–

Instituto do Cinema e do Audiovisual IP, edustajinaan M. Ferreira, A. Moura Portugal, I. Teixeira ja A. T. Tiago, advogados,

–

NOWO Communications SA, edustajanaan R. Camacho Palma, advogado,

–

Kreikan hallitus, asiamiehinään A. Magrippi, O. Patsopoulou, M. Tassopoulou ja D. Tsagkaraki,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään M. Afonso, G. Braun ja M. Mataija,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee SEUT 56 artiklan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat Instituto do Cinema e do Audiovisual IP (elokuva- ja audiovisuaalialan instituutti, jäljempänä ICA) ja NOWO Communications SA (jäljempänä NOWO) ja jossa on kyse sellaisen veron kantamisesta, joka tilaustelevisiotoiminnan harjoittajien on maksettava jokaisesta tilauksesta.

3

ICA on elin, jonka tehtävänä on valtion toimintaperiaatteista elokuvataiteen sekä elokuva- ja audiovisuaalialan toiminnan edistämiseksi, kehittämiseksi ja suojelemiseksi 6.9.2012 annetun lain nro 55/2012 (Lei n.o 55/2012 – Princípios de ação do Estado no quadro do fomento, desenvolvimento e proteção da arte do cinema e das atividades cinematográficas e audiovisuais; Diário da República, Série I, nro 173/2012, 6.9.2012) nojalla myöntää tukea, ja erityisesti taloudellista tukea, elokuva- ja audiovisuaalialan toiminnalle.

4

Tätä tukea rahoitetaan muun muassa sellaisen vuosittaisen tilausveron tuloilla, joka tilaustelevisiotoiminnan harjoittajien on maksettava jokaisesta tilauksesta kyseisen lain 10 §:n 2 momentin nojalla (jäljempänä tilausvero), ja kyseisen lain 10 §:n 1 momentissa säädetyllä mainosten lähetysverolla.

5

Elokuussa 2013 ICA vaati tilausveron kantamisesta vastaavana elimenä NOWOa, joka on tilaustelevisiotoiminnan harjoittaja, maksamaan kyseistä veroa 886042,50 euron määrän.

6

NOWO riitautti tämän veron Tribunal Administrativo e Fiscal de Almadassa (Almadan hallinto- ja verotuomioistuin, Portugali) vedoten pääasiallisesti siihen, ettei tilausvero ole unionin oikeuden mukainen.

7

Kyseinen tuomioistuin hyväksyi NOWOn kanteen ja katsoi, että kyseinen järjestelmä oli SEUT 56 artiklan vastainen, kun otetaan huomioon elokuva- ja audiovisuaalialan tukijärjestelmän tarkoitus ja ominaispiirteet. Se katsoi erityisesti, että tilausveron kantamisesta saaduilla tuloilla oli tarkoitus rahoittaa yksinomaan portugalilaisten elokuvateosten markkinointia ja levittämistä siten, että näiden tulojen kohdentamisella alennettiin kotimaisen tuotannon kustannuksia suhteessa ulkomaisen tuotannon kustannuksiin ja syrjittiin näin ollen välillisesti näiden palvelujen rajat ylittävää tarjoamista suhteessa niiden kotimaiseen tarjoamiseen.

8

ICA valitti tästä ratkaisusta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen ja väitti, että tilausvero on unionin oikeuden mukainen, koska muun muassa se ei ole SEUT 56 artiklan vastainen.

9

Se väittää tässä yhteydessä, ettei ole olemassa mitään rajat ylittävää seikkaa, joka oikeuttaisi SEUT 56 artiklan soveltamisen, koska tilaustelevisiopalvelujen tarjoaminen rajoittuu Portugalin alueelle. Lisäksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin tukeutui sen mukaan virheelliseen oletukseen, jonka mukaan tilausverolla pyritään rahoittamaan yksinomaan portugalilaisten elokuvateosten markkinointia ja levittämistä, vaikka tämä rahoitus hyödyttää myös eurooppalaisia teoksia. ICA katsoo lopuksi, että vaikka tästä verosta saatavat tulot oli tarkoitettu kotimaisten teosten rahoittamiseen, ei voida todeta, että kyseinen vero olisi unionin oikeuden vastainen, koska ei ole näyttöä siitä, että televisiotoiminnan harjoittajat edistäisivät kotimaisten teosten hankintaa eurooppalaisten teosten kustannuksella kotimaisille teoksille myönnetyn rahoituksen ja tuen vuoksi.

10

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo tarpeelliseksi saattaa asian unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi, koska on vakavia epäilyjä siitä, onko tilausvero SEUT 56 artiklan mukainen.

11

Näissä olosuhteissa Supremo Tribunal Administrativo (ylin hallintotuomioistuin, Portugali) on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

12

Ensimmäisellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko SEUT 56 artiklaa tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jolla otetaan käyttöön vero, jolla pyritään rahoittamaan elokuvateosten ja audiovisuaalisten teosten markkinointia ja levittämistä.

13

Ensinnäkin on huomattava, että tämä kysymys perustuu oletukseen, jonka mukaan lain nro 55/2012 10 §:n 2 momentilla käyttöön otetusta tilausverosta saatavat tulot käytetään portugalilaisten elokuvateosten ja audiovisuaalisten teosten markkinoinnin ja levittämisen rahoittamiseen.

14

Unionin tuomioistuimelle toimitetusta asiakirja-aineistosta ilmenee kuitenkin yhtäältä, ettei tämä tulkinta selvästikään perustu kyseisen lain säännöksiin, ja toisaalta, että ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa käydyssä menettelyssä ICA ja nyt vireillä olevassa menettelyssä sekä ICA että komissio ovat riitauttaneet mainitun kansallisen oikeuden tulkinnan.

15

Tältä osin on aiheellista muistuttaa, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan olettamana on, että kansallisen tuomioistuimen niiden oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen perusteella, joiden määrittämisestä se vastaa ja joiden paikkansapitävyyden selvittäminen ei ole unionin tuomioistuimen tehtävä, esittämillä unionin oikeuden tulkintaan liittyvillä kysymyksillä on merkitystä asian ratkaisun kannalta (tuomio 6.10.2015, Târșia, C‑69/14, EU:C:2015:662, 12 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

16

On erityisesti niin, että SEUT 267 artiklalla käyttöön otetussa tuomioistuinten yhteistyötä koskevassa järjestelmässä unionin tuomioistuimen tehtävänä ei ole tarkistaa tai kyseenalaistaa sitä, onko kansallinen tuomioistuin tulkinnut kansallista oikeutta oikein, koska tämä tulkinta kuuluu kansallisen tuomioistuimen yksinomaiseen toimivaltaan. Unionin tuomioistuimen, jolle kansallinen tuomioistuin on esittänyt ennakkoratkaisupyynnön, on näin ollen pitäydyttävä kansallisen oikeuden tulkinnassa, jonka kyseinen tuomioistuin on sille esittänyt (tuomio 6.10.2015, Târșia, C‑69/14, EU:C:2015:662, 13 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

17

Näin ollen unionin tuomioistuin ei voi kyseenalaistaa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämää kansallisen oikeuden tulkintaa erityisesti siltä osin kuin kyse on tilausveron tulojen kohdentamisesta.

18

Toiseksi komissio ja Helleenien tasavalta totesivat unionin tuomioistuimessa käydyssä menettelyssä, että koska Portugalin lainsäädännöstä ei nimenomaisesti ilmene, että tilausverosta saatavat tulot käytetään yksinomaan portugalilaisen elokuva- ja audiovisuaalisen alan toiminnan edistämiseen, kyseistä veroa on tarkasteltava unionin oikeuden muiden säännösten kuin SEUT 56 artiklan valossa. Komission mukaan tilausvero on osa tiettyjen tukimuotojen toteamisesta sisämarkkinoille soveltuviksi [SEUT] 107 ja [SEUT] 108 artiklan mukaisesti 17.6.2014 annetun komission asetuksen (EU) N:o 651/2014 (EUVL 2014, L 187, s. 1) 54 artiklassa tarkoitettua audiovisuaalisten teosten tukiohjelmaa. Toisaalta kyseisen toimielimen ja Helleenien tasavallan mukaan tilausvero on audiovisuaalisten mediapalvelujen tarjoamista koskevien jäsenvaltioiden tiettyjen lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta 10.3.2010 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2010/13/EU (audiovisuaalisia mediapalveluja koskeva direktiivi) (EUVL 2010, L 95, s. 1) mukainen; kyseisen direktiivin säännösten mukaan jäsenvaltiot voivat velvoittaa alueelleen sijoittautuneet mediapalvelujen tarjoajat suorittamaan maksuja, jos kerätyillä varoilla on tarkoitus tukea eurooppalaisten teosten tuotantoa.

19

Tältä osin pitää paikkansa, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan se, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on esittänyt kysymyksen viittaamalla ainoastaan joihinkin unionin oikeuden määräyksiin tai säännöksiin, ei estä unionin tuomioistuinta esittämästä sille kaikkia unionin oikeuden tulkintaan liittyviä seikkoja, jotka saattavat olla hyödyllisiä kansallisen tuomioistuimen arvioidessa käsiteltävänään olevaa asiaa, riippumatta siitä, onko kansallinen tuomioistuin viitannut niihin kysymyksissään vai ei (tuomio 7.3.2017, X ja X, C‑638/16 PPU, EU:C:2017:173, 39 kohta).

20

On kuitenkin muistutettava, että ainoastaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä on määrittää niiden kysymysten sisältö, jotka se aikoo unionin tuomioistuimelle esittää. Yksinomaan kansallisten tuomioistuinten, joissa asia on vireillä ja jotka vastaavat annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on kunkin asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko niiden unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta (tuomio 11.7.2013, Belgian Electronic Sorting Technology, C‑657/11, EU:C:2013:516, 28 kohta).

21

Vaikka ei olekaan mahdotonta, että asetuksen N:o 651/2014 ja direktiivin 2010/13 säännökset ovat merkityksellisiä elokuvateosten ja audiovisuaalisten teosten markkinoinnin sekä näiden teosten rahoittamisen kannalta, unionin tuomioistuimen tehtävänä ei kuitenkaan ole muuttaa nyt käsiteltävän ennakkoratkaisupyynnön, jolla ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on pyytänyt ainoastaan SEUT 56 artiklan tulkintaa voidakseen arvioida, onko tilausvero kyseisen määräyksen mukainen, kohdetta.

22

Mainitun määräyksen tulkinnasta on muistutettava, että SEUT 56 artiklan mukaan rajoitukset, jotka koskevat muuhun jäsenvaltioon kuin palvelujen vastaanottajan valtioon sijoittautuneen jäsenvaltion kansalaisen vapautta tarjota palveluja unionissa, ovat kiellettyjä.

23

Palvelujen tarjoamisen vapauden rajoituksia ovat jäsenvaltion toteuttamat sellaiset toimenpiteet, joilla kielletään tämän vapauden käyttäminen, haitataan sitä tai tehdään se vähemmän houkuttelevaksi (tuomio 3.3.2020, Google Ireland, C‑482/18, EU:C:2020:141, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

24

Palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitus voi olla sallittu vain, jos sillä pyritään EUT-sopimuksen mukaiseen hyväksyttävään tavoitteeseen ja sitä voidaan pitää oikeutettuna yleistä etua koskevista pakottavista syistä, ja jos se tällaisessa tapauksessa on omiaan takaamaan sillä tavoiteltavan päämäärän toteutumisen eikä sillä ylitetä sitä, mikä on tarpeen tämän tavoitteen saavuttamiseksi (tuomio 18.6.2019, Itävalta v. Saksa, C‑591/17, EU:C:2019:504, 139 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

25

On myös muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan palvelujen tarjoamisen vapaudesta hyötyvät sekä palvelujen tarjoaja että niiden vastaanottaja (tuomio 8.9.2009, Liga Portuguesa de Futebol Profissional ja Bwin International, C‑42/07, EU:C:2009:519, 51 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

26

Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii selvittämään, rajoittaako tilausvero palvelujen tarjoamista unionissa siltä osin kuin kyseisestä verosta saatujen tulojen kohdistaminen portugalilaisten elokuvateosten ja audiovisuaalisten teosten tuotantoon ja markkinointiin alentaa Portugaliin sijoittautuneiden palveluntarjoajien tarjoamien palvelujen kustannuksia ja helpottaa näiden palvelujen hankkimista muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden palveluntarjoajien tarjoamien palvelujen kustannuksella.

27

Tältä osin on todettava ensinnäkin, että sekä audiovisuaalisten mediapalvelujen tarjoajat että NOWOn kaltaiset tilaustelevisiotoiminnan harjoittajat ovat toimintansa yhteydessä elokuvateosten ja audiovisuaalisten teosten tuotantopalvelujen vastaanottajia ja voivat vedota SEUT 56 artiklaan.

28

Toiseksi ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toimittamista tiedoista ilmenee, että lain nro 55/2012 10 §:n 2 momentin tarkoituksena ei ole säännellä elokuvateosten ja audiovisuaalisten teosten tuotantopalveluja vaan ottaa käyttöön tilaustelevisiotoiminnan harjoittajia rasittava vero, jolla pyritään rahoittamaan tällaisten teosten markkinointia ja levittämistä.

29

Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että kansallinen lainsäädäntö, jota sovelletaan kaikkiin jäsenvaltion alueella toimiviin toimijoihin ja jolla ei pyritä sääntelemään edellytyksiä, joilla asianomaiset yritykset tarjoavat palveluja, ja jonka rajoittavat vaikutukset, joita sillä saattaa olla palvelujen tarjoamisen vapauteen, ovat liian sattumanvaraisia ja välillisiä sen kannalta, että siinä säädetyn velvollisuuden voitaisiin katsoa voivan rajoittaa tätä vapautta, ei ole SEUT 56 artiklassa määrätyn kiellon vastainen (tuomio 27.4.2022, Airbnb Ireland, C‑674/20, EU:C:2022:303, 42 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

30

Nyt käsiteltävässä asiassa on yhtäältä niin, että koska tilausverosta saatavien tulojen kokonaismäärää ei ole täsmennetty ja koska tästä verosta saatavat tulot on tarkoitettu elokuvateosten ja audiovisuaalisten teosten tuotannon tukemiseen koko kyseessä olevalla talouden alalla, ei voida osoittaa, että kyseisellä verolla rajoitettaisiin palvelujen tarjoamisen vapautta.

31

Unionin tuomioistuimelle toimitetun asiakirja-aineiston perusteella ei ensinnäkään ole mahdollista määrittää tilausverosta rahoitetun elokuvateosten ja audiovisuaalisten teosten luomiseen ja tuotantoon myönnettävän tuen kokonaismäärää. Unionin tuomioistuimelle toimitetusta asiakirja-aineistosta ilmenee enintään, että nyt käsiteltävässä asiassa NOWOlle tämän veron perusteella määrätty määrä vuonna 2013 on 886042,50 euroa, kun taas mainitusta tilausverosta saatavat tulot on käytettävä elokuva- ja audiovisuaalisen alan tuotannon tukemiseen kokonaisuudessaan, ja että tätä määrää on arvioitava elokuvateosten ja audiovisuaalisten teosten tuotannon kokonaiskustannusten perusteella.

32

Tämän jälkeen on todettava, että elokuvateoksen tai audiovisuaalisen teoksen tuottaminen edellyttää useiden eri palveluntarjoajien, jotka toimivat eri tuotantovaiheissa ja tarjoavat erillisiä palveluja, yhteistoimintaa.

33

Koska tilausverosta saatavat tulot jaetaan kiintiöittäin, ei voida väittää, että jokainen tuotettu teos hyötyisi siitä.

34

Tästä seuraa, että rahoitustuki, jonka kokonaismäärää ei ole määritetty, jaetaan kiintiöittäin suuren määrän elokuvatuotantoja ja audiovisuaalisia tuotantoja ja eri tuotantovaiheissa toimivia palveluntarjoajia kesken siten, että kyseisen tuen vaikutus elokuvateosten ja audiovisuaalisten teosten tuotantopalvelujen hintaan on unionin tuomioistuimen käytettävissä olevien tietojen perusteella katsottava epävarmaksi tai jopa hypoteettiseksi.

35

Toisaalta hinta ei ole ainoa muuttuja, joka määrittää elokuvateosten ja audiovisuaalisten teosten hankintaa.

36

Se, että televisiotoiminnan harjoittaja päättää hankkia elokuvateoksia tai audiovisuaalisia teoksia, riippuu nimittäin myös kulttuurisista tekijöistä, erityisesti kussakin jäsenvaltiossa vallitsevista erityispiirteistä ja yleisön odotuksista.

37

Unionin tuomioistuimen käytettävissä olevien tietojen perusteella ei siis voida osoittaa, että tilausverosta saatujen tulojen kohdentaminen johtaisi portugalilaisten elokuvateosten ja audiovisuaalisten teosten tuotantopalvelujen suosimiseen muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden palveluntarjoajien tarjoamien palvelujen kustannuksella, joten näissä olosuhteissa mahdollisia vaikutuksia, joita tilausverolla voi olla audiovisuaalisten teosten ja elokuvateosten tuotantopalvelujen tarjoamisen osalta, on pidettävä liian sattumanvaraisina ja liian välillisinä, jotta niitä voitaisiin pitää SEUT 56 artiklassa tarkoitettuna rajoituksena.

38

Kaiken edellä esitetyn perusteella ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että SEUT 56 artiklaa on tulkittava siten, ettei se ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jolla otetaan käyttöön vero, jolla on tarkoitus rahoittaa elokuvateosten ja audiovisuaalisten teosten markkinointia ja levittämistä, kunhan sen mahdolliset vaikutukset tällaisten teosten tuotantopalvelujen tarjoamisen vapauteen ovat liian sattumanvaraisia ja liian välillisiä, jotta niitä voitaisiin pitää kyseisessä määräyksessä tarkoitettuna rajoituksena.

39

Toisella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii selvittämään, voiko se, että muissa unionin jäsenvaltioissa on olemassa samanlaisia tai samankaltaisia järjestelmiä kuin laissa nro 55/2012, vaikuttaa ensimmäiseen kysymykseen annettavaan vastaukseen.

40

Toinen kysymys perustuu oletukseen siitä, että tilausvero kuuluu SEUT 56 artiklassa määrätyn kiellon soveltamisalaan. Ensimmäiseen kysymykseen annetusta vastauksesta ilmenee, että unionin tuomioistuimen käytettävissä olevien tietojen perusteella näin ei ole. Tähän kysymykseen ei näin ollen ole tarpeen vastata.

41

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (seitsemäs jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

SEUT 56 artiklaa on tulkittava siten, ettei se ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jolla otetaan käyttöön vero, jolla on tarkoitus rahoittaa elokuvateosten ja audiovisuaalisten teosten markkinointia ja levittämistä, kunhan sen mahdolliset vaikutukset tällaisten teosten tuotantopalvelujen tarjoamisen vapauteen ovat liian sattumanvaraisia ja liian välillisiä, jotta niitä voitaisiin pitää kyseisessä määräyksessä tarkoitettuna rajoituksena.