25

Kantaja vastustaa EKP:n kieltäytymistä antamasta pesänhoitajalle pyydettyä ohjetta. Kantaja toteaa, että sen tiloja, tietoja, henkilöstöä ja resursseja on voitava käyttää, jotta sen johtokunta voi hoitaa tehtävänsä eli edustaa sitä 5.11.2019 annetun tuomion EKP ym. v. Trasta Komercbanka ym. (C‑663/17 P, C‑665/17 P ja C‑669/17 P, EU:C:2019:923) mukaisesti. Kantaja väittää, ettei johtokunta voi edustaa kantajaa tehokkaasti, jos johtokunnan valtuuttamalta asianajajalta evätään mahdollisuus käyttää kantajan hallussa olevia tietoja ja asiakirjoja sekä resursseja, erityisesti taloudellisia resursseja, jotka mahdollistavat ulkoisen oikeudellisen edustamisen.

26

Kantaja esittää kanteensa tueksi viisi kanneperustetta. Ensimmäinen kanneperuste koskee virhettä, jonka EKP on väitetysti tehnyt todetessaan, ettei se ole toimivaltainen antamaan pesänselvittäjälle pyydettyä ohjetta. Toinen kanneperuste koskee sitä, että kantajan oikeutta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin on loukattu. Kolmannessa kanneperusteessaan kantaja väittää, että sen oikeutta tulla kuulluksi on loukattu. Neljäs kanneperuste koskee sitä, että kantajan oikeutta asianmukaisiin perusteluihin on loukattu. Viidennessä kanneperusteessaan kantaja väittää, että EKP on loukannut nemo auditur propriam turpitudinem allegans ‑periaatetta.

27

Ensimmäisen kanneperusteensa yhteydessä kantaja väittää, että EKP on kantajaa sen ”merkittäväksi luottolaitokseksi” luokittelusta lähtien suoraan valvoneena tahona toimivaltainen antamaan pesänselvittäjälle pyydetyn ohjeen erityisesti Latvian oikeuden, erityisesti luottolaitoksista 5.10.1995 annetun lain (Kredītiestāžu likums) (Latvijas Vēstnesis, 1995, nro 163) 1321 §:n 3 momentin perusteella. Kyseisessä momentissa säädetään seuraavaa:

”[Rahoitus- ja päämarkkinoiden toimintaa valvova viranomainen, jäljempänä valvontaviranomainen] on tässä laissa säädetyn toimivallan nojalla toimivaltainen valvomaan pesänselvittäjän toimintaa ja sitä, että tämän toiminta on tässä laissa säädettyjen rajoitusten mukaista. Tätä varten [valvontaviranomaisen] edustajalla on oikeus tutustua kaikkiin luottolaitokseen liittyviin asiakirjoihin sekä saada pesänselvittäjältä selvityksiä ja muita hyödyllisiä tietoja luottolaitoksen maksukyvyttömyysmenettelystä.”

28

EKP:n tehtävänä on näin ollen valvoa pesänselvittäjän toimintaa, jotta varmistetaan kantajan asianmukainen sisäinen hallinto. Yksi valvontaviranomaisen keskeisistä tehtävistä on taata, että johtokunta pystyy tosiasiallisesti hoitamaan tehtävänsä. Kantaja korostaa, ettei sen johto voi hoitaa tehtäviään, jos se ei voi käyttää kyseisen luottolaitoksen tiloja ja resursseja.

29

Kantaja vetoaa myös asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 1 kohdan e alakohtaan sekä oikeudesta harjoittaa luottolaitostoimintaa ja luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvalvonnasta, direktiivin 2002/87/EY muuttamisesta sekä direktiivien 2006/48/EY ja 2006/49/EY kumoamisesta 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/36/EU (EUVL 2013, L 176, s. 338) 67 ja 74 artiklaan, jotka liittyvät luottolaitoksen sisäisen hallinnon järjestämistä koskeviin vaatimuksiin. Kantaja korostaa, että muun muassa direktiivin 2013/36 67 artiklan 1 ja 2 kohdasta ilmenee, että tilanteessa, jossa luottolaitoksella ei ole käytössä toimivaltaisten viranomaisten edellyttämiä toimivia hallinnointi- ja ohjausjärjestelmiä niiden kansallisten säännösten mukaisesti, joilla saman direktiivin 74 artikla saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä, valvontaviranomainen voi antaa määräyksen, jossa vastuussa olevaa luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä vaaditaan lopettamaan rikkominen ja olemaan toistamatta sitä.

30

Kantajan mukaan näistä säännöksistä seuraa, että valvontaviranomaisen korvannut EKP on toimivaltainen antamaan pesänselvittäjälle pyydetyn ohjeen, jotta taataan kantajan tehokas edustaminen sääntelytarkoituksia varten. Kantajan mukaan EKP itse estää käsiteltävässä asiassa kantajaa noudattamasta valvontasääntöjä, joita EKP:n oletetaan valvovan.

31

EKP on lisäksi myöntänyt, että kantajan johtokunta on säilyttänyt kantajan edustajan aseman. Kantajan mukaan EKP on siten antanut johtokunnan valtuuttamalle asianajajalle mahdollisuuden esittää huomautuksia päätösluonnoksesta, joka koskee kantajan toimiluvan peruuttamista.

32

EKP kiistää nämä väitteet oikeudenkäyntiväitteessään.

33

Ensinnäkin on todettava, että EKP peruutti kantajan pankkitoimiluvan 17.2.2020 tekemällään päätöksellä. Kyseisestä päivästä lähtien se ei ole lähtökohtaisesti ollut enää ole asetuksessa N:o 1024/2013 tarkoitettu luottolaitos, joka on EKP:n vakavaraisuusvalvonnan alainen. Näin ollen on selvitettävä, voiko kantaja nykyisessä tilanteessaan edelleen pätevästi vedota EKP:llä vakavaraisuusvalvontaa koskevan toimivallan nojalla oleviin velvollisuuksiin. On kuitenkin selvää, että kantaja oli luottolaitos 19.11.2019, jolloin EKP kieltäytyi antamasta pesänselvittäjälle pyydettyä ohjetta. Näin ollen on tutkittava, voiko kantaja perustellusti katsoa, että EKP oli tuolloin toimivaltainen noudattamaan kantajan pyyntöä.

34

Aluksi on todettava, että kantaja vetoaa tämän kanneperusteen tueksi pääasiallisesti asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 1 kohdan e alakohtaan, direktiivin 2013/36 67 ja 74 artiklaan sekä luottolaitoksista annetun lain 1321 §:n 3 momenttiin. Kantajan mukaan EKP:lle myönnetään näissä säännöksissä toimivalta antaa pyydetty ohje.

35

Tältä osin on todettava, että asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan mukaan EKP:n on sovellettava kyseisen asetuksen 4 artiklan 1 kohdan e alakohdassa säädetyn kaltaisten vakavaraisuusvalvontatehtäviensä yhteydessä kaikkea asiaa koskevaa unionin lainsäädäntöä, ja jos kyseinen lainsäädäntö koostuu direktiiveistä, sellaista kansallista lainsäädäntöä, joilla nämä direktiivit saatetaan kansallisen lainsäädännön osaksi.

36

Asetuksen N:o 1024/2013 1 artiklan ensimmäisessä kohdassa säädetään, että kyseisellä asetuksella ”EKP:lle annetaan luottolaitosten vakavaraisuusvalvontaan liittyvää politiikkaa koskevia erityistehtäviä, ja sen tavoitteena on edistää luottolaitosten toiminnan turvallisuutta ja vakautta sekä rahoitusjärjestelmän vakautta unionissa ja kussakin jäsenvaltiossa ottaen täysin huomioon sisämarkkinoiden yhtenäisyyden ja eheyden ja sen, että luottolaitoksia on kohdeltava yhtäläisesti sääntelyn katvealueiden hyväksikäytön estämiseksi”.

37

Kyseisen asetuksen 1 artiklan viidennessä kohdassa säädetään, että tämä asetus ”ei rajoita osallistuvien jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten velvollisuuksia ja asiaa koskevia valtuuksia hoitaa valvontatehtäviä, joita EKP:lle ei ole annettu tällä asetuksella”.

38

Saman asetuksen 4 artiklan 1 kohdan e alakohdan mukaan ”EKP:llä on tämän artiklan 3 kohdan mukaisesti yksinomainen toimivalta hoitaa vakavaraisuusvalvontatarkoituksissa seuraavat tehtävät kaikkien osallistuviin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden luottolaitosten osalta: [– –] sen varmistaminen, että noudatetaan 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettuja säädöksiä, joilla luottolaitoksilta edellytetään, että niillä on käytössä vankat hallinto- ja ohjausjärjestelyt, mukaan lukien luottolaitosten johtamisesta vastuussa olevia henkilöitä koskevat sopivuusvaatimukset, riskinhallintaprosessit, sisäisen valvonnan mekanismit, palkkaus- ja palkkiopolitiikat ja ‑käytännöt sekä toimivat sisäiset prosessit pääoman riittävyyden arvioimiseksi, luottoluokitusmallit mukaan luettuina”.

39

Ensinnäkin kyseisen säännöksen sanamuodolla rajataan siten EKP:n harjoittaman vakavaraisuusvalvonnan ulottuvuus, johon ei sisälly kyseisen toimielimen toimivalta antaa sen kaltaisia kyseiseen valvontaan liittymättömiä ohjeita, joita kantaja on pyytänyt antamaan kansallisen lainsäädännön mukaisesti kantajan kaltaista laitosta koskevassa maksukyvyttömyysmenettelyssä nimetylle pesänhoitajalle ja jonka mukaan tällaisen laitoksen johtokunnan asianajajalle on annettava mahdollisuus käyttää kyseisen laitoksen tiloja, tietoja, henkilöstöä ja resursseja.

40

Pelkästään se, että EKP on ainoa toimielin, joka vastaa asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 1 kohdassa luetelluista tehtävistä ”kaikkien luottolaitosten” osalta, ei merkitse, toisin kuin kantaja väittää, että sillä olisi kantajan kaltaisten niin kutsuttujen ”merkittävien” ja siten sen suoran valvonnan alaisten luottolaitosten osalta asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 1 kohdan e alakohdassa säädettyä laajempi toimivalta.

41

On tosin muistettava, että asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan, jonka otsikko on ”EKP:lle annetut tehtävät”, 1 kohdassa säädetään, että kyseisen asetuksen 6 artiklan puitteissa EKP:llä on ”yksinomainen toimivalta” hoitaa vakavaraisuusvalvontatarkoituksissa tässä 4 artiklan 1 kohdassa lueteltuja tehtäviä ”kaikkien” luottolaitosten osalta. Näin ollen asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 1 kohdan sanamuodosta ilmenee, että EKP:llä on yksinomainen toimivalta hoitaa kyseisessä säännöksessä mainittuja tehtäviä kaikkien luottolaitosten eli sekä ”merkittävien” että ”vähemmän merkittävien” laitosten osalta (ks. vastaavasti tuomio 8.5.2019, Landeskreditbank Baden-Württemberg v. EKP, C‑450/17 P, EU:C:2019:372, 37 ja 38 kohta).

42

Asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä saman asetuksen 6 artiklan 4–6 kohdan kanssa, yhteydessä luottolaitosten kahden ryhmän välisellä erolla ei kuitenkaan ole merkitystä EKP:n vakavaraisuusvalvontaa koskevan toimivallan laajuuden kannalta vaan yksinomaan EKP:n ja kansallisten valvontaviranomaisten välisessä tehtävänjaossa siltä osin kuin ne avustavat EKP:tä sille kyseisellä asetuksella annettujen tehtävien hoitamisessa siten, että tietyt näistä tehtävistä pannaan täytäntöön hajautetusti kyseisen asetuksen 6 artiklan 4 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettujen vähemmän merkittävien luottolaitosten osalta (ks. vastaavasti tuomio 8.5.2019, Landeskreditbank Baden-Württemberg v. EKP, C‑450/17 P, EU:C:2019:372, 41 kohta).

43

On nimittäin totta, että asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 1 kohdan nojalla EKP hoitaa tehtävänsä siitä itsestään ja kansallisista toimivaltaisista viranomaisista muodostuvan yhteisen valvontamekanismin puitteissa ja että se on vastuussa kyseisen mekanismin tehokkaasta ja johdonmukaisesta toiminnasta (tuomio 8.5.2019, Landeskreditbank Baden-Württemberg v. EKP, C‑450/17 P, EU:C:2019:372, 39 kohta).

44

Tässä asiayhteydessä asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 6 kohdan mukaisesti kansalliset toimivaltaiset viranomaiset suorittavat 4 artiklan 1 kohdan b, d–g ja i alakohdassa tarkoitetut tehtävät ja ovat vastuussa niistä sekä kaikkien asiaan kuuluvien valvontapäätösten hyväksymisestä kyseisen 6 artiklan 4 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettujen luottolaitosten eli niiden luottolaitosten osalta, jotka viimeksi mainitussa säännöksessä esitettyjen kriteerien mukaisesti ovat ”vähemmän merkittäviä” (tuomio 8.5.2019, Landeskreditbank Baden-Württemberg v. EKP, C‑450/17 P, EU:C:2019:372, 40 kohta). Tämä toteamus ei kuitenkaan voi koskea kantajan kaltaisia niin kutsuttuja ”merkittäviä” luottolaitoksia, joiden osalta EKP hoitaa itse suoraan kaikki merkitykselliset valvontatehtävät asetuksen N:o 1024/2013 6 artiklan 5 kohdan b alakohdan nojalla.

45

Asetuksen N:o 1024/2013 merkityksellisissä säännöksissä ei kuitenkaan osoiteta, että EKP:lle ”merkittävien” luottolaitosten osalta annettuihin valvontatehtäviin sisältyisi toimivalta antaa kantajan pyytämän kaltaisia EKP:n tehtäviin liittymättömiä ohjeita pesänselvittäjälle, kuten edellä 39 kohdassa todettiin. On myös selvää, ettei näiden säännösten sanamuotoon sisälly mitään mainintaa tällaisen toimivallan olemassaolosta. Kantajan tätä koskeva väite on siis hylättävä.

46

Toiseksi asetuksen N:o 1024/2013 ja sen 4 artiklan 1 kohdan e alakohdan tarkoituksesta on aluksi todettava, että SEUT 127 artiklan 6 kohdassa, joka on asetuksen N:o 1024/2013 antamisen oikeudellinen perusta, määrätään, että Euroopan unionin neuvosto voi antaa EKP:lle erityistehtäviä, jotka koskevat luottolaitosten sekä muiden rahoituslaitosten kuin vakuutusyritysten toiminnan vakauden valvontaan liittyvää politiikkaa (tuomio 2.10.2019, Crédit mutuel Arkéa v. EKP, C‑152/18 P ja C‑153/18 P, EU:C:2019:810, 52 kohta).

47

Seuraavaksi on todettava, että SEUT 127 artikla sisältyy EUT-sopimuksen kolmannen osan VIII osaston 2 lukuun, jonka otsikko on ”Rahapolitiikka”, ja siinä vahvistetaan Euroopan keskuspankkijärjestelmän (EKPJ) ja EKP:n tavoitteet ja perustehtävät (tuomio 2.10.2019, Crédit mutuel Arkéa v. EKP, C‑152/18 P ja C‑153/18 P, EU:C:2019:810, 54 kohta).

48

SEUT 127 artiklan 6 kohdassa tarkoitettujen vakaavaraisuuden valvontatehtävien hoitamisella pyritään varmistamaan luottolaitosten – ja erityisesti suurten luottolaitosten ja pankkiryhmittymien – toiminnan turvallisuus ja vakaus, millä voidaan edistää rahoitusjärjestelmän vakauden takaamista unionissa kokonaisuudessaan (tuomio 2.10.2019, Crédit mutuel Arkéa v. EKP, C‑152/18 P ja C‑153/18 P, EU:C:2019:810, 55 kohta).

49

Näihin tavoitteisiin pyrkiminen mainitaan nimenomaisesti asetuksen N:o 1024/2013 johdanto-osan 16, 26, 30 ja 65 perustelukappaleessa ja kyseisen asetuksen 1 artiklan ensimmäisessä kohdassa (tuomio 2.10.2019, Crédit mutuel Arkéa v. EKP, C‑152/18 P ja C‑153/18 P, EU:C:2019:810, 56 kohta).

50

Tästä seuraa, että asetuksessa N:o 1024/2013 ja erityisesti sen 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla EKP:n vakavaraisuusvalvonnalla pyritään rajoittamaan euroalueen taloudelliseen ja rahoitukselliseen vakauteen liittyviä erityisiä riskejä välttämällä muun muassa luottolaitoksen konkurssi. EKP:n on oltava toimivaltainen hoitamaan sille annetut valvontatehtävät, jotta voidaan havaita pankkien elinkelpoisuutta uhkaavat riskit ja velvoittaa ne toteuttamaan tarvittavat toimenpiteet.

51

Käsiteltävässä asiassa on aloitettu kantajaa koskeva maksukyvyttömyysmenettely, jota johtaa Latvian oikeuden mukaisesti pesänselvittäjä, eikä pyydetty ohje, jolla pyritään ainoastaan antamaan kantajan johtokunnan asianajajalle mahdollisuus käyttää kantajan tiloja, tietoja, henkilöstöä ja resursseja, ole omiaan edistämään riskinhallintaa, jota asetuksella N:o 1024/2013 pyritään rajoittamaan. Pyydetty ohje ei nimittäin vaikuta kyseessä olevan luottolaitoksen elinkelpoisuuteen, taloudelliseen vakauteen eikä rahoitusvakauteen.

52

Näin ollen on selvää, ettei asetuksen N:o 1024/2013 merkityksellisten säännösten sanamuodon, tarkoituksen, joka ilmenee muun muassa EUT-sopimuksessa olevasta kyseisen asetuksen oikeusperustasta, eikä asiayhteyden perusteella voida päätellä, että kantajan johtokunnan pyyntö siitä, että EKP antaa pyydetyn ohjeen pesänselvittäjälle, kuuluu EKP:n toimivaltaan.

53

Direktiivin 2013/36 74 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa: ”Laitoksilla on oltava toimivat hallinnointi- ja ohjausjärjestelmät, jotka muodostuvat selkeästä organisaatiorakenteesta, jossa vastuualueet on määritelty yksityiskohtaisesti, läpinäkyvästi ja johdonmukaisesti, tehokkaista menettelyistä sellaisten riskien tunnistamiseksi, hallitsemiseksi ja seuraamiseksi, joita niihin kohdistuu tai saattaa kohdistua, ja niistä raportoimiseksi, riittävistä sisäisen valvonnan menetelmistä, mukaan luettuina luotettavat hallinto- ja laskentamenetelmät, sekä palkitsemisjärjestelmistä ja ‑käytännöistä, jotka ovat yhdenmukaisia hyvän ja tehokkaan riskienhallinnan kanssa ja edistävät sitä.”

54

Direktiivin 2013/36 67 artiklan 1 kohdan d alakohdan mukaan kyseistä artiklaa sovelletaan muun muassa silloin, kun ”laitoksella ei ole käytössä toimivaltaisten viranomaisten edellyttämiä toimivia hallinnointi- ja ohjausjärjestelmiä niiden kansallisten säännösten mukaisesti, joilla [kyseisen direktiivin] 74 artikla saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä”. Kyseisen direktiivin 67 artiklan 2 kohdan b alakohdasta ilmenee, että ”jäsenvaltioiden on varmistettava, että hallinnollisiin seuraamuksiin ja muihin hallinnollisiin toimenpiteisiin, joita voidaan soveltaa 1 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa, kuuluvat ainakin seuraavat: [– –] määräys, jossa vastuussa olevaa luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä vaaditaan lopettamaan rikkominen ja olemaan toistamatta sitä”.

55

Direktiivissä 2013/36 luottolaitosten ohjaukselle ja hallinnoinnille asetetut tavoitteet ilmenevät selvästi sen perusteluista ja erityisesti johdanto-osan 53 ja 54 perustelukappaleesta (tuomio 24.4.2018, Caisse régionale de crédit agricole mutuel Alpes Provence ym. v. EKP, T‑133/16–T-136/16, EU:T:2018:219, 73 kohta).

56

Direktiivin 2013/36 johdanto-osan 53 perustelukappaleessa todetaan, että ”hallinnointi- ja ohjausjärjestelmien heikkoudet monissa laitoksissa ovat omalta osaltaan lisänneet pankkialalla liiallista ja varomatonta riskinottoa, mikä on johtanut yksittäisten laitosten konkursseihin sekä järjestelmäongelmiin jäsenvaltioissa ja muualla maailmassa” (tuomio 24.4.2018, Caisse régionale de crédit agricole mutuel Alpes Provence ym. v. EKP, T-133/16–T-136/16, EU:T:2018:219, 74 kohta).

57

Tältä osin lainsäätäjä toteaa johdanto-osan samassa perustelukappaleessa, että ”joissakin tapauksissa tehokkaiden valvontajärjestelmien puuttuminen laitoksista on johtanut siihen, että johdon päätöksentekoa ei ole valvottu tehokkaasti, minkä vuoksi johtamisstrategiat ovat olleet lyhyen ajan strategioita ja liian riskialttiita” (ks. vastaavasti tuomio 24.4.2018, Caisse régionale de crédit agricole mutuel Alpes Provence ym. v. EKP, T-133/16–T-136/16, EU:T:2018:219, 74 kohta).

58

On todettava, että direktiivin 2013/36 74 artiklan 1 kohdan tavoitteet ovat samankaltaiset kuin asetuksen N:o 1024/2013 tavoitteet. Vaikka EKP on toimivaltainen viranomainen varmistamaan kyseisen säännöksen noudattamisen kantajan kohdalla, kyseisessä säännöksessä ei myöskään anneta EKP:lle toimivaltaa toteuttaa pyydetyn ohjeen kaltaisia asian selvittämistoimia, joten kantajan pyynnön, jolla pyritään siihen, että EKP velvoittaa pesänselvittäjän toimimaan pyydetyn ohjeen mukaisesti, kohde jää selvästi EKP:n toimivallan ulkopuolelle. Kantajan johtokunnan esittämällä pyynnöllä pyritään nimittäin tosiasiallisesti ainoastaan antamaan kantajan varat kyseisen johtokunnan käyttöön, jotta se voi maksaa asianajajansa palkkiot, sekä myöntämään oikeus käyttää asiakirjoja ja tietoja, joilla on tarkoitus mahdollistaa se, että kantaja voi käyttää oikeuttaan tulla kuulluksi ja oikeuttaan tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin. Tällä pyynnöllä ei siis ole yhteyttä direktiivin 2013/36 74 artiklan tavoitteeseen, joka liittyy kyseisen luottolaitoksen hallinnointiin sekä hyvän ja tehokkaan riskienhallinnan käyttöönottoon kyseisessä laitoksessa.

59

Edellä esitettyä ei voida kyseenalaistaa direktiivin 2013/36 67 artiklan 1 kohdan d alakohdalla eikä 2 kohdan b alakohdalla. Kyseisistä säännöksistä nimittäin ilmenee muun muassa, että tilanteessa, jossa laitoksella ei ole käytössä toimivaltaisten viranomaisten edellyttämiä toimivia hallinnointi- ja ohjausjärjestelmiä niiden kansallisten säännösten mukaisesti, joilla saman direktiivin 74 artikla saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä, valvontaviranomainen voi muun muassa antaa määräyksen, jossa vastuussa olevaa luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä vaaditaan lopettamaan rikkominen ja olemaan toistamatta sitä.

60

Näin ollen pyydetyn ohjeen ei voida katsoa kuuluvan näissä säännöksissä tarkoitettuun vakavaraisuusvalvontaan, jolla pyritään erityisesti rajoittamaan kyseessä olevan luottolaitoksen liiallista riskinottoa.

61

Kantajan mukaan EKP:llä, joka on ollut vastuussa sen välittömästä valvonnasta siitä lähtien, kun se luokiteltiin merkittäväksi yhteisöksi, on tässä tapauksessa sama toimivalta kuin valvontaviranomaisella luottolaitoksista annetun lain 1321 §:n 3 momentin nojalla, ja kyseisessä momentissa säädetään seuraavaa:

”[Rahoitus- ja päämarkkinoiden toimintaa valvova viranomainen, jäljempänä valvontaviranomainen] on tässä laissa säädetyn toimivallan nojalla toimivaltainen valvomaan pesänselvittäjän toimintaa ja sitä, että tämän toiminta on tässä laissa säädettyjen rajoitusten mukaista. Tätä varten [valvontaviranomaisen] edustajalla on oikeus tutustua kaikkiin luottolaitokseen liittyviin asiakirjoihin sekä saada pesänselvittäjältä selvityksiä ja muita hyödyllisiä tietoja luottolaitoksen maksukyvyttömyysmenettelystä.”

62

Kuten edellä 35 kohdassa lähinnä todettiin, asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 3 kohdan ensimmäisestä alakohdasta ilmenee seuraavaa:

”Tällä asetuksella sille annettujen tehtävien hoitamiseksi ja korkealaatuisen valvonnan varmistamiseksi EKP:n on sovellettava kaikkea asiaa koskevaa unionin lainsäädäntöä, ja jos kyseinen lainsäädäntö koostuu direktiiveistä, sellaista kansallista lainsäädäntöä, joilla nämä direktiivit saatetaan kansallisen lainsäädännön osaksi. Kun asiaankuuluva unionin lainsäädäntö koostuu asetuksista, joissa tällä hetkellä annetaan selkeästi vaihtoehtoja jäsenvaltioille, EKP:n olisi sovellettava myös kansallista lainsäädäntöä, joka koskee näitä vaihtoehtoja.”

63

On todettava, että luottolaitoksista annettu laki on yksi niistä Latvian lainsäädäntövälineistä, joilla direktiivi 2013/36 on tarkoitus saattaa osaksi kansallista lainsäädäntöä.

64

Luottolaitoksista annetun lain 1321 §:n 3 momentista, luettuna asetuksen N:o 1024/2013 ja direktiivin 2013/36 merkityksellisten säännösten valossa, ei kuitenkaan seuraa, että EKP:n on annettava pyydetty ohje pesänselvittäjälle. Maksukyvyttömyysmenettelyt kuuluvat nimittäin kansallisten viranomaisten toimivaltaan muun muassa sellaisten säännösten puuttuessa, joissa EKP:lle annettaisiin tällainen toimivalta.

65

Lisäksi kantajan väite, jonka mukaan sen johtokunta ei voi hoitaa tehtäväänsä, koska pesänselvittäjä on kieltäytynyt palauttamasta mahdollisuutta käyttää sen tiloja ja resursseja, ei ole omiaan kyseenalaistamaan edellä esitettyä, kun otetaan huomioon yhtäältä EKP:n toimivallan puuttuminen tältä osin ja toisaalta kantajaa vastaan aloitetun maksukyvyttömyysmenettelyn luonne ja tarkoitus. Luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten elvytys- ja kriisinratkaisukehyksestä sekä neuvoston direktiivin 82/891/ETY, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivien 2001/24/EY, 2002/47/EY, 2004/25/EY, 2005/56/EY, 2007/36/EY, 2011/35/EU, 2012/30/EU ja 2013/36/EU ja asetusten (EU) N:o 1093/2010 ja (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta 15.5.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/59/EU (EUVL 2014, L 173, s. 190) 2 artiklan 1 kohdan 47 alakohdan mukaan tavanomaisella maksukyvyttömyysmenettelyllä tarkoitetaan nimittäin ”kaikkia velkoja koskevaa maksukyvyttömyysmenettelyä, jossa velallinen menettää osittain tai kokonaan määräysvallan ja jossa nimitetään selvittäjä tai hallinnonhoitaja ja jota yleensä sovelletaan laitoksiin kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja joko erityisesti kyseisiin laitoksiin tai yleisesti kaikkiin luonnollisiin henkilöihin tai oikeushenkilöihin”.

66

On siis selvää, ettei asetuksessa N:o 1024/2013, direktiivissä 2013/36 eikä kansallisessa oikeudessa anneta EKP:lle toimivaltaa antaa pesänselvittäjälle pyydettyä ohjetta.

67

Kantajan väitteestä, jonka mukaan EKP ei ole noudattanut 5.11.2019 annetusta tuomiosta EKP ym. v. Trasta Komercbanka ym. (C‑663/17 P, C‑665/17 P ja C‑669/17 P, EU:C:2019:923) johtuvia velvoitteitaan, on todettava, että kyseinen tuomio koskee Trasta Komercbanka ‑nimisen luottolaitoksen, joka on oikeushenkilö, oikeussuojaa sellaisissa erityisissä olosuhteissa, joissa nimetty selvittäjä peruutti kyseisen laitoksen johtokunnan valtuuttaman asianajajan valtuutuksen nostaa unionin tuomioistuimissa kanne kyseiseen pankkiin vaikuttaneesta toimiluvan peruuttamista koskevasta päätöksestä. Kyseisestä tuomiosta ilmenee lähinnä, että kun otetaan huomioon Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 47 artiklassa vahvistettu oikeus tehokkaaseen oikeussuojaan, unionin tuomioistuimet eivät voineet näissä olosuhteissa ottaa huomioon asianomaisen asianajajan valtuutuksen peruuttamista ja että kanteesta oli näin ollen lausuttava.

68

Tässä yhteydessä unionin tuomioistuin muistutti 5.11.2019 annetun tuomion EKP ym. v. Trasta Komercbanka ym. (C‑663/17 P, C‑665/17 P ja C‑669/17 P, EU:C:2019:923) 55 kohdassa, että periaate, jonka mukaan yksityisten on voitava saada tehokasta oikeussuojaa niille unionin oikeusjärjestyksen mukaan kuuluvien oikeuksien osalta ja johon myös SEU 19 artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa viitataan, on yksi jäsenvaltioiden yhteisestä valtiosääntöperinteestä johtuvista unionin oikeuden yleisistä periaatteista. Tämä periaate on vahvistettu myös Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen 6 ja 13 artiklassa. Se vahvistetaan nykyään perusoikeuskirjan 47 artiklassa.

69

Unionin tuomioistuin katsoi lisäksi, että Trasta Komercbankan kaltaisen oikeushenkilön, jonka toimilupa on peruutettu EKP:n kaltaisen unionin toimielimen päätöksellä, joka on annettu asetuksen N:o 1024/2013 kaltaisen unionin toimen perusteella, tehokas oikeussuoja varmistetaan kyseisellä oikeushenkilöllä SEUT 263 artiklan neljännen kohdan nojalla olevalla oikeudella nostaa unionin tuomioistuimissa kumoamiskanne mainitusta päätöksestä (ks. vastaavasti tuomio 5.11.2019, EKP ym. v. Trasta Komercbanka ym., C‑663/17 P, C‑665/17 P ja C‑669/17 P, EU:C:2019:923, 56 kohta).

70

Käsiteltävässä asiassa on kuitenkin katsottava, että EKP on noudattanut vaatimuksia, jotka johtuvat 5.11.2019 annetusta tuomiosta EKP ym. v. Trasta Komercbanka ym. (C‑663/17 P, C‑665/17 P ja C‑669/17 P, EU:C:2019:923). Ensinnäkin kyseisen tuomion julistamisen jälkeen EKP myönsi, että kantajan johtokunta edusti edelleen kantajaa kanteen nostamisessa toimiluvan peruuttamista koskevasta päätöksestä. Sen sijaan, että EKP olisi saanut huomautuksia ainoalta pesänselvittäjältä, se kehotti unionin tuomioistuimen edellä mainitun tuomion mukaisesti myös kantajan johtokunnan valtuuttamaa asianajajaa esittämään huomautuksensa kantajan toimiluvan peruuttamista koskevasta päätösluonnoksesta. Toiseksi kirjeessä, jossa EKP myös kieltäytyi antamasta selvitysmiehelle pyydettyä ohjetta, EKP myönsi pidennystä määräaikaan, jota kantajan johtokunnan valtuuttama asianajaja oli pyytänyt huomautusten esittämistä varten. Kolmanneksi EKP ilmoitti tässä kirjeessä, että kantajan johtokunnan valtuuttamalla asianajajalla on oikeus tutustua vakavaraisuusvalvontaa koskevaan asiakirja-aineistoon (supervisory file). Näin ollen kantajan väite, jonka mukaan EKP ei ole noudattanut 5.11.2019 annetun tuomion EKP ym. v. Trasta Komercbanka ym. (C‑663/17 P, C‑665/17 P ja C‑669/17 P, EU:C:2019:923) seurauksia, kun se kieltäytyi antamasta pesänselvittäjälle pyydettyä ohjetta, on selvästi täysin perusteeton.

71

Joka tapauksessa vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että kansallisten viranomaisten on tarvittaessa toteutettava kaikki yleis- ja erityistoimenpiteet, jotka ovat aiheellisia niille unionin oikeudesta johtuvien velvoitteiden täyttämisen varmistamiseksi niiden alueella. Kyseisillä viranomaisilla säilyy vapaus valita toteutettavat toimenpiteet, mutta niiden on erityisesti valvottava, että unionin oikeudesta yksityisille johtuville oikeuksille, joihin kuuluu perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistettu oikeus tehokkaaseen oikeussuojaan, annetaan täysi oikeusvaikutus (ks. vastaavasti tuomio 21.6.2007, Jonkman ym., C-231/06–C-233/06, EU:C:2007:373, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

72

Tältä osin on todettava, että se, ettei EKP:llä ole toimivaltaa antaa pesänselvittäjälle pyydettyä ohjetta, ei ole ipso facto esteenä kantajan kaltaisten asianosaisten tehokkaalle oikeussuojalle. Päätökset, jotka kansalliset viranomaiset tekevät kantajan osalta vireillä olevan kaltaisen maksukyvyttömyysmenettelyn yhteydessä vastauksena mahdolliseen pyyntöön saada käyttää kyseessä olevan luottolaitoksen asiakirjoja, tiloja, henkilöstöä tai resursseja, kuuluvat lähtökohtaisesti kansallisten tuomioistuinten valvontaan, ja ne voivat tarvittaessa esittää unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisukysymyksiä SEUT 267 artiklan nojalla, jos niillä on vaikeuksia unionin oikeuden tulkinnassa tai soveltamisessa.

73

Tästä seuraa, ettei EKP selvästikään ollut toimivaltainen noudattamaan kantajan johtokunnan pyyntöä pyydetyn ohjeen antamisesta.

[– –]

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kymmenes jaosto)

on määrännyt seuraavaa: