ”Palveluja” koskeva sopimus edellyttää vastiketta, jota käsiteltävässä asiassa ei joko ole tai se on erittäin pieni. Tämä johtuu siitä, että kyseessä oleva julkinen laitos hoitaa sosiaali-, kulttuuri- ja koulutusalan tehtäviä, jotka on suunnattu koko väestölle. Itävallan hallitus yhtyy tähän näkemykseen.

46.

Puolan hallitus sitä vastoin väittää, että tällainen oppilaitos on direktiivissä tarkoitettu elinkeinonharjoittaja. Oppilaitoksen ja opiskelijan välinen sopimus kuuluu kyseisen laitoksen ammattimaiseen toimintaan. Sillä, saako se voittoa, ei ole merkitystä.

47.

Komissio katsoo, että olisi erotettava KdG:n pääasiallinen koulutustoiminta ja sen luottolaitoksena harjoittaman satunnainen liitännäistoiminta. Käsiteltävä asia koskee jälkimmäistä. Vaikka KdG:n pääasiallinen koulutustoiminta on yleisen edun mukaista toimintaa, joka ei kuulu direktiivin 93/13 soveltamisalaan, sen satunnainen liitännäistoiminta kuuluu saman direktiivin soveltamisalaan.

48.

Lähtökohtana elinkeinonharjoittajan käsitteen tulkinnassa on nähdäkseni oltava direktiivin 93/13 2 artiklan c alakohdan tosiasiallinen sanamuoto. Mainittu käsite koostuu seuraavista osatekijöistä: ”jokainen luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö”, ”harjoittaa joko julkisen tai yksityisen alan ammatti- tai liiketoimintaa” ja ”tämän direktiivin kattamia sopimuksia”.

49.

Tämän määritelmän tulkinnassa on otettava huomioon säännöksen asiayhteys ja kyseisellä säännöstöllä tavoiteltu päämäärä. ( 26 ) Se on luonteeltaan objektiivinen ja perustuu tiettyihin varmistettavissa oleviin seikkoihin. ( 27 ) Elinkeinonharjoittajan käsite on direktiiville 93/13 ominainen ja mielestäni laajempi kuin useissa muissa kuluttajalainsäädännön välineissä käytetyt käsitteet. ( 28 )

50.

Määritelmän osasta ”jokaista luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka – – harjoittaa joko julkisen tai yksityisen alan [toimintaa]” selviää, että kyseessä olevan henkilön kansallisen oikeuden mukaisella luokittelulla, oikeudellisella asemalla ja erityispiirteillä ei ole merkitystä sen elinkeinonharjoittajaksi luokittelun kannalta. ( 29 )

51.

Sanan ”jokaista” käyttäminen osoittaa, että määritelmää on tulkittava laajasti, jotta se kattaa kaikki luonnolliset henkilöt ja oikeushenkilöt, jotka saattavat asettaa kuluttajille kohtuuttomia sopimusehtoja.

52.

Määritelmän toinen osa edellyttää, että elinkeinonharjoittaja ”harjoittaa – – ammatti- tai liiketoimintaa”.

53.

Direktiivissä ei rajata tätä toimintaa mitenkään muuten kuin säätämällä, että se koostuu tavaroiden myymisestä ja palvelujen suorittamisesta. ( 30 ) Lähestymistapa on toiminnallinen: sopimuksen on oltava osa toimintaa, jota harjoitetaan osana henkilön ammatti- tai liiketoimintaa. Sekä kuluttajan määritelmä että elinkeinonharjoittajan määritelmä määräytyvät sen alan perusteella, jolla henkilö harjoittaa toimintaa. ( 31 ) Kuluttaja ja elinkeinonharjoittaja ovat oikeustoimen vastapuolia. Toisella puolella on kuluttaja, jota pidetään haavoittuvassa ja heikommassa asemassa olevana, ja toisella puolella elinkeinonharjoittaja, joka voi vahvan asemansa ansiosta asettaa liiketoimelle omia ehtojaan. Määritelmään ei sisälly elinkeinonharjoittajan toiminnan luonnetta tai tarkoitusta koskevaa edellytystä.

54.

Direktiivissä ei myöskään suljeta sen soveltamisalan ulkopuolelle tiettyä ammatti- tai liiketoimintaa. On totta, että sen johdanto-osan kymmenennestä perustelukappaleesta ilmenee, että direktiivin ulkopuolelle jätetään useat sopimuslajit, kuten perintöoikeuksia koskevat sopimukset, ( 32 ) mutta vastaavaa säännöstä tietyntyyppisestä ammatti- tai liiketoiminnasta ei sisälly direktiiviin. Johdanto-osan 14. perustelukappaleessa päinvastoin todetaan nimenomaisesti, että direktiivin säännöksiä sovelletaan myös julkisluonteiseen elinkeinotoimintaan.

55.

Tuomiossa Šiba unionin tuomioistuin totesi, että asianajaja, joka tarjoaa ammatti- tai liiketoiminnassaan vastiketta vastaan oikeudellista palvelua yksityishenkilönä toimivalle luonnolliselle henkilölle, on direktiivin 93/13 2 artiklan c alakohdassa tarkoitettu elinkeinonharjoittaja ja että tällaista toteamusta ei horjuta asianajajan toiminnan julkisluonteisuus. ( 33 )

56.

Kuluttajien oikeuksia koskevien direktiivien laajemmassa asiayhteydessä unionin tuomioistuin on samoin katsonut, että sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevassa direktiivissä käytetty elinkeinonharjoittajan käsite ei sulje soveltamisalasta yleishyödyllistä tehtävää hoitavia elimiä. Se katsoi näin ollen, että elinkeinonharjoittajan käsitteeseen kuuluu julkisoikeudellinen laitos, joka hoitaa lakisääteisen sairausvakuutusjärjestelmän hallinnoinnin kaltaista yleishyödyllistä tehtävää. ( 34 ) Tätä lähestymistapaa voidaan mielestäni oikeutetusti soveltaa elinkeinonharjoittajan käsitteeseen direktiivin 93/13 yhteydessä (jossa lisäksi – toisin kuin sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevassa direktiivissä – todetaan nimenomaisesti, että sen säännöksiä sovelletaan myös julkisluonteiseen elinkeinotoimintaan).

57.

Vaikka unionin tuomioistuin viittasi mainitussa tuomiossa elinkeinonharjoittajaan henkilönä, joka harjoittaa vastikkeellista toimintaa, se teki näin painottaakseen sitä, ettei sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevan direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle ole jätetty yleishyödyllistä tehtävää hoitavia laitoksia eikä julkisoikeudellisia laitoksia. ( 35 ) Julkisia ja yleishyödyllisiä tehtäviä kaiken kaikkiaan hoidetaan usein voittoa tavoittelemattomalta pohjalta. Katson näin ollen, ettei organisaation voittoa tavoittelevalla tai tavoittelemattomalla luonteella ole merkitystä elinkeinonharjoittajan määritelmän kannalta tietyn sopimuksen osalta.

58.

Kun tarkastellaan suoritetun palvelun luonnetta, Belgian hallituksen ja komission esittämä väite, jonka mukaan pääosin valtion talousarviosta rahoitettavaa julkista koulutusta ei voida pitää SEUT 57 artiklassa tarkoitettuna palveluna, ei nähdäkseni tarkoita, että oppilaitokset jäisivät tämän seurauksena direktiivin 93/13 soveltamisalan ulkopuolelle, kun ne tekevät kohtuuttomia ehtoja sisältäviä sopimuksia.

59.

Unionin tuomioistuin on toki todennut, että opetusta, jota antavat sellaiset tietyt oppilaitokset, jotka kuuluvat julkiseen koulutusjärjestelmään ja joita rahoitetaan kokonaan tai pääasiallisesti julkisin varoin, eivät kuulu palvelujen määritelmään, sillä perustaessaan ja pysyttäessään tällaisen julkisen koulutusjärjestelmän valtio ei pyri harjoittamaan voittoa tuottavaa toimintaa, vaan se suorittaa yhteiskunnallisia, kulttuurisia ja koulutuksellisia tehtäviään väestöään kohtaan. ( 36 )

60.

Oikeuskäytännössä on kuitenkin myös johdonmukaisesti katsottu, että opetuksessa, jota antavia oppilaitoksia rahoitetaan pääosin yksityisin (erityisesti muttei välttämättä opiskelijoilta ja heidän vanhemmiltaan saatavin) varoin, on kyse SEUT 57 artiklassa tarkoitetusta palvelusta, koska näiden oppilaitosten tavoitteena on tarjota palvelu korvausta vastaan. ( 37 )

61.

Näistä kahdesta oikeuskäytäntölinjasta ilmenee, että unionin tuomioistuimen mukaan olennainen tekijä määriteltäessä SEUT 57 artiklassa tarkoitettuja palveluja on se, tarjotaanko palvelua vastikkeellisesti, eikä hoidettujen tehtävien luonne.

62.

Sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevasta direktiivistä annettu oikeuskäytäntö ( 38 ) vahvistaa tämän lähestymistavan, sikäli kuin siinä sisällytetään kyseisen direktiivin soveltamisalaan julkisoikeudellinen laitos, joka hoitaa lakisääteisen sairausvakuutusjärjestelmän hallinnoinnin kaltaista yleishyödyllistä tehtävää. ( 39 ) Sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskevalla direktiivillä on sama oikeusperusta kuin direktiivillä 93/13, nimittäin lainsäädännön lähentämistä koskeva EY 95 artikla (aiempi ETY:n perustamissopimuksen 100 a artikla, nykyisin SEUT 114 artikla). Tämä oikeusperusta korostaa nimenomaisesti tarvetta säätää kuluttajansuojan korkeasta tasosta, ( 40 ) mikä on tavoite, jota palvelujen tarjoamisen vapautta koskevassa SEUT 57 artiklassa ei käsitellä.

63.

Direktiivin 93/13 sanamuodossa ei myöskään aseteta mitään rajoituksia kyseessä olevan toiminnan luonteelle ja tarkoitukselle tai sen rahoitustavalle. Siinä päinvastoin sisällytetään nimenomaisesti julkisluonteinen elinkeinotoiminta sen soveltamisalaan. ( 41 )

64.

Katson näin ollen, että se, että luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö voi tarjota subventoitua opetusta, ei estä pitämästä sitä direktiivin 93/13 2 artiklan c alakohdassa tarkoitettuna elinkeinonharjoittajana.

65.

Kun tarkastellaan elinkeinonharjoittajan määritelmän kolmatta osaa (tämän direktiivin kattamia sopimuksia), direktiivin 93/13 1 artiklan 1 kohdasta ja 3 artiklan 1 kohdasta ilmenee, että direktiiviä sovelletaan ”elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välillä tehtyjen sopimusten” ehtoihin, joista ei ole ”erikseen neuvoteltu”. ( 42 ) Direktiivin johdanto-osan kymmenes perustelukappale alleviivaa tämän käsitteen laajaa soveltamisalaa. Direktiiviä sovelletaan ”kaikkiin elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisiin sopimuksiin” (poikkeuksena erityisesti työsopimukset, perintöoikeuksia koskevat sopimukset, perhelainsäädännön oikeuksia koskevat sopimukset sekä yhtiöiden perustamista ja yhtiöjärjestystä koskevat sopimukset). ( 43 ) Sopimus voi olla kirjallinen tai suullinen. ( 44 ) Sopimuksen tarkoituksella ei ole merkitystä direktiivin soveltamisalan määrittelyn kannalta. ( 45 )

66.

Ratkaisevaa on, että direktiivissä 93/13 määritellään ne sopimukset, joihin sitä sovelletaan, sopimuskumppanien aseman perusteella sen mukaan, harjoittavatko ne sopimusta tehdessään ammatti- tai liiketoimintaa vai eivät. Kyseinen arviointiperuste perustuu direktiivillä toteutetun suojajärjestelmän taustalla olevaan ajatukseen siitä, että kuluttaja on elinkeinonharjoittajaan nähden heikompi osapuoli sekä neuvotteluaseman että tietojen puolesta, mikä johtaa kuluttajan sitoutumaan elinkeinonharjoittajan ennakolta laatimiin sopimusehtoihin ilman, että hän voisi vaikuttaa niiden sisältöön. ( 46 )

67.

Edellä esitetystä seuraa, että direktiivissä 93/13 tarkoitettu elinkeinonharjoittaja on luonnollinen henkilö tai julkinen tai yksityinen oikeushenkilö, joka oikeudellisesta asemastaan tai ominaisuuksistaan riippumatta i) tarjoaa mitä tahansa tavaroita tai palveluja ja ii) tekee kuluttajan kanssa sopimuksen, jos kyseinen sopimus iii) liittyy sen ammattitoimintaan. Toiminnan luonne (julkinen vai yksityinen), kohde (julkiset vai yksityiset tehtävät, yleishyödylliset tehtävät) ja tulos (voittoa tavoitteleva vai tavoittelematon) ovat kaikki merkityksettömiä. Myöskään sopimuksen tarkoituksella ei ole merkitystä, kunhan kuluttaja ja elinkeinonharjoittaja ovat tehneet sen ja se liittyy elinkeinonharjoittajan ammatti- tai liiketoimintaan.

68.

Katson näin ollen, että itsenäistä oppilaitosta, joka tarjoaa subventoitua opetusta, voidaan pitää direktiivissä 93/13 tarkoitettuna elinkeinonharjoittajana, kun se tekee kyseisen direktiivin soveltamisalaan kuuluvan sopimuksen toimintaansa liittyviä tarkoituksia varten. Kansallisen tuomioistuimen asia on määrittää, onko näin käsiteltävässä asiassa ja onko Kuijpersin ja KdG:n tekemä sopimus kyseisen direktiivin pakottavien sääntöjen vastainen.

69.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Vredegerecht te Antwerpenin esittämään ennakkoratkaisupyyntöön seuraavasti: