1.

Voiko työntekijä kerryttää pitämättömiä palkallisia vuosilomapäiviä ilman mitään ajallista rajoitusta, vai edellytetäänkö direktiivin 2003/88/EY ( 2 ) 7 artiklan 1 kohdassa, että jäsenvaltioiden on säädettävä rajoitetuista siirtämiselle varatuista ajanjaksoista? Jos näin on, mikä on tällaisen ajanjakson kohtuullinen pituus?

2.

Tämä on pääasiallinen kysymys, jonka ennakkoratkaisua pyytänyt conseil des prud’hommes d’Agen (Agenin työtuomioistuin, Ranska) on tuonut esiin. Lisäksi kyseinen tuomioistuin pyytää selvennystä direktiivin 2003/88 välittömästä oikeusvaikutuksesta horisontaalisissa tilanteissa, kun otetaan huomioon, että pääasian vastaaja on yksityinen toimija, joka ylläpitää julkisen liikenteen verkkoa.

3.

Käsiteltävä tapaus perustuu useisiin ennakkoratkaisupyyntöihin, jotka on tehty ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa vireillä olevien viiden riita-asian yhteydessä. Kaikki nämä riita-asiat koskevat työntekijöitä, jotka ovat tai olivat aiemmin Keolis Agen SARL ‑nimisen yrityksen, joka hallinnoi linja-autoliikenteen verkkoa Agenin kaupunkialueella (Ranska), palveluksessa. Nämä työntekijät pyysivät työnantajaansa tunnustamaan heidän oikeutensa palkalliseen vuosilomaan, jota he eivät voineet pitää sen lomavuoden aikana, jona kyseiset oikeudet syntyivät, ja kun työnantaja hylkäsi nämä pyynnöt, he nostivat kanteet ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa. Syndicat national des transports urbains SNTU-CFDT ‑niminen ammattiliitto osallistuu oikeudenkäyntiin väliintulijana työntekijöiden tukemiseksi.

4.

Keolis Agen on yksityisoikeudellinen yritys, joka tarjoaa linja-autoilla suoritettavia kaupungin julkisen henkilöliikenteen palveluja. Viisi kantajaa, jotka ovat nostaneet kanteen kyseistä yritystä vastaan ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa, ovat tai olivat sen työntekijöitä.

5.

Kaikilla kantajilla oli työsopimustensa voimassaoloaikana pitkiä sairauslomajaksoja. ( 3 ) Sen jälkeen kun kantajat olivat palanneet työhönsä tai heidän työsopimuksensa olivat päättyneet työkyvyttömyyden vuoksi, he pyysivät Keolis Agenia joko antamaan heille mahdollisuuden pitää ne vuosilomapäivät, joita he eivät voineet pitää sairauslomajaksojen aikana, tai päättyneiden työsopimusten osalta maksamaan heille vastaavat rahalliset korvaukset.

6.

Keolis Agen hylkäsi nämä pyynnöt. Se katsoi Ranskan työkoodeksin ( 4 ) perusteella, että kantajilla ei ollut oikeutta vuosilomaan, koska he olivat muun kuin työhön liittyvän sairauden vuoksi olleet yli vuoden poissa työstä. Tätä kansallista lakia ei voida sivuuttaa, vaikka se olisi vastoin direktiivin 2003/88 7 artiklaa, koska kyseisessä direktiivissä ei aseteta velvoitteita yksityisille.

7.

Keolis Agen väittää, että koska liikennepalvelut on Ranskassa vapautettu, ( 5 ) direktiiviin 2003/88 ei voida vedota sitä vastaan. Vaikka vastaaja tarjoaa julkisen liikenteen palveluja, se, että työntekijät voisivat vedota suoraan direktiiviin 2003/88, asettaisi sen huonompaan kilpailuasemaan verrattuna muihin yksityisiin yrityksiin, joihin sovelletaan Ranskan lainsäädäntöä eikä kyseistä direktiiviä.

8.

Kantajat katsovat, että he voivat vedota direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohtaan ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 31 artiklan 2 kohtaan työnantajaansa vastaan ja että kyseisten unionin oikeussääntöjen mukaan heillä on oikeus vuosilomaan myös pitkittyneiden sairausjaksojen aikana. Tämän vuoksi Ranskan lakia, jossa säädetään painvastaisesta, ei voida soveltaa.

9.

Erimielisyys direktiivin 2003/88 välittömästä oikeusvaikutuksesta käsiteltävässä tapauksessa on johtanut ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen ensimmäiseen kysymykseen.

10.

Toinen ja kolmas ennakkoratkaisukysymys ovat merkityksellisiä, jos kantajilla on oikeus palkalliseen vuosilomaan niiltä lomavuosilta, joiden aikana he olivat sairauslomalla. Nämä kysymykset tulevat esiin, koska ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan Ranskan oikeudessa ei säädetä pitämättömän vuosiloman siirtämiselle varatuista ajanjaksoista; siinä ei täsmennetä, onko tällainen lomaoikeus olemassa vai ei. Ennakkoratkaisupyynnöistä ja asianosaisten huomautuksista käy ilmi, että Ranskan kaksi ylintä tuomioistuinta ovat eri mieltä tästä kysymyksestä. Yhtäältä Cour de cassationin (ylin tuomioistuin, Ranska) oikeuskäytännössä ( 6 ) todetaan, että käyttämättä jääneiden vuosilomaoikeuksien siirtämistä ei rajoiteta millään tavalla Ranskan oikeudessa. Toisaalta Conseil d’État (ylin hallintotuomioistuin, Ranska) näyttää katsovan, että oikeus pitämättömään vuosilomaan lakkaa 15 kuukauden kuluttua sen lomavuoden päättymisestä, jonka aikana oikeus kyseiseen palkalliseen vuosilomaan on syntynyt. ( 7 ) Viimeksi mainittu päättely näyttää noudattavan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, jonka mukaan 15 kuukauden ajanjakso ei ole vastoin direktiiviä 2003/88. ( 8 )

11.

Pääasioiden osalta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, sisältyykö unionin oikeuteen tällainen vaatimus säätää siirtämiselle varatusta ajanjaksosta. Jos näin on, se pohtii myös sitä, mikä on ”kohtuullinen ajanjakso”, jonka kuluttua oikeus vuosilomaan voi lakata. Tältä osin kyseinen tuomioistuin huomauttaa, että käsiteltävässä tapauksessa kaikki pitämätöntä vuosilomaa koskevat vaatimukset esitettiin alle 15 kuukauden kuluessa sen lomavuoden päättymisestä, jonka aikana kyseiset oikeudet syntyivät.

12.

Keolis Agen pyysi ennakkoratkaisupyynnön esittänyttä tuomioistuinta saattamaan riidanalaiset kysymykset unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi. Kantajat pitivät ennakkoratkaisupyynnön esittämistä tarpeettomana ja vastustivat sitä koskevaa pyyntöä.

13.

Tässä tilanteessa conseil de prud’hommes d’Agen on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset (kysymykset ovat samat kaikissa viidessä yhdistetyssä asiassa):

14.

Pääasioiden kantajat ja Syndicat national des transports urbains SNTU-CFDT (jäljempänä yhdessä kantajat), Keolis Agen, Ranskan hallitus ja Euroopan komissio ovat esittäneet unionin tuomioistuimelle kirjallisia huomautuksia. Istuntoa ei järjestetty.

15.

Unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi saatettujen palkallista vuosilomaa koskevien asioiden lukumäärä on lisääntynyt viime vuosina. ( 9 )

16.

Nyt käsiteltävät ennakkoratkaisupyynnöt tarjoavat unionin tuomioistuimelle uuden tilaisuuden edistää direktiivin 2003/88 parempaa tulkintaa ja kehittää sitä koskevaa olemassa olevaa oikeuskäytäntöään.

17.

Ennakkoratkaisukysymykset voidaan jakaa kahteen osaan: ensimmäinen kysymys koskee direktiivien välittömän oikeusvaikutuksen vakiintunutta käsitettä (A), ja toinen ja kolmas kysymys, joita käsittelen yhdessä, koskevat pitämättömän palkallisen vuosiloman siirtämiselle varattuja ajanjaksoja (B).

18.

Ennakkoratkaisupyynnöistä käy ilmi, että Ranskan työkoodeksissa evätään työntekijältä, joka on yli vuoden kestävällä työhön liittymättömällä sairauslomalla, oikeus vuosilomaan. ( 10 )

19.

Tämä kansallinen laki on vastoin direktiivin 2003/88 7 artiklaa, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut. Tämä käy selvästi ilmi tuomiosta Dominguez. ( 11 )

20.

Edellä mainitun asian taustalla oli Ranskan samojen säännösten soveltaminen, ja unionin tuomioistuin totesi aikaisempaan oikeuskäytäntöönsä ( 12 ) tukeutuen, että direktiivin 2003/88 mukaan palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden edellytykseksi ei voida asettaa sitä, että työntekijä on tosiasiallisesti työskennellyt. Keltään työntekijältä, riippumatta siitä, onko hän sairauslomalla viitekauden aikana työpaikalla tai muualla sattuneen tapaturman vuoksi tai minkälaisen tahansa tai mistä tahansa johtuvan sairauden vuoksi, ei voida evätä oikeutta vähintään neljän viikon pituiseen palkalliseen vuosilomaan. ( 13 )

21.

Lyhyesti voidaan todeta, että oikeus palkalliseen vuosilomaan perustuu työsuhteeseen eikä sille voida asettaa ehtoja. Jäsenvaltiot voivat asettaa palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden käyttämiseen liittyviä edellytyksiä, mutta ne eivät voi asettaa edellytyksiä kyseisen oikeuden syntymiselle, mukaan lukien vaatimusta siitä, että työntekijä on tosiasiallisesti työskennellyt. ( 14 )

22.

Aikaisemmasta oikeuskäytännöstä ilmenee siis selvästi, että kantajat ovat suoraan direktiivin 2003/88 7 artiklan nojalla saaneet oikeuden palkalliseen vuosilomaan niiden vuosien aikana, jolloin he olivat sairauslomalla.

23.

Vastaaja ei kiistä tätä direktiivin 2003/88 tulkintaa tai pyri muuttamaan sitä. Se väittää kuitenkin, että kyseistä direktiiviä ei voida soveltaa käsiteltävässä tapauksessa niin, että vastaajalle asetettaisiin velvoite, koska vastaaja on yksityisoikeudellinen yritys.

24.

Asianosaisten huomautuksissa on käytetty paljon mustetta siltä osin, onko vastaaja direktiivien vertikaalista välitöntä oikeusvaikutusta koskevassa oikeuskäytännössä ( 15 ) tarkoitettu valtion ilmentymä ( 16 ) vai ei, ja onko pääasioissa kyseessä oleva tilanne näin ollen katsottava horisontaaliseksi (vastaajan näkemyksen mukaan) vai vertikaaliseksi (kantajien näkemyksen mukaan).

25.

Käsiteltävän tapauksen olosuhteissa tällä luokittelulla ei kuitenkaan ole merkitystä. Näin on seuraavista syistä.

26.

Tuomiossa Dominguez unionin tuomioistuin nimittäin toisti kantansa, jonka mukaan direktiiveillä ei sellaisinaan voida luoda velvoitteita yksityisille. ( 17 ) Toisen oikeuskäytännössä vallitsevan suuntauksen mukaan yleisillä oikeusperiaatteilla, jotka on nykyisin kodifioitu perusoikeuskirjassa, voi kuitenkin olla välitön oikeusvaikutus myös horisontaalisissa tilanteissa. Kun yleinen periaate, jolla on välitön oikeusvaikutus, on ainoastaan ilmaistu direktiivissä eikä sitä ole vahvistettu kyseisessä direktiivissä, asianosaisten oikeudet perustuvat suoraan tähän periaatteeseen. ( 18 )

27.

Unionin tuomioistuin on useaan otteeseen muistuttanut, että ”jokaisen työntekijän oikeutta palkalliseen vuosilomaan on pidettävä unionin sosiaalioikeuden periaatteena, jolla on erityinen merkitys ja josta ei voida poiketa”. ( 19 ) Tämä periaate on nykyisin vahvistettu myös perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa.

28.

Tuomiossa Max-Planck-Gesellschaft unionin tuomioistuin totesi, että perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan määräys riittää itsessään antamaan työntekijöille suoraan oikeuden, johon nämä voivat vedota niiden ja niiden työnantajien välisessä oikeusriidassa riippumatta siitä, ovatko työnantajat yksityisiä tai julkisia yhteisöjä. ( 20 ) Toisin sanoen unionin tuomioistuin katsoi, että perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdalla on itsessään välitön oikeusvaikutus myös horisontaalisissa tilanteissa.

29.

Oikeutta palkalliseen vuosilomaan ei siis luoda vaan se ainoastaan ilmaistaan direktiivin 2003/88 7 artiklassa. Näin ollen on merkityksetöntä, että direktiivillä ei ole horisontaalista välitöntä oikeusvaikutusta, koska kantajat voivat vedota suoraan perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaan. ( 21 ) Kansallisilla tuomioistuimilla on näin ollen velvollisuus jättää soveltamatta jokaista vastakkaista kansallisen oikeuden sääntöä, kun ne ratkaisevat unionin oikeuden soveltamisalaan kuuluvaa asiaa.

30.

Ehdotan tämän vuoksi, että unionin tuomioistuin vastaa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen ensimmäiseen kysymykseen, että perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa, sellaisena kuin se on konkreettisesti ilmaistu direktiivin 2003/88 7 artiklassa, annetaan kaikille työntekijöille palkallista vuosilomaa koskeva oikeus, johon työntekijät voivat vedota oikeusriidoissa, joita heillä on nykyisten tai entisten työnantajiensa kanssa, riippumatta siitä, ovatko työnantajat yksityisiä vai julkisia yhteisöjä.

31.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen käsityksen mukaan Cour de cassationin antama tuomio ( 22 ) huomioon ottaen Ranskan oikeudessa ei täsmennetä palkallisen vuosiloman siirtämiselle varatun ajanjakson pituutta. Se katsoo näin ollen, että pitämättömiä vuosilomapäiviä voidaan kerryttää määräämättömän ajan. Ranskan hallitus kiistää tällaisen tulkinnan Cour de cassationin oikeuskäytännön seurauksista. Hallitus katsoo, että yleissäännöksestä, jonka mukaan työhön liittyvien vaatimusten vanhentumisaika on kolme vuotta ( 23 ), seuraa myös se, että siirtämiselle varattuja ajanjaksoja rajoitetaan. Samalla Conseil d’État on unionin tuomioistuimen antaman tuomion KHS johdosta todennut, että siirtämiselle varatut ajanjaksot voidaan rajoittaa 15 kuukauteen. ( 24 )

32.

Tässä yhteydessä on huomautettava, että unionin tuomioistuimen tehtävänä ennakkoratkaisumenettelyssä ei ole lausua kansallisten säännösten tulkinnasta eikä antaa ratkaisua siitä, onko ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tulkinnut näitä säännöksiä oikein. Unionin tuomioistuimen on sen ja kansallisten tuomioistuinten välisen toimivallanjaon mukaisesti otettava huomioon ennakkoratkaisukysymyksiin liittyvät tosiseikat ja oikeudelliset seikat sellaisina kuin ne on esitetty ennakkoratkaisupyynnössä. ( 25 )

33.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on päättänyt aloittaa ennakkoratkaisumenettelyn tilanteessa, jossa Ranskan oikeudessa ei säädetä mistään ajallisesta rajoituksesta, joka johtaisi vuosilomaa koskevien oikeuksien lakkaamiseen. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole varma siitä, täyttääkö kansallinen lainsäädäntö direktiivin 2003/88 vaatimukset.

34.

Keolis Agen katsoo, että mahdollisuus kerryttää vuosilomaa ja pitää se myöhemmin ei vastaa vuosiloman tarkoitusta. Se muistuttaa, että unionin tuomioistuin on todennut, että vuosilomalla on kaksi tarkoitusta: työntekijä voi levätä työstä ja samalla hänellä on aikaa rentoutumiseen ja vapaa-aikaa. ( 26 ) Se viittaa tuomioon KHS, jossa unionin tuomioistuin katsoi, että tietyn ajallisen rajan ylityttyä vuosiloma menettää työntekijän kannalta myönteisen vaikutuksensa lepoaikana säilyttäen vain ominaisuutensa aikana rentoutumiseen ja vapaa-aikana. ( 27 )

35.

Näin ollen ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisella ja kolmannella kysymyksellään pääasiallisesti, onko direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa sallitaan rajoittamattomat ajanjaksot pitämättömän palkallisen vuosiloman siirtämiselle. Jos kansallisessa lainsäädännössä on unionin oikeuden nojalla säädettävä siirtämiselle varatusta ajanjaksosta, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, kuinka pitkän ajan kuluttua on kohtuullista antaa vuosilomaoikeuden lakata.

36.

Jotta voidaan vastata kysymykseen siitä, edellytetäänkö unionin oikeudessa, että oikeus vuosilomaan vanhenee siirtämiselle varattujen kohtuullisten ajanjaksojen käyttöönoton johdosta, sijoitan aluksi direktiivin 2003/88 perussopimusten järjestelmään.

37.

Kyseinen direktiivi annettiin SEUT 153 artiklan 2 kohdan (antamishetkellä EY-sopimuksen 137 artiklan 2 kohta), joka sisältyy perussopimuksen sosiaalipolitiikkaa koskevaan osastoon, perusteella. Tässä määräyksessä Euroopan parlamentille ja neuvostolle annetaan toimivalta toteuttaa toimenpiteitä, joilla tuetaan ja täydennetään jäsenvaltioiden toimintaa sosiaalipolitiikan alalla. SEUT 153 artiklan 1 kohdassa (aiempi EY-sopimuksen 137 artiklan 1 kohta) lueteltuihin eri aloihin kuuluu työntekijöiden terveyden ja turvallisuuden suojeleminen. Näihin huolenaiheisiin viitataankin direktiivin 2003/88 johdanto-osassa. ( 28 )

38.

SEUT 4 artiklan 2 kohdan b alakohdan perusteella sosiaalipolitiikka kuuluu jaetun toimivallan aloihin. Vaikka unioni voi SEUT 153 artiklan nojalla toimia tukeakseen ja täydentääkseen jäsenvaltioiden sosiaalipolitiikkaa, se ei mielestäni sulje pois tiettyjen sääntelyvalintojen tekemistä unionin tasolla ja siten kansallisten lainsäädäntöjen yhdenmukaistamista. ( 29 ) Unionin tasolla annetun lainsäädännön on kuitenkin oltava oikeutettua toissijaisuusperiaatteen valossa.

39.

Direktiivin 2003/88 sanamuodosta ei ilmene, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena olisi ollut säätää siirtämiselle varatuista ajanjaksoista. Unionin tuomioistuin on hiljattain vahvistanut tämän kannan 22.9.2022 antamassaan tuomiossa LB (Palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden vanhentuminen). ( 30 )

40.

Koska sosiaalipolitiikka on jaetun toimivallan ala ja koska unionin oikeudessa ei ole säädetty rajoitetuista siirtämiselle varatuista ajanjaksoista, toimivalta ottaa käyttöön tai olla ottamatta käyttöön rajoitettuja siirtämiselle varattuja ajanjaksoja on edelleen jäsenvaltioilla. ( 31 )

41.

Edellä esitetty päätelmä vastaa myös unionin tuomioistuimen kantaa, jonka mukaan jäsenvaltiot voivat vapaasti säätää vuosilomaoikeuden käyttämisen edellytyksistä. Vaikka direktiivin 2003/88 mukaan jäsenvaltiot eivät voi asettaa edellytyksiä palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden syntymiselle, ( 32 ) ne voivat määrittää tämän oikeuden käyttämistä koskevat edellytykset. ( 33 )

42.

Kuten julkisasiamies Trstenjak on korostanut, ( 34 ) unionin tuomioistuin pitää palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden siirrettävyyttä soveltamissääntönä. Näin ollen direktiivissä 2003/88 jätetään näiden edellytysten määrittäminen jäsenvaltioiden tehtäväksi.

43.

Jäsenvaltiot voivat näin ollen vapaasti valita, asettavatko ne määräajat, joiden kuluttua oikeus vuosilomaan lakkaa, vai sallivatko ne käyttämättömien lomaoikeuksien kerryttämisen kyseisen työntekijän työuran loppuun saakka.

44.

Kun jäsenvaltio päättää rajoittaa siirtämiselle varattuja ajanjaksoja, direktiivissä 2003/88 asetetaan ainoastaan vaatimus siitä, että valittu rajoitus ei vaikuta palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden syntymiseen, koska tämä oikeus johtuu perusoikeuskirjasta ja on ilmaistu kyseisessä direktiivissä. ( 35 ) Unionin tuomioistuimen toimivalta rajoittuu sen arvioimiseen, onko ajallinen rajoitus unionin oikeuden mukainen. Unionin tuomioistuin ei sen vuoksi voi asettaa asianmukaista ajallista rajoitusta.

45.

Jos kansallisessa lainsäädännössä ei rajoiteta pitämättömän palkallisen vuosiloman siirtämiselle varattua ajanjaksoa, se ei voi olla ristiriidassa direktiivin 2003/88 kanssa, koska kyseisessä direktiivissä ei edellytetä määräajan asettamista siirtämiselle varatulle ajanjaksolle.

46.

Mielestäni toteamus, jonka mukaan direktiivissä 2003/88 ei edellytetä siirtämiselle varatun ajanjakson rajoittamista, ei kyseenalaista toista, tuomiossa KHS esitettyyn obiter dictum ‑huomautukseen perustuvaa argumenttia, jonka mukaan palkallista vuosilomaa koskevien oikeuksien rajoittamaton kertyminen ei enää vastaisi itse palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden tarkoitusta. ( 36 )

47.

Olen edellä selittänyt, että tämä on vastaajan pääasiallinen argumentti, ( 37 ) jolla se pyrkii saamaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen vakuuttuneeksi siitä, että koska siirtämiselle varattuja ajanjaksoja koskevasta ajallisesta rajoituksesta ei ole säädetty, tällainen rajoitus on tarpeen asettaa tuomarin antamalla säännöllä.

48.

Ranskan hallitus puoltaa huomautuksissaan siirtämiselle varatun ajanjakson kohtuullista pituutta. ( 38 )

49.

Mielestäni tuomiossa KHS olevalla obiter dictum ‑huomautuksella ( 39 ) ei aseteta sääntöä. Siinä ainoastaan selitetään, miksi on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että jäsenvaltio voi päättää rajoituksen asettamisesta.

50.

Näin ollen olisi mielestäni virheellistä päätellä tästä unionin tuomioistuimen obiter dictum ‑huomautuksesta, että jäsenvaltioilla olisi velvollisuus säätää enimmäisajasta, jonka kuluessa pitämättömät palkalliset vuosilomapäivät on käytettävä.

51.

Unionin oikeuden nykyisessä tilassa jäsenvaltioilta ei edellytetä siirtämiselle varattuja ajanjaksoja koskevan ajallisen rajoituksen asettamista, eikä sitä myöskään kielletä tekemästä niin. Se jätetään jäsenvaltioiden poliittisten valintojen varaan.

52.

Mitä tulee Keolis Agenin kansallisille tuomioistuimille esittämään kehotukseen asettaa tällainen sääntö, on todettava, että unionin tuomioistuimen tehtävänä ei ole puuttua tietyn jäsenvaltion perustuslaillisissa järjestelmissä vahvistettuun toimivallan jakoon. ( 40 )

53.

On kuitenkin tarpeen muistuttaa, että unionin oikeus ei nykyisellään velvoita jäsenvaltioita, olipa kyse niiden lainsäädäntöelimistä tai tuomioistuimista, asettamaan ajallisia rajoituksia pitämättömän vuosiloman siirtämiselle varatuille ajanjaksoille.

54.

Lopuksi on lausuttava lähinnä vastaajan esittämistä väitteistä, joiden mukaan asianmukainen siirtämiselle varattu ajanjakso on 15 tai 18 kuukautta sen viitekauden päättymisestä, jonka aikana oikeus vuosilomaan syntyi.

55.

Nämä luvut perustuvat yhdistelmään unionin tuomioistuimen 3.5.2012 annetussa tuomiossa Neidel tekemästä toteamuksesta, jonka mukaan yhdeksän kuukauden ajanjakso on liian lyhyt, ( 41 ) ja tuomiossa KHS tekemästä toteamuksesta, jonka mukaan 15 kuukauden ajanjakso on hyväksyttävä. ( 42 ) Palkallisista vuosilomista vuonna 1970 tehdyn Kansainvälisen työjärjestön (jäljempänä ILO) yleissopimuksen nro 132 (tarkistettu), johon viitataan direktiivin 2003/88 kuudennessa perustelukappaleessa, 9 artiklassa mainitaan 18 kuukauden ajanjakso.

56.

Arvioidessaan kansallisessa lainsäädännössä asetettujen ajanjaksojen asianmukaisuutta unionin tuomioistuin on käyttänyt toimivaltaansa sen tarkistamiseksi, vaikuttavatko kansallisessa lainsäädännössä asetetut edellytykset vuosilomaoikeuden syntymiseen. ( 43 ) Unionin tuomioistuin ei ole vahvistanut asianmukaista määräaikaa eikä se myöskään voi tehdä niin. Kun unionin tuomioistuin totesi tuomiossa KHS, että 15 kuukautta vaikuttaa hyväksyttävältä pituudelta, se ei vahvistanut 15 kuukauden ajanjaksoa koskevaa sääntöä unionin oikeudessa. Se totesi ainoastaan, että tällainen kansallinen sääntö, joka on kansallisella tasolla tehdyn valinnan tulos, ei ole ristiriidassa palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden syntymisen kanssa.

57.

Mitä tulee palkallisista vuosilomista vuonna 1970 tehtyyn ILO:n yleissopimukseen nro 132 (tarkistettu), on totta, että unionin tuomioistuin on toisinaan viitannut ILO:n välineisiin. ( 44 ) On kuitenkin tärkeää erottaa toisistaan sellaiset yleissopimukset, jotka mainitaan työelämän perusperiaatteita ja ‑oikeuksia koskevassa ILO:n julistuksessa ( 45 ) ja joiden osapuolia ovat kaikki jäsenvaltiot, ja muut välineet, kuten palkallisista vuosilomista tehty ILO:n yleissopimus, jonka vain 14 jäsenvaltiota ovat ratifioineet. Tämä erottelu on erityisen merkittävä nyt käsiteltävän tapauksen yhteydessä, koska Ranska ei ole ratifioinut viimeksi mainittua yleissopimusta. Vaikka se olisikin ratifioinut sen, kyseisessä yleissopimuksessa asetettu 18 kuukauden määräaika sitoo sopimuspuolia kansainvälisen tai kansallisen valtiosääntöoikeuden nojalla mutta ei unionin oikeuden nojalla. ( 46 )

58.

Näin ollen, kuten komissio on perustellusti todennut, unionin oikeuden nykytilassa pitämättömän palkallisen vuosiloman mahdolliselle siirtämiselle varatuille ajanjaksoille ei ole asetettu mitään ajallista rajoitusta. Tämä onkin loogista, koska direktiivissä 2003/88 ei estetä ( 47 ) sitä, että jäsenvaltiot sallivat pitämättömän vuosiloman kertymisen ilman päättymispäivää.

59.

Tämän seurauksena unionin tuomioistuin ei voi vastata siihen, mikä on kohtuullinen ajallinen rajoitus, koska tällainen valinta on jätetty jäsenvaltioiden tehtäväksi. Unionin tuomioistuin voi ainoastaan tarkistaa, vaikuttaako tehty valinta palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden syntymiseen.

60.

Näin ollen ehdotan, että vastauksena ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toiseen ja kolmanteen kysymykseen unionin tuomioistuin toteaa, että direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohta ei ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa sallitaan pitämättömän palkallisen vuosiloman kertyminen siten, että siinä ei aseteta ajallista rajoitusta tämän loman siirtämiselle varatulle ajanjaksolle eikä säädetä myöskään siirtämiselle varatun kohtuullisen ajanjakson pituudesta.

61.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa conseil des prud’hommes d’Agenin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: