1)

Onko kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5.4.1993 annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY (1) tavoitteen, joka on kuluttajan suojaaminen elinkeinonharjoittajien kanssa tehtyjen sopimusten kohtuuttomilta ehdoilta, valossa hyväksyttävä sellainen tulkinta, että kun tuomioistuin toteaa sopimuksen pätemättömäksi direktiivin sääntöjä soveltaen, tämän direktiivin soveltaminen päättyy ja sen myötä kuluttajansuoja, ja siksi sopimuksen purkamista koskevia sääntöjä kuluttajaan ja elinkeinonharjoittajaan nähden on etsittävä pätemättömän sopimuksen purkamiseen sovellettavan kansallisen velvoiteoikeuden säännöksistä?

2)

Onko tuomioistuimen kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5.4.1993 annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY 6 artiklan ja 7 artiklan valossa silloin, kun tuomioistuin toteaa, että kyseinen sopimusehto on kohtuuton eikä sopimus voi olla voimassa tämän ehdon poistamisen jälkeen, kun sopimuspuolet eivät ole antaneet suostumusta täydentää syntynyttä aukkoa tahtonsa mukaisilla ehdoilla ja kun ei ole dispositiivisia säännöksiä [joita sovelletaan sopimukseen suoraan, kun sopimuspuolet eivät ole sopineet muusta järjestelystä], todettava sopimus pätemättömäksi kuluttajan tahdon ja vaatimusten mukaisesti, vai onko tuomioistuimen mentävä osapuolten vaatimuksia pidemmälle ja tutkittava viran puolesta kuluttajan varallisuustilanne sen ratkaisemiseksi, aiheutuuko sopimuksen pätemättömäksi toteamisesta kuluttajalle erityisen epäedullisia vaikutuksia?

3)

Onko mahdollista tulkita direktiivin 93/13 6 artiklaa siten, että jos tuomioistuin katsoo, että sopimuksen pätemättömäksi toteaminen olisi erityisen epäedullista kuluttajalle, eivätkä sopimuspuolet kannustamisesta huolimatta pääse yksimielisyyteen sopimuksen täydentämisestä, tuomioistuin voi ottaen huomioon objektiivisesti ymmärretyn kuluttajan hyvinvoinnin täydentää sopimuksen kohtuuttomien ehtojen ”poistamisen” jälkeen syntyneen aukon kansallisen oikeuden säännöksillä, jotka eivät ole unionin tuomioistuimen 3.10.2019 antamassa tuomiossa Dziubak v. Raiffeisen Bank International (C-260/18, EU:C:2019:819) tarkoitetulla tavalla dispositiivisia, jolloin niitä ei voida soveltaa suoraan sopimuksessa olevaan aukkoon, vaan ne ovat kansallisen oikeuden erityissäännöksiä, joita voidaan soveltaa kyseiseen sopimukseen ainoastaan vastaavasti tai analogian perusteella ja jotka heijastavat kansallisessa velvoiteoikeudessa voimassa olevaa säännöstöä?