1.

Westfälische Drahtindustrie GmbH (jäljempänä WDI), Westfälische Drahtindustrie Verwaltungsgesellschaft mbH & Co. KG (jäljempänä WDV) ja Pampus Industriebeteiligungen GmbH & Co. KG (jäljempänä Pampus, ja yhdessä valittajat) vaativat valituksessaan, että unionin tuomioistuin kumoaa unionin yleisen tuomioistuimen 23.11.2022 antaman tuomion Westfälische Drahtindustrie ym. v. komissio (T‑275/20, EU:T:2022:723; jäljempänä valituksenalainen tuomio), jolla unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi niiden kanteen, jossa vaadittiin ensisijaisesti, että unionin yleinen tuomioistuin ensinnäkin kumoaa SEUT 263 artiklan nojalla 2.3.2020 päivätyn Euroopan komission kirjeen, jolla komissio kehotti valittajia maksamaan 12236931,69 euron suuruisen summan, joka komission mukaan vastaa niille 30.9.2010 määrätyn sakon jäljellä olevaa määrää, toiseksi toteaa, että sakko on maksettu 17.10.2019 kokonaisuudessaan 18149636,24 euron suuruisen summan maksamisella, ja kolmanneksi velvoittaa komission maksamaan WDI:lle perusteettoman edun saamisen vuoksi 1633085,17 euroa korkoineen kyseisestä päivästä lukien, sekä toissijaisesti SEUT 268 artiklan perusteella, että komissio velvoitetaan maksamaan valittajille komission WDI:ltä vaatima 12236931,69 euron suuruinen summa sekä kyseisen toimielimen liikaa saama 1633085,17 euron suuruinen summa, johon lisätään 17.10.2019 alkaen korko maksettavan määrän täysimääräiseen palauttamiseen asti.

2.

Nyt käsiteltävän riita-asian taustalla on unionin yleisen tuomioistuimen 15.7.2015 antama tuomio Westfälische Drahtindustrie ym. v. komissio (T‑393/10, EU:T:2015:515; jäljempänä 15.7.2015 annettu tuomio), jolla unionin yleinen tuomioistuin yhtäältä kumosi osittain muun muassa komission päätöksen, jossa todettiin SEUT 101 artiklan rikkominen, siltä osin kuin siinä määrättiin valittajille sakko, sillä perusteella, että komissio oli tehnyt virheitä arvioidessaan valittajien maksukykyä, ja toisaalta velvoitti täyttä tuomiovaltaansa käyttäen valittajat maksamaan sakon, joka oli samansuuruinen kuin niille kyseisessä päätöksessä määrätty sakko. Kyseisen tuomion julistamisen jälkeen ilmeni erimielisyyttä siitä, mistä päivästä alkaen näille sakoille alkoi kertyä korkoa. Valittajat nimittäin katsoivat, että korkoa alkoi kertyä siitä alkaen, kun julistettiin 15.7.2015 annettu tuomio, jolla unionin yleinen tuomioistuin oli valittajien mukaan kumonnut komission määräämän sakon taannehtivasti ja vahvistanut uuden erillisen sakon, kun taas komission mukaan nämä korot oli maksettava kyseisessä komission päätöksessä mainitusta päivästä, joka oli lähes viisi vuotta ennen kyseisen tuomion julistamista.

3.

Unionin tuomioistuimen pyynnöstä tässä ratkaisuehdotuksessa keskitytään tarkastelemaan ensimmäistä valitusperustetta, joka koskee lähinnä sitä, johtaako nyt käsiteltävän asian kaltaisessa tapauksessa – jossa unionin yleinen tuomioistuin on ensinnäkin kumonnut komission päätöksen siltä osin kuin siinä vahvistettiin määrätyn sakon määrä ja toiseksi täyttä harkintavaltaansa käyttäen vahvistanut tämän sakon määrän samalle tasolle – se, että unionin yleinen tuomioistuin käyttää tätä harkintavaltaa, siihen, että sen määräämää sakkoa on pidettävä uutena ja oikeudellisesti erillisenä komission päätöksellä määrättyyn sakkoon nähden, joten velvollisuus sakon maksamiseen syntyy sakon määrän vahvistavan unionin yleisen tuomioistuimen tuomion julistamispäivänä.

4.

Nyt käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuimella on siis tilaisuus yhtäältä selventää unionin tuomioistuimille asetuksen (EY) N:o 1/2003 ( 2 ) 31 artiklan nojalla kuuluvan täyden tuomiovallan käytön oikeudellista luonnetta ja toisaalta täsmentää oikeudellisia seurauksia, joita komission kyseisen asetuksen 23 artiklan 2 kohdan nojalla määräämän sakon kumoamisesta tai muuttamisesta aiheutuu silloin, kun unionin tuomioistuimet käyttävät tällaista harkintavaltaa, muun muassa sakon maksuvelvollisuuden alkamisajankohdan ja – liitännäisesti – maksettavien viivästyskorkojen määrittämisen osalta.

5.

Asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan, jonka otsikko on ”Sakot”, 2 ja 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”2.   Komissio voi päätöksellään määrätä yrityksille tai yritysten yhteenliittymille sakon, jos ne tahallaan tai tuottamuksesta:

– –

3.   Sakon suuruutta määrättäessä on otettava huomioon sekä rikkomisen vakavuus että sen kesto.”

6.

Asetuksen 31 artiklassa, jonka otsikko on ”Yhteisöjen tuomioistuimen valvonta”, säädetään seuraavaa:

”Yhteisöjen tuomioistuimella on täysi harkintavalta tutkiessaan valitukset päätöksistä, joilla komissio on määrännyt sakon tai uhkasakon. Se voi poistaa sakon tai uhkasakon taikka alentaa tai korottaa sitä.”

7.

Asetuksen (EY) N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaisesti määrättävien sakkojen laskennasta annettujen suuntaviivojen ( 3 ) 35 kohdassa, jonka otsikko on ”Maksukyky”, todetaan seuraavaa:

”Poikkeustilanteissa komissio voi pyynnöstä ottaa huomioon yrityksen maksukyvyttömyyden erityisissä sosiaalisissa ja taloudellisissa olosuhteissa. Komissio ei alenna sakkoa tämän seikan perusteella pelkästään epäedullisen tai tappiollisen taloudellisen tilanteen vuoksi. Alennus voidaan myöntää vain sillä perusteella, että esitetään objektiiviset todisteet siitä, että sakon määrääminen näissä suuntaviivoissa vahvistetuin edellytyksin vaarantaisi väistämättä kyseisen yrityksen elinkelpoisuuden ja muuttaisi sen omaisuuserät täysin arvottomiksi.”

8.

Asian tausta ja riidanalaisen päätöksen sisältö esitetään valituksenalaisen tuomion 2–26 kohdassa. Nyt käsiteltävää valitusta varten ne voidaan tiivistää seuraavasti.

9.

SEUT 101 artiklan ja ETA‑sopimuksen 53 artiklan soveltamismenettelystä 30.6.2010 annetulla päätöksellä K(2010) 4387 lopullinen (asia COMP/38.344 – Jänneteräs; jäljempänä jänneteräspäätös) komissio määräsi useille yrityksille, myös valittajille, jotka ovat jänneteräksen toimittajia, seuraamuksia niiden osallistumisesta kartelliin jänneteräksen markkinoilla. Komissio määräsi WDI:lle 56050000 euron sakon. WDV:n ja Pampusin katsottiin olevan sakosta yhteisvastuussa, WDV 45600000 euron ja Pampus 15485000 euron osalta. Tämä seuraamus määrättiin jänneteräspäätöksen 2 artiklan ensimmäisen kohdan 8 alakohdassa.

10.

Valittajat olivat hallinnollisen menettelyn aikana pyytäneet sakon poikkeuksellista alentamista maksukyvyttömyyden vuoksi vuoden 2006 suuntaviivojen 35 kohdan perusteella.

11.

Komissio ei hyväksynyt jänneteräspäätöksessä tätä valittajien pyyntöä.

12.

Valittajat nostivat unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 14.9.2010 rekisteröidyllä kannekirjelmällä kanteen, jossa vaadittiin jänneteräspäätöksen kumoamista ja muuttamista. Asia kirjattiin numerolla T‑393/10.

13.

Komissio korjasi 30.9.2010 antamallaan päätöksellä K(2010) 6676 lopullinen (jäljempänä 30.9.2010 annettu päätös) tiettyjä sakkojen laskennassa tehtyjä virheitä ( 4 ) ja muutti jänneteräspäätöstä, erityisesti sen 2 artiklan ensimmäisen kohdan 8 alakohtaa, alentamalla tietyille yrityksille määrättyjen sakkojen määrää (jäljempänä yhdessä riidanalainen päätös). ( 5 ) WDI:lle määrätyn sakon määräksi vahvistettiin näin ollen 46550000 euroa. WDV:n ja Pampusin katsottiin olevan sakosta yhteisvastuussa, WDV 38855000 euron ja Pampus 15485000 euron osalta.

14.

Lisäksi 30.9.2010 annetun päätöksen mukaan riidanalaisen päätöksen 2 artiklan ensimmäisen kohdan 8 alakohdassa määrätyt sakot oli maksettava kolmen kuukauden kuluessa 30.9.2010 annetun päätöksen tiedoksiantopäivästä ja että tämän määräajan jälkeen peritään automaattisesti korkoa, jota Euroopan keskuspankki (EKP) soveltaa perusrahoitusoperaatioissaan 30.9.2010 annetun päätöksen antamiskuukauden ensimmäisenä päivänä, korotettuna 3,5 prosenttiyksiköllä. Saman päätöksen mukaan silloin, jos yritys, jolle on määrätty seuraamus, nostaa kanteen, se voi täyttää velvollisuutensa sakan maksamiseen asetetussa määräajassa joko asettamalla pankkitakauksen tai maksamalla sakon väliaikaisesti asetuksen (EY, Euratom) N:o 2342/2002 ( 6 ) 85 a artiklan 1 kohdan mukaisesti.

15.

Valittajat jättivät 3.12.2010 unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon asiassa T‑393/10 välitoimihakemuksen, jossa ne vaativat lähinnä riidanalaisen päätöksen täytäntöönpanon lykkäämistä pääasiassa annettavan tuomion julistamiseen saakka.

16.

Komission kilpailun pääosaston pääjohtaja hylkäsi 14.2.2011 päivätyllä kirjeellä valittajien uuden hakemuksen, joka koski sakon alentamista niiden maksukyvyn puuttumisen vuoksi (jäljempänä 14.2.2011 päivätty kirje).

17.

Unionin yleisen tuomioistuimen presidentti hyväksyi 13.4.2011 antamallaan määräyksellä Westfälische Drahtindustrie ym. v. komissio (T‑393/10 R, EU:T:2011:178; jäljempänä välitoimimääräys) osittain valittajien välitoimihakemuksen ja määräsi, että valittajien velvollisuutta asettaa komission hyväksi pankkitakaus sakkojen välittömän perimisen välttämiseksi lykätään, jos ne maksavat komissiolle väliaikaisesti yhtäältä 2000000 euroa ennen 30.6.2011 ja toisaalta 300000 euron kuukausieriä kunkin kuukauden 15. päivänä 15.7.2011 lukien toistaiseksi mutta enintään siihen saakka, kunnes pääasiassa annetaan tuomio.

18.

Unionin yleinen tuomioistuin totesi 15.7.2015 antamassaan tuomiossa, ettei komissio ollut tehnyt virhettä todetessaan riidanalaisessa päätöksessä, että valittajat olivat rikkoneet SEUT 101 artiklaa. Unionin yleinen tuomioistuin kuitenkin kumosi riidanalaisen päätöksen siltä osin kuin siinä määrättiin kantajille sakko sekä 14.2.2011 päivätyn kirjeen sillä perusteella, että komissio oli tehnyt virheitä arvioidessaan kantajien maksukykyä. Unionin yleinen tuomioistuin velvoitti täyttä tuomiovaltaansa käyttäen valittajat maksamaan sakon, joka oli samansuuruinen kuin niille riidanalaisessa päätöksessä määrätty sakko, kuten 15.7.2015 annetun tuomion tuomiolauselmasta ( 7 ) ilmenee.

19.

WDI oli välitoimimääräyksen mukaisesti maksanut komissiolle väliaikaisesti yhteensä 16400000 euroa 29.6.2011 ja 16.6.2015 välisenä aikana.

20.

Valittajien asianajajat ottivat 15.7.2015 annetun tuomion julistamisen jälkeen yhteyttä komission budjettipääosastoon päästäkseen sovintoratkaisuun kyseisen tuomion tuomiolauselman 4–6 kohdassa vahvistettujen sakkojen maksuaikataulusta. Tässä yhteydessä ilmeni erimielisyyttä siitä, mistä päivästä alkaen näille sakoille alkoi kertyä korkoa. Valittajat nimittäin katsoivat, että korkoa alkoi kertyä 15.7.2015 annetun tuomion julistamisesta alkaen, kun taas budjettiosaston mukaan korkoa oli maksettava riidanalaisen päätöksen 2 artiklan toisesta ja kolmannesta kohdasta ilmenevästä päivästä alkaen eli kantajien osalta kolmen kuukauden kuluttua 30.9.2010 annetun päätöksen tiedoksi antamisesta. Tämä kanta esitettiin budjettipääosaston 12.8.2015 lähettämässä sähköpostiviestissä, jolla vastattiin kantajien edustajan 5.8.2015 lähettämään sähköpostiviestiin, ja se toistettiin komission ja WDI:n 4.9.2015 pitämässä kokouksessa.

21.

Valittajat valittivat 15.7.2015 annetusta tuomiosta ja riitauttivat erityisesti sen, että unionin yleinen tuomioistuin otti täyttä tuomiovaltaansa käyttäessään huomioon niillä vuonna 2015 eikä vuonna 2010 olleen maksukyvyn. Kyseinen valitus hylättiin 7.7.2016 annetulla määräyksellä Westfälische Drahtindustrie ja Pampus Industriebeteiligungen v. komissio (C‑523/15 P, EU:C:2016:541; jäljempänä unionin tuomioistuimen määräys).

22.

Valittajat pyysivät valituksen hylkäämisen jälkeen unionin yleistä tuomioistuinta tulkitsemaan 15.7.2015 annettua tuomiota siten, että tuomiossa määrätylle sakolle oli maksettava korkoa nimenomaan tuomion julistamisesta alkaen. Valittajat vaativat toissijaisesti, että unionin yleinen tuomioistuin oikaisee tai täydentää kyseistä tuomiota täsmentämällä, mistä päivästä lukien korkoa alkoi kertyä.

23.

Unionin yleinen tuomioistuin totesi 17.5.2018 antamassaan määräyksessä Westfälische Drahtindustrie ym. v. komissio (T‑393/10 INTP, EU:T:2018:293), että nämä vaatimukset on jätettävä tutkimatta. Se muistutti, että tulkintapyynnön tutkittavaksi ottaminen edellyttää, että sen on koskettava tulkittavana olevassa tuomiossa ratkaistua seikkaa. Unionin yleinen tuomioistuin totesi, ettei 15.7.2015 annetussa tuomiossa ollut käsitelty kysymystä siitä, mistä alkaen viivästyskorkoa on maksettava, jos valittajille määrättyjen sakkojen maksamista lykätään. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan valittajien pyynnöllä pyrittiin saamaan lausunto 15.7.2015 annetun tuomion seurauksista, mikä ei kuulu unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 168 artiklan 1 kohdan nojalla esitettävän tulkintapyynnön piiriin. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan kaksi muuta vaatimusta oli esitetty liian myöhään.

24.

WDI ilmoitti komissiolle 16.10.2019 yhtäältä, että se oli jo maksanut 31700000 euroa, ja toisaalta, että se aikoi maksaa vielä jäljellä olevan sakon pääoman ja korkojen osalta määrän, jonka se arvioi olevan 18149636,24 euroa. WDI otti tässä laskennassa huomioon korot, jotka olivat kertyneet 15.10.2015 alkaen eli kolmen kuukauden kuluttua 15.7.2015 annetun tuomion julistamisesta, ja sovelsi 3,48 prosentin korkokantaa.

25.

WDI maksoi 17.10.2019 komission pankkitilille kyseiset 18149636,24 euroa, jolloin sakkoa oli maksettu 29.6.2011 alkaen yhteensä 49849636,24 euroa.

26.

Komissio ilmoitti 2.3.2020 päivätyllä kirjeellä (jäljempänä riidanalainen toimi) olevansa eri mieltä WDI:n 16.10.2019 päivätyssä kirjeessään ilmaisemasta kannasta. Komissio totesi, että 14.7.1995 annetussa tuomiossa CB v. komissio (T‑275/94, EU:T:1995:141; jäljempänä tuomio CB) vahvistettujen kriteerien mukaisesti korot eivät olleet alkaneet kertyä 15.7.2015 annetusta tuomiosta vaan riidanalaisessa päätöksessä säädetystä päivästä eli 4.1.2011 alkaen 4,5 prosentin korkokannan mukaan. Tämän vuoksi komissio vaati WDI:tä maksamaan sille jäljellä olevaa määrää vastaavan 12236931,69 euron suuruisen summan ottaen huomioon arvopäivän 31.3.2020.

27.

Unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 11.5.2020 toimittamallaan kannekirjelmällä valittajat vaativat ensisijaisesti unionin yleistä tuomioistuinta ensinnäkin kumoamaan riidanalaisen toimen ja toiseksi toteamaan, että komission on luettava WDI:n komissiolle 29.6.2011 ja 16.6.2015 välisenä aikana suorittamat maksut sekä tälle rahamäärälle kyseisenä ajanjaksona kertynyt korko eli yhteensä 17820610 euroa 15.7.2015 alkavin vaikutuksin sen sakon suoritukseksi, jonka unionin yleinen tuomioistuin määräsi täyttä tuomiovaltaa käyttäen 15.7.2015 antamallaan tuomiolla, ja että tämä sakko on siten jo tullut kokonaisuudessaan maksetuksi WDI:n 17.10.2019 tekemällä 18149636,24 euron maksusuorituksella, ja kolmanneksi velvoittamaan komission maksamaan WDI:lle perusteettoman edun saamisen vuoksi 1633085,17 euroa korkoineen, jotka lasketaan 17.10.2019 alkaen siihen saakka, kunnes maksettava määrä on kokonaisuudessaan maksettu. Valittajat vaativat toissijaisesti, että Euroopan unioni, jota edustaa komissio, velvoitetaan yhtäältä maksamaan niille vahingonkorvausta riidanalaisessa toimessa vaadittua vastaava määrä eli 12236931,69 euroa ja toisaalta maksamaan WDI:lle komission 17.10.2019 liikaa saama 1633085,17 euron määrä, johon lisätään korko kyseisestä päivämäärästä alkaen maksettavan määrän täysimääräiseen palauttamiseen asti.

28.

Valituksenalaisessa tuomiossa unionin yleinen tuomioistuin tutki ensin neljännen vaatimuksen, joka koski komission toiminnan lainvastaisuuteen perustuvaa vahingonkorvausvaatimusta, koska komissio ei valittajien mukaan ollut pannut 15.7.2015 annettua tuomiota asianmukaisesti täytäntöön ja oli siten rikkonut sillä SEUT 266 artiklan ensimmäisen kohdan nojalla olevia velvollisuuksia. ( 8 ) Valittajat esittävät vahingonkorvausvaatimuksensa tueksi lähinnä neljä valitusperustetta. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi tältä osin, että kaikki rikkomiset, joita valittajat väittivät tapahtuneen, perustuivat oletukseen, jonka mukaan riidanalaisessa päätöksessä määrättyä sakkoa ei ollut pysytetty tai vahvistettu 15.7.2015 annetulla tuomiolla, vaan se oli kumottu taannehtivasti ja korvattu uudella sakolla, jota valittajat kutsuvat ”tuomioistuimen määräämäksi sakoksi”, ja velvollisuus sen maksamiseen syntyi vasta kyseisen tuomion julistamispäivänä. ( 9 )

29.

Todettuaan, että vahingonkorvausvaatimus oli otettava tutkittavaksi, ( 10 ) unionin yleinen tuomioistuin katsoi aluksi, että koska kysymys sakon määrälle maksettavan viivästyskoron alkamisajankohdasta ei ollut osapuolten välisen keskustelun aiheena oikeudenkäynnin aikana eikä sitä käsitelty nimenomaisesti myöskään 15.7.2015 annetun tuomion perusteluissa eikä tuomiolauselmassa, ( 11 ) oli selvitettävä, voitiinko kyseisestä tuomiosta päätellä, että unionin yleisen tuomioistuimen vahvistama sakko oli oikeudellisesti erillinen komission riidanalaisessa päätöksessä määräämästä sakosta. ( 12 ) Tältä osin unionin yleinen tuomioistuin totesi antamaansa tuomioon CB perustuvan oikeuskäytännön mukaisesti, että asetuksen N:o 1/2003 31 artiklan sanamuodosta ilmenee, että unionin tuomioistuimille kilpailun alalla annettu täysi tuomiovalta viittaa ja rajoittuu komission alun perin määräämään sakkoon ja että näin ollen unionin tuomioistuinten vahvistama sakko ei ole uusi, komission määräämästä sakosta oikeudellisesti erillinen sakko. ( 13 ) Se totesi myös, että jos unionin tuomioistuimet korvaavat komission arvioinnin omallaan ja pienentävät sakon määrää käyttäessään täyttä tuomiovaltaansa, ne korvaavat komission päätöksessä alun perin vahvistetun määrän omaan arviointiinsa perustuvalla määrällä, ja komission päätöstä on unionin tuomioistuinten antaman tuomion korvaavan vaikutuksen vuoksi siis pidettävä aina unionin tuomioistuinten tekemästä arvioinnista johtuvana päätöksenä. ( 14 )

30.

Tämän jälkeen unionin yleinen tuomioistuin viittasi unionin tuomioistuimen määräykseen ja muistutti, että nyt käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuin totesi yhtäältä, että vaikka unionin yleisen tuomioistuimen harjoittamasta riidanalaisen päätöksen laillisuusvalvonnasta seurasi kyseisen päätöksen kumoaminen siltä osin kuin komissio määräsi siinä valittajille sakon, tämä seikka ei suinkaan merkinnyt, ettei unionin yleisellä tuomioistuimella ollut tästä syystä toimivaltaa käyttää täyttä tuomiovaltaansa, ja toisaalta, että sillä, että unionin yleinen tuomioistuin oli lopulta pitänyt asianmukaisena pitäytyä käsiteltävässä asiassa samansuuruisessa sakossa kuin riidanalaisessa päätöksessä asetettiin, ei ollut vaikutusta sen täyden tuomiovallan käyttämisen lainmukaisuuteen. ( 15 ) Näin ollen unionin yleisen tuomioistuimen mukaan komissio katsoi perustellusti, että koska unionin yleisen tuomioistuimen vahvistama sakko ei ollut uusi sakko, velvollisuus sen maksamiseen syntyi riidanalaisessa päätöksessä säädettynä päivämääränä. ( 16 )

31.

Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan tätä arviointia ei voida kyseenalaistaa valittajien argumenteilla, jotka koskevat muun muassa sitä, että unionin yleinen tuomioistuin oli kumonnut alun perin määrätyn sakon ennen kuin se vahvisti uuden määrän riidanalaisen päätöksen jälkeen tapahtuneiden seikkojen perusteella ( 17 ) ja että unionin yleisen tuomioistuimen presidentti oli määrännyt välitoimimääräyksessä pankkitakauksen asettamista koskevan velvollisuuden lykkäämisestä. Viimeksi mainitusta seikasta unionin yleinen tuomioistuin huomautti, että välitoimimääräyksen antaminen ei keskeyttänyt velvollisuutta maksaa saatava, ja sille kertyi edelleen viivästyskorkoa tuomioistuinmenettelyn aikana. ( 18 )

32.

Unionin yleinen tuomioistuin korosti lisäksi, että jos unionin tuomioistuimet pysyttävät täyttä tuomiovaltaansa käyttäessään osan sakon määrästä tai sen koko määrän, velvollisuus maksaa viivästyskorkoa alusta alkaen ei ole komission alun perin määräämän sakon lisäksi tuleva seuraamus. Sekä se, että unionin tuomioistuinten tarkistama sakko ei ole oikeudellisesti erillinen, että se, ettei kanteen nostamisella ole lykkäävää vaikutusta, ovat nimittäin esteenä sille, että komissio voisi vapauttaa sellaisen yrityksen, joka ei ole maksanut tätä sakkoa välittömästi ja jonka kanne on osittain hyväksytty, velvollisuudesta maksaa korkoa unionin tuomioistuinten määräämälle sakolle siitä alkaen, kun velvollisuus maksaa komission määräämä sakko syntyi. ( 19 )

33.

Edellä esitetyn perusteella unionin yleinen tuomioistuin totesi, ettei komissio ollut laiminlyönyt sillä SEUT 266 artiklan ensimmäisen kohdan nojalla olevia velvollisuuksia riittävän ilmeisellä tavalla, ja hylkäsi valittajien vahingonkorvausvaatimuksen. Ottaen huomioon, että myös muut valittajien esittämät vaatimukset perustuivat lähinnä siihen, että komissio oli rikkonut kyseistä määräystä, unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi kanteen kokonaisuudessaan. ( 20 )

34.

Valittajat vaativat valituksessaan, että unionin tuomioistuin kumoaa valituksenalaisen tuomion, ja toistavat olennaisilta osin ensimmäisessä oikeusasteessa esittämänsä vaatimukset. ( 21 ) Komissio puolestaan vaatii, että unionin tuomioistuin hylkää valituksen ja velvoittaa valittajat korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

35.

Valittajat esittävät valituksensa tueksi kolme valitusperustetta, joista ensimmäinen koskee oikeudellista virhettä 15.7.2015 annetun tuomion noudattamatta jättämisen vuoksi sekä valituksenalaisen tuomion virheellistä ja ristiriitaista perustelua, toinen SEUT 266 artiklan rikkomista kumoamisvaikutuksen ja korvaavan oikeudellisen luonteen yhdistelmästä aiheutuvan oikeussäännön noudattamatta jättämisen vuoksi ja kolmas oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan oikeuden loukkaamista. Unionin tuomioistuimen pyynnöstä tässä ratkaisuehdotuksessa keskitytään ensimmäisen valitusperusteen tarkasteluun.

36.

Asian taustan kuvauksesta ilmenee, että unionin yleisessä tuomioistuimessa ensimmäisenä oikeusasteena nostetun kanteen tavoin unionin tuomioistuimessa nyt käsiteltävässä valituksessa ja erityisesti ensimmäisessä valitusperusteessa keskitytään lähinnä siihen, johtiko se, että unionin yleinen tuomioistuin käytti täyttä tuomiovaltaansa 15.7.2015 annetun tuomion yhteydessä, sakkoon, jota on pidettävä uutena ja oikeudellisesti erillisenä komission riidanalaisella päätöksellä määräämään sakkoon nähden.

37.

Tarkemmin sanottuna valittajat väittävät ensimmäisessä valitusperusteessa lähinnä, että unionin yleinen tuomioistuin yhtäältä kumosi 15.7.2015 antamallaan tuomiolla komission määräämän sakon taannehtivasti ja näin kumoaminen aiheutti niille saatavan, joka vastasi valittajien välitoimimääräyksen täytäntöön panemiseksi väliaikaisesti maksamaa määrää korkoineen, ja toisaalta vahvisti 15.7.2015 annetun tuomion julistamispäivästä alkavin vaikutuksin erillisen uuden sakon, jota valittajat kutsuvat ”tuomioistuimen määräämäksi sakoksi” erotuksena komission vuonna 2010 määräämästä ”kumotusta sakosta”.

38.

Siltä osin kuin valittajien ensimmäisessä valitusperusteessa esittämät eri väitteet perustuvat kaikki oletukseen, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin on lähinnä tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan, että unionin yleisen tuomioistuimen 15.7.2015 antamassa tuomiossa määrätty sakko ei ole uusi ja komission riidanalaisessa päätöksessä määräämästä sakosta erillinen sakko, on mielestäni syytä ensinnäkin esittää alustavia huomautuksia täyden tuomiovallan luonteesta ja erityisesti sen soveltamisen seurauksista (A) ja toiseksi analysoida unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisessa tuomiossa esittämiä perusteluja sekä tutkia samalla valittajien ensimmäisen valitusperusteensa yhteydessä esittämät eri väitteet (B).

39.

Tältä osin on palautettava mieleen, että SEUT 101 ja SEUT 102 artiklan mukaiseen menettelyyn liittyvien komission päätösten tuomioistuinvalvontaa koskeva järjestelmä koostuu SEUT 263 artiklassa vahvistetusta toimielinten toimien laillisuusvalvonnasta, jota voidaan SEUT 261 artiklan ja asetuksen N:o 1/2003 31 artiklan mukaisesti ( 22 ) ja kantajan pyynnöstä täydentää siten, että unionin yleinen tuomioistuin käyttää täyttä tuomiovaltaansa komission kyseisellä alalla määräämien seuraamusten osalta. ( 23 ) Täyttä tuomiovaltaa voidaan siis käyttää vain täydentävästi SEUT 236 artiklassa määrätyn laillisuusvalvonnan yhteydessä, eikä se ole SEUT 256 artiklassa tarkoitettujen oikeussuojakeinojen kaltainen itsenäinen oikeussuojakeino. ( 24 )

40.

Muistutan tässä yhteydessä, että kyseinen laillisuusvalvonta ulottuu kaikkiin seikkoihin, jotka sisältyvät SEUT 101 ja SEUT 102 artiklan soveltamismenettelyyn liittyviin komission päätöksiin, joiden osalta unionin yleinen tuomioistuin suorittaa oikeudellisia seikkoja ja tosiseikkoja koskevan perinpohjaisen valvonnan kantajan esittämien kanneperusteiden valossa ja ottamalla huomioon kaikki kantajan esittämät seikat. Laillisuusvalvonnan yhteydessä unionin tuomioistuimet eivät kuitenkaan voi korvata kyseessä olevan toimen toteuttajan perusteluja omillaan. ( 25 )

41.

Kun unionin tuomioistuimet käyttävät täyttä tuomiovaltaansa, ne voivat sitä vastoin paitsi valvoa seuraamuksen laillisuutta myös korvata komission, joka on toteuttanut toimen, jossa kyseisen seuraamuksen määrä on alun perin vahvistettu, arvioinnin omalla arvioinnillaan seuraamuksen määrän määrittämiseksi. Unionin tuomioistuimet voivat näin ollen muuttaa riidanalaista toimea jopa silloin, kun sitä ei kumota, määrätyn sakon poistamiseksi, alentamiseksi tai korottamiseksi, ja tätä toimivaltaa on käytettävä ottaen huomioon kaikki tosiseikat (de novo ‑valvonta). ( 26 )

42.

Tästä seuraa, että vaikka tämän täyden tuomiovallan ulottuvuus on laillisuusvalvonnasta poiketen tiukasti rajattu sakon suuruuden määrittämiseen, ( 27 ) unionin tuomioistuimet voivat käyttää täyttä toimivaltaansa, kun niiden arvioitavaksi on saatettu kysymys sakon määrästä, ( 28 ) ja tällaisen toimivallan käyttämisestä seuraa seuraamusten määräämistä koskevan oikeuden siirtyminen lopullisesti niille. ( 29 )

43.

Metodologiselta kannalta on todettava, että vasta sen jälkeen, kun unionin tuomioistuimet ovat suorittaneet niiden käsiteltäväksi saatetun päätöksen laillisuusvalvonnan niille esitettyjen kanneperusteiden nojalla, niiden on käytettävä täyttä tuomiovaltaansa silloin, kun ne eivät kumoa mainittua päätöstä kokonaisuudessaan, jotta ne voisivat yhtäältä määrittää mainitun päätöksen laillisuutta koskevan tuomioistuinratkaisun seuraukset sekä toisaalta ratkaista unionin tuomioistuinten tarkasteltavaksi tuotujen seikkojen perusteella ja kaikki käsiteltävän asian olosuhteet huomioon ottaen sen, onko niiden ratkaisunsa antamishetkellä korvattava komission arviointi omalla arvioinnillaan, jotta sakon määrä olisi asianmukainen. ( 30 )

44.

Muistutan toiseksi, että täyttääkseen perusoikeuskirjan 47 artiklassa tarkoitetut täyteen tuomiovaltaan perustuvan valvonnan vaatimukset sakon osalta unionin tuomioistuinten on SEUT 261 ja SEUT 263 artiklan mukaista toimivaltaa käyttäessään tutkittava ja muotoiltava uudelleen kaikki oikeudellisia seikkoja tai tosiseikkoja koskevat väitteet, joilla pyritään osoittamaan, että sakon määrä ei ole oikeassa suhteessa rikkomisen vakavuuteen ja kestoon. ( 31 ) Perussopimuksissa määrätty tuomioistuinvalvonta on nimittäin sopusoinnussa perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistetun tehokkaan oikeussuojan periaatteen kanssa kyseisen täyden tuomiovallan ansiosta. ( 32 ) Tämä täyden tuomiovallan käyttäminen edellyttää asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 3 kohdan mukaisesti, että kunkin seuraamuksen kohteena olevan yrityksen osalta huomioon otetaan kyseessä olevan rikkomisen vakavuus ja kesto muun muassa perustelemista, oikeasuhteisuutta, seuraamusten yksilökohtaista määräämistä ja yhdenvertaista kohtelua koskevia periaatteita noudattaen, eivätkä unionin tuomioistuimia sido komission suuntaviivoissaan määrittelemät ohjeelliset säännöt, vaikka viimeksi mainitut voivatkin ohjata unionin tuomioistuimia niiden käyttäessä täyttä tuomiovaltaansa. ( 33 )

45.

Kolmanneksi on korostettava, että tämän täyden tuomiovallan käyttö ei vastaa viran puolesta suoritettavaa valvontaa ja että menettely on edelleen kontradiktorinen. Lukuun ottamatta oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvia perusteita, kuten riidanalaisen päätöksen perustelujen puuttuminen, ( 34 ) jotka unionin tuomioistuinten on tutkittava viran puolesta, kantajan on esitettävä riidanalaista päätöstä koskevat kanneperusteet ja todisteet niiden tueksi. ( 35 ) Unionin tuomioistuin on kuitenkin katsonut, että se, että riidanalaista päätöstä ei ole tutkittu viran puolesta kokonaisuudessaan, ei loukkaa tehokkaan oikeussuojan periaatetta. Kyseisen periaatteen noudattamiseksi ei näet ole välttämätöntä, että unionin yleinen tuomioistuin, jonka on kyllä vastattava kaikkiin esitettyihin kanneperusteisiin ja harjoitettava valvontaa niin oikeuskysymysten kuin tosiseikkoja koskevien kysymysten osalta, tutkii viran puolesta asian kokonaan uudelleen. ( 36 ) Käyttäessään täyttä tuomiovaltaansa unionin tuomioistuimet voivat näin ollen myös todeta, ettei mikään asianosaisten esittämistä perusteluista oikeuta kyseisiä tuomioistuimia käyttämään mainittua tuomiovaltaa sakkojen määrän alentamiseksi. ( 37 )

46.

Valittajien ensimmäistä valitusperustetta on tutkittava näiden yleisten toteamusten valossa.

47.

Ensimmäisessä valitusperusteessaan, joka sisältää suurelta osin päällekkäisiä väitteitä ja koskee valituksenalaisen tuomion 98, 99, 102, 105, 107, 111, 113, 115, 117, 118, 125 ja 127 kohtaa, valittajat väittävät lähinnä unionin yleisen tuomioistuimen tehneen oikeudellisen virheen, koska se ei noudattanut 15.7.2015 antamaansa tuomiota ja koska se esitti sitä koskevat virheelliset ja ristiriitaiset perustelut, joilla siis loukataan oikeusvoimaa.

48.

Koska kaikki valittajien argumentit perustuvat lähtökohtaan, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin määräsi 15.7.2015 antamallaan tuomiolla uuden sakon, joka on oikeudellisesti erillinen komission riidanalaisessa päätöksessä määräämästä sakosta, katson, että selkeyden ja hyvän lainkäytön vuoksi on tutkittava, onko tämä lähtökohta oikea. Jos näin ei ole, kaikki valittajien ensimmäisessä valitusperusteessa esittämät väitteet ovat perusteettomia, ja ne hylätään, koska 15.7.2015 annetun tuomion ja valituksenalaisen tuomion välillä ei ole mitään ristiriitaa.

49.

Heti alkuun on nähdäkseni todettava, että unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 96 ja 97 kohdassa perustellusti, että koska kysymystä sakon määrälle maksettavan viivästyskoron alkamisajankohdasta ei nimenomaisesti käsitelty 15.7.2015 annetussa tuomiossa, oli selvitettävä, voidaanko kyseisen tuomion perusteluista päätellä, että unionin yleisen tuomioistuimen vahvistama sakko oli oikeudellisesti erillinen komission riidanalaisessa päätöksessä määräämästä sakosta. ( 38 )

50.

Huomautan tässä yhteydessä, että valituksenalaisen tuomion ja 15.7.2015 annetun tuomion välisen mahdollisen ristiriidan arvioinnin lähtökohdaksi on välttämättä otettava 15.7.2015 annetun tuomion sisältö ja erityisesti sen perustelut ja tuomiolauselma, luettuina myös unionin tuomioistuimen määräyksen valossa. Tältä osin tiivistelmä, jonka unionin yleinen tuomioistuin esitti valituksenalaisen tuomion 95–100 kohdassa 15.7.2015 annetun tuomion sisällöstä ja johon unionin yleisen tuomioistuimen arviointi perustuu, on sekä täsmällinen että unionin tuomioistuimen määräyksestä ilmenevän tulkinnan mukainen. ( 39 )

51.

Muistutan nimittäin, että 15.7.2015 annettuun tuomioon johtaneesta riidanalaisesta päätöksestä nostamansa kanteen tueksi valittajat esittivät yhdeksän kanneperustetta, joista ainoastaan kuudes ja yhdeksäs ovat merkityksellisiä nyt käsiteltävän valituksen kannalta. On yhtäältä todettava, että kuudes kanneperuste koski muun muassa suhteellisuusperiaatteen loukkaamista siltä osin kuin komissio ei ollut ottanut riidanalaisessa päätöksessä huomioon valittajien maksukyvyttömyyttä. Toisaalta yhdeksäs kanneperuste perustui valittajien maksukyvyn virheelliseen arviointiin 14.2.2011 päivätyssä kirjeessä, jonka kumoamista valittajat myös vaativat.

52.

Unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi 15.7.2015 antamallaan tuomiolla nämä kaksi kanneperustetta ja kumosi riidanalaisen päätöksen siltä osin kuin siinä määrättiin valittajille sakko ja kumosi 14.2.2011 päivätyn kirjeen sillä perusteella, että komissio oli tehnyt virheitä arvioidessaan valittajien maksukykyä vuoden 2006 suuntaviivojen 35 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Tarkemmin sanottuna unionin yleinen tuomioistuin katsoi riidanalaista päätöstä koskevan laillisuusvalvontansa yhteydessä 15.7.2015 annetun tuomion 285–332 kohdassa, että komissio oli tehnyt kantajien maksukykyä arvioidessaan virheitä ja että nämä virheet olivat omiaan yhtäältä johtamaan riidanalaisen päätöksen kumoamiseen, siltä osin kuin siinä määrätään valittajille sakko, sekä 14.2.2011 päivätyn kirjeen kumoamiseen ja toisaalta oikeuttamaan sen, että unionin yleinen tuomioistuin käyttää täyttä tuomiovaltaansa. ( 40 )

53.

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi kuitenkin täyttä tuomiovaltaansa käyttäen, etteivät valittajat voineet perustellusti väittää, että niille oli myönnettävä alennus sakosta maksukyvyttömyyden perusteella, ja asetti niille tämän seurauksena riidanalaisessa päätöksessä määrätyn sakon kanssa samansuuruisen sakon. Tarkemmin sanottuna 15.7.2015 annetun tuomion 333–358 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin, joka sovelsi itse vuoden 2006 suuntaviivoja, katsoi niiden tietojen perusteella, jotka valittajat olivat esittäneet taloudellisen tilanteensa kehittymisestä riidanalaisen päätöksen tekemisen jälkeen, etteivät valittajat voineet perustellusti vaatia sakon alentamista maksukyvyttömyyden vuoksi vuoden 2006 suuntaviivojen 35 kohdassa mainittuja syitä vastaavista syistä ja että valittajat oli näin ollen velvoitettava maksamaan sakko, joka oli samansuuruinen kuin niille riidanalaisessa päätöksessä määrätty sakko. ( 41 )

54.

Tältä osin on mielestäni tärkeää korostaa, että vaikka unionin yleinen tuomioistuin ainoastaan hyväksyi kumoamisperusteet, jotka koskivat valittajien maksukyvyn arviointia, kaikki rikkomisen laillisuutta ja rikkomisen seurauksena määrätyn sakon määrää koskevat kanneperusteet sitä vastoin hylättiin. Toisin sanoen unionin yleinen tuomioistuin ei nähnyt mitään syytä pitää epäasianmukaisena valittajille määrättyjen sakkojen määrää, joka ilmeni riidanalaisen päätöksen 2 artiklan ensimmäisen kohdan 8 alakohdasta, ( 42 ) neljän ensimmäisen kanneperusteen perusteella, joiden tarkastelussa ei ilmennyt sellaisia virheitä, jotka olisivat omiaan tekemään riidanalaisesta päätöksestä lainvastaisen. Myös tästä syystä unionin yleinen tuomioistuin vahvisti sakon, joka oli samansuuruinen kuin sakko, jonka komissio oli aiemmin määrännyt valittajille riidanalaisessa päätöksessä. Lisäksi on muistutettava, että vuoden 2006 suuntaviivojen 35 kohdan soveltaminen on viimeinen kilpailusääntöjen rikkomisesta määrättävien sakkojen suuruutta määritettäessä huomioon otettava seikka. ( 43 )

55.

On totta, että siltä osin kuin on kyse 15.7.2015 annetun tuomion tuomiolauselmasta unionin yleinen tuomioistuin yhtäältä kumosi tuomiolauselman 2 kohdassa riidanalaisen päätöksen 2 artiklan ensimmäisen kohdan 8 alakohdan, jossa määrättiin valittajille sakko, ja toisaalta vahvisti kyseisen tuomiolauselman 4–6 kohdassa sakon määrät, jotka vastasivat riidanalaisen päätöksen määriä. On kuitenkin niin, että jos tämän ratkaisun katsotaan olevan osoitus unionin yleisen tuomioistuimen halusta asettaa komission määräämästä sakosta oikeudellisesti erillinen sakko, syyllistytään liialliseen muodollisuuteen, ja tämä näkökanta on mielestäni ristiriidassa sen vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön perustuvan perussäännön kanssa, jonka mukaan tuomion tuomiolausemaa on luettava siihen johtaneiden perustelujen valossa, jotka antavat sille välttämätöntä tukea. ( 44 ) On myös lukuisia esimerkkejä siitä, että unionin yleinen tuomioistuin on kumonnut sakkoa koskevan komission päätöksen päätösosan ja vahvistanut samalla sakon uuden määrän täyttä tuomiovaltaansa käyttäen. ( 45 ) Kuten komissio huomauttaa, tietyissä tapauksissa, kuten 15.7.2015 annetussa tuomiossa, unionin yleinen tuomioistuin kumoaa ensin komission päätöksen artiklan, jossa sakko vahvistetaan, ja määrittää sen jälkeen sakon uudelleen tuomiolauselmassa. ( 46 ) Toisissa tapauksissa unionin yleinen tuomioistuin ainoastaan muuttaa sakkoa kumoamatta komission päätöksen kyseistä artiklaa. ( 47 ) Vaikka tämä unionin yleisen tuomioistuimen epäjohdonmukainen käytäntö onkin valitettava ja voi puhtaasti muodollisella tasolla aiheuttaa sekaannusta, on todellisuudessa niin, että koska täysi tuomiovalta tuomioon CB perustuvan oikeuskäytännön mukaan ”viittaa ja rajoittuu komission alun perin määräämään sakkoon”, ( 48 ) käytännöllä ei lähtökohtaisesti ole vaikutusta oikeusvaikutusten tasolla. ( 49 )

56.

Edellä esitetyn perusteella katson, että valittajien ensimmäisessä valitusperusteessa esittämien argumenttien lähtökohta, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin määräsi 15.7.2015 antamassaan tuomiossa uuden, komission riidanalaisessa päätöksessä määräämästä sakosta oikeudellisesti erillisen sakon, ei ilmene kyseisen tuomion perusteluista ja on perustavanlaatuisesti virheellinen.

57.

Tämä päätelmä on mielestäni riittävä, jotta valittajien kaikki argumentit voidaan hylätä perusteettomina, eikä ensimmäisen valitusperusteen eri väitteitä ole tarpeen tutkia perusteellisemmin.

58.

Jos unionin tuomioistuin kuitenkin pitää tarpeellisena käsitellä valittajien eri argumentteja, toissijaisesti ja täydellisyyden vuoksi ehdotan, että ne hylätään seuraavan tarkastelun perusteella.

59.

Valittajat väittävät ensimmäiseksi unionin yleisen tuomioistuimen esittäneen valituksenalaisen tuomion 98 kohdassa virheellisen toteamuksen, jonka mukaan ”unionin tuomioistuinten vahvistama sakko ei siis ole uusi, komission määräämästä sakosta oikeudellisesti erillinen sakko (ks. vastaavasti [tuomio CB], 58 ja 60 kohta)”. Tämä toteamus on niiden mukaan virheellinen, koska se ei anna vastausta siihen, mikä on 15.7.2015 annetun tuomion muuttava ja korvaava vaikutus riidanalaisella päätöksellä kumottuun sakkoon nähden.

60.

Valittajat vetoavat väitteensä tueksi siihen, että unionin yleinen tuomioistuin viittasi virheellisesti tuomion CB 58 ja 60 kohtaan, koska kyseinen tuomio eroaa 15.7.2015 annetusta tuomiosta. Toisin kuin tuomiossa CB unionin yleinen tuomioistuin nimittäin 15.7.2015 antamassaan tuomiossa yhtäältä velvoitti maksamaan ”tuomioistuimen määräämän sakon””uusien seikkojen” perusteella ja toisaalta ensinnäkin poisti määrätyn sakon kokonaisuudessaan ja alusta alkaen (alentaminen taannehtivasti) ja vahvisti sen jälkeen ”tuomioistuimen määräämän sakon” eikä näin ollen päättänyt vahvistaa tai vain alentaa (taannehtivasti) komission alkuperäisen päätöksen perusteella määrättyä sakkoa.

61.

Nämä väitteet on mielestäni hylättävä.

62.

On ensinnäkin niin, kuten tämän ratkaisuehdotuksen 52–56 kohdassa todetaan, että unionin yleinen tuomioistuin ei 15.7.2015 antamassaan tuomiossa määrännyt sakkoa komission määräämien sakkojen sijasta, mitä ne eivät sitä paitsi voineet tehdä, vaan ainoastaan muuttivat riidanalaisessa päätöksessä alun perin määrättyä sakkoa. Toisin sanoen komission riidanalaisessa päätöksessä määräämä sakko ja unionin yleisen tuomioistuimen harjoittaman valvonnan perusteella 15.7.2015 annetussa tuomiossa vahvistettu sakko ovat tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen osalta samat.

63.

Muistutan toiseksi, että unionin yleinen tuomioistuin totesi tuomion CB 58–60 kohdassa, että unionin tuomioistuimille kilpailusääntöjen soveltamisen suhteen annettu täysi harkintavalta ”viittaa ja rajoittuu komission alun perin määräämään sakkoon” (58 kohta), että näillä tuomioistuimilla ”ei ole valtaa määrätä sakkoa” vaan ne voivat ”ainoastaan [lausua] komission päätöksessä määrätyistä sakoista” ja että näin ollen niillä ei ole toimivaltaa ”korvata komission määräämää sakkoa uudella, oikeudellisesti tästä erillisellä sakolla” (60 kohta). Nämä unionin yleisen tuomioistuimen vuonna 1995 esittämät yleisluonteiset toteamukset ovat mielestäni edelleen päteviä, vaikka unionin tuomioistuin ei ole niitä koskaan vahvistanut. ( 50 )

64.

On kolmanneksi todettava argumentista, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin vahvisti tuomiossa CB kyseessä olleen sakon osan arvioituaan uudelleen samat tosiseikat, jotka olivat riidanalaisen päätöksen taustalla, kun taas 15.7.2015 annetussa tuomiossa unionin yleinen tuomioistuin päätti vahvistaa saman sakon myös uusien tosiseikkojen tutkimisen perusteella, että valittajien tekemällä erottelulla ei ole oikeudellista merkitystä. Kuten vakiintuneesta oikeuskäytännöstä nimittäin ilmenee, täyttä tuomiovaltaa käyttäessään unionin tuomioistuinten on lähtökohtaisesti, ja jollei asianosaisten esittämien seikkojen tarkastelusta muuta johdu, otettava huomioon ratkaisun antamispäivänä vallitseva oikeudellinen ja tosiasiallinen tilanne katsoessaan, että niiden on perusteltua käyttää päätösten muuttamista koskevaa toimivaltaansa. ( 51 ) Tämä merkitsee sitäkin suuremmalla syyllä, että täyttä tuomiovaltaa käyttävä tuomioistuin voi ottaa huomioon paitsi sellaiset aikaisemmat seikat, jotka eivät sisälly riidanalaiseen toimeen, ( 52 ) tarvittaessa ja poikkeustapauksissa myös päätöksen tekemisen jälkeen tapahtuneet seikat. Kuten unionin tuomioistuin katsoi antamansa määräyksen 43 kohdassa, unionin tuomioistuimet voivat laillisuusvalvontansa täydentämiseksi ottaa huomioon kaikki merkityksellisiksi katsomansa seikat riippumatta siitä, ovatko ne annettua päätöstä edeltäviä tai sen jälkeisiä. ( 53 ) Näin on sitäkin suuremmalla syyllä, jos täyden tuomiovallan käyttäminen kohdistuu nyt käsiteltävän asian tavoin kyseessä olevan yrityksen maksukyvyn tutkimiseen. Kuten unionin tuomioistuin on todennut, on nimittäin niin, että jos unionin tuomioistuimet eivät voisi arvioida maksukykyä siten, että huomioon otetaan ratkaisun antamisajankohdan tosiasiallinen tilanne, ne saattaisivat joutua hylkäämään tai hyväksymään vaatimuksen maksettavan sakon määrän alentamisesta tai sen poistamisesta yritykselle perusteetonta kilpailuhaittaa tai ‑etua aiheuttavalla tavalla. ( 54 ) Muistutan lisäksi, että vuoden 2006 suuntaviivojen 35 kohdassa tarkoitetun maksukyvyttömyyden valvonta edellyttää erityisten sosiaalisten ja taloudellisten olosuhteiden tarkastelua sakon määräämisajankohtana sen arvioimiseksi ”[vaarantaisiko se] väistämättä kyseisen yrityksen elinkelpoisuuden”. Tällainen valvonta on siis luonteensa ja tarkoituksensa vuoksi ennakoivaa ja voi poikkeustapauksissa edellyttää sellaisten seikkojen huomioon ottamista, jotka tapahtuvat sakon määräämistä koskevan päätöksen jälkeen.

65.

Valittajat väittävät toiseksi, että valituksenalaisen tuomion perustelut ovat ristiriitaiset 15.7.2015 annetun tuomion korvaavan vaikutuksen osalta. Tarkemmin sanottuna unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 99 kohdassa, että ”jos unionin tuomioistuimet korvaavat komission arvioinnin omallaan ja pienentävät sakon määrää käyttäessään täyttä harkintavaltaansa, ne korvaavat komission päätöksessä alun perin vahvistetun määrän omaan arviointiinsa perustuvalla määrällä”. Kantajien mukaan on niin, että vaikka tämä toteamus voisi vaikuttaa oikealta lähtökohdalta, unionin yleisen tuomioistuimen olisi kuitenkin pitänyt tehdä siitä seuraavat päätelmät: i) 15.7.2015 antamassaan tuomiossa unionin yleinen tuomioistuin korvasi komission arvioinnin kokonaan omalla arvioinnillaan, ii) tämän arvioinnin perusteella se alensi kumotun sakon määrää täyttä tuomiovaltansa käyttäen peruuttamalla jo suoritetut maksut ja hyvittämällä ne nimenomaisesti, ja iii) unionin yleinen tuomioistuin korvasi kumotun sakon näin muutetulla tuomioistuimen määräämällä sakolla. Näiden päätelmien tekemisen sijasta unionin yleinen tuomioistuin katsoi valituksenalaisen tuomion samassa 99 kohdassa, että ”komission päätöstä on unionin tuomioistuinten antaman tuomion korvaavan vaikutuksen vuoksi siis pidettävä aina unionin tuomioistuinten tekemästä arvioinnista johtuvana päätöksenä (ks. vastaavasti [tuomio CB], 60–65 ja 85–87 kohta)”.

66.

Tältä osin on todettava, että vaikka unionin yleinen tuomioistuin 15.7.2015 antamallaan tuomiolla ensin kumosi kartellia koskevan riidanalaisen päätöksen, siltä osin kuin siinä vahvistettiin valittajille määrätyn sakon määrä, ja sen jälkeen vahvisti sakon määrän samalle tasolle täyttä tuomiovaltaansa käyttäen tämän ratkaisuehdotuksen 53 ja 54 kohdassa esitetyistä syistä, ja kuten unionin tuomioistuin määräyksensä 38 ja 40 kohdassa, joihin valituksenalaisen tuomion 101 kohdassa viitataan, totesi, sakkoa ei tässä yhteydessä muutettu perinpohjaisesti eikä ”uudistettu”.

67.

Kantajat väittävät kolmanneksi, että sakon muuttaminen estää sen erääntymisen taannehtivasti 4.1.2011 alkaen. Ne siis riitauttavat unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 102 kohdassa esittämän toteamuksen, jonka mukaan ”– – komissio katsoi käsiteltävässä asiassa perustellusti, että koska unionin yleisen tuomioistuimen vahvistama sakko ei ollut uusi sakko, se erääntyi 4.1.2011”. Niiden mukaan sakon kumoaminen kokonaisuudessaan ja sen poistaminen estivät sen erääntymisen taannehtivasti, koska tuomioistuimen määräämän sakon erääntymisen lykkääminen ilmenee yksiselitteisesti 15.7.2015 annetun tuomion 302 ja 356 kohdasta. Komission päätöksen ja 15.7.2015 annetun tuomion julistamisen välisenä aikana komissiolla ei kantajien mukaan nimittäin ollut vastaavaa saatavaan liittyvää oikeutta.

68.

Näin väittäessään kantajat ainoastaan kehittelevät argumentteja, jotka kuitenkin myös osoittautuvat tehottomiksi, koska ne perustuvat 15.7.2015 annetun tuomion virheelliseen tulkintaan. Valittajat väittävät näin ollen virheellisesti, että unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisessa tuomiossa määräämän sakon korvaavalla vaikutuksella on nyt käsiteltävässä asiassa ex nunc ‑vaikutus ja että unionin yleinen tuomioistuin on siten ylittänyt seuraamuksia koskevan täyden tuomiovaltansa rajat. Tältä osin on riittävää muistuttaa unionin tuomioistuimen todenneen määräyksessään, että unionin yleisen tuomioistuimen määräämä sakko ei ollut uusi. ( 55 ) Kuten tämän ratkaisuehdotuksen 53 ja 54 kohdassa lisäksi korostetaan, unionin yleinen tuomioistuin ei pitänyt epäasianmukaisena valittajille määrättyjen sakkojen määrää, sellaisena kuin se ilmeni riidanalaisen päätöksen 2 artiklan ensimmäisen kohdan 8 alakohdasta neljän ensimmäisen kanneperusteen perusteella, joiden tarkastelussa ei ilmennyt sellaisia virheitä, jotka olisivat omiaan tekemään riidanalaisesta päätöksestä lainvastaisen, mikä oikeutti määräämään valittajille samansuuruisen sakon kuin komissio oli aiemmin määrännyt niille riidanalaisessa päätöksessä.

69.

Valittajat väittävät neljänneksi unionin yleisen tuomioistuimen tulkinneen virheellisesti tuomiota Trioplast (15 ja 56–62 kohta), kun se viittasi kyseiseen tuomioon valituksenalaisen tuomion 105 kohdassa sen toteamuksen tueksi, jonka mukaan ”edellä 99 kohdassa tarkoitetun kaltainen korvaava vaikutus on kuitenkin jo tunnustettu tuomiolauselmassa, jossa unionin yleinen tuomioistuin ensin kumosi määrän, jonka emoyhtiö oli velvoitettu maksamaan yhteisvastuullisesti komission määräämästä sakosta, ja sen jälkeen vahvisti tämän määrän uudelleen täyttä harkintavaltaansa käyttäen”. Valittajien mukaan tällä oikeuskäytännöllä ei ole merkitystä, ja se osoittaa, ettei ollut annettu unionin tuomioistuinten tunnustamaa ennakkotapauksena käytettävää tuomiota, jossa korkojen kertymisen takautuva alkamisajankohta olisi jo täsmennetty lopullisesti, jos sakon kumoamiseen liittyisi langettava tuomiolauselma.

70.

Katson kuitenkin komission tavoin ja tämän ratkaisuehdotuksen 55 kohdassa mainitun oikeuskäytännön valossa, että tuomio Trioplast on merkityksellinen sen ajankohdan kannalta, jolloin korko alkaa kertyä. Kyseisessä tuomiossa unionin yleinen tuomioistuin nimittäin menetteli aluksi vastaavalla tavalla kuin nyt käsiteltävässä asiassa kumotessaan ensiksi mainitun tuomion tuomiolauselmassa sen sakon määrän, jonka emoyhtiö oli velvoitettu maksamaan yhteisvastuullisesti, ennen kuin vahvisti sakon uudelleen täyttä tuomiovaltaansa käyttäen. Oli siten selvää, että komission alun perin määräämä sakko korvattiin taannehtivasti. Koska asian Trioplast olosuhteet ovat siis täysin rinnastettavissa nyt käsiteltävän asian olosuhteisiin, myös tämä neljäs väite voidaan hylätä.

71.

Valittajat väittävät viidenneksi, että unionin yleinen tuomioistuin arvioi virheellisesti vuonna 2015 vahvistetun valittajien uuden maksukyvyn ja sen vaikutukset tuomioistuimen määräämään sakkoon. Valituksenalaisen tuomion 107 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin totesi täsmällisemmin, että ”unionin yleinen tuomioistuin – – totesi laillisuusvalvontansa yhteydessä ainoastaan, että komissio oli tehnyt virheitä arvioidessaan kantajien maksukykyä, mutta se ei todennut, ettei niille voitu määrätä sakkoa vuosina 2010 ja 2011”, ja lisäsi valituksenalaisen tuomion 109 kohdassa, että ”toisin kuin kantajat väittävät, unionin yleinen tuomioistuin – – totesi 15.7.2015 antamassaan tuomiossa, että niillä oli tietty maksukyky vuosina 2010 ja 2011”. Valittajien mukaan mikään ei viittaa siihen, että unionin yleinen tuomioistuin olisi 15.7.2015 antamassaan tuomiossa päättänyt ”tietyn maksukyvyn” vuoksi pysyttää sakkoa koskevan alkuperäisen päätöksensä ja siten vahvistaa kumotun sakon epäasianmukaisen määrän.

72.

Toisin kuin valittajat väittävät, huomautan kuitenkin, että valituksenalaisen tuomion 108 ja 109 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin vain selittää vastauksena yhteen valittajien esittämistä argumenteista ja viitatessaan 15.7.2015 annetun tuomion 346 kohtaan, että se oli todennut kyseisessä tuomiossa, että välitoimimääräyksessä vahvistetun väliaikaisen maksusuunnitelman perusteella kantajat olivat jo pystyneet maksamaan yli 15000000 euroa vuodesta 2011 lähtien, minkä perusteella voitiin todeta kantajien ”tietty maksukyky” vuosina 2010 ja 2011.

73.

Kuudenneksi valittajat arvostelevat unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 125 kohdassa antamaa selitystä, jonka mukaan ”komissio velvoitettiin korvaamaan puolet kantajien oikeudenkäyntikuluista – –, mikä johtuu riidanalaisen päätöksen 2 artiklan ensimmäisen kohdan 8 alakohdan kumoamisesta”. Valittajien mukaan hyväksytyssä tuomiolauselman oikeudenkäyntikuluja koskevassa osassa ”korostetaan unionin yleisen tuomioistuimen aineellisesti myönteistä päätöstä siltä osin kuin on kyse sakosta, jota on olennaisesti muutettu [niiden hyväksi] 15.7.2015 annetulla tuomiolla”.

74.

On kuitenkin todettava, että tämä argumentti perustuu virheelliseen lähtökohtaan, jonka mukaan alun perin määrätyn kumotun sakon onnistuneen muuttamisen ja oikeudenkäyntikulujen vahvistamisen välillä on yhteys, ja se on tästä syystä hylättävä tehottomana.

75.

Seitsemänneksi ja viimeiseksi valittajat riitauttavat valituksenalaisen tuomion 127 kohdassa esitetyn toteamuksen, jonka mukaan ”velvollisuus maksaa viivästyskorkoa alusta alkaen ei ole komission alun perin määräämän sakon lisäksi tuleva seuraamus, jolla loukataan kanteen nostamista koskevaa oikeutta”.

76.

Tältä osin on muistutettava yhtäältä, että velvollisuus maksaa viivästyskorkoa silloin, kun sakot on jätetty maksamatta määräajassa, on välitön seuraus sellaisten komission toimien täytäntöönpanokelpoisuudesta, joissa määrätään maksuvelvollisuus, sellaisena kuin se on määritelty SEUT 299 artiklassa. Näiden toimien täytäntöönpanoa voidaan lykätä vain unionin tuomioistuimen ratkaisulla. Viivästyskorkojen maksamista koskevalla velvollisuudella pyritään siten takaamaan komission kilpailuoikeuden alalla määräämien sakkojen tehokkuus ja kannustamaan niitä, joille ne on määrätty, maksamaan ne asetetuissa määräajoissa. Velvollisuus maksaa viivästyskorkoa alusta alkaen ei siis ole komission alun perin määräämän sakon lisäksi tuleva seuraamus.

77.

Toisaalta unionin yleinen tuomioistuin ei 15.7.2015 antamallaan tuomiolla kumonnut kartellipäätöksessä viivästyskoroista annettuja määräyksiä eikä vahvistanut uutta maksuaikaa tai uutta viivästyskorkoa. Asiassa 17.5.2018 antamassaan määräyksessä Westfälische Drahtindustrie ym. v. komissio ( 56 ) unionin yleinen tuomioistuin päinvastoin vahvisti nimenomaisesti, ettei 15.7.2015 annetulla tuomiolla ollut mitään vaikutusta viivästyskorkoja koskevaan kysymykseen. Valittajat eivät siis voi pätevästi vedota siihen, ettei viivästyskorkoa ollut maksettava komission päätöksen tekemisestä lähtien.

78.

Edellä esitetyn perusteella, ja koska tässä ratkaisuehdotuksessa keskitytään ainoastaan ensimmäiseen valitusperusteeseen, ehdotan, että unionin tuomioistuin hylkää kyseisen valitusperusteen perusteettomana.