1

Euroopan komissio vaatii kannekirjelmässään unionin tuomioistuinta yhtäältä toteamaan, että koska Belgian kuningaskunta ei ole antanut viimeistään 1.1.2016 toimenpiteistä nopeiden sähköisten viestintäverkkojen käyttöönoton kustannusten vähentämiseksi 15.5.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/61/EU (EUVL 2014, L 155, s. 1) noudattamisen edellyttämiä lakeja, asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä tai koska se joka tapauksessa ei ole ilmoittanut näistä säännöksistä komissiolle, Belgian kuningaskunta ei ole noudattanut kyseisen direktiivin 13 artiklan mukaisia velvoitteitaan, ja toisaalta velvoittamaan kyseisen jäsenvaltion maksamaan direktiivin täytäntöönpanotoimenpiteistä ilmoittamista koskevan velvollisuuden noudattamatta jättämisen perusteella tuomion julistamispäivästä alkaen päiväkohtaista uhkasakkoa, jonka vaadittu määrä on aluksi 54639,36 euroa ja lopulta 6071,04 euroa.

2

Direktiivin 2014/61 1 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tämän direktiivin tarkoituksena on helpottaa nopeiden sähköisten viestintäverkkojen käyttöönottoa ja kannustaa siihen edistämällä olemassa olevan fyysisen infrastruktuurin yhteiskäyttöä ja mahdollistamalla uuden fyysisen infrastruktuurin tehokkaampi käyttöönotto, jotta tällaiset verkot voidaan ottaa käyttöön alhaisemmin kustannuksin.

2.   Tällä direktiivillä vahvistetaan rakennusteknisiä töitä ja fyysistä infrastruktuuria koskevat vähimmäisvaatimukset jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämiseksi näitä aloja koskevien tiettyjen näkökohtien osalta.

3.   Edellä 1 kohdassa tarkoitetun tavoitteen saavuttamiseksi paremmin jäsenvaltiot voivat pitää voimassa tai ottaa käyttöön unionin lainsäädännön mukaisia toimenpiteitä, joilla ylitetään tässä direktiivissä vahvistetut vähimmäisvaatimukset.

– –”

3

Direktiivin 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Määritelmät”, säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä sovelletaan [sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen yhteisestä sääntelyjärjestelmästä 7.3.2002 annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston] direktiivissä 2002/21/EY [(puitedirektiivi) (EYVL 2002, L 108, s. 33)] annettuja määritelmiä.

Lisäksi tässä direktiivissä tarkoitetaan

– –

– –

4

Direktiivin 2014/61 4 artiklan 5 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Yleisiä viestintäverkkoja tarjoavan tai niiden tarjoamiseen luvan saaneen yrityksen nimenomaisesta kirjallisesta pyynnöstä jäsenvaltioiden on vaadittava, että verkon ylläpitäjät täyttävät kohtuulliset pyynnöt, jotka koskevat paikan päällä tehtäviä selvityksiä niiden fyysisen infrastruktuurin yksittäisistä elementeistä. Tällaisessa pyynnössä on täsmennettävä ne kyseisen verkon elementit, joita nopeiden sähköisten viestintäverkkojen elementtien käyttöönotto koskee. Yksilöityjen verkkoelementtien paikan päällä tehtävät selvitykset on sallittava oikeasuhteisin, syrjimättömin ja läpinäkyvin ehdoin kuukauden kuluessa kirjallisen pyynnön vastaanottopäivästä, sanotun kuitenkaan vaikuttamatta 1 kohdassa tarkoitettuihin rajoituksiin.”

5

Direktiivin 8 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kaikki loppukäyttäjän sijaintipaikassa olevat uudisrakennukset, mukaan lukien niiden yhteisomistuksessa olevat elementit, joita koskevat rakennuslupahakemukset on jätetty 31 päivän joulukuuta 2016 jälkeen, varustetaan nopeita yhteyksiä tukevalla kiinteistön fyysisellä infrastruktuurilla verkon liityntäpisteisiin saakka. Samaa velvoitetta sovelletaan peruskorjaustöihin, joita koskevat rakennuslupahakemukset on jätetty 31 päivän joulukuuta 2016 jälkeen.

2.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kaikki monen asunnon uudisrakennukset, joita koskevat rakennuslupahakemukset on jätetty 31 päivän joulukuuta 2016 jälkeen, varustetaan liityntäpisteellä. Samaa velvoitetta sovelletaan monen asunnon kiinteistöjen peruskorjaustöihin, joita koskevat rakennuslupahakemukset on jätetty 31 päivän joulukuuta 2016 jälkeen.

3.   Tämän artiklan mukaisesti varustetut kiinteistöt – – voivat saada vapaaehtoisen ”laajakaistavalmis”-merkinnän jäsenvaltioissa, jotka ovat päättäneet ottaa tällaisen merkinnän käyttöön.

4.   Jäsenvaltiot voivat säätää 1 ja 2 kohdassa säädettyjä velvoitteita koskevista vapautuksista tietyntyyppisten rakennusten, erityisesti omakotitalojen, tai peruskorjaustöiden osalta tapauksissa, joissa näiden velvoitteiden täyttäminen on kohtuutonta, esimerkiksi yksittäisille omistajille tai yhteisomistajille aiheutuvien kustannusten tai rakennustyypin vuoksi; tällaisia rakennustyyppejä voivat olla tietyntyyppiset muistomerkit, historialliset rakennukset, loma-asunnot, sotilaskäytössä olevat rakennukset tai muut kansalliseen turvallisuuden tarkoituksiin käytetyt rakennukset. Tällaiset vapautukset on perusteltava asianmukaisesti. Asianomaisille osapuolille on annettava mahdollisuus esittää huomautuksensa ehdotetuista vapautuksista kohtuullisessa ajassa. Poikkeuksesta on ilmoitettava komissiolle.”

6

Direktiivin 13 artiklassa, jonka otsikko on ”Saattaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä”, säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on hyväksyttävä ja julkaistava tämän direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset viimeistään 1 päivänä tammikuuta 2016. Niiden on ilmoitettava tästä komissiolle.

Niiden on sovellettava näitä säännöksiä 1 päivästä heinäkuuta 2016.

Näissä jäsenvaltioiden antamissa säädöksissä on viitattava tähän direktiiviin tai niihin on liitettävä tällainen viittaus, kun ne julkaistaan virallisesti. Jäsenvaltioiden on säädettävä siitä, miten viittaukset tehdään.”

7

Koska Belgian kuningaskunta ei ilmoittanut komissiolle direktiivin 2014/61 noudattamisen edellyttämien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten antamisesta ja julkaisemisesta direktiivin 13 artiklassa säädettyyn direktiivin täytäntöönpanoajan päättymispäivään eli 1.1.2016 mennessä, komissio lähetti kyseiselle jäsenvaltiolle 23.3.2016 virallisen huomautuksen.

8

Belgian kuningaskunnan 11.7.2016 päivätystä vastauksesta kävi ilmi, että direktiivin täytäntöönpanotoimet olivat tuolloin vasta valmisteilla. Näin ollen komissio lähetti 30.9.2016 kyseiselle jäsenvaltiolle perustellun lausunnon ja kehotti sitä toteuttamaan tarvittavat toimenpiteet direktiivin 2014/61 mukaisten vaatimusten noudattamiseksi kahden kuukauden kuluessa lausunnon vastaanottamisesta.

9

Komission myönnettyä Belgian viranomaisten pyynnöstä lisäaikaa vastauksen antamiselle 28.2.2017 asti Belgian kuningaskunta vastasi perusteltuun lausuntoon 21.2. ja 28.3.2017 päivätyillä kirjeillä, joilla se ilmoitti komissiolle, että direktiivin 2014/61 täytäntöönpano kansallisessa oikeusjärjestyksessä oli käynnissä. Belgian kuningaskunta liitti näihin kirjeisiin täytäntöönpanotoimenpiteitä koskevia ehdotuksia ja Brysselin pääkaupunkiseudun hallintoalueen tietyömaita koskevan 3.7.2008 annetun määräyksen konsolidoidun toisinnon.

10

Koska komissio katsoi, että Belgian kuningaskunta ei ollut pannut direktiiviä 2014/61 täysimääräisesti täytäntöön kansallisessa oikeusjärjestyksessään eikä ilmoittanut direktiivin kansallisista täytäntöönpanotoimenpiteistä, komissio nosti nyt käsiteltävän kanteen.

11

Belgian kuningaskunta ilmoitti 10.8. ja 25.8. sekä 12.9.2017 päivätyillä kirjeillään komissiolle eri lainsäädäntötoimenpiteistä, joiden tarkoituksena on direktiivin 2014/61 täytäntöönpano liittovaltiotasolla ja Flanderin hallintoalueella.

12

Komissio totesi vastauskirjelmässään, että vaikka direktiivin 2014/61 täytäntöönpano Belgiassa on edistynyt merkittävästi kanteen nostamisen jälkeen, direktiivin täysimääräinen täytäntöönpano kansallisessa oikeusjärjestyksessä edellyttää edelleenkin lisätoimenpiteitä. Belgian viranomaiset ovat myös itse myöntäneet lisätoimenpiteiden tarpeellisuuden. Näin ollen komissio pitäytyi vaatimuksissaan, vaikka se tässä menettelyn vaiheessa alensikin sen päiväkohtaisen uhkasakon määrän, joka sen mielestä tulee määrätä Belgian kuningaskunnan maksettavaksi, 12142,08 euroon.

13

Ottaen huomioon Belgian kuningaskunnan vastauskirjelmän jättämisen jälkeen saavuttaman lisäedistyksen direktiivin 2014/61 täytäntöönpanossa komissio totesi istunnossa, että puutteita oli enää ainoastaan Brysselin pääkaupunkiseudun hallintoalueen tasolla, ja alensi vaaditun päiväkohtaisen uhkasakon määrän 6071,04 euroon. Toisaalta komissio pitäytyi muissa vaatimuksissaan.

14

Unionin tuomioistuimen presidentti hyväksyi yhtäältä 5.2.2018 tekemällään päätöksellä Saksan liittotasavallan, Viron tasavallan, Irlannin, Espanjan kuningaskunnan, Ranskan tasavallan, Italian tasavallan, Liettuan tasavallan, Unkarin ja Itävallan tasavallan ja toisaalta 21.11.2018 tekemällään päätöksellä Romanian väliintulijoiksi tukemaan Belgian kuningaskunnan vaatimuksia.

15

Komission mukaan Belgian kuningaskunta ei ole noudattanut direktiivin 2014/61 13 artiklan mukaisia velvoitteitaan, koska se ei ole viimeistään 1.1.2016 antanut kaikkia kyseisen direktiivin noudattamisen edellyttämiä lakeja, asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä tai koska se on joka tapauksessa jättänyt ilmoittamatta kyseisistä säännöksistä komissiolle.

16

Komissio muistuttaa muun muassa siitä, että direktiivin säännökset on pantava täytäntöön kiistattoman sitovasti sekä niin yksilöidysti, täsmällisesti ja selvästi, että oikeusvarmuuden vaatimus täyttyy, eivätkä jäsenvaltiot voi vedota sisäisiin tilanteisiin tai käytännön vaikeuksiin oikeutuksena sille, että direktiiviä ei ole pantu täytäntöön unionin lainsäätäjän säätämässä määräajassa. Siten kunkin jäsenvaltion on otettava huomioon ne vaiheet, jotka sen kansallisen oikeusjärjestyksen mukaan ovat tarpeen vaadittavan lainsäädännön säätämiseksi, varmistuakseen siitä, että direktiivi voidaan panna täytäntöön säädetyssä määräajassa.

17

Käsiteltävässä asiassa jäsenvaltioilla oli direktiivin 2014/61 13 artiklan nojalla velvollisuus toteuttaa direktiivin säännösten täytäntöönpanon edellyttämät kansalliset toimenpiteet viimeistään 1.1.2016 ja ilmoittaa niistä komissiolle. Belgian kuningaskunnan eri ilmoituksista ilmenee, että yli puolitoista vuotta direktiivissä säädetyn täytäntöönpanoajan päättymisen jälkeen kyseinen jäsenvaltio ei ollut toteuttanut kaikkia toimenpiteitä, joita direktiivin täysimääräinen täytäntöönpano edellytti. Siten direktiivin 2014/61 2–11 artiklaa ei ollut pantu täysimääräisesti täytäntöön Belgiassa 30.9.2016 annetussa perustellussa lausunnossa asetetun määräajan päättyessä eikä vielä sinäkään päivänä, jona komissio päätti nostaa nyt käsiteltävänä olevan kanteen, eli 13.7.2017, sillä ainoastaan direktiivin 5 ja 6 artikla oli pantu täytäntöön ja nekin vain Brysselin pääkaupunkiseudun hallintoalueella.

18

Vastauskirjelmässään komissio on kylläkin todennut saaneensa Belgian kuningaskunnalta ilmoituksia tietyistä täytäntöönpanotoimenpiteistä, jotka on hyväksytty kanteen nostamisen jälkeen. Kyseisistä ilmoituksista ilmenee kuitenkin, että kyseinen jäsenvaltio ei ollut edelleenkään pannut täysimääräisesti täytäntöön direktiivin 2014/61 2–4 artiklassa, 7 artiklan 1 kohdassa, sekä 8 ja 10 artiklassa säädettyä.

19

Komissio totesi istunnossa, että vaikka lisäedistystä oli tapahtunut, menettelyn tässä vaiheessa ei edelleenkään voitu todeta, että direktiivin 2014/61 2 artiklan 7–9 ja 11 kohta, 4 artiklan 5 kohta ja 8 artikla olisi pantu täysimääräisesti täytäntöön.

20

Belgian kuningaskunta korostaa, että oikeudenkäyntiä edeltäneen menettelyn alusta alkaen, ja noudattaakseen vilpittömän yhteistyön periaatetta, se ei ole pyrkinyt peittelemään sitä, että direktiivin 2014/61 täysimääräinen täytäntöönpano edellyttää vielä tiettyjen kansallisten säännösten hyväksymistä. Kyseinen jäsenvaltio huomauttaa kuitenkin, että eri viranomaiset, jotka ovat tältä osin toimivaltaisia, eli liittovaltio, Brysselin pääkaupunkiseudun hallintoalue, Vallonian hallintoalue, ranskankielinen yhteisö, Flanderin hallintoalue ja flaamilainen kieliyhteisö sekä Belgian saksankielinen yhteisö ovat kukin oman toimivaltansa rajoissa antaneet säännöksiä direktiivin täytäntöön panemiseksi tai ovat ainakin toteuttaneet tarvittavat toimenpiteet tällaisten säännösten antamiseksi. Komissio on lisäksi menettelyn aikana itsekin tunnustanut nämä toimenpiteet todellisiksi alentamalla määrättäväksi vaaditun päiväkohtaisen uhkasakon määrää.

21

Lisäksi Belgian kuningaskunta, joka ei kiistä komission toteamusta siitä, että tiettyjä toimenpiteitä on vielä toteutettava, on todennut vastauskirjelmässään olevansa eri mieltä komission kanssa niistä yksityiskohtaisista toimenpiteistä, jotka vielä on toteutettava.

22

Ottaen huomioon sen, että komissio on pitäytynyt vaatimuksissaan vain siltä osin kuin ne koskevat tiettyjen direktiivin 2014/61 säännösten täytäntöönpanon laiminlyöntiä ainoastaan Brysselin pääkaupunkiseudun hallintoalueella, Belgian kuningaskunta on lisäksi myöntänyt istunnossa, että kyseisiä säännöksiä ei ollut edelleenkään pantu täytäntöön eikä täytäntöönpanotoimenpiteistä ollut edelleenkään ilmoitettu.

23

Aluksi on muistutettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan arvioitaessa sitä, onko jäsenvaltio jättänyt noudattamatta jäsenyysvelvoitteitaan, on otettava huomioon jäsenvaltion tilanne sellaisena kuin se oli perustellussa lausunnossa asetetun määräajan päättyessä, eikä unionin tuomioistuin voi ottaa huomioon tämän jälkeen tapahtuneita muutoksia (tuomio 30.1.2002, komissio v. Kreikka, C-103/00, EU:C:2002:60, 23 kohta ja tuomio 21.3.2019, komissio v. Italia, C-498/17, EU:C:2019:243, 29 kohta).

24

Nyt käsiteltävässä asiassa komissio on toimittanut perustellun lausuntonsa Belgian kuningaskunnalle 30.9.2016, joten siinä asetettu kahden kuukauden määräaika päättyi 30.11.2016. On kuitenkin riidatonta, että tämä määräaika, jota komissio Belgian viranomaisten pyynnöstä pidensi, päättyi lopulta 28.2.2017. Sitä, onko jäsenyysvelvoitteita jätetty väitetyllä tavalla noudattamatta vai ei, on siis arvioitava kyseisenä päivänä voimassa olleen kansallisen lainsäädännön perusteella (ks. analogisesti tuomio 9.12.2004, komissio v. Ranska, C-177/03, EU:C:2004:784, 25 kohta).

25

Belgian kuningaskunnan 21.2.2017 päivätystä vastauksesta ilmenee, että direktiiviä 2014/61 ei ollut pantu täysimääräisesti täytäntöön kansallisessa lainsäädännössä kyseiseen päivään mennessä, ja on riidatonta, että tilanne ei ollut tältä osin muuttunut 28.2.2017 mennessä, sillä komissiolle ei tällä välin ilmoitettu minkäänlaisista direktiivin lisätäytäntöönpanotoimenpiteistä.

26

Näin ollen on katsottava, että perustellussa lausunnossa asetetun määräajan, sellaisena kuin se oli komission pidennettyä määräaikaa, päättymispäivänä Belgian kuningaskunta ei ollut toteuttanut direktiivin 2014/61 täytäntöönpanon turvaamisen edellyttämiä toimenpiteitä eikä ilmoittanut direktiivin täytäntöönpanotoimenpiteistä.

27

Näin ollen on todettava, että koska Belgian kuningaskunta ei ollut 30.9.2016 annetussa perustellussa lausunnossa asetetun määräajan, sellaisena kuin se oli komission pidennettyä määräaikaa, päättyessä antanut direktiivin 2014/61 noudattamisen edellyttämiä lakeja, asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä eikä siten myöskään ilmoittanut tällaisista täytäntöönpanotoimenpiteistä komissiolle, Belgian kuningaskunta ei ole noudattanut kyseisen direktiivin 13 artiklan mukaisia velvoitteitaan.

28

Komission mukaan SEUT 260 artiklan 3 kohdasta määrättiin Lissabonin sopimuksessa tarkoituksena vahvistaa aiemmin Maastrichtin sopimuksella käyttöön otettua seuraamusjärjestelyä. Kyseisen määräyksen uutuuden vuoksi ja avoimuuden ja oikeusvarmuuden turvaamiseksi kyseinen toimielin on antanut SEUT 260 artiklan 3 kohdan soveltamista koskevan tiedonannon (EUVL 2011, C 12, s. 1).

29

Komission mukaan kyseisen määräyksen tavoitteena on entistä voimakkaammin kannustaa jäsenvaltioita panemaan direktiivit täytäntöön kansallisissa oikeusjärjestyksissään unionin lainsäätäjän asettamassa määräajassa ja taata unionin lainsäädännön soveltaminen.

30

Komissio katsoo, että SEUT 260 artiklan 3 kohtaa sovelletaan sekä siinä tapauksessa, että jäsenvaltio ei ole lainkaan ilmoittanut direktiivin täytäntöönpanotoimenpiteistä, että siinä tapauksessa, että tällaisista toimenpiteistä on ilmoitettu vain osittain.

31

Kyseinen toimielin katsoo lisäksi, että kun SEUT 260 artiklan 3 kohdassa viitataan siihen, että jäsenvaltio on jättänyt täyttämättä velvollisuutensa ilmoittaa ”toimenpiteistä, joilla – – direktiivi saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä”, määräystä ei sovelleta pelkästään silloin, kun direktiivin kansallisista täytäntöönpanotoimenpiteistä ei ole ilmoitettu, vaan sitä voidaan soveltaa myös silloin, kun jäsenvaltio ei ole toteuttanut tällaisia toimenpiteitä. Määräyksen puhtaan formalistisella tulkinnalla, jonka mukaan määräyksen tarkoituksena olisi ainoastaan varmistaa, että kansallisista toimenpiteistä tosiasiallisesti ilmoitetaan, ei taattaisi kaikkien kyseiseen direktiiviin perustuvien velvollisuuksien asianmukaista täytäntöönpanoa ja sillä poistettaisiin tehokas vaikutus velvollisuudelta panna direktiivit täytäntöön kansallisessa oikeusjärjestyksessä.

32

Nyt käsiteltävässä asiassa on komission mukaan kyse nimenomaan seuraamusten määräämisestä siitä, että Belgian kuningaskunta ei ole antanut ja julkaissut eikä siten myöskään ilmoittanut komissiolle kaikkia oikeussääntöjä, joita direktiivin 2014/61 täytäntöönpano kansallisessa oikeusjärjestyksessä edellyttää.

33

Vastauksena väitteisiin, joita Belgian kuningaskunta on esittänyt kiistääkseen sen, että SEUT 260 artiklan 3 kohtaa voitaisiin soveltaa tässä asiassa, komissio vetoaa muun muassa siihen, että toisin kuin SEUT 260 artiklan 2 kohta SEUT 260 artiklan 3 kohta ei ole poikkeus pääsäännöstä eikä sitä siten ole tulkittava suppeasti. Tällä määräyksellä on nimittäin erityinen soveltamisala.

34

Komission mukaan Euroopan perustuslakia koskevan sopimuksen valmistelutöistä ilmenee, että direktiivin täysimääräinen täytäntöönpano ja direktiivin mukainen direktiivin täytäntöönpano on eroteltava toisistaan. Eurooppa-valmistelukunnan sihteeristön 12.5.2003 julkaistun saatteen (CONV 734/03) perusteella on nimittäin selvää, että tekstin laatijoiden mukaan direktiivin mukaisen täytäntöönpanon valvonta koskisi ainoastaan jäsenvaltion tosiasiallisesti toteuttamia täytäntöönpanotoimenpiteitä, koska loogisesti tällainen direktiivin mukaisen täytäntöönpanon valvonta ei voisi koskea toimenpiteitä, joita ei vielä ole toteutettu ja ilmoitettu komissiolle.

35

Siten komission mukaan on selvästi erotettava toisistaan yhtäältä täysimääräisen täytäntöönpanon käsite ja toisaalta asianmukaisen täytäntöönpanon käsite. Se, että komissio toteaa, että direktiivin täytäntöönpanossa kansallisessa oikeusjärjestyksessä on aukkoja, ei merkitse suinkaan sitä, että komissio olisi arvioinut, ovatko olemassa olevat kansalliset säännökset direktiivin mukaisia. Näin on erityisesti silloin, kun – kuten on nyt käsiteltävässä asiassa – velvollisuutensa laiminlyönyt jäsenvaltio myöntää itsekin, että direktiiviä ei toistaiseksi ole kaikilta osin pantu täytäntöön sen kansallisessa oikeusjärjestyksessä. Lisäksi tätä eroa valaisevat hyvin ne seuraukset, joita jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen toteamista koskevalla tuomiolla on. Kun todetaan, että kansallinen lainsäädäntötoimenpide ei sovellu yhteen unionin oikeuden kanssa, toimivaltaiset kansalliset viranomaiset eivät voi soveltaa kyseistä kansallista toimenpidettä, vaikka kansallinen lainsäätäjä ei vielä olisikaan tehnyt päätelmiä kyseisestä tuomiosta. Sen sijaan tuomio, jolla todetaan aukko täytäntöönpanossa, ei voi johtaa kieltoon soveltaa olemassa olevaa kansallista toimenpidettä, koska tällaisella tuomiolla todetaan ainoastaan, että kansallisessa oikeusjärjestyksessä ei ole unionin oikeuden edellyttämiä toimenpiteitä.

36

Kun otetaan huomioon SEUT 260 artiklan 3 kohdan tavoite kannustaa entistä voimakkaammin jäsenvaltioita panemaan direktiivit täytäntöön asetetuissa määräajoissa ja huolehtia tällä tavalla niiden todellisesta tehokkuudesta, määräyksen rajaamiseen sovellettavaksi ainoastaan tilanteissa, joissa täytäntöönpano on laiminlyöty kokonaan, liittyisi komission mukaan riskejä. Välttääkseen määräyksen soveltamisen jäsenvaltioille voisi nimittäin syntyä houkutus aloittaa direktiivin täytäntöönpano direktiivin marginaalista säännöksistä, mikä olisi ristiriidassa SEUT 260 artiklan 3 kohdan tavoitteen kanssa. Direktiivin keskeisten määräysten täytäntöönpanosta voisi siten, koska asiaan ei liittyisi taloudellisen seuraamuksen uhkaa, tulla toisarvoinen vaatimus.

37

Komission mukaan sen kannattamaa SEUT 260 artiklan 3 kohdan tulkintaa tukee myös kyseisen määräyksen sanamuoto, jossa viitataan siihen, että jäsenvaltio on jättänyt täyttämättä ”velvollisuutensa ilmoittaa toimenpiteistä, joilla – – direktiivi saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä”. Määräyksen sanamuodossa ei siten määrätä sen kaltaisista rajoituksista tai edellytyksistä, joihin Belgian kuningaskunta on vedonnut.

38

Komission mukaan muutenkaan ei voida uskottavasti väittää, että EUT-sopimuksessa määrätyt seuraamukset ovat suhteellisuusperiaatteen vastaisia, kun ilman tällaisia seuraamuksia ei voitaisi varmistua siitä, että velvollisuutta panna direktiivi täytäntöön kansallisessa oikeusjärjestyksessä noudatetaan.

39

Belgian kuningaskunta väittää, että SEUT 260 artiklan 3 kohtaa voidaan soveltaa, vastoin komission kannattamaa tulkintaa ja julkisasiamies Wathelet’n ratkaisuehdotuksessaan komissio v. Puola (C-320/13, ei julkaistu, EU:C:2014:2441) ehdottamaa tulkintaa, ainoastaan, jos jäsenvaltio ei ole ilmoittanut mistään toimenpiteistä, joilla jokin tietty direktiivi on tarkoitus panna täytäntöön. Nyt käsiteltävässä asiassa Belgian kuningaskunta on, kuten myös komissio on myöntänyt, ilmoittanut tietyistä täytäntöönpanotoimenpiteistä, jolloin kyseistä määräystä ei voida soveltaa.

40

Kantansa tueksi Belgian kuningaskunta vetoaa muun muassa siihen, että komission kannattaman kaltainen SEUT 260 artiklan 3 kohdan laaja tulkinta voi aiheuttaa oikeusvarmuusongelmia. Jos kyseinen määräys nimittäin koskee sekä tapauksia, joissa ilmoitusvelvollisuus on laiminlyöty, että tapauksia, joissa täytäntöönpano on laiminlyöty, voi olla vaikea tietää, onko kyse kyseisessä määräyksessä tarkoitetusta menettelystä vai SEUT 258 artiklassa määrätystä menettelystä. Lisäksi samassa menettelyssä voi osoittautua vaikeaksi tietää, mitkä direktiivin säännökset on pantava täytäntöön, jotta SEUT 260 artiklan 3 kohdan mukaista menettelyä ei aloiteta, ja mitkä sellaiset säännökset, joita ei ole pantu täytäntöön, kuuluvat SEUT 258 artiklassa määrätyn menettelyn soveltamisalaan.

41

Lisäksi komission kannattama SEUT 260 artiklan 3 kohdan tulkinta voi olla ristiriidassa SEU 5 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun suhteellisuusperiaatteen kanssa. Yhtäältä nimittäin direktiivien täytäntöönpanoon liittyvät jäsenyysvelvoitteiden laiminlyönnit eivät välttämättä ole unionin säännöksillä ja määräyksillä suojattujen yleisten ja yksityisten intressien kaikkein vakavimpia loukkauksia. Toisaalta se, että jokaisesta täytäntöönpanon laiminlyönnistä määrättäisiin seuraamus, merkitsisi sitä, että kaksi erityyppistä rikkomusta, eli tuomion täytäntöönpanon laiminlyönti (jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä seuraava jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen) ja direktiivien täytäntöönpanon laiminlyönti (ensimmäinen jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen), rinnastettaisiin vakavuudeltaan, mikä ei olisi oikeasuhteista.

42

Belgian kuningaskunnan mukaan SEUT 260 artiklan 3 kohdan kiertämisvaaraa ei ole, koska komissio voi aloittaa jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan menettelyn SEUT 258 artiklan tai SEUT 260 artiklan 2 kohdan nojalla.

43

Kyseinen jäsenvaltio huomauttaa lisäksi, että SEUT 260 artiklan 3 kohdan suppea tulkinta, joka on vahvistettava, perustuu teleologiseen tulkintaan, jossa nojaudutaan kyseisen määräyksen valmistelutöihin ja jota tukee kyseisen määräyksen sanamuoto, joka koskee nimenomaisesti tilanteita, joissa asianomainen jäsenvaltio on jättänyt täyttämättä ”velvollisuutensa ilmoittaa toimenpiteistä”, joilla lainsäätämisjärjestystä noudattaen annettu direktiivi ”saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä”. Siten kyseisen määräyksen perusteella voidaan määrätä seuraamuksia ainoastaan siitä, että on rikottu velvollisuutta ”ilmoittaa” täytäntöönpanotoimenpiteistä, eikä täytäntöönpanovelvollisuuden rikkomisesta. Lisäksi kyseinen ilmoittamisvelvollisuus koskee ainoastaan joidenkin direktiivin täytäntöönpanotoimenpiteiden ilmoittamista eikä direktiivin kaikkien täytäntöönpanotoimenpiteiden ilmoittamista, koska EUT-sopimuksen laatijat eivät ole viitanneet täytäntöönpanotoimenpiteisiin määräisessä muodossa vaan monikon partitiivissa (eli ranskankielisessä versiossa on käytetty artikkelia ”des” eikä ”les”). Tätä tulkintaa tukevat lisäksi SEUT 260 artiklan 3 kohdan englannin-, hollannin- ja saksankieliset versiot.

44

Saksan liittotasavalta, Viron tasavalta, Irlanti, Espanjan kuningaskunta, Ranskan tasavalta, Italian tasavalta, Liettuan tasavalta, Unkari, Itävallan tasavalta ja Romania, jotka on hyväksytty väliintulijoiksi tukemaan Belgian kuningaskunnan vaatimuksia, väittävät myös lähinnä, että SEUT 260 artiklan 3 kohtaa voidaan soveltaa vain, jos jäsenvaltio on jättänyt direktiivin täytäntöönpanon kansallisessa oikeusjärjestyksessään kokonaan tekemättä ja siten laiminlyönyt toimenpiteiden toteuttamisen kyseisen direktiivin täytäntöön panemiseksi asetetussa määräajassa sekä niistä ilmoittamisen komissiolle. Liettuan tasavalta, Italian tasavalta ja Unkari myöntävät kuitenkin, että jos on ilmeistä, että direktiivin täytäntöönpanotoimilla ei voida saavuttaa direktiivin keskeisiä tavoitteita, tai jos asiaan liittyy oikeuden väärinkäyttöä, komissio voi soveltaa SEUT 260 artiklan 3 kohtaa. Toisaalta kyseisen määräyksen soveltamisala ei missään tapauksessa kata tilannetta, jossa jäsenvaltio on ilmoittanut komissiolle täytäntöönpanotoimenpiteistä, mutta komissio väittää, että jäsenvaltio ei ole pannut kyseistä direktiiviä täytäntöön asianmukaisesti tai on pannut sen osittain täytäntöön.

45

Kantansa tueksi jäsenvaltiot, jotka ovat asiassa väliintulijoina, väittävät muun muassa, että tällainen tulkinta SEUT 260 artiklan 3 kohdasta ilmenee määräyksen sanamuodosta, sitä tukee määräyksen syntyhistoria ja se vastaa määräyksen tavoitetta, sillä kyseistä määräystä on tarkoitus soveltaa vain kaikkein vakavimmissa ja ilmeisimmissä tapauksissa, joissa täytäntöönpano- ja ilmoittamisvelvollisuutta on rikottu. Lisäksi tulkintaa tukee SEUT 260 artiklan sisäinen rakenne, ja kyseessä on ainoa tulkinta, jolla jäsenvaltioita ei aseteta äärimmäiseen vaikeaan tilanteeseen, sillä jos sovellettaisiin komission kannattamaa lähestymistapaa, jäsenvaltiot eivät koskaan voisi olla varmoja siitä, että komissio ei aio vaatia uhkasakon asettamista jäsenvaltioille.

46

Lisäksi edellä 44 kohdassa esitetyllä tulkinnalla voidaan varmistaa se, että SEUT 258 artiklan soveltamisalaa noudatetaan täysimääräisesti, ja kyseinen tulkinta on ainoa tulkinta, joka sopii yhteen oikeusvarmuus- ja suhteellisuusperiaatteiden kanssa. Kyseisestä tulkinnasta seuraa nimittäin, että jos jäsenvaltio on unionin tuomioistuimessa käsiteltävän menettelyn aikana pannut direktiivin täytäntöön ja ilmoittanut komissiolle kaikista täytäntöönpanotoimenpiteistä, komission on luovuttava siitä vaatimuksestaan, että kyseinen jäsenvaltio on määrättävä maksamaan uhkasakkoa. Muutenkin kyseiseen tulkintaan liittyy ainoastaan marginaalinen vaara siitä, että jäsenvaltiot pyrkivät välttämään kyseisen määräyksen soveltamisen ilmoittamalla täytäntöönpanotoimenpiteistä, jotka eivät vastaa todellisuutta.

47

Aluksi on muistutettava, että SEUT 260 artiklan 3 kohdan ensimmäisessä alakohdassa määrätään, että kun komissio saattaa asian unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi SEUT 258 artiklan nojalla katsoessaan, että jäsenvaltio on jättänyt täyttämättä velvollisuutensa ilmoittaa toimenpiteistä, joilla lainsäätämisjärjestystä noudattaen annettu direktiivi saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä, komissio voi, jos se katsoo tämän aiheelliseksi, ilmoittaa samalla sen olosuhteisiin nähden soveltuvaksi katsomansa kiinteämääräisen hyvityksen tai uhkasakon määrän, joka tämän jäsenvaltion olisi sen käsityksen mukaan suoritettava. SEUT 260 artiklan 3 kohdan toisessa alakohdassa määrätään, että jos unionin tuomioistuin toteaa, ettei velvollisuutta ole täytetty, se voi määrätä asianomaisen jäsenvaltion suorittamaan kiinteämääräisen hyvityksen tai uhkasakon komission ilmoittaman määrän rajoissa, ja suoritus on maksettava unionin tuomioistuimen tuomiossa määrättynä ajankohtana.

48

SEUT 260 artiklan 3 kohdan ulottuvuuden määrittelemiseksi on määritettävä, missä olosuhteissa jäsenvaltion voidaan katsoa kyseisessä artiklassa tarkoitetulla tavalla jättäneen täyttämättä ”velvollisuutensa ilmoittaa toimenpiteistä, joilla – – direktiivi saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä”.

49

Tältä osin unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen tulkitsemisessa on otettava huomioon paitsi sen sanamuoto ja sillä tavoitellut päämäärät myös asiayhteys ja unionin oikeuden säännökset ja määräykset kokonaisuudessaan. Myös unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen syntyhistoriasta voi ilmetä sen tulkinnan kannalta merkityksellisiä seikkoja (tuomio 10.12.2018, Wightman ym., C-621/18, EU:C:2018:999, 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

50

Ensinnäkin SEUT 260 artiklan 3 kohdan sanamuodon osalta on tarkasteltava tämän määräyksen ytimessä olevan jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen, joka koskee ”velvollisuu[tta] ilmoittaa toimenpiteistä, joilla – – direktiivi saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä”, ulottuvuutta.

51

Tältä osin unionin tuomioistuin on toistuvasti katsonut SEUT 258 artiklaan perustuvien menettelyjen yhteydessä, että niiden ilmoitusten tarkoituksena, joita jäsenvaltioiden on annettava SEU 4 artiklan 3 kohdassa vahvistetun vilpittömän yhteistyön periaatteen mukaisesti, on tukea komissiota sen täyttäessä tehtäviään, joihin kuuluu SEU 17 artiklan mukaan muun muassa huolehtiminen siitä, että perussopimusten määräyksiä sekä toimielinten niiden nojalla antamia säännöksiä ja määräyksiä sovelletaan. Ilmoituksiin on siten sisällyttävä riittävän selvät ja täsmälliset tiedot niiden kansallisten normien sisällöstä, joilla direktiivi pannaan täytäntöön. Siten ilmoituksessa, jonka kanssa voidaan toimittaa vastaavuustaulukko, on yksiselitteisesti ilmoitettava, millä laeilla, asetuksilla ja hallinnollisilla määräyksillä jäsenvaltio katsoo täyttäneensä eri velvoitteet, joita sille direktiivistä aiheutuu. Tällaisten tietojen puuttuessa komissio ei kykene tutkimaan, onko jäsenvaltio pannut direktiivin tosiasiallisesti ja täysimääräisesti täytäntöön. Jo pelkästään sillä, että jäsenvaltio laiminlyö tämän velvollisuutensa joko siten, että tietoja ei anneta lainkaan tai ne jätetään osin antamatta, tai siten, etteivät ne ole riittävän selviä ja täsmällisiä, on mahdollista perustella SEUT 258 artiklaan perustuvan sellaisen menettelyn aloittaminen, jossa tällainen jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen todetaan (ks. vastaavasti tuomio 16.6.2005, komissio v. Italia, C‑456/03, EU:C:2005:388, 27 kohta ja tuomio 27.10.2011, komissio v. Puola, C‑311/10, ei julkaistu, EU:C:2011:702, 30–32 kohta).

52

Lisäksi SEUT 260 artiklan 3 kohdan tavoitteesta on muistutettava, että kyseinen määräys vastaa suurelta osin sopimukseksi Euroopan perustuslaista tehdyn ehdotuksen 228 artiklan 3 kohtaa, sellaisena kuin se on esitetty Eurooppa-valmistelukunnan sihteeristön 12.5.2003 julkaistun saatteen (CONV 734/03) sivulla 15, ja kyseisen ehdotuksen sanamuoto puolestaan vastaa yhteisöjen tuomioistuinta käsittelevän pohdintaryhmän 25.3.2003 julkaistussa loppuraportissa ehdotettua sanamuotoa (CONV 636/03, s. 10 ja 11). Kyseisestä loppuraportista ilmenee, että SEUT 260 artiklan 3 kohdassa määrätyn mekanismin käyttöön ottamisella tavoiteltuna tavoitteena oli paitsi kannustaa jäsenvaltioita lopettamaan mahdollisimman pian sellainen jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen, jolla olisi taipumus jatkua ilman tällaista toimenpidettä, myös keventää ja nopeuttaa menettelyä niihin tapauksiin liittyvien rahamääräisten seuraamusten määräämiseksi, joissa jäsenvaltiot jättävät täyttämättä velvollisuutensa ilmoittaa kansallisesta toimenpiteestä, jolla lainsäätämisjärjestystä noudattaen annettu direktiivi saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä, miltä osin loppuraportissa todetaan, että ennen tällaisen mekanismin käyttöön ottamista jäsenvaltiolle voitiin määrätä taloudellinen seuraamus siitä, että jäsenvaltio ei ollut noudattanut yhteisöjen tuomioistuimen aiempaa tuomiota määräajassa eikä noudattanut täytäntöönpanovelvollisuuttaan, vasta useita vuosia viimeksi mainitun tuomion jälkeen.

53

Tätä tavoitetta ei saavutettaisi, jos – kuten Belgian kuningaskunta ja muut jäsenvaltiot, jotka ovat asiassa väliintulijoina, esittävät – komissio voisi vaatia rahamääräisen seuraamuksen määräämistä jäsenvaltiolle SEUT 260 artiklan 3 kohdan nojalla ainoastaan, jos kyseinen jäsenvaltio ei ole ilmoittanut sille mistään toimenpiteistä, jolla lainsäätämisjärjestystä noudattaen annettu direktiivi saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä.

54

Tällaiseen tulkintaan nimittäin liittyisi vaara siitä, että jäsenvaltio ilmoittaisi komissiolle toimenpiteistä, joilla joko pannaan täytäntöön vain vähäinen määrä kyseisen direktiivin säännöksistä tai joiden tavoitteena ei selvästikään ole direktiivin paneminen täytäntöön, ja siten tällaisen tulkinnan perusteella jäsenvaltiot voisivat estää komissiota soveltamasta SEUT 260 artiklan 3 kohtaa.

55

Myöskään sellaista tulkintaa ei kuitenkaan voida hyväksyä, jonka mukaan ainoastaan sellaisten jäsenvaltioiden, jotka panevat direktiivin säännökset täytäntöön komission näkemyksen mukaan asianmukaisesti ja ilmoittavat siitä kyseiselle toimielimelle, voidaan katsoa täyttäneen SEUT 260 artiklan 3 kohdassa tarkoitetun ilmoittamisvelvollisuuden.

56

Tällainen tulkinta ei nimittäin sovi yhteen SEUT 260 artiklan 3 kohdan syntyhistorian kanssa. Edellä 52 kohdassa mainitusta loppuraportista ilmenee, että yhteisöjen tuomioistuinta käsittelevän pohdintaryhmän jäsenet erottelivat tapaukset, joissa toimenpiteistä ei ole ilmoitettu ja joissa direktiiviä ei ole pantu täytäntöön, tapauksista, joissa direktiivi on pantu täytäntöön virheellisesti, ja katsoivat, että ehdotettua määräystä ei voitaisi soveltaa viimeksi mainitussa tilanteessa, jossa rahamääräinen seuraamus voitaisiin määrätä vasta SEUT 260 artiklan 2 kohdan nojalla nostetun jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan kanteen käsittelyn lopuksi.

57

Kyseinen tulkinta ei myöskään sopisi yhteen SEUT 260 artiklan 3 kohdan asiayhteyden kanssa, johon kuuluu SEUT 258 artiklassa tarkoitettu jäsenyysvelvoitteiden rikkomismenettely. Tältä osin on korostettava, että viimeksi mainitussa määräyksessä vahvistettu menettely antaa jäsenvaltioille mahdollisuuden riitauttaa komission omaksuma kanta tietyissä tilanteissa, joissa on kyse toimenpiteistä, joilla voidaan varmistaa asianomaisen direktiivin asianmukainen täytäntöönpano, ilman että jäsenvaltioihin kohdistuisi välitön rahamääräisen seuraamuksen määräämisen riski, sillä tällainen seuraamus voidaan määrätä SEUT 260 artiklan 2 kohdan mukaan vain, jos kyseinen jäsenvaltio ei ole toteuttanut aiemman jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen toteamista koskevan tuomion täytäntöönpanon edellyttämiä toimenpiteitä.

58

Näin ollen SEUT 260 artiklan 3 kohdasta on vahvistettava sellainen tulkinta, jonka avulla voidaan samalla yhtäältä taata komissiolle unionin oikeuden tehokkaan soveltamisen turvaamista varten annetut toimintamahdollisuudet ja turvata puolustautumisoikeudet sekä jäsenvaltioilla SEUT 258 artiklan ja SEUT 260 artiklan 2 kohdan yhdessä soveltamisen nojalla oleva prosessuaalinen asema ja jonka nojalla unionin tuomioistuin voi toisaalta hoitaa lainkäyttötehtävänsä, jona on arvioida yhdessä ainoassa menettelyssä sitä, onko asianomainen jäsenvaltio täyttänyt ilmoittamisvelvollisuuteensa, ja mahdollisesti arvioida tässä yhteydessä todetun jäsenyysvelvoitteiden rikkomisen vakavuutta ja määrätä sellainen rahamääräinen seuraamus, jota se pitää asian olosuhteisiin nähden soveliaimpana.

59

Kaiken edellä todetun perusteella SEUT 260 artiklan 3 kohdassa käytettyä ilmaisua ”velvollisuu[s] ilmoittaa toimenpiteistä, joilla – – direktiivi saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä” on tulkittava siten, että ilmaisulla tarkoitetaan jäsenvaltioilla olevaa velvollisuutta toimittaa riittävän selvät ja täsmälliset tiedot direktiivin täytäntöönpanotoimenpiteistä. Täyttääkseen oikeusvarmuuden edellytyksen ja varmistaakseen kyseisen direktiivin kaikkien säännösten täytäntöönpanon koko asianomaisella alueella jäsenvaltioiden on ilmoitettava direktiivin kunkin säännöksen osalta, millä kansallisilla säännöksillä tai määräyksillä kyseinen säännös on pantu täytäntöön. Kun tällainen ilmoitus on tehty, mahdollisesti siten, että samalla esitetään vastaavuustaulukko, on komission tehtävänä osoittaa, jotta asianomaiselle jäsenvaltiolle voidaan määrätä kyseisessä määräyksessä tarkoitettu rahamääräinen seuraamus, että on ilmeistä, ettei tiettyjä täytäntöönpanotoimenpiteitä ole toteutettu tai että ne eivät kata asianomaisen jäsenvaltion koko aluetta, eikä unionin tuomioistuimen tehtävänä ole tutkia SEUT 260 artiklan 3 kohdan perusteella nostetussa oikeudenkäynnissä sitä, taataanko komissiolle ilmoitetuilla kansallisilla toimenpiteillä asianomaisen direktiivin säännösten asianmukainen täytäntöönpano.

60

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan uhkasakon määrääminen on lähtökohtaisesti perusteltua ainoastaan siltä osin kuin kyseisellä uhkasakolla rangaistava jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen jatkuu siihen saakka, kun unionin tuomioistuin tutkii asian tosiseikat (ks. vastaavasti tuomio 12.7.2005, komissio v. Ranska, C‑304/02, EU:C:2005:444, 31 kohta; tuomio 18.7.2006, komissio v. Italia, C‑119/04, EU:C:2006:489, 33 kohta ja tuomio 7.9.2016, komissio v. Kreikka, C‑584/14, EU:C:2016:636, 70 kohta).

61

Tätä SEUT 260 artiklan 2 kohtaa koskevaa oikeuskäytäntöä on sovellettava analogisesti SEUT 260 artiklan 3 kohdan yhteydessä, koska kyseisen kahden määräyksen nojalla määrätyillä uhkasakoilla on sama tavoite eli jäsenvaltion kannustaminen lopettamaan mahdollisimman pian sellainen jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen, jolla olisi taipumus jatkua ilman tällaista toimenpidettä (ks. vastaavasti tuomio 12.7.2005, komissio v. Ranska, C‑304/02, EU:C:2005:444, 81 kohta).

62

Siten on ratkaistava, jatkuiko se jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen, johon komissio väittää Belgian kuningaskunnan syyllistyneen SEUT 260 artiklan 3 kohdan nojalla, eli se, ettei jäsenvaltio ollut hyväksynyt direktiivin 2014/61 noudattamisen edellyttämiä toimenpiteitä, ja siten myös se, ettei kyseinen jäsenvaltio ollut ilmoittanut direktiivin täytäntöönpanotoimenpiteistä, kuten jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä on kuvailtu edellä 27 kohdassa, siihen saakka, kun unionin tuomioistuin tutki asian tosiseikat.

63

Kuten edellä 12 ja 13 kohdasta ilmenee, komissio on oikeudenkäynnin aikana mukauttanut sen uhkasakon määrää, joka Belgian kuningaskunta on sen mukaan määrättävä maksamaan, sen seikan perusteella, että se jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen, johon komissio väittää kyseisen jäsenvaltion syyllistyneen, rajoittuu nykyään siihen, että ainoastaan Brysselin pääkaupunkiseudun hallintoalueella ei ole pantu täytäntöön direktiivin 2014/61 2 artiklan 7–9 ja 11 kohtaa, 4 artiklan 5 kohtaa sekä 8 artiklaa, ja siihen, että toimenpiteistä, joilla kyseiset säännökset on tarkoitus panna täytäntöön kyseisellä hallintoalueella, ei ole ilmoitettu komissiolle.

64

Ensinnäkin direktiivin 2014/61 2 artiklan 7–9 ja 11 kohdasta on huomautettava, että kyseisissä säännöksissä säädetään kiinteistön fyysisen infrastruktuurin, nopeita yhteyksiä tukevan kiinteistön fyysisen infrastruktuurin, peruskorjaustöiden ja liityntäpisteen käsitteiden määritelmät ja että Belgian kuningaskunnan vastineeseen liitetystä vastaavuustaulukosta ilmenee, että vastineen jättämisvaiheessa kyseisten määritelmien täytäntöönpano Brysselin pääkaupunkiseudun hallintoalueella rajoittui ainoastaan ”hallintoalueen kaupunkikaavan muuttamista koskevaan määräysluonnokseen”. Kun kyseinen jäsenvaltio ei sittemmin ole ilmoittanut esitetyn määräyksen hyväksymisestä ja voimaantulosta, on katsottava, että jäsenvaltio ei ole vielä toteuttanut tarvittavia toimenpiteitä varmistaakseen direktiivin 2 artiklan 7–9 ja 11 kohdan täytäntöönpanon Brysselin pääkaupunkiseudun hallintoalueella.

65

Toiseksi direktiivin 2014/61 4 artiklan 5 kohdasta, jossa säädetään, että yleisiä viestintäverkkoja tarjoavan tai niiden tarjoamiseen luvan saaneen yrityksen nimenomaisesta kirjallisesta pyynnöstä jäsenvaltioiden on vaadittava, että verkon ylläpitäjät täyttävät kohtuulliset pyynnöt, jotka koskevat paikan päällä tehtäviä selvityksiä niiden fyysisen infrastruktuurin yksittäisistä elementeistä, on todettava, että Belgian kuningaskunnan vastineeseen liitetyssä vastaavuustaulukossa ei mainita ainuttakaan tätä koskevaa täytäntöönpanotoimenpidettä, joka olisi jo toteutettu Brysselin pääkaupunkiseudun hallintoalueella. Kun Belgian kuningaskunta ei ole vastineen jättämisen jälkeen toimittanut kyseistä säännöstä koskevia lisätietoja, on katsottava, että direktiivin 2014/61 4 artiklan 5 kohtaa ei ole vielä pantu täytäntöön Brysselin pääkaupunkiseudun hallintoalueella.

66

Kolmanneksi direktiivin 2014/61 8 artiklasta, jota ei Belgian kuningaskunnan mukaan ole tarpeen panna täytäntöön kansallisessa oikeusjärjestyksessä siltä osin kuin sen täytäntöönpano on osittain valinnanvaraista, on todettava, että edellisessä kohdassa mainitusta vastaavuustaulukosta ilmenee, että joka tapauksessa niitäkään kyseisen säännöksen kohtia, joiden osalta täytäntöönpanon pakollisuutta ei ole kiistetty, ei ollut vielä pantu täytäntöön Brysselin pääkaupunkiseudun hallintoalueella. Vaikka kyseisessä vastaavuustaulukossa viitataan ”hallintoalueen kaupunkikaavan muuttamista koskevaan määräysluonnokseen”, Belgian kuningaskunta ei ole myöhemmin toimittanut tietoja esitetyn määräyksen hyväksymisestä ja voimaantulosta. Siten on katsottava, että Belgian kuningaskunta ei ole vielä hyväksynyt tarvittavia toimenpiteitä varmistaakseen direktiivin 2014/61 8 artiklan täytäntöönpanon Brysselin pääkaupunkiseudun hallintoalueella.

67

Lopuksi on todettava, kuten edellä 22 kohdassa todettiin, että istunnossa Belgian kuningaskunta ei kiistänyt komission oikeudellisia perusteita ja myönsi, että toimenpiteitä oli edelleenkin toteutettava direktiivin 2014/61 täysimääräisen täytäntöönpanon varmistamiseksi Belgian oikeusjärjestyksessä ja että kyseisistä toimenpiteistä ilmoitettaisiin mahdollisimman pian.

68

Edellä esitetyn perusteella on katsottava, että koska Belgian kuningaskunta ei ollut siihen päivään mennessä, jona unionin tuomioistuin tutki tosiseikat, edelleenkään toteuttanut tarvittavia toimenpiteitä direktiivin 2014/61 2 artiklan 7–9 ja 11 kohdan, 4 artiklan 5 kohdan ja 8 artiklan täytäntöön panemiseksi kansallisessa oikeusjärjestyksessään Brysselin pääkaupunkiseudun hallintoalueen osalta eikä siten myöskään ilmoittanut tällaisista täytäntöönpanotoimenpiteistä komissiolle, Belgian kuningaskunta on osittain jatkanut jäsenyysvelvoitteidensa rikkomista. Tästä seuraa, että SEUT 260 artiklan 3 kohtaa on sovellettava nyt käsiteltävässä asiassa.

69

Rahamääräisen seuraamuksen määrästä komissio katsoo edellä 28 kohdassa viitatun tiedonannon 23 kohdassa esitetyn tulkinnan mukaisesti, että SEUT 260 artiklan 3 kohdassa tarkoitetun uhkasakon laskutavan on vastattava sitä laskutapaa, jota sovelletaan SEUT 260 artiklan 2 kohdassa määrätyssä menettelyssäkin.

70

Nyt käsiteltävässä asiassa komissio on esittänyt istunnossa, että asiassa sovellettaisiin rikkomisen vakavuutta ilmentävää kerrointa, joka on 1 asteikolla yhdestä kahteenkymmeneen. Rikkomisen keston osalta komissio on pitänyt asianmukaisena 1,8 suuruista kerrointa asteikolla yhdestä kolmeen. Tältä osin komissio toteaa, että – toisin kuin Belgian kuningaskunta väittää – jo direktiivin 2014/61 13 artiklan ensimmäisen kohdan sanamuodosta ilmenee, että jäsenvaltioiden oli hyväksyttävä ja julkaistava direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset viimeistään 1.1.2016 ja ilmoitettava niistä komissiolle. Siten jäsenvaltion voidaan katsoa jättäneen noudattamatta velvollisuuttaan ilmoittaa täytäntöönpanotoimenpiteistä kyseisestä päivästä eikä 1.7.2016 alkaen, joka on ajankohta, josta alkaen toteutettuja kansallisia toimenpiteitä on tullut soveltaa.

71

Soveltamalla näitä kertoimia Belgian kuningaskunnan n-tekijään, joka on 4,96, ja 680 euron kiinteään perusmäärään komissio vaatii, että asetetaan 6071,04 euron suuruinen uhkasakko jokaiselta direktiivin 2014/61 täytäntöönpanon viivästymispäivältä asiassa annettavan tuomion julistamisesta lukien.

72

Belgian kuningaskunta vaatii siinä tapauksessa, että sille määrätään uhkasakko, että uhkasakon määrän on oltava komission vaatimuksen mukaista määrää pienempi. Tältä osin kyseinen jäsenvaltio riitauttaa vakavuuskertoimen ja rikkomisen kestoon perustuvan kertoimen sillä perusteella, että kertoimet eivät ole oikeassa suhteessa mahdollisesti todettavaan jäsenyysvelvoitteiden rikkomiseen.

73

Erityisesti vakavuuskertoimesta Belgian kuningaskunta toteaa muun muassa, että asiassa ei ole arvioitu konkreettisesti, mitä seurauksia on sillä, että direktiiviä 2014/61 ei ole pantu täysimääräisesti täytäntöön, eikä myöskään sitä, millaisia säästöjä direktiivin täysimääräisellä täytäntöönpanolla voidaan saavuttaa. Tältä osin Belgian oikeusjärjestyksessä on jo lukuisia oikeussääntöjä, joiden avulla voidaan koordinoida rakennusteknisiä töitä sekä varmistaa olemassa olevaa fyysistä infrastruktuuria, suunniteltuja rakennusteknisiä töitä ja vaadittavien lupien myöntämismenettelyjä koskevien tietojen saatavuus ja jakaminen tai joissa tätä koordinointia, saatavuutta ja jakamista edellytetään, joten direktiivin tavoitteet on jo pitkälti saavutettu Belgian oikeusjärjestyksessä. Siten täytäntöönpanovelvollisuuden laiminlyönnillä on vain rajallisia vaikutuksia yleisiin tai yksityisiin intresseihin, jotka ovat komission ja unionin tuomioistuimen rikkomisen vakavuuden arvioinnissa huomioon ottamat kriteerit. Joka tapauksessa on otettava huomioon direktiivin 2014/61 täytäntöönpanossa Belgian oikeusjärjestyksessä nyt käsiteltävän kanteen nostamisen jälkeen tapahtunut edistys.

74

Rikkomisen kestoa koskevasta kertoimesta Belgian kuningaskunta huomauttaa, että vaikka direktiivin 2014/61 13 artiklan mukaisesti jäsenvaltioiden oli annettava ja julkaistava säännökset, joilla direktiivi pannaan täytäntöön, viimeistään 1.1.2016, kyseisessä 13 artiklassa säädetään myös, että jäsenvaltioiden oli sovellettava näitä säännöksiä vasta 1.7.2016 alkaen. Siten lähtökohtana arvioitaessa rikkomisen kestoa on käytettävä viimeksi mainittua päivämäärää ja kyseinen rikkomisen kestoa koskeva kerroin on laskettava 1,3:een.

75

Uhkasakon maksamisehtojen osalta Belgian kuningaskunta vaatii, että direktiivin 2014/61 täytäntöönpanoa ja unionin tuomioistuimen tuomion noudattamista arvioidaan puolivuosittain kyseisen tuomion julistamisen jälkeen ja että näin ollen uhkasakko maksetaan myös puolivuosittain pikemminkin kuin päivittäin. Tällaisella ratkaisulla voidaan ottaa huomioon direktiivin täytäntöönpanon edistyminen ja kannustaa siihen sekä mahdollisesti keventää uhkasakon vaikutusta julkiseen talouteen.

76

Koska direktiivin 2014/61 täytäntöönpano Belgian oikeusjärjestyksessä on monimutkaista tältä osin toimivaltaisten viranomaisten suuren määrän vuoksi, Belgian kuningaskunta vaatii lisäksi, että unionin tuomioistuin myöntää sille tässä asiassa annettavan tuomion julistamispäivästä alkavan kuuden kuukauden määräajan Belgian kuningaskunnan kyseiseen direktiiviin perustuvien velvollisuuksien täyttämistä varten.

77

Jäsenvaltiot, jotka ovat osallistuneet asian käsittelyyn väliintulijoina tukeakseen Belgian kuningaskunnan vaatimuksia, väittävät lähinnä, että komission on osoitettava selvästi rikkomisen vakavuusaste, jotta seuraamus on varmasti oikeasuhteinen. Tässä asiassa komission esittämä vakavuusaste on selvästi liian korkea. On erityisesti määrättävä uhkasakon määrän pienentämisestä sen mukaan, miten asiassa annettavan tuomion täytäntöönpanossa edistytään. Lisäksi SEUT 260 artiklan 3 kohdan sanamuodon ja SEUT 260 artiklan 2 ja 3 kohdan systemaattisen tulkinnan perusteella unionin lainsäätäjän tarkoituksena on ollut määrätä kohtuullisesta ajasta rahamääräisen seuraamuksen määräämistä koskevan tuomion julistamisen ja kyseiseen tuomioon perustuvan maksuvelvollisuuden voimaantulopäivän välillä.

78

Aluksi on muistutettava, että unionin tuomioistuimen on päätettävä kussakin asiassa sen käsiteltäväksi saatettuun tapaukseen liittyvien olosuhteiden perusteella ja sen mukaisesti, minkä verran sen mielestä tarvitaan taivuttelua ja ennaltaehkäisevyyttä, niistä rahamääräisistä seuraamuksista, jotka ovat asianmukaisia muun muassa vastaavien unionin oikeuden rikkomisten toistumisen ehkäisemiseksi (ks. analogisesti SEUT 260 artiklan 2 kohdan osalta tuomio 2.12.2014, komissio v. Italia, C‑196/13, EU:C:2014:2407, 86 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

79

Kuten edellä 60 ja 61 kohdassa on muistutettu, uhkasakon asettaminen on lähtökohtaisesti perusteltua ainoastaan siltä osin kuin jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen jatkuu siihen saakka, kun unionin tuomioistuin tutkii asian tosiseikat.

80

Kuten edellä 68 kohdassa todettiin, käsiteltävässä asiassa tarvittavia toimenpiteitä direktiivin 2014/61 täytäntöönpanon varmistamiseksi Belgian oikeusjärjestyksessä ei ollut vielä kaikilta osin toteutettu eikä ilmoitettu komissiolle siihen päivään mennessä, jona unionin tuomioistuin tutki tosiseikat.

81

Tässä tilanteessa unionin tuomioistuin katsoo, että Belgian kuningaskunnan velvoittaminen maksamaan uhkasakkoa, jota komission vaatimus tässä asiassa ainoastaan koskee, on asianmukainen taloudellinen keino sen varmistamiseksi, että kyseinen jäsenvaltio noudattaa kyseisen direktiivin ja perussopimusten mukaisia velvoitteitaan.

82

Kun toisaalta on niin, kuten komissio myöntää, että Belgian kuningaskunnan ilmoittamat toimenpiteet ilmentävät kanteen nostamisen jälkeen tapahtunutta kehitystä kohti direktiivin 2014/61 täysimääräistä täytäntöönpanoa Belgian oikeusjärjestyksessä, on mahdollista, että direktiivi on saatu pantua täysimääräisesti täytäntöön tässä asiassa annettavan tuomion julistamispäivään mennessä. Näin ollen uhkasakko asetetaan sillä edellytyksellä, että jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen jatkuu tämän tuomion julistamispäivänä.

83

On muistutettava, että kun unionin tuomioistuin käyttää tätä koskevaa harkintavaltaansa, sen on vahvistettava uhkasakko yhtäältä siten, että se on asianmukainen olosuhteisiin nähden ja oikeassa suhteessa sekä todettuun jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämiseen että asianomaisen jäsenvaltion maksukykyyn (ks. analogisesti tuomio 4.7.2000, komissio v. Kreikka, C‑387/97,EU:C:2000:356, 90 kohta ja tuomio 14.11.2018, komissio v. Kreikka, C‑93/17, EU:C:2018:903, 118 kohta), ja toisaalta siten, että SEUT 260 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan mukaisesti uhkasakolla ei ylitetä komission vaatimuksen mukaista määrää.

84

Unionin tuomioistuimen arvioidessa vahvistettavan uhkasakon määrää kriteerit, jotka on otettava huomioon, jotta varmistetaan uhkasakon pakottava luonne unionin oikeuden yhdenmukaisen ja tosiasiallisen soveltamisen takaamiseksi, ovat lähtökohtaisesti rikkomisen kesto, sen vakavuusaste ja kyseessä olevan jäsenvaltion maksukyky. Näiden kriteerien soveltamisessa unionin tuomioistuimen on otettava erityisesti huomioon seuraukset, joita jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisestä aiheutuu asianomaisille yksityisille ja julkisille intresseille, ja se, miten kiireellisesti kyseisen jäsenvaltion on noudatettava velvoitteitaan (ks. analogisesti SEUT 260 artiklan 2 kohdan osalta tuomio 14.11.2018, komissio v. Kreikka, C‑93/17, EU:C:2018:903, 120 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

85

Rikkomisen vakavuuden osalta on todettava, että velvollisuus toteuttaa direktiivin täysimääräisen täytäntöönpanon edellyttämät kansalliset toimenpiteet ja velvollisuus ilmoittaa näistä toimenpiteistä komissiolle ovat jäsenvaltioiden keskeisiä velvollisuuksia, joilla varmistetaan unionin oikeuden täysi tehokkuus, ja että näin ollen näiden jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä on pidettävä jokseenkin vakavana.

86

Vaikka Belgian kuningaskunta on perustellussa lausunnossa asetetun määräajan päätyttyä edistynyt direktiivin 2014/61 täytäntöönpanossa ja direktiivin kansallisten täytäntöönpanotoimenpiteiden ilmoittamisessa komissiolle, tiettyjä direktiivin säännöksiä ei kuitenkaan ollut edelleenkään pantu täytäntöön kansallisessa oikeusjärjestyksessä osassa Belgian kuningaskunnan aluetta siihen päivään mennessä, jona unionin tuomioistuin tutki asian tosiseikat.

87

Rikkomisen keston osalta on mainittava, että sitä on arvioitava siten, että otetaan huomioon ajankohta, jolloin unionin tuomioistuin arvioi tosiseikat, eikä ajankohtaa, jolloin komissio saattoi asian unionin tuomioistuimen tutkittavaksi (ks. analogisesti SEUT 260 artiklan 2 kohdan osalta tuomio 14.11.2018, komissio v. Kreikka, C‑93/17, EU:C:2018:903, 130 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

88

Kuten edellä 68 kohdasta ilmenee, nyt käsiteltävässä asiassa todettu jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen ei ollut vielä päättynyt sinä päivänä, jona unionin tuomioistuin tutki tosiseikat. Siten on katsottava, että jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen on jatkunut perustellussa lausunnossa asetetun määräajan päättymispäivästä lukien, sellaisena kuin se oli komission pidennettyä määräaikaa 28.2.2017 asti. Tämä lähes kaksi ja puoli vuotta kestänyt rikkominen on kestoltaan huomattava, kun otetaan huomioon, että direktiivin 2014/61 13 artiklan mukaan jäsenvaltioilla oli velvollisuus panna direktiivin säännökset täytäntöön viimeistään 1.1.2016.

89

Edellä todetun perusteella, ja kun otetaan huomioon harkintavalta, joka unionin tuomioistuimelle on tunnustettu SEUT 260 artiklan 3 kohdassa, jonka mukaan unionin tuomioistuin ei voi uhkasakkoa asettaessaan ylittää komission vaatimuksen mukaista määrää, unionin tuomioistuin katsoo, että 5000 euron suuruisen päiväkohtaisen uhkasakon vahvistaminen on asianmukainen keino taata se, että Belgian kuningaskunta noudattaa direktiivin 2014/61 13 artiklan mukaisia velvoitteitaan.

90

Niitä Belgian kuningaskunnan vaatimuksia, jotka koskevat uhkasakon määrän alentamista asteittain, ei voida hyväksyä. On nimittäin todettava, että vaaditun uhkasakon tavoitteena on saada Belgian kuningaskunta lopettamaan jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä merkitsevä menettelynsä, joka muodostuu siitä, että Belgian kuningaskunta on pannut direktiivin 2014/61 vain osittain täytäntöön eikä se ole ilmoittanut kaikista toimenpiteistä, joita kyseisen täytäntöönpanon varmistaminen Belgian oikeusjärjestyksessä edellyttää. Uhkasakon määrän asteittaisesta alenemisesta määrääminen sen mukaan, miten täytäntöönpanotoimenpiteitä on toteutettu ja ilmoitettu, olisi omiaan vaarantamaan uhkasakon tehokkuuden.

91

Uhkasakon maksamisehtojen osalta on todettava, että SEUT 260 artiklan 3 kohdan mukaan unionin tuomioistuimen on määritettävä maksuvelvollisuuden voimaantulopäivä.

92

Nyt käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuin katsoo harkintavaltansa perusteella asianmukaiseksi määrätä, että uhkasakkoa on maksettava tämän tuomion julistamispäivästä alkaen, ellei edellä 82 kohdassa todetusta muuta johdu. Koska komission ei ole suoritettava tosiseikkoja koskevia monitahoisia arviointeja todetakseen, että jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen on päättynyt, ei myöskään ole syytä määrätä uhkasakon maksamisesta puolivuosittain.

93

Edellä todetun perusteella Belgian kuningaskunta on siis velvoitettava maksamaan komissiolle 5000 euron suuruista päiväkohtaista uhkasakkoa tämän tuomion julistamispäivästä alkaen siihen asti, kun kyseinen jäsenvaltio on lopettanut todetun jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen.

94

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska komissio on vaatinut oikeudenkäyntikulujen korvaamista ja Belgian kuningaskunta on hävinnyt asian, viimeksi mainittu on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

95

Saman työjärjestyksen 140 artiklan 1 kohdan, jonka nojalla asiassa väliintulijoina olevat jäsenvaltiot vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan, mukaisesti Saksan liittotasavalta, Viron tasavalta, Irlanti, Espanjan kuningaskunta, Ranskan tasavalta, Italian tasavalta, Liettuan tasavalta, Unkari, Itävallan tasavalta ja Romania vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (suuri jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: