1

Kantajana oleva Banque postale vaatii SEUT 263 artiklaan perustuvalla kanteellaan, että yhteiseen kriisinratkaisurahastoon vuodelta 2021 suoritettavien ennakollisten vakausmaksujen laskennasta 14.4.2021 tehty yhteisen kriisinratkaisuneuvoston (SRB, jäljempänä kriisinratkaisuneuvosto) päätös SRB/ES/2021/22 (jäljempänä riidanalainen päätös) kumotaan kantajaa koskevilta osin.

2

Kantaja on Ranskaan sijoittautunut luottolaitos.

3

Riidanalaisella päätöksellä kriisinratkaisuneuvosto vahvisti yhdenmukaisten sääntöjen ja yhdenmukaisen menettelyn vahvistamisesta luottolaitosten ja tiettyjen sijoituspalveluyritysten kriisinratkaisua varten yhteisen kriisinratkaisumekanismin ja yhteisen kriisinratkaisurahaston puitteissa sekä asetuksen (EU) N:o 1093/2010 muuttamisesta 15.7.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 806/2014 (EUVL 2014, L 225, s. 1) 70 artiklan 2 kohdan mukaisesti yhteiseen kriisinratkaisurahastoon vuodelta 2021 (jäljempänä vakausmaksukausi 2021) suoritettavat ennakolliset vakausmaksut (jäljempänä ennakolliset vakausmaksut), jotka kyseisen asetuksen 2 artiklan ja 67 artiklan 4 kohdan soveltamisalaan kuuluvien laitosten (jäljempänä laitokset), kantaja mukaan luettuna, on maksettava.

4

Autorité de contrôle prudentiel et de résolution (vakavaraisuusvalvonta- ja kriisinratkaisuviranomainen, Ranska) velvoitti asetuksen N:o 806/2014 3 artiklan 1 kohdan 3 alakohdassa tarkoitettuna kansallisena kriisinratkaisuviranomaisena 28.4.2021 päivätyllä perintäilmoituksella kantajan suorittamaan kriisinratkaisuneuvoston sille vakausmaksukaudelle 2021 vahvistaman ennakollisen vakausmaksun.

5

Riidanalainen päätös koostuu varsinaisesta päätöstekstistä ja kolmesta liitteestä.

6

Riidanalaisen päätöksen tekstissä kuvaillaan kaikkiin laitoksiin sovellettavaa prosessia, jossa määritetään ennakolliset vakausmaksut vakausmaksukaudelle 2021.

7

Tarkemmin sanoen kriisinratkaisuneuvosto vahvisti kyseisen päätöksen 5 osassa asetuksen N:o 806/2014 yhdenmukaisista soveltamisedellytyksistä yhteiseen kriisinratkaisurahastoon suoritettavien ennakollisten vakausmaksujen osalta 19.12.2014 annetun neuvoston täytäntöönpanoasetuksen (EU) 2015/81 (EUVL 2015, L 15, s. 1) 4 artiklassa mainitun vuotuisen tavoitetason vakausmaksukaudelle 2021 (jäljempänä vuotuinen tavoitetaso).

8

Kriisinratkaisuneuvosto selitti, että se oli vahvistanut vuotuiseksi tavoitetasoksi kahdeksasosan 1,35 prosentista neljännesvuosittain lasketusta kaikkien laitosten suojattujen talletusten keskimäärästä vuonna 2020 (jäljempänä suojattujen talletusten keskimäärä vuonna 2020) niiden tietojen perusteella, jotka talletussuojajärjestelmät olivat toimittaneet Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/59/EU täydentämisestä kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyihin etukäteen suoritettavien rahoitusosuuksien osalta 21.10.2014 annetun komission delegoidun asetuksen (EU) 2015/63 (EUVL 2015, L 11, s. 44) 16 artiklan mukaisesti.

9

Kriisinratkaisuneuvosto kuvaili riidanalaisen päätöksen 6 osassa menetelmää, jolla ennakolliset vakausmaksut lasketaan vakausmaksukaudelle 2021. Se täsmensi tältä osin kyseisen päätöksen 59 perustelukappaleessa, että kyseisenä kautena 13,33 prosenttia ennakollisista vakausmaksuista oli laskettu ”kansallisen laitoskannan” eli kyseisen osallistuvan jäsenvaltion alueella toimiluvan saaneiden laitosten toimittamien tietojen (jäljempänä kansallinen laitoskanta) perusteella luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten elvytys- ja kriisinratkaisukehyksestä sekä neuvoston direktiivin 82/891/ETY, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivien 2001/24/EY, 2002/47/EY, 2004/25/EY, 2005/56/EY, 2007/36/EY, 2011/35/EU, 2012/30/EU ja 2013/36/EU ja asetusten (EU) N:o 1093/2010 ja (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta 15.5.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/59/EU (EUVL 2014, L 173, s. 190) 103 artiklan sekä delegoidun asetuksen 2015/63 4 artiklan mukaisesti. Loput ennakolliset vakausmaksut (86,67 prosenttia) laskettiin asetuksen N:o 806/2014 69 ja 70 artiklan sekä täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 4 artiklan mukaisesti ”pankkiunionin laitoskannan perusteella” eli kaikkien yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin osallistuvien jäsenvaltioiden (jäljempänä osallistuvat jäsenvaltiot) alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten toimittamien tietojen (jäljempänä unionin laitoskanta) perusteella.

10

Seuraavaksi kriisinratkaisuneuvosto laski kantajan kaltaisten laitosten ennakolliset vakausmaksut noudattamalla seuraavia päävaiheita.

11

Ensimmäisessä vaiheessa kriisinratkaisuneuvosto laski asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan a alakohdan mukaisesti kunkin laitoksen vuotuisen perusrahoitusosuuden, joka perustuu kyseisen laitoksen velkojen määrään, pois lukien omat varat ja suojatut talletukset, suhteessa kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten velkojen kokonaismäärään, pois lukien omat varat ja suojatut talletukset. Delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan mukaisesti kriisinratkaisuneuvosto vähensi tietyntyyppisiä velkoja kyseisen maksun määrittämisessä huomioon otettavista laitoksen velkojen kokonaismäärästä.

12

Ennakollisen vakausmaksun laskennan toisessa vaiheessa kriisinratkaisuneuvosto mukautti vuotuista perusrahoitusosuutta kyseisen laitoksen riskiprofiiliin asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan b alakohdan mukaisesti. Se arvioi riskiprofiilin delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklassa mainittujen riski-indikaattoreista koostuvien neljän riskipilarin perusteella. Luokitellessaan laitokset niiden riskitason perusteella kriisinratkaisuneuvosto muodosti aluksi – kaikille vakausmaksukautena 2021 sovelletuille riski-indikaattoreille – niput (bins), joihin laitokset ryhmiteltiin kyseisen delegoidun asetuksen liitteessä I olevan vaiheen 2 3 kohdan mukaisesti. Samaan nippuun kuuluville laitoksille osoitettiin tietyn riski-indikaattorin yhteinen arvo, niin kutsuttu diskretoitu arvo. Yhdistämällä kunkin riski-indikaattorin diskretoidut arvot kriisinratkaisuneuvosto vahvisti kyseisen laitoksen ”riskikorjauksen kertoimen” (jäljempänä riskikorjauksen kerroin). Kertomalla kyseisen laitoksen vuotuisen perusrahoitusosuuden riskikorjauksen kertoimella kriisinratkaisuneuvosto sai laitoksen ”riskiprofiiliin mukautetun vuotuisen perusrahoitusosuuden”.

13

Seuraavaksi kriisinratkaisuneuvosto lisäsi kaikki riskiprofiiliin mukautetut vuotuiset perusrahoitusosuudet saadakseen ”yhteisen nimittäjän”, jonka avulla laskettiin kunkin laitoksen maksettavaksi tuleva osuus vuotuisesta tavoitetasosta.

14

Lopuksi kriisinratkaisuneuvosto laski kunkin laitoksen ennakollisen vakausmaksun jakamalla vuotuisen tavoitetason kaikkien laitosten kesken riskiprofiiliin mukautetun vuotuisen perusrahoitusosuuden ja yhteisen nimittäjän välisen suhteen perusteella.

15

Riidanalaisen päätöksen liitteeseen I sisältyy jokaisen laitoksen, joka on velvollinen maksamaan ennakollisia vakausmaksuja, myös kantajan, yksilöllinen tietolomake, joka sisältää kunkin laitoksen ennakollisen vakausmaksun laskennan tulokset (jäljempänä yksilöllinen tietolomake). Kustakin tietolomakkeesta ilmenee asianomaisen laitoksen vuotuisen perusrahoitusosuuden määrä ja sen riskikorjauksen kertoimen arvo sekä unionin laitoskannan että kansallisen laitoskannan perusteella, ja siinä mainitaan kunkin riski-indikaattorin osalta sen nipun numero, johon laitos on sijoitettu. Yksilölliseen tietolomakkeeseen sisältyy myös tietoja, joita käytetään kaikkien asianomaisten laitosten ennakollisten vakausmaksujen laskennassa ja jotka kriisinratkaisuneuvosto on saanut lisäämällä tai yhdistämällä kaikkien näiden laitosten yksilölliset tiedot. Tämä lomake sisältää myös kyseisen laitoksen ilmoituslomakkeessa ilmoittamat ja sen ennakollisen vakausmaksun laskennassa käytetyt tiedot.

16

Riidanalaisen päätöksen liitteeseen II sisältyy tiivistelmänä tai koosteena tilastotietoja, jotka koskevat kunkin osallistuvan jäsenvaltion ennakollisten vakausmaksujen laskentaa. Kyseisessä liitteessä täsmennetään muun muassa asianomaisten laitosten maksettavaksi tulevien ennakollisten vakausmaksujen kokonaismäärä kunkin osallistuvan jäsenvaltion osalta. Siinä luetellaan lisäksi kunkin riski-indikaattorin osalta nippujen määrä, kuhunkin nippuun kuuluvien laitosten määrä sekä näiden nippujen vähimmäis- ja enimmäisarvot. Kansalliseen laitoskantaan liittyvissä nipuissa näitä arvoja pienennetään tai suurennetaan luottamuksellisuussyistä sattumanvaraisella määrällä säilyttämällä laitosten alkuperäinen jako nippuihin.

17

Riidanalaisen päätöksen liitteessä III, jonka otsikko on ”Yhteiseen kriisinratkaisurahastoon vuodelta 2021 suoritettavia ennakollisia vakausmaksuja koskevan kuulemisen yhteydessä esitettyjen huomautusten arviointi”, tarkastellaan huomautuksia, jotka laitokset esittivät kriisinratkaisuneuvoston riidanalaisen päätöksen tekemistä varten 5.–19.3.2021 toteuttaman kuulemismenettelyn aikana.

18

Kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

19

Kriisinratkaisuneuvosto vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

20

Euroopan parlamentti vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

21

Euroopan unionin neuvosto vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin hylkää kanteen.

22

Euroopan komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

23

Kantaja esittää kanteensa tueksi kahdeksan kanneperustetta, joista ensimmäinen koskee yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamista, toinen suhteellisuusperiaatteen loukkaamista, kolmas oikeusvarmuuden periaatteen loukkaamista, neljäs hyvän hallinnon periaatteen loukkaamista, viides tehokkaan oikeussuojan periaatteen loukkaamista, kuudes riidanalaisen päätöksen perustelemista koskevan velvoitteen laiminlyöntiä peruuttamattomien maksusitoumusten käytön osalta, seitsemäs kriisinratkaisuneuvoston tekemiä ilmeisiä arviointivirheitä, jotka koskevat peruuttamattomien maksusitoumusten käytön rajoittamista 15 prosenttiin ennakollisten vakausmaksujen määrästä ja vakuuksien rajoittamista pelkästään käteiseen, ja kahdeksas peruuttamattomien maksusitoumusten käytön rajoittamiseen liittyvää oikeudellista virhettä.

24

Kantaja ilmoitti istunnossa luopuvansa kuudennesta kanneperusteesta.

25

Viisi ensimmäistä kanneperustetta sisältävät useita asetuksen N:o 806/2014, delegoidun asetuksen 2015/63 ja täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 säännöksiä koskevia lainvastaisuusväitteitä.

26

Komissio katsoo, että kolmen ensimmäisen kanneperusteen tueksi esitetyt lainvastaisuusväitteet on jätettävä tutkimatta.

27

Kriisinratkaisuneuvosto ei ole esittänyt yhtään oikeudenkäyntiväitettä käsiteltävässä asiassa.

28

Koska komissiolla on väliintulijana oikeus esittää ainoastaan sellaisia oikeudenkäyntiväitteitä, joihin asianosainen, jonka vaatimuksia se tukee, on vedonnut (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 24.3.1993, CIRFS ym v. komissio, C‑313/90, EU:C:1993:111, 20–22 kohta; tuomio 17.6.1998, Svenska Journalistförbundet v. neuvosto, T‑174/95, EU:T:1998:127, 77 ja 78 kohta ja tuomio 7.3.2013, Cindu Chemicals ym. v. ECHA, T‑95/10, EU:T:2013:108, 32 kohta), eikä käsiteltävässä asiassa ole kyse tällaisesta tilanteesta, komission esittämät oikeudenkäyntiväitteet on jätettävä tutkimatta.

29

Unionin yleisen tuomioistuimen on kuitenkin omasta aloitteestaan tutkittava kantajan esittämien lainvastaisuusväitteiden tutkittavaksi ottamisen edellytykset, koska ne koskevat ehdottomia prosessinedellytyksiä.

30

Näiden väitteiden mukaan komissio katsoo, ettei kantaja osoita riidanalaisen päätöksen ja riidanalaisten säännösten välistä yhteyttä ja ettei sillä ole intressiä saada todettua riidanalaisia säännöksiä lainvastaisiksi.

31

Oikeuskäytännöstä ilmene tältä osin yhtäältä, että SEUT 277 artiklan nojalla pääasiassa liitännäisenä muun toimen riitauttamisen yhteydessä esitetty lainvastaisuusväite voidaan ottaa tutkittavaksi ainoastaan, jos riidanalaisella toimella on yhteys normiin, jonka väitettyyn lainvastaisuuteen vedotaan (tuomio 30.4.2019, Wattiau v. parlamentti, T‑737/17, EU:T:2019:273, 56 kohta ja tuomio 16.6.2021, Krajowa Izba Gospodarcza Chłodnictwa i Klimatyzacji v. komissio, T‑126/19, EU:T:2021:360, 33 kohta).

32

Käsiteltävässä asiassa riidanalaisesta päätöksestä ilmenee, että siinä sovelletaan kaikkia säännöksiä, joiden lainvastaisuuteen kantaja vetoaa, koska kantajalta vaaditut ennakolliset vakausmaksut joko perustuvat näihin säännöksiin, kuten asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 ja 2 kohdan tapauksessa, tai koska niissä määritetään näiden maksujen laskennan parametrit, kuten delegoidun asetuksen 2015/63 6 ja 7 artiklan sekä liitteen I tapauksessa. Toisin kuin komissio väittää, riidanalaisen päätöksen ja riidanalaisten säännösten välillä on siten välitön oikeudellinen yhteys.

33

Toisaalta pitää paikkansa, että luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön nostama kumoamiskanne voidaan tutkia vain siltä osin kuin tällä henkilöllä on intressi saada riidanalainen toimi kumotuksi. Tällainen intressi edellyttää, että riidanalaisen toimen kumoamisella voi itsessään olla oikeusvaikutuksia ja että kanne voi mahdollisesti tuloksellaan tuottaa kantajalle jotakin hyötyä. Kantajan oikeussuojan tarpeen on oltava jo syntynyt ja edelleen olemassa oleva. Se ei voi koskea tulevaa ja hypoteettista tilannetta (ks. tuomio 5.5.2021, Pharmaceutical Works Polpharma v. EMA, T‑611/18, EU:T:2021:241, 139 ja 141 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

34

Käsiteltävässä asiassa kaikki säännökset, joita lainvastaisuusväitteet koskevat, ovat kuitenkin sellaisia, että kantajalta vuodelta 2021 vaaditut ennakolliset vakausmaksut joko perustuvat niihin tai niissä määritetään näiden maksujen laskennan parametrit, joten kantajalla on jo syntynyt ja edelleen olemassa oleva intressi saada ne todetuksi lainvastaisiksi. Jos kantaja voittaisi asian, näiltä maksuilta nimittäin puuttuisi oikeudellinen perusta. Toisin kuin komissio väittää, kantajalla on siten intressi saada kyseiset säännökset todetuksi lainvastaisiksi.

35

Komission oikeudenkäyntiväitteet on näin ollen hylättävä.

36

Ensimmäisessä kanneperusteessaan kantaja väittää, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdassa ja 2 kohdan toisen alakohdan a ja b alakohdassa sekä delegoidun asetuksen 2015/63 6 ja 7 artiklassa ja liitteessä I loukataan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta. Tämän kanneperusteen tueksi esitetyt väitteet jakautuvat neljään osaan, joista ensimmäinen koskee sitä, ettei pankkiunionin laitosten tilanteissa olevia eroja otettu huomioon, toinen sen epäasianmukaisuutta, että suojatut talletukset jätettiin pois vuotuisen perusrahoitusosuuden laskentaperusteista, kolmas hyväksyttävien velkojen vähentämättä jättämisen epäasianmukaisuutta ja neljäs vuotuisen perusrahoitusosuuden mukauttamista riskiprofiiliin koskevien kriteerien epäasianmukaisuutta.

37

Aluksi on täsmennettävä, ettei mitään näistä osista voida ymmärtää siten, että kantaja väittää tosiasiallisesti, että edellä mainituissa säännöksissä on tehty arviointivirhe edellä 36 kohdassa esitetyistä syistä. Kantaja nimittäin vahvisti istunnossa unionin yleisen tuomioistuimen esittämään kysymykseen vastatessaan, että se vetosi koko ensimmäisessä kanneperusteessa ainoastaan yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamiseen eikä arviointivirheeseen.

38

Yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamisesta on lisäksi muistutettava, että tämä unionin oikeuden yleinen periaate edellyttää, että toisiinsa rinnastettavia tilanteita ei kohdella eri tavalla eikä erilaisia tilanteita kohdella samalla tavalla, ellei tällaista kohtelua voida objektiivisesti oikeuttaa (tuomio 3.2.2021, Fussl Modestraße Mayr, C‑555/19, EU:C:2021:89, 95 kohta).

39

Koska kantaja on vedonnut yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamiseen, sen asiana on yksilöidä täsmällisesti ne toisiinsa rinnastettavat tilanteet, joissa se katsoo tulleensa kohdelluksi eri tavalla, ja erilaiset tilanteet, joissa se katsoo tulleensa kohdelluksi samalla tavalla (tuomio 12.4.2013, Du Pont de Nemours (Ranska) ym. v. komissio, T‑31/07, ei julkaistu, EU:T:2013:167, 311 kohta).

40

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tällaisten tilanteiden rinnastettavuutta on arvioitava kaikkien näille tilanteille ominaisten seikkojen kannalta. Nämä seikat on muun muassa määritettävä ja niitä on arvioitava unionin sen toimen kohteen ja päämäärän valossa, jolla kyseinen erottelu otetaan käyttöön. On myös otettava huomioon sen alan periaatteet ja tavoitteet, johon kyseinen toimi kuuluu (ks. tuomio 3.2.2021, Fussl Modestraße Mayr, C‑555/19, EU:C:2021:89, 99 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

41

Asetuksen N:o 806/2014 ja delegoidun asetuksen 2015/63 kohteesta ja päämäärästä on muistutettava, että kyseiset säädökset kuuluvat direktiivin 2014/59 tavoin yhteisen kriisinratkaisumekanismin alaan, ja kyseisen mekanismin käyttöönotolla pyritään asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 12 perustelukappaleen mukaisesti varmistamaan toimintansa jatkamiseen kykenemättömien laitosten neutraali kohtelu, lisäämään osallistuvien jäsenvaltioiden laitosten vakautta ja estämään mahdollisten kriisien leviäminen kyseiseen mekanismiin osallistumattomiin jäsenvaltioihin, jotta sisämarkkinoiden toimintaa voidaan helpottaa kokonaisuudessaan.

42

Jotta voidaan varmistaa yhteisen kriisinratkaisumekanismin toiminnan rahoitus, direktiivissä 2014/59, asetuksessa N:o 806/2014 ja delegoidussa asetuksessa 2015/63 otettiin käyttöön ennakolliset vakausmaksut, joilla – kuten direktiivin 2014/59 johdanto-osan 105–107 perustelukappaleesta ja asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 41 perustelukappaleesta ilmenee – pyritään niiden erityisluonteen vuoksi takaamaan vakuuttamisen logiikan mukaisesti, että rahoitusala tuottaa riittävät rahoitusvarat yhteiselle kriisinratkaisumekanismille, jotta se voi täyttää tehtävänsä, ja tarjoamaan laitoksille kannustimia toimia pienemmällä riskillä (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 113 kohta).

43

Niiden säännösten laillisuutta, joiden lainvastaisuuteen kantaja vetoaa, on tarkasteltava näiden toteamusten perusteella.

44

Näihin säännöksiin kuuluvat etenkin asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohta ja 2 kohdan toisen alakohdan a ja b alakohta, joissa määritellään vuotuinen tavoitetaso, joka on jaettava kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden laitosten kesken.

45

Kantaja riitauttaa myös delegoidun asetuksen 2015/63 6 ja 7 artiklan laillisuuden; niissä täsmennetään ennakollisten vakausmaksujen mukauttamista laitosten riskiprofiiliin koskevia kriteerejä, sellaisena kuin ne on vahvistettu direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdassa. Konkreettisemmin kyseisen delegoidun asetuksen 6 artiklassa luetellaan riskipilarit ja ‑indikaattorit, jotka kriisinratkaisuneuvoston on otettava huomioon arvioidessaan laitosten riskiprofiilia, ja 7 artiklassa täsmennetään kunkin riskipilarin ja ‑indikaattorin suhteellinen paino, jota kriisinratkaisuneuvoston on sovellettava arvioidessaan kunkin laitoksen riskiprofiilia.

46

Lopuksi kantaja vetoaa delegoidun asetuksen 2015/63 liitteen I lainvastaisuuteen; kyseisessä liitteessä esitetään yksityiskohtaisesti kriisinratkaisuneuvoston ennakollisten vakausmaksujen määrän määrittämisessä käyttämän laskentamenetelmän eri vaiheet ja esitetään matemaattiset kaavat, joita kriisinratkaisuneuvoston on sovellettava.

47

Ensimmäisen kanneperusteen ensimmäisessä osassa esitetään kaksi väitettä, joista ensimmäinen koskee sitä, ettei osallistuvien jäsenvaltioiden pankkialojen tilanteissa olevia eroja otettu huomioon, ja toinen epäjohdonmukaisuutta, joka liittyy siihen, ettei yhteisessä valvontamekanismissa käytettyjä arviointiperusteita otettu huomioon.

48

Ensimmäisen kanneperusteen toisessa osassa kantaja väittää lähinnä, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan a alakohdassa loukataan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, koska kyseisen alakohdan mukaan suojatut talletukset jätetään pois veloista, jotka otetaan huomioon vuotuisen perusrahoitusosuuden laskennassa.

49

Kriisinratkaisuneuvosto, parlamentti, neuvosto ja komissio kiistävät nämä väitteet.

50

Ensimmäisen osan ensimmäisessä väitteessä kantaja toteaa ensinnäkin, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 ja 2 kohdan sekä delegoidun asetuksen 2015/63 6 ja 7 artiklan ja liitteen I mukaisessa ennakollisten vakausmaksujen jakamisessa pankkiunionin eri laitosten kesken sovelletaan kriteerejä, joissa käytettävässä laskutavassa ei oteta huomioon osallistuvien jäsenvaltioiden pankkialojen tilanteissa olevia eroja. Kantajan mukaan näissä säännöksissä ei oteta huomioon etenkään kantajan kaltaisten laitosten, joiden kotipaikka sijaitsee Ranskassa (jäljempänä ranskalaiset laitokset), ominaispiirteitä ja yksilöllistä profiilia. Vaikka näillä laitoksilla on erilainen tilanne kuin laitoksilla, joiden kotipaikka sijaitsee muissa osallistuvissa jäsenvaltioissa (jäljempänä muiden jäsenvaltioiden laitokset), niitä kohdellaan kantajan mielestä samalla tavalla kyseisten maksujen laskennassa.

51

Kantaja väittää tässä yhteydessä, että ranskalaiset laitokset eroavat muiden jäsenvaltioiden laitoksista siinä, että vaikka niiden velkojen kokonaismäärä on yleisesti ottaen suuri, niillä on suhteellisen vähän suojattuja talletuksia.

52

Kantaja väittää, että sillä on tämä ominaispiirre, vedotakseen siihen, että se kärsii itse yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamisesta. Tämä loukkaaminen johtuu siitä, että sen vuotuinen perusrahoitusosuus ei pienenny sen suojattujen talletusten vähäisen määrän vuoksi, mikä lisää ”keinotekoisesti” tämän rahoitusosuuden suhteellista painoa sen ennakollisen vakausmaksun kokonaismäärän laskennassa.

53

Kantajan argumentti on täten ymmärrettävä siten, että se väittää lähinnä olevansa epäedullisessa asemassa sellaisiin erityisesti muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneisiin laitoksiin nähden, joiden suojattujen talletusten määrä on suuri, koska viimeksi mainitut voivat hyötyä suuremmasta ennakollisen vakausmaksun laskennassa huomioon otettavien velkojen vähennyksestä, joten sitä pitäisi tosiasiallisesti kohdella eri tavalla kuin näitä muita laitoksia.

54

Tämä argumentti on päällekkäinen ensimmäisen kanneperusteen toisessa osassa esitettyjen argumenttien kanssa, sillä tämä toinen osa koskee sen epäasianmukaisuutta, että suojatut talletukset jätettiin pois vuotuisen perusrahoitusosuuden laskentaperusteista. Niitä on siksi tutkittava yhdessä.

55

Tästä on aluksi todettava, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan a alakohdassa säädettyä suojattujen talletusten jättämistä pois vuotuisen perusrahoitusosuuden laskentaperusteista sovelletaan samalla tavalla kaikkiin sen soveltamisalaan kuuluviin laitoksiin, siten myös ranskalaisiin laitoksiin, kuten kantajaan, ja muiden jäsenvaltioiden laitoksiin niiden suojattujen talletusten määrästä riippumatta.

56

Tarkasteltaessa sitä, voidaanko ranskalaisten laitosten, kantaja mukaan luettuna, tilanne rinnastaa muiden jäsenvaltioiden laitosten tilanteeseen tätä pois jättämistä sovellettaessa, on muistutettava, että direktiivillä 2014/59 ja asetuksella N:o 806/2014 pyritään muun muassa takaamaan vakuuttamisen logiikan mukaisesti, että rahoitusala tuottaa riittävät rahoitusvarat yhteiselle kriisinratkaisumekanismille, jotta se voi täyttää tehtävänsä, kuten edellä 42 kohdassa todettiin. Vastineeksi velvollisuudestaan maksaa ennakollisia vakausmaksuja kaikki laitokset hyötyvät näistä maksuista yhteisen kriisinratkaisurahaston varmistaman rahoitusjärjestelmän vakauden kautta. Laitokset saavat tämän hyödyn riippumatta niiden suojattujen talletusten määrästä ja siitä, missä määrin ne voivat sulkea tämän määrän vuotuisen perusrahoitusosuutensa laskentaperusteiden ulkopuolelle.

57

Tässä tilanteessa pelkästään siitä, että laitoksilla on eri määrä suojattuja talletuksia, ei seuraa, että ne ovat erilaisissa tilanteissa direktiivin 2014/59 ja asetuksen N:o 806/2014 kohteen ja päämäärän valossa.

58

Lopuksi se, että näiden kriteerien soveltamisen vuoksi kantajan ja muiden laitosten ennakollisten vakausmaksujen määrät eroavat toisistaan, johtuu pelkästään siitä, että niillä on eri määrä suojattuja talletuksia.

59

Vaikka ranskalaisten laitosten, kantaja mukaan luettuna, suojattujen talletusten määrä olisi suurempi kuin muiden jäsenvaltioiden laitosten, se ei riitä osoittamaan yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamista.

60

Oikeuskäytännöstä ilmenee tältä osin, että sillä, että unionin lainsäätäjä antaa lainsäädäntöä tietyllä toiminta-alalla, voi olla erilaisia seurauksia tietyille talouden toimijoille niiden yksilöllisen tilanteen tai niihin sovellettavien kansallisten sääntöjen vuoksi, eikä tällaista seurausta voida pitää yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkauksena, jos kyseinen sääntely perustuu objektiivisiin kriteereihin, jotka on mukautettu sillä tavoiteltuihin päämääriin (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 19.9.2013, Panellinios Syndesmos Viomichanion Metapoiisis Kapnou, C‑373/11, EU:C:2013:567, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

61

Käsiteltävässä asiassa on yhtäältä todettava, että suojattujen talletusten sulkeminen vuotuisen perusrahoitusosuuden laskentaperusteiden ulkopuolelle perustuu objektiivisiin kriteereihin. Asetuksen N:o 806/2014 3 artiklan 1 kohdan 11 alakohdasta, jossa viitataan talletusten vakuusjärjestelmistä 16.4.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/49/EU (EUVL 2014, L 173, s. 149) 2 artiklan 1 kohdan 5 alakohtaan, ilmenee tältä osin, että jätettäessä nämä talletukset pois vuotuisen perusrahoitusosuuden laskentaperusteista asetuksessa N:o 806/2014 tarkoitettu käsite ”suojatut talletukset” (dépôts couverts) vastaa talletussuojajärjestelmän yhteydessä käytettävää käsitettä ”suojatut talletukset” (dépôts garantis). Viimeksi mainittu käsite määritellään direktiivin 2014/49 2 artiklan 3 ja 4 alakohdassa sekä 6 artiklassa säädettyjen objektiivisten kriteerien perusteella.

62

Toisaalta on todettava, että tämä pois jättäminen perustuu kriteereihin, joita on mukautettu asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan a alakohdalla tavoiteltuihin päämääriin. Kuten kriisinratkaisuneuvosto selitti, tällä pois jättämisellä pyritään nimittäin erityisesti estämään suojattujen talletusten kahteen kertaan huomioon ottamisen vaikutus. Tässä yhteydessä on muistutettava, että laitokset ovat näiden talletusten vuoksi velvollisia maksamaan direktiivin 2014/49 mukaisesti kannatusmaksuja talletussuojajärjestelmään, johon ne kuuluvat. Jos suojattuja talletuksia ei olisi kantajan vaatimuksen mukaisesti jätetty pois ennakollisten vakausmaksujen laskentaperusteista, laitokset olisivat velvollisia maksamaan näiden suojattujen talletusten vuoksi ennakollisia vakausmaksuja samanaikaisesti talletussuojajärjestelmän rahoituksen mahdollistavien kannatusmaksujen kanssa.

63

Sen, että unionin lainsäätäjä päätti asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan a alakohdassa jättää suljetut talletukset pois laitosten niiden velkojen kokonaismäärästä, jotka on otettava huomioon ennakollisen vakausmaksun laskennassa, voidaan näin ollen katsoa perustuvan objektiivisiin kriteereihin, jotka on mukautettu kyseisellä säännöksellä tavoiteltuihin päämääriin.

64

Kantajan ensimmäisen kanneperusteen ensimmäisen osan ensimmäisen väitteen tueksi esittämä ensimmäinen argumentti ja kyseisen kanneperusteen toinen osa on siten hylättävä.

65

Toiseksi kantaja väittää, että edellä 50 kohdassa mainituissa säännöksissä säädetystä laskentamenetelmästä seuraa, että ranskalaisten laitosten ennakolliset vakausmaksut ovat huomattavasti suurempia kuin muiden jäsenvaltioiden laitosten ennakolliset vakausmaksut ja että ne ovat suurentuneet merkittävästi vuoden 2016 jälkeen.

66

Tästä on todettava aluksi, ettei kantaja riitauta sitä, että ennakollisten vakausmaksujen laskentaperusteita sovelletaan samalla tavoin ranskalaisiin laitoksiin, joihin se kuuluu, ja muiden jäsenvaltioiden laitoksiin.

67

Kantaja ei myöskään selitä, miten edellä 65 kohdassa esitetty tilanne vaikuttaa sen tutkimiseen, onko se erilaisessa asemassa kuin muiden jäsenvaltioiden laitokset.

68

Lopuksi on todettava, että ranskalaisten laitosten ennakollisten vakausmaksujen suuri määrä johtuu joka tapauksessa useista tekijöistä, joita kantaja ei ole riitauttanut.

69

Ensinnäkin kriisinratkaisuneuvosto täsmensi, eikä tätä ole kiistetty, että ranskalaisten laitosten osuus velkojen kokonaismäärästä on yleensä suurempi kuin muiden jäsenvaltioiden laitosten osuus ja että se on yli kolmannes näistä veloista ennakollisten vakausmaksujen laskennan kannalta merkityksellisenä ajanjaksona.

70

Tämä seikka vaikuttaa merkittävästi asianomaisten laitosten vuotuisten perusrahoitusosuuksien määrään ja siten niiden ennakollisten vakausmaksujen määrään. Direktiivin 2014/59 103 artiklan 2 kohdan ja asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdan mukaan kunkin laitoksen vuotuinen perusrahoitusosuus perustuu nimittäin laitoksen velkojen määrään (pois lukien omat varat ja suojatut talletukset) suhteessa kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten velkojen kokonaismäärään (pois lukien omat varat ja suojatut talletukset). Kyseisen säännösten soveltamisen vuoksi ranskalaisten laitosten vuotuiset rahoitusosuudet ovat usein suurempia kuin muiden jäsenvaltioiden laitosten vastaavat osuudet.

71

Kantaja ei ole kuitenkaan riitauttanut direktiivin 2014/59 103 artiklan 2 kohtaa eikä asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohtaa, joiden nojalla unionin lainsäätäjä päätti laskea ennakolliset vakausmaksut laitosten velkojen määrän perusteella.

72

Toiseksi kantaja ei ole myöskään kiistänyt kriisinratkaisuneuvoston väitettä, jonka mukaan ranskalaisten laitosten taseiden koko ja niiden velkojen määrä olivat kasvaneet vuosina 2016–2021, mikä oli suurentanut näiden laitosten vuotuista perusrahoitusosuutta ja siten kantajan maksettavaksi tulevia ennakollisia vakausmaksuja.

73

Kolmanneksi kriisinratkaisuneuvosto selitti, eikä tätä ole kiistetty, että ranskalaisten laitosten ennakollisten vakausmaksujen suurentumista oli nopeuttanut näiden maksujen laskennan niin sanottu asteittainen käyttöönottojärjestelmä, josta säädetään täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohdassa (jäljempänä asteittainen käyttöönottojärjestelmä). Kyseisessä järjestelmässä, jota sovelletaan kaikkiin asianomaisiin laitoksiin, yhä suurempi osa laitosten ennakollisista vakausmaksuista lasketaan kansallisen laitoskannan sijaan unionin laitoskannan perusteella siten, että tämä osuus oli 86,67 prosenttia vakausmaksukauden 2021 ennakollisia vakausmaksuja laskettaessa.

74

Kriisinratkaisuneuvosto täsmensi tässä yhteydessä, että tämä tarkoittaa, että ranskalaisten laitosten riskiprofiilia mitataan yhä enemmän suhteessa muiden jäsenvaltioiden laitosten riskiprofiiliin. Edellä 69 kohdassa tarkastellusta ranskalaisilla laitoksilla olevasta velkojen kokonaismäärän osuudesta verrattuna muiden jäsenvaltioiden laitosten velkojen kokonaismäärään on todettava, että samojen kriisinratkaisuneuvoston kiistämättömien selitysten mukaan asteittainen käyttöönottojärjestelmä siis selittää, miksi ranskalaisten laitosten, myös kantajan, ennakollisten vakausmaksujen määrä suureni vuosina 2016–2021 enemmän kuin muiden jäsenvaltioiden laitosten kyseisten maksujen määrä.

75

Kantajan kaltaisten ranskalaisten laitosten ennakollisten vakausmaksujen suurentuminen johtuu siten objektiivisten tekijöiden joukosta, johon kuuluu niiden yhä suurempi velkojen määrä, eikä niiden eriarvoisesta kohtelusta.

76

Kantaja ei siten ole osoittanut, että edellä 50 kohdassa mainituissa säännöksissä loukataan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta.

77

Kolmanneksi myöskään kantajan argumentti, jonka mukaan asteittainen käyttöönottojärjestelmä johtaa lähinnä siihen, ettei kunkin pankkialan ominaispiirteitä oteta huomioon ja että pankkialojen välille muodostuu vääristymä Ranskan pankkialan vahingoksi, ei voi menestyä.

78

Tällä argumentilla pyritään nimittäin kyseenalaistamaan asteittaisen käyttöönottojärjestelmän koko olemassaolo, vaikka kantaja ei vetoa säännöksen, jossa siitä säädetään, nimittäin täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohdan, lainvastaisuuteen.

79

Kyseinen säännös koskee joka tapauksessa kaikkia laitoksia, myös kantajaa. Asteittaista käyttöönottojärjestelmää sovelletaan näin ollen samalla tavalla ranskalaisiin laitoksiin, joihin kantaja kuuluu, ja muiden jäsenvaltioiden laitoksiin. Jos kantajan kritiikki olisi ymmärrettävä siten, että se väittää, ettei ranskalaisten laitosten tilannetta voida asteittaisen käyttöönottojärjestelmän yhteydessä rinnastaa muiden jäsenvaltioiden laitosten tilanteeseen, on lisäksi todettava, ettei kantaja ole esittänyt unionin yleiselle tuomioistuimelle mitään konkreettista seikkaa, joka osoittaisi, että ranskalaiset laitokset ovat kyseisessä järjestelmässä tosiasiallisesti erilaisessa tilanteessa kuin muiden jäsenvaltioiden laitokset.

80

Neljänneksi kantaja väittää, ettei se aiheuta samanlaista riskiä kuin muiden jäsenvaltioiden laitokset eikä se todennäköisesti pysty hyötymään yhteisestä kriisinratkaisurahastosta, koska kantajaan sovelletaan omien varojen ja hyväksyttävien velkojen vähimmäisvaatimusta (jäljempänä MREL-vähimmäisvaatimus) ja koska velkakirjojen arvon alaskirjaus on otettava käyttöön huomattavissa määrin ja ennen mitään yhteisen kriisinratkaisurahaston toimia.

81

Aluksi on muistutettava, että asetuksen N:o 806/2014 3 artiklan 1 kohdan 40 alakohdan mukaisesti omat varat vastaavat osakkeenomistajien tai muiden sijoittajien laitoksen saataville asettamia varoja sekä laitoksen saamia jakamattomia voittoja.

82

Seuraavaksi on huomautettava, että asetuksen N:o 806/2014 3 artiklan 1 kohdan 49 alakohdan mukaan alentamiskelpoisilla veloilla tarkoitetaan velkoja ja pääomainstrumentteja, jotka eivät ole tiettyihin luokkiin kuuluvia pääomainstrumentteja ja joita ei ole rajattu velkakirjojen arvon alaskirjauksen soveltamisalan ulkopuolelle.

83

Asetuksen N:o 806/2014 12 artiklan 16 kohdan ensimmäisen alakohdan a–f alakohdassa säädetään lisäksi, että kyseisen artiklan 1 kohdassa tarkoitetun MREL-vähimmäisvaatimuksen noudattamiseksi liikkeeseen lasketun alentamiskelpoisen velan on oltava liikkeeseen laskettu kokonaan maksettu instrumentti, että se ei ole velkaa laitokselle itselleen eikä sillä ole laitoksen itsensä antamaa vakuutta tai takausta, että laitos ei ole saanut rahoittaa joko suoraan tai välillisesti instrumenttien ostoa, että velan jäljellä olevan maturiteetin on oltava vähintään yksi vuosi ja että se ei saa olla aiheutunut johdannaissopimuksesta eikä talletuksesta, joka hyötyy maksukyvyttömyyttä koskevan kansallisen etusijajärjestyksen suomasta edusta.

84

Lopuksi on muistutettava, että kuten asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 73 perustelukappaleesta ja 27 artiklasta ilmenee, velkakirjojen arvon alaskirjauksella minimoidaan toimintansa jatkamiseen kykenemättömän yhteisön kriisinratkaisusta veronmaksajille aiheutuvat kustannukset varmistamalla, että toimintansa jatkamiseen kykenemättömän yhteisön osakkeenomistajat ja velkojat kärsivät asianmukaiset tappiot ja kantavat asianmukaisen osan kustannuksista, joita aiheutuu yhteisön kykenemättömyydestä jatkaa toimintaansa. Asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 83 perustelukappaleesta ilmenee lisäksi, että jotta voidaan taata velkakirjojen arvon alaskirjauksen tehokkuus, kyseisen asetuksen 12 artiklassa säädetään, että laitoksilla on oltava riittävästi omia varoja ja alentamiskelpoisia velkoja, jotta voidaan kattaa tappiot ja vahvistaa toimintansa jatkamiseen kykenemättömien laitosten pääomapohjaa.

85

Kantaja ei kuitenkaan kiistä sitä, että sitä kohdellaan asetuksessa N:o 806/2014 ja delegoidussa asetuksessa 2015/63 MREL-vähimmäisvaatimusten huomioon ottamisen ja velkakirjojen arvon alaskirjauksen käyttöönoton yhteydessä samalla tavalla kuin muita asianomaisia laitoksia.

86

Jos kantajan argumentointi olisi ymmärrettävä tässä tilanteessa siten, että se väittää tosiasiallisesti joutuneensa epäedulliseen asemaan, koska asetuksessa N:o 806/2014 ja delegoidussa asetuksessa 2015/63 ei oteta riittävällä tavalla huomioon MREL-vähimmäisvaatimuksia ja velkakirjojen arvon alaskirjauksen käyttöönottoa ennakollisten vakausmaksujen laskennassa, on todettava seuraavaa.

87

Aluksi on huomautettava, ettei kantaja ole esittänyt unionin yleiselle tuomioistuimelle mitään konkreettista seikkaa, jolla pyritään kiistämään kriisinratkaisuneuvoston väite, jonka mukaan kantajan kaltaiset laitokset, joilla on paljon velkaa, voivat hyötyä eniten asetuksessa N:o 806/2014 säädetyistä kriisinratkaisumekanismeista niihin sovellettavista MREL-vähimmäisvaatimuksista tai muista vakavaraisuusvaatimuksista huolimatta. Delegoidun asetuksen 2015/63 johdanto-osan viidennessä perustelukappaleessa korostetaan tältä osin lisäksi, että mitä suurempi laitos on, sitä todennäköisempää on, että ongelmatilanteessa kriisinratkaisuviranomainen katsoisi olevan yleisen edun mukaista ratkaista kyseisen laitoksen kriisi ja käyttää yhteistä kriisinratkaisurahastoa sen varmistamiseksi, että kriisinratkaisuvälineitä sovelletaan tehokkaasti.

88

Seuraavaksi delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 2 kohdan a alakohdassa säädetään muun muassa MREL-vähimmäisvaatimuksiin perustuvasta riski-indikaattorista laitosten riskiprofiilin arvioinnin yhteydessä niiden ennakollisen vakausmaksun määrää laskettaessa. Kantaja ei ole kuitenkaan väittänyt, ettei tätä riski-indikaattoria painotettu riittävästi ennakollisten vakausmaksujen laskennassa.

89

Tähän on lisättävä, että vaikka kriisinratkaisuneuvosto voi delegoidun asetuksen 2015/63 20 artiklan nojalla jättää kyseisen riski-indikaattorin tilapäisesti huomiotta ennakollisen vakausmaksun laskennassa, kantaja ei ole kuitenkaan kiistänyt kyseisen säännöksen pätevyyttä.

90

Asetuksen N:o 806/2014 22 ja 27 artiklasta käy lopuksi ilmi, että kyseisen asetuksen mukaisessa kriisinratkaisussa velkakirjojen arvon alaskirjausta sovelletaan samalla tavalla kaikkiin laitoksiin ennen yhteisen kriisinratkaisurahaston käyttöä. Mahdollisuus käyttää velkakirjojen arvon alaskirjausta ei myöskään sulje pois mahdollista yhteisen kriisinratkaisurahaston käyttöä. Tässä tilanteessa kantaja ei ole osoittanut, että ranskalaiset laitokset olivat niihin sovellettavan MREL-vähimmäisvaatimuksen ja velkakirjojen arvon alaskirjauksen soveltamista koskevan mahdollisuutensa vuoksi erilaisessa tilanteessa kuin muiden jäsenvaltioiden laitokset.

91

Viidenneksi kantaja väittää, että 9.12.2014 pidetyssä kokouksessa neuvosto laati poliittisen suunnitelman, jonka mukaan ”saksalaisten ja ranskalaisten laitosten maksujen” on oltava samalla tasolla siirtymäkauden aikana.

92

Kyseisen neuvoston kokouksen pöytäkirjasta, jonka on julkaistu neuvoston verkkosivustolla, ei kuitenkaan käy ilmi, että tällainen sopimus olisi tehty.

93

Kantajan argumentti on siten hylättävä.

94

Kuudenneksi kantaja katsoo, että sitä on kohdeltu eriarvoisesti, koska se ei voinut hyötyä pieniin ja keskisuuriin laitoksiin sovellettavasta ennakollisten vakausmaksujen laskentajärjestelmästä.

95

Delegoidun asetuksen 2015/63 10 artiklassa ja täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 5 kohdassa säädetään pieniä ja keskisuuria laitoksia koskevista erityisistä järjestelmistä, joista ilmenee yhtäältä, että jollei erityisistä olosuhteista muuta johdu, pienten laitosten ennakolliset vakausmaksut koostuvat lähtökohtaisesti kiinteämääräisistä summista, ja toisaalta, että keskisuurten laitosten ennakolliset vakausmaksut ovat osittain kiinteämääräisiä ja että ne voidaan osittain laskea kaikkiin muihin laitoksiin sovellettavien sääntöjen mukaisesti. Kun otetaan huomioon edellä 87 kohdassa esitetyt toteamukset, kantajan kaltaisilla suurilla laitoksilla, joiden velkojen määrä on erittäin suuri, ei ole kuitenkaan yhteisen kriisinratkaisurahaston käytön osalta sama tai matalampi riskiprofiili kuin pienillä ja keskisuurilla laitoksilla. Nämä kaksi laitosluokkaa eivät siten ole toisiinsa rinnastettavassa tilanteessa ennakollisia vakausmaksuja laskettaessa.

96

Kaikkien edellä esitettyjen toteamusten perusteella kantaja ei siis ole osoittanut, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdassa ja 2 kohdan toisen alakohdan a ja b alakohdassa sekä delegoidun asetuksen 2015/63 6 ja 7 artiklassa ja liitteessä I loukataan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta.

97

Ensimmäisen kanneperusteen ensimmäisen osan ensimmäinen väite ja toinen osa on siten hylättävä perusteettomina.

98

Kantaja väittää, että ottaen huomioon jatkuvuuden sekä yhteisen valvontamekanismin ja yhteisen kriisinratkaisumekanismin väliset vahvat yhteydet, on epäjohdonmukaista arvioida laitoksen yhteisessä kriisinratkaisumekanismissa aiheuttamaa riskiä ottamatta huomioon yhteisessä valvontamekanismissa käytettäviä arviointiperusteita, joilla voidaan varmistaa, että laitokset, jotka todennäköisimmin joutuvat turvautumaan yhteiseen kriisinratkaisurahastoon, osallistuvat eniten sen rahoittamiseen. Jos yhteisessä valvontamekanismissa käytettäviä arviointiperusteita ei oteta huomioon, kantajan mukaan rangaistaan laitoksia, jotka kaikkien epätodennäköisimmin joutuvat turvautumaan yhteiseen kriisinratkaisurahastoon, kun otetaan huomioon muun muassa niiden yhteisessä valvontamekanismissa tunnustettu vakaus.

99

Tästä on aluksi todettava, että edellä 38 ja 39 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä johtuvista vaatimuksista huolimatta kantaja ei selitä riittävän selvästi, millä tavoin johdonmukaisuutta edellä 98 kohdassa mainittujen kriteerien kanssa koskeva väitetty vaatimus on merkityksellinen osoitettaessa, onko se kärsinyt yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamisesta.

100

Jos kantajan argumentointi on tässä tilanteessa ymmärrettävä siten, että se väittää tosiasiallisesti tulleensa kohdelluksi samalla tavalla kuin muut laitokset, joilla on korkeampi riskiprofiili yhteisessä valvontamekanismissa käytettyjen arviointiperusteiden perusteella, vaikka niiden mukaan on epätodennäköisempää, että se joutuu turvautumaan yhteiseen kriisinratkaisurahastoon, on todettava seuraavaa.

101

Kuten asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 11, 13, 15 ja 52 perustelukappaleesta ilmenee, pitää paikkansa, että yhteisen kriisinratkaisumekanismin säännöt ja yhteisen valvontamekanismin säännöt täydentävät toisiaan.

102

Erityisesti jotkin yhteisessä kriisinratkaisumekanismissa käytettävät arviointiperusteet ovat samankaltaisia kuin yhteisessä valvontamekanismissa käytettävät arviointiperusteet, sellaisina kun niistä säädetään muun muassa luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvaatimuksista ja asetuksen (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta 26.6.2013 annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) N:o 575/2013 (EUVL 2013, L 176, s. 1).

103

Useissa yhteistä kriisinratkaisumekanismia koskevaan säännöstöön sisältyvissä kriteereissä käytetään siten käsitteitä, jotka vastaavat yhteisen valvontamekanismin säännöstöön sisältyviä kriteerejä ja jotka määritellään jopa viittaamalla nimenomaisesti viimeksi mainittuun säännöstöön. Tämä pätee erityisesti käsitteisiin ”omat varat”, ”vähimmäisomavaraisuusaste” tai ”ydinpääoman (CET1) osuus”, joilla on ratkaiseva merkitys sovellettaessa delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklan 2 kohdan a–c alakohdassa lueteltuja riski-indikaattoreita ja jotka määritellään kyseisen delegoidun asetuksen 3 artiklassa viittaamalla asetukseen N:o 575/2013.

104

Tästä täydentävästä yhteydestä huolimatta on kuitenkin todettava, että kuten kriisinratkaisuneuvosto väittää, eikä tätä ole kiistetty, yhteistä kriisinratkaisumekanismia koskevalla säännöstöllä tavoitellut laitosten kriisinratkaisuun liittyvät päämäärät eroavat yhteistä valvontamekanismia koskevalla säännöstöllä tavoitelluista valvontavaatimuksiin liittyvistä päämääristä.

105

Kuten edellä 42 kohdasta ilmenee, yhtäältä laitosten kriisinratkaisua koskevalla unionin lainsäädännöllä pyritään ennakollisten vakausmaksujen yhteydessä takaamaan vakuuttamisen logiikan mukaisesti, että rahoitusala tuottaa riittävät rahoitusvarat yhteiselle kriisinratkaisumekanismille, jotta se voi täyttää tehtävänsä, ja tarjoamaan laitoksille kannustimia toimia pienemmällä riskillä.

106

Toisaalta vakavaraisuusvaatimuksia koskevalla unionin lainsäädännöllä pyritään puolestaan asetuksen N:o 575/2013 johdanto-osan 32 perustelukappaleen mukaan edistämään taloudellisesti hyödyllisiä pankkitoimia, jotka palvelevat yleistä etua, ja hillitsemään kestämätöntä rahoituskeinottelua, jolla ei ole todellista lisäarvoa, mutta kyseisen asetuksen johdanto-osan 42 perustelukappaleen mukaan myös parantamaan riskien mittaamiseen ja valvontaan sovellettavia menetelmiä ja niiden käyttöä vaatimusten mukaisessa omien varojen laskennassa.

107

Tarkemmin sanoen riskinarvioinnilla on yhteistä kriisinratkaisumekanismia koskevaa säännöstöä sovellettaessa siis eri tavoitteet kuin yhteistä valvontamekanismia koskevaa säännöstöä sovellettaessa. Yhteisen valvontamekanismin toisessa pilarissa toteutettavan riskinarvioinnin tarkoituksena on siten täyttää kyseisessä mekanismissa asetetut vakavaraisuusvaatimukset, jotta voidaan taata, että tietyllä laitoksella on riittävästi omia varoja voidakseen käsitellä kaikkia erityisiä riskejä, joita yhteisen valvontamekanismin ensimmäinen pilari ei kata, mikä vastaa laitoksen aiheuttaman riskin laaja-alaista arviointia. Tällaisen arvioinnin tuloksen avulla pyritään selvittämään vakavaraisuusvaatimukset, joita tiettyyn laitokseen on sovellettava, jotta se ei joudu tilanteeseen, jossa se on kykenemätön jatkamaan toimintaansa.

108

Asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan b alakohdassa ja delegoidun asetuksen 2015/63 5–9 artiklassa säädetyn vuotuisen perusrahoitusosuuden riskiprofiiliin mukauttamisen yhteydessä riskinarviointi toteutetaan sitä vastoin siinä tarkoituksessa, että ennakolliset vakausmaksut voidaan jakaa kaikkien asianomaisten laitosten välillä. Tällaisen arvioinnin tuloksen avulla pyritään arvioimaan paitsi tietyn laitoksen mahdollista kykenemättömyyttä jatkaa toimintaansa myös laajemmin sitä riskiä, että toimintansa jatkamiseen kykenemätön laitos joutuu turvautumaan yhteiseen kriisinratkaisurahastoon.

109

Lisäksi yhteistä kriisinratkaisumekanismia koskeva lainsäädäntö perustuu siinä mielessä erityiseen logiikkaan, että tietyn laitoksen riskiprofiilia arvioidaan myös kaikkien muiden asianomaisten laitosten riskiprofiiliin nähden.

110

Kun otetaan huomioon yhteistä valvontamekanismia ja yhteistä kriisinratkaisumekanismia koskevan säännöstön erityiset kohteet ja päämäärät sekä jälkimmäisen säännöstön vertaileva logiikka, yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamista ei voida todeta pelkästään sen perusteella, ettei ennakollisten vakausmaksujen laskentaa koskevassa yhteisen kriisinratkaisumekanismin oikeudellisessa kehyksessä sellaisenaan esitetä yhteisen valvontamekanismin yhteydessä säädettyjä riskinarviointiperusteita.

111

Ensimmäisen kanneperusteen ensimmäisen osan toinen väite on siten hylättävä perusteettomana samoin kuin kanneperusteen kyseinen osa kokonaisuudessaan.

112

Kantaja väittää, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 ja 2 kohdassa sekä delegoidun asetuksen 2015/63 6 ja 7 artiklassa ja liitteessä I loukataan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, koska asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan a alakohdassa ja delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdassa ei säädetä hyväksyttävien velkojen vähentämisestä veloista, jotka on otettava huomioon vuotuista perusrahoitusosuutta laskettaessa. Kantajan mukaan kyseisessä lainsäädännössä olisi täytynyt säätää tällaisesta vähentämisestä, koska hyväksyttävät velat ovat oman pääoman luonteisia välineitä, jotka otetaan käyttöön vakavaraisuusvaatimusten täyttämiseksi MREL-vähimmäisvaatimuksen osalta ja joilla on tarkoitus kattaa tappioita ja ottaa käyttöön velkakirjojen arvon alaskirjaus.

113

Kriisinratkaisuneuvosto, parlamentti, neuvosto ja komissio kiistävät nämä väitteet.

114

Kantajan istunnossa esittämien täsmennysten perusteella sen on todettava väittävän lähinnä ensinnäkin, että yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaaminen johtuu siitä, että hyväksyttävät velat ja omat varat ovat toisiinsa verrattavassa tilanteessa, mutta hyväksyttäviä velkoja kohdellaan eri tavalla siltä osin kuin niitä ei jätetä asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan a alakohdan nojalla pois veloista, jotka otetaan huomioon vuotuista perusrahoitusosuutta laskettaessa.

115

Tässä yhteydessä on muistutettava, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan a alakohdan mukaan omat varat jätetään pois veloista, jotka otetaan huomioon vuotuista perusrahoitusosuutta laskettaessa. Hyväksyttäviä velkoja ei sitä vastoin ole jätetty pois kyseisistä veloista asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdassa eikä delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdassa, joissa säädetään vuotuisen perusrahoitusosuuden laskennasta jättämällä pois tietyt velat.

116

Edellä 40 kohdassa mainitun oikeuskäytännön perusteella sitä, ovatko hyväksyttävät velat ja omat varat toisiinsa rinnastettavassa tilanteessa ja olisiko hyväksyttävät velat siten jätettävä pois vuotuisen perusrahoitusosuuden laskennasta, on tutkittava asetuksen N:o 806/2014 kohteen ja päämäärän valossa.

117

Tästä on todettava, että kun kansalliset kriisinratkaisuviranomaiset soveltavat kriisinratkaisumenettelyssä laitokseen velkakirjojen arvon alaskirjausta, ne käyttävät asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdan ja direktiivin 2014/59 48 artiklan 1 kohdan mukaisesti saamisten alaskirjaus- ja muuntamisvaltuuksia ensinnäkin omien varojen ja toiseksi – ”ainoastaan, jos” käytettävissä olevilla omilla varoilla ei ole voitu kattaa tappioita – hyväksyttävien velkojen osalta.

118

Lisäksi asetuksen N:o 806/2014 21 artiklan 1 ja 7 a kohdan mukaan kriisinratkaisuneuvosto käyttää hyväksyttävien velkojen alaskirjaus- tai muuntamisvaltuuksia erillään kriisinratkaisutoimesta ainoastaan sellaisten hyväksyttävien velkojen osalta, jotka täyttävät kyseisen asetuksen 12 g artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitetut erityiset ja rajoittavat edellytykset, lukuun ottamatta asetuksen N:o 575/2013 72 c artiklan 1 kohdassa mainittua velkojen jäljellä olevaa maturiteettia koskevaa edellytystä. Kyseiset säännökset osoittavat, että erityiset ja rajoittavat edellytykset rajoittavat kriisinratkaisuneuvoston mahdollisuuksia alaskirjata ja muuntaa hyväksyttäviä velkoja erillään kriisinratkaisutoimesta, toisin kuin omien varojen tapauksessa.

119

Lopuksi asetuksen N:o 806/2014 27 artiklan 5 kohdassa säädetään, että poikkeuksellisissa tilanteissa, kun käytetään velkakirjojen arvon alaskirjausta, tietyt velat voidaan rajata tai osittain rajata alaskirjaus- tai muuntamisvaltuuksien soveltamisalan ulkopuolelle. Tällaista mahdollisuutta ei ole omien varojen yhteydessä.

120

Toisin kuin kantaja väittää, hyväksyttävillä veloilla ei siten ole samanlaista kykyä kattaa laitosten tappioita kuin omilla varoilla.

121

Tässä tilanteessa on todettava, että edellä 39 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä johtuvista vaatimuksista huolimatta kantaja ei ole osoittanut, että hyväksyttävät velat ja omat varat ovat toisiinsa verrattavassa tilanteessa, kun tarkastellaan niiden kykyä kattaa tappioita ja käyttää velkakirjojen arvon alaskirjausta.

122

Kantaja arvostelee toiseksi sitä, ettei delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdassa säädetä hyväksyttävien velkojen vähentämisestä veloista, joiden perusteella vuotuinen perusrahoitusosuus lasketaan.

123

Tässä yhteydessä on todettava, ettei kyseisessä säännöksessä säädetä myöskään omien varojen jättämisestä pois veloista, joiden perusteella vuotuinen perusrahoitusosuus lasketaan, koska tästä pois jättämisestä säädetään asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan a alakohdassa.

124

Oikeuskäytännöstä ilmenee lisäksi, ettei yhdenvertaisen kohtelun periaatteen huomioon ottamista voida käyttää perusteena hyväksyttävien velkojen vähentämiselle veloista, joiden perusteella vuotuinen perusrahoitusosuus lasketaan, koska delegoidussa asetuksessa 2015/63 on säädetty erikseen sellaisista tilanteista, joilla on kyseessä olevista veloista aiheutuviin riskeihin liittyviä merkittäviä erityispiirteitä (ks. vastaavasti tuomio 3.12.2019, Iccrea Banca, C‑414/18, EU:C:2019:1036, 95 kohta).

125

Edellä esitetyn perusteella se, ettei delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdassa säädetä hyväksyttävien velkojen vähentämisestä veloista, joiden perusteella vuotuinen perusrahoitusosuus lasketaan, ei merkitse yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamista.

126

Ensimmäisen kanneperusteen kolmas osa on siten hylättävä perusteettomana.

127

Kantaja väittää ensimmäisen kanneperusteen neljännessä osassa, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 ja 2 kohdassa sekä delegoidun asetuksen 2015/63 6 ja 7 kohdassa ja liitteessä I loukataan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, koska ennakolliset vakausmaksut eivät ole edustavia tosiasiallisen riskin osalta riskikorjauksen kertoimen laskentaperusteiden vuoksi. Kantaja esittää tältä osin kolme väitettä, joista ensimmäinen koskee sitä, ettei kullekin laitokselle ominaista kokonaisriskiprofiilia otettu huomioon, toinen sitä, ettei riskitekijöitä arvioitu minkään valvontaviranomaisen yhteisen valvontamekanismin yhteydessä asettaman vaatimuksen perusteella, ja kolmas sitä, ettei kunkin laitoksen jokaista yksilöllistä erityispiirrettä voida ottaa kokonaisvaltaisesti huomioon.

128

Kantaja väittää, että delegoidun asetuksen 2015/63 ”6 artiklassa ja sitä seuraavissa artikloissa” vahvistetut kriteerit perustuvat yksilöllisten riskitekijöiden eivätkä kullekin laitokselle ominaisen kokonaisriskiprofiilin huomioon ottamiseen.

129

Kriisinratkaisuneuvosto, parlamentti, neuvosto ja komissio kiistävät tämän väitteen.

130

Aluksi on todettava, että toisin kuin edellä 39 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä edellytetään, kantaja ei ole yksilöinyt tarkasti toisiinsa rinnastettavia tilanteita, joita on sen mielestä kohdeltu eri tavalla, tai erilaisia tilanteita, joita on sen mielestä kohdeltu samalla tavalla, kun unionin lainsäätäjä on määrittänyt kriteerit, joita sovelletaan vuotuisen perusrahoitusosuuden mukauttamiseen riskiprofiilin perusteella.

131

Seuraavaksi on kiistatonta, että riskikorjauksen kertoimen laskentaperusteita, jotka johtavat vuotuisen perusrahoitusosuuden mukauttamiseen riskiprofiilin perusteella, sovelletaan kaikkiin kantajan kaltaisiin asianomaisiin laitoksiin, lukuun ottamatta niitä, joilla on oikeus maksaa kiinteämääräinen osuus delegoidun asetuksen 2015/63 10 artiklan nojalla, ja niitä, jotka mainitaan kyseisen delegoidun asetuksen 11 artiklassa. Kantajaa ei siten ole kohdeltu eri tavalla näiden kriteerien yhteydessä.

132

Kantaja ei ole myöskään väittänyt eikä varsinkaan osoittanut, että yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaaminen johtuu siitä, ettei sitä pitäisi kohdella samalla tavalla kuin muita laitoksia sovellettaessa edellä mainittuja riskikorjauksen kertoimen laskentaperusteita.

133

Vaikka kantajan esittämä kritiikki olisi ymmärrettävä siten, että se väittää, ettei sen tilannetta voida rinnastaa muiden laitosten tilanteeseen ja että sitä on kohdeltava eri tavalla, on lisäksi todettava, ettei kantaja ole esittänyt unionin yleiselle tuomioistuimelle mitään konkreettista seikkaa, joka osoittaa sen olevan tällaisessa tilanteessa.

134

Lopuksi on huomautettava, että kantajan väitteet perustuvat joka tapauksessa virheellisiin olettamiin. Se väittää ensinnäkin virheellisesti, ettei delegoidussa asetuksessa 2015/63 vahvistetuissa kriteereissä oteta huomioon laitoksille ominaista riskiprofiilia. Useampi delegoidun asetuksen 2015/63 6 artiklassa mainituista neljästä riskipilarista, erityisesti riskipilari ”laitoksen merkitys rahoitusjärjestelmälle tai talouden vakaudelle”, mahdollistaa nimittäin tällaisen kokonaisarvioinnin.

135

Toiseksi on hylättävä kantajan delegoidun asetuksen 2015/63 ”6 artiklassa ja sitä seuraavissa artikloissa” säädettyjä kriteerejä kohtaan esittämä kritiikki, jonka mukaan niissä otetaan huomioon pienet alueelliset pankit, minkä vuoksi suuriin laitoksiin suhtaudutaan kielteisesti, koska tällaisilla alueellisilla pankeilla on hallussaan merkittävä määrä suojattuja talletuksia, toisin kuin kantajan kaltaisilla suurilla laitoksilla, joiden toiminta ei ole kuitenkaan riskialttiimpaa.

136

Edellä 51–63 kohdasta nimittäin ilmenee yhtäältä, ettei kantaja ole osoittanut, että jättämällä suojatut talletukset pois ennakollisen vakausmaksun laskennasta loukataan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta. Kun otetaan huomioon edellä 94 ja 96 kohdassa esitetyt toteamukset, kantajan kaltaisilla suurilla laitoksilla, joiden velkojen määrä on erittäin suuri, ei ole toisaalta sama tai matalampi riskiprofiili kuin pienillä ja keskisuurilla laitoksilla. Nämä kaksi laitosluokkaa eivät siten ole toisiinsa rinnastettavassa tilanteessa arvioinnissa, joka kriisinratkaisuneuvoston on tehtävä ennakollisia vakausmaksuja laskiessaan.

137

Käsiteltävä väite on siten hylättävä perusteettomana.

138

Kantaja väittää, että menetelmä, jolla vuotuista perusrahoitusosuutta mukautetaan riskiprofiiliin, johtaa siihen, että riskitekijöitä arvioidaan erillään kaikista valvontaviranomaisen yhteisen valvontamekanismin yhteydessä asettamista vaatimuksista. Yhteisen valvontamekanismin kriteerien mukaan ranskalaiset laitokset ovat kuitenkin pankkiunionin vähiten riskialttiita laitoksia, vaikka ne vaikuttavat delegoidussa asetuksessa 2015/63 asetettujen arviointiperusteiden mukaan olevan kaikkein riskialtteimpia.

139

Kriisinratkaisuneuvosto ja neuvosto kiistävät nämä väitteet.

140

Nyt käsiteltävä väite ja ensimmäisen kanneperusteen ensimmäisen osan toinen väite, joka hylättiin edellä 100–110 kohdassa, ovat olennaisilta osin päällekkäiset.

141

Käsiteltävä väite on siten hylättävä samoin perustein.

142

Kantaja katsoo, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 ja 2 kohdassa sekä delegoidun asetuksen 2015/63 6 ja 7 artiklassa ja liitteessä I loukataan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, koska kaikkiin laitoksiin yhdenmukaisesti sovellettavassa prosessissa, jossa vuotuista tavoitetasoa vastaava määrä pyritään jakamaan tasapuolisesti ja suhteellisesti niiden kesken, kunkin laitoksen jokaista yksilöllistä erityispiirrettä ei voida ottaa huomioon kokonaisvaltaisesti.

143

Kriisinratkaisuneuvosto ja neuvosto kiistävät nämä väitteet.

144

Aluksi on todettava, että väitteensä sanamuodon perusteella kantaja itse myöntää, että arvostelun kohteena olevaa ennakollisten vakausmaksujen laskentamenetelmää sovelletaan samalla tavalla kaikkiin laitoksiin.

145

Jos kantajan esittämä kritiikki olisi ymmärrettävä siten, että se väittää, ettei sen tilannetta voida rinnastaa muiden laitosten tilanteeseen ja että sitä olisi kohdeltava eri tavalla, on seuraavaksi todettava, ettei kantaja ole esittänyt unionin yleiselle tuomioistuimelle mitään konkreettista seikkaa, joka osoittaa sen olevan tällaisessa tilanteessa.

146

Lopuksi kantajan argumentoinnissa väitetään joka tapauksessa tosiasiallisesti, että kriteerit, joita sovelletaan vuotuisen perusrahoitusosuuden mukauttamiseen riskiprofiilin perusteella, eivät ole asianmukaisia. Kantaja ei ole kuitenkaan esittänyt unionin yleiselle tuomioistuimelle mitään yksityiskohtaista seikkaa, jolla näiden kriteerien epäasianmukaisuus pyrittäisiin osoittamaan konkreettisesti, vaan se on ainoastaan esittänyt väitteitä, joiden tueksi ei ole esitetty mitään näyttöä.

147

Kolmas väite on siten hylättävä samoin kuin ensimmäisen kanneperusteen neljäs osa ja kyseinen kanneperuste kokonaisuudessaan.

148

Kantaja väittää, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdassa ja 2 kohdan toisen alakohdan a ja b alakohdassa sekä delegoidun asetuksen 2015/63 6 ja 7 artiklassa ja liitteessä I säädetty ennakollisten vakausmaksujen laskentatapa on suhteellisuusperiaatteen vastainen.

149

Kriisinratkaisuneuvosto, parlamentti, neuvosto ja komissio kiistävät tämän väitteen.

150

Unionin oikeuden yleisiin oikeusperiaatteisiin kuuluva suhteellisuusperiaate edellyttää, että kyseessä olevan säännöstön legitiimit tavoitteet ovat toteutettavissa unionin toimielinten toimilla ja että toimilla ei ylitetä niitä rajoja, jotka johtuvat siitä, mikä on tarpeellista kyseisten tavoitteiden toteuttamiseksi, eli silloin, kun on mahdollista valita usean tarkoituksenmukaisen toimenpiteen välillä, on valittava vähiten rajoittava, eivätkä toimenpiteistä aiheutuvat haitat saa olla liian suuria tavoiteltuihin päämääriin nähden (tuomio 4.5.2016, Philip Morris Brands ym., C‑547/14, EU:C:2016:325, 165 kohta ja tuomio 20.1.2021, ABLV Bank v. SRB, T‑758/18, EU:T:2021:28, 142 kohta; ks. vastaavasti myös tuomio 8.6.2010, Vodafone ym., C‑58/08, EU:C:2010:321, 51 kohta).

151

Edellä 150 kohdassa mainittujen edellytysten tuomioistuinvalvonnasta on muistutettava, että unionin lainsäätäjällä on laaja harkintavalta ennakollisten vakausmaksujen laskentatavan määrittämisessä, koska se toimii alalla, jolla siltä edellytetään poliittisten ja taloudellisten valintojen tekemistä ja jolla sen on suoritettava monitahoisia arviointeja (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 117 ja 118 kohta).

152

Lisäksi SEUT 290 artiklassa tarkoitetun siirretyn toimivallan yhteydessä komissiolla on sen käyttäessä sille myönnettyä toimivaltaa laaja harkintavalta erityisesti silloin, kun sen on suoritettava monitahoisia arviointeja (ks. vastaavasti tuomio 11.5.2017, Dyson v. komissio, C‑44/16 P, EU:C:2017:357, 53 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

153

Sama pätee muun muassa delegoituun asetukseen 2015/63, jossa komissio täsmensi direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan mukaisesti sääntöjä, jotka koskevat ennakollisten vakausmaksujen mukauttamista riskiprofiiliin.

154

Kuten delegoidun asetuksen 2015/63 antamiseen liittyvistä asiakirjoista, erityisesti asiakirjoista ”JRC technical work supporting Commission second level legislation on risk based contributions to the (single) resolution fund” (JRC:n tekninen tutkimus (yhteiseen) kriisinratkaisurahastoon suoritettavia riskiin perustuvia maksuja koskevien komission johdetun oikeuden säädösten tukemiseksi, jäljempänä JRC:n tekninen tutkimus) ja ”Commission Staff Working Document: estimates of the application of the proposed methodology for the calculation of contributions to resolution financing arrangements” (Komission yksiköiden valmisteluasiakirja: kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyyn suoritettavien rahoitusosuuksien laskentaan ehdotetun menetelmän soveltamista koskevat arvioinnit), nimittäin ilmenee, komissio teki tällaisia sääntöjä laatiessaan monitahoisia arviointeja, koska sen oli tutkittava eri näkökohtia, joiden perusteella pankki- ja rahoitusalan eri riskityypit laaditaan.

155

Oikeuskäytännön mukaan (ks. vastaavasti tuomio 4.5.2016, Puola v. parlamentti ja neuvosto, C‑358/14, EU:C:2016:323, 79, 96 ja 97 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 21.12.2022, Firearms United Network ym. v. komissio, T‑187/21, ei julkaistu, valitus vireillä, EU:T:2022:848, 122 ja 123 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen) unionin yleisen tuomioistuimen on suhteellisuusperiaatteen noudattamista valvoessaan tutkittava tässä tilanteessa ainoastaan sitä, etteivät unionin lainsäätäjän ja komission säätämät toimenpiteet ole ilmeisen soveltumattomia tavoiteltuun päämäärään nähden, ettei niillä ylitetä selvästi sitä, mikä on tarpeen tavoitellun päämäärän saavuttamiseksi, tai ettei niistä aiheudu ilmeisen suhteettomia haittoja kyseiseen päämäärään nähden.

156

Kantaja esittää tältä osin lähinnä kolme argumenttia.

157

Ensimmäiseksi on tutkittava kantajan argumenttia, jonka mukaan asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 1 kohdan ja 2 kohdan toisen alakohdan a ja b alakohdassa sekä delegoidun asetuksen 2015/63 6 ja 7 artiklassa ja liitteessä I loukataan suhteellisuusperiaatetta, koska kunkin laitoksen ennakollisen vakausmaksun laskenta riippuu muiden laitosten tilanteesta, mutta riskiin perustuvaa tasapuolista jakautumista koskevaa tavoitetta ei ole noudatettu. Erityisesti tämän laitosten välisen keskinäisen riippuvuuden vuoksi Ranskan pankkialalle aiheutuu kantajan mukaan kohtuutonta rasitusta.

158

Ennakollisten vakausmaksujen laskentamenetelmän asianmukaisuudesta on aluksi muistutettava yhtäältä, että unionin tuomioistuin on jo myöntänyt, että unionin lainsäätäjä olisi voinut laajan harkintavaltana puitteissa valita ennakollisten vakausmaksujen laskentamenetelmän, joka perustuu erityisesti kunkin osallistuvan jäsenvaltion alueella toimiluvan saaneen laitoksen rahoitustilanteen huomioon ottamiseen muihin laitoksiin verrattuna (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 118 kohta).

159

Toisaalta kantaja ei ole esittänyt mitään näyttöä, jolla voitaisiin kyseenalaistaa tämän toteamuksen perusteet tai kriisinratkaisuneuvoston väite, jonka mukaan tällaisella laskentamenetelmällä laitoksille pyritään tarjoamaan kannustimia toimia pienemmällä riskillä motivoimalla niitä etenkin parantamaan asemaansa muiden laitosten asemaan verrattuna.

160

Kantaja ei voi tässä tilanteessa väittää, että ennakollisten vakausmaksujen laskenta, joka perustuu kunkin laitoksen rahoitustilanteen huomioon ottamiseen muihin laitoksiin verrattuna, on edellä 159 kohdassa mainitun päämäärän saavuttamiseen ilmeisen soveltumaton toimenpide.

161

Edellä 159 kohdassa mainitun menetelmän välttämättömyydestä kantaja toteaa, että ennakolliset vakausmaksut olisi voitu laskea myös muulla menetelmällä, joka perustuu yksinomaan kyseessä olevan laitoksen omiin tietoihin. Jos tällainen menetelmä johtaisi pienempään ennakolliseen vakausmaksuun, joka olisi siten vähemmän rajoittava laitoksille, ei ole kuitenkaan osoitettu, että sillä voitaisiin saavuttaa edellä 159 kohdassa mainittu päämäärä yhtä tehokkaasti kuin unionin lainsäätäjän ja komission laatimalla vertailevalla laskentamenetelmällä.

162

Kantajan argumenttien sisällön osalta ei ole siten osoitettu, että laskentamenetelmällä ylitetään selvästi se, mikä on tarpeen edellä 159 kohdassa mainitun päämäärän saavuttamiseksi.

163

Kantaja ei voi tässä tilanteessa väittää, että ennakollisten vakausmaksujen laskennasta, joka perustuu kunkin laitoksen rahoitustilanteen huomioon ottamiseen muihin laitoksiin verrattuna, aiheutuu ilmeisen suhteettomia haittoja edellä 159 kohdassa mainittuun päämäärään nähden.

164

Toiseksi kantaja väittää, että laitosten riskiprofiilin arviointi ennakollisten vakausmaksujen laskentaa varten perustuu kriteereihin, jotka eivät korreloi yhteisen valvontamekanismin yhteydessä sovellettavien kriteerien kanssa. Tämän korrelaation puuttumisen vuoksi kantajan maksettavaksi tulevan ennakollisen vakausmaksun määrä on keinotekoisesti suurentunut ja suhteeton.

165

Tarkasteltaessa ensin laitosten riskiprofiilin niiden arviointiperusteiden asianmukaisuutta, joista säädetään direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdassa – johon viitataan myös asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan b alakohdassa – sekä delegoidun asetuksen 2015/63 6 ja 7 artiklassa ja liitteessä I, niiden sisällöstä sekä direktiivin 2014/59 johdanto-osan 107 perustelukappaleesta, asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 109 perustelukappaleesta ja delegoidun asetuksen 2015/63 johdanto-osan viidennestä perustelukappaleesta käy ilmi, että näillä perusteilla pyritään varmistamaan, että pienemmällä riskillä toimivien laitosten on maksettava suurempia ennakollisia vakausmaksuja kuin pienemmällä riskillä toimivien laitosten.

166

Kantaja ei ole esittänyt unionin yleiselle tuomioistuimelle mitään konkreettista seikkaa, joka kyseenalaistaisi sen, että kyseisillä perusteilla voidaan saavuttaa tällainen päämäärä. Se esitti tältä osin ainoastaan perustelemattoman väitteen, jonka mukaan yhteisen valvontamekanismin yhteydessä riskin arvioinnissa sovellettavat kriteerit soveltuvat paremmin sen varmistamiseen, että suuremman riskin aiheuttavat laitokset maksavat yhteiseen kriisinratkaisurahastoon eniten. Edellä 104–111 kohdassa esitettyjen toteamusten perusteella tällaista väitettä ei voida hyväksyä, koska yhteistä kriisinratkaisumekanismia koskevalla säännöstöllä ja yhteistä valvontamekanismia koskevalla säännöstöllä on erilaiset päämäärät.

167

Tässä tilanteessa on hylättävä kantajan argumentit, joilla pyritään osoittamaan, että edellä 165 kohdassa mainitut säännökset, joissa säädetään ennakollisten vakausmaksujen mukauttamista laitosten riskiprofiiliin koskevista kriteereistä, ovat ilmeisen soveltumattomia kyseissä kohdassa mainittuun päämäärään nähden.

168

Tarkasteltaessa toiseksi välttämättömyyttä ottaa huomioon edellä 165 kohdassa mainituissa säännöksissä säädetyt kriteerit kantaja väittää, että jos yhteisen valvontamekanismin yhteydessä sovellettavat kriteerit otettaisiin huomioon ennakollisten vakausmaksujen laskennassa, asianomaisille laitoksille voisi aiheutua vähemmän rasituksia.

169

Kuten unionin tuomioistuin totesi 15.7.2021 antamassaan tuomiossa komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB (C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 113 kohta), edellä 165 kohdassa mainituilla kriteereillä pyritään kuitenkin jakamaan vuotuisen tavoitetason määrä kaikkien asianomaisten laitosten kesken. Jos kyseisissä säännöksissä säädetyille kriteereille vaihtoehtoisista kriteereistä, kuten yhteisen valvontamekanismin yhteydessä sovellettavista kriteereistä, aiheutuisi tietyille laitoksille vähemmän rasituksia, niistä aiheutuisi siten toisille laitoksille samanaikaisesti suurempia rasituksia. Kantaja ei ole kuitenkaan selittänyt, miten kyseisten vaihtoehtoisten kriteerien soveltamisesta aiheutuisi vähemmän rasituksia kaikille asianomaisille laitoksille.

170

Jos tällaiset kriteerit johtavat pienempään laitosten ennakolliseen vakausmaksuun, kantaja ei myöskään täsmennä, miten edellä 165 kohdassa mainittu päämäärä voitaisiin saavuttaa kyseisiä kriteerejä soveltamalla yhtä tehokkaasti kuin kyseisessä kohdassa mainituissa säännöksissä säädettyjä kriteerejä soveltamalla siitä huolimatta, että kuten edellä 104–111 kohdasta ilmenee, yhteisellä valvontamekanismilla ja tarkemmin sanoen valvontavaatimuksia koskevalla unionin lainsäädännöllä on erilaiset päämäärät kuin laitosten kriisinratkaisua koskevalla lainsäädännöllä.

171

Kantaja ei siten ole osoittanut, millä tavoin edellä 165 kohdassa mainituissa säännöksissä säädetyillä kriteereillä ylitetään selvästi se, mikä on tarpeen samassa kohdassa mainitun päämäärän saavuttamiseksi.

172

Kantaja ei ole kolmanneksi myöskään osoittanut, että siitä, että ennakollisia vakausmaksuja mukautettiin laitosten riskiprofiiliin edellä 165 kohdassa mainituissa säännöksissä käyttöön otettujen kriteerien perusteella, aiheutui ilmeisen suhteettomia haittoja edellä mainitussa kohdassa kuvailtuun päämäärään nähden.

173

Kolmanneksi kantaja väittää, että suhteellisuusperiaatetta on loukattu, koska ennakollisten vakausmaksujen määrä määräytyy lähes yksinomaan vuotuisen perusrahoitusosuuden perusteella. Kantajan mukaan ennakollisten vakausmaksujen pääasiallinen parametri on edelleen taseen koko eikä riskikorjauksen kerroin, jolla on pieni vaikutus, koska se vaihtelee 0,8:n ja 1,5:n välillä. Kantajan mielestä tällainen mekanismi tarkoittaa sitä, että suurten laitosten perusrahoitusosuudet ovat yliarvioituja, vaikka niillä on alhainen riskiprofiili yhteisen valvontamekanismin yhteydessä.

174

Asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan a alakohdasta, luettuna yhdessä delegoidun asetuksen 2015/63 johdanto-osan viidennen perustelukappaleen kanssa, käy tältä osin ilmi, että vuotuinen perusrahoitusosuus perustuu kyseisen laitoksen velkojen määrään, pois lukien omat varat ja suojatut talletukset, suhteessa kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten velkojen kokonaismäärään, pois lukien omat varat ja suojatut talletukset, joten tämä rahoitusosuus perustuu laitoksen kokoon.

175

Tarkasteltaessa sitä, onko laitoksen koko asianmukaista ottaa huomioon vuotuisen perusrahoitusosuuden laskennassa, edellä 87 kohdassa esitettyjen toteamusten perusteella on muistutettava, että laitoksiin, joilla on paljon velkoja – eli suuriin laitoksiin – sovelletaan kaikkein todennäköisimmin kriisinratkaisuvälinettä ja että ne voivat siten todennäköisimmin hyötyä yhteisen kriisinratkaisurahaston tarjoamasta rahoituksesta.

176

Unionin lainsäätäjä ja komissio pyrkivät laitosten velkojen määrää – ja siten laitosten kokoa – koskevan kriteerin perusteella takaamaan edellä 42 kohdassa mainittujen päämäärien saavuttamisen, nimittäin yhtäältä tarjoamaan yhteiselle kriisinratkaisumekanismille riittävät varat, jotta kriisinratkaisuvälineitä voidaan soveltaa tehokkaasti, ja toisaalta tarjoamaan laitoksille kannustimia toimia pienemmällä riskillä vähentämällä muun muassa velkojaan.

177

Kantaja ei ole osoittanut, että laskemalla vuotuisen perusrahoitusosuuden laitosten koon perusteella unionin lainsäätäjä ja komissio olivat suosineet toimenpidettä, joka on ilmeisen soveltumaton edellä 176 kohdassa mainittujen päämäärien saavuttamiseen.

178

Kokoon liittyvän kriteerin välttämättömyydestä kantaja väittää lähinnä, että jos ennakollisten vakausmaksujen laskenta perustuisi enemmän riskikorjauksen kertoimeen kuin laitosten kokoon, näiden maksujen määrä olisi pienempi laitosten alhaisen riskiprofiilin vuoksi.

179

Jos kantajan argumentointi olisi ymmärrettävä siten, että se vaatii delegoidun asetuksen 2015/63 9 artiklan 3 kohdassa säädettyä suurempaa riskikorjauksen kertoimen vaihteluväliä, nimittäin vaihteluväliä, joka kattaa myös 1,5:tä prosenttia suurempia arvoja, ei ole kuitenkaan näytetty toteen, että laitoksille aiheutuisi vähemmän rasitusta tällaiseen vaihteluväliin perustuvasta ennakollisten vakausmaksujen laskennasta. Tällaisessa tilanteessa riskikorjauksen kertoimeksi voitaisiin nimittäin vahvistaa 1,5:tä prosenttia suurempi arvo, jolloin näiden maksujen määrä suurentuisi.

180

Näin ollen ei voida väittää, että kun ennakollinen vakausmaksu lasketaan laitosten koon eikä riskikorjauksen kertoimen perusteella, unionin lainsäätäjän säätämällä ja komission täsmentämällä kyseisten maksujen laskentamenetelmällä ylitetään selvästi se, mikä on tarpeen edellä 176 kohdassa mainitun päämäärän saavuttamiseksi.

181

Kantaja ei ole siten osoittanut, että laitosten koon huomioon ottamisesta ennakollisten vakausmaksujen laskennassa aiheutui ilmeisen suhteettomia haittoja tavoiteltuihin päämääriin nähden.

182

Edellä esitetyn perusteella toinen kanneperuste on hylättävä perusteettomana.

183

Kolmannessa kanneperusteessaan kantaja väittää, että asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 ja 2 kohdassa sekä 70 artiklan 1 ja 2 kohdassa, delegoidun asetuksen 2015/63 4 artiklan 2 kohdassa, 6 ja 7 artiklassa ja liitteessä I sekä täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 4 artiklassa loukataan oikeusvarmuuden periaatetta. Tämän kanneperusteen tueksi esitetyt väitteet jakautuvat kolmeen osaan, joista ensimmäinen koskee sitä, että laitosten on mahdotonta selvittää etukäteen ennakollisten vakausmaksujensa määrää, toinen sitä, ettei tiettyjä riski-indikaattoreita otettu huomioon, ja kolmas vuotuisen tavoitetason vahvistamisperusteena käytettävän ”suojattujen talletusten kasvuvauhdin” määrittämistä koskevien sääntöjen epäasianmukaisuutta. Kantaja esitti tämän kanneperusteen yhteydessä myös neljännen osan, joka koskee SEUT 290 artiklan rikkomista.

184

Aluksi on täsmennettävä tämän lainvastaisuusväitteen ulottuvuus.

185

Tästä on todettava, että vaikka kantaja esittää muodollisesti kaikkia edellä 183 kohdassa mainittuja säännöksiä koskevan lainvastaisuusväitteen, sen tämän lainvastaisuusväitteen tueksi esittämät argumentit koskevat ainoastaan delegoidun asetuksen 2015/63 6 ja 7 artiklan sekä liitteen I yhteensoveltuvuutta oikeusvarmuuden periaatteen kanssa. Kantaja ei siten esitä mitään argumenttia, joka koskisi nimenomaisesti asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 ja 2 kohdan sekä 70 artiklan 1 ja 2 kohdan, delegoidun asetuksen 2015/63 4 artiklan 2 kohdan sekä täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 4 kohdan laillisuutta kyseisen periaatteen valossa. Tässä tilanteessa on todettava, että tämä lainvastaisuusväite koskee tosiasiallisesti ainoastaan delegoidun asetuksen 2015/63 6 ja 7 artiklaa sekä liitettä I.

186

Kantaja väittää lähinnä, että delegoidun asetuksen 2015/63 6 ja 7 artiklassa sekä liitteessä I loukataan oikeusvarmuuden periaatetta, koska se ei voi selvittää riittävän ajoissa maksettavakseen tulevan ennakollisen vakausmaksun määrää. Kantajan mielestä laskentamenetelmä on ensinnäkin kokonaisuudessaan läpinäkymätön. Lisäksi vuotuisen perusrahoitusosuuden mukauttaminen riskiprofiiliin riippuu kyseisissä säännöksissä säädetyistä säännöistä, jotka ovat läpinäkymättömiä. Kantaja katsoo lopuksi, että se sijoitettiin eri nippuihin yksipuolisesti ja läpinäkymättömällä tavalla.

187

Ennakolliset vakausmaksut vahvistettiin lisäksi julkistamattomien tietojen perusteella. Kantaja toteaa, että ennakollisten vakausmaksujen määrä riippuu lisäksi muiden laitosten tilanteen kehityksestä, jolloin eri laitosten yksilöllisten maksujen määrien välille muodostuu voimakas keskinäinen riippuvuus, minkä vuoksi ennakollisen vakausmaksun tarkkaa määrää on mahdotonta laskea etukäteen.

188

Kriisinratkaisuneuvosto, parlamentti, neuvosto ja komissio kiistävät nämä väitteet.

189

Oikeusvarmuuden periaate edellyttää yhtäältä, että oikeussäännöt ovat selviä ja täsmällisiä, ja toisaalta, että niiden soveltaminen on yksityisten ennakoitavissa, erityisesti, jos niistä voi aiheutua epäedullisia seurauksia. Mainittu periaate edellyttää erityisesti, että säännöstön perusteella ne, joita asia koskee, voivat saada selville tarkasti, minkä laajuisia sillä niille asetetut velvoitteet ovat, ja voivat yksiselitteisesti saada tiedon oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan ja ryhtyä niiden johdosta asianmukaisiin toimenpiteisiin (tuomio 29.4.2021, Banco de Portugal ym., C‑504/19, EU:C:2021:335, 51 kohta ja tuomio 16.2.2022, Puola v. parlamentti ja neuvosto, C‑157/21, EU:C:2022:98, 319 kohta).

190

Näitä vaatimuksia ei kuitenkaan voida ymmärtää siten, että ne olisivat esteenä sille, että unionin toimielin käyttää antamansa oikeussäännön yhteydessä abstraktia oikeudellista käsitettä, eikä myöskään siten, että ne edellyttäisivät, että tällaisessa abstraktissa oikeussäännössä mainitaan ne eri konkreettiset tilanteet, joissa sitä voidaan soveltaa, koska toimielin ei voi määrittää etukäteen kaikkia tällaisia tilanteita (ks. analogisesti tuomio 20.7.2017, Marco Tronchetti Provera ym., C‑206/16, EU:C:2017:572, 39 ja 40 kohta ja tuomio 16.2.2022, Puola v. parlamentti ja neuvosto, C‑157/21, EU:C:2022:98, 320 kohta).

191

Näin ollen unionin säädöksen säännöksellä loukataan sen epäselvyyden vuoksi oikeusvarmuuden periaatetta vain, jos se on niin epäselvä, että se estää sen, että oikeussubjektit voisivat poistaa riittävän varmasti mahdolliset epäilyt tämän säännöksen ulottuvuudesta tai merkityksestä (ks. vastaavasti tuomio 14.4.2005, Belgia v. komissio, C‑110/03, EU:C:2005:223, 31 kohta ja tuomio 22.5.2007, Mebrom v. komissio, T‑216/05, EU:T:2007:148, 108 kohta).

192

Lisäksi se, että unionin säädöksellä annetaan sen täytäntöönpanosta vastaaville viranomaisille harkintavaltaa, ei itsessään ole ristiriidassa ennakoitavuuden vaatimuksen kanssa edellyttäen, että tällaisen harkintavallan laajuus ja sen käyttämistapa määritellään riittävän selvästi, kun otetaan huomioon kyseessä oleva hyväksyttävä tavoite, jotta mielivaltaisilta toimilta voidaan antaa asianmukaista suojaa (ks. tuomio 16.2.2022, Puola v. parlamentti ja neuvosto, C‑157/21, EU:C:2022:98, 321 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

193

Edellä 191 ja 192 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti käsiteltävässä asiassa on tutkittava, onko sovellettava lainsäädäntö niin epäselvä, että se estää sen, että oikeussubjektit voisivat poistaa riittävän varmasti mahdolliset epäilyt kantajan lainvastaisiksi väittämien delegoidun asetuksen 2015/63 6 ja 7 artiklan sekä liitteen I ulottuvuudesta tai merkityksestä.

194

Koko laskentamenetelmän väitetystä läpinäkymättömyydestä on ensinnäkin todettava, että kantajan asiana on määrittää riitauttamiensa oikeussääntöjen epäselvyys tai epätäsmällisyydet tai niihin liittyvä ennakoitavuuden puuttuminen. Kantaja ei ole kuitenkaan tehnyt näin vaan ainoastaan esittänyt yleisiä ja perustelemattomia väitteitä.

195

Joka tapauksessa oikeuskäytännöstä ilmenee, ettei laitosten tarvitse sovellettavan lainsäädännön perusteella välttämättä pystyä tarkistamaan ennakollisen vakausmaksunsa laskelman oikeellisuutta, koska tällainen vaatimus merkitsisi välttämättä sitä, että unionin lainsäätäjää ja komissiota kiellettäisiin vahvistamasta tälle maksulle sellaisia tietoja käsittävää laskentatapaa, joiden luottamuksellisuutta unionin oikeudessa suojataan, ja sitä, että laajaa harkintavaltaa, joka unionin lainsäätäjällä ja komissiolla on tässä tarkoituksessa oltava, rajoitettaisiin liiallisesti, kun niitä muun muassa estettäisiin valitsemasta menetelmää, jolla varmistetaan yhteisen kriisinratkaisurahaston rahoituksen mukauttaminen dynaamisesti rahoitusalan kehitykseen ottamalla erityisesti huomioon kunkin yhteiseen kriisinratkaisurahastoon osallistuvan jäsenvaltion alueella toimiluvan saaneen laitoksen rahoitustilanne muihin laitoksiin verrattuna (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 118 kohta).

196

On siten riittävää, että henkilöillä, joita ennakollisten vakausmaksujen vahvistamista koskeva päätös koskee, on – vaikka niille ei toimiteta liikesalaisuuden piiriin kuuluvia tietoja – käytettävissään kriisinratkaisuneuvoston käyttämä laskentamenetelmä ja riittävät tiedot voidakseen ymmärtää, miten niiden yksilöllinen tilanne on otettu huomioon niiden ennakollisen vakausmaksun laskennassa suhteessa kaikkien muiden asianomaisten laitosten tilanteeseen (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 122 kohta).

197

Niihin tietoihin, jotka on näin annettava laitosten saataville, kuuluvat muun muassa kunkin nipun ja niihin liittyvien riski-indikaattoreiden raja-arvot, joiden perusteella laitosten ennakollinen vakausmaksu on mukautettu niiden riskiprofiiliin (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 167 kohta).

198

Lisäksi on selvää, ettei delegoitu asetus 2015/63 ole mitenkään esteenä sille, että kriisinratkaisuneuvosto ilmaisee koosteena ja anonymisoidusti riittäviä tietoja, jotta laitos voi ymmärtää, miten sen yksilöllinen tilanne on otettu huomioon sen ennakollista vakausmaksua laskettaessa kaikkien muiden kyseessä olevien laitosten tilanteeseen nähden (tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 139 kohta).

199

Ensimmäinen väite on täten hylättävä.

200

Toiseksi laitosten vuotuisen perusrahoitusosuuden mukauttamisesta riskiprofiiliin on todettava, että kantaja väittää ainoastaan, että delegoidun asetuksen 2015/63 6 ja 7 artiklan ”ulottuvuus on läpinäkymätön” ja siten yleisesti, että kyseisissä säännöksissä käytetyt käsitteet ovat epäselviä, minkä vuoksi niillä loukataan oikeusvarmuuden periaatetta.

201

Kantaja ei ole kuitenkaan esittänyt unionin yleiselle tuomioistuimelle mitään konkreettista seikkaa riitauttaakseen delegoidun asetuksen 2015/63 6 ja 7 artiklan laillisuuden niiden väitetyn epäselvyyden tai epätäsmällisyyden tai niihin liittyvän ennakoitavuuden puuttumisen perusteella.

202

Toista väitettä ei siten voida hyväksyä.

203

Kolmanneksi kantajan argumentista, jonka mukaan jäljempänä 204 kohdassa kuvailtava jaottelumenetelmä (binning), erityisesti eri nippuihin sijoittaminen, pannaan täytäntöön yksipuolisesti ja läpinäkymättömällä tavalla, on todettava seuraavaa.

204

Delegoidun asetuksen 2015/63 liitteessä I olevan vaiheen 2 mukaan kriisinratkaisuneuvoston on ensimmäiseksi laskettava nippujen lukumäärä, jotta se voi vertailla laitoksia eri riski-indikaattoreiden ja alariski-indikaattoreiden perusteella. Toiseksi kriisinratkaisuneuvoston on sijoitettava laitokset kuhunkin nippuun. Kolmanneksi kriisinratkaisuneuvoston on annettava kaikille tiettyyn nippuun kuuluville laitoksille sama ”diskretoiduksi indikaattoriksi” kutsuttava arvo, joka sen on otettava huomioon niiden riskikorjauksen kertoimen muussa laskennassa.

205

Lisäksi delegoidun asetuksen 2015/63 liitteessä I esitetään yksityiskohtaisesti muun muassa jaottelumenetelmän eri vaiheet ja ilmoitetaan matemaattiset kaavat, joita kriisinratkaisuneuvoston on sovellettava.

206

Kantaja ei ole kuitenkaan esittänyt unionin yleiselle tuomioistuimelle mitään konkreettista seikkaa, jolla pyritään määrittämään näiden eri vaiheiden tai kaavojen epäselvyys tai epätäsmällisyys tai niihin liittyvä ennakoitavuuden puuttuminen.

207

Edellä 195–197 kohdassa esitettyjen toteamusten perusteella komissio ei joka tapauksessa ollut velvollinen säätämään, että laitoksille on toimitettava tietoja, joiden perusteella ne voivat tarkistaa täysin jaottelumenetelmän soveltamisen oikeellisuuden.

208

Delegoitu asetus 2015/63 ei lisäksi ole millään tavoin esteenä sille, että kriisinratkaisuneuvosto ilmaisee edellä 196 ja 197 kohdassa mainittujen vaatimusten täyttämiseksi kunkin nipun raja-arvot ja niihin liittyvät indikaattorit sen mahdollistamiseksi, että asianomainen laitos voi varmistua muun muassa siitä, että sille osoitettu luokitus indikaattoreiden diskretoinnissa, sellaisena kuin se määritellään tämän delegoidun asetuksen liitteessä I, tosiasiallisesti vastaa sen taloudellista tilannetta, että tämä diskretointi on suoritettu tässä delegoidussa asetuksessa määritellyn menetelmän mukaisesti luotettavien tietojen perusteella ja että kaikki asetuksen N:o 806/2014 ja kyseisen delegoidun asetuksen mukaan huomioon otettavat riskitekijät on todella otettu huomioon.

209

Neljänneksi kantaja ei voi vedota käsiteltävän lainvastaisuusväitteen tueksi siihen, etteivät laitokset voineet kriisinratkaisuneuvoston ennen riidanalaisen päätöksen tekemistä niiden saataville asettaman laskentavälineen avulla tarkistaa analyyseja, jotka kriisinratkaisuneuvosto oli tehnyt voidakseen sijoittaa laitokset eri nippuihin Tällaisesta laskentavälineestä ei nimittäin säädetä sovellettavassa lainsäädännössä, etenkään delegoidussa asetuksessa 2015/63. Tällainen kritiikki koskee siten kriisinratkaisuneuvoston toimien eikä kyseisen delegoidun asetuksen laillisuutta.

210

Jos tämä väite on ymmärrettävä siten, että kantaja riitauttaa sillä riidanalaisen päätöksen laillisuuden, on riittävää todeta, ettei kantaja selitä, miten laskentavälineeseen sisältyvät väitetysti riittämättömät tiedot vaikuttavat kyseisen päätöksen pätevyyteen, vaikka sovellettavassa lainsäädännössä ei velvoiteta kriisinratkaisuneuvostoa asettamaan edellä 209 kohdassa mainittua laskentavälinettä laitosten saataville ja vaikka se toimitettiin ennen kyseisen päätöksen tekemistä. Edellä 195 ja 196 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä joka tapauksessa ilmenee, ettei kriisinratkaisuneuvosto ole velvollinen luovuttamaan liikesalaisuuden piiriin kuuluvia tietoja, jotka koskevat kunkin muun asianomaisen laitoksen taloudellista tilannetta.

211

Viidenneksi kantaja korostaa, että tiettyjen luottamuksellisten tietojen julkaiseminen koosteena päätöksissä, joissa vahvistetaan tietyn vuoden ennakolliset vakausmaksut, ei ole riittävää, koska kriisinratkaisuneuvosto ei aina julkaise näiden laskelmien asianmukaiseen ymmärtämiseen ja ennakointiin tarvittavia muita ei-luottamuksellisia tietoja.

212

Tällaisella argumentoinnilla kantaja ei kyseenalaista myöskään edellä 186 kohdassa mainittuja sovellettavan lainsäädännön säännöksiä, joiden lainvastaisuuteen se vetoaa oikeusvarmuuden periaatteen perusteella.

213

Kantajan kritiikki kohdistuu nimittäin ainoastaan siihen, ettei kriisinratkaisuneuvosto julkaissut tiettyjä ennakollisten vakausmaksujen laskennassa tarvittavia ei-luottamuksellisia tietoja ennen kyseisten maksujen vahvistamista koskevien päätösten tekemistä. Tämä väite ei siten koske sovellettavan lainsäädännön laillisuutta vaan sitä, miten kriisinratkaisuneuvosto on soveltanut sitä.

214

Jos kyseinen väite on ymmärrettävä siten, että kantaja riitauttaa sillä riidanalaisen päätöksen laillisuuden, kantaja ei selitä riittävän selvästi, mitkä kriisinratkaisuneuvoston julkaisematta jättämät konkreettiset seikat tämä oli velvollinen julkaisemaan täyttääkseen edellä 195 ja 196 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä johtuvat vaatimukset. Samasta oikeuskäytännöstä käy tältä osin lisäksi ilmi, että olisi ylimitoitettua vaatia kriisinratkaisuneuvostoa ilmoittamaan jokainen luku, johon kunkin asianomaisen laitoksen ennakollisen vakausmaksun laskelma perustuu (ks. tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 123 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

215

Kuudenneksi siitä, että laitoksen ennakollisten vakausmaksujen laskenta riippuu muiden laitosten tilannetta koskevista luottamuksellisista tiedoista, mikä lisää laskentamenetelmän ennalta-arvaamattomuutta, on todettava, että kantajan tätä koskeva argumentointi on hyvin puutteellista.

216

Se on joka tapauksessa vastoin 15.7.2021 annetusta tuomiosta komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB (C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601) ilmeneviä ohjeita, jotka koskevat perusteluvelvollisuuden noudattamista mutta pätevät yhtä lailla myös oikeusvarmuuden periaatteen noudattamiseen.

217

Unionin tuomioistuin myönsi 15.7.2021 antamassaan tuomiossa komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB (C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601), että ennakollisten vakausmaksujen laskentamenetelmän itse periaate, sellaisena kuin se ilmenee direktiivistä 2014/59 ja asetuksesta N:o 806/2014, merkitsee sitä, että kriisinratkaisuneuvosto käyttää liikesalaisuuden piiriin kuuluvia toisten laitosten tietoja (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 114 kohta).

218

Tässä tilanteessa kantaja ei yhtäältä voi tukeutua pelkästään siihen, ettei se pysty etukäteen laskemaan maksettavakseen tulevaa ennakollista vakausmaksua, koska sille ei ole ilmoitettu muiden laitosten tietoja.

219

Kuten edellä 198 kohdassa todettiin, delegoitu asetus 2015/63 ei toisaalta ole mitenkään esteenä sille, että kriisinratkaisuneuvosto ilmaisee koosteena ja anonymisoidusti riittäviä tietoja, jotta laitos voi ymmärtää, miten sen yksilöllinen tilanne on otettu huomioon sen ennakollista vakausmaksua laskettaessa kaikkien muiden kyseessä olevien laitosten tilanteeseen nähden.

220

Kolmannen kanneperusteen ensimmäinen osa on siten hylättävä.

221

Kantaja väittää, että vakausmaksukauden 2021 ennakollisten vakausmaksujen laskennassa jätettiin soveltamatta tiettyjä riski-indikaattoreita, nimittäin ”pysyvän varainhankinnan vaatimusta”, MREL-vähimmäisvaatimusta, ”monitahoisuutta” ja ”purkamismahdollisuuksia”. Näiden riski-indikaattoreiden huomiotta jättäminen ja niiden käytön ennalta-arvaamattomuus ovat kantajan mielestä oikeusvarmuuden periaatteen vastaisia, koska se ei pysty ennakoimaan niiden soveltamista.

222

Lisäksi se, että kriisinratkaisuneuvosto voi delegoidun asetuksen 2015/63 siirtymäsäännösten nojalla olla käyttämättä tiettyjä riski-indikaattoreita mutta voi kuitenkin mukauttaa vuotuista perusrahoitusosuutta riskiprofiiliin, aiheuttaa kantajan mukaan oikeudellista epävarmuutta.

223

Kriisinratkaisuneuvosto ja komissio kiistävät nämä väitteet.

224

Edellä 189–192 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaan käsiteltävässä asiassa on tutkittava, onko sovellettava lainsäädäntö niin epäselvä, että se estää sen, että laitokset voisivat poistaa riittävän varmasti mahdolliset epäilyt tiettyjen riski-indikaattoreiden, nimittäin ”pysyvän varainhankinnan vaatimuksen”, MREL-vähimmäisvaatimuksen, ”monitahoisuuden” ja ”purkamismahdollisuuksien”, soveltamisesta.

225

Edellytyksistä, joiden täyttyessä kriisinratkaisuneuvosto voi olla tilapäisesti soveltamatta tällaisia riski-indikaattoreita, säädetään delegoidun asetuksen 2015/6 20 artiklan 1 kohdassa, jossa todetaan, että ”jos tiettyyn [tämän delegoidun asetuksen] liitteessä II tarkoitettuun indikaattoriin tarvittavat tiedot eivät sisälly [tämän delegoidun asetuksen] 14 artiklassa tarkoitettuun, viitevuotta koskevaan valvontatietojen raportointivaatimukseen, kyseistä riski-indikaattoria ei sovelleta ennen kuin valvontatietojen raportointivaatimusta aletaan soveltaa”.

226

Delegoidun asetuksen 2015/66 20 artiklan 1 kohdassa säädetään siten kahdesta edellytyksestä, joiden täyttyessä kriisinratkaisuneuvosto jättää tilapäisesti soveltamatta riski-indikaattoria, nimittäin ensinnäkin tilanteesta, jossa tiettyyn tällaiseen indikaattoriin tarvittavat tiedot eivät sisälly kyseisen delegoidun asetuksen 14 artiklassa mainittuun raportointivaatimukseen, ja toiseksi tilanteesta, jossa tämä indikaattori mainitaan kyseisen delegoidun asetuksen liitteessä II, jonka otsikko on ”Kriisinratkaisuviranomaisille toimitettavat tiedot” ja joka sisältää 15 tietoluokkaa. Kantaja ei ole väittänyt eikä varsinkaan osoittanut, että nämä edellytykset ovat niin epäselvä, että ne estävät sen, että laitokset voisivat poistaa riittävän varmasti mahdolliset epäilyt tiettyjen riski-indikaattoreiden soveltamisesta.

227

Tässä tilanteessa on hylättävä kantajan argumentit, joilla pyritään osoittamaan asetuksen N:o 806/2014 tai delegoidun asetuksen 2015/63 laittomuus sillä perusteella, että niissä loukataan oikeusvarmuuden periaatetta riski-indikaattoreiden käytön ennalta-arvaamattomuuden vuoksi.

228

Kolmannen kanneperusteen toinen osa on siten hylättävä.

229

Kantaja katsoo, että lopullisen tavoitetason, joka on 1 prosentti pankkiunionin suojattujen talletusten määrästä, saavuttamista koskeva tavoite tarkoittaa sitä, että kriisinratkaisuneuvosto arvioi vuosittain ”suojattujen talletusten kasvuvauhdin”, joka on kantajan mielestä määritelty läpinäkymättömällä tavalla ja jonka kehitystä laitosten on vaikea ennakoida.

230

Kriisinratkaisuneuvosto kiistää tämän väitteen.

231

On huomautettava, ettei kantaja ole esittänyt unionin yleiselle tuomioistuimelle mitään konkreettista seikkaa, jolla pyritään osoittamaan, että edellä 183 kohdassa mainitut säännökset ovat niin epäselvä, että ne estävät sen, että laitokset voisivat poistaa riittävän varmasti mahdolliset epäilyt lopullisen tavoitetason tai vuotuisen tavoitetason määrittämisestä.

232

Lisäksi yhdessä argumentointinsa osassa kantaja väittää tosiasiallisesti, ettei riidanalaisessa päätöksessä perustella vuotuisen tavoitetason määrittämistä. Tämä väite ei koske edellä 183 kohdassa mainittujen säännösten laillisuutta, ja sitä tarkastellaan jäljempänä 271–308 kohdassa.

233

Kolmannen kanneperusteen kolmas osa on siten hylättävä siltä osin kuin kantaja riitauttaa näiden säännösten laillisuuden.

234

Kolmannessa kanneperusteessa kantaja katsoi lisäksi, että se, että keskeiset kriteerit määritellään delegoidussa asetuksessa 2015/63 eikä asetuksessa N:o 806/2014, on SEUT 290 artiklan vastaista. Kantaja selitti istunnossa väittävänsä tässä argumentissa, että direktiivissä 2014/59 vahvistetaan ainoastaan pääriskiluokat, jotka jaotellaan neljään riskipilariin, mutta että se ei ole ottanut kantaa itse kriteereihin, jotka komissio on määritellyt delegoidussa asetuksessa 2015/63.

235

Parlamentti kiistää kolmannen kanneperusteen tämän osan perusteltavuuden ja kyseenalaistaa sen tutkittavaksi ottamisen edellytysten täyttymisen, koska sitä ei esitetty riittävän selvästi ja täsmällisesti kannekirjelmässä.

236

Oikeuskäytännöstä ilmenee tältä osin, että kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytyksenä on, että ne olennaiset tosiseikat ja oikeudelliset seikat, joihin kanne perustuu, käyvät ilmi ainakin pääpiirteittäin itse kannekirjelmästä, kunhan ne on esitetty johdonmukaisesti ja ymmärrettävästi, jotta taataan oikeusvarmuus ja hyvän oikeudenkäyttö. Kanneperuste, jota ei ole perusteltu riittävällä tavalla kannekirjelmässä, on siten jätettävä tutkimatta. Vastaavat vaatimukset koskevat väitettä, joka esitetään kanneperusteen tueksi. Unionin tuomioistuinten on tutkittava tämä ehdoton prosessinedellytys viran puolesta (ks. tuomio 30.6.2021, Italia v. komissio, T‑265/19, ei julkaistu, EU:T:2021:392, 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 7.7.2021, Bateni v. neuvosto, T‑455/17, EU:T:2021:411, 135 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

237

Käsiteltävässä asiassa kannekirjelmän 125 kohdassa todettiin ainoastaan, että ”delegoidussa asetuksessa [2015/63] määriteltyjen laskentaperusteiden erittäin keskeisen ja ratkaisevan merkityksen vuoksi näitä perusteita on pidettävä määritelmällisesti keskeisinä [asetuksen N:o 806/2014] kannalta, mikä merkitsee SEUT 290 artiklan rikkomista”, ja 139 kohdassa ainoastaan, että ”se, että keskeisistä laskentaperusteista säädetään delegoidussa asetuksessa eikä [asetuksessa N:o 806/2014], on SEUT 290 artiklan [1 kohdan] vastaista”.

238

Näitä väitteitä ei ole perusteltu millään tavoin kannekirjelmässä. Kantaja ei muun muassa ole yksilöinyt delegoidun asetuksen 2015/63 säännöksiä, jotka sen mielestä sisältävät SEUT 290 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan toisessa virkkeessä tarkoitettuja keskeisiä osia, joiden olisi pitänyt sisältyä direktiiviin 2014/59. Kantaja ei ole myöskään täsmentänyt, mitkä kyseisten säännösten konkreettiset osat ovat ”keskeisiä”, eikä esittänyt tätä koskevia argumentteja.

239

Lopuksi kanneperusteen tämän osan epäselvyyttä lisää se, että se esitettiin sellaisen kanneperusteen yhteydessä, joka koskee eri oikeussäännön rikkomista, nimittäin oikeusvarmuuden periaatteen loukkaamista.

240

Näin ollen on todettava, että ne olennaiset tosiseikat ja oikeudelliset seikat, joihin SEUT 290 artiklan rikkomista koskeva väite perustuu, eivät käy ilmi edes pääpiirteittäin itse kannekirjelmästä. Tällainen väite ei siten täytä edellä 236 kohdassa mainittuja edellytyksiä.

241

Tässä tilanteessa kantajan istunnossa esittämän argumentoinnin ei voida katsoa täydentävän kannekirjelmän 125 ja 139 kohtaan sisältyvää väitettä, koska tällaiseen väitteeseen ei ole vedottu pätevästi.

242

Kolmannen kanneperusteen neljäs osa on siten jätettävä tutkimatta.

243

Kantaja katsoo, että delegoidun asetuksen 2015/63 4 artiklan 2 kohdassa, 6 ja 7 artiklassa ja liitteessä I sekä näihin säännöksiin perustuvassa riidanalaisessa päätöksessä loukataan hyvän hallinnon periaatetta, johon sisältyy perusteluvelvollisuus, ja tehokkaan oikeussuojan periaatetta. Kantajan mukaan laitoksilla ei ole mahdollisuutta tutustua kaikkiin tietoihin, jotka ovat olennaisia sen kannalta, että ne voivat ymmärtää ja tarkistaa riidanalaisen päätöksen. Laitokset eivät tiedä etenkään ”suojattujen talletusten mukautusasteen” laskentaa koskevia yksityiskohtaisia sääntöjä, minkä vuoksi ne eivät voi varmistaa tällaisten laskelmien pätevyyttä.

244

Kriisinratkaisuneuvosto kiistää nämä väitteet.

245

Ensimmäiseksi on muistutettava, että hyvän hallinnon periaate edellyttää käsiteltävän asian kaltaisissa tapauksissa, joissa toimielimillä tai elimillä on laaja harkintavalta, että hallinnollisissa menettelyissä noudatetaan unionin oikeusjärjestyksessä myönnettyjä takeita, joihin kuuluu muun muassa toimivaltaisen toimielimen tai elimen velvoite tutkia huolellisesti ja puolueettomasti kaikki sen käsiteltävänä olevan tapauksen kannalta merkitykselliset seikat (tuomio 21.11.1991, Technische Universität München, C‑269/90, EU:C:1991:438, 14 kohta; tuomio 30.9.2003, Atlantic Container Line ym. v. komissio, T‑191/98, T‑212/98–T‑214/98, EU:T:2003:245, 404 kohta ja tuomio 9.4.2019, Qualcomm ja Qualcomm Europe v. komissio, T‑371/17, ei julkaistu, EU:T:2019:232, 200 kohta).

246

Toiseksi vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 47 artiklassa taatun tuomioistuinvalvonnan tehokkuuden edellytyksenä on, että asianomaisen on voitava saada tieto häntä koskevan päätöksen perusteluista joko suoraan päätöksestä itsestään tai ilmoituksella asianomaisen pyynnöstä, millä ei puututa toimivaltaisen tuomioistuimen oikeuteen vaatia kyseessä olevaa viranomaista ilmoittamaan kyseiset perustelut, jotta asianomainen voi puolustaa oikeuksiaan parhain mahdollisin edellytyksin ja päättää kaikista asiaan vaikuttavista seikoista tietoisena, onko asian saattaminen toimivaltaisen tuomioistuimen käsiteltäväksi tarkoituksenmukaista, ja jotta viimeksi mainittu kykenee täysimääräisesti harjoittamaan kyseessä olevaan päätökseen kohdistuvaa laillisuusvalvontaa (ks. tuomio 26.4.2018, Donnellan, C‑34/17, EU:C:2018:282, 55 kohta ja tuomio 24.11.2020, Minister van Buitenlandse Zaken, C‑225/19 ja C‑226/19, EU:C:2020:951, 43 kohta).

247

Kun otetaan huomioon kontradiktorinen periaate, joka kuuluu perusoikeuskirjan 47 artiklassa mainittuihin puolustautumisoikeuksiin, oikeudenkäynnin kullakin asianosaisella on lisäksi oltava oikeus tutustua kaikkiin tuomioistuimelle toimitettuihin asiakirjoihin ja huomautuksiin, joilla pyritään vaikuttamaan sen ratkaisuun, sekä esittää niistä näkemyksensä. Olisi nimittäin tehokasta muutoksenhakua tuomioistuimessa koskevan perusoikeuden vastaista, että tuomioistuimen päätöstä perusteltaisiin tosiseikoilla ja asiakirjoilla, joihin asianosaiset tai yksi niistä ei ole voinut tutustua ja joihin ne eivät näin ollen voineet ottaa kantaa (ks. tuomio 4.6.2013, ZZ, C‑300/11, EU:C:2013:363, 55 ja 56 kohta ja tuomio 23.10.2014, Unitrading, C‑437/13, EU:C:2014:2318, 21 kohta).

248

Tietyissä poikkeustapauksissa unionin viranomainen voi kuitenkin vastustaa sitä, että asianomaiselle ilmoitetaan täsmällisesti ja täydellisinä ne seikat, joihin sitä koskeva päätös perustuu, vetoamalla luottamuksellisten tietojen suojaan liittyviin syihin. Tällaisessa tapauksessa on käytettävä keinoja ja sovellettava oikeussääntöjä, joiden avulla voidaan sovittaa yhteen yhtäältä tällaisen päätöksen tekemisessä huomioon otetut luottamuksellisten tietojen suojaa koskevat legitiimit näkökohdat ja toisaalta tarve taata riittävästi yksityiselle, että hänen menettelyllisiä oikeuksiaan, kuten oikeutta tulla kuulluksi ja kontradiktorista periaatetta, kunnioitetaan (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 115–120 kohta; ks. vastaavasti ja analogisesti myös tuomio 18.7.2013, komissio ym. v. Kadi, C‑584/10 P, C 593/10 P ja C‑595/10 P, EU:C:2013:518, 125 kohta).

249

Ennakollisten vakausmaksujen erityisluonteen vuoksi tällaista yhteensovittamista edellytetään myös näiden maksujen laskennassa. Kuten direktiivin 2014/59 johdanto-osan 105–107 perustelukappaleesta ja asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 41 perustelukappaleesta ilmenee, kyseisillä maksuilla pyritään nimittäin takaamaan vakuuttamisen logiikan mukaisesti, että rahoitusala tuottaa riittävät rahoitusvarat yhteiselle kriisinratkaisumekanismille, jotta se voi täyttää tehtävänsä, ja samalla tarjoamaan asianomaisille laitoksille kannustimia toimia pienemmällä riskillä. Kyseisten maksujen laskenta ei siten perustu verokannan soveltamiseen laskentaperustaan vaan direktiivin 2014/59 102 ja 103 artiklan ja asetuksen N:o 806/2014 69 ja 70 artiklan mukaisesti määritettävään lopulliseen tavoitetasoon, joka näiden ennen 1.1.2016 alkaneen kahdeksan vuoden pituisen alkuvaiheen (jäljempänä alkuvaihe) päättymistä kerättyjen vakausmaksujen yhteenlasketun summan on saavutettava (jäljempänä lopullinen tavoitetaso), ja sen jälkeen määritettävään vuotuiseen tavoitetasoon, joka on jaettava kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden laitosten välillä (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 113 kohta).

250

Koska kokonaistavoitetasoksi on määritetty 1 prosentti kaikkien näiden laitosten suojattujen talletusten määrästä ja koska kunkin laitoksen vuotuinen perusrahoitusosuus on sama kuin sen velkojen määrä (pois lukien omat varat), josta on vähennetty suojatut talletukset, suhteessa kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten velkojen kokonaismäärään (pois lukien omat varat), josta on vähennetty suojatut talletukset, ennakollisten vakausmaksujen laskentamenetelmän itse periaate, sellaisena kuin se ilmenee direktiivistä 2014/59 ja asetuksesta N:o 806/2014, merkitsee sitä, että kriisinratkaisuneuvosto käyttää liikesalaisuuden piiriin kuuluvia tietoja (ks. tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 114 kohta).

251

Unionin toimielimillä ja laitoksilla on lähtökohtaisesti unionin yleisen oikeusperiaatteen muodostavan liikesalaisuuksien suojaa koskevan periaatteen nojalla, joka on konkreettisesti vahvistettu muun muassa SEUT 339 artiklassa, velvollisuus olla ilmaisematta yksityisen toimijan kilpailijoille tämän toimittamia luottamuksellisia tietoja (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 109 ja 114 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

252

Ottaessaan käyttöön ennakollisten vakausmaksujen laskentajärjestelmän delegoidulla asetuksella 2015/63 ja täytäntöönpanoasetuksella 2015/81 komission ja Euroopan unionin neuvoston oli tässä tilanteessa sovitettava liikesalaisuuden kunnioittaminen yhteen tehokkaan oikeussuojan periaatteen kanssa, joten kyseisen salaisuuden piiriin kuuluvia tietoja ei voida ilmoittaa asianosaisille eikä etenkään sisällyttää ennakollisten vakausmaksujen määrän vahvistamista koskevien päätösten perusteluihin.

253

Tämä ennakollisten vakausmaksujen laskentajärjestelmän ominaispiirre ei kuitenkaan ole esteenä unionin tuomioistuinten harjoittamalle tehokkaalle tuomioistuinvalvonnalle.

254

Yhtäältä mikään kantajan lainvastaisiksi väittämissä säännöksissä ei nimittäin ole esteenä sille, että kriisinratkaisuneuvosto luovuttaa asetuksen N:o 806/2014 88 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisesti ennakollisten vakausmaksujen vahvistamista koskevan päätöksen tehdessään toimintansa yhteydessä saamia luottamuksellisia tietoja sellaisena tiivistelmänä tai koosteena, ettei niiden perusteella voi tunnistaa kyseessä olevia laitoksia (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 136 kohta).

255

Toisaalta, jos tällaisen päätöksen perusteluja on rajattava päätöksessä huomioon otettujen luottamuksellisten tietojen suojaamiseksi, kyseisen päätöksen tekijän tehtävänä on silloin, kun unionin tuomioistuimissa nostetaan kanteita, joilla nämä tiedot kyseenalaistetaan, perustella toimintansa näille tuomioistuimille kyseisen asian käsittelyn yhteydessä (ks. vastaavasti tuomio 1.7.2008, Chronopost ja La Poste v. UFEX ym., C‑341/06 P ja C‑342/06 P, EU:C:2008:375, 110 kohta ja tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 145 kohta).

256

Tarvittaessa unionin tuomioistuimet voivat harjoittaakseen tehokasta tuomioistuinvalvontaa perusoikeuskirjan 47 artiklan vaatimusten mukaisesti pyytää kriisinratkaisuneuvostoa toimittamaan tietoja, joilla voidaan perustella laskelmat, joiden oikeellisuus on riitautettu näissä tuomioistuimissa, ja tarpeen mukaan varmistaa näiden tietojen luottamuksellisuuden (ks. tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 146 kohta).

257

Lisäksi unionin tuomioistuinten asiana on kaikkia kriisinratkaisuneuvoston toimittamia oikeudellisia seikkoja ja tosiseikkoja tutkiessaan tarkistaa, ovatko syyt, joihin se vetoaa ennakollisen vakausmaksun laskennassa käytettyjen tietojen toimittamista vastustaakseen, perusteltuja (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 18.7.2013, komissio ym. v. Kadi, C‑584/10 P, C‑593/10 P ja C‑595/10 P, EU:C:2013:518, 126 kohta).

258

Jos osoittautuu, että kriisinratkaisuneuvoston esittämät syyt ovat todellakin esteenä unionin tuomioistuimissa esitettyjen tietojen tai todisteiden toimittamiselle, tehokasta oikeussuojaa koskevaan oikeuteen, erityisesti kontradiktorisen periaatteen noudattamiseen, liittyvät vaatimukset on saatettava asianmukaisesti tasapainoon liikesalaisuuden suojaamisesta johtuvien vaatimusten kanssa (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 18.7.2013, komissio ym. v. Kadi, C‑584/10 P, C‑593/10 P ja C‑595/10 P, EU:C:2013:518, 128 kohta).

259

Edellä esitetystä ilmenee, että ennakollisten vakausmaksujen laskenta liikesalaisuuden piiriin kuuluvien tietojen perusteella delegoidun asetuksen 2015/63 4 artiklan 2 kohdan, 6 ja 7 artiklan sekä liitteen I mukaisesti antamatta kyseisiä tietoja asianosaisten saataville ei sellaisenaan tarkoita sitä, että kyseiset säännökset ovat ristiriidassa hyvän hallinnon periaatteen ja tehokkaan oikeussuojan periaatteen kanssa.

260

Kantajan argumentit eivät horjuta tätä päätelmää.

261

Ensinnäkään kantaja ei voi tässä yhteydessä vedota 28.11.2019 annettuun tuomioon Portigon v. SRB (T‑365/16, EU:T:2019:824) eikä 23.9.2020 annettuun tuomioon Landesbank Baden-Württemberg v. SRB (T‑411/17, EU:T:2020:435). Unionin tuomioistuin kumosi yhtäältä viimeksi mainitun tuomion 15.7.2021 antamallaan tuomiolla komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB (C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601), ja tehokkaan oikeussuojan periaatetta koskevat toteamukset, joihin kantaja tukeutuu, todettiin virheellisiksi. Toisin kuin kantaja väittää, 28.11.2019 annetussa tuomiossa Portigon v. SRB (T‑365/16, EU:T:2019:824) ei toisaalta analysoida nimenomaisesti tehokkaan oikeussuojan periaatetta.

262

Toiseksi kantaja ei voi riitauttaa delegoidun asetuksen 2015/63 laillisuutta sillä perusteella, ettei asetuksessa N:o 806/2014 eikä direktiivissä 2014/59 säädetä sellaisesta ennakollisten vakausmaksujen laskentamenetelmästä, jossa ensin määritetään tavoitetaso ja sen jälkeen jaetaan vakausmaksut.

263

Tältä osin on riittävää muistuttaa, että kuten edellä 254–258 kohdassa todettiin, unionin tuomioistuin on myöntänyt, että unionin lainsäätäjä voi käyttää laskentatapaa, jossa määritetään ensin tavoitetaso ja sen jälkeen kaikkien laitosten kesken jaettava vuotuinen tavoitetaso, laiminlyömättä perusteluvelvollisuutta tai loukkaamatta tehokkaan oikeussuojan periaatetta (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 136, 145 ja 146 kohta).

264

Myös delegoidussa asetuksessa 2015/63 voitiin siten ottaa käyttöön tällainen menetelmä.

265

Kolmanneksi kantaja katsoo, ettei laitoksilla ole mahdollisuutta tutustua kaikkiin tietoihin, jotka ovat olennaisia sen kannalta, että ne voivat ymmärtää ja tarkistaa riidanalaisen päätöksen.

266

Tästä on yhtäältä riittävää muistuttaa, etteivät edellä 243 kohdassa mainitut säännökset ole millään tavoin esteenä sille, että kriisinratkaisuneuvosto ilmaisee edellä 245–258 kohdassa mainitut edellytykset täyttääkseen tarvittavat tiedot, jotta asianomaiset laitokset voivat varmistaa muun muassa, että niillä on mahdollisuus tutustua kaikkiin tietoihin, jotka ovat olennaisia riidanalaisen päätöksen ymmärtämisen ja tarkistamisen kannalta.

267

Toisaalta siltä osin kuin kyseinen väite koskee riidanalaisen päätöksen laillisuutta, kantaja ei ole esittänyt unionin yleiselle tuomioistuimelle mitään argumenttia sen tueksi.

268

Tällainen väite ei voi siksi menestyä.

269

Neljänneksi kantajan argumentoinnilla, jonka mukaan riidanalaiseen päätökseen ei sisälly ”suojattujen talletusten mukautusasteen” vahvistamista koskevia tietoja, joiden perusteella vuotuinen tavoitetaso määritetään, ei voida kyseenalaistaa edellä 243 kohdassa mainittuja säännöksiä, joiden lainvastaisuuteen kantaja vetoaa hyvän hallinnon periaatteen ja tehokkaan oikeussuojan periaatteen perusteella, vaan riidanalaisen päätöksen laillisuus. Sitä tarkastellaan siksi jäljempänä 309–314 kohdassa.

270

Neljäs ja viides kanneperuste on siten hylättävä siltä osin kuin ne on esitetty delegoidun asetuksen 2015/63 4 artiklan 2 kohdan, 6 ja 7 artiklan sekä liitteen I lainvastaisuutta koskevan väitteen tueksi.

271

Kuten edellä 232 kohdassa todettiin, kantaja väittää kolmannen kanneperusteen kolmannessa osassa tosiasiallisesti muun muassa, ettei riidanalaisessa päätöksessä perustella vuotuisen tavoitetason määrittämistä.

272

Tässä yhteydessä on muistutettava, että asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan mukaan yhteisen kriisinratkaisurahaston käytettävissä olevien varojen on alkuvaiheen päättyessä saavutettava lopullinen tavoitetaso, joka on vähintään 1 prosentti kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten suojattujen talletusten määrästä.

273

Asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 2 kohdan mukaan ennakolliset vakausmaksut on jaksotettava alkuvaiheen aikana ajallisesti mahdollisimman tasaisesti, kunnes edellä 272 kohdassa mainittu lopullinen tavoitetaso saavutetaan, ottaen kuitenkin asiaankuuluvasti huomioon suhdannevaiheen ja vakausmaksujen myötäsyklisyyden mahdollisen vaikutuksen laitosten rahoitusasemaan.

274

Asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdassa täsmennetään, että kunakin vuonna kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten maksettavat rahoitusosuudet eivät saa ylittää 12,5:tä prosenttia lopullisesta tavoitetasosta.

275

Delegoidun asetuksen 2015/63 4 artiklan 2 kohdassa säädetään ennakollisten vakausmaksujen laskentatavasta, että kriisinratkaisuneuvoston on vahvistettava niiden määrä vuotuisen tavoitetason perusteella ottaen huomioon lopullisen tavoitetason ja käyttäen vahvistamisen perustana neljännesvuosittain laskettua kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten suojattujen talletusten keskimäärää edellisenä vuonna.

276

Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 4 artiklan mukaan kriisinratkaisuneuvoston on laskettava kullekin laitokselle ennakollinen vakausmaksu vuotuisen tavoitetason perusteella, ja vuotuinen tavoitetaso on vahvistettava lopullisen tavoitetason perusteella ja delegoidussa asetuksessa 2015/63 säädetyn menetelmän mukaisesti.

277

Kuten riidanalaisen päätöksen 48 perustelukappaleesta ilmenee, käsiteltävässä asiassa kriisinratkaisuneuvosto vahvisti vakausmaksukauden 2021 vuotuisen tavoitetason määräksi 11287677212,56 euroa.

278

Riidanalaisen päätöksen 36 ja 37 perustelukappaleessa kriisinratkaisuneuvosto selitti lähinnä, että vuotuinen tavoitetaso on vahvistettava käyttäen perustana analyysia, joka koskee suojattujen talletusten kehitystä edellisinä vuosina ja kaikkea taloudellisen tilanteen merkityksellistä kehitystä, sekä analyysia, jossa tarkastellaan suhdannevaihetta ja vakausmaksujen myötäsyklisyyden vaikutuksia laitosten rahoitustilanteeseen. Kriisinratkaisuneuvoston mielestä oli siksi asianmukaista vahvistaa kerroin, joka perustui tähän analyysiin ja yhteisessä kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevien varojen määrään (jäljempänä kerroin). Kriisinratkaisuneuvosto määritti vuotuisen tavoitetason soveltamalla tätä kerrointa kahdeksasosaan suojattujen talletusten keskimäärästä vuonna 2020.

279

Kriisinratkaisuneuvosto esitti kertoimen vahvistamismenettelyn riidanalaisen päätöksen 38–47 perustelukappaleessa.

280

Kriisinratkaisuneuvosto totesi riidanalaisen päätöksen 38 perustelukappaleessa, että kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden laitosten suojatut talletukset lisääntyvät jatkuvasti. Näiden talletusten neljännesvuosittain laskettu keskimäärä oli 6,689 biljoonaa euroa vuonna 2020.

281

Riidanalaisen päätöksen 40 ja 41 perustelukappaleessa kriisinratkaisuneuvosto esitti suojattujen talletusten ennustetun kehityksen alkuvaiheen kolmena jäljellä olevana vuonna eli vuosina 2021–2023. Se arvioi, että suojattujen talletusten määrä lisääntyy vuosittain 4–7 prosenttia alkuvaiheen loppuun mennessä.

282

Riidanalaisen päätöksen 42–45 perustelukappaleessa kriisinratkaisuneuvosto esitti arvioinnin suhdannevaiheesta ja ennakollisten vakausmaksujen mahdollisesta myötäsyklisestä vaikutuksesta laitosten rahoitustilanteeseen. Se totesi ottaneensa siinä huomioon useita indikaattoreita, kuten bruttokansantuotteen kasvua koskevan komission ennusteen ja tätä koskevat Euroopan keskuspankin (EKP) ennusteet tai yksityisen sektorin luottovirrat suhteessa bruttokansantuotteeseen.

283

Kriisinratkaisuneuvosto päätteli riidanalaisen päätöksen 46 perustelukappaleessa, että suojattujen talletusten kasvun odotetaan jatkuvan pankkiunionissa, mutta kasvuvauhti on hitaampaa kuin vuonna 2020. Kriisinratkaisuneuvosto totesi riidanalaisen päätöksen 47 perustelukappaleessa omaksuneensa varovaisen lähestymistavan arvioidessaan suojattujen talletusten kasvuvauhtia tulevina vuosina vuoteen 2023 saakka.

284

Näiden toteamusten perusteella kriisinratkaisuneuvosto vahvisti riidanalaisen päätöksen 48 perustelukappaleessa kertoimeksi 1,35 prosenttia. Se laski seuraavaksi vuotuisen tavoitetason määrän kertomalla suojattujen talletusten keskimäärän vuonna 2020 tällä kertoimella ja jakamalla tämän laskelman tuloksen kahdeksalla kyseisen päätöksen 48 perustelukappaleessa esitetyn seuraavan matemaattisen kaavan mukaisesti:

”Tavoite0 [vuotuisen tavoitetason määrä] = suojattujen talletusten kokonaismäärä2020 * 0,0135 * ⅛ = 11287677212,56 €”.

285

Kriisinratkaisuneuvosto ilmoitti kuitenkin istunnossa määrittäneensä vakausmaksukauden 2021 vuotuisen tavoitetason seuraavasti.

286

Ensinnäkin kriisinratkaisuneuvosto vahvisti ennusteen perusteella, että kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten suojattujen talletusten määrä on alkuvaiheen päättymisajankohtana noin 7,5 biljoonaa euroa. Tämän määrän selvittämiseksi kriisinratkaisuneuvosto otti huomioon, että suojattujen talletusten keskimäärä oli 6,689 biljoonaa euroa vuonna 2020, että suojatut talletukset lisääntyivät vuosittain 4 prosenttia ja että alkuvaiheen aikana oli jäljellä kolme vakausmaksukautta.

287

Toiseksi kriisinratkaisuneuvosto laski asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan mukaisesti 1 prosentin näistä 7,5 biljoonasta eurosta ja sai näin lopullisen tavoitetason arvioiduksi määräksi, joka on saavutettava alkuvaiheen päättyessä, noin 75 miljardia euroa.

288

Kolmanneksi kriisinratkaisuneuvosto vähensi tästä määrästä yhteisessä kriisinratkaisurahastossa vuonna 2021 jo käytettävissä olleet rahoitusvarat eli noin 42 miljardia euroa ja sai näin määrän, joka oli kerättävä alkuvaiheen aikana vielä jäljellä olevina vakausmaksukausina eli vuosina 2021–2023. Tämä määrä oli noin 33 miljardia euroa.

289

Neljänneksi kriisinratkaisuneuvosto jakoi viimeksi mainitun määrän kolmella ja jakoi sen tasaisesti jäljellä olevien kolmen vakausmaksukauden kesken. Vakausmaksukauden 2021 vuotuiseksi tavoitetasoksi vahvistettiin siten edellä 277 kohdassa mainittu määrä eli noin 11,287 miljardia euroa.

290

Kriisinratkaisuneuvosto väitti istunnossa lisäksi julkaisseensa tietoja, joihin edellä 286–289 kohdassa kuvailtu menetelmä oli perustunut ja joiden avulla kantaja pystyi ymmärtämään menetelmän, jolla vuotuinen tavoitetaso oli määritetty. Se täsmensi erityisesti julkaisseensa toukokuussa 2021 eli riidanalaisen päätöksen tekemisen jälkeen mutta ennen käsiteltävänä olevan kanteen nostamista verkkosivustollaan Fact Sheet 2021 ‑nimisen tiedotteen (jäljempänä tiedote), jossa ilmoitettiin lopullisen tavoitetason arvioitu määrä. Kriisinratkaisuneuvoston mukaan myös yhteisessä kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevien varojen määrä oli saatavilla sen verkkosivustolla ja muiden virallisten lähteiden kautta ja vieläpä hyvissä ajoin ennen riidanalaisen päätöksen tekemistä.

291

Jotta voidaan tutkia, onko kriisinratkaisuneuvosto noudattanut perusteluvelvollisuuttaan vuotuisen tavoitetason määrittämisessä, aluksi on huomautettava, että perustelujen puuttumista tai niiden riittämättömyyttä on pidettävä sellaisena oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvana perusteena, jonka unionin tuomioistuimet voivat ottaa tai niiden pitää ottaa huomioon omasta aloitteesta (ks. tuomio 2.12.2009, komissio v. Irlanti ym., C‑89/08 P, EU:C:2009:742, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin voi ottaa tai sen pitää ottaa huomioon myös muita perustelujen puuttumisia kuin ne, joihin kantaja vetoaa, etenkin, jos niitä tulee ilmi menetelmän aikana.

292

Tätä tarkoitusta varten asianosaisia kuultiin asian käsittelyn suullisessa vaiheessa kaikista riidanalaisen päätöksen mahdollisista vuotuisen tavoitetason määrittämistä koskevien perustelujen puutteista. Kun kriisinratkaisuneuvostolta oli nimenomaisesti pyydetty tätä, se etenkin vahvisti edellä 286–289 kohdassa esitetyn menetelmän, jota noudattamalla se oli tosiasiallisesti määrittänyt vuotuisen tavoitetason vakausmaksukaudelle 2021.

293

Seuraavaksi oikeuskäytännöstä ilmenee perusteluvelvollisuuden sisällöstä, että unionin toimielimen, elimen tai laitoksen päätöksen perusteluilla on erityisen suuri merkitys, koska niiden avulla asianomainen voi päättää kaikista asiaan vaikuttavista seikoista tietoisena, onko tästä päätöksestä syytä nostaa kanne, ja toimivaltainen tuomioistuin voi harjoittaa valvontaansa, ja perustelujen esittäminen on siten yksi perusoikeuskirjan 47 artiklassa taatun tuomioistuinvalvonnan tehokkuuden edellytyksistä (ks. tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 103 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

294

Perusteluvelvollisuus määräytyy kyseisen toimen luonteen ja sen asiayhteyden mukaan, jossa se on annettu. Perusteluissa ei tältä osin tarvitse esittää kaikkia asiaan liittyviä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja koskevia yksityiskohtia, koska tutkittaessa sitä, ovatko perustelut riittäviä, on otettava huomioon niiden sanamuodon lisäksi myös asiayhteys ja kaikki asiaa koskevat oikeussäännöt sekä erityisesti se tarve, joka niillä, joita toimi koskee, voi olla saada selvennystä tilanteeseen. Asianomaiselle vastainen toimi on näin ollen riittävästi perusteltu silloin, kun se on tehty asianomaiselle tutussa asiayhteydessä, jonka vuoksi hän pystyy ymmärtämään itseensä kohdistuvan toimenpiteen ulottuvuuden (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 104 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

295

Näihin perusteluihin ei saa muun muassa sisältyä myöskään ristiriitoja, jotta ne, joita päätös koskee, voivat saada tietää päätöksen todelliset perustelut voidakseen puolustaa oikeuksiaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa ja jotta tämä tuomioistuin voi harjoittaa valvontaansa (ks. vastaavasti tuomio 10.7.2008, Bertelsmann ja Sony Corporation of America v. Impala, C‑413/06 P, EU:C:2008:392, 169 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; tuomio 22.9.2005, Suproco v. komissio, T‑101/03, EU:T:2005:336, 20 ja 45–47 kohta ja tuomio 16.12.2015, Kreikka v. komissio, T‑241/13, EU:T:2015:982, 56 kohta).

296

Lisäksi silloin, kun riidanalaisen päätöksen tekijä antaa päätöksen perusteluja koskevia tiettyjä selityksiä unionin tuomioistuimissa vireillä olevan menettelyn aikana, näiden selitysten on oltava sopusoinnussa kyseisessä päätöksessä esitettyjen toteamusten kanssa (ks. vastaavasti tuomio 22.9.2005, Suproco v. komissio, T‑101/03, EU:T:2005:336, 45–47 kohta ja tuomio 13.12.2016, Printeos ym. v. komissio, T‑95/15, EU:T:2016:722, 54 ja 55 kohta).

297

Jos riidanalaisessa päätöksessä esitetyt toteamukset eivät ole sopusoinnussa tällaisten tuomioistuinmenettelyssä annettujen selitysten kanssa, kyseisen päätöksen perustelut eivät nimittäin täytä edellä 293 ja 294 kohdassa mainittuja tehtäviä. Erityisesti tällainen epäjohdonmukaisuus estää yhtäältä niitä, joita päätös koskee, saamasta ennen kanteen nostamista tietoonsa päätöksen todellisia perusteluja ja valmistelemasta niiden osalta puolustustaan sekä toisaalta unionin tuomioistuimia yksilöimästä kyseisen päätöksen tosiasiallisena oikeudellisena perustana olleita perusteluja ja tutkimasta, ovatko ne sovellettavien oikeussääntöjen mukaisia.

298

Lopuksi on muistutettava, että kun kriisinratkaisuneuvosto tekee ennakollisten vakausmaksujen vahvistamista koskevan päätöksen, sen on ilmoitettava asianomaisille laitoksille näiden maksujen laskentamenetelmä (ks. tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 122 kohta).

299

Saman on pädettävä vuotuisen tavoitetason määrittämismenetelmään, koska sen määrällä on olennainen merkitys tällaisen päätöksen systematiikassa. Kuten täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 4 artiklasta ilmenee, ennakollisten vakausmaksujen laskentamenetelmässä kyseinen määrä nimittäin jaetaan kaikkien asianomaisten laitosten välillä, joten jos tätä määrää suurennetaan tai pienennetään, kunkin laitoksen ennakollinen vakausmaksu vastaavasti suurenee tai pienenee.

300

Edellä esitetyn perusteella kriisinratkaisuneuvosto on velvollinen antamaan laitoksille riidanalaisessa päätöksessä vuotuisen tavoitetason määrittämismenetelmää koskevia selityksiä, mutta niiden on oltava sopusoinnussa kriisinratkaisuneuvoston tuomioistuinmenettelyn aikana antamien tosiasiallisesti sovellettua menetelmää koskevien selitysten kanssa.

301

Näin ei kuitenkaan ole käsiteltävässä asiassa.

302

Aluksi on nimittäin todettava, että riidanalaisen päätöksen 48 perustelukappaleessa esitetään matemaattinen kaava, jolla vuotuinen tavoitetaso on määritetty. Käy kuitenkin ilmi, ettei tämä kaava sisällä istunnossa selvitetyn, kriisinratkaisuneuvoston tosiasiallisesti soveltaman menetelmän osatekijöitä. Kuten edellä 286–289 kohdasta ilmenee, kriisinratkaisuneuvosto selvitti nimittäin tällä menetelmällä vuotuisen tavoitetason määrän vähentämällä lopullisesta tavoitetasosta yhteisessä kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevat varat voidakseen laskea määrän, joka alkuvaiheen loppuun mennessä oli vielä kerättävä, ja jakamalla tämän määrän kolmella. Näitä kahta laskuvaihetta ei kuitenkaan esiinny kyseisessä matemaattisessa kaavassa.

303

Tätä toteamusta ei voida kyseenalaistaa myöskään kriisinratkaisuneuvoston väitteellä, jonka mukaan se julkaisi toukokuussa 2021 tiedotteen, jossa ilmoitettiin mahdollisten lopullisen tavoitetason määrien vaihteluväli, ja verkkosivustollaan yhteisessä kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevien varojen määrän. Siitä riippumatta, tiesikö kantaja tosiasiallisesti nämä määrät, se ei olisi pystynyt pelkästään niiden perusteella ymmärtämään, että kriisinratkaisuneuvosto oli tosiasiallisesti suorittanut edellä 302 kohdassa mainitut kaksi laskutoimitusta, kun niitä ei edes mainittu riidanalaisen päätöksen 48 perustelukappaleessa ilmoitetussa matemaattisessa kaavassa.

304

Samanlaisia epäjohdonmukaisuuksia on myös 1,35 prosentin kertoimen vahvistamistavassa, vaikka sillä on keskeinen merkitys edellä 303 kohdassa mainitussa matemaattisessa kaavassa. Tämä kerroin voitiin nimittäin ymmärtää siten, että se perustuu muiden parametrien ohella suojattujen talletusten ennustettuun kasvuun jäljellä olevina alkuvaiheen vuosina. Tämä on kuitenkin ristiriidassa kriisinratkaisuneuvoston istunnossa antamien selitysten kanssa, sillä niistä ilmenee, että tämä kerroin vahvistettiin siten, että vuotuisen tavoitetason määrän laskutulos voitiin perustella, eli sen jälkeen, kun kriisinratkaisuneuvosto oli laskenut tämän määrän soveltamalla edellä 286–289 kohdassa esitettyjä neljää vaihetta erityisesti jakamalla kolmella määrän, joka oli saatu vähentämällä yhteisessä kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevat varat lopullisesta tavoitetasosta. Tämä menettelytapa ei kuitenkaan käy millään tavoin ilmi riidanalaisesta päätöksestä.

305

Lisäksi on muistutettava, että arvioitu lopullisen tavoitetason määrä oli tiedotteen mukaan 70–75 miljardia euroa. Tämä vaihteluväli on kuitenkin ristiriidassa riidanalaisen päätöksen 41 perustelukappaleessa mainitun suojattujen talletusten kasvuvauhdin vaihteluvälin (4–7 prosenttia) kanssa. Kriisinratkaisuneuvosto nimittäin totesi istunnossa, että se otti vuotuisen tavoitetason määrittämisessä huomioon suojattujen talletusten 4 prosentin kasvuvauhdin eli jälkimmäisen vaihteluvälin pienimmän luvun ja sai näin arvioiduksi lopulliseksi tavoitetasoksi 75 miljardia euroa, joka oli ensin mainitun vaihteluvälin suurin arvo. Näiden kahden vaihteluvälin välillä näyttää siten olevan ristiriita. Yhtäältä suojattujen talletusten kasvuvauhdin vaihteluväli kattaa nimittäin myös neljää prosenttia suuremmat arvot, mutta niitä soveltamalla lopullisen tavoitetason arvioitu määrä olisi ollut suurempi kuin tätä tavoitetasoa koskevaan vaihteluväliin sisältyvät määrät. Toisaalta kantaja ei pysty ymmärtämään, miksi kriisinratkaisuneuvosto sisällytti tämän tavoitetason vaihteluväliin alle 75 miljardin euron määriä. Niihin päätymiseksi olisi nimittäin täytynyt soveltaa alle 4 prosentin määrää, joka ei kuitenkaan sisälly suojattujen talletusten kasvuvauhdin vaihteluväliin. Tässä tilanteessa kantaja ei pystynyt määrittämään, millä tavoin kriisinratkaisuneuvosto oli käyttänyt suojattujen talletusten kasvuvauhtia koskevaa vaihteluväliä arvioidun lopullisen tavoitetason laskennassa.

306

Vuotuisen tavoitetason määrittämisestä on todettava, ettei istunnossa selvitetty kriisinratkaisuneuvoston tosiasiallisesti soveltama menetelmä siis vastaa riidanalaisessa päätöksessä kuvailtua menetelmää, joten tämän tavoitetason vahvistamisen todelliset syyt eivät selvinneet riidanalaisen päätöksen perusteella laitoksille eivätkä unionin yleiselle tuomioistuimelle.

307

Edellä esitetyn perusteella on katsottava, että riidanalainen päätös on perusteltu puutteellisesti vuotuisen tavoitetason määrittämisen osalta.

308

Kolmannen kanneperusteen kolmas osa on siten hyväksyttävä siltä osin kuin se koskee riidanalaisen päätöksen perustelujen puutteellisuutta vuotuisen tavoitetason määrittämisen osalta. Kun otetaan huomioon käsiteltävän asian oikeudellinen ja taloudellinen merkitys, hyvän oikeudenkäytön varmistamiseksi on kuitenkin tutkittava myös muut kanneperusteet.

309

Kuten edellä 269 kohdasta ilmenee, kantaja riitauttaa neljännellä ja viidennellä kanneperusteellaan myös sen, että itse riidanalaisessa päätöksessä loukattiin hyvän hallinnon periaatetta ja tehokkaan oikeussuojan periaatetta.

310

Kantajan argumentointi koskee tarkemmin sanottuna sitä, ettei riidanalaiseen päätökseen sisälly ”suojattujen talletusten mukautusasteen” vahvistamista koskevia tietoja, joiden perusteella vuotuinen tavoitetaso määritetään, eli kerrointa.

311

Kuten edellä 271–308 kohdasta ilmenee, kriisinratkaisuneuvosto laiminlöi perusteluvelvollisuutta vuotuisen tavoitetason vahvistamisen osalta.

312

Perusoikeuskirjan 41 artiklan 2 kohdan c alakohdasta ja edellä 246 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee lisäksi, että unionin elimen tekemän päätöksen perustelut ovat yksi hyvän hallinnon periaatteen ja tehokkaan oikeussuojan periaatteen tehokkuuden edellytyksistä.

313

Se, että riidanalaisessa päätöksessä laiminlyötiin perusteluvelvollisuutta vuotuisen tavoitetason määrittämisen osalta, merkitsee siten myös hyvän hallinnon periaatteen ja tehokkaan oikeussuojan periaatteen loukkaamista.

314

Neljäs ja viides kanneperuste on siksi hyväksyttävä siltä osin kuin ne koskevat hyvän hallinnon periaatteen ja tehokkaan oikeussuojan periaatteen loukkaamista perusteluvelvollisuuden laiminlyönnin vuoksi.

315

Seitsemännessä kanneperusteessa kantaja väittää, että kriisinratkaisuneuvosto teki useita ilmeisiä arviointivirheitä arvioidessaan peruuttamattomien maksusitoumusten käytön tasoa ja vastineeksi hyväksyttäviä vakuuksia.

316

Kahdeksannessa kanneperusteessa kantaja väittää, että kriisinratkaisuneuvosto rikkoi asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 3 kohtaa ja direktiivin 2014/59 103 artiklan 3 kohtaa vahvistaessaan peruuttamattomien maksusitoumusten käytön tason ja vastineeksi hyväksyttävät vakuudet.

317

Kriisinratkaisuneuvosto kiistää nämä väitteet.

318

Aluksi on muistutettava, että ennakolliset vakausmaksut voidaan maksaa joko välittömänä käteismaksuna tai peruuttamattoman maksusitoumuksen kautta asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 3 kohdan mukaisesti. Peruuttamatonta maksusitoumusta käytettäessä laitos tekee kriisinratkaisuneuvoston kanssa sopimuksen, jossa se sitoutuu ensimmäisestä pyynnöstä maksamaan vastaavan summan ennakollisen vakausmaksun osuutena.

319

Tässä yhteydessä on täsmennettävä, että riidanalaisessa päätöksessä kriisinratkaisuneuvosto rajoitti peruuttamattomien maksusitoumusten käytön 15 prosenttiin vakausmaksukautena 2021 maksettavien ennakollisten vakausmaksujen määrästä ja peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevat vakuudet pelkästään käteiseen.

320

Lisäksi on muistutettava, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 3 kohdassa säädetään, että vuotuisen tavoitetason saavuttamiseksi käytettävissä oleviin varoihin voidaan sisällyttää peruuttamattomat maksusitoumukset, joiden täydeksi vakuudeksi on asetettu vähäriskiset varat, joihin ei kohdistu kolmansien osapuolten oikeuksia ja jotka ovat kriisinratkaisuneuvoston vapaasti käytettävissä ja sen yksinomaiseen käyttöön osoitettuja, mutta ennakollisten vakausmaksujen osuus saa olla enintään 30 prosenttia kunkin vuoden ennakollisten vakausmaksujen kokonaismäärästä. Tällaisesta mahdollisuudesta säädetään myös direktiivin 2014/59 103 artiklan 3 kohdassa.

321

Delegoidun asetuksen 2015/63 13 artiklan 3 kohdan mukaan kriisinratkaisuneuvoston asiana on täsmentää tietyn vakausmaksukauden ennakollisia vakausmaksuja koskevassa päätöksessä sellaisten peruuttamattomien maksusitoumusten osuus, joita kukin laitos voi käyttää, ja kriisinratkaisuneuvosto saa hyväksyä vain sellaisia vakuuksia ja vain sellaisilla ehdoilla, jotka mahdollistavat nopean realisoinnin myös silloin, kun kriisinratkaisupäätös tehdään viikonloppuna.

322

Kriisinratkaisuneuvoston on näiden peruuttamattomien maksusitoumusten osuutta määrittäessään täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 1 kohdan mukaisesti varmistettava, ettei peruuttamattomien maksusitoumusten käyttö vaikuta millään tavalla yhteisen kriisinratkaisurahaston taloudellisiin valmiuksiin eikä maksuvalmiuteen.

323

Lopuksi täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 3 kohdassa säädetään, että alkuvaiheen aikana tavanomaisissa olosuhteissa kriisinratkaisuneuvosto sallii peruuttamattomien maksusitoumusten käytön laitoksen pyynnöstä ja jakaa peruuttamattomien maksusitoumusten käytön tasan sitä pyytävien laitosten kesken. Kyseisessä säännöksessä täsmennetään lisäksi, että jaettujen peruuttamattomien maksusitoumusten osuuden on oltava vähintään 15 prosenttia laitoksen maksuvelvoitteiden kokonaismäärästä ja että kunkin laitoksen vuotuista vakausmaksua laskiessaan kriisinratkaisuneuvoston on varmistettava, että kyseisten peruuttamattomien maksusitoumusten summa ei vuoden aikana ylitä 30:tä prosenttia näiden vakausmaksujen kokonaismäärästä.

324

Edellä mainituista säännöksistä ilmenee yhtäältä, että peruuttamattomien maksusitoumusten käyttöä pyytävälle laitokselle myönnettyjen peruuttamattomien maksusitoumusten osuus on vähintään 15 prosenttia sen maksusitoumusten kokonaismäärästä, ja toisaalta, että kaikkien hyväksyttyjen peruuttamattomien maksusitoumusten summa ei saa ylittää enimmäismäärää, joka on 30 prosenttia koko kyseisen vakausmaksukauden ennakollisten vakausmaksujen kokonaismäärästä. Kuten täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 1 kohdassa vahvistetaan, unionin lainsäätäjän vahvistaman viimeksi mainitun ylärajan tarkoituksena on estää yhteisen kriisinratkaisurahaston maksuvalmiuden ja toimintakyvyn vaarantuminen.

325

Kriisinratkaisuneuvoston asiana on siten vahvistaa peruuttamattomien maksusitoumusten käyttöä pyytävälle laitokselle myönnettyjen peruuttamattomien maksusitoumusten täsmällinen osuus, joka ei saa olla alle 15 prosenttia sen maksusitoumusten kokonaismäärästä, ja kriisinratkaisuneuvoston on varmistettava, ettei edellä 324 kohdassa mainittu kaikkien myönnettyjen peruuttamattomien maksusitoumusten enimmäismäärä ylity. Vaikka näissä säännöksissä ei täsmennetä hyväksyttävien vakuuksien luonnetta, kriisinratkaisuneuvosto voi lisäksi hyväksyä peruuttamattomia maksusitoumuksia vain, jos niiden vakuudeksi on asetettu vähäriskisiä varoja, joihin ei kohdistu kolmansien osapuolten oikeuksia, ja vain sellaisilla ehdoilla, jotka mahdollistavat nopean realisoinnin.

326

Peruuttamattomien maksusitoumusten käyttöä pyytävälle laitokselle myönnettyjen peruuttamattomien maksusitoumusten täsmällisen osuuden ja hyväksyttävien vakuuksien luonteen määrittäminen edellyttää siten monitahoisia taloudellisia ja teknisiä arviointeja, joten unionin tuomioistuinten tehtävänä on valvoa ainoastaan, ettei kriisinratkaisuneuvostolle myönnettyä harkintavaltaa käytettäessä ole tehty ilmeistä virhettä, ettei harkintavaltaa ole käytetty väärin tai ettei kriisinratkaisuneuvosto ole selvästi ylittänyt harkintavaltansa rajoja.

327

Kantajan argumentteja on tarkasteltava näiden toteamusten perusteella.

328

Ensinnäkin kantaja katsoo, että peruuttamattomien maksusitoumusten käytön rajoittaminen 15 prosenttiin ennakollisten vakausmaksujen määrästä on asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 3 kohdan hengen, asiayhteyden ja tavoitteiden vastaista, koska kriisinratkaisuneuvosto ei pyrkinyt täysin tarjoamaan laitoksille mahdollisuutta käyttää peruuttamattomia maksusitoumuksia siten, että niiden osuus ylittää tämän 15 prosentin ylärajan.

329

Kuten edellä 320 kohdassa jo todettiin, asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 3 kohdassa täsmennetään, että peruuttamattomien maksusitoumusten osuus saa olla enintään 30 prosenttia kunakin vuonna maksettavien ennakollisten vakausmaksujen kokonaismäärästä. Kyseisessä säännöksessä ei sen sijaan säädetä, että kriisinratkaisuneuvoston on vahvistettava peruuttamattomien maksusitoumusten osuudeksi 30 prosenttia maksusitoumusten käyttöä pyytävän laitoksen maksusitoumusten kokonaismäärästä.

330

Lisäksi kriisinratkaisuneuvoston on peruuttamattomien maksusitoumusten käyttöä pyytäville laitoksille myönnettyjen peruuttamattomien maksusitoumusten osuutta määrittäessään käytettävä perustana kyseisten laitosten ja yhteisen kriisinratkaisurahaston tilanteen konkreettista arviointia, koska kriisinratkaisuneuvoston on täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 johdanto-osan 16 perustelukappaleen ja 7 artiklan 1 kohdan mukaisesti myös varmistettava, ettei peruuttamattomien maksusitoumusten käyttö vaikuta millään tavalla yhteisen kriisinratkaisurahaston taloudellisiin valmiuksiin tai maksuvalmiuteen.

331

Kuten muun muassa riidanalaisen päätöksen 150 perustekappaleesta käy ilmi, kriisinratkaisuneuvosto päätti olla vahvistamatta peruuttamattomien maksusitoumusten osuudeksi yli 15 prosenttia ennakollisten vakausmaksujen määrästä tarkasteltuaan kaikkia merkityksellisinä pitämiään, muun muassa covid-19-pandemiaan liittyviä olosuhteita ja peruuttamattomien maksusitoumusten määrän korottamista koskevasta vaatimuksesta laitosten tilanteeseen aiheutuvia pitkän aikavälin seurauksia.

332

Kantaja ei voi siten väittää, että peruuttamattomien maksusitoumusten käytön rajoittaminen 15 prosenttiin niiden käyttöä pyytävän laitoksen maksusitoumusten kokonaismäärästä on asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 3 kohdan vastaista.

333

Toiseksi kantaja väittää kriisinratkaisuneuvoston asettamasta vaatimuksesta, jonka mukaan peruuttamattomien maksusitoumusten vakuudet on annettava käteisenä, ettei kriisinratkaisuneuvostolle anneta direktiivin 2014/59 103 artiklan 3 kohdassa eikä asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 3 kohdassa harkintavaltaa sen määrittämisessä, minkä tyyppisen vakuuden laitokset voivat antaa. Kantajan mukaan kriisinratkaisuneuvosto ylittää täten sen toimivaltuuksia rajoittavat lakisääteiset vaatimukset, kun se edellyttää lähtökohtaisesti tämän tyyppistä vakuutta lähes sääntelyyn rinnastettavalla tavalla.

334

Kuten edellä 326 kohdassa todettiin, edellä 320–323 kohdassa mainituista säännöksistä ilmenee tältä osin, että kriisinratkaisuneuvostolla on harkintavaltaa peruuttamattomien maksusitoumusten käyttöä koskevien yksityiskohtaisten sääntöjen ja tällaisten maksusitoumusten vastineeksi hyväksyttävien vakuuksien luonteen osalta.

335

Pitää paikkansa, että tätä harkintavaltaa rajoitetaan vaatimuksella, jonka mukaan kyseisten vakuuksien on oltava vähäriskisiä varoja, joihin ei kohdistu kolmansien osapuolten oikeuksia, jotka ovat kriisinratkaisuneuvoston vapaasti käytettävissä ja jotka eivät vaikuta millään tavalla yhteisen kriisinratkaisurahaston taloudellisiin valmiuksiin tai maksuvalmiuteen.

336

Kantaja ei ole kuitenkaan esittänyt unionin yleiselle tuomioistuimelle mitään seikkaa, jolla voitaisiin osoittaa, minkä muun tyyppiset varat olisivat näiden edellytysten yhteydessä käteiseen rinnastettavia vakuuksia.

337

Kantaja ei voi tässä tilanteessa väittää, että kriisinratkaisuneuvosto rikkoi direktiivin 2014/59 103 artiklan 3 kohtaa ja asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 3 kohtaa, kun se määritti, minkä tyyppinen vakuus laitosten on annettava peruuttamattomien maksusitoumusten vastineeksi.

338

Tätä toteamusta ei kyseenalaista se, että kriisinratkaisuneuvosto perusteli tämän vaatimuksen viittaamalla riidanalaisen päätöksen 152 perustelukappaleessa aiempina vakausmaksukausina tehtyihin peruuttamattomiin maksusitoumuksiin, koska tällaisella seikalla ei ole mitään vaikutusta väitettyyn oikeudelliseen virheeseen.

339

Kolmanneksi kantaja väittää, että peruuttamattomien maksusitoumusten käytön rajoittaminen on läpinäkymätöntä, koska kriisinratkaisuneuvosto kieltäytyi tiettyjen laitosten pyynnöstä toimittaa niille tai julkaista peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevan politiikan vahvistamisesta vakausmaksukaudelle 2021 tehty kriisinratkaisuneuvoston päätös SRB/ES/2020/71 (jäljempänä peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevan politiikan vahvistamisesta tehty päätös).

340

Kantaja ei selitä tässä yhteydessä riittävästi tämän seikan vaikutusta sen oikeudellisen virheen tarkasteluun, johon käsiteltävissä kanneperusteissa vedotaan.

341

Siltä osin kuin tämä väite on ymmärrettävä siten, että kantaja kyseenalaistaa sillä riidanalaisen päätöksen perustelujen riittävyyden, on lisäksi todettava, että tämä väite ja kuudes kanneperuste, joka koskee riidanalaisen päätöksen perustelujen puutteellisuutta peruuttamattomien maksusitoumusten osalta, ovat päällekkäisiä. Kantaja kuitenkin peruutti tämän kanneperusteen istunnossa antaen täten ymmärtää, ettei se enää riitauta riidanalaisen päätöksen perusteluja peruuttamattomien maksusitoumusten käytön osalta.

342

Kriisinratkaisuneuvosto joka tapauksessa toimitti vastauksena unionin yleisen tuomioistuimen 9.11.2022 toteuttamaan selvittämistoimeen väliratkaisut, jotka olivat merkityksellisiä vakausmaksukaudella 2021 suoritettavien ennakollisten vakausmaksujen laskennan kannalta. Kantajalle tiedoksi annettuihin näiden päätösten ei-luottamuksellisiin versioihin sisältyy muun muassa peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevan politiikan vahvistamisesta tehty päätös. Peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevia perusteluja esitetään myös riidanalaisen päätöksen 145–155 perustelukappaleessa.

343

Kantaja ei ole myöskään yksilöinyt mitään peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevan politiikan vahvistamisesta tehtyyn päätökseen sisältyvää seikkaa, jota ei mainittu itse riidanalaisessa päätöksessä.

344

Mikään ei siten osoita, että peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevan politiikan vahvistamisesta tehdyn päätöksen julkaisematta jättäminen olisi vaikuttanut jollain tavoin niiden kantajan saatavilla olleiden tietojen laajuuteen, joiden avulla peruuttamattomien maksusitoumusten käytön laillisuus voitiin varmistaa.

345

Neljänneksi kantaja väittää, että kriisinratkaisuneuvosto teki ilmeisiä arviointivirheitä tarkastellessaan maksuvalmiuteen ja myötäsyklisyyteen liittyviä riskejä, joita aiheutuu peruuttamattomien maksusitoumusten käytön ylittäessä 15 prosenttia ennakollisten vakausmaksujen määrästä. Toisin kuin kriisinratkaisuneuvosto arvioi, peruuttamattomien maksusitoumusten käytöstä säädettiin nimittäin siksi, että voitaisiin lieventää ennakollisten vakausmaksujen määrästä mahdollisesti aiheutuvia myötäsyklisiä vaikutuksia. Esimerkiksi vuoden 2020 makrotaloudellisten yhteyksien perusteella peruuttamattomien maksusitoumusten käyttöä lisäämällä voitiin tasapainottaa näiden maksujen nousua, joka johtui laitosten talletusten lisääntymisestä.

346

Tässä yhteydessä pitää paikkansa, että jos kriisinratkaisuneuvosto vahvistaa kaikkien peruuttamattomien maksusitoumusten käyttöä pyytävien laitosten peruuttamattomien maksusitoumusten osuudeksi yli 15 prosenttia niiden maksusitoumusten kokonaismäärästä, tämä taso voi tuoda lyhyellä aikavälillä helpotusta kyseisille laitoksille, kuten kantaja väittää, koska se pienentää niiden ennakollisia vakausmaksuja, jotka on maksettava välittömästi käteisenä.

347

Kuten kriisinratkaisuneuvosto pääasiallisesti väittää, eikä tätä ole kiistetty, yli 15 prosentin tasolla voi kuitenkin olla myötäsyklisiä vaikutuksia laitosten asemaan pitkällä aikavälillä. Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 2 kohdassa nimittäin säädetään, että kun kriisinratkaisutoimeen kuuluu yhteisen kriisinratkaisurahaston käyttö asetuksen N:o 806/2014 76 artiklan mukaisesti, kriisinratkaisuneuvoston on vaadittava osa peruuttamattomista maksusitoumuksista tai kaikki niistä maksettavaksi, jotta vastaavat summat maksetaan yhteiseen kriisinratkaisurahastoon. Tällaisessa tilanteessa peruuttamattomia maksusitoumuksia käyttäneiden laitosten on siksi otettava nämä maksusitoumukset käyttöön ja maksettava vastaavat summat, mistä aiheutuu niille merkittävien tappioiden riski, joka olisi vielä suurempi, jos peruuttamattomien maksusitoumusten osuus olisi vahvistettu suuremmaksi.

348

Näin on etenkin, kun riidanalainen päätös tehtiin erityisissä olosuhteissa, joissa vallitsi covid-19-pandemiaan liittyvä taloudellinen epävarmuus. Tässä yhteydessä mahdollisella peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevalla pyynnöllä olisi voinut olla vieläkin vakavampia vaikutuksia laitosten asemaan, kuten kriisinratkaisuneuvosto lähinnä toteaa riidanalaisen päätöksen 150, 152 ja 153 perustelukappaleessa.

349

Tässä tilanteessa kriisinratkaisuneuvosto saattoi katsoa, että suuremmalla peruuttamattomien maksusitoumusten tasolla voisi olla myötäsyklisiä vaikutuksia laitoksiin pitkällä aikavälillä, koska niiden tappiot lisääntyisivät peruuttamattomia maksusitoumuksia vastaavien summien maksamisen vuoksi mahdollisen kriisinratkaisutoimen yhteydessä.

350

Kantaja ei ole siten osoittanut, että kriisinratkaisuneuvosto teki ilmeisen arviointivirheen, käytti harkintavaltaa väärin tai ylitti selvästi harkintavaltansa rajat, kun se vahvisti peruuttamattomien maksusitoumusten osuudeksi 15 prosenttia vakausmaksukaudella 2021 suoritettavien ennakollisten vakausmaksujen määrästä.

351

Tätä toteamusta ei voida kyseenalaistaa kantajan mainitsemilla tuomioilla, nimittäin 9.9.2020 annetulla tuomiolla Société générale v. EKP (T‑143/18, ei julkaistu, EU:T:2020:389), 9.9.2020 annetulla tuomiolla Crédit agricole ym. v. EKP (T‑144/18, ei julkaistu, EU:T:2020:390), 9.9.2020 annetulla tuomiolla Confédération nationale du Crédit mutuel ym. v. EKP (T‑145/18, ei julkaistu, EU:T:2020:391), 9.9.2020 annetulla tuomiolla BPCE ym. v. EKP (T‑146/18, ei julkaistu, EU:T:2020:392), 9.9.2020 annetulla tuomiolla Arkéa Direct Bank ym. v. EKP (T‑149/18, ei julkaistu, EU:T:2020:393) ja 9.9.2020 annetulla tuomiolla BNP Paribas v. EKP (T‑150/18 ja T‑345/18, EU:T:2020:394). Kyseiset tuomiot koskevat EKP:n päätöksiä, joissa EKP velvoitti vähentämään yhteiseen kriisinratkaisurahastoon tai talletussuojajärjestelmään osoitettujen peruuttamattomien maksusitoumusten yhteenlasketut määrät omista varoista. Unionin tuomioistuimet eivät lausuneet kyseisissä tuomioissa kriisinratkaisuneuvoston suorittamasta peruuttamattomien maksusitoumusten käytön tason määrittämisestä eivätkä vastineeksi hyväksyttävistä vakuuksista.

352

Viidenneksi kantaja väittää, ettei kriisinratkaisuneuvosto ole selittänyt, millä tavoin yksinomaan käteisestä koostuvista euromääräisistä vakuuksista aiheutuu maksuvalmiuteen liittyvä riski. Peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevassa sopimusmallissa määrätään tässä yhteydessä mekanismista, jolla varmistetaan yhteisen kriisinratkaisurahaston hyvä maksuvalmius, koska tämän mallin mukaan kriisinratkaisuneuvosto voi yhtäältä nopeasti takavarikoida vakuudeksi annetun peruuttamattomia maksusitoumuksia vastaavan määrän käteistä ja toisaalta omistaa nämä käteisvarat kokonaan ja käyttää niitä vapaasti, jos kyseinen laitos jättää maksamatta.

353

Siltä osin kuin tämäkin väite on ymmärrettävä siten, että kantaja kyseenalaistaa sillä riidanalaisen päätöksen perustelujen riittävyyden yksinomaan käteisestä koostuvien euromääräisten vakuuksien tapauksessa esiintyvän maksuvalmiusriskin osalta, on todettava, että tämä väite ja kuudes kanneperuste, joka koskee riidanalaisen päätöksen perustelujen puutteellisuutta peruuttamattomien maksusitoumusten osalta, ovat päällekkäisiä. Kuten edellä 341 kohdassa todettiin, kantaja kuitenkin peruutti tämän kanneperusteen istunnossa.

354

Jos tätä väitettä koskeva kantajan argumentointi olisi ymmärrettävä siten, että kantaja väittää kriisinratkaisuneuvoston tehneen ilmeisen arviointivirheen, kun se rajoitti peruuttamattomat maksusitoumukset 15 prosenttiin ennakollisten vakausmaksujen määrästä, vaikka tällaiset vakuudet koostuvat yksinomaan käteisestä eivätkä siten aiheuta maksuvalmiusriskiä peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevan sopimusmallin vuoksi, on todettava lisäksi seuraavaa.

355

Yhtäältä, vaikka on kiistatonta, että yksinomaan käteisestä koostuvat peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevat vakuudet ovat vähäriskisiä varoja, koska ne voidaan realisoida nopeasti, tämä ei voi kyseenalaistaa edellä 347–349 kohdassa esitettyjä toteamuksia, joiden mukaan kriisinratkaisuneuvosto saattoi katsoa kyseisen ajanjakson erityisolosuhteissa ilmeistä arviointivirhettä tekemättä, että jos ennakollisten vakausmaksujen taso on yli 15 prosenttia ennakollisten vakausmaksujen määrästä, laitoksiin voi kohdistua myötäsyklisiä vaikutuksia pitkällä aikavälillä.

356

Toisaalta kantaja vetoaa virheellisesti peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevaan sopimusmalliin väittääkseen, että kriisinratkaisuneuvoston olisi pitänyt sallia yli 15 prosentin suuruinen peruuttamattomien maksusitoumusten osuus, koska kyseisen mallin mukaan kriisinratkaisuneuvosto omistaa siirretyt käteisvarat kokonaan, joten nämä käteisvarat ovat vähäriskisiä varoja.

357

Pitää paikkansa, että peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevan sopimusmallin 3.1 artiklassa todetaan, että varmistaakseen katettujen joukkolainojen täsmällisen maksamisen kokonaisuudessaan laitoksen on annettava kriisinratkaisuneuvostolle käteisvakuus ja siirrettävä sille peruuttamattomia maksusitoumuksia vastaavaa käteisen määrää koskeva täysi omistusoikeus, ja että kyseisen sopimusmallin 3.5 artiklassa todetaan, että kriisinratkaisuneuvosto omistaa siirretyt käteisvarat kokonaan ja että sillä on oikeus käyttää niitä vapaasti sillä ehdolla, että se palauttaa vakuutta vastaavan käteisen määrän, jos katetut joukkolainat maksetaan niiden erääntyessä.

358

Peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevan sopimusmallin 2, 5 ja 6 artiklassa vahvistetaan kuitenkin menettely, jonka mukaisesti kriisinratkaisuneuvosto pyytää maksamaan peruuttamattoman maksusitoumuksen, sekä asianomaiselle laitokselle aiheutuvat seuraukset.

359

Peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevan sopimusmallin 2.1 ja 2.2 artiklassa todetaan, että kriisinratkaisuneuvoston on lähetettävä laitokselle ilmoitus, jossa pyydetään maksamaan peruuttamaton maksusitoumus. Kyseisen sopimusmallin 5 artiklan mukaan kriisinratkaisuneuvoston on pyydetyn maksun vastaanotettuaan palautettava käteisvakuuden määrä, joka vastaa pyydetyn ja maksetun maksun määrää. Peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevan sopimusmallin 6 artiklassa todetaan muun muassa, että jos laitos ei maksa ensimmäisestä pyynnöstä, kriisinratkaisuneuvostolla on oikeus takavarikoida käteisvakuus kuittaamalla katetut joukkolainat, ja se voi erityisesti suorittaa tässä yhteydessä kuittauksen maksamattomien katettujen joukkolainojen määrän ja käteisvakuuden takaisinmakua koskevan velvollisuutensa välillä.

360

Peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevan sopimusmallin määräysten analyysista käy ilmi, että vaikka kriisinratkaisuneuvosto omistaa kokonaan peruuttamattomien maksusitoumusten vakuutena olevat käteisvarat, se voi käyttää niitä yhteisen kriisinratkaisurahaston hyväksi vain tiettyä menettelyä noudattamalla.

361

Kriisinratkaisuneuvosto saattoi siten katsoa täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 1 kohdan mukaisesti, etteivät tällaiset peruuttamattomat maksusitoumukset tarjoa yhteisen kriisinratkaisurahaston taloudellisen valmiuden tai maksuvalmiuden kannalta samanlaista vakuutta kuin välitön käteismaksu.

362

Kuudenneksi kantaja väittää, ettei kriisinratkaisuneuvosto maininnut mahdollisuutta käyttää sellaisia muun tyyppisiä varoja kuin käteistä, joita voitaisiin silti pitää vähäriskisinä varoina ja joihin ei kohdistu kolmansien osapuolten oikeuksia, mutta se ei ole täsmentänyt, mitkä muut varojen tyypit tarjoaisivat käteiseen rinnastettavat vakuudet eivätkä vaarantaisi yhteisen kriisinratkaisurahaston taloudellista valmiutta tai maksuvalmiutta, joten tämä argumentti on hylättävä.

363

Kantaja ei siis ole osoittanut, että kriisinratkaisuneuvosto teki ilmeisiä arviointivirheitä tai oikeudellisen virheen, kun se rajoitti peruuttamattomien maksusitoumusten käytön 15 prosenttiin vakausmaksukautena 2021 maksettavien ennakollisten vakausmaksujen määrästä ja peruuttamattomia maksusitoumuksia koskevat vakuudet pelkästään käteiseen.

364

Seitsemäs ja kahdeksas kanneperuste on siten hylättävä.

365

Koska kolmannen kanneperusteen kolmas osa sekä neljäs ja viides kanneperuste ovat perusteltuja siltä osin kuin ne koskevat suoraan riidanalaista päätöstä, riidanalainen päätös on kumottava kantajaa koskevilta osin.

366

Jos riidanalainen päätös kumotaan, kriisinratkaisuneuvosto vaatii, että kyseisen päätöksen vaikutukset pysytetään voimassa sen korvaamiseen asti tai vähintään kuuden kuukauden ajan ajankohdasta, jona tuomiosta tulee lainvoimainen.

367

Kantaja totesi istunnossa, että jos riidanalainen päätös kumotaan sen sisällön lainvastaisuuden vuoksi, kriisinratkaisuneuvoston on palautettava sille sen ennakollisen vakausmaksun määrä. Kantajan mielestä tällainen kumoaminen ei vaikuttaisi millään tavoin kriisinratkaisuneuvoston toimintaan eikä unionin rahoitusvakauteen, koska yhteisen kriisinratkaisurahaston muodostamisessa on edetty jo hyvin pitkälle.

368

On muistutettava, että SEUT 264 artiklan toisen kohdan mukaan unionin tuomioistuimet voivat tarpeellisiksi katsomissaan tapauksissa todeta, miltä osin kumotun toimen vaikutuksia on pidettävä pysyvinä.

369

Tältä osin oikeuskäytännöstä ilmenee, että oikeusvarmuuteen liittyvistä syistä tällaisen toimen vaikutukset voidaan pysyttää erityisesti silloin, kun sen kumoamisen välittömät vaikutukset aiheuttaisivat vakavia kielteisiä seurauksia ja kun riidanalaisen toimen lainmukaisuutta ei riitauteta sen tarkoituksen tai sisällön perusteella vaan olennaisten menettelymääräysten rikkomiseen liittyvistä syistä (ks. tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 175 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

370

Käsiteltävässä asiassa riidanalaista päätöstä tehtäessä rikottiin olennaisia menettelymääräyksiä. Unionin yleinen tuomioistuin ei sen sijaan ole todennut tässä menettelyssä mitään kyseisen päätöksen aineelliseen lainmukaisuuteen vaikuttavaa virhettä.

371

Lisäksi on yhdyttävä unionin tuomioistuimen 15.7.2021 antamassaan tuomiossa komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB (C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 177 kohta) esittämään toteamukseen siitä, että jos riidanalainen päätös kumottaisiin määräämättä sen vaikutusten voimassa pysyttämisestä siihen asti, kunnes se on korvattu uudella toimella, vaarannettaisiin euroalueen vakautta edistävän pankkiunionin olennaisen osan muodostavien direktiivin 2014/59, asetuksen N:o 806/2014 ja delegoidun asetuksen 2015/63 täytäntöönpano.

372

Näissä olosuhteissa riidanalaisen päätöksen vaikutukset on pysytettävä voimassa kantajaa koskevilta osin, kunnes kohtuullisessa ajassa, joka ei saa ylittää kuutta kuukautta tämän tuomion julistamispäivästä, on tullut voimaan kriisinratkaisuneuvoston uusi päätös ennakollisesta vakausmaksusta, joka kantajan on suoritettava yhteiseen kriisinratkaisurahastoon vakausmaksukaudella 2021.

373

Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska kriisinratkaisuneuvosto on hävinnyt asian, se on velvoitettava vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan ja korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut sen vaatimusten mukaisesti.

374

Kyseisen työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaisesti parlamentti, neuvosto ja komissio vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu kahdeksas jaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti:

I Asian tausta

II Riidanalainen päätös

III Asianosaisten ja väliintulijoiden vaatimukset

IV Oikeudellinen arviointi

A Oikeudenkäyntiväitteet

B Asetusta N:o 806/2014, delegoitua asetusta 2015/63 ja täytäntöönpanoasetusta 2015/81 koskevat lainvastaisuusväitteet

1. Ensimmäinen kanneperuste, joka koskee yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamista

a) Kanneperusteen ensimmäinen ja toinen osa, jotka koskevat sitä, ettei pankkiunionin laitosten tilanteissa olevia eroja otettu huomioon, ja sen epäasianmukaisuutta, että suojatut talletukset jätettiin pois vuotuisen perusrahoitusosuuden laskentaperusteista

1) Ensimmäisen osan ensimmäinen väite, joka koskee sitä, ettei osallistuvien jäsenvaltioiden pankkialojen tilanteissa olevia eroja otettu huomioon, ja toinen osa, joka koskee sen epäasianmukaisuutta, että suojatut talletukset jätetiin pois vuotuisen perusrahoitusosuuden laskentaperusteista

2) Ensimmäisen osan toinen väite, joka koskee siihen liittyvää epäjohdonmukaisuutta, ettei yhteisessä valvontamekanismissa käytettyjä arviointiperusteita otettu huomioon

b) Kanneperusteen kolmas osa, jonka mukaan on epäasianmukaista jättää vähentämättä hyväksyttävät velat, joilla täytetään vakavaraisuusvaatimukset MREL-vähimmäisvaatimuksen osalta

c) Kanneperusteen neljäs osa, jonka mukaan ennakolliset vakausmaksut eivät ole edustavia tosiasiallisen riskin osalta riskikorjauksen kertoimen laskentaperusteiden vuoksi

1) Ensimmäinen väite, joka koskee sitä, ettei kullekin laitokselle ominaista kokonaisriskiprofiilia otettu huomioon

2) Toinen väite, jonka mukaan riskitekijöitä ei ole arvioitu valvontaviranomaisen yhteisen valvontamekanismin yhteydessä asettamien vaatimusten perusteella

3) Kolmas väite, jonka mukaan kunkin laitoksen jokaista yksilöllistä erityispiirrettä ei voida ottaa kokonaisvaltaisesti huomioon

2. Toinen kanneperuste, joka koskee suhteellisuusperiaatteen loukkaamista

3. Kolmas kanneperuste, joka koskee oikeusvarmuuden periaatteen loukkaamista

a) Kanneperusteen ensimmäinen osa, jonka mukaa ennakollisten vakausmaksujen tasoa on mahdotonta selvittää etukäteen

b) Kanneperusteen toinen osa, jonka mukaan tiettyjen riski-indikaattoreiden soveltaminen on ennalta-arvaamatonta

c) Kanneperusteen kolmas osa, joka koskee ”suojattujen talletusten kasvuvauhdin” määrittämistä koskevia sääntöjä

d) Kanneperusteen neljäs osa, jonka mukaan delegoidussa asetuksessa 2015/63 määritellyt laskentaperusteet ovat SEUT 290 artiklan vastaisia

4. Neljäs ja viides kanneperuste, jotka koskevat hyvän hallinnon periaatteen ja tehokkaan oikeussuojan periaatteen loukkaamista siltä osin kuin ne sisältävät lainvastaisuusväitteen

C Riidanalaisen päätöksen laillisuutta koskevat kanneperusteet

1. Vuotuisen tavoitetason määrittämistä koskevat perustelut

2. Neljännen ja viidennen kanneperusteen muut osat, joiden mukaan kriisinratkaisuneuvosto loukkasi riidanalaisessa päätöksessä hyvän hallinnon periaatetta ja tehokkaan oikeussuojan periaatetta

3. Seitsemäs ja kahdeksas kanneperuste, jotka koskevat ilmeisiä arviointivirheitä ja oikeudellista virhettä, jotka liittyvät peruuttamattomien maksusitoumusten käytön rajoittamiseen

D Ratkaisuehdotus

E Tuomion ajallisten vaikutusten rajoittaminen

Oikeudenkäyntikulut