1

Valituksillaan Vasile Dumitrescu ja Guido Schwarz (C‑567/22 P), YT ja YU (C‑568/22 P), YV (C‑569/22 P) sekä ZA (C‑570/22 P) (jäljempänä yhteisesti valittajat) vaativat, että unionin tuomioistuin kumoaa unionin yleisen tuomioistuimen 15.6.2022 antamat tuomiot Dumitrescu ja Schwarz v. komissio (T‑531/16, EU:T:2022:362; jäljempänä asiassa C‑567/22 P valituksen kohteena oleva tuomio), YT ja YU v. komissio (T‑532/16, EU:T:2022:363; jäljempänä asiassa C‑568/22 P valituksen kohteena oleva tuomio), YV ym. v. komissio (T‑533/16, EU:T:2022:364; jäljempänä asiassa C‑569/22 P valituksen kohteena oleva tuomio) sekä YY ja ZA v. Euroopan unionin tuomioistuin (T‑545/16, EU:T:2022:366; jäljempänä asiassa C‑570/22 P valituksen kohteena oleva tuomio) (jäljempänä yhteisesti valituksenalaiset tuomiot), joilla unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi valittajien kanteet, joissa nämä vaativat unionin yleistä tuomioistuinta kumoamaan Euroopan komission (T‑531/16–T‑533/16) ja Euroopan unionin tuomioistuimen (T‑545/16) tekemät päätökset, joilla alennettiin tai poistettiin vuotuisten matkakulujen korvauksia 1.1.2014 alkaen, jotta valittajat voisivat säilyttää suhteensa lähtöpaikkakuntiinsa.

2

Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen, sellaisena kuin ne olivat ennen Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen ja unionin muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen muuttamisesta 22.10.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU, Euratom) N:o 1023/2013 (EUVL 2013, L 287, s. 15) (jäljempänä vanhat henkilöstösäännöt) voimaantuloa, liitteessä VII, jonka otsikko oli ”Palkkaa ja kulujen korvaamista koskevat säännöt”, oli 3 jakso, jonka otsikko oli ”Kulujen korvaaminen”, ja sen C alajaksossa, jonka otsikko oli ”Matkakulut”, oli kyseisessä liitteessä olleet 7 ja 8 artikla. Edellä mainitun 7 artiklan 1 kohdassa säädettiin, että virkamiehellä on oikeus saada korvaus matkakuluista sekä omalta osaltaan että puolisonsa ja talouteensa kuuluvien huollettavinaan olevien henkilöiden osalta erinäisissä tilanteissa. Kyseisen 7 artiklan 3 kohdassa säädettiin seuraavaa:

”Virkamiehen lähtöpaikkakunta määritetään hänen tullessaan palvelukseen ottaen huomioon hänen palvelukseenottopaikkakuntansa tai se paikka, johon hänellä on luontaiset siteet. Tätä määritystä voidaan myöhemmin tarkistaa nimittävän viranomaisen erityisellä päätöksellä sinä aikana, jolloin henkilö on palveluksessa, tai hänen lähtiessään palveluksesta. Asianomaisen ollessa palveluksessa tämä päätös voidaan tehdä ainoastaan poikkeuksellisesti ja sen jälkeen kun kyseinen henkilö on esittänyt asianmukaiset todisteet hakemuksensa perusteeksi.

– –”

3

Samassa liitteessä olleessa 8 artiklassa säädettiin seuraavaa:

”1.   Virkamiehellä on oikeus saada vuosittain omalta osaltaan, ja jos hänellä on oikeus kotitalouslisään, puolisonsa ja 2 artiklassa tarkoitettujen huollettavinaan olevien henkilöiden osalta kiinteämääräinen korvaus matkakuluista asemapaikasta 7 artiklassa määritellylle lähtöpaikkakunnalle.

– –

2.   Kiinteämääräinen korvaus suoritetaan virkamiehen asemapaikan ja hänen palvelukseenottopaikkakuntansa tai lähtöpaikkakuntansa välisen matkan mukaan laskettavan kilometrikorvauksen perusteella – –

– –

4.   Edellä olevia säännöksiä sovelletaan virkamiehiin, joiden asemapaikka sijaitsee jäsenvaltioiden alueella. – –

– –”

4

Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavia henkilöstösääntöjä, sellaisina kuin ne ovat muutettuna asetuksella N:o 1023/2013 (jäljempänä henkilöstösäännöt), sovelletaan, eräitä näihin yhdistettyihin asioihin liittymättömiä säännöksiä lukuun ottamatta, viimeksi mainitun asetuksen 3 artiklan 2 kohdan mukaisesti 1.1.2014 alkaen.

5

Asetuksen N:o 1023/2013 johdanto-osan 2, 12 ja 24 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

6

Henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Euroopan unionin tuomioistuimella on toimivalta ratkaista kaikki unionin ja henkilöstösäännöissä tarkoitetun henkilön väliset riidat, jotka koskevat sellaisen toimenpiteen laillisuutta, joka 90 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla vaikuttaa kielteisesti kyseiseen henkilöön. Raha-asioita koskevissa riidoissa unionin tuomioistuimella on täysi harkintavalta.”

7

Henkilöstösääntöjen liitteen VII otsikko on ”Palkkaa ja kulujen korvaamista koskevat säännöt”. Kyseisessä liitteessä on 3 jakso, jonka otsikko on ”Kulujen korvaaminen”, ja sen C alajaksossa, jonka otsikko on ”Matkakulut”, on kyseisessä liitteessä olevat 7 ja 8 artikla. Edellä mainitun 7 artiklan 1 kohdassa säädetään, että virkamiehellä on oikeus saada matkakuluja vastaava kiinteämääräinen korvaus sekä omalta osaltaan että puolisonsa ja talouteensa kuuluvien huollettavinaan olevien henkilöiden osalta erinäisissä tilanteissa. Kyseisen 7 artiklan 4 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Virkamiehen lähtöpaikkakunta määritetään hänen tullessaan palvelukseen ottaen periaatteessa huomioon hänen palvelukseenottopaikkakuntansa tai nimenomaisesta ja asianmukaisesti perustellusta pyynnöstä se paikkakunta, johon hänellä on luontaiset siteet. Tätä määritystä voidaan myöhemmin muuttaa nimittävän viranomaisen erityisellä päätöksellä virkamiehen palveluksessaoloaikana tai palvelussuhteen päättyessä. Virkamiehen palveluksessaoloaikana tämä päätös voidaan tehdä ainoastaan poikkeuksellisesti ja sen jälkeen, kun kyseinen virkamies on esittänyt asianmukaiset todisteet hakemuksensa perusteeksi.

– –”

8

Henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevassa 8 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Virkamiehellä, joka on oikeutettu ulkomaankorvaukseen tai maastamuuttokorvaukseen, on oikeus saada kalenterivuosittain 2 kohdassa säädetyin rajoituksin omalta osaltaan, ja jos hänellä on oikeus kotitalouslisään, puolisonsa ja [tässä liitteessä olevassa] 2 artiklassa tarkoitettujen huollettavanaan olevien henkilöiden osalta kiinteämääräinen korvaus matkakuluista asemapaikasta [tässä liitteessä olevan] 7 artiklan mukaisesti määritetylle lähtöpaikkakunnalle.

– –

2.   Kiinteämääräinen korvaus suoritetaan virkamiehen asemapaikan ja hänen lähtöpaikkakuntansa välisen maantieteellisen etäisyyden mukaan laskettavan kilometrikorvauksen perusteella.

Jos [samassa liitteessä olevan] 7 artiklan mukaisesti määritetty lähtöpaikkakunta sijaitsee unionin jäsenvaltioiden alueiden ulkopuolella sekä [EUT-sopimuksen] liitteessä II mainittujen maiden ja alueiden ja Euroopan vapaakauppaliiton [(EFTA)] jäsenvaltioiden alueiden ulkopuolella, kiinteämääräinen korvaus suoritetaan virkamiehen asemapaikan ja sen jäsenvaltion pääkaupungin, jonka kansalainen hän on, välisen maantieteellisen etäisyyden mukaan laskettavan kilometrikorvauksen perusteella. – –

– –

4.   Tämän artiklan 1, 2 ja 3 kohtaa sovelletaan virkamiehiin, joiden asemapaikka sijaitsee jäsenvaltioiden alueella. – –

– –”

9

Asioiden taustat, sellaisina kuin ne esitetään valituksenalaisissa tuomioissa, voidaan tiivistää seuraavasti:

10

Valittajat ovat unionin toimielinten, nimittäin komission (asiat C‑567/22 P–C‑569/22 P) ja Euroopan unionin tuomioistuimen (asia C‑570/22 P), virkamiehiä. Kaikkien valittajien asemapaikat ovat jäsenvaltioiden alueilla, ja heidän lähtöpaikkakuntansa ovat jäsenvaltioiden alueiden, EUT-sopimuksen liitteessä II mainittujen maiden ja alueiden sekä EFTAn jäsenvaltioiden alueiden ulkopuolella.

11

Sen jälkeen, kun asetus N:o 1023/2013 oli tullut voimaan, toimielimet, joiden palveluksessa kyseiset virkamiehet ovat, määrittivät henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan nojalla näille virkamiehille kiinteämääräisenä korvauksena matkakuluista asemapaikasta lähtöpaikkakunnalle maksettavat määrät. Kyseisen säännöksen mukaisesti tämä korvaus vastaa vastedes virkamiehen asemapaikan ja sen jäsenvaltion pääkaupungin, jonka kansalainen hän on, välisen maantieteellisen etäisyyden mukaan kilometritaulukon perusteella laskettavaa kilometrikorvausta.

12

Valittajilla oli kyseisen säännöksen mukaisen matkakulukorvauksen laskentamenetelmän perusteella oikeus korvauksiin, joiden määrät olivat huomattavasti pienempiä kuin määrät, joihin heillä oli ollut oikeus vanhojen henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan nojalla, ja ne virkamiehet, joiden asemapaikka oli alle 201 kilometrin päässä sen jäsenvaltion pääkaupungista, jonka kansalaisuus heillä on, jäivät jopa ilman kiinteämääräistä korvausta.

13

Valitettuaan menestyksettä päätöksistä, joilla ensimmäistä kertaa vahvistettiin heille vuosittain maksettavien kiinteämääräisten matkakulujen korvausten määrät henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan nojalla, valittajat vaativat näiden päätösten kumoamista virkamiestuomioistuimessa nostamissaan kanteissa, jotka sittemmin siirrettiin unionin yleiseen tuomioistuimeen.

14

Asiassa T‑531/16 nostamassaan kanteessa asianomaiset valittajat esittivät viisi vaatimusta, joissa he lähinnä vaativat, että unionin yleinen tuomioistuin

15

Asioissa T‑532/16, T‑533/16 ja T‑545/16 nostamissaan kumoamiskanteissa asianomaiset valittajat esittivät kolme vaatimusta, joissa ne lähinnä vaativat, että unionin yleinen tuomioistuin

16

Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi ensin kussakin valituksenalaisten tuomioiden antamiseen johtaneessa asiassa vaatimukset niiden päätösten kumoamisesta, joilla toimielimille tehdyt valitukset oli hylätty, todettuaan, ettei näillä päätöksillä ollut itsenäistä merkitystä.

17

Lisäksi unionin yleinen tuomioistuin jätti asiassa C‑567/22 P valituksen kohteena olevalla tuomiolla tutkimatta yhtäältä toisen vaatimuksen, jolla vaadittiin komission vastaisten päätösten kumoamista, koska kyseinen vaatimus koski toimia, joita ei ollut vielä tehty ja oli siten luonteeltaan hypoteettinen, sekä toisaalta neljännen vaatimuksen siltä osin kuin siinä vaadittiin toimielintä korvaamaan vuosittaiset matkakulut vanhojen henkilöstösääntöjen perusteella, koska se katsoi, ettei se voinut antaa hallinnolle määräyksiä henkilöstösääntöjen 91 artiklaan perustuvan laillisuusvalvonnan yhteydessä.

18

Tämän jälkeen unionin yleinen tuomioistuin tutki kussakin valituksenalaisten tuomioiden antamiseen johtaneessa asiassa kanneperusteet, jotka valittajat olivat esittäneet ensimmäisen vaatimuksen eli sen vaatimuksen tueksi, jossa he vaativat unionin yleistä tuomioistuinta kumoamaan päätökset, joissa asianomaiset vastaajina olevat toimielimet sovelsivat valittajiin ensimmäistä kertaa henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toista alakohtaa, lähinnä kyseisen säännöksen lainvastaisuuden perusteella.

19

Nämä kanneperusteet perustuivat ensinnäkin SEUT 45 artiklan rikkomiseen, toiseksi asiassa T‑531/16 yhdenvertaista kohtelua koskevan yleisen periaatteen loukkaamiseen, kolmanneksi henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan tavoitteen loukkaamiseen ja asiassa T‑531/16 lisäksi sen yleisen oikeusperiaatteen loukkaamiseen, jonka mukaan virkamiehellä on oikeus säilyttää henkilökohtaiset suhteensa paikkaan, johon hänellä on pääasialliset luontaiset siteet, ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 7 artiklan rikkomiseen sekä neljänneksi luottamuksensuojan ja saavutettujen etujen kunnioittamisen periaatteiden loukkaamiseen. Koska unionin yleinen tuomioistuin oli hylännyt kaikki nämä kanneperusteet, se hylkäsi ensimmäisen vaatimuksen.

20

Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi asiassa C‑567/22 P valituksen kohteena olevalla tuomiolla myös kyseisten valittajien vaatimuksen, että komissio velvoitetaan korvaamaan heidän vuosittaiset matkakulunsa heidän lähtöpaikkakunnilleen heidän todellisten kulujensa perusteella.

21

Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi siis kanteet asioissa T‑531/16–T‑533/16 ja T‑545/16 kokonaisuudessaan.

22

Lopuksi unionin yleinen tuomioistuin velvoitti valittajat korvaamaan oikeudenkäyntikulut kaikissa näissä asioissa.

23

Valittajat vaativat asioissa C‑567/22 P–C‑569/22 P tekemissään valituksissa, että unionin tuomioistuin

24

Komissio vaatii, että unionin tuomioistuin hylkää valitukset näissä asioissa ja velvoittaa kyseiset valittajat korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

25

Myös Euroopan parlamentti ja Euroopan unionin neuvosto, jotka olivat väliintulijoina ensimmäisessä oikeusasteessa ja ovat toimittaneet vastineensa unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 172 artiklan mukaisesti, vaativat, että kyseisissä asioissa tehdyt valitukset hylätään ja että kyseiset valittajat velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

26

Valittaja asiassa C‑570/22 P vaatii tekemässään valituksessa, että unionin tuomioistuin

27

Euroopan unionin tuomioistuin vaatii, että mainitussa asiassa tehty valitus hylätään ja että valittaja velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

28

Myös parlamentti ja neuvosto vaativat, että mainitussa asiassa tehty valitus hylätään ja että valittaja velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

29

Unionin tuomioistuimen varapresidentti päätti 24.5.2023 työjärjestyksen 54 artiklan 2 kohdan nojalla yhdistää asiat C‑567/22 P–C‑570/22 P asian käsittelyn mahdollista suullista vaihetta sekä tuomiota varten.

30

Valittajat asiassa C‑567/22 P vetoavat valituksensa tueksi kolmeen valitusperusteeseen, joista ensimmäinen perustuu SEUT 45 artiklan rikkomiseen, perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiin, oikeudellista luonnehdintaa koskevaan virheeseen ja asiakirjoista ilmenevien seikkojen huomioon ottamiseen vääristyneellä tavalla, toinen valitusperuste perustuu henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan tavoitteen loukkaamiseen, sen yleisen periaatteen loukkaamiseen, jonka mukaan virkamiehellä on oikeus säilyttää henkilökohtaiset suhteensa paikkaan, jossa hänellä on pääasialliset luontaiset siteet, perusoikeuskirjan 7 ja 8 artiklan rikkomiseen sekä asiakirjoista ilmenevien seikkojen huomioon ottamiseen vääristyneellä tavalla, ja kolmas valitusperuste perustuu yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamiseen.

31

Valittajat asioissa C‑568/22 P–C‑570/22 P vetoavat valitustensa tueksi kahteen valitusperusteeseen, joista ensimmäinen on sama kuin asian C‑567/22 P ensimmäinen valitusperuste ja joista toinen perustuu henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan tavoitteen ja suhteellisuusperiaatteen loukkaamiseen.

32

Aluksi on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin jätti yhtäältä tutkimatta asian T‑531/16 kantajien toisen vaatimuksen, hylkäsi heidän kolmannen vaatimuksensa ja jätti osittain tutkimatta heidän neljännen vaatimuksensa sekä toisaalta hylkäsi asioiden T‑532/16, T‑533/16 ja T‑545/16 kantajien esittämän toisen vaatimuksen, ja tämän se teki asiassa C‑567/22 P valituksen kohteena olevan tuomion 26–28 kohdassa, asiassa C‑568/22 P valituksen kohteena olevan tuomion 22 kohdassa, asiassa C‑569/22 P valituksen kohteena olevan tuomion 23 kohdassa ja asiassa C‑570/22 P valituksen kohteena olevan tuomion 22 kohdassa tämän tuomion 16 ja 17 kohdassa tiivistetysti esitetyn arvioinnin perusteella.

33

Vaikka valittajat vaativat valituksenalaisten tuomioiden kumoamista myös niiltä osin kuin edellä mainitut vaatimukset on hylätty tai jätetty tutkimatta, on kuitenkin todettava, ettei tältä osin tehtyjä arviointeja ole sinänsä arvosteltu valituksissa, eikä mikään valitusten tueksi esitetty valitusperuste kohdistu niihin.

34

Tältä osin on muistutettava, että valituskirjelmässä on työjärjestyksen 168 artiklan 1 kohdan d alakohdan mukaan mainittava oikeudelliset perusteet ja perustelut, joihin vedotaan, sekä yhteenveto perusteista.

35

Oikeuskäytännön mukaan oikeudelliset perustelut, joihin vedotaan arvostelun kohteena olevien valituksenalaisen tuomion kohtien kumoamista koskevan vaatimuksen tueksi, on ilmoitettava täsmällisesti uhalla, että vaatimus muuten jätetään tutkimatta (ks. vastaavasti tuomio 23.11.2021, neuvosto v. Hamas, C‑833/19 P, EU:C:2021:950, 50 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

36

Näin ollen valitus asiassa C‑567/22 P on jätettävä tutkimatta siltä osin kuin siinä vaaditaan sanotussa asiassa valituksen kohteena olevan tuomion kumoamista asiassa T‑531/16 esitettyjen toisen kannevaatimuksen tutkimatta jättämisen ja kolmannen kannevaatimuksen hylkäämisen osalta sekä kyseisen kanteen neljännen vaatimuksen tutkimatta jättämisen osalta siltä osin kuin kyseisessä vaatimuksessa vaadittiin, että komissio velvoitetaan korvaamaan vuosittaiset matkakulut vanhojen henkilöstösääntöjen perusteella, sillä kyseisestä valituksesta ei mitenkään ilmene, mihin se tältä osin perustuu.

37

Samasta syystä valitukset asioissa C‑568/22 P–C‑570/22 P on jätettävä tutkimatta niiltä osin kuin niissä vaaditaan kyseisissä asioissa valituksen kohteena olevien tuomioiden kumoamista asioissa T‑532/16, T‑533/16 ja T‑545/16 esitetyn toisen kannevaatimuksen hylkäämisen osalta.

38

Näin ollen valitukset on tutkittava sikäli kuin niissä on vaadittu, että valituksenalaiset tuomiot kumotaan siltä osin kuin niillä on hylätty ensimmäinen kannevaatimus, jossa kukin valittaja vaati omalta osaltaan sen päätöksen kumoamista, jossa kyseisen virkamiehen työnantajana toimiva toimielin oli ensimmäistä kertaa soveltanut henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toista alakohtaa häneen.

39

Valitusten ensimmäinen valitusperuste jakautuu asiallisesti kolmeen osaan, joista ensimmäinen perustuu SEUT 45 artiklan rikkomiseen, toinen perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiin ja kolmas asiakirjoista ilmenevien seikkojen huomioon ottamiseen vääristyneellä tavalla sekä oikeudellista luonnehdintaa koskevaan virheeseen.

40

Valitusperusteen ensimmäisessä osassa valittajat esittävät ensisijaisesti, että unionin yleinen tuomioistuin tutki heidän kumoamiskanteidensa tueksi esittämänsä SEUT 45 artiklan rikkomiseen perustuvan kanneperusteen vain sen argumentaation osalta, jonka mukaan henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toisella alakohdalla syrjitään kansalaisuuden perusteella, vaikka he olivat väittäneet, että säännöksellä myös rajoitetaan työntekijöiden vapaata liikkuvuutta, ja että heidän kanneperusteensa tutkiminen tästä näkökulmasta olisi edellyttänyt erityistä analyysiä. Valittajien mukaan unionin yleinen tuomioistuin jätti siis vastaamatta sille esitettyyn kanneperusteeseen ja laiminlöi siten perusteluvelvollisuutensa.

41

Valitusperusteen ensimmäisessä osassa esittämällään toissijaisella väitteellä valittajat väittävät asiallisesti, että unionin yleinen tuomioistuin teki joka tapauksessa oikeudellisen virheen hyväksyessään henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toiseen alakohtaan sisältyvän kansalaisuuskriteerin tutkimatta sen hyväksyttävyyttä ja oikeasuhtaisuutta kyseisen säännöksen tavoitteen kannalta.

42

Valitusperusteen toisessa osassa valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin teki perusteluvirheen viitatessaan virheellisesti 25.3.2021 annetun tuomion Álvarez y Bejarano ym. v. komissio (C‑517/19 P ja C‑518/19 P, EU:C:2021:240) 51 kohtaan.

43

Valitusperusteen kolmannessa osassa valittajat väittävät unionin yleisen tuomioistuimen ottaneen asiakirjoista ilmenevän seikan huomioon vääristyneellä tavalla ja tehneen kaksi oikeudellista luonnehdintaa koskevaa virhettä, joista ensimmäinen oli se, että se luonnehti niiden 756 virkamiehen tai toimihenkilön tilannetta, joiden lähtöpaikkakunta oli 1.1.2015 jäsenvaltioiden alueiden ulkopuolella, marginaaliseksi, ja toinen koski henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa olevan kansalaisuutta koskevan kriteerin soveltamisen seurauksia, kun se luonnehti satunnaiseksi haitaksi sitä, että näiden virkamiesten matkakulujen korvauksia alennetaan tuntuvasti tai että ne jopa poistetaan lähes kokonaan.

44

Valittajat esittävät ensimmäisen valitusperusteensa ensimmäisessä osassa perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiin perustuvan ensisijaisen väitteen, joka on tutkittava ensin. Tämän väitteen mukaan unionin yleinen tuomioistuin ei lausunut valittajien argumentaatiosta, joka koskee työntekijöiden vapaan liikkuvuuden rajoittamista, vaan tutki heidän SEUT 45 artiklan rikkomiseen perustuvan kanneperusteensa ainoastaan heidän kansalaisuuteen perustuvaa syrjintää koskevan argumentaationsa kannalta.

45

Vastaajina olevat toimielimet kiistävät kyseisen väitteen paikkansapitävyyden.

46

On muistutettava, että velvollisuus perustella päätökset on olennainen muotomääräys, joka on erotettava perustelujen aineellisesta paikkansapitävyydestä, joka koskee riidanalaisen toimen aineellista lainmukaisuutta. Päätöksen perusteluissa toistetaan näet virallisesti päätöksen perustana olevat syyt. Jos nämä syyt ovat virheellisiä, ne rasittavat päätöksen asiasisällön laillisuutta mutta eivät sen perusteluja, jotka saattavat olla riittävät, vaikka niissä esitetään virheellisiä syitä (tuomio 10.7.2008, Bertelsmann ja Sony Corporation of America v. Impala, C‑413/06 P, EU:C:2008:392, 181 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 24.11.2022, Thunus ym. v. EIP, C‑91/21 P, ei julkaistu, EU:C:2022:928, 90 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

47

Nyt käsiteltävässä asiassa unionin yleinen tuomioistuin katsoi arvioidessaan kaikissa siinä nostetuissa kumoamiskanteissa esitettyä SEUT 45 artiklan rikkomiseen perustuvaa valitusperustetta, että ”sikäli kuin kantajat väittävät, että [henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toinen alakohta] muodostaa esteen siltä osin kuin sillä saadaan heidät luopumaan käyttämästä oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen ottaakseen vastaan työpaikan Euroopan unionin palveluksessa, on katsottava, että tämä argumentaatio on sidoksissa siihen argumentaatioon, joka koskee [kyseisen säännöksen] väitetysti syrjivää luonnetta, kun sen perusteella otetaan käyttöön kansalaisuuteen perustuva erilainen kohtelu työntekijöiden välillä heidän työehtojensa osalta”.

48

Tässä arvioinnissa unionin yleinen tuomioistuin otti nimenomaisesti huomioon valittajien argumentaation, joka koski esteen olemassaoloa, mutta päätyi sen osalta arvioon, joka sai sen tutkimaan kyseisen argumentaation yhdessä sen argumentaation kanssa, jolla valittajat väittivät, että syrjintäkiellon periaatetta oli loukattu.

49

Näin ollen ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisen osan perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä koskeva väite on hylättävä perusteettomana.

50

Seuraavaksi on tutkittava valittajien ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisessä osassa esittämä toissijainen väite, jolla valittajat lähinnä väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen hyväksyessään henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toiseen alakohtaan sisältyvän kansalaisuutta koskevan kriteerin asetuksen N:o 1023/2013 tavoitteeseen viitaten perusteilla, joita se piti asianmukaisina varainhoidollisista, hallinnollisista ja henkilöstöpoliittisista syistä, varmistumatta siitä, onko kyseinen kriteeri hyväksyttävä ja oikeasuhtainen, kun otetaan huomion 8 artiklan tarkoitus, joka on sellaisten etujen myöntäminen, joiden ansiosta asianomaiset virkamiehet ja heidän huollettavinaan olevat henkilöt voivat käydä vähintään kerran vuodessa lähtöpaikkakunnillaan.

51

Tämä väite koskee erityisesti asiassa C‑567/22 P valituksen kohteena olevan tuomion 72–78 kohtaa, asiassa C‑568/22 P valituksen kohteena olevan tuomion 38–41 ja 57–59 kohtaa, asiassa C‑569/22 P valituksen kohteena olevan tuomion 39–42 ja 62–64 kohtaa sekä asiassa C‑570/22 P valituksen kohteena olevan tuomion 38–41 ja 60–62 kohtaa.

52

Tältä osin valittajat lähinnä väittävät, että henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toisella alakohdalla syrjitään välittömästi kansalaisuuden perusteella ja että unionin yleinen tuomioistuin on tulkinnut syrjintäkiellon periaatetta väärin pitäessään hyväksyttävinä niitä syitä, joiden se on katsonut johtaneen kyseisen säännöksen antamiseen, arvioimatta kyseisen säännöksen oikeasuhtaisuutta tai sitä, onko säännöksen sisältämä kansalaisuuteen perustuva kriteeri yhteensopiva 8 artiklan tavoitteen kanssa.

53

Valittajien mukaan unionin yleinen tuomioistuin ei arvioinut, onko tämä kriteeri asiaankuuluva ja asianmukainen kun otetaan huomioon asianomaisten virkamiesten mahdollisuus käydä vähintään kerran vuodessa lähtöpaikkakunnillaan säilyttääkseen perhesiteensä sekä sosiaaliset ja kulttuuriset siteensä sinne tältä osin relevantin unionin virkamiesoikeuden yleisen periaatteen mukaisesti.

54

Valittajat asiassa C‑568/22 P väittävät, että vaikka heiden molempien lähtöpaikkakunnaksi on vahvistettu Buenos Aires (Argentiina), joka sijaitsee yli 11000 kilometrin päässä heidän asemapaikastaan Brysselistä (Belgia), heille on maksettu erisuuruiset matkakulujen korvaukset, jotka on laskettu Brysselin ja Rooman (Italia) sekä Madridin (Espanja), eli niiden maiden pääkaupunkien, joiden kansalaisia he ovat, välisen etäisyyden perusteella, ja nämä etäisyydet vastaavat alle 15:tä prosenttia heidän asemapaikkansa ja lähtöpaikkakuntansa välisestä etäisyydestä. Valittajat asiassa C‑567/22 P havainnollistavat henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan soveltamisen seurauksia korostamalla, että toisen valittajan, jonka lähtöpaikkakunnaksi on myös vahvistettu Buenos Aires ja jonka asemapaikka on Luxemburg (Luxemburg), oikeus korvaukseen lasketaan Luxemburgin ja Brysselin – joka on sen jäsenvaltion pääkaupunki, jonka kansalainen hän on – välisen etäisyyden perusteella, ja koska tämä välimatka on alle 201 kilometriä, hän ei saa lainkaan kiinteämääräistä korvausta matkakuluistaan.

55

Valittajat korostavat lisäksi, että unionin lainsäätäjä olisi voinut saavuttaa unionin yleisen tuomioistuimen huomioon ottaman varainhoidollisen järkeistämisen tavoitteen monin eri tavoin toimimatta mainitun 8 artiklan tarkoituksen vastaisesti tai ryhtymättä syrjimään asianomaisia virkamiehiä kansalaisuuden perusteella, kuten ottamalla matkakustannusten korvauksen laskemisen lähtökohdaksi lähtöpaikkakunnalle kulkevan reitin varrella unionin ulkorajoilla sijaitsevan pisteen, vahvistamalla korvaukselle enimmäismäärän tai laskemalla kyseisen edun määrää.

56

Vastaajina olevat toimielimet kiistävät kyseisen väitteen paikkansapitävyyden.

57

Komissio esittää erityisesti, että unionin yleinen tuomioistuin oli oikeassa pitäessään virkamiehen kansalaisuuteen perustuvaa kriteeriä asianmukaisena, koska unionin tuomioistuin on hyväksynyt kriteerin relevanssin 25.3.2021 antamansa tuomion Álvarez y Bejarano ym. v. komissio (C‑517/19 P ja C‑518/19 P, EU:C:2021:240) 72 ja 73 kohdassa erityisesti henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan osalta. Lisäksi komissio, parlamentti ja neuvosto korostavat, että virkamiehen lähtöpaikkakunnan sijaitseminen kolmannessa maassa on objektiivinen seikka, jolla voidaan oikeuttaa erityisen säännön antaminen asiasta, ja kyseinen seikka on ainoa syy korvausten eroille, toisin kuin virkamiesten kansalaisuus, joka on vain toissijainen kriteeri.

58

Parlamentti toteaa myös, että unionin yleinen tuomioistuin on perustellusti ottanut huomioon sen seikan, että kansalaisuuteen perustuva kriteeri on objektiivinen ja omiaan mahdollistamaan henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan yksinkertaisen, läpinäkyvän ja syrjimättömän soveltamisen virkamiehiin, joiden lähtöpaikkakunta sijaitsee jäsenvaltioiden alueiden ulkopuolella.

59

Neuvosto esittää edelleen, että kansalaisuus on unionin virkamiesoikeudessa yleisesti hyväksytty erotteluperuste, joka perustuu olettamukseen siitä, että henkilön kansalaisuus on vakavasti otettava osoitus siitä, että hänellä on moninaiset ja tiiviit siteet maahan, jonka kansalainen hän on, minkä vuoksi ei voida katsoa, että henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toinen alakohta olisi pohjimmiltaan syrjivä.

60

On todettava, että pidettyään aiheellisena arvioida valittajien argumentaatiota syrjintäkiellon periaatteen loukkaamisesta kansalaisuuden perusteella SEUT 45 artiklan rikkomiseen perustuvan kanneperusteen yhteydessä unionin yleinen tuomioistuin totesi lähinnä, että valittajien argumentaatio, jonka mukaan henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toinen alakohta muodostaa esteen, on sidoksissa siihen heidän esittämäänsä argumentaatioon, joka koskee erilaista kohtelu kansalaisuuden perusteella. Tämän argumentaation osalta unionin yleinen tuomioistuin lähinnä totesi, että valittajien mukaan virkamiesten, joilla on sama asemapaikka jäsenvaltion alueella ja sama lähtöpaikkakunta unionin ulkopuolella, olisi saatava saman suuruinen kiinteämääräinen korvaus matkakuluistaan, vaikka he ovat eri maiden kansalaisia.

61

Tältä osin unionin yleinen tuomioistuin totesi, että henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan nojalla asianomaisille virkamiehille maksettava määrä todella vahvistetaan heidän kansalaisuutensa perusteella.

62

Se kuitenkin yhtäältä korosti, että kyseinen säännös ei koske oikeutta korvaukseen, vaan ainoastaan sen laskentamenetelmää, ja katsoi, että unionin lainsäätäjällä on katsottava olevan tältä osin laaja harkintavalta.

63

Toisaalta se totesi asiallisesti, että unionin lainsäätäjä voi turvautua luokitteluun, joka tarvittaessa käsittää myös kansalaisuuteen perustuvaan kriteeriin, kunhan kyseinen luokittelu ei ole sinänsä syrjivä, kun otetaan huomioon luokittelulla tavoiteltu päämäärä. Kyseisessä asiassa tämän kriteerin valinnalla oli unionin yleisen tuomioistuimen mukaan hyväksyttävät tavoitteet, nimittäin tarve uudenaikaistaa ja järkeistää matkakulujen korvaamista koskevia sääntöjä, jotta niiden soveltaminen on yksinkertaisempaa ja läpinäkyvämpää, sekä pyrkimys kustannustehokkuuteen julkisen talouden vakauttamista edellyttävässä taloudellisessa ja sosiaalisessa tilanteessa Euroopassa. Lisäksi unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toinen alakohta on oikeassa suhteessa lainsäätäjän tavoittelemaan päämäärään, joka koski uudenaikaistamiseen, järkeistämiseen ja kustannustehokkuuden optimointiin liittyviä hyväksyttäviä syitä. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan lainsäätäjä oli nimittäin hyväksynyt luonteeltaan objektiivisen kriteerin, jota on yksinkertaista soveltaa, joka on läpinäkyvä ja jonka soveltamisella voidaan saavuttaa säästöjä alalla, jolla lainsäätäjällä on laaja harkintavalta ja jolla siksi vain toimenpiteen ilmeinen epäasianmukaisuus sillä tavoiteltuun päämäärään nähden voi vaikuttaa toimenpiteen lainmukaisuuteen.

64

Aluksi on todettava, että valittajat eivät unionin yleisessä tuomioistuimessa nostamissaan kanteissa riitauttaneet sitä, että unionin lainsäätäjä oli muuttanut kiinteämääräisen matkakulujen korvauksen laskentamenetelmää asetuksella N:o 1023/2013. Tältä osin on muistutettava, että virkamiesten ja hallinnon oikeudellinen sidos perustuu henkilöstösääntöihin eikä sopimukseen. Tästä seuraa, että lainsäätäjä voi unionin oikeudesta johtuvia vaatimuksia noudattaen milloin hyvänsä muuttaa virkamiesten oikeuksia ja velvollisuuksia sekä sopimussuhteisten toimihenkilöiden oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka perustuvat heihin sovellettavin osin sovellettaviin henkilöstösääntöjen säännöksiin, kuten liitteessä VII olevaan 8 artiklaan (ks. vastaavasti tuomio 25.3.2021, Álvarez y Bejarano ym. v. komissio, C‑517/19 P ja C‑518/19 P, EU:C:2021:240, 49 ja 50 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

65

Näihin vaatimuksiin kuuluu yhdenvertaisen kohtelun periaate, josta määrätään perusoikeuskirjan 20 artiklassa (tuomio 25.3.2021, Álvarez y Bejarano ym. v. komissio, C‑517/19 P ja C‑518/19 P, EU:C:2021:240, 51 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

66

Tältä osin on muistutettava, että kyseinen periaate on unionin oikeuden yleinen periaate, josta perusoikeuskirjan 21 artiklan 1 kohdassa määrätty syrjintäkiellon periaate on erityinen ilmaus (tuomio 14.7.2022, komissio v. VW ym., C‑116/21 P–C‑118/21 P, C‑138/21 P ja C‑139/21 P, EU:C:2022:557, 140 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

67

Yhdenvertaisen kohtelun periaate edellyttää, että toisiinsa rinnastettavia tapauksia ei kohdella eri tavalla eikä erilaisia tilanteita kohdella samalla tavalla, ellei tällaista kohtelua voida objektiivisesti perustella (tuomio 25.3.2021, Álvarez y Bejarano ym. v. komissio, C‑517/19 P ja C‑518/19 P, EU:C:2021:240, 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

68

Sen määrittämiseksi, onko kyseistä periaatetta loukattu, on erityisesti otettava huomioon sen säännöksen kohde ja päämäärä, jolla kyseistä periaatetta väitetään loukatun (tuomio 25.3.2021, Álvarez y Bejarano ym. v. komissio, C‑517/19 P ja C‑518/19 P, EU:C:2021:240, 65 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

69

Kun lisäksi otetaan huomioon käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan kaltaiset henkilöstösääntöjen säännöt ja unionin lainsäätäjälle tältä osin kuuluva laaja harkintavalta, yhdenvertaisen kohtelun periaatetta loukataan ainoastaan silloin, kun lainsäätäjä tekee mielivaltaisen tai selvästi epäasianmukaisen erottelun kyseessä olevan säännöstön tavoitteisiin nähden (tuomio 25.3.2021, Álvarez y Bejarano ym. v. komissio, C‑517/19 P ja C‑518/19 P, EU:C:2021:240, 53 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

70

Tässä tapauksessa henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevalla 8 artiklalla pyritään yhdessä henkilöstösääntöjen liitteessä V olevan 7 artiklan kanssa, joka koskee vuosiloman lisäksi myönnettävää kotimaanlomaa, myöntämään etuja, joilla mahdollistetaan se, että virkamies ja hänen huollettavinaan olevat henkilöt voivat käydä vähintään kerran vuodessa virkamiehen lähtöpaikkakunnalla säilyttääkseen sinne perhesiteet sekä sosiaaliset ja kulttuuriset siteet (tuomio 25.3.2021, Álvarez y Bejarano ym. v. komissio, C‑517/19 P ja C‑518/19 P, EU:C:2021:240, 66 kohta).

71

Myöntämällä tämä etu kyseisellä 8 artiklalla edistetään asianomaisten virkamiesten kohdalla sen unionin virkamiesoikeuden yleisen periaatteen täytäntöönpanoa, jonka mukaan virkamiehellä on oltava mahdollisuus säilyttää henkilökohtaiset suhteensa paikkaan, jossa hänellä on pääasialliset luontaiset siteet, virkaanastumisestaan sekä kyseisen paikan ja asemapaikan välisestä etäisyydestä huolimatta (ks. vastaavasti tuomio 2.5.1985, De Angelis v. komissio, 144/84, EU:C:1985:171, 13 kohta).

72

Tätä varten sanotun 8 artiklan 1 kohdassa säädetään, että jokaisella virkamiehellä, jolla on eri lähtöpaikkakunta kuin asemapaikka ja joka on oikeutettu ulkomaankorvaukseen tai maastamuuttokorvaukseen, on oikeus taloudelliseen etuun, joka koostuu kiinteämääräisestä korvauksesta vuosittaisista matkakuluista asemapaikasta lähtöpaikkakunnalle riippumatta siitä, missä viimeksi mainittu sijaitsee.

73

Kyseisen 8 artiklan 2 kohdassa määritetään tämän taloudellisen edun laskentamenetelmä. Tässä tarkoituksessa kyseisen säännöksen ensimmäisessä alakohdassa säädetään, että kiinteämääräinen korvaus määritetään virkamiehen asemapaikan ja lähtöpaikkakunnan välisen maantieteellisen etäisyyden perusteella, samalla kun säännöksen toisessa alakohdassa täsmennetään, että jos lähtöpaikkakunta sijaitsee jäsenvaltioiden alueiden, EUT-sopimuksen liitteessä II mainittujen maiden ja alueiden sekä EFTAn jäsenvaltioiden alueiden ulkopuolella, kyseinen kiinteämääräinen korvaus määritetään virkamiehen asemapaikan ja sen jäsenvaltion pääkaupungin, jonka kansalainen hän on, välisen maantieteellisen etäisyyden mukaan.

74

Nyt käsiteltävän väitteen mukainen erilainen kohtelu koskee virkamiehiä, joiden lähtöpaikkakunta sijaitsee unionin ulkopuolella, ja se perustuu siihen, minkä jäsenvaltion kansalaisuus heillä on.

75

Kun otetaan huomioon tavoite mahdollistaa henkilökohtaisten suhteiden säilyttäminen paikkaan, johon virkamiehellä on pääasialliset luontaiset siteet, on todettava, että kaikki virkamiehet, joilla on oikeus ulkomaankorvaukseen tai maastamuuttokorvaukseen, ovat keskenään rinnastettavassa asemassa.

76

Tässä suhteessa nyt käsiteltävä asia eroaa asiasta, joka johti tuomion 25.3.2021, Álvarez y Bejarano ym. v. komissio (C‑517/19 P ja C‑518/19 P, EU:C:2021:240) antamiseen, sillä kuten kyseisen tuomion 68, 71 ja 74 kohdasta ilmenee, tuossa asiassa riidanalainen erilainen kohtelu koski virkamiehiä, jotka kuuluivat kahteen eri ryhmään, jotka eivät olleet keskenään rinnastettavassa asemassa. Niistä virkamiehistä, joiden lähtöpaikkakunta ja asemapaikka sijaitsivat eri paikkakunnilla, yhden ryhmän muodostivat ne, joilla oli oikeus ulkomaankorvaukseen tai maastamuuttokorvaukseen ja joiden katsottiin siten lähtökohtaisesti olevan heikosti tai ei ollenkaan kotoutuneita sen jäsenvaltion yhteiskuntaan, jossa heidän asemapaikkansa oli, ja jotka siten eniten tarvitsivat korvausta matkakuluistaan, kun taas toinen ryhmä muodostui virkamiehistä, joilla ei ollut oikeutta näihin korvauksiin ja joilla voitiin siten katsoa olevan kiinteämpi side asemapaikkaansa.

77

Sen sijaan merkitystä ei ole sillä seikalla, että kyseiseen tuomioon johtaneessa asiassa erilainen kohtelu koski oikeutta kiinteämääräiseen korvaukseen matkakuluista sinänsä, kun taas nyt käsiteltävässä asiassa väitetty erilainen kohtelu koskee korvauksen laskentamenetelmää, sillä yhdenvertaisen kohtelun periaatetta on kaikissa tapauksissa noudatettava.

78

Oikeuskäytännössä on toki kansalaisuuteen perustuvan kriteerin käyttämisen osalta jo todettu, että se voi olla objektiivinen seikka, jota voidaan käyttää taloudellisen edun, asianomaisessa tapauksessa maastamuuttokorvauksen, myöntämisen edellytyksenä, koska tällainen kriteeri liittyy välittömästi erityisesti tämän edun myöntämisellä tavoiteltuun päämäärään, nimittäin ulkomaalaisen asemaan liittyvien haittojen hyvittämiseen (ks. vastaavasti tuomio 16.10.1980, Hochstrass v. yhteisöjen tuomioistuin, 147/79, EU:C:1980:238, 12–14 kohta).

79

Nyt käsiteltävässä asiassa kansalaisuuteen perustuvalla kriteerillä, jonka pohjalta lasketaan kiinteämääräinen korvaus vuotuisista matkakuluista, johon asianomaisilla virkamiehillä on oikeus, ei kuitenkaan ole yhteyttä henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevalla 8 artiklalla tavoiteltuun päämäärään, sillä kyseinen kriteeri johtaa matkakulujen laskemiseen sellaisen etäisyyden perusteella, joka ei liity asianomaisten henkilöiden asemapaikkojen ja lähtöpaikkakuntien väliseen etäisyyteen.

80

Edellä sanotusta seuraa, että koska henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa säädetään laskentakriteeristä, joka perustuu sen jäsenvaltion, jonka kansalaisuus samassa säännöksessä tarkoitetuilla virkamiehillä on, pääkaupungin sijaintiin, kyseisellä säännöksellä otetaan käyttöön mielivaltainen erottelu niiden virkamiesten välillä, joiden lähtöpaikkakunta sijaitsee unionin ulkopuolella, sillä kyseinen korvaus lasketaan sellaisen kriteerin perusteella, jolla ei ole yhteyttä kyseisten virkamiesten lähtöpaikkakuntaan.

81

Se, että kyseessä oleva etuus rajataan virkamiehiin, jotka tarvitsevat sitä eniten, tai että etuutta alennetaan, voidaan toki oikeuttaa tavoitteella varmistaa kustannustehokkuus sellaisessa taloudellisessa ja sosiaalisessa tilanteessa Euroopassa, joka edellyttää julkisen talouden vakauttamista ja kaikkien julkishallintojen ja niiden henkilöstön erityistoimia tehokkuuden ja vaikuttavuuden parantamiseksi, sekä matkakulukorvausten uudenaikaistamisen ja järkeistämisen tavoitteella, joista lausutaan asetuksen N:o 1023/2013 johdanto-osan 12 ja 24 perustelukappaleessa (ks. vastaavasti tuomio 25.3.2021, Álvarez y Bejarano ym. v. komissio, C‑517/19 P ja C‑518/19 P, EU:C:2021:240, 68 kohta). Luonteeltaan täysin varainhoidolliset, hallinnolliset tai henkilöstöpoliittiset syyt eivät kuitenkaan voi sellaisenaan olla objektiivinen oikeuttamisperuste keskenään rinnasteisessa asemassa olevien virkamiesten erilaiselle kohtelulle, joka johtuu sellaisen kriteerin käytöstä, joka ei mitenkään liity henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevalla 8 artiklalla tavoiteltuun päämäärään.

82

Edellä sanotusta seuraa, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen pitäessään unionin lainsäätäjän käyttöön ottamaa virkamiesten kansalaisuuteen perustuvaa erilaista kohtelua oikeutettuna varainhoidollisista, hallinnollisista tai henkilöstöhallintoon liittyvistä syistä.

83

Näin ollen kaikkien valitusten ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisen osan väite, joka koskee syrjintäkiellon periaatteen loukkaamista kansalaisuuden perusteella, on hyväksyttävä ja valituksenalaiset tuomiot on kumottava siltä osin kuin niillä on hylätty kumoamiskanteiden ensimmäiset vaatimukset, ja tämän seurauksena valituksenalaiset tuomiot on lisäksi kumottava yhtäältä siltä osin kuin niillä on hylätty asian T‑531/16 neljänteen vaatimukseen sisältyvä vaatimus sekä toisaalta siltä osin kuin niillä on velvoitettu valittajat korvaamaan asioiden T‑531/16–T‑533/16 ja T‑545/16 oikeudenkäyntikulut, eikä valitusten ensimmäisen valitusperusteen muita osia ole tarpeen arvioida.

84

Kolmannella valitusperusteellaan valittajat asiassa C‑567/22 P väittävät lähinnä, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se hyväksyi sen, että henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdalla otettiin käyttöön erilainen kohtelu niiden virkamiesten kesken, joilla on oikeus kiinteämääräiseen korvaukseen matkakuluista asemapaikasta lähtöpaikkakunnalle, säätämällä erilaisesta laskentamenetelmästä tälle korvaukselle niiden virkamiesten osalta, joiden lähtöpaikkakunta on unionin jäsenvaltioiden alueiden, EUT-sopimuksen liitteessä II mainittujen maiden ja alueiden sekä EFTAn jäsenvaltioiden alueiden ulkopuolella.

85

Tämä valitusperuste koskee erityisesti asiassa C‑567/22 P valituksen kohteena olevan tuomion 59–63 kohtaa.

86

Tämän asian valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin oli väärässä katsoessaan, että kyseisten virkamiesten kahden ryhmän – jotka ovat rinnasteisessa asemassa, kun otetaan huomioon henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan tarkoitus ja tavoite – välinen erilainen kohtelu on oikeutettua asetuksen N:o 1023/2013 johdanto-osan 2 ja 12 perustelukappaleessa tarkoitettujen hyväksyttävien tavoitteiden johdosta. Valittajien mukaan unionin yleinen tuomioistuin katsoi virheellisesti, että kun otetaan huomioon unionin lainsäätäjän laaja harkintavalta asiassa, ei ollut ilmeisen epäasianmukaista vahvistaa erilaisia menetelmiä tämän rahallisen edun laskemiseksi kyseisen 8 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitetuille virkamiehille, joiden lähtöpaikkakunta sijaitsee unionin alueen ulkopuolella, näiden tavoitteiden toteuttamiseksi. Valittajien mukaan unionin yleinen tuomioistuin ei näet arvioinut sitä, oliko tämä erilainen kohtelun oikeassa suhteessa mainitulla 8 artiklalla tavoiteltuun päämäärään nähden.

87

Asianomaiset valittajat viittaavat tässä suhteessa ensimmäisen valitusperusteen yhteydessä kehittämäänsä argumentaatioon, joka koskee väitettä syrjintäkiellon periaatteen loukkaamisesta kansalaisuuden perusteella.

88

Vastaajina olevat toimielimet pitävät asian C‑567/22 P kolmatta valitusperustetta perusteettomana.

89

Komissio toteaa erityisesti, että unionin yleinen tuomioistuin on arvioinut kyseessä olevien kahden virkamiesryhmän rinnastettavuutta henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan tarkoitus ja tavoite huomioon ottaen ja todennut, että kyseisessä artiklassa näille kahdelle virkamiesten ryhmälle säädetyt maksut ovat rinnastettavia. Komission mukaan unionin yleinen tuomioistuin oli lisäksi oikeassa todetessaan, että kun otetaan huomioon asetuksella N:o 1023/2013 toteutetun henkilöstösääntöjen uudistuksen tavoitteet ja lainsäätäjän laaja harkintavalta, lainsäätäjä ei ollut syyllistynyt mielivaltaiseen erotteluun eikä ilmeisen epäasianmukaiseen ratkaisuun.

90

Nyt käsiteltävän valitusperusteen mukaan virkamiehiä, joiden lähtöpaikkakunta sijaitsee unionin ulkopuolella, on kohdeltu toisin kuin virkamiehiä, joiden lähtöpaikkakunta sijaitsee unionissa.

91

Tämän tuomion 75 kohdasta ilmenee, että kun otetaan huomioon tavoite mahdollistaa henkilökohtaisten suhteiden säilyttäminen paikkaan, johon virkamiehellä on pääasialliset luontaiset siteet, kaikki virkamiehet, joilla on oikeus ulkomaankorvaukseen tai maastamuuttokorvaukseen, ovat rinnastettavassa asemassa riippumatta siitä, ovatko heidän lähtöpaikkakuntansa unionin alueella vai sen ulkopuolella.

92

Virkamiesten erottelu sen mukaan onko heidän lähtöpaikkakuntansa unionissa vai sen ulkopuolella ei liity kyseiseen tavoitteeseen.

93

Siksi henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toisella alakohdalla on tässä suhteessa otetut käyttöön mielivaltainen erottelu niiden virkamiesten vahingoksi, joiden lähtöpaikkakunta sijaitsee unionin ulkopuolella.

94

Kuten tämän tuomion 81 kohdassa on lisäksi todettu, luonteeltaan täysin varainhoidolliset, hallinnolliset tai henkilöstöpoliittiset syyt eivät voi sellaisenaan olla objektiivinen oikeuttamisperuste keskenään rinnasteisessa asemassa olevien virkamiesten erilaiselle kohtelulle, joka johtuu sellaisen kriteerien käytöstä, joka ei mitenkään liity henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevalla 8 artiklalla tavoiteltuun päämäärään.

95

Edellä sanotusta seuraa, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen katsoessaan, että unionin lainsäätäjän käyttöön ottama kiinteämääräiseen korvaukseen matkakuluista asemapaikasta lähtöpaikkakunnalle oikeutettujen virkamiesten erilainen kohtelu sen mukaan, onko heidän lähtöpaikkakuntansa unionissa vai sen ulkopuolella, oli oikeutettua varainhoidollisista, hallinnollisista tai henkilöstöhallintoon liittyvistä syistä.

96

Näin ollen myös asiassa C‑567/22 P tehdyn valituksen kolmas valitusperuste on hyväksyttävä ja kyseisessä asiassa valituksen kohteena oleva tuomio on kumottava tämän tuomion 83 kohdassa täsmennetyn mukaisesti.

97

Kun otetaan huomioon, että valitusten ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisen osan väite syrjintäkiellon periaatteen loukkaamisesta kansalaisuuden perusteella ja asiassa C‑567/22 P tehdyn valituksen yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamista koskeva kolmas valitusperuste on hyväksyttävä, muita valitusperusteita ei ole tarpeen arvioida.

98

Jos unionin yleisen tuomioistuimen ratkaisu kumotaan, unionin tuomioistuin voi Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 61 artiklan ensimmäisen kohdan toisen virkkeen mukaan itse ratkaista asian lopullisesti, jos asia on ratkaisukelpoinen.

99

Kun nyt käsiteltävissä asioissa otetaan huomioon erityisesti se, että asioissa T‑531/16–T‑533/16 ja T‑545/16 nostetut kanteet perustuvat asiallisesti lainvastaisuusväitteeseen, joka on ollut kontradiktorisen menettelyn kohteena unionin yleisessä tuomioistuimessa ja jonka tutkiminen ei edellytä enempiä prosessinjohto- tai selvittämistoimenpiteitä, unionin tuomioistuin katsoo, että kanteet ovat ratkaisukelpoisia ja että ne on ratkaistava lopullisesti.

100

Kun otetaan huomioon, että valituksenalaiset tuomiot kumotaan osittain, vain edellä mainittujen kanteiden ensimmäisistä kumoamisvaatimuksista sekä asiassa T‑531/16 esitetyistä rahamääräisistä vaatimuksista on annettava ratkaisu.

101

Kukin valittajista vaati unionin yleisessä tuomioistuimessa omalta osaltaan sen päätöksen kumoamista, jolla toimielin, jonka virkamies hän on, sovelsi häneen ensimmäistä kertaa henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toista alakohtaa.

102

He vetosivat vaatimustensa tueksi erityisesti siihen, että kyseinen säännös on lainvastainen, koska sillä loukataan kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän kieltoa koskevaa periaatetta.

103

Valituksia arvioitaessa todetusta ja erityisesti tämän tuomion 80–83 kohdasta ilmenee, että kyseinen lainvastaisuusväite on perusteltu.

104

Näin ollen asioissa T‑531/16–T‑533/16 ja T‑545/16 nostetuissa kanteissa esitetyt ensimmäiset kumoamisvaatimukset on hyväksyttävä, ja siten on kumottava päätökset, joilla toimielimet, joiden virkamiehiä valittajat ovat, vahvistivat ensimmäisen kerran valittajien oikeuden kiinteämääräiseen korvaukseen vuosittaisista matkakuluista henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan nojalla.

105

Asian T‑531/16 kantajat esittivät unionin yleisessä tuomioistuimessa, että niiden päätösten kumoaminen, jolla heidän matkakulujensa korvausten määrät vahvistettiin vuodelle 2014, tulisi muun muassa johtaa siihen, että heidän vuosittaiset matkakulunsa heidän lähtöpaikkakunnilleen, lisättyinä viivästyskoroilla 12.6.2014 alkaen, korvataan.

106

Unionin yleinen tuomioistuin ei arvioinut sitä, täyttääkö kyseinen korvausvaatimus tutkittavaksi ottamisen edellytykset, ja totesi, että vaatimus oli hylättävä, koska se liittyi tiiviisti hylättyihin kumoamisvaatimuksiin.

107

Tässä suhteessa on muistutettava, että henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdassa säädetään, että unionin tuomioistuimilla on toimivalta ratkaista kaikki unionin ja henkilöstösäännöissä tarkoitetun henkilön väliset riidat, jotka koskevat sellaisen toimenpiteen laillisuutta, joka henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla vaikuttaa kielteisesti kyseiseen henkilöön, ja että raha-asioita koskevissa riidoissa unionin tuomioistuimilla on täysi harkintavalta.

108

Henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja raha-asioita koskevia riitoja ovat muun muassa kaikki riidat, jotka koskevat sellaisen rahasumman suoritusta toimielimeltä virkamiehelle tai toimihenkilölle, johon tämä katsoo olevansa oikeutettu henkilöstösääntöjen mukaisesti tai muun sellaisen toimen mukaisesti, jota hänen palvelussuhteeseensa sovelletaan (ks. vastaavasti tuomio 18.12.2007, Weißenfels v. parlamentti, C‑135/06 P, EU:C:2007:812, 65 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

109

Lähtökohtaisesti unionin tuomioistuinten on niille henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdassa myönnetyn täyden harkintavallan mukaisesti annettava kokonaisvaltainen ratkaisu niiden käsiteltäväksi saatettuihin oikeusriitoihin, eli niiden on lausuttava kaikista virkamiehen tai toimihenkilön oikeuksista ja velvollisuuksista niitä tapauksia lukuun ottamatta, joissa kyseessä olevalle toimielimelle annetaan tuomion tietty osa pantavaksi täytäntöön unionin tuomioistuinten valvonnan alaisena ja niiden vahvistamin täsmällisin edellytyksin (tuomio 18.12.2007, Weißenfels v. parlamentti, C‑135/06 P, EU:C:2007:812, 67 kohta).

110

Näin ollen unionin tuomioistuinten on tarvittaessa velvoitettava toimielin maksamaan summa, johon asianomainen virkamies tai toimihenkilö on oikeutettu henkilöstösääntöjen tai jonkin muun oikeudellisen toimen mukaisesti (ks. vastaavasti tuomio 18.12.2007, Weißenfels v. parlamentti, C‑135/06 P, EU:C:2007:812, 68 kohta).

111

Edellä esitetystä ilmenee, että riidanalaiset päätökset asiassa T‑531/16 on kumottava, koska henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan toinen alakohta, johon kyseiset päätökset perustuvat, on lainvastaisuusväitteen johdosta todettu lainvastaiseksi.

112

Koska kyseistä säännöstä ei siten tule soveltaa, asian T‑531/16 kantajille vuoden 2014 matkakulujen korvauksina maksettavat määrät on määritettävä ainoastaan henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan nojalla.

113

Näin ollen komissio on velvoitettava maksamaan kummallekin asian T‑531/16 kantajalle määrän, joka vastaa vuoden 2014 matkakulujen korvauksena jo maksetun määrän ja sen määrän erotusta, joka saadaan soveltamalla asemapaikan ja lähtöpaikkakunnan välisen maantieteellisen etäisyyden mukaan laskettavaa kilometrikorvausta, lisättynä laillisilla viivästyskoroilla.

114

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdassa määrätään, että jos valitus on perusteeton tai jos valitus hyväksytään ja unionin tuomioistuin itse ratkaisee riidan lopullisesti, se tekee ratkaisun oikeudenkäyntikuluista.

115

Työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan, jota sovelletaan 184 artiklan 1 kohdan nojalla valituksen käsittelyyn, asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

116

Koska komissio ja Euroopan unionin tuomioistuin ovat hävinneet nämä valitusasiat ja olennaisilta osiltaan myös unionin yleisessä tuomioistuimessa vireille pannut kanneasiat ja koska asioiden C‑567/22 P–C‑569/22 P ja C‑570/22 P valittajat ovat vaatineet, että kyseiset toimielimet velvoitetaan maksamaan oikeudenkäyntikulut, näiden toimielinten on vastattava omista oikeudenkäyntikuluistaan ja ne on kussakin asiassa velvoitettava korvaamaan kyseisen asian valittajien oikeudenkäyntikulut niin ensimmäisessä oikeusasteessa kuin nyt käsiteltävissä valitusasioissa.

117

Työjärjestyksen 140 artiklan 1 kohdan mukaan, jota sovelletaan saman työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla valituksen käsittelyyn, jäsenvaltiot ja toimielimet, jotka ovat asiassa väliintulijoina, vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan. Parlamentin ja neuvoston, jotka olivat väliintulijoina ensimmäisessä oikeusasteessa, on vastattava omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (neljäs jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: