1.

Unionin tuomioistuinta pyydetään nyt käsiteltävässä asiassa esittämään puhelinviestinnän kuluttajansuojaan liittyviä selvennyksiä, jotka koskevat erityisesti elinkeinonharjoittajan asiakkailleen osana myynnin jälkeisiä tukipalveluja tarjoamaa puhelinlinjaa.

2.

Esitetyt ennakkoratkaisukysymykset koskevat direktiivin 2011/83/EU ( 2 ) 21 artiklassa tarkoitetun perushinnan käsitteen tulkintaa; direktiivissä ei määritellä kyseistä käsitettä. Nyt esillä oleva asia tarjoaa siten unionin tuomioistuimelle tilaisuuden lausua ensimmäisen kerran kyseisen artiklan tulkinnasta ja erityisesti siinä olevasta perushinnan käsitteestä.

3.

Direktiivin 2011/83 4 artiklassa, jonka otsikkona on ”Yhdenmukaistamisen taso”, säädetään seuraavaa:

”Ellei tässä direktiivissä toisin säädetä, jäsenvaltiot eivät saa kansallisessa lainsäädännössään pitää voimassa tai ottaa käyttöön tässä direktiivissä vahvistetuista säännöksistä poikkeavia säännöksiä eivätkä myöskään tiukempia tai sallivampia säännöksiä kuluttajan suojan erilaisen tason varmistamiseksi.”

4.

Direktiivin 6 artiklan, jonka otsikkona on ”Etäsopimuksiin ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin liittyvät tiedonantovaatimukset”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Ennen kuin kuluttaja tulee sidotuksi etäsopimukseen tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyyn sopimukseen taikka vastaavaan tarjoukseen, elinkeinonharjoittajan on toimitettava kuluttajalle selvällä ja ymmärrettävällä tavalla seuraavat tiedot:

– –

– –”

5.

Kyseisen direktiivin 21 artiklassa, jonka otsikkona on ”Puhelinviestintä”, säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että jos elinkeinonharjoittajalla on puhelinlinja, jonka välityksellä häneen saa puhelinyhteyden tehtyyn sopimukseen liittyvissä asioissa, yhteydenotosta elinkeinonharjoittajaan ei aiheudu kuluttajalle perushintaa suurempia kuluja.

Ensimmäinen alakohta ei vaikuta televiestintäpalvelujen tarjoajien oikeuteen veloittaa tällaisista puheluista.”

6.

Yleisen siviililain (Bürgerliches Gesetzbuch, jäljempänä BGB) 312a §:n, jonka otsikkona on ”Kuluttajasopimuksiin sovellettavia yleisiä velvoitteita ja periaatteita; vastikkeista sopimista koskevia rajoituksia” ja jolla direktiivin 2011/83 21 artikla saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä, 5 momentissa säädetään seuraavaa:

”Sopimus, jossa kuluttaja velvoitetaan maksamaan vastiketta siitä, että kuluttaja ottaa puhelimitse yhteyttä elinkeinonharjoittajaan tiedustellakseen heidän väliseensä sopimukseen liittyviä asioita tai antaakseen sitä koskevia ilmoituksia soittamalla numeroon, jota elinkeinonharjoittaja käyttää tällaisiin tarkoituksiin, on pätemätön, jos sovittu vastike ylittää televiestintäpalvelun pelkästä käytöstä maksettavan vastikkeen. Jos sopimus on ensimmäisen virkkeen mukaan pätemätön, kuluttaja ei ole velvollinen maksamaan myöskään televiestintäpalvelun tarjoajalle vastiketta puhelusta. Televiestintäpalvelun tarjoaja on oikeutettu vaatimaan vastikkeen televiestintäpalvelun pelkästä käytöstä elinkeinonharjoittajalta, joka on tehnyt pätemättömän sopimuksen kuluttajan kanssa.”

7.

comtech GmbH on saksalainen yhtiö, jonka liiketoimintana on sähkö- ja elektroniikkalaitteiden myynti. Se antaa internetsivustollaan asiakaspalvelupuhelinnumeron kauppasopimuksen kanssaan jo tehneille asiakkailleen, jotka haluavat selvittää puhelimitse sopimukseen liittyviä asioita. Kyseinen puhelinnumero on 0180-alkuinen palvelunumero, jota käytetään Saksassa puhelinasiakaspalveluun, jonka osalta noudatetaan kansallista yhtenäistariffia. Puhelun hinta soitettaessa kyseiseen palvelunumeroon (joka ei ole maantieteellinen numero) on suurempi kuin kulut, joita kuluttajalle olisi aiheutunut soitettaessa tavalliseen (maantieteelliseen) kiinteän puhelinverkon tai matkapuhelinverkon numeroon tavanomaisten yhteyshintojen mukaan. ( 3 )

8.

Zentrale zur Bekämpfung unlauteren Wettbewerbs Frankfurt am Main e.V. (jäljempänä Zentrale) on erityisesti järjestö- ja yritysjäsentensä taloudellisia etuja tukeva yhdistys. Zentrale on nostanut ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa comtechia vastaan kieltokanteen BGB:n 312a §:n 5 momentin, jolla direktiivin 2011/83 21 artikla on saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä, rikkomisen vuoksi. Zentrale väitti kanteessaan, että puhelinlinjan tarjoaminen osana myynnin jälkeisiä tukipalveluja tavanomaista puhelumaksua suuremmalla hinnalla on sopimaton kaupallinen menettely. ( 4 )

9.

comtech vastusti kyseistä kieltokannetta. Yhtiö väitti, että BGB:n 312a §:n 5 momentista luettuna yhdessä direktiivin 2011/83 21 artiklan kanssa seuraa, ettei elinkeinonharjoittaja saa tavoitella voittoa neuvontapuhelimen avulla. Näin ollen – edellyttäen, ettei elinkeinonharjoittaja saa kyseisestä järjestelystä voittoa – comtechin mukaan ei ole kiellettyä, että sellaisten puhelujen kustannukset ovat korkeampia kuin niin sanottujen standardipuhelujen kustannukset, jotta vastike, joka maksetaan puhelinoperaattorille tämän tarjoamasta mahdollisuudesta neuvontapuhelimen käyttöön, tulisi katetuksi. ( 5 )

10.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää, että pääasian ratkaisemiseksi on tulkittava BGB:n 312a §:n 5 momentissa olevaa käsitettä ”televiestintäpalvelun pelkästä käytöstä maksettava vastike”. Koska pääasiassa kyseessä olevan kaltaisten puhelinlinjojen hinnat on yhdenmukaistettu unionin tasolla direktiivin 2011/83 21 artiklalla, on tulkittava myös direktiivin 2011/83 kyseistä säännöstä. Siinä säädetään, ettei kuluttaja ole velvollinen maksamaan puhelinkeskusteluista ”perushintaa” suurempia kuluja sopimuksen tekemisen jälkeen.

11.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan Saksan lainsäätäjän tavoitteena oli estää elinkeinonharjoittajaa saamasta voittoa siitä, että hän tarjoaa asiakkailleen puhelinpalvelunumeron, joka ei ole maantieteellinen numero. Sellainen direktiivin 2011/83 21 artiklan ja näin ollen BGB:n 312a §:n 5 momentin tulkinta ei estä kuluttajaa maksamasta enemmän yhteydenotosta numeroon, joka ei ole maantieteellinen numero, kuin tavallisesta puhelusta, edellyttäen, etteivät saatavat tulot ylitä sellaisen puhelinlinjan tarjoamisen kustannuksia.

12.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää tiettyjä epäilyksiä kyseisestä tulkinnasta ja pohtii, onko perushinnan käsitettä tulkittava Saksan lainsäätäjän käyttämää tulkintaa suppeammin, jotta voidaan taata korkeammantasoinen kuluttajansuoja. Se katsoo, että direktiivin 2011/83 21 artiklan sanamuoto ja tarkoitus puoltavat sellaista suppeampaa tulkintaa. Vaikka riidanalainen kansallinen säännös estää, kuten edellä on todettu, tavoittelemasta voittoa sellaisen puhelinpalvelunumeron tarjoamisesta, joka ei ole maantieteellinen numero, se ei estä sitä, että kyseiseen numeroon soitetuista puheluista laskutetaan enemmän kuin tavallisiin numeroihin soitetuista puheluista.

13.

Tässä tilanteessa Landgericht Stuttgart (Stuttgartin alueellinen tuomioistuin, Saksa) on 15.10.2015 antamallaan ratkaisulla, joka saapui unionin tuomioistuimen kirjaamoon 5.11.2015, lykännyt asian käsittelyä ja esittänyt unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

14.

Zentrale, Viron, Liettuan, Alankomaiden ja Suomen hallitukset sekä Euroopan komissio ovat esittäneet kirjallisia huomautuksia. Unionin tuomioistuin on päättänyt ratkaista asian ilman suullista käsittelyä, koska yksikään osapuoli ei ole sitä pyytänyt.

15.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy ennakkoratkaisukysymyksillään yhtäältä, onko perushinnan käsitettä tulkittava siten, että elinkeinonharjoittajaan kohdistuvasta yhteydenotosta, joka tapahtuu käyttämällä myynnin jälkeisiä tukipalveluja varten osoitettua puhelinlinjaa, ei saa aiheutua kuluttajalle suurempia kuluja kuin ne, joita tälle olisi aiheutunut puhelusta lanka- tai matkapuhelinten (maantieteelliseen) standardinumeroon, ja toisaalta, mikä merkitys on annettava sille, että elinkeinonharjoittaja joko saa tai ei saa voittoa kyseisen puhelinlinjan avulla.

16.

Minusta vaikuttaa asianmukaiselta noudattaa komission implisiittisesti esittämää ehdotusta käsitellä näitä kysymyksiä yhdessä, koska ne koskevat yhden ja saman käsitteen tulkintaa.

17.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy siten kahdella ennakkoratkaisukysymyksellään lähinnä, kuinka direktiivin 2011/83 21 artiklassa olevaa perushinnan käsitettä on tulkittava.

18.

On ensiksi täsmennettävä, että Zentrale, Vieron ja Liettuan hallitukset sekä komissio ovat kirjallisissa huomautuksissaan puolustaneet näkemystä, jonka mukaan elinkeinonharjoittajaan kohdistuvasta yhteydenotosta, joka tapahtuu käyttämällä myynnin jälkeisiä tukipalveluja varten osoitettua puhelinlinjaa, ei saa aiheutua kuluttajalle suurempia kuluja kuin ne, joita tälle olisi aiheutunut puhelusta lanka- tai matkapuhelinten (maantieteelliseen) standardinumeroon.

19.

Direktiivin 2011/83 21 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan ”jäsenvaltioiden on varmistettava, että jos elinkeinonharjoittajalla on puhelinlinja, jonka välityksellä häneen saa puhelinyhteyden tehtyyn sopimukseen liittyvissä asioissa, yhteydenotosta elinkeinonharjoittajaan ei aiheudu kuluttajalle perushintaa suurempia kuluja”.

20.

Direktiivissä 2011/83 ja unionin lainsäätäjän käyttöön ottamassa televiestintäpalvelujen tarjoamista koskevassa oikeudellisessa ympäristössä ( 6 ) ei ole määritelty perushinnan käsitettä; unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan niiden termien merkitys ja ulottuvuus, joita ei ole määritelty unionin oikeudessa, on määriteltävä sen tavanomaisen merkityksen mukaan, joka niillä on yleiskielessä, ottaen samalla huomioon se asiayhteys, jossa niitä käytetään, ja sen säännöstön tavoitteet, johon ne kuuluvat. ( 7 )

21.

Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin väittää, siinä tavanomaisessa merkityksessään, joka perushinnan käsitteellä on saksan kielessä, kyseinen käsite tuo mieleen paikallispuhelun hinnan käsitteen, jota käytetään kuluista, joita syntyy soitettaessa tavanomaiseen paikalliseen puhelinnumeroon. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin korostaa lisäksi, että perushinnan käsite ymmärretään Saksassa eri tavoin. ( 8 )

22.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yhdessä kieliversiossa käytettyä unionin oikeuden säännöksen sanamuotoa ei voida käyttää tämän säännöksen ainoana tulkintaperusteena eikä sille voida antaa etusijaa muihin kieliversioihin nähden. Unionin oikeuden säännöksiä on nimittäin tulkittava ja sovellettava yhtenäisesti ottaen huomioon kaikilla unionin kielillä laaditut kieliversiot. Unionin oikeuden tekstin erikielisten versioiden poiketessa toisistaan kyseessä olevaa säännöstä on tulkittava sen säännöstön systematiikan ja tavoitteen mukaan, jonka osa säännös on. ( 9 )

23.

Kuten komissio perustellusti huomauttaa, on todettava, että vaikka erikielisten versioiden sanamuodot eivät lähtökohtaisesti ole monitulkintaisia, ( 10 ) ja kun otetaan huomioon se, että televiestintäpalvelujen tarjoamisen osalta loppukäyttäjille ehdotetut tariffit vaihtelevat jäsenvaltioittain, ( 11 ) ja dynaamisella televiestintäalalla todettu nopea kehitys, ei vaikuta mahdolliselta määritellä perushinnan käsitteen yleiskielen mukaista käyttöä. Näin ollen esitettyyn ennakkoratkaisukysymykseen ei voida vastata pelkästään muissa kieliversioissa käytetyn termin yleisen merkityksen perusteella.

24.

Perushinnan käsitettä on siten tulkittava direktiivin 2011/83 systematiikan, tavoitteen ja sääntelykontekstin mukaan. Myös kyseisen direktiivin syntyhistoria voi olla luotettava tietolähde, jonka avulla voidaan tietyssä määrin jäljittää unionin lainsäätäjän tarkoitus kuluttajansuojan kaltaisella arkaluonteisella alalla.

25.

Direktiivin 2011/83 21 artiklaa on tulkittava ottamalla huomioon kyseistä artiklaa ympäröivät direktiivin säännökset.

26.

Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että myös direktiivin 2011/83 6 artiklan 1 kohdan f alakohdassa, joka koskee etäsopimuksiin ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin liittyviä sopimuksen tekemistä edeltäviä tiedonantovaatimuksia, käytetään ilmausta ”perushinta”. Kyseisen säännöksen mukaan elinkeinonharjoittajan on ennen sopimuksen tekemistä ilmoitettava kuluttajalle ”etäviestimen käyttämisestä sopimuksen tekemisessä aiheutuvat kulut, jos ne lasketaan muuten kuin perushintana”. ( 12 )

27.

Komission mukaan kyseisen kuluttajalle ilmoittamista koskevan velvollisuuden ansiosta kuluttaja voi päättää, suostuuko hän tekemään elinkeinonharjoittajan kanssa sopimuksen tietoisena kuluista, joita etäviestintävälineen käyttämisestä syntyy. ( 13 ) Myös komissio toteaa, että direktiivin 2011/83 6 artiklan 1 kohdan f alakohdassa tarkoitettuna perushintana voidaan pitää ainoastaan kuluja, joihin kuluttajan on varauduttava, toisin sanoen tavanomaisesta puhelinviestinnästä eli puhelusta lanka- tai matkapuhelinten (maantieteelliseen) standardinumeroon aiheutuvia kuluja. Koska kuluttaja on tietoinen televiestintäpalvelun tarjoajan kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisista kuluista, elinkeinonharjoittajalla ei ole kyseiseen artiklaan perustuvaa ilmoitusvelvollisuutta. Sitä vastoin jos kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan väliseen yhteydenpitoon käytetään puhelinnumeroa, josta aiheutuu kuluttajalle suurempia kuluja kuin ne, joita tälle olisi aiheutunut puhelusta lanka- tai matkapuhelinten (maantieteelliseen) standardinumeroon, elinkeinonharjoittajan on ilmoitettava siitä kuluttajalle selkeästi ja ymmärrettävästi.

28.

Direktiivin 2001/83 6 artiklan 1 kohdan f alakohdan osalta kyseisen säännöksen ja siinä mainitun perushinnan käsitteen tulkinta puhuu sen puolesta, että se käsittää yksinomaan puhelusta lanka- tai matkapuhelinten (maantieteelliseen) standardinumeroon aiheutuvat kulut, ja sama koskee mielestäni kyseisen direktiivin 21 artiklassa tarkoitetun perushinnan käsitteen tulkintaa.

29.

Näin ollen direktiivin 2001/83 21 artiklaa on sen asiayhteyden perusteella tulkittava siten, että se koskee yksinomaan puhelusta lanka- tai matkapuhelinten (maantieteelliseen) standardinumeroon kuluttajalle aiheutuvia kuluja.

30.

Ainoastaan tämän tulkinnan avulla voidaan taata direktiivin 2011/83 tavoitteiden saavuttaminen, kuten pyrin nyt osoittamaan.

31.

Direktiivin 2011/83 tavoite mainitaan sen 1 artiklassa. Tavoitteena on ”myötävaikuttaa sisämarkkinoiden moitteettomaan toimintaan saavuttamalla kuluttajansuojan korkea taso”. ( 14 )

32.

Tältä osin direktiivin 2011/83 johdanto-osan kolmannesta ( 15 ) viidenteen ja seitsemännessä perustelukappaleessa todetaan, että direktiivin tavoitteena on myötävaikuttaa ”kuluttajansuojan korkean tason saavuttamiseen”. Sen seitsemännen perustelukappaleen mukaan kuluttajien on voitava hyötyä ”korkeatasoisesta kuluttajansuojasta koko unionissa”. ( 16 )

33.

Alankomaiden hallituksen mukaan pääasiassa kyseessä oleva Saksan lainsäädäntö ei ole vastoin direktiivin 2011/83 21 artiklaa, tarkemmin sanottuna sen johdanto-osan kolmannesta viidenteen ja seitsemännessä perustelukappaleessa sekä 1 artiklassa tunnustettua kuluttajansuojan tavoitetta. Viron ( 17 ) ja Liettuan hallituksista poiketen Alankomaiden hallitus katsoo nimittäin, että perushinnan käsitteeseen kuuluvat kyseisen palvelunumeron tarjolle asettamisesta aiheutuvat muut tietojen antamisen kustannukset. ( 18 )

34.

En ole vakuuttunut tästä väitteestä.

35.

Direktiivin 2011/83 johdanto-osan toisessa perustelukappaleessa korostetaan, että kyseisessä direktiivissä luovutaan direktiivien 85/577/ETY ja 97/7 mukaisesta vähimmäistason yhdenmukaistamisesta; ( 19 ) tavoitteena on täysi yhdenmukaistaminen. Tavoite, jonka mukaan kuluttajien on oikeusvarmuuden takaamiseksi voitava hyötyä ”korkeatasoisesta kuluttajansuojasta koko unionissa”, saavutetaan siten elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisiin sopimuksiin liittyvien tiettyjen näkökohtien täydellä yhdenmukaistamisella. ( 20 ) Direktiivin 2011/83 4 artiklassa säädetään näin ollen seuraavaa: ”Ellei tässä direktiivissä toisin säädetä, jäsenvaltiot eivät saa kansallisessa lainsäädännössään pitää voimassa tai ottaa käyttöön tässä direktiivissä vahvistetuista säännöksistä poikkeavia säännöksiä eivätkä myöskään tiukempia tai sallivampia säännöksiä kuluttajan suojan erilaisen tason varmistamiseksi.” Muistutan, ettei sen 21 artiklassa säädetä niin. ( 21 )

36.

Kuten Viron ja Liettuan hallitukset sekä komissio ovat perustellusti huomauttaneet, direktiivin 2011/83 21 artikla koskee tilannetta, jossa kuluttaja sopimuksen tekemisen jälkeen kääntyy elinkeinonharjoittajan puoleen kyseiseen sopimukseen liittyvissä asioissa, erityisesti sen täytäntöönpanoon liittyvien kysymysten selvittämiseksi, ( 22 ) tai sen täytäntöönpanon jälkeen takuuta koskevien oikeuksien käyttämiseksi tai valituksen laatimiseksi. Ottaen huomioon, että juuri elinkeinonharjoittaja ottaa käyttöön puhelinlinjan, jonka avulla hänet tavoittaa, hän voi myös vaikuttaa niiden kuluttajien maksettaviksi siirrettävien kustannusten määrään, joita elinkeinonharjoittajalle soitettavasta puhelusta aiheutuu. Jos elinkeinonharjoittaja valitsee puhelun lanka- tai matkapuhelinten (maantieteelliseen) standardinumeroon, kuluttajan puhelusta elinkeinonharjoittajalle ei nimittäin aiheudu muita kuin kuluttajan ja hänen televiestintäpalvelun tarjoajansa välisen sopimuksen perusteella laskettuja kuluja. Sitä vastoin jos elinkeinonharjoittaja valitsee erityisen palvelunumeron, jolloin yhteyshinnat ovat korkeampia kuin tavanomaiset markkinahinnat, on vaarana, että kuluttaja omaksi vahingokseen välttää puhelinyhteyttä elinkeinonharjoittajaan säästääkseen kustannuksissa, koska siitä aiheutuisi hänelle lisäkustannuksia.

37.

Näin ollen tavanomaisesta puhelinlinjasta maksettavaa hintaa korkeampi hinta voi niiden mukaan saada aikaan sen, että kuluttajat ovat vähemmän halukkaita ottamaan yhteyttä elinkeinonharjoittajaan siitä aiheutuvien lisäkustannusten vuoksi. ( 23 ) Lisäksi direktiivin yleisestä rakenteesta ilmenee, että puhelinasiakaspalveluun sisältyy kumoamaton olettama siitä, että se sisältyy osapuolten väliseen sopimukseen ja siten kuluttajan jo maksamiin hintoihin. Ylihinnoitellun numeron käyttö merkitsee samaa kuin jos kuluttajalta laskutettaisiin ylimääräisiä kuluja samasta palvelusta. ( 24 ) Tämä pätee erityisesti, jos sopimuksen kohteen arvo on pieni.

38.

Direktiivin 2011/83 21 artiklan toinen alakohta ei aseta kyseenalaiseksi sen ensimmäisen alakohdan sellaista tulkintaa. Toisessa alakohdassa täsmennetään ainoastaan, että ”ensimmäinen alakohta ei vaikuta televiestintäpalvelujen tarjoajien oikeuteen veloittaa tällaisista puheluista”. Olen samaa mieltä Liettuan hallituksen ja komission näkemyksestä, jonka mukaan ratkaiseva tekijä on se, ettei kuluttajalta laskutettava vastike voi olla korkeampi kuin tavallisesta puhelusta tavanomaiseen markkinahintaan laskutettava maksu.

39.

Mielestäni direktiivillä 2011/83 käyttöön otettu täyden yhdenmukaistamisen järjestelmä ja korkeatasoinen kuluttajansuoja olisivat vaarassa menettää tehokkaan vaikutuksensa, jos unionin tuomioistuin tulkitsisi nyt käsiteltävässä asiassa direktiivin 2011/83 21 artiklaa siten, että jäsenvaltiot voivat hyväksyä pääasiassa kyseessä olevan kaltaisia kansallisia säännöksiä, joissa sallitaan muutakin kuin puhelusta lanka- tai matkapuhelinten (maantieteelliseen) standardinumeroon aiheutuvat tavanomaiset markkinahintaiset kustannukset.

40.

Kuten aion nyt selittää, tämä tulkinta saa tukea myös direktiivin 2011/83 21 artiklan syntyhistoriasta.

41.

Direktiivin 2011/83 21 artiklan systemaattinen ja teleologinen tulkinta, jotka esitetään tämän ratkaisuehdotuksen 29 ja 39 kohdassa, ovat sopusoinnussa myös kyseisen säännöksen syntyhistorian kanssa.

42.

Todettuaan lainsäädäntömenettelyssä, ( 25 ) ettei maksulliseen puhelinasiakaspalveluun liittyviä kysymyksiä koskevia yhdenmukaisia sääntöjä ollut, Euroopan parlamentti oli ehdottanut tarkistuksessaan 1378 (uuden) 28 a artiklan, jonka otsikkona on ”Viestintä ja saatavuus”, lisäämistä. ( 26 ) Kyseisen tarkistuksen perusteluna oli, että ”elinkeinonharjoittajat siirtävät asiakastuki- ja valituspalvelujaan yhä enemmän puhelinpalvelukeskuksille. Kuluttajilta laskutetaan siten joskus huomattavia kustannuksia, kun heidät siirretään maksullisiin erityisnumeroihin – – Viestinnästä ja saatavuudesta olisi siten säädettävä lainsäädännössä sellaisina muina sopimusvelvoitteina, joista ei vaadita mitään lisävastiketta olemassa olevan sopimussuhteen aikana tai takuuajan kuluessa”. ( 27 )

43.

Tässä yhteydessä komissio on väittänyt kirjelmissään, että perushinnan käsite on sisällytetty tekstiin parlamentin ehdotuksen hyväksymisen ja uudelleenmuotoilun yhteydessä. ( 28 ) Ehdotus direktiiviksi, joka sisältää 21 a artiklan, hyväksyttiin siten parlamentin ja Euroopan unionin neuvoston välisen sopimuksen perusteella ensimmäisessä käsittelyssä. ( 29 ) Unionin lainsäätäjän tarkoitus oli siten suojella kuluttajia liian suurilta yhteyshinnoilta, kun he haluavat ottaa puhelimitse yhteyttä elinkeinonharjoittajaan tai tämän tukipalveluun jo tehtyä sopimusta koskevassa asiassa.

44.

Myös direktiiviä 2011/83 koskeva oikeusasioiden pääosaston ohjeasiakirja vahvistaa tämän unionin lainsäätäjän tahdon. ( 30 ) Kyseisen asiakirjan 10 kohdassa todetaan ensinnäkin, että direktiivin 21 artiklan tavoitteena on ”suojella kuluttajaa lisämaksuilta, jos hän joutuu soittamaan elinkeinonharjoittajalle, jonka kanssa sopimus on tehty, esimerkiksi tehdäkseen valituksen”, ja toiseksi, että ”tällaisista puheluista ei saa aiheutua kuluttajalle perushintaa suurempia kuluja. Vaikka perushintaa ei direktiivissä määritetä täsmällisesti, siinä velvoitetaan elinkeinonharjoittaja varmistamaan, että kuluttaja ei maksa 21 artiklassa tarkoitetuista puheluista enempää kuin pelkät sähköisistä viestintäpalveluista aiheutuvat kustannukset”. ( 31 ) Asiakirjassa täsmennetään lisäksi, että tämän perushintaa koskevan vaatimuksen noudattamiseksi ”elinkeinonharjoittajien olisi käytettävä puhelinnumeroina lanka- tai matkapuhelinten (maantieteellisiä) standardinumeroita, joissa ei noudateta minkäänlaista erityishinnoittelua. Ei-maantieteelliset numerot, jotka yleensä sisältyvät sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajien kiinteän kuukausihinnan kattamiin puhepaketteihin, sekä numerot, joista veloitetaan korkeintaan yhtä suuri hinta kuin maantieteellisten numeroiden puheluista, ovat myös esimerkkejä numeroista, joista veloitetaan perushinta”. ( 32 )

45.

Tämän ratkaisuehdotuksen 25–40 kohdasta ilmenee mielestäni selvästi, että direktiivin 2011/83 21 artiklan tulkinta, jonka mukaan perushinnan käsite kattaa kaikki televiestintäpalvelun käytöstä aiheutuvat kustannukset riippumatta kyseisten kustannusten määrästä, on vastoin unionin lainsäätäjän asettamaa sääntelytavoitetta.

46.

Kuten olen esittänyt tämän ratkaisuehdotuksen 38 kohdassa, ratkaiseva tekijä tulkittaessa direktiivin 2011/83 21 artiklaa ja perushinnan käsitettä on se, ettei kuluttajalta laskutettava vastike voi olla korkeampi kuin tavallisesta puhelusta tavanomaiseen markkinahintaan laskutettava maksu. Näin ollen jos kuluttajalle aiheutuvat kustannukset ylittävät tavanomaisten yhteyshintojen mukaiset puhelumaksut, kyseessä ei ole direktiivin 2011/83 21 artiklassa tarkoitettu perushinta, ja tätä päätelmää tukevat kyseisen säännöksen systemaattinen ja teleologinen tulkinta samoin kuin sen syntyhistoria.

47.

Kuten Viron, Liettuan ja Suomen hallitukset sekä komissio ovat perustellusti huomauttaneet, tavoite, joka koskee kuluttajien suojelemista liian suurilta yhteyshinnoilta sopimuksentekoon liittyvien tai sopimuksenteon jälkeisten elinkeinonharjoittajan kanssa tehtävien yhteydenottojen yhteydessä, on nimittäin voimassa riippumatta siitä, kenelle lopulta maksetaan vastike, joka kuluttajan on maksettava televiestintäpalvelun käytöstä. ( 33 ) Lisäksi direktiivin 2011/83 21 artikla menettäisi tehokkaan vaikutuksensa, jos kuluttajien suojeleminen liian suurilta yhteyshinnoilta riippuisi siitä, saako elinkeinonharjoittaja osuuden perittävästä maksusta.

48.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Landgericht Stuttgartin esittämiin kysymyksiin seuraavasti:

Kuluttajan oikeuksista, neuvoston direktiivin 93/13/ETY ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 1999/44/EY muuttamisesta sekä neuvoston direktiivin 85/577/ETY ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/7/EY kumoamisesta 25.10.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/83/EU 21 artiklassa olevaa perushinnan käsitettä on tulkittava siten, että jos elinkeinonharjoittajalla on puhelinlinja, jonka välityksellä kuluttaja saa häneen yhteyden tehtyyn sopimukseen liittyvissä asioissa käyttämällä myynnin jälkeisiä tukipalveluja, yhteydenotosta elinkeinonharjoittajaan ei saa aiheutua kuluttajalle suurempia kuluja kuin ne tavanomaiset kulut, joita tälle olisi aiheutunut puhelusta lanka- tai matkapuhelinten (maantieteelliseen) standardinumeroon.