–

XT, KH, BX, FH ja NW, edustajanaan E. Delgado, avocate,

–

Keolis Agen SARL, edustajanaan J. Daniel, avocat,

–

Ranskan hallitus, asiamiehinään A. Daniel, B. Herbaut ja N. Vincent,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään D. Martin ja D. Recchia,

1

Ennakkoratkaisupyynnöt koskevat tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 4.11.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY (EUVL 2003, L 299, s. 9) 7 artiklan ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 31 artiklan 2 kohdan tulkintaa.

2

Nämä pyynnöt on esitetty asioissa, joissa asianosaisina ovat yhtäältä pääasian kantajat XT, KH, BX, FH ja NW ja toisaalta Keolis Agen SARL ja joissa on kyse siitä, että Keolis Agen SARL on kieltäytynyt antamasta kantajille mahdollisuutta pitää kertyneet lomapäivät, joita he eivät voineet käyttää sairauden aiheuttamien työstä poissaolojen vuoksi, tai maksamasta heille rahallista korvausta pitämättä jääneestä lomasta heidän työsuhteensa päättymisen jälkeen.

3

Direktiivin 2003/88 7 artiklassa, jonka otsikko on ”Vuosiloma”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että jokainen työntekijä saa vähintään neljän viikon palkallisen vuosiloman tällaisen loman saamiselle ja myöntämiselle kansallisessa lainsäädännössä ja/tai käytännössä vahvistettujen edellytysten mukaisesti.

2.   Palkallisen vuosiloman vähimmäisaikaa ei saa korvata rahalla, paitsi kun työsuhde päättyy.”

4

Ranskan työkoodeksin (code du travail) L. 3141‑3 §:n mukaan työntekijällä on oikeus kahden ja puolen työpäivän pituiseen lomaan kultakin tosiasialliselta työskentelykuukaudelta saman työnantajan palveluksessa.

5

Työkoodeksin L. 3141-5 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Vuosiloman pituutta määritettäessä tosiasiallisina työssäolojaksoina pidetään:

1° palkallisen loman jaksoja

– –

5° enintään yhden vuoden pituisia keskeytymättömiä jaksoja, joiden aikana työsopimuksen täyttäminen keskeytyy työtapaturman tai ammattitaudin vuoksi

– –”

6

Työkoodeksin L. 3245-1 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Oikeus vaatia palkan maksamista tai palauttamista vanhenee kolmen vuoden kuluttua siitä päivästä, jona palkan maksamista tai palauttamista vaatinut on saanut tiedon tai hänen olisi pitänyt saada tieto seikoista, joiden perusteella hän voi vaatia sitä. Vaatimus voi koskea rahasummia, jotka on maksettava tai palautettava kolmelta viimeksi kuluneelta vuodelta kyseisestä päivästä alkaen, tai jos työsopimus on päättynyt, sopimuksen päättymistä edeltävien kolmen vuoden ajalta maksettavia tai palautettavia summia.”

7

Työkoodeksin D. 3141-7 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Palkallisista lomista maksettaviin korvauksiin sovelletaan II osassa määritettyjä palkanmaksusääntöjä.”

8

Keolis Agen on yksityinen yritys, jolla on julkista palvelua koskeva toimeksianto julkisen henkilöliikenteen alalla.

9

Joillakin pääasian kantajista on toistaiseksi voimassa oleva työsopimus kyseisen yrityksen kanssa, kun taas toisilla oli tällainen työsopimus ennen kuin heidät todettiin työkyvyttömiksi ja heidän työsopimuksensa irtisanottiin.

10

Pääasian kantajilla oli työsopimustensa voimassaoloaikana yli vuoden pituisia sairauslomia. Näin ollen he pyysivät Keolis Agenia antamaan heille mahdollisuuden pitää ne palkalliset vuosilomapäivät, joita he eivät voineet pitää sairauslomajaksojensa aikana, ja maksamaan niille heistä, joiden työsopimukset olivat päättyneet, rahallisen korvauksen pitämättä jääneistä lomapäivistä. Nämä vaatimukset esitettiin alle 15 kuukautta palkalliseen vuosilomaan oikeuttavan yhden vuoden pituisen viitekauden päättymisen jälkeen ja ne rajoittuivat ainoastaan oikeuksiin, jotka olivat kertyneet enintään kahden peräkkäisen viitekauden aikana.

11

Keolis Agen hylkäsi kyseiset vaatimukset työkoodeksin L. 3141‑5 §:n nojalla sillä perusteella, että pääasiassa kyseessä olevat poissaolot työstä olivat kestäneet yli vuoden eivätkä johtuneet ammattitaudista.

12

Koska pääasian kantajat katsoivat, että tämä hylkääminen on unionin oikeuden ja erityisesti direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan vastaista, he nostivat kanteen Conseil de prud’hommes d’Agenissa (Agenin työtuomioistuin, Ranska), joka on nyt käsiteltävissä asioissa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin.

13

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii yhtäältä sitä, voivatko pääasian kantajat vedota direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan mukaiseen palkallista vuosilomaa koskevaan oikeuteen Keolis Ageniin eli julkista palvelua koskevan toimeksiannon saaneeseen yksityiseen yritykseen nähden.

14

Toisaalta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että kansallisessa lainsäädännössä ei nimenomaisesti säädetä, kuinka kauan pitkäaikaisen sairauden aiheuttaman työstä poissaolon aikana kertyneitä oikeuksia palkalliseen vuosilomaan voidaan siirtää. Kyseinen tuomioistuin muistuttaa, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön, erityisesti 22.11.2011 annetusta tuomiosta KHS (C‑214/10, EU:C:2011:761) ilmenevän oikeuskäytännön, mukaan voidaan sallia 15 kuukauden pituinen siirtämiselle varattu ajanjakso, kun palkalliseen vuosilomaan oikeuttava viitekausi on yksi vuosi. Myös Conseil d’État (ylin hallintotuomioistuin, Ranska) on oikeuskäytännössään hyväksynyt tällaisen 15 kuukauden ajanjakson. Toisaalta Cour de cassationin (ylin yleinen tuomioistuin, Ranska) sanotaan oikeuskäytännössään hyväksyneen mahdollisuuden siirtää pitkäaikaisen sairauden aiheuttaman työstä poissaolon aikana kertyneet palkallista vuosilomaa koskevat oikeudet rajoittamattomasti. Kun otetaan huomioon nämä oikeuskäytännön erot, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii ensiksi sitä, mikä on kohtuullinen siirtämiselle varattu ajanjakso, ja toiseksi sitä, olisiko rajoittamaton siirtämiselle varattu ajanjakso mahdollisesti unionin oikeuden mukainen, jos kyseistä ajanjaksoa rajoittavaa kansallista säännöstä ei ole.

15

Tässä tilanteessa Conseil de prud’hommes d’Agen on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

16

Ensimmäisessä kysymyksessään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy lähinnä, onko direktiivin 2003/88 7 artiklaa tulkittava siten, että työntekijä voi vedota työnantajaansa kohtaan palkallista vuosilomaa koskevaan oikeuteensa, vaikka työnantaja on yksityinen yritys, jolla on julkista palvelua koskeva toimeksianto.

17

Aluksi on muistutettava, että direktiivin 2003/88 7 artiklaan ei lähtökohtaisesti voida vedota yksityisten välisessä riita-asiassa (ks. vastaavasti tuomio 26.3.2015, Fenoll, C‑316/13, EU:C:2015:200, 48 kohta).

18

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tämä säännös kuitenkin koskee perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa vahvistettua perusoikeutta palkalliseen vuosilomaan ja siinä konkretisoidaan tätä oikeutta (ks. vastaavasti tuomio 22.9.2022, Fraport ja St. Vincenz-Krankenhaus, C‑518/20 ja C‑727/20, EU:C:2022:707, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

19

Näin ollen ensimmäistä kysymystä on tarkasteltava paitsi direktiivin 2003/88 7 artiklan myös perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan kannalta.

20

On muistutettava, että – kuten direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan itse sanamuodosta ilmenee – jokainen työntekijä saa vähintään neljän viikon palkallisen vuosiloman. Tätä oikeutta palkalliseen vuosilomaan on pidettävä unionin sosiaalioikeuden periaatteena, jolla on erityinen merkitys ja jonka toimivaltaiset kansalliset viranomaiset voivat panna täytäntöön ainoastaan itse direktiivissä 2003/88 nimenomaisesti määritellyissä rajoissa (tuomio 22.9.2022, Fraport ja St. Vincenz-Krankenhaus, C‑518/20 ja C‑727/20, EU:C:2022:707, 24 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

21

Tältä osin on huomattava, että sen lisäksi, että oikeudella palkalliseen vuosilomaan on unionin sosiaalioikeuden periaatteena erityinen merkitys, siitä on myös määrätty nimenomaisesti perusoikeuskirjan, jolla on SEU 6 artiklan 1 kohdan mukaan sama oikeudellinen arvo kuin perussopimuksilla, 31 artiklan 2 kohdassa (tuomio 22.9.2022, Fraport ja St. Vincenz-Krankenhaus, C‑518/20 ja C‑727/20, EU:C:2022:707, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

22

Tässä yhteydessä perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa taataan jokaisen työntekijän oikeus palkalliseen vuosilomaan, kun taas direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa pannaan tämä periaate täytäntöön vahvistamalla mainitun ajanjakson pituus (tuomio 22.9.2022, Fraport ja St. Vincenz-Krankenhaus, C‑518/20 ja C‑727/20, EU:C:2022:707, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

23

Perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa kaikille työntekijöille vahvistettu oikeus palkalliseen vuosilomaan on kuitenkin jo olemassaolonsa puolesta samalla sekä pakottava että ehdoton, koska kyseisen oikeuden olemassaoloa ei näet ole tarpeen saattaa konkreettiseen muotoon unionin oikeuden tai kansallisen oikeuden säännöksillä, joissa on yksinomaan täsmennettävä palkallisen vuosiloman tarkka pituus ja mahdollisesti eräät sen käyttämistä koskevat edellytykset. Tästä seuraa, että mainittu määräys riittää itsessään antamaan työntekijöille oikeuden, johon nämä voivat vedota sellaisenaan niiden ja niiden työnantajan välisessä oikeusriidassa unionin oikeuden kattamassa tilanteessa, joka kuuluu siis perusoikeuskirjan soveltamisalaan (tuomio 6.11.2018, Max-Planck-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften, C‑684/16, EU:C:2018:874, 74 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

24

Perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohta johtaa siten sen soveltamisalaan kuuluvien tilanteiden osalta erityisesti siihen, että kansallisen tuomioistuimen, jonka käsiteltäväksi on saatettu työntekijän ja hänen työnantajansa, joka on yksityinen, välinen oikeusriita, on jätettävä soveltamatta kansallista säännöstöä, jolla loukataan periaatetta, jonka mukaan työntekijältä ei saa evätä saavutettua oikeutta palkalliseen vuosilomaan viitekauden ja/tai kansallisessa oikeudessa loman siirtämiselle varatun ajanjakson päättyessä, jos kyseinen työntekijä ei ole voinut pitää lomaansa, tai vastaavasti rahallista korvausta, joka tulee kyseisen oikeuden sijaan työsuhteen päättyessä kyseiseen palkallista vuosilomaa koskevaan oikeuteen välittömästi liittyvänä oikeutena (ks. vastaavasti tuomio 6.11.2018, Max-Planck-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften, C‑684/16, EU:C:2018:874, 75 ja 81 kohta).

25

Tässä yhteydessä on selvää, että tietyissä erityistilanteissa, joissa työntekijä ei kykene suorittamaan tehtäviään, jäsenvaltio ei voi asettaa palkallista vuosilomaa koskevalle oikeudelle edellytystä, jonka mukaan työntekijän on tosiasiallisesti työskenneltävä (tuomio 25.6.2020, Varhoven kasatsionen sad na Republika Bulgaria ja Iccrea Banca, C‑762/18 ja C‑37/19, EU:C:2020:504, 59 kohta).

26

Näin on erityisesti niiden työntekijöiden osalta, jotka ovat viitekauden aikana poissa työstä sairausloman vuoksi. Kuten unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä nimittäin ilmenee, tällaiset työntekijät rinnastetaan palkallista vuosilomaa koskevaan oikeuteen nähden työntekijöihin, jotka ovat tosiasiallisesti työskennelleet kyseisen kauden aikana (tuomio 25.6.2020, Varhoven kasatsionen sad na Republika Bulgaria ja Iccrea Banca, C‑762/18 ja C‑37/19, EU:C:2020:504, 60 kohta).

27

Käsiteltävänä olevassa asiassa pääasian kantajilla on siis oikeus vedota perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa vahvistettuun ja direktiivin 2003/88 7 artiklassa konkretisoituun palkallista vuosilomaa koskevaan oikeuteen työnantajaansa kohtaan riippumatta siitä, onko tämä yksityinen yritys, jolla on julkista palvelua koskeva toimeksianto, ja kansallisen tuomioistuimen on jätettävä soveltamatta kansallista säännöstöä, joka on ristiriidassa näiden unionin oikeuden säännösten kanssa.

28

Näin ollen ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaa ja direktiivin 2003/88 7 artiklaa on tulkittava siten, että työntekijä voi vedota työnantajaansa kohtaan palkallista vuosilomaa koskevaan oikeuteen, joka on vahvistettu perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa ja konkretisoitu direktiivin 2003/88 7 artiklassa, eikä tällöin ole merkityksellistä, että työnantaja on yksityinen yritys, jolla on julkista palvelua koskeva toimeksianto.

29

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää toisella kysymyksellään unionin tuomioistuinta lähinnä määrittelemään direktiivin 2003/88 7 artiklassa tarkoitettuun palkallista vuosilomaa koskevaan oikeuteen sovellettavan siirtämiselle varatun ajanjakson pituuden, kun viitekausi on yksi vuosi.

30

Direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että jokainen työntekijä saa vähintään neljän viikon palkallisen vuosiloman tällaisen loman saamiselle ja myöntämiselle kansallisessa lainsäädännössä ja/tai käytännössä vahvistettujen edellytysten mukaisesti.

31

Kuten direktiivin 2003/88 7 artiklan itse sanamuodosta ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, jäsenvaltioiden tehtävänä on täten kansallisessa lainsäädännössään määrittää palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden käyttämiseen ja toteuttamiseen liittyvät edellytykset täsmentämällä ne konkreettiset olosuhteet, joissa työntekijät voivat käyttää mainittua oikeutta (ks. vastaavasti tuomio 22.9.2022, LB (Palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden vanhentuminen), C‑120/21, EU:C:2022:718, 24 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

32

Kuten pääasian kantajat, Ranskan hallitus ja Euroopan komissio ovat kirjallisissa huomautuksissaan todenneet, unionin tuomioistuimen tehtävänä ei ole ennakkoratkaisupyyntöä käsitellessään määrittää kyseisen direktiivin 7 artiklassa tarkoitettuun palkallista vuosilomaa koskevaan oikeuteen sovellettavan siirtämiselle varatun ajanjakson pituutta, koska tämän pituuden määrittäminen kuuluu palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden käyttämisen ja toteuttamisen edellytyksiin ja on näin ollen kyseisen jäsenvaltion tehtävä. Tulkitessaan mainitun direktiivin 7 artiklaa unionin tuomioistuin voi vain tutkia, onko kyseisen jäsenvaltion vahvistaman siirtämiselle varatun ajanjakson pituus sellainen, että se ei loukkaa palkallista vuosilomaa koskevaa oikeutta.

33

Näin ollen unionin tuomioistuin ei ole toimivaltainen vastaamaan toiseen ennakkoratkaisukysymykseen.

34

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kolmannella kysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 2003/88 7 artiklaa tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle lainsäädännölle ja/tai käytännölle, jossa sallitaan palkallista vuosilomaa koskevien vaatimusten, jotka työntekijä on esittänyt tähän lomaan oikeuttavan viitekauden päättymisen jälkeen, hyväksyminen, kun ei ole kansallista säännöstä, jossa säädetään nimenomainen ajallinen rajoitus kertyneiden ja pitkäaikaisen sairauden aiheuttaman työstä poissaolon vuoksi käyttämättä jääneiden palkallista vuosilomaa koskevien oikeuksien siirtämiselle.

35

Ranskan hallitus ja komissio väittävät, että kolmas kysymys on jätettävä tutkimatta.

36

Ranskan hallituksen mukaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämä selvitys asiaa koskevista oikeussäännöistä on epätarkka ja perustuu erityisesti virheelliseen tulkintaan Cour de cassationin (Ranska) oikeuskäytännöstä, josta ei ilmene, että kansallisessa oikeudessa sallittaisiin pitkäaikaisen sairauden aiheuttaman työstä poissaolon aikana kertyneiden palkallista vuosilomaa koskevien oikeuksien rajoittamaton siirtäminen. Ranskan hallitus väittää, että koska kansallisessa lainsäädännössä ei ole tätä koskevaa nimenomaista säännöstä, sovelletaan työkoodeksin L. 3215‑1 §:ssä säädettyä yleistä kolmen vuoden vanhentumisaikaa. Näin ollen esitetty kysymys on luonteeltaan hypoteettinen eikä sillä ole yhteyttä pääasioiden tosiseikkoihin.

37

Komissio puolestaan huomauttaa erityisesti, että XT, joka on pääasian C‑271/22 kantaja, oli ennen irtisanomistaan ollut yhtäjaksoisesti poissa työstä 9.1.2017–31.10.2018, että hänen irtisanomisensa tapahtui 3.12.2018 ja että hän esitti korvausvaatimuksen 3.1.2019 eli kuukausi tämän irtisanomisen jälkeen ja alle 13 kuukautta vuonna 2017 kertyneiden palkallista vuosilomaa koskevien oikeuksien viitekauden päättymisen jälkeen. Näin ollen pääasiassa ei ole lainkaan tarpeen tutkia palkallista vuosilomaa koskevien oikeuksien mahdollisen rajoittamattoman siirtämisen laillisuutta, joten tämä kolmas ennakkoratkaisukysymys on sen hypoteettisuuden vuoksi jätettävä tutkimatta.

38

Tältä osin on huomattava, että olettamana on, että kansallisen tuomioistuimen niiden oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen perusteella, joiden määrittämisestä se vastaa ja joiden paikkansapitävyyden selvittäminen ei ole unionin tuomioistuimen tehtävä, esittämillä unionin oikeuden tulkintaan liittyvillä kysymyksillä on merkitystä asian ratkaisun kannalta. Unionin tuomioistuin voi jättää tutkimatta kansallisen tuomioistuimen esittämän pyynnön ainoastaan, jos on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeuden tulkinnalla ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, tai jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin (tuomio 15.12.2022, Veejaam ja Espo, C‑470/20, EU:C:2022:981, 51 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

39

Käsiteltävässä asiassa on todettava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on selvästi määritellyt kolmannen kysymyksen tosiseikat ja oikeudelliset seikat ja ilmoittanut syyt, joiden vuoksi se katsoo, että kansallisessa oikeudessa ei säädetä ajallisesta rajoituksesta palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden siirtämiselle. Se on lisäksi esittänyt selvästi, miltä osin vastaus tähän kysymykseen on tarpeen, jotta se voi lausua pääasioissa kyseessä olevien oikeuksien mahdollisesta siirtämisestä. Näin ollen ei ole ilmeistä, että mainittu kysymys olisi luonteeltaan hypoteettinen tai että sillä ei olisi mitään yhteyttä todellisuuteen tai pääasioiden kohteeseen, joten edellisessä kohdassa tarkoitettua merkityksellisyysolettamaa ei voida kyseenalaistaa.

40

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen antamista tiedoista ilmenee kuitenkin, että pääasioiden kantajien vaatimukset esitettiin Keolis Agenille alle 15 kuukautta kyseisen viitekauden päättymisen jälkeen ja että ne rajoittuivat kahteen peräkkäiseen viitekauteen liittyviin oikeuksiin. Näin ollen on katsottava, että kolmas kysymys liittyy vain näihin olosuhteisiin, jotka ilmenevät tosiseikoista, joiden perusteella kyseinen kysymys on esitetty unionin tuomioistuimelle.

41

Tästä seuraa, että kolmas kysymys voidaan ottaa tutkittavaksi siltä osin kuin se koskee palkallista vuosilomaa koskevia vaatimuksia, jotka työntekijä on esittänyt alle 15 kuukautta kyseiseen lomaan oikeuttavan viitekauden päättymisen jälkeen ja jotka rajoittuvat kahteen peräkkäiseen viitekauteen.

42

Kuten edellä 31 kohdassa mainitusta unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, jäsenvaltioiden tehtävänä on kansallisessa lainsäädännössään määrittää palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden käyttämiseen ja toteuttamiseen liittyvät edellytykset täsmentämällä ne konkreettiset olosuhteet, joissa työntekijät voivat käyttää mainittua oikeutta.

43

Tältä osin unionin tuomioistuin on todennut, että viitekauden päättyessä pitämättä jääneen vuosiloman siirtämiselle varatun ajanjakson vahvistaminen kuuluu palkallista lomaa koskevan oikeuden käyttämisen ja toteuttamisen edellytyksiin ja siis lähtökohtaisesti jäsenvaltioiden toimivaltaan (tuomio 22.11.2011, KHS, C‑214/10, EU:C:2011:761, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

44

Unionin tuomioistuin on näin ollen täsmentänyt, ettei direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohta lähtökohtaisesti ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jolla annetaan kyseisellä direktiivillä nimenomaisesti annetun palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden käyttämiseen liittyvät yksityiskohtaiset säännöt, joiden mukaan kyseinen oikeus jopa menetetään viitekauden tai loman siirtämiselle varatun ajanjakson päättyessä, sillä edellytyksellä, että oikeutensa palkalliseen vuosilomaan menettäneellä työntekijällä on tosiasiallisesti ollut mahdollisuus käyttää hänelle direktiivillä annettua oikeutta (tuomio 22.9.2022, LB, (Palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden vanhentuminen), C‑120/21, EU:C:2022:718, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

45

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan nimittäin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa vahvistettua perusoikeutta palkalliseen vuosilomaan voidaan rajoittaa vain perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa määrättyjä tiukkoja edellytyksiä noudattaen eli edellyttäen, että näistä rajoituksista säädetään laissa, että niissä kunnioitetaan kyseisen oikeuden keskeistä sisältöä ja että ne ovat suhteellisuusperiaatteen mukaisesti välttämättömiä ja vastaavat tosiasiallisesti unionin tunnustamia yleisen edun mukaisia tavoitteita (ks. vastaavasti tuomio 22.9.2022, Fraport ja St. Vincenz-Krankenhaus, C‑518/20 ja C‑727/20, EU:C:2022:707, 33 kohta ja tuomio LB (Palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden vanhentuminen), C‑120/21, EU:C:2022:718, 36 kohta).

46

Siinä erityisessä asiayhteydessä, jossa asianomaiset työntekijät olivat estyneitä käyttämästä oikeuttaan palkalliseen vuosilomaan sen vuoksi, että he olivat olleet poissa töistä sairauden vuoksi, unionin tuomioistuin onkin hyväksynyt tällaiset rajoitukset ja katsonut, että vaikka työntekijä, joka on usean peräkkäisen viitekauden ajan työkyvytön, voisikin lähtökohtaisesti rajoittamattomasti kerryttää töistä poissaolonsa aikana saavutettuja oikeuksia palkalliseen vuosilomaan, tällainen rajoittamaton kerryttäminen ei enää vastaisi itse palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden tarkoitusta (ks. vastaavasti tuomio 22.9.2022, Fraport ja St. Vincenz-Krankenhaus, C‑518/20 ja C‑727/20, EU:C:2022:707, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

47

Tältä osin on huomattava, että oikeudella palkalliseen vuosilomaan on kaksi tarkoitusta eli sen mahdollistaminen, että yhtäältä työntekijä voi levätä työsopimuksen mukaisten tehtäviensä suorittamisesta ja että toisaalta hänellä on aikaa rentoutumiseen ja vapaa-aikaa Työntekijän, joka on usean peräkkäisen viitekauden ajan työkyvytön, saavuttama oikeus palkalliseen vuosilomaan voi vastata loman tarkoituksen mainittuihin kahteen aspektiin vain, jos siirtäminen ei ylitä tiettyä ajallista enimmäisrajaa. Tämän rajan ylityttyä vuosiloma nimittäin menettää työntekijän kannalta myönteisen vaikutuksensa lepoaikana säilyttäen vain ominaisuutensa aikana rentoutumiseen ja vapaa-aikana (ks. vastaavasti tuomio 22.11.2011, KHS, C‑214/10, EU:C:2011:761, 31 ja 33 kohta ja tuomio 22.9.2022, Fraport ja St. Vincenz-Krankenhaus, C‑518/20 ja C‑727/20, EU:C:2022:707, 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

48

Unionin tuomioistuin on siten katsonut olosuhteissa, jotka vallitsevat useiden peräkkäisten viitekausien ajan työkyvyttömänä olleen työntekijän osalta, että kun otetaan huomioon paitsi työntekijän suojelu, johon direktiivillä 2003/88 pyritään, myös työnantajan – jolle voi kertyä liikaa työntekijän poissaolojaksoja ja jolle voi aiheutua niistä mahdollisia vaikeuksia työn järjestämisessä – suojelu, kyseisen direktiivin 7 artikla ei ole esteenä kansallisille säännöksille tai käytännöille, joissa loman siirtämiselle varatulla ajanjaksolla, jonka päättyessä oikeus palkalliseen vuosilomaan lakkaa, rajoitetaan palkallista vuosilomaa koskevien oikeuksien kumulatiivista kertymistä, kunhan mainitulla siirtämiselle varatulla ajanjaksolla taataan muun muassa, että työntekijällä on tarvittaessa lepojaksoja, jotka voidaan porrastaa ja suunnitella sekä jotka ovat käytettävissä pidemmällä aikavälillä, ja tällaisen ajanjakson on selvästi ylitettävä sen viitekauden kesto, jolle se on myönnetty (ks. vastaavasti tuomio 3.5.2012, Neidel, C‑337/10, EU:C:2012:263, 41 kohta ja tuomio 22.9.2022, Fraport ja St. Vincenz-Krankenhaus, C‑518/20 ja C‑727/20, EU:C:2022:707, 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

49

Erityisesti vuoden pituisten viitekausien osalta unionin tuomioistuin on todennut, että direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohta ei ole esteenä sellaisille kansallisille säännöksille tai käytännöille, joissa 15 kuukauden pituisella loman siirtämiselle varatulla ajanjaksolla, jonka päättyessä oikeus palkalliseen vuosilomaan lakkaa, rajoitetaan tällaista lomaa koskevien oikeuksien kumulatiivista kertymistä työntekijälle, joka on työkyvytön usean peräkkäisen viitekauden ajan, koska tällaiset kansalliset säännökset tai käytännöt eivät ole ristiriidassa kyseisen oikeuden tarkoituksen kanssa (ks. vastaavasti tuomio 22.11.2011, KHS, C‑214/10, EU:C:2011:761, 43 ja 44 kohta).

50

Käsiteltävänä olevassa tapauksessa on edellä 40 kohdassa todettu, että vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on todennut, että kansallisessa oikeudessa ei nimenomaisesti säädetä kertyneiden ja pitkäaikaisen sairauden aiheuttaman työstä poissaolon vuoksi käyttämättä jääneiden palkallista vuosilomaa koskevien oikeuksien siirtämiselle varatun ajanjakson ajallisesta rajoituksesta, sen toimittamista tiedoista ilmenee myös, että pääasian kantajien vaatimukset on esitetty Keolis Agenille alle 15 kuukautta kyseisen viitekauden päättymisen jälkeen ja että ne rajoittuivat kahteen peräkkäiseen viitekauteen liittyviin oikeuksiin.

51

Koska direktiivin 2003/88 7 artiklan nojalla jäsenvaltioiden tehtävänä on edellä 45 kohdassa mieleen palautettuja vaatimuksia noudattaen määritellä edellytykset, joiden täyttyessä oikeutta palkalliseen vuosilomaan voidaan käyttää, ja tämän vuoksi asettaa tämän oikeuden siirtämiselle ajallisia rajoituksia, jos tämä osoittautuu tarpeelliseksi, jottei tämän oikeuden tarkoitusta jätetä huomiotta, ja koska jäsenvaltioiden on erityisesti varmistettava, että tällaisista rajoituksista säädetään laissa, tämä sama artikla ei ole esteenä sille, että kansallisessa lainsäädännössä ja/tai käytännössä sallitaan sellaisten palkallista vuosilomaa koskevien vaatimusten hyväksyminen, jotka on esitetty alle 15 kuukautta kyseisen viitekauden päättymisen jälkeen ja jotka rajoittuvat yksinomaan kahden peräkkäisen viitekauden aikana kertyneisiin oikeuksiin, joita ei ole käytetty pitkäaikaisen sairauden aiheuttaman työstä poissaolon vuoksi.

52

Edellä 47 ja 48 kohdassa mainitun oikeuskäytännön perusteella on ensinnäkin todettava, että yhtäältä tällainen siirtäminen ei loukkaa palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden tarkoitusta, koska tällainen loma säilyttää asemansa asianomaisen työntekijän lepoaikana, ja että toisaalta tällainen siirtäminen ei vaikuta altistavan työnantajaa vaaralle työntekijän poissaolojaksojen liiallisesta kasautumisesta.

53

Kolmanteen kysymykseen on näin ollen vastattava, että direktiivin 2003/88 7 artiklaa on tulkittava siten, että se ei ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle ja/tai käytännölle, jossa sallitaan palkallista vuosilomaa koskevien vaatimusten, jotka työntekijä on esittänyt alle 15 kuukautta tähän lomaan oikeuttavan viitekauden päättymisen jälkeen ja jotka rajoittuvat kahteen peräkkäiseen viitekauteen, hyväksyminen, kun ei ole kansallista säännöstä, jossa säädetään nimenomainen ajallinen rajoitus kertyneiden ja pitkäaikaisen sairauden aiheuttaman työstä poissaolon vuoksi käyttämättä jääneiden palkallista vuosilomaa koskevien oikeuksien siirtämiselle.

54

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (ensimmäinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: