UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (laajennettu kahdeksas jaosto)

24 päivänä tammikuuta 2024 (*)

Talous‑ ja rahaliitto – Pankkiunioni – Yhteinen kriisinratkaisumekanismi luottolaitoksia ja tiettyjä sijoituspalveluyrityksiä varten (SRM) – Yhteinen kriisinratkaisurahasto (SRF) – Vuotta 2021 koskevien ennakollisten vakausmaksujen laskentaa koskeva yhteisen kriisinratkaisuneuvoston (SRB) päätös – Perusteluvelvollisuus – Yhdenvertainen kohtelu – Suhteellisuusperiaate – Yhteisen kriisinratkaisuneuvoston harkintavalta – Lainvastaisuusväite – Asetuksen (EU) N:o 806/2014 oikeusperusta – Komission harkintavalta

Asiassa T‑405/21,

Dexia Crédit Local, kotipaikka Pariisi (Ranska), edustajinaan asianajajat H. Gilliams ja J.‑M. Gollier,

kantajana,

vastaan

yhteinen kriisinratkaisuneuvosto (SRB), asiamiehinään J. Kerlin ja C. De Falco, avustajinaan asianajajat H.‑G. Kamann, F. Louis, P. Gey ja V. Del Pozo Espinosa de los Monteros,

vastaajana,

jota tukevat

Euroopan parlamentti, asiamiehinään J. Etienne ja O. Denkov,

Euroopan unionin neuvosto, asiamiehinään E. d’Ursel ja A. Westerhof Löfflerová,

ja

Euroopan komissio, asiamiehinään D. Triantafyllou ja A. Steiblytė,

väliintulijoina,

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu kahdeksas jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja A. Kornezov sekä tuomarit G. De Baere, D. Petrlík (esittelevä tuomari), K. Kecsmár ja S. Kingston,

kirjaaja: hallintovirkamies L. Ramette,

ottaen huomioon asian käsittelyn kirjallisen vaiheen,

ottaen huomioon 1.3.2023 pidetyssä istunnossa esitetyn,

on antanut seuraavan

tuomion (1)

1        Kantaja Dexia Crédit Local vaatii SEUT 263 artiklaan perustuvalla kanteellaan unionin yleistä tuomioistuinta kumoamaan kantajaa koskevilta osin yhteisen kriisinratkaisuneuvoston (SRB) 14.4.2021 tekemän päätöksen SRB/ES/2021/22, joka koskee yhteiseen kriisinratkaisurahastoon vuodelta 2021 suoritettavien ennakollisten vakausmaksujen laskentaa (jäljempänä kanteen kohteena oleva päätös).

[– –]

III  Asianosaisten vaatimukset

22      Kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–        kumoaa kanteen kohteena olevan päätöksen kantajaa koskevilta osin

–        velvoittaa yhteisen kriisinratkaisurahaston korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

23      Yhteinen kriisinratkaisurahasto vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–        hylkää kanteen

–        velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut

–        toissijaisesti siinä tapauksessa, että kanteen kohteena oleva päätös kumotaan, pysyttää sen vaikutukset siihen saakka, että kyseinen päätös korvataan, tai ainakin kuuden kuukauden ajan alkaen siitä, kun tuomiosta tulee lopullinen.

24      Euroopan parlamentti vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–        hylkää kanteen siltä osin kuin se perustuu viidennen ja kuudennen kanneperusteen osalta esitettyyn asetusta N:o 806/2014 koskevaan lainvastaisuusväitteeseen

–        velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

25      Euroopan unionin neuvosto vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–        hylkää kanteen

–        velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

26      Komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–        hylkää kanteen

–        velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

IV     Oikeudellinen arviointi

[– –]

A       Asetusta N:o 806/2014 ja delegoitua asetusta 2015/63 koskevat lainvastaisuusväitteet

1.     Viides ja kuudes kanneperuste, jotka perustuvat väitteisiin asetuksen N:o 806/2014 säännösten lainvastaisuudesta perussopimuksiin nähden

29      Kantaja väittää ensinnäkin, että asetuksen N:o 806/2014 5, 69 ja 70 artikla, joiden perusteella yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on määrittänyt vuotuisen tavoitetason ja kantajan ennakollisen vakausmaksun, ovat lainvastaisia. Kantaja väittää, että kyseiset säännökset on annettu SEUT 114 artiklan nojalla, vaikka ne merkitsevät sitä, että kansalliset kriisinratkaisuviranomaiset, jotka ovat toimivaltaisia määrittämään vuotuisen tavoitetason ja ennakolliset vakausmaksut, korvataan riippumattomalla unionin virastolla, eli yhteisellä kriisinratkaisuneuvostolla, joka on perustettu kyseisellä asetuksella.

30      Kantaja toteaa toiseksi, että säännökset, joiden lainmukaisuus riitautetaan kuudennen kanneperusteen yhteydessä, eli – kuten kantaja on vastauksessaan unionin yleisen tuomioistuimen sille esittämiin kirjallisiin kysymyksiin todennut – asetuksen N:o 806/2014 69 ja 70 artikla, ovat SEUT 114 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja ”veroja koskevia säännöksiä”, joten niitä ei ollut mahdollista antaa SEUT 114 artiklan 1 kohdan perusteella. Kantaja nimittäin toteaa, että siltä osin kuin kyseisissä säännöksissä säädetään ennakollisten vakausmaksujen suorittamista koskevasta velvollisuudesta, kyseiset vakausmaksut ovat luonteeltaan veroja, koska ne eivät merkitse tietystä palvelusta suoritettavaa tosiasiallista ja oikeasuhteista korvausta. Kantaja ei nimittäin voinut odottaa saavansa minkäänlaista vastiketta kyseisten maksujen suorittamisesta, kun otetaan huomioon se komission ja yhteisen kriisinratkaisuneuvoston vahvistama seikka, että kantajan tilanteeseen sovelletaan säännöksiä, jotka olivat voimassa sen kriisinratkaisuun asettamisen ajankohtana, eli ennen direktiivin 2014/59 voimaantuloa, ja ettei sen osalta voitaisi käyttää yhtäkään kriisinratkaisuvälinettä siinä tapauksessa, että se tulisi kykenemättömäksi jatkamaan toimintaansa.

31      Kantaja toteaa lisäksi, että ennakollisilla vakausmaksuilla tavoitellaan yksinomaan yleiseen etuun liittyviä päämääriä, kuten unionin yleinen tuomioistuin on sen mukaan todennut 20.1.2021 antamassaan tuomiossa ABLV Bank v. SRB (T‑758/18, EU:T:2021:28, 70 ja 71 kohta). Kantaja huomauttaa, että yleistä etua koskeva päämäärä, joka perustuu pankkijärjestelmän rahoitusvakauden varmistamiseen, ei hyödytä yksinomaan laitoksia, jotka ovat velvollisia maksamaan ennakollisia vakausmaksuja, vaan kaikkia talouden toimijoita unionissa.

32      Kantajan mukaan tästä seuraa, että ainoastaan SEUT 352 artiklaa olisi voitu käyttää oikeusperustana asetuksen N:o 806/2014 5, 69 ja 70 artiklan säätämiselle.

33      Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto, parlamentti, neuvosto ja komissio riitauttavat nämä väitteet.

34      Aluksi on palautettava mieleen, että unionin toimen oikeusperustan valinnan on perustuttava sellaisiin objektiivisiin seikkoihin, jotka voivat olla tuomioistuimen suorittaman valvonnan kohteena ja joihin kuuluvat toimen tarkoitus ja sisältö (ks. lausunto 1/15 (EU:n ja Kanadan välinen PNR‑sopimus), 26.7.2017, EU:C:2017:592, 76 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 4.9.2018, komissio v. neuvosto (Kazakstanin kanssa tehty sopimus), C‑244/17, EU:C:2018:662, 36 kohta).

35      SEUT 114 artiklan 1 kohdan perusteella toteutettujen lainsäädäntötoimien on yhtäältä sisällettävä jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämiseen liittyviä toimia ja toisaalta niiden tavoitteena on oltava sisämarkkinoiden toteuttaminen ja toiminta (tuomio 22.1.2014, Yhdistynyt kuningaskunta v. parlamentti ja neuvosto, C‑270/12, EU:C:2014:18, 100 kohta).

36      Sen tutkimiseksi, voitiinko asetuksen N:o 806/2014 5, 69 ja 70 artikla antaa SEUT 114 artiklan 1 kohdan perusteella, on ensiksi tutkittava, täyttävätkö kyseiset säännökset edellä 35 kohdassa mainitut kaksi edellytystä.

37      Ensinnäkin on palautettava mieleen, että SEUT 114 artiklaa voidaan käyttää oikeusperustana ainoastaan, jos säädöksestä ilmenee objektiivisesti ja tosiasiallisesti, että sen tarkoituksena on sisämarkkinoiden toteuttamista ja toimintaa koskevien edellytysten parantaminen (ks. tuomio 22.1.2014, Yhdistynyt kuningaskunta v. parlamentti ja neuvosto, C‑270/12, EU:C:2014:18, 113 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

38      Nyt käsiteltävässä asiassa muun muassa asetuksen N:o 806/2014 johdanto‑osan ensimmäisestä ja kolmannesta perustelukappaleesta ja direktiivin 2014/59 johdanto‑osan ensimmäisestä perustelukappaleesta ilmenee, että kyseinen asetus on annettu sellaisen talous‑ ja rahoituskriisin asiayhteydessä, joka on unionin osalta osoittanut sellaisten välineiden puuttumisen, joilla voidaan tehokkaasti vastata rahoitusvaikeuksissa olevien laitosten aiheuttamaan riskiin, mikä on pakottanut jäsenvaltiot käyttämään julkisia varoja tällaisten laitosten tukemiseksi.

39      Asetuksen N:o 806/2014 ensimmäisestä perustelukappaleesta ilmenee myös, että kyseinen kriisi oli osoittanut, että pankkipalvelujen sisämarkkinoiden toiminta oli vaarassa ja rahoitusalan pirstoutuminen oli yhä suurempana uhkana. Tämä oli todellinen huolenaihe sisämarkkinoilla, joilla pankkien olisi pitänyt voida harjoittaa huomattavaa rajatylittävää toimintaa, tilanteessa, jossa oli havaittu, että pankkitoiminta oli vähenemässä, mikä johtui häiriöiden leviämisen pelosta.

40      Unionin lainsäätäjä on lisäksi asetuksen N:o 806/2014 2–4 ja 12 perustelukappaleessa korostanut sitä, että se, että eri jäsenvaltioiden kansalliset kriisinratkaisusäännöt ja vastaavat hallintokäytännöt poikkeavat toisistaan eikä pankkiunionissa ole yhtenäistettyä päätöksentekomenettelyä kriisinratkaisua varten, lisäsi kansallisten pankkijärjestelmien luottamuspulaa suhteessa muiden jäsenvaltioiden – mukaan lukien jäsenvaltiot, jotka eivät osallistu yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin – pankkijärjestelmiin nähden, ja lisäsivät myös markkinoiden epävakautta, koska ei voitu taata, että mahdollinen lopputulos pankin kykenemättömyydestä jatkaa toimintaansa olisi mitenkään ennustettavissa. Nämä erot saattoivat myös johtaa siihen, että pankkien ja asiakkaiden lainakustannukset olivat suuremmat ainoastaan niiden sijoittautumispaikan vuoksi riippumatta niiden todellisesta luottokelpoisuudesta.

41      Unionin lainsäätäjä on lopuksi asetuksen N:o 806/2014 9 ja 19 perustelukappaleessa korostanut sitä, että niin kauan kuin kriisinratkaisusäännöt ja ‑käytännöt ja taakanjakomenettelyt olisivat kansallisia ja kriisinratkaisurahoitukseen tarvittavat rahoitusvarat kerättäisiin ja käytettäisiin kansallisella tasolla, valtioiden ja pankkialan välinen kytkös ei katkeaisi kokonaan ja sisämarkkinoiden pirstoutuminen jatkuisi. Tämä rajoittaisi pankkien rajatylittävää toimintaa, loisi esteitä perusvapauksien käytölle ja vääristäisi kilpailua sisämarkkinoilla.

42      Asetuksella N:o 806/2014 pyritään nämä näkökohdat huomioon ottaen heikentämään kytköstä yksittäisten jäsenvaltioiden julkisen talouden rahoitusaseman – sellaisena kuin se mielletään – ja kyseisissä jäsenvaltioissa toimivien pankkien ja yritysten rahoituskustannusten välillä ja kohdentamaan vastuu rahoitusjärjestelmän vakautuksen rahoituksesta koko rahoitustoimialalle.

43      Kuten asetuksen N:o 806/2014 1 artiklassa todetaan, kyseisessä asetuksessa vahvistetaan näin ollen muun muassa laitosten kriisinratkaisua koskevat yhdenmukaiset säännöt ja yhdenmukainen menettely, joita yhteisen kriisinratkaisuneuvoston olisi sovellettava, tarkoituksena torjua edellä 38–41 kohdassa mainitut uhat.

44      Yksi keskeinen näihin sääntöihin ja kyseiseen menettelyyn liittyvä tekijä on yhteinen kriisinratkaisurahasto, jonka avulla voidaan – kuten asetuksen N:o 806/2014 67 ja 76 artiklasta ja 107 perustelukappaleesta ilmenee – varmistaa kriisinratkaisuvaltuuksien tehokas käyttö ja edistää kriisinratkaisuvälineiden rahoitusta ja taata niiden tehokas soveltaminen.

45      Sen varmistamiseksi, että yhteisessä kriisinratkaisurahastossa on riittävät varat, rahastoa rahoitetaan edellä 38–41 kohdassa mainitut näkökohdat huomioon ottaen muun muassa laitosten suorittamilla ennakollisilla vakausmaksuilla, joiden määrä riippuu lopullisesta tavoitetasosta ja pääasiallisista laskentamenetelmistä, jotka vahvistetaan asetuksen N:o 806/2014 69 ja 70 artiklassa.

46      Kyseisten maksujen suorittamisella, sellaisena kuin se on määritetty asetuksen N:o 806/2014 69 ja 70 artiklan mukaisesti, varmistetaan näin ollen laitosten kriisinratkaisua koskevien yhdenmukaisten sääntöjen ja yhdenmukaisen menettelyn soveltaminen. Säännöt, joilla mainitut maksut vahvistetaan, puolestaan mahdollistavat – kuten saman asetuksen 12 ja 19 perustelukappaleesta ilmenee – sen välttämisen, että toisistaan poikkeavat kansalliset käytännöt luovat esteitä perusvapauksien käytölle tai vääristävät kilpailua sisämarkkinoilla.

47      Unionin lainsäätäjä on lisäksi asetuksen N:o 806/2014 11, 31 ja 39 perustelukappaleessa korostanut, että kriisinratkaisujärjestelyn yhdenmukaista soveltamista osallistuvissa jäsenvaltioissa edistetään niiden tehtävien ansiosta, jotka on annettu yhteiselle kriisinratkaisuneuvostolle, joka on perustettu erityisesti sen takaamiseksi, että päätöksenteko kriisinratkaisussa olisi nopeaa ja tehokasta ja jonka myös olisi varmistettava, että kansallinen rahoitusvakaus, unionin rahoitusvakaus ja sisämarkkinat otetaan asianmukaisesti huomioon. Kyseisen asetuksen 5 artiklassa säädetään tältä osin, että jos kriisinratkaisuneuvosto tämän asetuksen nojalla suorittaa tehtäviä ja käyttää valtuuksia, jotka kansallisen kriisinratkaisuviranomaisen on suoritettava tai joita sen on käytettävä, kriisinratkaisuneuvostoa pidetään direktiivissä 2014/59 tarkoitettuna kansallisena kriisinratkaisuviranomaisena. Tämän säännöksen nojalla kriisinratkaisuneuvosto voi näin ollen toimia täysimääräisesti päätöksentekoelimenä siltä osin kuin on kyse kriisinratkaisusta pankkiunionissa, ja sen tarkoituksena on siten – kun otetaan huomioon myös edellä 38–41 kohdassa esitetyt näkökohdat – parantaa sisämarkkinoiden toimintaa.

48      Edellä esitetyn perusteella on todettava, että asetuksella N:o 806/2014, erityisesti sen 5, 69 ja 70 artiklalla, pyritään parantamaan sisämarkkinoiden luomisen ja toiminnan edellytyksiä.

49      Toiseksi on palautettava mieleen, että EUT‑sopimuksen laatijat ovat halunneet SEUT 114 artiklassa olevalla ilmaisulla ”toimenpiteet – – lähentämiseksi” antaa unionin lainsäätäjälle yhdenmukaistettavan alan yleisen asiayhteyden ja erityisten olosuhteiden mukaan harkintavaltaa sen suhteen, mikä on tarkoituksenmukaisin lähentämistekniikka toivotun tavoitteen saavuttamiseksi erityisesti niillä aloilla, joihin liittyy monitahoisia teknisiä erityispiirteitä (ks. tuomio 22.1.2014, Yhdistynyt kuningaskunta v. parlamentti ja neuvosto, C‑270/12, EU:C:2014:18, 102 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

50      Kun otetaan huomioon se harkintavalta, joka unionin lainsäätäjällä on SEUT 114 artiklassa tarkoitettujen toimenpiteiden osalta, se voi näin ollen lähentämistekniikkaa valitessaan siirtää unionin elimelle tai laitokselle toimivaltaa, jolla pyritään halutun yhdenmukaistamisen toimeenpanoon. Asia on näin esimerkiksi silloin, kun toimenpiteitä toteutettaessa on tukeuduttava erityiseen ammatilliseen ja tekniseen asiantuntemukseen ja kyseisen yksikön reaktiokykyyn (tuomio 22.1.2014, Yhdistynyt kuningaskunta v. parlamentti ja neuvosto, C‑270/12, EU:C:2014:18, 105 kohta).

51      Tässä yhteydessä on todettava yhtäältä, että kuten edellä 38–42 kohdasta ilmenee, kriisinratkaisun alalla toteutettavien toimenpiteiden osalta on tukeuduttava erityiseen ammatilliseen ja tekniseen asiantuntemukseen. Toisaalta – kuten edellä 47 kohdassa esitetyistä näkökohdista ilmenee – yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on perustettu, jotta voidaan varmistaa laitosten kriisinratkaisua koskevien yhdenmukaisten sääntöjen ja yhdenmukaisen menettelyn soveltaminen ja vahvistaa sitä. Unionin lainsäätäjä on tässä tilanteessa voinut säätää asetuksen N:o 806/2014 5 artiklassa, että yhteistä kriisinratkaisuneuvostoa oli pidettävä direktiivissä 2014/59 tarkoitettuna kansallisena kriisinratkaisuviranomaisena, jos se suoritti tehtäviä ja käytti valtuuksia, joita tällaisen kansallisen kriisinratkaisuviranomaisen oli suoritettava tai käytettävä, ja se saattoi antaa kriisinratkaisuneuvostolle valtuudet vahvistaa kyseisen asetuksen 69 ja 70 artiklan mukaisesti ennakollisten vakausmaksujen määrän ja hallinnoida yhteisen kriisinratkaisurahaston varoja mainitun asetuksen 67 artiklan 2 ja 3 kohdan mukaisesti.

52      Lisäksi on todettava, että kuten edellä 45 ja 46 kohdasta ilmenee, asetuksen N:o 806/2014 69 ja 70 artikla ovat sellainen keskeinen osa laitosten kriisinratkaisua koskevia sääntöjä ja menettelyä, joka edistää sen välttämistä, että toisistaan poikkeavat kansalliset käytännöt luovat esteitä perusvapauksien käytölle tai vääristävät kilpailua sisämarkkinoilla.

53      Vastaavasti on todettava, että kuten edellä 47 kohdasta ilmenee, asetuksen N:o 806/2014 5 artikla merkitsee kriisinratkaisua koskevien lainsäädäntöjen lähentämistoimenpidettä, jolla vahvistetaan laitosten kriisinratkaisua koskevien sääntöjen ja menettelyn yhdenmukaista soveltamista.

54      Asetuksen N:o 806/2014 5, 69 ja 70 artiklaa voidaan tässä tilanteessa pitää säännöksinä, joilla lähennetään jäsenvaltioiden säännöksiä pankkiunionissa toteutettavan kriisinratkaisun alalla.

55      Tätä päätelmää ei voida kyseenalaistaa kantajan sellaisen argumentin perusteella, jonka mukaan se, että kriisinratkaisuneuvosto on perustettu asetuksella N:o 806/2014, ei vastaa 2.5.2006 annetussa tuomiossa Yhdistynyt kuningaskunta v. parlamentti ja neuvosto (C‑217/04, EU:C:2006:279, 44 ja 45 kohta) mainittuja vaatimuksia.

56      Unionin tuomioistuin on 2.5.2006 antamassaan tuomiossa Yhdistynyt kuningaskunta v. parlamentti ja neuvosto (C‑217/04, EU:C:2006:279) todennut, että sellaiselle elimelle uskottujen tehtävien, jonka tehtävänä oli edistää lähentämisprosessin toteuttamista, oli liityttävä läheisesti aloihin, joilla toteutettiin toimia jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämiseksi, ja että tilanne oli tällainen ”erityisesti” silloin, kun näin perustettu elin tarjosi kansallisille viranomaisille ja/tai toimijoille palveluja, jotka vaikuttivat yhdenmukaistamisinstrumenttien yhtenäiseen täytäntöönpanoon ja jotka olivat omiaan helpottamaan niiden soveltamista (tuomio 2.5.2006, Yhdistynyt kuningaskunta v. parlamentti ja neuvosto, C‑217/04, EU:C:2006:279, 45 kohta).

57      Kun unionin tuomioistuin esitti viimeksi mainitut täsmennykset, se korosti käsiteltävänään olevan asian ominaispiirteitä, joiden perusteella kyseisen asian olosuhteissa oli mahdollista katsoa, että tuolloin kyseessä olleen elimen tehtävät liittyivät läheisesti aloihin, joilla toteutettiin toimia kyseisessä asiassa kyseessä olleiden jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämiseksi.

58      Tällainen läheinen liityntä yhteiselle kriisinratkaisuneuvostolle uskottujen tehtävien ja alan, jota asetus N:o 806/2014 koskee, välillä on olemassa myös nyt käsiteltävässä asiassa. Tehtävät, jotka yhteiselle kriisinratkaisuneuvostolle on uskottu kyseisellä asetuksella – sellaisina kuin ne on kuvailtu edellä 51 kohdassa – liittyvät pankkiunionin luomisen asiayhteyteen, ja pankkiunioni puolestaan edellytti rahoituspalveluja koskevaa kattavaa ja yksityiskohtaista yhteistä säännöstöä, kuten unionin lainsäätäjä on todennut kyseisen asetuksen viidennessä perustelukappaleessa. Tässä tilanteessa on todettava, että kuten mainitun asetuksen 35 perustelukappaleesta ilmenee, yhteisellä kriisinratkaisuneuvostolla on tärkeä tehtävä, kun se varmistaa valvonta‑ ja kriisinratkaisukäytäntöjen johdonmukaisuuden unionissa kokonaisuudessaan. Lisäksi saman asetuksen 31 artiklan 1 kohdassa ja 70 artiklan 2 kohdassa säädetään, että yhteinen kriisinratkaisuneuvosto suorittaa tehtäviään tiiviissä yhteistyössä kansallisten kriisinratkaisuviranomaisten kanssa, myös siltä osin kuin on kyse ennakollisten vakausmaksujen laskemisesta. Tehtävät, jotka yhteiselle kriisinratkaisuneuvostolle on uskottu asetuksella N:o 806/2014, vaikuttavat näin ollen yhdenmukaistamisinstrumenttien yhtenäiseen täytäntöönpanoon ja ovat omiaan helpottamaan niiden soveltamista.

59      Kantaja ei tässä tilanteessa voi väittää, etteivät yhteiselle kriisinratkaisuneuvostolle uskotut tehtävät liity läheisesti aloihin, joilla toteutetaan toimia jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämiseksi kyseisellä alalla.

60      Edellä esitetyistä näkökohdista seuraa, että asetuksen N:o 806/2014 5, 69 ja 70 artikla täyttävät SEUT 114 artiklan 1 kohdassa mainitut edellytykset.

61      Kantaja väittää toiseksi, että siltä osin kuin asetuksen N:o 806/2014 69 ja 70 artiklassa säädetään ennakollisten vakausmaksujen maksamista koskevasta velvollisuudesta, ne ovat SEUT 114 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja verotuksellisia säännöksiä eikä niitä näin ollen voida antaa SEUT 114 artiklan 1 kohdan perusteella.

62      SEUT 114 artiklan 2 kohdassa säädetään, ettei kyseisen artiklan 1 kohtaa sovelleta muun muassa ”veroja koskeviin säännöksiin”.

63      Ilmaisusta ”veroja koskevat säännökset” on todettava, ettei EUT‑sopimuksessa määritellä kyseistä ilmaisua (ks. vastaavasti tuomio 29.4.2004, komissio v. neuvosto, C‑338/01, EU:C:2004:253, 63 kohta).

64      Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee kuitenkin, että maksu, jonka tietyn alan talouden toimijat suorittavat, ei ole luonteeltaan vero tilanteessa, jossa erityisesti kyseisellä maksulla rahoitetaan suoraan mainitun alan menoja ja jossa kyseiset menot ovat tarpeen alan toiminnan kannalta muun muassa sen vakauttamiseksi (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 11.7.1989, Schräder HS Kraftfutter, 265/87, EU:C:1989:303, 9 ja 10 kohta).

65      Tämä päättely soveltuu myös ennakollisiin vakausmaksuihin, jotka suoritetaan vakuutustoiminnallisen logiikan mukaisesti ja jotka tietyn alan talouden toimijat suorittavat rahoittaakseen yksinomaan kyseisen alan menoja.

66      Ennakollisten vakausmaksujen luonteesta on jo edellä 38 kohdassa näin ollen todettu, että asetus N:o 806/2014 oli annettu sellaisen talous‑ ja rahoituskriisin asiayhteydessä, joka oli unionin osalta osoittanut sellaisten välineiden puuttumisen, joilla voidaan tehokkaasti vastata rahoitusvaikeuksissa olevien laitosten aiheuttamaan riskiin, mikä pakotti jäsenvaltiot käyttämään julkisia varoja tällaisten laitosten tukemiseksi. Kuten kyseisen asetuksen 8 ja 12 perustelukappaleesta ilmenee, yhteisen kriisinratkaisumekanismin tarkoituksena on välttää vahingot, joita aiheutuu tällaisten kriisien yhteydessä syntyvistä tilanteista, joissa laitokset tulevat kykenemättömiksi jatkamaan toimintaansa, koska laitosten kykenemättömyys jatkaa toimintaansa yhdessä jäsenvaltiossa voi vaarantaa kaikkien rahoitusmarkkinoiden vakauden.

67      Unionin lainsäätäjä on tässä tilanteessa katsonut, että – kuten muun muassa asetuksen N:o 806/2014 100 perustelukappaleesta ilmenee – rahoitustoimialan oli kokonaisuudessaan rahoitettava rahoitusjärjestelmän vakautus.

68      Tässä valossa ennakollisten vakausmaksujen erityinen luonne perustuu siihen, että – kuten direktiivin 2014/59 105–107 perustelukappaleessa ja asetuksen N:o 806/2014 41 perustelukappaleessa vahvistetaan – taataan vakuutustoiminnan logiikan mukaisesti, että rahoitusala tuottaa riittävät varat yhteiselle kriisinratkaisumekanismille, jotta se voi täyttää tehtävänsä (tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden‑Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 113 kohta).

69      Kuten asetuksen N:o 806/2014 67 artiklan 2 ja 4 kohdassa säädetään ja kyseisen asetuksen 61 perustelukappaleessa todetaan, ennakolliset vakausmaksut kerätään rahoitusalan talouden toimijoilta varojen hankkimiseksi yhteiseen kriisinratkaisurahastoon, jota voidaan käyttää yksinomaan kriisinratkaisuvälineiden tehokkaan soveltamisen ja kriisinratkaisuvaltuuksien tehokkaan käyttämisen varmistamiseen silloin, kun tällaiset toimenpiteet osoittautuvat tarpeellisiksi kyseisen alan rahoitusvakautta koskevan tavoitteen saavuttamiseksi.

70      Tältä osin on todettava, että – kuten asetuksen N:o 806/2014 1 artiklasta ilmenee – edellä 69 kohdassa mainittuja toimenpiteitä sovelletaan ainoastaan sellaisten laitosten hyväksi, jotka ovat velvollisia suorittamaan ennakollisia vakausmaksuja.

71      Asetuksella N:o 806/2014 ei toki luoda minkäänlaista automaattista yhteyttä ennakollisen vakausmaksun suorittamisen ja asianomaisen laitoksen kriisinratkaisun välille. Tästä syystä ennakollisia vakausmaksuja ei tulisi pitää vakuutusmaksuina, joiden kuukausikohtainen jaksottaminen ja palauttaminen olisivat mahdollisia (ks. vastaavasti tuomio 20.1.2021, ABLV Bank v. SRB, T‑758/18, EU:T:2021:28, 70 ja 73 kohta).

72      Laitokset saavat kuitenkin kaksinkertaisen hyödyn kriisinratkaisurahastosta, joka rahoitetaan nimenomaan niiden ennakollisilla vakausmaksuilla.

73      Yhtäältä tilanteessa, jossa laitokset ovat kykenemättömiä tai todennäköisesti kykenemättömiä jatkamaan toimintaansa, niiden tilanne voidaan korjata kriisinratkaisumenettelyssä, joka niiden hyväksi voidaan aloittaa, jos myös muut asetuksen N:o 806/2014 18 artiklassa säädetyt edellytykset täyttyvät. Tällainen menettely mahdollistaa näin ollen yhteisen kriisinratkaisurahaston varojen käyttämisen tällaisten laitosten hyväksi, koska kyseiset varat on kerätty mainittujen laitosten suorittamilla maksuilla.

74      Toisaalta kaikki laitokset hyötyvät ennakollisista vakausmaksuistaan sitä kautta, että rahoitusjärjestelmä säilyy vakaana, mikä varmistetaan yhteisellä kriisinratkaisurahastolla.

75      Yhteisellä kriisinratkaisurahastolla nimittäin katetaan riski, joka koko rahoitusalasta aiheutuu rahoitusjärjestelmän vakaudelle ja sitä kautta valtioiden talouksille (tuomio 20.1.2021, ABLV Bank v. SRB, T‑758/18, EU:T:2021:28, 72 kohta).

76      Tästä seuraa, että kriisinratkaisurahastolla pyritään – ei verotuksellisessa vaan vakuutustoiminnallisessa mielessä – takaamaan rahoitusalan vakaus kokonaisuudessaan, koska sen tavoitteena on kaikkien laitosten hyväksi varmistaa suoja kyseisen alan omia kriiseiltä.

77      Tämä vakuutustoiminnallinen tarkoitus heijastuu myös ennakollisten vakausmaksujen laskemiseen, koska kyseiset maksut eivät perustu siihen, että tiettyyn laskentaperusteeseen sovellettaisiin tiettyä kantaa, vaan direktiivin 2014/59 102 ja 103 artiklan ja asetuksen N:o 806/2014 69 ja 70 artiklan mukaisesti siihen, että ensiksi määritetään lopullinen tavoitetaso ja sitten vuotuinen tavoitetaso, joka sitten jaetaan laitosten kesken (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden‑Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 113 kohta). Tämä vuotuisen tavoitetason jakaminen perustuu – kuten myös asetuksen N:o 806/2014 109 perustelukappaleesta ilmenee – riskiin, jota kukin laitos rahoitusjärjestelmän vakauden kannalta edustaa, mikä kannustaa laitoksia toimimaan pienemmällä riskillä.

78      Edellä esitetystä seuraa, että laitokset suorittavat ennakollisia vakausmaksuja vakuutustoiminnallisen logiikan mukaisesti, koska kyseiset maksut käytetään suoraan yksinomaan rahoitusalan, johon kyseiset laitokset kuuluvat, menojen rahoittamiseen ja koska kyseiset menot ovat tarpeellisia kyseisen alan toiminnan kannalta muun muassa kyseisen alan vakauttamiseksi tilanteessa, jossa jotkut laitokset tulevat kykenemättömiksi jatkamaan toimintaansa, ja häiriöiden leviämisen rajoittamiseksi.

79      Näin ollen on todettava, että asetuksen N:o 806/2014 säännökset, joilla laitokset velvoitetaan suorittamaan ennakollisia vakausmaksuja ja täsmennetään kyseisten maksujen laskennassa sovellettavat yksityiskohtaiset menetelmät, erityisesti kyseisen asetuksen 69 ja 70 artikla, eivät ole SEUT 114 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja ”veroja koskevia säännöksiä”.

80      Kantajan väitteet eivät horjuta tätä päätelmää.

81      Yhtäältä on edellä 72–74 kohdassa esitetyistä syistä hylättävä kantajan väite siitä, ettei se saa minkäänlaista vastiketta ennakollisten vakausmaksujen suorittamisesta.

82      Toisaalta on todettava, että kantajan väite siitä, että rahoitusvakaus on yleistä etua koskeva tavoite, joka ei hyödytä yksinomaan henkilöitä, jotka ovat velvollisia maksamaan ennakollisia vakausmaksuja, ei myöskään voi menestyä. Tällainen seikka ei nimittäin vaikuta siihen, että ennakollisia vakausmaksuja maksetaan vakuutustoiminnallisen logiikan mukaisesti, koska kyseiset maksut käytetään suoraan yksinomaan rahoitusalan, johon kyseiset laitokset kuuluvat, menojen rahoittamiseen ja koska kyseiset menot ovat tarpeellisia kyseisen alan toiminnan kannalta.

83      Kolmanneksi kantaja väittää, että asetuksen N:o 806/2014 osalta oikeusperustana olisi pitänyt käyttää SEUT 352 artiklaa, joka puolestaan on määräys, joka vastaa SEUT 127 artiklan 6 kohtaa, joka on luottolaitosten vakavaraisuusvalvontaan liittyvää politiikkaa koskevien erityistehtävien antamisesta Euroopan keskuspankille 15.10.2013 annetun neuvoston asetuksen (EU) N:o 1024/2013 (EUVL 2013, L 287, s. 63) oikeusperusta.

84      SEUT 352 artiklalla pyritään korvaamaan se, ettei perussopimusten erityismääräyksissä ole nimenomaisesti tai implisiittisesti myönnetty unionin toimielimille toimivaltaa, joka kuitenkin näyttää tarpeelliselta, jotta unioni voi hoitaa tehtävänsä saavuttaakseen tietyn perussopimuksissa vahvistetun tavoitteen (lausunto 2/94 (Yhteisön liittyminen Euroopan ihmisoikeussopimukseen), 28.3.1996, EU:C:1996:140, 29 kohta; ks. myös tuomio 3.9.2009, parlamentti v. neuvosto, C‑166/07, EU:C:2009:499, 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

85      Tästä seuraa, että kun unionin säädöksen antamiselle on olemassa erityinen oikeusperusta, SEUT 352 artiklan käyttöön ei voida turvautua.

86      On kuitenkin todettava yhtäältä, että edellä 38–54 kohdasta ilmenee, että säännökset, joiden lainmukaisuus on riitautettu, eli asetuksen N:o 806/2014 5, 69 ja 70 artikla, täyttävät SEUT 114 artiklan 1 kohdassa määrätyt edellytykset, koska kukin niistä sisältää toimen, joka liittyy lainsäädäntöjen ja hallinnollisten määräysten lähentämiseen kriisinratkaisun alalla, ja koska niiden tavoitteena on sisämarkkinoiden toiminnan parantaminen. Toisaalta edellä 62–79 kohdasta ilmenee, että kyseisen asetuksen 69 ja 70 artikla, joiden lainmukaisuus on riitautettu, eivät ole SEUT 114 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja ”veroja koskevia säännöksiä”.

87      Tällaiset toimet voidaan näin ollen liittää valtuuksiin, joita unionin toimielimille on annettu, jotta ne voivat SEUT 114 artiklan perusteella antaa säädöksiä sisämarkkinoiden toiminnan parantamiseksi.

88      SEUT 352 artikla ei näin ollen ole asianmukainen oikeusperusta asetuksen N:o 806/2014 5, 69 ja 70 artiklan antamiselle.

89      Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että viides ja kuudes kanneperuste on hylättävä.

[– –]

B       Kanteen kohteena olevan päätöksen lainmukaisuutta koskevat väitteet

[– –]

1.     Ensimmäinen kanneperuste, joka koskee sitä, että kanteen kohteena olevalla päätöksellä rikotaan asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 2 kohtaa

[– –]

207    Sen arvioimiseksi, onko yhteinen kriisinratkaisuneuvosto jättänyt ottamatta huomioon asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 2 kohdan, kun se on kanteen kohteena olevassa päätöksessä määrittänyt vuotuisen tavoitetason, unionin yleisen tuomioistuimen on ensiksi viran puolesta tutkittava, onko kyseinen päätös perusteltu riittävällä tavalla siltä osin kuin on kyse mainitun tason määrittämisestä.

208    Tältä osin on muistettava, että perustelujen puuttumista tai niiden puutteellisuutta on pidettävä sellaisena oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvana perusteena, jonka unionin tuomioistuimet voivat ottaa tai niiden pitää ottaa huomioon viran puolesta (ks. tuomio 2.12.2009, komissio v. Irlanti ym., C‑89/08 P, EU:C:2009:742, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Näin ollen unionin tuomioistuin voi tai sen jopa pitää ottaa huomioon myös muita perustelujen puutteita kuin ne, joihin kantaja on vedonnut, muun muassa silloin, kun kyseiset puutteet käyvät ilmi oikeudenkäyntimenettelyn kuluessa.

209    Asianosaisia on tässä tarkoituksessa prosessinjohtotoimena kuultu istunnossa sellaisista mahdollisista perusteluja koskevista puutteista, joita kanteen kohteena olevaan päätökseen voi vuotuisen tavoitetason määrittämisen osalta liittyä.

210    Tämän täsmennyksen jälkeen on palautettava mieleen, että asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdassa säädetään, että yhteisen kriisinratkaisurahaston käytettävissä olevien varojen on alkuvaiheen päättyessä yllettävä tavoitetasoon, joka vastaa vähintään 1:tä prosenttia kaikissa osallistuvissa jäsenvaltioissa toimiluvan saaneiden luottolaitosten suojattujen talletusten määrästä.

211    Asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 2 kohdassa säädetään, että kriisinratkaisurahastoon kerätyt vakausmaksut jaksotetaan alkuvaiheen aikana ajallisesti mahdollisimman tasaisesti, kunnes edellä 210 kohdassa tarkoitettu tavoitetaso saavutetaan, ottaen kuitenkin asiaankuuluvasti huomioon suhdannevaiheen ja vakausmaksujen myötäsyklisyyden mahdollinen vaikutus laitosten rahoitusasemaan.

212    Asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdassa täsmennetään, että kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten maksettavat rahoitusosuudet eivät yhtenäkään vuonna ylitä 12,5:tä prosenttia tavoitetasosta.

213    Ennakollisten vakausmaksujen laskentamenetelmän osalta delegoidun asetuksen 2015/63 4 artiklan 2 kohdassa säädetään, että yhteisen kriisinratkaisuneuvoston on vahvistettava kyseisten maksujen määrä vuotuisen tavoitetason perusteella ottaen huomioon lopullisen tavoitetason ja käyttäen perustana neljännesvuosittain laskettua kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden laitosten suojattujen talletusten keskimäärää edellisenä vuonna.

214    Vastaavasti täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 4 artiklassa säädetään, että yhteinen kriisinratkaisuneuvosto laskee kullekin laitokselle vakausmaksun vuotuisen tavoitetason perusteella, joka puolestaan vahvistetaan lopullisen tavoitetason perusteella ja delegoidussa asetuksessa 2015/63 säädetyn menetelmän mukaisesti.

215    Nyt käsiteltävässä asiassa kanteen kohteena olevan päätöksen 48 perustelukappaleesta ilmenee, että yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on vakausmaksukautta 2021 varten vahvistanut vuotuisen tavoitetason määräksi 11 287 677 212,56 euroa.

216    Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on kanteen kohteena olevan päätöksen 36 ja 37 perustelukappaleessa selittänyt, että vuotuista tavoitetasoa määritettäessä perusteena oli käytettävä arviota, joka koski suojattujen talletusten määrän kehitystä edeltävinä vuosina, taloudellisen tilanteen relevanttia kehitystä ja arviota, joka koski sellaisia mittareita, jotka liittyivät suhdannevaiheeseen ja vakausmaksujen myötäsyklisyyden mahdolliseen vaikutukseen laitosten rahoitusasemaan. Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto katsoi tämän jälkeen, että oli asianmukaista vahvistaa kerroin, joka perustui mainittuun arviointiin ja yhteisen kriisinratkaisurahaston käytettävissä oleviin varoihin (jäljempänä kerroin). Vuotuisen tavoitetason vahvistamiseksi yhteinen kriisinratkaisuneuvosto sovelsi kyseistä kerrointa yhteen kahdeksasosaan suojattujen talletusten keskimäärästä vuonna 2020.

217    Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on esitellyt menetelmän, jota se noudatti kertoimen vahvistamiseksi, kanteen kohteena olevan päätöksen 38–47 kohdassa.

218    Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on kanteen kohteena olevan päätöksen 38 perustelukappaleessa viitannut siihen, että suojattujen talletusten keskimäärä kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden laitoksissa kasvoi jatkuvasti. Se on todennut erityisesti, että kyseisten talletusten neljännesvuosittain laskettu keskimäärä oli vuoden 2020 osalta 6,689 biljoonaa euroa.

219    Kanteen kohteena olevan päätöksen 40 ja 41 kohdassa yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on esitellyt suojattujen talletusten ennakoidun kehityksen alkuvaiheen kolmen jäljellä olevan vuoden, eli vuosien 2021–2023, osalta. Se on arvioinut, että suojattujen talletusten vuotuiset kasvutasot alkuvaiheen loppuun saakka olisivat 4–7 prosenttia.

220    Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on kanteen kohteena olevan päätöksen 42–45 perustelukappaleessa esittänyt arvion suhdannevaiheesta ja ennakollisten vakausmaksujen myötäsyklisyyden mahdollisesta vaikutuksesta laitosten rahoitusasemaan. Se on todennut ottaneensa tätä varten huomioon useita mittareita, kuten komission ennusteen bruttokansantuotteen kasvusta, Euroopan keskuspankin (EKP) tältä osin tekemät ennusteet ja yksityissektorin luotonsaannin prosentuaalisen osuuden bruttokansantuotteesta.

221    Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on lopulta kanteen kohteena olevan päätöksen 46 perustelukappaleessa todennut, että vaikka oli kohtuullista odottaa, että suojatut talletukset pankkiunionissa jatkaisivat kasvuaan, kasvunopeus olisi pienempi kuin vuonna 2020. Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto totesi tältä osin kanteen kohteena olevan päätöksen 47 perustelukappaleessa omaksuneensa ”varovaisen lähestymistavan” siltä osin kuin oli kyse suojattujen talletusten kasvunopeuksista tulevina vuosina vuoteen 2023 saakka.

222    Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on kyseiset näkökohdat huomioon ottaen vahvistanut kanteen kohteena olevan päätöksen 48 perustelukappaleessa kertoimen arvoksi 1,35 prosenttia. Se on sen jälkeen laskenut vuotuisen tavoitetason määrän kertomalla suojattujen talletusten keskimäärän vuonna 2020 kyseisellä kertoimella ja jakamalla kyseisen laskutoimituksen tuloksen kahdeksalla noudattaen seuraavaa matemaattista kaavaa, joka esitetään mainitun päätöksen 48 perustelukappaleessa:

”Tavoite0 [vuotuisen tavoitetason määrä] = Suojattujen talletusten kokonaismäärä2020 * 0,0135 * ⅛ = EUR 11 287 677 212,56”.

223    Selityksistä, jotka yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on esittänyt istunnossa, ilmenee, että se on määrittänyt vuotuisen tavoitetason vakausmaksukaudelle 2021 seuraavasti.

224    Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on ensinnäkin ennakoivan tarkastelun perusteella vahvistanut suojattujen talletusten määrän kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden laitoksissa ja ennustanut kyseiseksi määräksi alkuvaiheen lopussa 7,5 biljoonaa euroa. Päätyäkseen kyseiseen määrään yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on ottanut huomioon suojattujen talletusten keskimäärän vuonna 2020, eli 6,689 biljoonaa euroa, suojattujen talletusten 4 prosentin vuotuisen kasvuvauhdin ja alkuvaiheen loppuun saakka jäljellä olevien vakausmaksukausien määrän, eli kolme.

225    Toiseksi yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan mukaisesti laskenut 1 prosentin määrän kyseisistä 7,5 biljoonasta eurosta saadakseen lopullisen tavoitetason arvioidun määrän, joka olisi saavutettava 31.12.2023 mennessä, eli noin 75 miljardia euroa.

226    Kolmanneksi yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on vähentänyt viimeksi mainitusta määrästä varat, jotka jo olivat kriisinratkaisurahaston käytettävissä vuonna 2021, eli noin 42 miljardia euroa, saadakseen määrän, joka oli vielä perittävä niinä vakausmaksukausina, jotka olivat jäljellä ennen alkuvaiheen loppua, eli vuosina 2021–2023. Kyseinen määrä oli noin 33 miljardia euroa.

227    Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on neljänneksi jakanut viimeksi mainitun määrän kolmella jaksottaakseen sen yhtäläisesti kolmelle jäljellä olevalle vakausmaksukaudelle. Vuotuiseksi tavoitetasoksi vakausmaksukaudelle 2021 on näin ollen vahvistettu edellä 215 kohdassa mainittu määrä, eli noin 11,287 miljardia euroa.

228    Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on istunnossa vahvistanut myös, että se oli julkistanut tiedot, joihin edellä 224–227 kohdassa kuvailtu menetelmä perustui ja joiden perusteella kantaja saattoi ymmärtää menetelmän, jolla vuotuinen tavoitetaso oli määritetty. Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on täsmentänyt erityisesti, että se oli vuoden 2021 toukokuussa – eli kanteen kohteena olevan päätöksen tekemisen jälkeen mutta ennen nyt käsiteltävänä olevan kanteen nostamista – julkaissut Internet‑sivuillaan tiedotteen, jonka otsikko oli ”Fact Sheet 2021” (jäljempänä tiedote), jossa ilmoitettiin lopullisen tavoitetason arvioitu määrä. Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on todennut myös, että myös yhteisessä kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevien varojen määrä oli nähtävissä sen Internet‑sivuilla ja muissa julkisissa lähteissä jo hyvissä ajoin ennen kanteen kohteena olevan päätöksen tekemistä.

229    Sen tutkimiseksi, onko yhteinen kriisinratkaisuneuvosto noudattanut perusteluvelvollisuuttaan siltä osin kuin on kyse vuotuisen tavoitetason määrittämisestä, on muistettava, että perusteluvelvollisuuden sisällön osalta oikeuskäytännöstä ilmenee, että unionin toimielimen tai elimen tekemän päätöksen perusteluissa ei saa olla ristiriitaisuuksia, jotta ne, joita asia koskee, voivat saada tietoonsa kyseisen päätöksen tosiasialliset perusteet puolustaakseen oikeuksiaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa ja jotta kyseinen tuomioistuin voi harjoittaa valvontaansa (ks. vastaavasti tuomio 10.7.2008, Bertelsmann ja Sony Corporation of America v. Impala, C‑413/06 P, EU:C:2008:392, 169 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; tuomio 22.9.2005, Suproco v. komissio, T‑101/03, EU:T:2005:336, 20 ja 45–47 kohta ja tuomio 16.12.2015, Kreikka v. komissio, T‑241/13, EU:T:2015:982, 56 kohta).

230    On todettava myös, että kun kanteen kohteena olevan päätöksen laatija esittää tiettyjä kyseisen päätöksen perusteluja koskevia selityksiä unionin yleisessä tuomioistuimessa käydyssä oikeudenkäyntimenettelyssä, kyseisten selitysten on oltava johdonmukaisia mainitussa päätöksessä esitettyihin näkökohtiin nähden (ks. vastaavasti tuomio 22.9.2005, Suproco v. komissio, T‑101/03, EU:T:2005:336, 45–47 kohta ja tuomio 13.12.2016, Printeos ym. v. komissio, T‑95/15, EU:T:2016:722, 54 ja 55 kohta).

231    Jos kanteen kohteena olevassa päätöksessä esitetyt näkökohdat eivät ole johdonmukaisia oikeudenkäyntimenettelyssä esitettyihin selityksiin nähden, asianomaisen päätöksen perustelut eivät nimittäin täytä edellä 181–182 kohdassa mainittuja tehtäviä. On erityisesti todettava, että tällainen ristiriitaisuus estää yhtäältä niitä, joita asia koskee, saamasta tietoonsa kanteen kohteena olevan päätöksen tosiasiallisia syitä ennen kanteen nostamista ja valmistelemasta puolustustaan tältä osin, ja toisaalta unionin tuomioistuimia tunnistamasta syitä, jotka ovat olleet kyseisen päätöksen todellisena oikeudellisena tukena, ja tutkimasta niiden yhteensopivuutta asiassa sovellettavien sääntöjen kanssa.

232    Lopuksi on aiheellista palauttaa mieleen, että kun kriisinratkaisuneuvosto tekee päätöksen, jolla ennakolliset vakausmaksut vahvistetaan, sen on saatettava asianomaisten laitosten tietoon kyseisten maksujen laskentamenetelmä (ks. tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden‑Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 122 kohta).

233    Asian on oltava näin myös siltä osin kuin on kyse vuotuisen tavoitetason määrittämisessä käytettävästä menetelmästä, koska kyseisellä määrällä on keskeinen merkitys tällaisen päätöksen yhteydessä. Kuten täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 4 artiklasta nimittäin ilmenee, ennakollisten vakausmaksujen laskentamenetelmä perustuu mainitun määrän jakamiseen kaikkien asianomaisten laitosten kesken, joten kyseisen määrän korottaminen tai pienentäminen johtaa kunkin laitoksen ennakollisen vakausmaksun vastaavaan korotukseen tai pienennykseen.

234    Edellä esitetystä seuraa, että sen lisäksi, että kriisinratkaisuneuvosto on velvollinen antamaan kanteen kohteena olevassa päätöksessä laitoksille selityksiä, jotka koskevat vuotuisen tavoitetason määrittämisessä käytettyä menetelmää, kyseisten selitysten on oltava johdonmukaisia niihin selityksiin nähden, jotka kriisinratkaisuneuvosto esittää oikeudenkäyntimenettelyn kuluessa ja jotka koskevat tosiasiallisesti sovellettua menetelmää.

235    Nyt käsiteltävässä asiassa kyse ei ole tällaisesta tapauksesta.

236    Aluksi on nimittäin todettava, että kanteen kohteena olevan päätöksen 48 perustelukappaleessa on esitetty matemaattinen kaava, joka kyseisen päätöksen mukaan on vuotuisen tavoitetason määrittämisen perusta. On kuitenkin osoittautunut, ettei kyseinen kaava sisällä sen menetelmän tekijöitä, joita kriisinratkaisuneuvosto on tosiasiallisesti soveltanut, sellaisena kuin se on esitelty istunnossa. Kuten edellä 224–227 kohdasta ilmenee, kriisinratkaisuneuvosto on nimittäin saanut vuotuisen tavoitetason määrän kyseistä menetelmää soveltamalla siten, että lopullisesta tavoitetasosta on vähennetty kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevat varat sen määrän laskemiseksi, joka oli vielä perittävä alkuvaiheen loppuun mennessä, ja jaettu sitten kyseinen määrä kolmella. Nämä kaksi laskutoimituksen vaihetta eivät kuitenkaan mitenkään ilmene mainitusta matemaattisesta kaavasta.

237    Kyseistä toteamusta ei myöskään voida asettaa kyseenalaiseksi kriisinratkaisuneuvoston toteamuksella siitä, että se on vuoden 2021 toukokuussa julkaissut tiedotteen, joka sisälsi vaihteluvälin, jossa ilmoitettiin lopullisen tavoitetason mahdolliset määrät, ja Internet‑sivuillaan kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevien varojen määrän. On nimittäin todettava, että riippumatta siitä, olivatko kyseiset määrät tosiasiallisesti kantajan tiedossa, kantaja ei pelkästään kyseisten määrien perusteella voinut ymmärtää, että kriisinratkaisuneuvosto oli tosiasiallisesti soveltanut edellä 236 kohdassa mainittuja kahta toimenpidettä, kun täsmennetään vielä lisäksi, ettei niitä edes mainittu kanteen kohteena olevan päätöksen 48 perustelukappaleessa esitetyn matemaattisen kaavan yhteydessä.

238    Vastaavanlaisia epäjohdonmukaisuuksia liittyy myös siihen tapaan, jolla on vahvistettu 1,35 prosentin kerroin, jolla on ensisijaisen tärkeä osa edellä 237 kohdassa mainitussa matemaattisessa kaavassa. Kyseinen kerroin on nimittäin mahdollista ymmärtää siten, että se perustuu muiden tekijöiden ohella suojattujen talletusten ennustettuun kasvuun alkuvaiheen jäljellä olevien vuosien aikana. Tämä on kuitenkin ristiriidassa sellaisten selitysten kanssa, jotka kriisinratkaisuneuvosto on esittänyt istunnossa ja joista ilmenee, että kyseinen kerroin on vahvistettu siten, että on mahdollista perustella vuotuisen tavoitetason määrää koskevan laskutoimituksen tulos, toisin sanoen sen jälkeen, kun kriisinratkaisuneuvosto on laskenut kyseisen määrän soveltamalla edellä 224–227 kohdassa mainittua neljää vaihetta ja erityisesti jakamalla kolmella sen määrän, joka on saatu, kun lopullisesta tavoitetasosta on vähennetty kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevat varat. Tämä toimenpide ei kuitenkaan mitenkään käy ilmi kanteen kohteena olevasta päätöksestä.

239    Lisäksi on muistettava, että tiedotteen mukaan tavoitetason arvioitu määrä sisältyi 70–75 miljardin euron vaihteluväliin. Kyseinen vaihteluväli ei kuitenkaan ole johdonmukainen kanteen kohteena olevan päätöksen 41 perustelukappaleessa esitettyyn suojattujen talletusten kasvutasoa koskevaan 4–7 prosentin vaihteluväliin nähden. Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on nimittäin istunnossa ilmoittanut, että se oli vuotuisen tavoitetason määrittämistä varten ottanut huomioon suojattujen talletusten 4 prosentin kasvutason – eli toisen vaihteluvälin alimman kasvutason – ja että se oli näin saanut tulokseksi arvioidun 75 miljardin euron lopullisen vuotuisen tavoitetason, joka oli ensimmäisen vaihteluvälin korkein arvo. Kyseisten kahden vaihteluvälin välillä ilmenee näin ollen ristiriita. Yhtäältä vaihteluväli, joka koskee suojattujen talletusten määrien kehitystä, kattaa nimittäin arvoja, jotka ovat korkeampia kuin 4 prosentin taso, jonka soveltamisen väitetään kuitenkin johtaneen lopullisen tavoitetason arvioituun määrään, joka oli korkeampi kuin määrät, jotka sisältyivät kyseistä tavoitetasoa koskevaan vaihteluväliin. Toisaalta kantajan on mahdotonta ymmärtää syytä sille, että yhteinen kriisinratkaisuneuvosto on sisällyttänyt kyseistä tasoa koskevaan vaihteluväliin 75 miljardia euroa alittavia määriä. Tällaiseen tulokseen pääsemiseksi olisi nimittäin ollut tarpeen soveltaa 4:ää prosenttia alempaa tasoa, joka ei kuitenkaan sisälly suojattujen talletusten kasvutasoa koskevaan vaihteluväliin. Kantaja ei tässä tilanteessa ole kyennyt määrittämään tapaa, jolla yhteinen kriisinratkaisuneuvosto oli soveltanut kyseisten talletusten kehityksen tasoa koskevaa vaihteluväliä voidakseen laskea arvioidun lopullisen tavoitetason.

240    Tästä seuraa, että siltä osin kuin on kyse vuotuisen tavoitetason määrittämisestä, yhteisen kriisinratkaisuneuvoston tosiasiallisesti soveltama menetelmä, sellaisena kuin se yksityiskohtaisesti esitelty istunnossa, ei vastaa kanteen kohteena olevassa päätöksessä kuvailtua menetelmää, joten laitokset tai unionin yleinen tuomioistuin eivät ole kanteen kohteena olevan päätöksen perusteella voineet yksilöidä tosiasiallisia syitä kyseisen tavoitetason vahvistamiselle.

241    Kun edellä esitetty otetaan huomioon, on todettava, että kanteen kohteena oleva päätös sisältää perusteluja koskevia puutteita siltä osin kuin on kyse vuotuisen tavoitetason määrittämisestä.

242    Kanteen kohteena oleva päätös on näin ollen tällä perusteella kumottava, koska tällainen perustelujen puutteellisuus estää unionin yleistä tuomioistuinta tutkimasta, onko ensimmäinen kanneperuste perusteltu.

[– –]

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu kahdeksas jaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti:

1)      Yhteisen kriisinratkaisuneuvoston (SRB) 14.4.2021 tekemä päätös SRB/ES/2021/22, joka koskee yhteiseen kriisinratkaisurahastoon vuodelta 2021 suoritettavien ennakollisten vakausmaksujen laskentaa, kumotaan siltä osin kuin se koskee Dexia Crédit Localia.

2)      Siltä osin kuin päätös SRB/ES/2021/22 koskee Dexia Crédit Localia, kyseisen päätöksen vaikutukset pidetään voimassa siihen saakka, kunnes yhteinen kriisinratkaisuneuvosto kohtuullisessa ajassa, joka ei saa ylittää kuutta kuukautta tämän tuomion antamisen ajankohdasta, tekee uuden päätöksen, jossa vahvistetaan kyseisen laitoksen ennakolliset vakausmaksut yhteiseen kriisinratkaisurahastoon vakausmaksukauden 2021 osalta.

3)      Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan Dexia Crédit Localin oikeudenkäyntikulut.

4)      Euroopan parlamentti, Euroopan unionin neuvosto ja Euroopan komissio vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Julistettiin Luxemburgissa 24 päivänä tammikuuta 2024.

Allekirjoitukset

*      Oikeudenkäyntikieli: ranska.

1      Tästä tuomiosta on otettu tähän vain kohdat, joiden julkaisemista unionin yleinen tuomioistuin pitää aiheellisena.