1.

Vaikka teollis- ja tekijänoikeuksien suojaan liittyviä menettelyllisiä seikkoja on joiltain osin yhdenmukaistettu, ( 2 ) menettelyllisesti tähän suojaan sovelletaan edelleenkin pitkälti erilaisia kansallisia säännöstöjä. Direktiivillä 2004/48/EY ( 3 ) pyritään rajoittamaan haittavaikutuksia, joita tällä on sisämarkkinoiden kehityksen kannalta, säätämällä tätä varten luettelo toimenpiteistä, joista kansallisessa lainsäädännössä on säädettävä, jotta tekijänoikeuden ja lähioikeuksien noudattaminen voidaan varmistaa tuomioistuinmenettelyissä.

2.

Käsiteltävässä asiassa esiin tulevat ongelmat eivät kuitenkaan liity kyseiseen toimenpiteiden luetteloon vaan siihen, kenellä on oltava kelpoisuus vaatia kyseisten toimenpiteiden soveltamista kansallisissa tuomioistuimissa. Keskeisin kysymys on, onko jäsenvaltioilla direktiivin 2004/48 4 artiklan c alakohdan nojalla velvollisuus antaa teollis- ja tekijänoikeuksia kollektiivisesti hallinnoiville järjestöille (jäljempänä oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivat järjestöt) kelpoisuus esiintyä asianosaisena tuomioistuimessa omissa nimissään riita-asioissa, joissa on kyse direktiivissä tarkoitettujen toimenpiteiden soveltamisesta.

3.

Käsiteltävässä asiassa tämä kysymys tulee esiin sellaisen järjestön toiminnan yhteydessä, jolla on oikeus myöntää niin sanottuja laajennettuja kollektiivisia käyttölupia. Laajennetut kollektiiviset käyttöluvat otettiin käyttöön Skandinavian maissa 1960-luvulta alkaen, ( 4 ) ja niitä voidaan kuvata näille maille ominaiseksi teollis- ja tekijänoikeuksien hallinnointimekanismiksi, jonka perusteella tietyt oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivat järjestöt voivat myöntää oikeuksien käyttölupia paitsi jäsentensä myös muiden sellaisten oikeudenhaltijoiden puolesta, jotka eivät ole päättäneet hallinnoida oikeuksiaan itse. Tämä mekanismi on osoittautunut hyödylliseksi aloilla, joilla se seikka, että käyttöluvan haltijat voivat hyödyntää suurta määrää teoksia, ja se seikka, että markkinat ovat huomattavan pirstaloituneita, merkitsevät, että oikeuksien hallinnointi yksittäisillä sopimuksilla on vaikeaa, mikä aiheuttaa merkittävää oikeudellista epävarmuutta. ( 5 )

4.

Kun oikeuksia kollektiivisesti hallinnoiville järjestöille on annettu laajennettuja toimivaltuuksia oikeuksien hallinnoinnin osalta, on kysyttävä, millainen asema tällaisilla järjestöillä tulisi olla teollis- ja tekijänoikeuksien suojaa koskevissa tuomioistuinmenettelyissä. Tähän kysymykseen vastattaessa on otettava huomioon, että oikeudenkäyntimenettelyjä riita-asioissa koskevat jäsenvaltioiden säännöstöt eroavat merkittävästi toisistaan. Nämä jäsenvaltioiden erot ovat mielestäni selitys sille, miksi unionin lainsäätäjä on ollut siten varovainen, että se on päättänyt olla yhdenmukaistamatta täydellisesti kansallisia säännöstöjä voimassa olevilla unionin oikeussäännöillä.

5.

Direktiivin 93/83/ETY 9 artiklassa, ( 6 ) jonka otsikko on ”Kaapeleitse tapahtuvaa edelleenlähetystä koskevan oikeuden käyttö”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että tekijänoikeuksien ja lähioikeuksien haltijoiden oikeutta antaa kaapelilähetystoiminnan harjoittajalle lupa lähetyksen edelleenlähetykseen kaapeleitse tai evätä se voi käyttää ainoastaan yhteisvalvontajärjestö.

2.   Kun oikeudenhaltija ei ole antanut oikeuksiaan yhteisvalvontajärjestön hallinnoitaviksi, pidetään sitä yhteisvalvontajärjestöä, joka valvoo samaan lajiin kuuluvia oikeuksia, oikeutettuna hallinnoimaan hänen oikeuksiaan. Jos useat yhteisvalvontajärjestöt hallinnoivat tähän lajiin kuuluvia oikeuksia, oikeudenhaltija voi itse nimetä yhteisvalvontajärjestön, jonka tehtävänä oikeudenhaltijan oikeuksien hallinnointia on pidettävä. Tässä kohdassa tarkoitetulla oikeudenhaltijalla on kaapelilähetystoiminnan harjoittajan ja sen yhteisvalvontajärjestön, jonka tehtävänä tämän oikeuksien hallinnointia on pidettävä, välisen sopimuksen perusteella samat oikeudet ja velvoitteet kuin oikeudenhaltijoilla, jotka ovat antaneet oikeuksiensa puolustamisen tämän yhteisvalvontajärjestön tehtäväksi, ja oikeudenhaltija voi vedota näihin oikeuksiin kyseisen jäsenvaltion vahvistamana määräaikana, jonka on oltava vähintään kolme vuotta siitä päivästä, jona oikeudenhaltijan teos tai muu suojattu kohde edelleenlähetetään kaapeleitse.

3.   Jäsenvaltio voi säätää, että jos oikeudenhaltija antaa luvan teoksen tai muun suojatun kohteen alkuperäiseen lähetykseen alueellaan, tämän on katsottava suostuneen olemaan käyttämättä oikeuksiaan edelleenlähetykseen kaapeleitse yksilöllisesti ja käyttämään niitä tämän direktiivin säännösten mukaisesti.”

6.

Direktiivin 2004/48 johdanto-osan 3, 10 ja 18 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

7.

Direktiivin 2004/48 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Kohde”, säädetään seuraavaa:

”Tämä direktiivi koskee teollis- ja tekijänoikeuksien noudattamisen varmistamiseksi tarvittavia toimenpiteitä, menettelyjä ja oikeussuojakeinoja. Tässä direktiivissä käsite teollis- ja tekijänoikeudet käsittää myös teollisoikeudet.”

8.

Direktiivin 2 artiklan, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä säädettyjä toimenpiteitä, menettelyjä ja oikeussuojakeinoja sovelletaan 3 artiklan mukaisesti kaikkiin [unionin] lainsäädännössä ja/tai kyseisen jäsenvaltion lainsäädännössä säädettyjen teollis- ja tekijänoikeuksien loukkauksiin, sanotun kuitenkaan rajoittamatta [unionin] tai jäsenvaltioiden lainsäädännössä säädettyjen tai säädettävien keinojen käyttämistä, sikäli kuin mainitut keinot ovat edullisempia oikeudenhaltijoille.”

9.

Direktiivin 3 artiklassa, jonka otsikko on ”Yleinen velvoite”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on säädettävä tarvittavat toimenpiteet, menettelyt ja oikeussuojakeinot tässä direktiivissä tarkoitettujen teollis- ja tekijänoikeuksien noudattamisen varmistamiseksi. – –

2.   Näiden toimenpiteiden, menettelyjen ja oikeussuojakeinojen on – – oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia, ja niitä on sovellettava siten, että vältetään luomasta esteitä lailliselle kaupankäynnille ja säädetään takeista niiden väärinkäytön estämiseksi.”

10.

Direktiivin 2004/48 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Henkilöt, joilla on oikeus pyytää toimenpiteiden, menettelyjen ja oikeussuojakeinojen soveltamista”, säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on myönnettävä oikeus pyytää tässä luvussa tarkoitettujen toimenpiteiden, menettelyjen ja oikeussuojakeinojen soveltamista:

11.

Direktiivin 2014/26/EU ( 7 ) johdanto-osan 12 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Vaikka tätä direktiiviä sovelletaan kaikkiin yhteishallinnointiorganisaatioihin, lukuun ottamatta III osastoa, jota sovelletaan ainoastaan sellaisiin yhteishallinnointiorganisaatioihin, jotka hallinnoivat musiikkiteosten tekijöiden verkko-oikeuksia usean valtion alueella, se ei vaikuta oikeuksien hallinnointijärjestelyihin jäsenvaltioissa, kuten erillinen hallinnointi, edustavan yhteishallinnointiorganisaation ja käyttäjän välisen sopimuksen laajennettu vaikutus eli laajennettu kollektiivinen lisensiointi, pakollinen kollektiivinen hallinnointi, edustusta koskevat oikeudelliset olettamat ja oikeuksien siirtäminen yhteishallinnointiorganisaatioille.”

12.

Direktiivin 3 artiklan, jonka otsikko on ”Määritelmät”, a alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan

13.

Direktiivin 35 artiklassa, jonka otsikko on ”Riitojen ratkaisu”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että yhteishallinnointiorganisaatioiden ja käyttäjien väliset erityisesti voimassa oleviin ja ehdotettuihin lisensiointiehtoihin tai sopimusrikkomuksiin liittyvät riidat voidaan saattaa tuomioistuimen tai soveltuvissa tapauksissa muun riippumattoman ja puolueettoman teollis- ja tekijänoikeuksia koskevaan lainsäädäntöön erikoistuneen riitojenratkaisuelimen ratkaistaviksi.

2.   Edellä olevat 33 ja 34 artikla sekä tämän artiklan 1 kohta eivät vaikuta osapuolten oikeuteen vaatia ja puolustaa oikeuksiaan tuomioistuinteitse.”

14.

Tekijänoikeuslain (404/1961), sellaisena kuin se oli lailla 607/2015 muutettuna, 26 §:n, jonka otsikko on ”Sopimuslisenssi”, 1 momentissa säädettiin, että sopimuslisenssiä koskevia tämän lain säännöksiä sovelletaan sopimukseen, joka on tehty tietyn alan tekijöiden teosten käyttämisestä käyttäjän ja opetus- ja kulttuuriministeriön hyväksymän, lukuisia tämän alan Suomessa käytettyjen teosten tekijöitä edustavan järjestön välillä. Hyväksyttyä järjestöä pidetään tämän sopimuksen osalta oikeutettuna edustamaan muitakin saman alan teosten tekijöitä. Mainitulla sopimuksella laajennetun kollektiivisen käyttöluvan saanut voi luvan mukaisin ehdoin käyttää kaikkia tämän alan tekijöiden teoksia.

15.

Tekijänoikeuslain 26 §:n 4 momentissa säädettiin, että mitä 1 momentissa tarkoitettu järjestö määrää teoksen kappaleiden valmistamisesta taikka teoksen välittämisestä tai lähettämisestä suoritettavien korvausten jakamisesta järjestön suoraan edustamille tekijöille tai käyttämisestä tekijöiden yhteisiin tarkoituksiin, sovelletaan myös muihin 1 momentissa tarkoitettuihin saman alan tekijöihin, joita järjestö ei suoraan edusta.

16.

Kopiosto r.y. (jäljempänä Kopiosto) on direktiivin 2014/26 3 artiklan a alakohdassa tarkoitettu tekijänoikeuksien haltijoita edustava yhteishallinnointiorganisaatio, jonka opetus- ja kulttuuriministeriö on hyväksynyt järjestöksi, jolla on oikeus myöntää laajennettuja kollektiivisia käyttölupia. Käyttöluvat koskevat muun muassa radio- tai televisiolähetyksiin sisältyvien teosten edelleen lähettämistä. Samanaikaisesti Kopiosto hallinnoi ja myöntää käyttölupia lukuisien tekijöiden puolesta myös tekijöiden sille antamien valtuutusten perusteella.

17.

Telia Finland Oyj:llä (jäljempänä Telia) on kaapelitelevisioverkko, jossa siirretään kotimaisten vapaasti vastaanotettavien televisiokanavien lähetyssignaalia yleisön vastaanotettavaksi.

18.

Kopiosto nosti 24.1.2018 markkinaoikeudessa oikeuksien loukkaukseen perustuvan kanteen, jossa se vaati tuomioistuinta vahvistamaan, että Telia oli lähettänyt televisiolähetyksiä edelleen ilman Kopioston myöntämää lupaa. Kopiosto vaati tällä perusteella hyvitystä ja vahingonkorvausta ja vetosi ensisijaisesti siihen, että se on järjestö, jolla on oikeus myöntää laajennettuja kollektiivisia käyttölupia, ja toissijaisesti siihen, että se hallinnoi tiettyjen tekijöiden oikeuksia kyseisten tekijöiden antamien valtuutusten nojalla.

19.

Markkinaoikeus hylkäsi Kopioston vaatimukset 18.6.2019 antamallaan välituomiolla sillä perusteella, että Kopiostolla ei ollut oikeutta ajaa loukkauskannetta omissa nimissään.

20.

Kopiosto valitti välituomiosta korkeimpaan oikeuteen, jossa se esittää, että sillä on välitön intressi ajaa kannetta riita-asioissa, joissa on kyse sen myöntämien käyttölupien piiriin kuuluvista oikeuksista.

21.

Vastauksena Kopioston väitteisiin Telia esittää, että Kopiostolla ei ole järjestönä, jolla on oikeus myöntää kollektiivisia käyttölupia, oikeutta ajaa loukkauskannetta omissa nimissään, vaan oikeus nostaa loukkauskanne on vain oikeudenhaltijoilla eli tekijöillä tai niillä, joille oikeudet on siirretty.

22.

Koska kansalliseen lakiin ei sisälly säännöksiä kysymyksestä, jota pääasia koskee, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että se, täyttääkö Kopioston nostama loukkauskanne tutkittavaksi ottamisen edellytykset, riippuu siitä, miten direktiivin 2004/48 asiaa koskevia säännöksiä on tulkittava Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 17 ja 47 artiklan valossa.

23.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee tässä yhteydessä ensinnäkin, edellyttääkö oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivan järjestön oikeus pyytää direktiivissä 2004/48 tarkoitettujen toimenpiteiden soveltamista yksinomaan yleistä kelpoisuutta esiintyä tuomioistuimessa asianosaisena vai myös sitä, että sovellettavassa lainsäädännössä on nimenomaisesti säädetty tästä.

24.

Korkein oikeus tiedustelee tämän jälkeen, onko direktiivin 2004/48 johdanto-osan 18 perustelukappaleessa käytetty välittömän edun käsite unionin oikeuden itsenäinen käsite, jonka yhdenmukaisesta tulkitsemisesta seuraisi, että asiassa olisi vahvistettava oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivien järjestöjen välitön intressi vaatia omissa nimissään kyseisessä direktiivissä tarkoitettujen toimenpiteiden soveltamista.

25.

Lopuksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee siltä varalta, että oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivilla järjestöillä on oikeus pyytää direktiivissä 2004/48 tarkoitettujen toimenpiteiden soveltamista, mitä seurauksia tällä on sellaisten oikeudenhaltijoiden, jotka eivät ole tällaisen järjestön jäseniä, perusoikeuskirjan 17 ja 47 artiklan mukaisten perusoikeuksien kannalta tilanteessa, jossa tällaisilla järjestöillä on oikeus myöntää laajennettuja kollektiivisia käyttölupia.

26.

Tässä tilanteessa korkein oikeus on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

27.

Ennakkoratkaisupyyntö toimitettiin unionin tuomioistuimeen 15.3.2022. Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet pääasian asianosaiset, Suomen ja Puolan hallitukset sekä komissio. Asian käsittelyn kirjallisen vaiheen päätteeksi unionin tuomioistuin on katsonut, että sillä on riittävät tiedot asian ratkaisemiseen järjestämättä istuntoa asianosaisten kuulemiseksi.

28.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään, onko teollis- ja tekijänoikeuksia kollektiivisesti hallinnoivien sopimuslisenssijärjestöjen osalta direktiivin 2004/48 4 artiklan c alakohtaan perustuvan asiavaltuuden edellytyksenä olevalla kelpoisuudella esiintyä asianosaisena näiden oikeuksien puolustamiseksi tarkoitettu yksinomaan kansallisessa laissa säädettyä yleistä kelpoisuutta esiintyä tuomioistuimessa asianosaisena riita-asioissa vai myös oikeutta ajaa kannetta omissa nimissään kyseisten oikeuksien puolustamiseksi, joka on nimenomaisesti hyväksyttävä kansallisessa laissa.

29.

Ymmärrettävyyden nimissä ja tuomioistuimessa asianosaisena esiintymistä koskevan kelpoisuuden (joka oikeuskelpoisilla yleensä on) ja asiavaltuuden (jota arvioidaan oikeusriidan laadun ja kohteen perusteella) erottamiseksi selvästi toisistaan ehdotan, että unionin tuomioistuin muotoilee tämän kysymyksen uudelleen siten, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen katsotaan tiedustelevan sillä lähinnä, edellyttääkö teollis- ja tekijänoikeuksia kollektiivisesti hallinnoivien järjestöjen direktiivin 2004/48 4 artiklan c alakohdassa tarkoitettu oikeus pyytää direktiivin II luvussa tarkoitettujen toimenpiteiden, menettelyjen ja oikeussuojakeinojen soveltamista yksinomaan sitä, että tällaisilla järjestöillä on kelpoisuus esiintyä tuomioistuimessa asianosaisena, vai myös sitä, että kansallisessa oikeudessa on nimenomaisesti vahvistettu tällaisten järjestöjen asiavaltuus sellaisten henkilökohtaisten oikeuksien puolustamiseen, jotka ovat niiden vastuulla.

30.

Vastauksen antamiseksi tähän kysymykseen on aluksi ratkaistava, edellyttääkö direktiivin 2004/48 4 artiklan c alakohdassa tarkoitettu pyynnön esittämisoikeus yksinomaan oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivien järjestöjen kelpoisuutta esiintyä asianosaisena tuomioistuimessa vai myös sitä, että tällaisilla järjestöillä on asiavaltuus. Jälkimmäisessä tapauksessa on vielä ratkaistava, onko tästä asiavaltuudesta säädettävä nimenomaisesti sovellettavassa lainsäädännössä.

31.

Tämä ensimmäinen kysymys ei vaikuta minusta erityisen monimutkaiselta. Mielestäni on täysin selvää, että oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivien järjestöjen oikeus pyytää direktiivin 2004/48 II luvussa tarkoitettujen toimenpiteiden soveltamista edellyttää, että järjestöillä on asiavaltuus, eikä siis pelkkä yleinen kelpoisuus esiintyä asianosaisena tuomioistuimessa riitä.

32.

Direktiivin 2004/48 4 artiklan c alakohdassa käytetty ilmaisu ”oikeus pyytää” toimenpiteiden soveltamista vaikuttaa tältä osin epämääräiseltä. Tätä säännöstä on kuitenkin luettava kyseisen direktiivin johdanto-osan 18 perustelukappaleen valossa. Unionin tuomioistuin on tulkinnut kyseisen perustelukappaleen sanamuotoa tuomiossaan SNB-REACT, ( 8 ) jossa se katsoi, että ”jäsenvaltioilla on velvollisuus tunnustaa – – tavaramerkinhaltijoita kollektiivisesti edustava järjestö henkilöksi, jolla on tavaramerkinhaltijoiden oikeuksien suojaamiseksi niiden loukkaamiselta oikeus pyytää omissa nimissään direktiivissä säädettyjen oikeussuojakeinojen soveltamista ja nostaa omissa nimissään tuomioistuimessa kanne tavaramerkinhaltijoiden oikeuksien panemiseksi täytäntöön, edellyttäen että tällaisella järjestöllä katsotaan kansallisen lainsäädännön mukaan olevan välitön intressi näiden oikeuksien puolustamiseen ja että sillä on kansallisen lainsäädännön mukaan kelpoisuus esiintyä asianosaisena tässä tarkoituksessa”. ( 9 )

33.

Mielestäni näin ollen on selvää, että direktiivin 4 artiklan c alakohdassa tarkoitettu pyynnön esittämisoikeus edellyttää paitsi yleistä kelpoisuutta esiintyä asianosaisena tuomioistuimessa myös sitä, että oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivalla järjestöllä on sovellettavan lainsäädännön nojalla asiavaltuus.

34.

Lisään vielä, että päinvastainen tulkinta, jonka mukaan direktiivin 2004/48 4 artiklan c alakohdassa tarkoitettu pyynnön esittämisoikeus edellyttää ainoastaan kelpoisuutta esiintyä tuomioistuimessa asianosaisena, tekisi tästä edellytyksestä käytännössä merkityksettömän.

35.

Kuten Suomen hallitus on nimittäin huomauttanut, ( 10 ) kelpoisuus esiintyä asianosaisena tuomioistuimessa on yleinen oikeushenkilöiden ominaisuus, ja yleensä oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivat järjestöt ovat oikeushenkilöitä riippumatta siitä, mikä on tällaisen järjestön tai organisaation oikeudellinen muoto kansallisen lainsäädännön nojalla. ( 11 ) Käytännössä epävarmuutta esiintyy vain siitä, onko oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivilla järjestöillä asiavaltuutta tai oikeussuojan tarvetta. ( 12 )

36.

Edellä esitetyn perusteella katson, että direktiivin 2004/48 4 artiklan c alakohdassa tarkoitettu pyynnön esittämisoikeus edellyttää, että oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivilla järjestöillä on kansallisessa oikeudessa vahvistettu asiavaltuus. Näin ollen on ratkaistava, onko asiavaltuus vahvistettava nimenomaisesti.

37.

Siltä osin kuin ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys koskee sitä, onko oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivien järjestöjen asiavaltuus vahvistettava kansallisessa oikeudessa nimenomaisesti, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko asiavaltuus vahvistettava kirjoitetun lain säännöksellä.

38.

Kun otetaan huomioon, millaisia ongelmia aiheutuisi siitä, että oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivilla järjestöillä mahdollisesti katsottaisiin olevan asiavaltuus nostaa kanne omissa nimissään oikeudenhaltijoiden sijasta, ( 13 ) katson tässä yhteydessä, että oikeusvarmuuden vaatimukset voisivat täyttyä parhaiten tilanteessa, jossa asiavaltuudesta säädetään lainsäädännön tasolla.

39.

Käytännössä useimmissa jäsenvaltioissa ei kuitenkaan ole säädetty säännöstä, joka koskisi nimenomaan oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivien järjestöjen asiavaltuutta. ( 14 ) Ei siis ole poissuljettua, että tämän kysymyksen osalta sovelletaan yleisiä prosessisääntöjä tai että kysymys ratkaistaan oikeuskäytännössä ( 15 ) – erityisesti jäsenvaltioissa, joissa alemman asteen tuomioistuimet ovat muodollisesti velvollisia noudattamaan ylimpien tuomioistuinten oikeuskäytäntöä. ( 16 )

40.

Näin ollen minusta vaikuttaa siltä, että siltä osin kuin direktiivin 2004/48 4 artiklan c alakohdan mukaan oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivilla järjestöillä on asiavaltuus, ”jos sovellettava lainsäädäntö sen sallii” (kursivointi tässä), kyseisen alakohdan sanamuodon mukainen tulkinta saattaisi tietyissä olosuhteissa heikentää kyseisen direktiivin tehokasta vaikutusta.

41.

Näin ollen katson, että tässä asiassa unionin tuomioistuin voi ottaa mallia oikeuskäytännöstään, joka koskee direktiivien täytäntöönpanotapoja. ( 17 ) Kyseisen oikeuskäytännön mukaan ”direktiivin saattaminen osaksi kansallista oikeusjärjestystä ei välttämättä edellytä sitä, että sen säännökset olisi samanmuotoisina ja sanasta sanaan toistettava nimenomaisella erityisellä säännöksellä, vaan yleinen oikeustila voi olla riittävä, jos se takaa sen, että direktiivi on kokonaisuudessaan riittävän selkeästi ja täsmällisesti täytäntöönpantu”. ( 18 )

42.

Tällainen oikeustila voi perustua muun muassa vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön. ( 19 )

43.

Ehdotan näin ollen, että unionin tuomioistuin vastaa ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen, että oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivien järjestöjen direktiivin 2004/48 4 artiklan c alakohdassa tarkoitettu oikeus pyytää direktiivin II luvussa tarkoitettujen toimenpiteiden, menettelyjen ja oikeussuojakeinojen soveltamista edellyttää sitä, että niiden asiavaltuus niiden vastuulla olevien henkilökohtaisten oikeuksien puolustamiseen on vahvistettu. Jos sovellettavassa lainsäädännössä ei ole tätä koskevia säännöksiä, asiavaltuus voi perustua yleiseen oikeustilaan, kunhan asiavaltuuden laajuus ja seuraukset yksityisten kannalta on määritelty riittävän selkeästi ja täsmällisesti.

44.

Toinen ennakkoratkaisukysymys koskee sanamuotonsa perusteella sitä, onko ilmaisua ”välitön etu edustamiensa oikeudenhaltijoiden tekijänoikeuksien puolustamiseen” pidettävä itsenäisenä käsitteenään.

45.

Direktiivin 2004/48 säännöksissä ei käytetä tätä ilmaisua. Unionin tuomioistuin on sen sijaan käyttänyt tällaista ilmaisua hieman toisin muotoiltuna tuomiossaan SNB-REACT, ( 20 ) kun se on tulkinnut kyseisen direktiivin 4 artiklan c alakohtaa direktiivin johdanto-osan 18 perustelukappaleen valossa, ( 21 ) jossa käytetään ilmaisua ”välitön etu”.

46.

Unionin tuomioistuin on katsonut kyseisen perustelukappaleen perusteella, että direktiivin 2004/48 4 artiklan c alakohta on käsitettävä siten, että kun järjestöllä, jonka vastuulla on teollis- ja tekijänoikeuksien kollektiivinen hallinnointi, katsotaan kansallisen lainsäädännön mukaan olevan välittömiä etuja näiden oikeuksien puolustamisessa, jäsenvaltioiden on tunnustettava tälle järjestölle oikeus pyytää kyseisessä direktiivissä säädettyjen toimenpiteiden soveltamista. ( 22 )

47.

Näin ollen minusta vaikuttaa siltä, että kun ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta, onko tuomiossa SNB-REACT tarkoitettua välittömän edun käsitettä pidettävä itsenäisenä käsitteenä, se pyrkii selvittämään, onko jäsenvaltioilla direktiivissä 2004/48 säädetyn nojalla velvollisuus tunnustaa, että oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivilla järjestöillä on intressi ajaa kannetta omissa nimissään riita-asioissa, joissa on kyse direktiivin 4 artiklan c alakohdassa tarkoitettujen toimenpiteiden soveltamisesta, kun tällaisesta intressistä ei säädetä kansallisissa säännöstöissä – ja jos kyllä, millainen on kyseisen velvollisuuden ulottuvuus.

48.

Ehdotan näin ollen, että toinen ennakkoratkaisukysymys muotoillaan uudelleen siten, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen katsotaan tiedustelevan sillä lähinnä, onko direktiivin 2004/48 4 artiklan c alakohtaa tulkittava siten, että jäsenvaltioilla on velvollisuus tunnustaa, että kyseisessä alakohdassa tarkoitetuilla järjestöillä, joilla on oikeus myöntää kollektiivisia käyttölupia, on välitön intressi vaatia omissa nimissään direktiivin II luvussa tarkoitettujen toimenpiteiden, menettelyjen ja oikeussuojakeinojen soveltamista, esimerkiksi ajamalla loukkauskannetta, kun tällaisesta intressistä ei säädetä kansallisissa säännöstöissä.

49.

Tähän kysymykseen on vastattu lähinnä kieltävästi tuomiossa SNB-REACT, ( 23 ) enkä näe mitään syytä, miksi unionin tuomioistuin vastaisi kysymykseen eri tavalla tässä asiassa.

50.

Muistutan, että direktiivin 2004/48 4 artiklan c alakohdan mukaan siinä tarkoitettu pyynnön esittämisoikeus edellyttää edelleenkin, että ”sovellettava lainsäädäntö – – sallii” pyynnön esittämisen. Unionin tuomioistuin on todennut tässä yhteydessä, että ”direktiivin 2004/48 4 artiklan a alakohdassa säädetään, että jäsenvaltioiden on joka tapauksessa myönnettävä oikeus pyytää direktiivin II luvussa tarkoitettujen toimenpiteiden, menettelyjen ja oikeussuojakeinojen soveltamista teollis- ja tekijänoikeuksien haltijoille, mutta saman artiklan b, c ja d alakohdista kaikissa kolmessa täsmennetään, että jäsenvaltioiden on myönnettävä sama oikeus muille henkilöille ja tietyille järjestöille vain, jos sovellettava lainsäädäntö sen sallii, ja mainitun lainsäädännön mukaisesti”. ( 24 )

51.

Säännöksessä käytettyä ilmaisua ”sovellettava lainsäädäntö” unionin tuomioistuin on tulkinnut siten, että sillä viitataan paitsi kansalliseen lainsäädäntöön myös unionin lainsäädäntöön. ( 25 )

52.

Vastauksen antamiseksi toiseen ennakkoratkaisukysymykseen on siis ratkaistava, myönnetäänkö Kopioston kaltaisille oikeuksia kollektiivisesti hallinnoiville järjestöille unionin tällä hetkellä voimassa olevissa oikeussäännöissä välitön intressi vaatia omissa nimissään direktiivissä 2004/48 tarkoitettujen toimenpiteiden soveltamista.

53.

Mielestäni vastaus tähän kysymykseen on kieltävä.

54.

Ensinnäkään tällaista intressiä ei voida päätellä direktiivissä 2004/48 säädetystä.

55.

Päinvastoin – riippumatta direktiivin 2004/48 4 artiklan c alakohdan sisällöstä, joka on mielestäni selvä – kyseistä säännöstä koskeneen säädösvalmistelun perusteella on niin, että direktiivissä ei aseteta jäsenvaltioille velvollisuutta antaa oikeuksia kollektiivisesti hallinnoiville järjestöille mahdollisuutta ajaa kannetta riita-asioissa, joissa on kyse oikeudenhaltijoiden henkilökohtaisista oikeuksista. Komission alkuperäisessä ehdotuksessa direktiiviksi oli nimittäin säännös, joka koski jäsenvaltioiden tällaista velvollisuutta, mutta kyseisestä säännöksestä luovuttiin. ( 26 )

56.

Toiseksi katson, että oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivien järjestöjen oikeussuojan tarpeesta ei säädetä myöskään direktiivissä 2014/26. Tätä tulkintaa en kuitenkaan pidä täysin selvänä.

57.

Direktiivin 2014/26 35 artiklan 1 kohdassa säädetään nimittäin, että jäsenvaltioiden on varmistettava, ”että yhteishallinnointiorganisaatioiden ja käyttäjien väliset erityisesti voimassa oleviin ja ehdotettuihin lisensiointiehtoihin tai sopimusrikkomuksiin liittyvät riidat voidaan saattaa tuomioistuimen – – ratkaistaviksi” (kursivointi tässä). Tämän säännöksen sisällön perusteella on mahdollista päätellä, että oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivien järjestöjen oikeussuojan tarve niiden ja käyttäjien välisissä riita-asioissa on vahvistettu implisiittisesti.

58.

Tämän säännöksen tulkitseminen muita säännöksiä huomioon ottamatta olisi kuitenkin ristiriidassa direktiivin 2014/26 tavoitteiden ja yleisen rakenteen kanssa, sillä kyseisen direktiivin tavoitteena ei ole oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivien järjestöjen kelpoisuuksien määrittäminen riita-asioissa. ( 27 ) Tällainen tulkinta sopisi lisäksi huonosti yhteen direktiivin 2004/48 4 artiklan c alakohdan kanssa, jossa tästä asiasta säädetään ja josta direktiivissä 2014/26 säädetyllä ei poiketa. Katson näin ollen, että direktiivin 2014/26 35 artiklan 1 kohdassa ei vahvisteta oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivien järjestöjen oikeussuojan tarvetta.

59.

Tällaisten järjestöjen oikeussuojan tarvetta ei myöskään voida johtaa direktiivin (EU) 2019/790 ( 28 ) 12 artiklasta, jonka nojalla jäsenvaltiot voivat säätää laajennettujen kollektiivisten käyttölupien järjestelmästä ( 29 ) tiettyjen kyseisessä säännöksessä tarkoitettujen tilanteiden osalta.

60.

En tältä osin yhdy komission analyysiin, ( 30 ) sillä komissio vaikuttaa tulkinneen direktiivin 2019/790 12 artiklan 1 kohdan b alakohdassa käytettyä ilmaisua ”[organisaatio, jonka] oletetaan edustavan oikeudenhaltijoita”, ja direktiivin 2014/26 johdanto-osan 12 perustelukappaleessa käytettyä ilmaisua ”edustusta koskevat oikeudelliset olettamat” siten, että näillä ilmaisuilla viitataan oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivien järjestöjen prosessikelpoisuuksiin. Kun otetaan huomioon näiden ilmaisujen asiayhteys, niillä viitataan yhteen tapaan myöntää laajennettu käyttölupa, ja kyseinen tapa eroaa klassisesta käyttöluvan myöntämistavasta siten, että sen nojalla oikeudenhaltijoilla on enemmän vapauksia. ( 31 )

61.

Lisään vielä, että se, että järjestölle on annettu oikeus hallinnoida oikeuksia, ei merkitse, että sillä olisi tunnustettu olevan asiavaltuus tai oikeussuojan tarve kyseisten oikeuksien osalta. Siitä, että sovelletaan tiettyjä oikeuksien kollektiivisen hallinnoinnin mekanismeja, kuten edustusta koskevaa oikeudellista olettamaa, ei välttämättä seuraa, että oikeuksia kollektiivisesti hallinnoiville järjestöille olisi luovutettu oikeuksia, joten se, että järjestölle on annettu oikeus myöntää laajennettuja käyttölupia, ei tarkoita, että kyseisen järjestön asiavaltuus ajaa kannetta oikeudenhaltijan puolesta ja sijaan olisi implisiittisesti vahvistettu. ( 32 ) Tällainen asiavaltuus voi mahdollisesti ilmetä erityisesti tätä koskevista säännöksistä. ( 33 )

62.

Edellä esitetyn perusteella katson, että voimassa olevissa unionin oikeuden säännöksissä ei aseteta jäsenvaltioille velvollisuutta vahvistaa, että oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivilla järjestöillä on intressi ajaa kannetta omissa nimissään riita-asioissa, joissa on kyse direktiivissä 2004/48 tarkoitettujen toimenpiteiden soveltamisesta.

63.

Ehdotan näin ollen, että unionin tuomioistuin vastaa toiseen ennakkoratkaisukysymykseen, että direktiivin 2004/48 4 artiklan c alakohtaa on tulkittava siten, että jäsenvaltioilla ei ole velvollisuutta vahvistaa, että kyseisessä alakohdassa tarkoitetuilla järjestöillä, joilla on oikeus myöntää kollektiivisia käyttölupia, on välitön intressi vaatia omissa nimissään direktiivin II luvussa tarkoitettujen toimenpiteiden, menettelyjen ja oikeussuojakeinojen soveltamista, esimerkiksi ajamalla loukkauskannetta, kun tällaisesta intressistä ei säädetä sovellettavissa kansallisissa säännöstöissä.

64.

Kolmas ennakkoratkaisukysymys on esitetty siltä varalta, että katsotaan, että kun kansalliseen oikeuteen ei sisälly relevanttia säännöstöä, jäsenvaltioilla on direktiivin 2004/48 nojalla velvollisuus vahvistaa, että oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivilla järjestöillä on asiavaltuus ajaa omissa nimissään kannetta riita-asioissa, joissa on kyse laajennettujen käyttölupien piiriin kuuluvista oikeuksista. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, soveltuuko tällainen velvollisuus yhteen perusoikeuskirjan 17 ja 47 artiklassa vahvistettujen oikeuksien kanssa.

65.

Kun otetaan huomioon vastaus, jota ehdotan annettavaksi toiseen ennakkoratkaisukysymykseen, katson, ettei kolmanteen kysymykseen ole tarpeen vastata. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esiin tuoma ongelma voi ilmetä ja sitä on arvioitava vain, jos kansallisessa säännöstössä vahvistetaan oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivien järjestöjen asiavaltuus tai oikeussuojan tarve, ja näin ei ole tässä asiassa. ( 34 )

66.

Lisään vielä, että oikeuksia kollektiivisesti hallinnoivien järjestöjen asiavaltuus voidaan tehokkaasti vahvistaa vain siinä tapauksessa, että tekijöiden intressejä ja perusoikeuksia suojataan riittävällä tavalla, mikä riippuu lukuisista kansallisen oikeuden aineellisista ja prosessuaalisista säännöistä, jotka on osin yhdenmukaistettu direktiivillä 2014/26.

67.

Tällaisissa säännöissä säädetään esimerkiksi opt-out-mekanismin olemassaolosta oikeuksien hallinnoinnin osalta, oikeudenhaltijan väliintulo-oikeudesta tai vastustusoikeudesta, siitä, millaisia seurauksia on sillä, että oikeuksia kollektiivisesti hallinnoiva järjestö mahdollisesti luopuu vaatimuksestaan, siitä, mikä on vaihtoehtoisten riidanratkaisumenettelyjen ulottuvuus ja mitä vaikutuksia niillä on, tai siitä, voidaanko oikeuksia hallinnoivan järjestön vahingonkorvausvastuuseen vedota sopimusperusteisen suhteen kaltaisessa suhteessa, kuten esimerkiksi negotiorum gestio ‑tilanteessa. Tämän asian olosuhteissa nämä kysymykset jäävät kuitenkin hypoteettisiksi.

68.

Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa korkeimman oikeuden esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: